sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Jouluaaton mietteitä

Jouluaattoaamuna katsoin kelloa uskomatta silmiäni. Ei se voinut olla 10:20! Mutta varmasti edellisyön valvomiset ja leipomiset vaikuttivat asiaan ja kellonaika oli vain nieltävä. Ryhdyin riisipuuron ja hedelmäkiisselin keittoon Joulupukin kuumalinjan tullessa televisiosta.
Olen yleensä aikaisin hereillä ja nykyään yleensä ei haittaa, että joskus nukunkin pidempään. Mutta tänään vanhat takaumatunteet nousivat pintaan ja olin melko ärsyyntynyt. Inhotttavaa myös, että tuollainen "pieni" asia nostaa pintaan myös näitä kestosuruja, ja ne yhdessä pistävät olon melko kurjaksi. Yritin olla miettimättä kumpaakaan, vaan nauttia jouluisista asioista, joista yleensäkin nautin. Laitoin pesussa olleen joululiinan pöydälle, poltin kynttilöitä, kuuntelin Joulupukin kuumalinjaa ja Lumiukkoa puuhastellen samalla keittiöhommia. Joulupuuroa lusikoidessamme tuli kuitenkin puhuttua molempien mieltä painavia asioita. No, harmittihan se, että joulussa pitäisi olla lapsia, mutta meillä ei ole niitä. Miksi siis viettää joulua?

Niiskutin vielä loppuitkuja autossa matkalla vanhemmillemme. Harmitti niin kovin, vaikka samalla tiesin, että olo tästä piristyisi, kun pääsisi isompaan ihmisjoukkoon. Siis porukkaan, jossa kaikkia ei yhdistäisi tällainen asia. Ja toden totta: yhdessä touhuaminen, höpöttely ja joulun laittaminen (siis viimeistely, äitinihän oli jo ahertanut suurimman osan puuhista) veivät ajatukset tehokkaasti muualle. Vanhempani olivat riemukkaalla päällä (isäni muisti ainakin viisi kertaa huokaista, että tämä on viimeinen joulu töissä), veljeni puhelias ja iloinen ja isänisäni jaksoi illan hyvin (ja kuuli, kun toin hänelle kuulolaitteen takaisin huollosta). Isä luki jouluevankeliumin Luukkaan mukaan, jonka jälkeen nautimme hyvästä jouluateriasta. Tai no, isänisä jo ennen mitään muuta ehätti jo "tökkimään"... Eli tökkäsi perunakakkaraa lämpimään kinkunrasvaan... nam.. tai..


Ruoka oli hyvää, että pökerryin melkein pöydän alle. Enpä muista, että olisin moneen vuoteen sallinut itseni syödä noin. Tuskin kuitenkaan yleisellä mittakaavalla kovinkaan valtavasti (enhän edes santsannut), mutta silti. Siirryimme tuvan puolelle lahjojen jakoon. Nyt aikuisiällä tuntuu vähän jännältä saada lahjoja. On niitä kyllä kiva antaa, kunhan keksii idean. Lapsuudesta muistan, kuinka päivät ja tunnit olivat piiiiitkiä ennen kuin pukki tuli. Huh, sitä jännitystä! Nyt lähinnä jännitti, että mitä muut pitävät lahjoista. Minusta parasta kaikessa oli kuitenkin iloinen puheensorina, naurunpyrskähdykset, valokuvien räpsimiset ja lämmin tunnelma. Olin iloinen, että saimme viettää jouluaattoillan tällaisissa tunnelmissa. Veljeni joutui tosin jo melko varhain lähtemään ajelemaan toiseen kaupunkiin yövuoroon ja vei samalla isänisän naapuriin. Mutta isäpä pisti pyörimään vanhoja videokuvauksia, jotka oli tallennettu dvd-muotoon! Voi hyvänen aika! Olipa melkoista katsella arjen ja juhlan hetkiä vuosilta 92-95! Siellä me veljen kanssa pyörittiin ja hyörittiin, tepasteltiin pihalla. Soitin pianoa, vedin piruetteja helmat hulmuten... oli baletin jouluesitystä, synttärijuhlia... myös pihalla leikkimistä, mummon ja isänisän kalareissuja... Ai että. Ihania katseltavia.
Ja sitten se pikkusuru: me kaikki olisimme varmasti katselleet mielellämme meidän lapsia leikkimässä tuvan lattialla, kuin minua ja veljeäni pieninä videolta.


Lopulta lähdimme ajelemaan kotiin iloisissa tunnelmissa. Katselimme vielä hetken aikaa tv:stä Jouluyön messua, ja lopulta kömmin nukkumaan joulunlämpöisin mielin.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Leivontavalvojaisten jatkoa ja kiitollisuutta

Tänä yönä jatkan jälleen leipomista ja jouluruokien laittoa. Mies tuossa tokaisikin, että tänä jouluna olenkin ottanut tavaksi valvoa öisin. Niin taitaa olla. Se lähti lomalta, jolloin minulla oli sekä oman ajan tarvetta että surullinen olo. Suurin syy oli ja on kuitenkin se, etten vain ole ehtinyt aiemmin.
Tänään olin kiireisessä aamuvuorossa (ja aika jännässäkin, vaikka kyse on vain asioista, joiden tekemisestä on aikaa), jonka jälkeen tulin kotiin ja jämähdin. Lopulta oli vain kiskottava itsensä ylös ja ryhdyttävä toimeen. Mies lupasi käydä kaupassa hakemassa vielä viime hetken joulujuttuja, jonka aikana ryhdyin siivoamaan. Yritin hieman delegoida hommia osoittamalla miehelle kuusta ja koristelua, mutta pian jo löysin itseni ripustamasta tähteä sen latvaan. Lopulta mies hätisti minut pois ja tartuin uudelleen imurin varteen. Työpäivien aikana kertynyt sekasotku tuli lopulta selvitettyä siivouksen ohessa ja katsahdin toiveikkaana kelloa: vasta 21! Nyt lähden pihalle! En ole aikoihin (siis noin viikkoon) käynyt juoksemassa, ja sitä todella kaipasin! Edes hurjan liukas piha ja kotitie eivät estäneet, vaikka tavallisilla juoksukengillä juokseminen voisi olla jossain määrin kohtalokasta. Onneksi tiet olivat lähes sulia, joten riemulla pingoin menemään. Tätä lisää.

Nyt jatkan siis jouluvalmisteluita. Mies oli toivonut englantilaista hedelmäkakkua jo ajat sitten, ja nyt vasta teen sen. Kakku on uunissa ja imellettyyn perunalaatikkoon tulevat perunat hellalla kiehumassa. Silmiä kyllä jo väsyttää, mutta ei nyt auta. Paras pysyä auki, kun tämä tyttö on päättänyt leipoa. :D

Jännä, kuinka tunteet omasta onnellisuudesta ja surusta vaihtelevat. Toisessa hetkessä on varsin onnellinen siitä, mitä kaikkea meillä on ja millaista elämää vietämme. Odotan jo innolla tulevaa vuotta. Tuntuu, että tänä vuonna koetut ihanat ja enemmän ja enemmän oman näköisemmät asiat tulevat vain lisääntymään. Tiedän entistä paremmin, mistä pidän, mitä haluan tehdä ja keiden kanssa viettää aikaani. Minua ilostuttaa myös harrastukseni, niin nykyiset kuin haaveet. Joissakin haluaisin ryhdistäytyä, toisia taas kenties karsia tai ehkä täsmentää. Aika ajoin mieleeni putkahtaa myös uusia ideoita, joista osa on myös sellaisia, joita olen tehnyt nuoruudessani. Aika vain on valitettavasti rajallinen...
Sitten taas toisessa hetkessä tuntuu, että pieni murtuminen voi tulla milloin vain, pienestäkin ajatuksesta. Alakulo voi peittää alleen niin paljon hyvää. Tulee laskettua kierronpäiviä, samalla pohdittua, kuinka kaukana polin aukeaminen on...

Ja sitten on niitä hetkiä, jolloin kumpikaan edellä kerrotuista ei tunnu reilulta tai oikeudenmukaiselta. Mielessäni pyörii joitakin potilaskohtaloita, joihin olen viime päivinä törmännyt. Niin paljon kipua ja tuskaa, kohti vääjäämätöntä. Tiedän myös ystäväpiiristäni kovia kokeneita, lukemattomia keskenmenoja saaneita, saatujenkin lasten terveysongelmia. Mietin entistä naapuria, yksinhuoltajaäitiä, ja tämän kolmea tyttöä.

Täytyy sanoa, että meillä on kyllä asiat hyvin. Meillähän on tilanne, että kävi, miten kävi, niin teoriassa käy hyvin. Lapsi toisi varmasti kaivatun onnen, mutta kaksin jäämisessäkin on paljon etuja. Uskon, että saisimme oikein ihanan elämän, vaikka emme saisikaan sitä, mitä olemme ikämme toivoneet. Epäilen tosin, että molemmat ratkaisut vaatisivat melkoisen käsittelemisen.
Jotenkin minusta vain tuntuu, että samaan aikaan, kun moni ihminen joutuu tyytymään kohtaloonsa sairauksineen, ihmissuhde- tai taloudellisine tilanteineen, niin me emme todellakaan voi jäädä kyhjöttämään sohvan nurkkaan vinkumaan, että asiat ovat huonosti.
Minua on koskettanut etenkin eräs potilas, ja juoksulenkilläkin hän oli mielessä. En pysty kuvittelemaan, millaisessa tilanteessa hänen vanhempansa ovat tällä hetkellä. Kipua ja kärsimystä, eikä lopun hetkeä tiedä... Omat murheet tuntuvat tuon rinnalla niin turhalta.

Vaikka tämän vuoden joulun aika ei ole ollut minulle se tavanomaisen odotuksen täyteinen, niin aion silti kerta kaikkiaan olla kiitollinen. On niin pajon hyvää. Kaikki toiveideni ja haaveideni toteumiset ovat vain bonusta.



                                                               Rauhallista joulua! 💓

tiistai 20. joulukuuta 2016

Kun pienistä ajatuksista tulee liian suuria

On hetkiä, jolloin pystyy näkemään mahdollisuuksia pienessäkin iltalenkissä, puolukan varvussa, hymyssä suin lausutussa ajatuksessa tai ystävältä saadussa viestissä. On myös niitä hetkiä, jolloin jää miettimään omia sanomisia tai sanomatta jättämistä, murehtii pieniä työasioita tai lapsen kuolemasta lukeminen tuo syyllisyyden tunteet omasta surusta...
Päädyin sentään naurahtamaan, kun olin pilkkonut pilkkomasta päästyäni ja kuorin ja pilkoin innoissani myös perunat, vaikka ne kuuluisi (ohjeeni mukaan) keittää kuorineen ja pilkkoa vasta sitten saadakseni hyvää imellettyä perunalaatikkoa.  No, teenpä huomenna perunamuusia pitkästä aikaa.

Olen ollut tänään melko pysähdyksissä. Oli myös isänisäni 87-vuotissyntymäpäivät, ja olin menossa sinne myöhässä. Vanhempani olivat yllättäneet vielä omassa kodissaan asuvan miehen kutsumalla lähinaapurit kakkukahville. Täydestä meni. Saavuin onneksi vain muutamaa minuuttia muiden jälkeen, halasin isänisää ja tervehdin paikalla olevia eläkeikäisiä naapureita. Jotain jo ehätimme höpöttelemään, mutta melko pian astelin ajatuksissani kahvipöytään.  Yhtäkkiä tajuan kesken kahvin santsaamisen, etten ollut kätellyt. Mistään virallisesta ei toki ollut kyse, mutta pienessä maalaiskylässä tällaista vielä arvostetaan. No, olipas nyt kohteliasta!! Jonkin ajan kuluttua paikalle tuli vielä yksi pariskunta mukanaan lapsenlapsensa. Tervehdimme kätellen, rouvalle vielä esittäydyin. "Joo, kyllähän minä sinut tunnen!", tokaisi hän nauraen. Ai. Jonkin ajan päästä oli tehtävä tunnustus ja kysyin pahoitellen, että keitä he oikein ovat. Kävi ilmi, että kyseessä oli jälleen eräät naapurit. Nimi erittäin tuttu, mutta en todellakaan muista nähneeni heitä moneen vuoteen. Kiusallista!

Jos ensin on lähes iloinen ja innostunut monenlaisesta mahdollisuudesta, niin seuraavassa hetkessä tuntuu, kuin olisi Itse Kömpelyys, epäkohtelias ja epäonnistunut. Miten vanhempani mahtavatkaan hävetä minua. Kun ei lastakaan saa.

No, tämä nyt on vain tällaista tajunnanvirtaa, ja tiedän, ettei ajatuksissani ole järjen hiventäkään. On vain erikoista, että aivan asiaa miettimättä saattaa eteen tulla pieniäkin tilanteita, joista tulee itselle isoja. Kuten juuri se 4-vuotias tyttö, jonka kanssa menin tutkailemaan leluja. Isäni intoutui myös kiusoittelemaan tyttöä tapansa mukaan. Suru valtasi mieleni. Kun voisi suoda sellaisen onnen isälleni, että hän voisi kiusoitella omaa lapsenlastaan! Tai äidilleni, että saisi lukea kirjaa. Näin, kuinka isä kutitti tyttöä jalkapohjasta. Äiti kokeili kädellään tytön kaunista hametta. Tuntui, kuin olisin voinut lukea ajatuskuplat heidän päänsä päältä. Toive omasta lapsenlapsesta.

Lähdin aikanaan pois synttärikemuista. Erään vieraan hajuvesi oli lisäksi saanut minut hivenen huonovointiseksi. Pakkasin isän metsästä hakeman kuusen autoon ja ajelin ajatuksiini vaipuneena takaisin kotiin. Miksi miksi miksi miksi miksi miksi???

Niin. Sen kun tietäisi.

Vietän tässä nähtävästi tämän joulun "juttua", kokkausvalvojaisia. Tällä kertaa vuorossa on joululaatikoiden tekoa. Aioin väkertää myös karjalanpiirakoita, mutta laitettuani riisipuuron puolitoistakertaisena valmistumaan huomasin, ettei meillä ole ruisjauhoja. Ehkä näin oli parempi. Saapa aamulla riisipuuroa. :) Nyt ruoat ovat parvekkeella jäähtymässä. Tuntuu mukavalta tehdä "edes jotain" jouluksi. Olen muutamana vuonna tehnyt meille koko kavalkaadin pipareista ja kuivakakuista torttuihin ja joulukortteihin. Tänä vuonna en ole enää jaksanut. Ei meistä kumpikaan edes syö pipareita niin paljon, että moista vaivaa kannattaisi nähdä. Luulen, ettei taito mihinkään katoa, vaikka näin kaksin ollen en teekään koko valikoimaa. Ehkä sitten joskus...


maanantai 19. joulukuuta 2016

Havahtumista siihen, mitä on tapahtunut

Havahduin illalla ennen nukkumaan käymistä erään asian.
Olen aina vähätellyt lapsettomuuttamme, tunteitani ja tilannettamme. Olen aina ajatellut, että emmehän tai enhän minä nyt mitään.. Ei tätä ole kestänyt kovin kauaa, emmekä sitä paitsi ole olleet missään isoissa hoidoissakaan. Emme ole saaneet keskenmenoja. Jollain tavoin olen ajatellut, että en ole oikeutettu tunteisiini tai vähintäänkin ylireagoin. Olen liian herkkä. On hävettänytkin. Olen ajatellut, että koska emme ole vielä joutuneet/päässeet IVF-hoitoihin, emme ole riittävän "lapsettomia" tai emme kuulu joukkoon. Ei meistä oikeasti voi tuntua näin kipeältä. Minusta on tuntunut ja tuntuu välillä edelleen, että en saisi kertoa kenellekään tilanteesta, sillä eihän tämä nyt ole mitään.

Yksi lause sai havahtumaan.
"Hedelmöityshoidoissa käydään usein vuosien ajan, vaikka toimenpiteiden välillä saattaa olla useita kuukausia tai pidempiäkin taukoja."
Luin eilen Simpukka-yhdistyksen Lapsen muotoinen unelma -vihkosen yhdeltä istumalta, ja siitä yllä oleva lainaus on myös. Tavallinen lausehan tuo on, mutta jotenkin se sai ymmärtämään, että lapsettomuus on rankkaa ja todellista oli sitten vasta puntaroimassa tilannetta tai eri vaiheissa lapsettomuushoidoissa.



Siispä.
On tässä kuitenkin jotain tapahtunut.
Juhannuksena 2012 menimme naimisiin ja samalla asteteltiin tervetulomatto vauvalle koti-oven eteen. Onnellista odotuksen odotusta siivittivät myös luomusti alkaneet kuukautiset (ensimmäiset...hmm.. kahteen vuoteen?). Stressaava työ yhdessä nukkumisongelmien kanssa eivät ainakaan helpottaneet tilannetta ja pitkin syksyä alkoi raastava epätietoituus vallata mieltä. Mikä minussa on vikana?
Tammikuussa 2013 varasin ajan yksityiselle lääkärille selvittääkseni syyn sekä poisjääneille kuukautisille että sille, että vauvaa ei kuulunut. "Tyhmä tyttö, oma vikasi", tokaisi lääkäri ykskantaan kuultuaan syömishäiriötaustani ja katsoessaan helminauhakuvaa uä-ruudulta. "Selvä PCO. Et tule koskaan saamaan lapsia." Eipä tainnut lääkäri tietää, kuinka syvältä hän repi sydämeni auki. Niitä riekaleita korjailtiin useita vuosia.
Samoihin aikoihin olimme valmistautumassa muuttoon ja kummipoikamme syntyi. Pakkasimme banaanilaatikoita ja saimme hetkeksi muuta mietittävää. Kun tavarat oli uusissa paikoissa alkoi armoton googlettelu ennen ensimmäistä käyntiä lapsettomuuspolilla. Mikä ihme tuo PCO oikein on??
Huhtikuussa 2013 menimme ensimmäistä kertaa lapsettomuuspolille ja tästä tuli todellisuutta. Kokemus oli varsin ihana, lääkäri ja hoitaja kannustavia. Sain hieman selkeytystä PCO:hon. Seuraavien kuukausien aikana tehtiin labrakokeet, aukiolotutkimus ja mietittiin jatkoja. Mies ei ollut vielä valmis hoitoihin, vaan uskoi, että tulisimme saamaan lapsen ilman apuja. Jäimme odottelemaan.
Aikaa kului. Ilmapiiri kiristyi kotona. Olimme molemmat uupuneita sekä lapsettomuusasioista sekä töistä. Oli hankala olla yhdessä. Pohdin vakavasti omaa naisellisuuttanikin, kun mistään sellaisesta ei tuntunut olevan tietoakaan. Kuukautiset olivat jälleen alkaneet luomusti helmikuussa 2013 kestäen vuoden. Pisimpään aikuisiällä. Mutta mitään ei tapahtunut. Ajatukset pyörivät vain sen yhden asian ympärillä. Mietittiin vakavasti myös meitä. Onko meitä? Onko meitä ilman lapsia? Onko mitään muuta?



Saimme pelkästä odottelusta tarpeeksemme ja hakeuduin terveyskeskukseen aikomuksenani hankkia lähete lapsettomuuspolille. Aika oli kesäkuussa 2015, mutta jonkinlaisen ihmeellisen sekoilun vuoksi vasta elokuussa 2015 sain lähetteen ja marraskuussa 2015 kävimme mieheni tutkimuksissa. Lääkäri lomailikin välillä ennen kuin ehti tarkistaa tulokset. Kaikki oikein priimaa. Vasta helmikuussa 2016 koitti jälleen uusi ensikäynti lapsettomuuspolille. Samalta istumalta kehotettiin hakemaan Letrozol-nimistä lääkettä, joka edesauttaisi ovulaation tulemista. Alkoi melkoinen tunteiden vuoristorata. Tässä sitä nyt sitten ollaan.
Toiveet olivat korkealla, mutta samalla ahdisti. Me olemme oikeasti lapsettomuushoidoissa.
Kokeiltiin yksi kierto Letrozolia vailla riittävää tulosta. Seuraavalle kierrolle olisi pitänyt siirtyä jo pistoshoitoihin, mutta pääsiäisen vuoksi polilla ei ollut riittävästi aikoja seurantaultriin. Tingin toisen hoitokierron Letroilla. Se päättyi tuloksettomana. Aloitettiin ovulaation induktio -hoito Menopur-pistoksilla huhtikuussa 2016. Lääke tehosi lopulta liikaa niin, ettei irrotuspiikkiä päästy pistämään. Kävin hurjilla kierroksilla, en nukkunut kuin muutamia tunteja, kävin töissä hoitamassa toisten lapsia ja purin oloani pyöräilemällä pitkiä matkoja ympäri kuntaa. Helpotti hieman. Koitti taukokierto, kesätauko ja loppujen lopuksi myös pari muuta taukokuukautta. Kuukautiset olivat hävinneet saman tien kevään jälkeen.



Paluu polille koitti vasta marraskuussa 2016. Aloitettiin jälleen ovulaation induktio. Hoito sujui mallikkaasti ja olimme kaikki toiveikkaita. Tällä kertaa sain pistää Pregnyl-irrotuspiikin sekä aloittaa Lugesteron-puikkojen käytöt. Kaikenlaiset raskausoireet puskivat päälle, vaikka tiesin niiden johtuvan lääkkeestä. Korkealla ollut toivo kuitenkin laski ja lopulta katosi, kun hoitokierto päättyi tuloksettomana. Oli vaikea nähdä missään mitään valoa. Loman ensimmäinen viikko sujuikin varsin itkuisissa merkeissä. Surtiin yhdessä ja erikseen. Olimme onneksemme saaneet asioitamme parempaan tilanteeseen jo ennen hoitoihin lähtöä. Juteltiin ja juteltiin. Mies otti kiinni ja piti sylissä. En olisi halunnut olla missään muualla. Toisaalta kaipasin hurjasti myös omaa aikaa ja valvoskelin iltamyöhään. Olin jo valmistautumassa IVF-hoitoihin, vaikka varmasti OI:lla jatkettaisiin tammikuussa. Aloin saada uskomattomia kokemuksia vertaistuesta netissä. Rohkenin liittymään Simpukka-yhdistykseen ja ilmoittauduin vertaistukitapaamiseen.



Kulunut vuosi on ollut merkillinen. Samaan aikaan se on ollut paras vuoteni täällä asuessani (kohta 4 vuotta); ihan valtavasti on tapahtunut ihania asioita. Ja samaan aikaan vuosi on ollut tosi vaikea. Mutta on erikoista, etten silti osaa kirjoittaa vuoden olleen vaikein. Kyllä, lapsettomuushoidot ovat olleet rankkoja varsinkin henkisesti, mutta myös fyysisesti. Ne ovat hiertäneet välejämme. Mutta silti: meillä on ollut toisemme. Olemme tukeneet toinen toistamme. Takana ovat vuodet, jolloin molemmilla oli epäilyksensä yhteisestä tulevaisuudesta ja jolloin oli vaikea löytää läheisyyttä tai yhteistä puheenaihetta. Nyt on onneksi toisin.



On tässä siis kulunut jo 4,5 vuotta kipua ja kyyneleitä. Varovaisesti totean: meillä on ollut rankka polku, jonka määränpäätä tai päätöstä emme vielä tiedä. Mutta samalla tuona aikana on tapahtunut valtavasti asioita, jotka ovat kasvattaneet meitä yhdessä ja erikseen. Olemme saaneet kotiutua, saaneet ystäviä ja vahvistaneet avioliittoamme. Tärkeitä asioita, joita emme ehkä olisi saaneet tehtyä ja koettua, jos olisimme saaneet lapsia heti naimisiin mentyämme. Tässä ollaan yhdessä.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Joitain oivalluksia ja oven avauksia

Joululoma sitten otti ja loppui.
Kenties allekirjoittaneen oman syyn vuoksi luvassa oli muutenkin rankka työputki: ilta, tupla ja aamu. Astetta haastavammaksi asiasta teki se, että minut oli varattu kahdelle aikuisten osastolle, jossa en ole koskaan ennen ollut (puhumattakaan osastojen erikoisaloista). No, ei muuta kuin tulta päin. Tällä hetkellä, kun ei-niin-kovin-pitkä työputki on ohi, on aivot aika nollassa. Olen viilettänyt tukka putkella eri osastoilla ja yrittänyt sukkuloida eri maailmoissa pyrkien olemaan enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Tänään, kun menin toiselle kierto-osastolleni, oli kuin olisin mennyt kotiin.

Paljoa en ole ehtinyt sitten töiden alun miettimään asioita; olen käynyt vain kotona kääntymässä ja hieman nukkumassa. Mutta nyt on yksi niistä hetkistä, jolloin ajatukset ovat vapaita tulemaan ja menemään. Ilo täyttää hetkessä väsyneen mielen. Kyllä! Viime viikkoinen ei ollut unta! Siitä todisti muun muassa porkkanakakun viimeinen pala, jonka söin jälkiruoaksi. He kaikki ihanat ihmiset todella olivat meillä! Lahjaksi saamat pienet tuomiset ovat vieläkin olohuoneen pöydällä. Pyörittelen mielessäni jo monennetta kertaa erilaisia ideoita illanvietoista ystävien kanssa. Ihan vielä ei sentään kehtaa alkaa kutsumaan ihmisiä, olisi se vähän liian innokasta, heh.

Liityttyäni Simpukka-yhdistyksen jäseneksi sain viime viikolla paksuja kirjekuoria. Niistä löytyi kasapäin erilaisia lippulappusia ja tietopaketteja, sekä vuoden aikana ilmestyneet Simpukka-lehdet. Itseasiassa viikonlopun neronväläykseni oli alkaa lukemaan lehtiä tuplavuoron jälkeen klo 23, kun herätys olisi klo 4:45... Mutta niissä lehdissä oli "sitä jotakin". Miten voikaan tulla niin hyvin ymmärretyksi! En olekaan ainoa! Teoriassa tämän on tiennyt, mutta käytännössä olo on ollut kovin ulkopuolinen ja eristäytynyt... vääränlainen. Tunteeni eivät ole tuntuneet oikeilta. Onhan joku työterveyslääkärikin jossain vaiheessa ihmetellyt hakiessani sairaslomalle jatkoa unettomuuden ja työuupumuksen vuoksi, että vieläkö suret tuota asiaa! Satuin nimittäin mainitsemaan, että olin 1,5 vuotta aiemmin saanut tällaisen pommin. Hän todellakin hämmästeli asiaa, ikään kuin enkö muka vielä ole oppinut sitomaan kengännauhojani.

Toisaalta tekisi mieli selata lehdet vauhdilla, mutta sitten taas tuntuu, että jokaisen jutun kohdalle haluaisi pysähtyä rauhassa. Olen myös menossa huomenna ensimmäiseen vertaistukitapaamiseen. Olen avannut uuden oven johonkin sellaiseen, joka auttaisi minua löytämään värit. Nyt on ollut aika.

Et ole yksin!

perjantai 16. joulukuuta 2016

Kullanarvoisia hetkiä

Jäädessäni lomalle liki kaksi viikkoa sitten minulta kysyttiin, että mitä aion tehdä lomalla. "Siivota", vastasin. Ja sitä minä olenkin tehnyt. "Älä nyt ihan koko lomaa siivoa", sanottiin. "Vanhenen", lisäsin.
Ja niin minä sitten tein, toissapäivänä.

Yleensä syntymäpäivät ovat olleet minulle aika hauskoja päiviä. Minusta on ollut ihana voida kutsua "syyn kanssa" ihmisiä kylään, vaikka toki muutenkin voi kutsua. Ehkä päivä on jollain lailla kuitenkin spesiaalimpi. Tulee ainakin leivottua enemmän. En ajattele tai tarkoita, että päivän täytyisi olla minua täynnä ja täytekakun päällä tulisi koreilla nimeni sekä ikäni määrän verran kynttilöitä. En tavoittele suuria lahjoja, vuolaita onnen toivotuksia ja huomion osoituksia. Minusta on vain ihanaa saada viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa.

Tänä vuonna päätimme yhdessä kutsua kylään meille tärkeiksi tulleita ystäviä. Oli ihana huomata, kuinka paljon ihania ihmisiä olemme saaneet elämäämme, joista suurin osa asuu täällä päin. Pieni paniikki vain meinasi iskeä edellisenä yönä leipomuksia leipoessani, sillä olen huomannut lapsettomuusmurheen pistelleen poskeensa monta hyvää asiaa minussa. Yhtäkkiä olinkin kovin epävarma kaikesta. Jännitti, kuinka kaikki tulisi sujumaan. Mutta kutsuttu, mikä kutsuttu. Paras toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Kenties tämän vuotisia syntymäpäiviäni vielä varjosti vielä melko tuore murhe epäonnistuneesta hoitokierrosta. Onneksi päivä oli kuitenkin sen verran ohjelmaa ja järjestelyä täynnä, ettei minulla ollut aikaa murehtia tuollaisia.

Ja niin. Mitenköhän sen sitten muotoilisi? Aika hyvin varmaan kuvaa tuntojani hetki ennen nukkumaan käymistä. En olisi millään malttanut antaa unen tulla, vaikka väsytti paljon. Huokailin vain onnesta ja höpöttelin miehelleni milloin mitäkin huomioita ja ajatuksia, joita ilta oli herättänyt. Jatkoin hetken aikaa tuota, vaikka vierestä alkoi jo kuulua kuorsaus.

Olen vain niin onnellinen tuosta illasta. Meillä oli tupa täynnä rakkaita ystäviä, puheensorinaa ja naurua. Oli ihana huomata, että meillä viihdyttiin ja entuudestaan vieraat ihmiset tulivat loistavasti juttuun. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka haluaisi napata pulloon talteen ja laittaa hyllylle ihailtavaksi.
Hetkiä, jotka haluaisin äänittää tai vähintään kirjoittaa ylös, jotta voin palata niihin myöhemmin.
Hetkiä, jotka riuhtaisevat ylös lapsettomuusmurheen pohjilta. Että osaakin olla kiitollinen mieli jokaisesta meillä olleesta ystävästä sekä heistä, jotka eivät valitettavasti päässeet paikalle.

Niin siunattu ja onnellinen olo.


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Oi nuoruus, minkä teit

Unohduin eilisiltana selailemaan tutun tytön kirjoittamaa blogia (hänen itsensä vinkkaamana). Tyttö uskaltautui välillä raottamaan henkilökohtaisempia ajatuksiaan kertomalla paniikkikohtauksistaan, täydellisyyden tavoittelustaan, väsymyksestään ja stressistä. Mutta suurin osa blogista käsitteli ihania nuoren naisen elämään kuuluvia asioita: ystävien kanssa olemista, koulua, vanhojen tansseja, kielimatkaa, kesälomareissuja ja perheen kanssa olemista. Minusta kuvat olivat suloisia ja herkkiä, ja blogi tytön epävarmuuksienkin keskellä tuntui aidolta.

Kömmin nukkumaan eriskummallinen haikeuden tunne mukanani. Huomasin pian, että selatessani blogia olin samalla tehnyt pienen aikamatkan omaan nuoruuteeni. Eilenhän se oli, eikö? Samankaltaiset muistot vanhojen tansseista, ystävien kanssa olemisesta, kesälomista, perheen kanssa vietetystä ajasta, reissuista, lukemisesta, koulusta... Tyttö viittasi muutaman kerran blogissaan Kanadassa vaihto-oppilaana olevasta ystävästään ja sekös vasta sinkosikin minut muistojen maailmaan. Voihan! Ehdin aikoinani tanssia vanhat ja viettää riemukkaan kesäloman juosten ties missä riennoissa ja leireillä ennen lähtöäni Kanadaan.

Herään aamulla unen läpi soivaan ovikelloon. Ensin luulen sen olevan unessani: olen ulkomailla ventovieraiden ihmisten kanssa, ja ovikello soi. Lopulta ymmärrän sen tulevan oikeasta elämästä ja revin itseni ylös. Mies oli käyttänyt koiraa pihalla ja unohtanut avaimensa sisälle. Ei se mitään. Mutta en saa enää unenpäästä kiinni. Jään pyörimään sänkyyn pyöritellen ajatuksia nuoruudesta, Kanadasta, elämästä.

Muistan itsekin olleeni stressaantunut ja epävarma, mutta silti innostunut ja ennakkoluuloton ollessani nuori. Minulla oli haaveita ja oman näköisiä tavoitteita ja toteutuksia (Miss Sixtyjä minulla ei koskaan ollut, vaan pukeuduin äitini nuoruuden raidallisiin trumpettihousuihin ja kuuntelin isäni LP-levyjä). Ehkä se oli nuoruuden lujaa uskoa asioihin ja siihen, että kaikki on mahdollista. Nuorenahan sitä saattoi uppoutua lukemaan kirjaa illalla ja tajuta aamuyöstä klo 4, että kohta pitäisi herätä kouluun. Nuorena saattoi myös olla haaveita, joihin ei liittynyt sen suurempia pelkoja tai uhkia. Toisaalta, nuorena ei vielä tiennyt elämästä kovinkaan paljoa.

Jäin miettimään sitä rohkeutta, iloa, innotusta ja tuoreutta, joka tytön blogista ja kuvista heijastui. Kaikki on vielä niin uutta, vielä voi ihastella ja tutustua elämään ihan tuoreeltaan. Vähän kuin vastasatanut lumi, jonka sileää pintaa ei vielä kukaan ole säröttänyt jalanjäljillään.

Ja entäs minä? Kun 17-vuotiaana lähdin Kanadaan ajattelin monenlaisia asioita aikuisuudesta. Ja kuinka seuraava vuosikymmen on sitten mennyt? Ihmissuhdekiemuroita ja -kipuja, syömishäiriötä ja siitä toipumista, lapsettomuussurua. En ihan tällaista ollut miettinyt. Totta kyllä on, että näiden vuosien lomaan mahtuu myös hyvin paljon ihania muistoja, kokemuksia ja kasvamista. Kuten tavataan sanoa: en olisi minä ilman näitä kokemuksia. Pelkällä teinitytön ideologisella ajatusmaailmallani en ehkä olisi kovinkaan pitkälle päässyt. Olen onneksi osannut myös kuunnella intuitiotani ja toteuttanut monia ulkomaan matkoja sekä muun muassa työharjoittelun Nepalissa. Olen erilaisten kriisienkin keskellä osannut elää, etenkin tämän vuoden kesänä. Ja siitä olen iloinen. Katkeruus on myös tuttu tunne, ja se yrittää välillä hiipiä mieleen myrkyttäen ajatuksiani väittäen, että elämä on mennyt ja tulee menemään ihan hukkaan.

Joskus tarvitaan vain pieni tapahtuma, joka saa aikaan suuren ajatusvyöryn.
En ehkä ole 17-vuotias, eikä minusta voi pyyhkiä pois sitä kaikkea, jota olen kokenut ja joka on muokannut minusta tällaisen. Mutta voin valita, mitä teen elämälläni ja miten siihen suhtaudun.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Ei näin

Tänään on ollut aamu, jolloin olen huomannut vaikeaksi nousta ylös. Ei sängyssäkään ole oikein hyvä olla, sillä olen ottanut käyttöön uuden, ihan liian paksun tyynyn, ja niskani on kipeä. Mutta ei vain tekisi mieli nousta. Miksi pitäisi? Lopulta kaikki fyysiset syyt komentavat ylös; on vessahätä, janottaa ja on nälkä. Huomaan miettiväni, että miksi on oltava koko ajan nälkä, vaikka vain itseäni varten syön.

Ota minulta pois tämä suru, Jumala.

Tällaista minä en todellakaan halua. Että itkeä tihrustan milloin mistäkin asiasta, joudun miettimään syitä päiville, etsimään iloa, pakottautumaan nauttimaan asioista, joista tiedän nauttivani. En todellakaan halua olla jatkuvasti surumielinen, raskas(öh. meinasin kirjoittaa raskaus)mielinen, ahdistunut tai sellainen/tällainen, joka ei osaa miettiä muuta. Mutta eihän tuo edes pidä paikkansa. Niin. Olenhan tällä kuluneella viikolla ollut oikeasti todella inspiroitunut ja innostunut esimerkiksi omasta ilta-ajasta miehen mentyä jo nukkumaan. Mieltä on oikein kutkuttanut, kun olen uppoutunut eri blogeihin ja sivustoihin lukiessani luonnonkosmetiikasta, BDA-vapaista muoveista, ekoteoista ja sokerittomista herkuista. Ja sitten olen innostunut tuosta tunteesta. Olla innostunut jostakin. Ja sitten: olla innostunut jostakin muusta kuin selvittämään erilaisia asioita liittyen lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin. Mutta silti huomaan, että tapahtui yksikin hieman hankalampi asia (kuten se, että koira sotki keittiön maton tai että poltin pinaattikeiton pohjaan. Tai ihan vain se, että yhtäkkiä mieleen tunkeutuu taas ajatus siitä, että minähän en sitten voi saada niitä lapsia), niin hetki sitten vallinnut ilo on harmaantunut, olo on raskaampi.

Ota minulta pois tämä haave.

Tänään tulee viikko loman aloittamisesta. Aika on tehnyt todella hyvää. Kerrankin olen osannut olla suunnittelematta ihan liikaa ajalleni, ja olen saanut pysähtyä. Ja miten olenkin pysähtynyt! Ihan kaikki on pysähtynyt, enkä oikein muista tai jaksa tehdä mitään. Aikomus oli tehdä joulusiivous, leipoa jouluun ja leipoa ensi viikon juhliin. Mutta siivous on vasta tuloillaan (tänään), joulua en ole jaksanut miettiä ja leivontakirjoja olen vasta pintapuolisesti selaillut. En ole oikeastaan liikaa ottanut stressiä tästä lomasta. Ehkä ihan hyvä näin.

Eilen huomasin miettiväni, kuinka hyvää loma on myös tehnyt työn vuoksi. Miten on ollut helpottavaa, ettei minun tarvitse olla päivittäin onnittelemassa tuoreita vanhempia, ihastelemassa vauvoja tai hoitaa vanhempia lapsia. Niin paljon kuin työstäni tykkäänkin. Nyt on vain ollut parempi näin.

Anna minulle jotain muuta.

On kulunut melkein neljä vuotta siitä, kuin kuulin murskaavat sanat: "Tyhmä tyttö, oma vikasi. Et tule saamaan koskaan lapsia." Hetkeä myöhemmin gynekologi kuitenkin ehätti korjaamaan sanojaan mutisemalla, että onhan sotavuosienkin jälkeen saatu lapsia. Mutta ne sanat kummitelevat yhä silloin tällöin. En ehkä syyllistä itseäni enää niin voimakkaasti kuin pari ensimmäistä vuotta, mutta silti se karu tiputus maan pinnalle (tai jopa vähän syvemmälle) sattuu vieläkin. Jos sellaista ei olisi tullut, tai en olisi lähtenyt selvittämään syytä sille, ettei vain tärppää, niin mitenköhän nämä vuodet olisivat menneet? Jos olisimme haaveilleet ensin jostain ihan muista asioista, niin millaista elämää olisimme viettäneet? Olisimmeko onnellisempia? Olisimmeko voineet välttää huonot parisuhdeaikamme? Millaista elämämme olisi nyt? Jostain syystä mieleeni tulee vain yksi asia: olisimme ehkä paljon rennompia ja iloisempia.

Sitä haluaisin. Että olisimme paljon rennompia ja iloisempia, kävi miten kävi.
Koska elämä on sen arvoista.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Minne jäi vitskut?

Tänään on pp16 (vai dpo16?).
Ten negatiivisen raskaustestin, vaikka huomasin jo aamusta kuukautisten alkaneen Lugesteronista huolimatta.
Hoitaja soitti polilta, ja vaikka asia ei varsinaisesti ollutkaan niin mukava, niin se pieni hetki hänen kanssaan oli mukava. Miten paljon voikaan saada aikaan sillä, kuinka kohtaa toista! Hoitaja tuntui siinä lyhyessä hetkessä rohkaisevan ja tukevan valtavasti, vaikka lapsettomuus ei ollutkaan hävinnyt mihinkään. No, palataan asiaan vielä keskiviikkona, päästäänkö jo tähän uuteen kiertoon aloittamaan hoitoa.

Kysyin myös voinko tehdä vielä jotain lisää auttaakseni asiaa. Hoitaja sanoi, ettei mitään enempää ole tehtävissä. Terveelliset ruokailutavat, sopivasti liikuntaa, vitamiinit... Mainitsin sokerittomasta kokeilustani, johon hoitaja totesi, ettei sellaista tarvitse tehdä. Jos olisin ylipainoinen, mutta koska olen "siron mallinen", niin mieluummin toisin päin.

Jäin miettimään näitä. En ole ihan samaa mieltä tuosta sokerittomuudesta, mutta voihan olla, että hoitaja tarkoitti sokerin maltillista käyttöä. (Ja kenties itse syynään omaa sokerin käyttöäni vähän turhankin tarkasti... Olenko liian kriittinen?) Kokeilumielessä voisin kuitenkin jatkaa vielä jonkin asteisella sokerittomalla. Muutamia poikkeustilanteita lukuunottamatta... ;)

Tajusin illalla unohtaneeni erään todella tärkeän asian. Hoitajan mainitsemat vitamiinit! Kenties ennen lapsettomuushoitoja olin ehtinyt jo niin monta purkkia syömään multivitaa raskautta suunnitteleville (ja tetraa greippimehua), että olin jo vähän luopunut toivosta. Kävin illalla linkkua odotellessani hieman shoppailemassa ja kassiini tarttui omega-kolmosia, multivitaa sekä pellavansiemenrouhetta ja mulperimarjoja herkutteluhetkiin.

Heh.
Mutta oli miten oli, niin huomaan tämän päivän tuoneen piristystä aiempien päivien murheellisiin aallokkoihin. Vietimme mieheni kanssa molemmat hieman omia vapaapäiviä; mies itsekseen ja minä ystäviäni tapaamassa Helsingissä. Teki muuten tosi hyvää molemmille. Nyt ajatustilaa tuntuu olevan taas enemmän ekologisille teoille, mies on pohtinut talokauppoja.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Tunteiden vuoristorataa

Kyllä - piinapäiviksihän nämä päivät ovat sitten siirtyneet. Muka niin rauhallisena odottelin ja melkein hyrisin onnellisista asioista. Sen sijaan tämä viikko on ollut jo aika vastakohta edelliselle. Päästyäni reissusta kotiin testasin jo heti sunnuntai-iltana negan. Siitä tosin jäin miettimään, että onko testissä sittenkin haamujen haamu tai vain viivanpaikka. Ja siitäpä ne testaukset sitten lähtivät. Lähes joka päivä, aina uudestaan toivon nostaessa päätään ja aina uudestaan epätoivo ja murhe vetivät alakuloon. Tänään kai olisi ollut se varsinainen testipäivä, kaksi viikkoa ovulaatiosta. Toivo oli jo oikeastaan enää pieni hiipuva hiillos, ei enää sen kummempaa. Olin jo eilen lueskellut Lapsettomuushoidot-lehtistä ja perehtynyt seuraavaan hoitoaskeleeseen, ivf-hoitoon. Tuskin se vielä tulisi kyseeseen, mutta onpahan jo vähän valmistauduttu siihen.

Huomaan tänään olevani jo hieman reippaammalla mielellä. Aiemmin tällä viikolla olen aloittanut päiväni musertavassa surun ja epätoivon aallokossa. On ollut harmaata. Kurkku ona kuristanut. Mitään ei oikein jaksaisi, eikä huvittaisi. Pinnallisesti olen iloinnut joulukuusta (olen oikeasti oikein ihastunut joulukuuhun), tapahtumista, asioista, tekemisistä, mutta todellisuudessa mikään ei ole oikein tuntunut kiinnostavan. "Viikon liikuntasuoritukset" ovat tuntuneet vain suorituksilta, enkä ole jaksanut mennä jumppiinkaan. Paleleminen ja väsymys ovat syöneet energiaa. Ja koko ajan voimistuva tieto, ettei meille tulekaan vielä lasta.

Olin eilen jo hyvin lähellä laittaa viestiä lapsettomuuspolille. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt, olisivat kuitenkin vain kehottaneet testaamaan lisää. Veisin turhaan heidän työaikaansa. Maanantaina sitten. Jospa päästäisiin jo suoraan seuraavassa kierrossa jatkamaan hoitoja, kuten vähän lupailivat.

Mutta aika hauskoja valopilkkuja on tähänkin kiertoon mahtunut. Tulin kerran jutelleeni erään uuden työkaverini kanssa, ja hänen kysyttyä lapsihaaveista kerroin asiasta suoraan. Onkin ollut jännä, kuinka olemme tästä eteenpäin lähentyneet jollain lailla. Ystävystyneet? Hän on jo kovasti tsempannut näissä jutuissa ja kysellyt testien tuloksia. Mieltä on lämmittänyt kovasti, kun joku on noin halunnut myötäelää vierellä.

Ilmoittaudun tänään Simpukan jäseneksi. Olin pitkään miettinyt, ettei yhdistys ole minua varten - tämähän on vain ohimenevä vaihe. Nyt asia on tullut jotenkin lähemmäksi. Ehkä esimerkiksi Simpukka-lehdestä olisi jotain iloa synkkään tilanteeseen.

Hassua, että vain reilu viikko sitten hehkutimme miehen kanssa, että nyt tuntuu, että kaikki tapahtuu rytinällä ja samaan aikaan! Jos asunto meneekin kaupaksi, löydämme uuden kodin ja saamme lapsen! No, tällä hetkellä tuntuu, että asunto saattaakin mennä kaupaksi, mutta sitten onkin edessä vuokra-asunnn etsiminen... Ei siis ihan niin, kuin olimme ajatelleet...

P.S. Nyt alkoi loma! Ensi viikolla tosin saan varmaan juhlia itsekseni uutta kiertoa kuukautisten merkeissä, äh.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Yökköilyä

Olen pitkästä aikaa yövuoroissa. Työvuoroihini tuli muutoksia, mutta ihan mukavaa tämä on vaihteeksi. Päivätkin ovat täynnä ohjelmaa, kun käyn aiemmin sovituissa jutuissa. Aika kuluu nopeasti (vaikka välillä klo 4 aamuyöstä asiaa ei meinaisi millään uskoa).

Viikonlopuksi lähden reissuun viettämään ystäväni syntymäpäiviä. Kivaa saada senkin myötä muuta mietittävää. Aika jännä ajatella, että jo viikon päästä voinkin tehdä raskaustestin! Sunnuntaina tulisi 10 päivää ovulaatiosta, jonka sanotaan olevan aika, jolloin Pregnyl ei enää vaikuttaisi testin tulokseen. Saa nähdä, vaikka tulisi saman tien pelattua varman päälle ja testattua vasta, kun aikaa on kulunut 14 vuorokautta.

Mutta miettimisestä puheen ollen... No joo, olen kyllä miettinyt, mitä testi tulee näyttämään, ja tiedostan kyllä päivien kulumisen (tai kulumattomuuden). Jostain syystä en koe itseäni kärsimättömäksi, ainakaan kovin paljoa. Voisiko sanoa, etten jaksa vatvoa asiaa koko ajan, kun ei se siitä mihinkään etene. Päiväni ovat niin täynnä mukavaa tekemistä, että jo nekin vievät aikaa.
Mutta samalla olen melko rauhallinen, kuin vain odottelemassa niitä hyviä ja toivottuja uutisia. Lupaa kertoa asiasta. Lupaa alkaa miettimään, että tästä lapsesta tulee sitten sen niminen, mistä olemme jutelleet.

Tai sitten... Enpä tiedä. Jos pieniä asioita miettii, niin tänään aloittamani Lugesteron on melko ällöttävää puuhaa. (Tai siis sen jälkeiset ajat) Mieluiten pistelisin Menopuria. :D Eli melkein odotan nyt sitä, että tuon saisi lopettaa ja joko kuulla iloisesta uutisesta tai siirtyä taas uuteen hoitokiertoon...

Mutta sillä välin olen pistänyt tuulemaan. Koti on nyt putsattu, huomenna tulee kiinteistönvälittäjä käymään ja ottaa kuvat kodistamme. Usean vuoden aikaiset mietteet muuttotoiveista ovat vihdoin konkretisoitumassa. Tai ainakin se ensimmäinen liike: oma asuntokin on myytävä ensin. Saa nähdä, tulenko hoitamaan vauvaa tässä kodissa, vai asummeko jo varsin pian uudessa...

(Heh, voi minua. Puhun jo "vauvasta", kuin sellainen olisi jo tuloillaan!)

P.S. Nykyään tulee otettua tosi vähän kuvia, ja lisäksi minua vaivaa jonkin sortin laiskuus, että lähtisin selailemaan netistä kuvitusta. Ajatustenvirran purkuhan tässä tosin on tärkein.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Irrottelua

Tämän kierron piikittelyt ovat menneet sitten keväistä keveämmin. Hoksasin jossain vaiheessa, että lääke ei tunnu niin kurjalta, kun sen tuikkasee nopeasti. Tai oikeastaan se oli mieheni, joka harjoitteli minulla lääkehoidon näyttöjä varten.
Pientä päänvaivaa on tullut pistosten ajoittamisesta, sillä olen yrittänyt hilata niitä puoli tuntia kerrallaan iltaa kohti. Näin ollen olen kuljetellut lääkeampullia ja ruiskuja mukanani myös töissä. Mutta hyvin on sujunut. Jonkinlaista rutiinia olen ollut jo huomaavinani. :)
Ultrareissuja on mahtunut kaksi. Ensin tsekattiin, että lääke toimii, ja sovittiin, että tuli mitä tuli, niin 75 IU:lla jatketaan. Ultrakäynnit ovat ajoittuneet aina työpäivien keskelle, ja totta kai myös kiireisten sellaisten, joten - onni tai epäonni - en ole ehtinyt noita käyntejä kovin paljoa stressaamaan. Ennemmin on ollut tunne odotustilassa jo 45 minuuttia odotellessani, että jos ei kohta pääse, niin minä painun takaisin töihin.

Toinen jännä seikka on sitten työvaatteissa odottelu. Eräänäkin päivänä odotustilassa oli myös pyörätuolissa istuva kärsivän näköinen mummo ja tämän kaksi keski-ikäistä tytärtä. Sellainen valittaminen, marmattaminen, kärsimätön popina oli käydä jo työstä! Samalla toinen heistä loi minuun jatkuvasti merkitseviä katseita, ikään kuin olisi minun vikani, ettei heidän äitinsä ole vieläkään päässyt ajalleen - siitä huolimatta, että he tulivat paikalle 20 minuuttia etuajassa... No, ei tainnut tämä hoitsu olla nyt hyvä, ja huomenna näppis-palstalla taas kohistaan epäkohteliaasta hoitohenkilökunnasta.

Edellisin ultrakäynti oli kp 17, ja tuolloin lääkäri oli yhtä myhäilyä. "Tuosta tehdään teille lapsi!", hän totesi hymyssä suin. Vasemmassa munasarjassa oli 14mm:n suuruinen pyöreä rakkula, josta nyt sitten povataan meille jälkipolvea. Sain ohjeistuksen pistää irrotuspiikin (Pregnyl) torstaina, siis eilen, ja aloittaa ensi viikosta myös Lugesteronit. Niin, ja kaikkein tärkein: järkätä yhteistä aikaa miehen kanssa joka toinen päivä. ;)

Ja olihan se yhtä riemua! Ihan kuin olisin jo saanut vahvistuksen raskaudesta! Olo oli kevyt kuin höyhenellä, aurinko paistoi ja trallallaa. Eilen pistin Pregnyl-piikin, ja nyt sitten odotellaan.

Sitä on jotenkin kuvitellut, että tämä toinen Menopur-kierto olisi ollut jotenkin helpompi. Tavallaan kyllä, sillä asia on jo tuttu, ja nyt pääsee taas tekemään jotain raskautumisen eteen. Mutta voi sitä väsymystä! Minua on vaivannut aivan mahdoton väsymys, jota ei todellakaan helpota pitkät työpäivät ja huonosti nukkuminen. Aivan harmittaa, että sen kerran, kun meillä on yhteisiä vapaita, niin minä olen vain väsynyt. Epäilen tuon johtuvan Menopurista. Olen myös muutamana päivänä potenut melko etovaa oloa. Voisin jopa väittää tuota raskauspahoinvoinniksi, ellen tietäisi, että se vauvaksi aiottu köllöttelee vielä munasarjassa tiukasti kiinni. Ja se, mitä tapahtui eilen töissä, johtunee myös Menopurista. Olo oli aamulla merkillisen väsynyt, ja jo ajatus kävelylenkistä uuvutti. Pahoinvointi tuli ja sitten meni. Sain töissä raportin, ja nousin hetken päästä ylös lähteäkseni vaihtamaan infuusioruiskua potilaalle. Yhtäkkiä silmissä vain pimeni.

Hetki kesti vain sekunnin, kaksi, mutta lysähdin lattialle istualleen. Työkaverini toi minulle tuolia, vettä, mittasi verenpaineen, katsottiin myös verensokeri. Kaikki ok, mutta olo oli huimaava. Huilin hetken aikaa nojatuolissa, siirryin sitten imetyshuoneen sängylle pötköttelemään. Jonkin ajan päästä apulaisosastonhoitaja tuli luokseni ja totesi, että voisi olla nyt parempi vain lähteä kotiin. Hän kirjaimellisesti heitti minut, sillä asumme samalla suunnalla. Aoh oli kovasti sitä mieltä, että olen tehnyt liikaa töitä, ja nyt kroppa vain päätti ilmoittaa sen. Enpä tiedä, kenties. Mutta enemmän ajattelisin tämän johtuvan lääkkeestä.
Olo jäi illaksi aika hassuksi. Ja kun nälkä tuli, niin olo oli hetkessä huono.
Tällainen tilanne kävi viimeksi keväälläkin, kun olin pistänyt Menopuria suunnilleen näin pitkään.

Tällä hetkellä on aika kiusaantunut olo. Harmittaa tuo eilinen tapahtuma töissä, harmittaa, että olen joutunut "autettavaksi", ja että jouduin siirtämään työni muille (vaikka olin muutenkin ollut "ylimääräinen" miehityksessä). Harmittaa, että olen ollut niin väsynyt ja saamaton. Harmittaa sekin, että käydessäni tänään jumppatunneilla minua joutui ohjaaja ohjaamaan (taas! Ja aina se sama ohjaaja!). Sen jälkeen, kun olin ehtinyt jo hukkaamaan lippuni. Voi että, kuinka kömpelöksi tunnen välillä itseni. Harmittaa sekin, että minulla on sarjalippuja tuonne jumppapaikkaan, ja käyntejä pitäisi tahkoa helmikuun loppuun asti, etteivät ne mene hukkaan. Ja minä kun niin tykkään liikunnasta (ainakin olen aina tykännyt)!

Mutta on minulla myös iloa. Huomenna lähden hyvän ystäväni kanssa Hectorin keikalle! Saa jotain ihan muuta mietittävää. Olemme laittamassa myös asuntoamme myyntiin. Hiphei! Ihana talokin olisi jo kiikarissa, mutta voi olla, että emme saa omaamme ajoissa pois alta. Mutta Meidän Koti odottelee kyllä jossain.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Sitten kuitenkin!!

Vitiisen minuutia eilisen tekstin jälkeen kilahti kännykkäni sähköpostiviestin merkiksi.
Polilta oli vastattu.
"Hei, nyt se on tehty! Aloitat lääkkeen heti! Soitan sinulle", oli kirjoitettu kiireellä ilman allekirjoitustakaan. Sitten soi puhelin. Ihana hoitaja antoi kiireessä aikaansa, pahoitteli unohdusta, kehotti menemään saman tien apteekkiin ja aloittamaan pistokset. Sanoin ymmärtäväni, sillä tällaista valitettavasti vain sattuu.
Tuli itku.
Käytin koiran nopeasti pihalla, ehdin huikata miehelle lähteväni käymään kaupungissa. Muistin sentään vaihtaa kotoiluvaatteet hieman säädyllisempiin.
Sitten hurautin 25 kilometria kaupunkiin, nakkasin auton parkkihalliin ja kipaisin apteekkiin.
"Hmm. Tää varaus on eri kokoinen kuin reseptillä."
Sydän jätti taas yhden lyönnin väliin. Ei voi olla...
Onneksi isompaa kokoa löytyi apteekista.
Tuli itku. Varmaan kolmas päivän aikana, ja kolmannesta syystä.
Kiiruhdin takaisin autoon ja ryhdyin laimentamaan lääkettä saman tien. Tuikkasin 75 yksikköä napani viereen ja käynnistin auton. Jos joku sattui näkemään puuhani on mahtanut jo epäillä narkkaritouhuja. Tai mitä lie. Mutta taas mennään!

torstai 3. marraskuuta 2016

Arvasin, että jotain tapahtuu taas

Taas ollaan jännitetty. Aiempi Terolut-kierto päättyi siis siihen, että polilta kerrottiin, ettei heillä ole kuin pari päivää mahdollista ultrata, ja että kuukautiset alkoivat +- vääräänä päivänä.
Toinen Terolut-kuuri tuli syötyä, sitten odotettiin kuukautisia, otettiin yhteyttä poliin ja odotettiin vastausta. Minulla oli jo mielessä kauhuskenaario, jossa polilta kerrotaan, ettei heillä nyt satu olemaan minulle aikaa ennen kp 5, koska lääkärit ovat lomalla ja aikoja ei ole. Sitten pitäisi odottaa seuraavaan kiertoon, ja ai kappas, tuleekin joulutauko, joten palataan asiaan tammikuussa.

Onneksi sain kuitenkin viestin töihin, että tiistaina voitaisi ultrata, joten iso paino tipahti harteilta. Ainakin jotain tapahtuu.
Käyntiä en sitten ehtinyt enempää jännittää, kun renkaiden vaihdot sekä hurja kiire töissä pitivät ajatukset ihan muualla. Tuuliviirinä pyyhälsin lopulta paikalle posket punaisena. Sanoivat poliltakin, että jospa nyt voitaisi tehdä useampi kierto peräkkäin, kun on niin siirtynyt koko ajan.... (ja että joulutaukoa ei kuulemma ole!)

Ultrattiin. Todettiin rakkuloiden määrä. Katsottiin endometriumin paksuus. Ja oikeastaan en jaksanut niin kiinnittää niihin huomiota. Odotin vain, että nyt voisi tehdä jotain. Lääkäri pohti Menopurin annosta, lupasi vielä konsultoida toista lääkäriä. Palattaisiin asiaan vielä seuraavana päivänä. Pyyhälsin takaisin töiden pariin. Ajatukset olivat olleet jo puoliksi diabeteksen ohjauksessa ja toisen potilaan suonensisäisissä nesteissä. Hakisin lääkkeen seuraavana päivänä tuplavuoron jälkeen.

Flunssa iski eilen. Olihan se ollut vain ajan kysymys, kun mies oli köhinyt ja niiskutellut jo jonkin aikaa. Olo oli väsynyt ja hieman flunssainen, mutta ajattelin jaksavani. Joitakin muutoksia potilasjakoon oli tehtävä. Pohdin, jos lähtisinkin jo aamuvuoron jälkeen kotiin. Olo kuitenkin piristyi, ja jäin vielä tekemään illan. Onneksi muutama potilas ehti kotiutua, kirjoittelin joitakin hoitotyön yhteenvetoja, vilkuilin kelloa. Autoin muita, selvittelin asioita, vein lääkkeitä, vilkuilin kelloa. Ja sitten lähdin töistä, ajoin keskustaan ja menin Yliopiston Apteekkiin. Kerroin apteekkarille tehneeni lääkkeelle varauksen. "Joo. Ja missähän resepti on?"

Kylmää vettä niskaan. Matto jalkojen alta. Isku päin kasvoja.
Mä tiesin.
Sopersin itku kurkussa kiitokset mukavalle ja myötätuntoiselle apteekkarille, kävin maksamassa calcichew´t, magnesiumit ja sinkit ja sitten itku vain otti vallan.
Mä tiesin.
 Lääkäri oli ilmeisesti unohtanut tehdä reseptin konsultoidessaan toista.
Jotainhan oli tapahduttava. Eihän se vain voi mennä niin, että me päästäisiin jatkamaan hoitoja.
Olen siis siinä uskossa, että hoitokierto aloitetaan kp5, ja tästä johtuen luulen, että hoitoja siirretään. TAAS.

Itkin asiaa miehelleni. Laitoin viestiä parille ystävälleni.
Ja otin ensimmäistä kertaa tänä vuonna melatoniinia nukkumaan käydessäni.
En halunnut jäädä tämän asian kanssa pyörimään valveille.

Voihan olla, että hoitoja päästäänkin jatkamaan. Odotan vielä vastausta.
Mies pohti jo, että jospa tälläkin on joku tarkoitus. Että meidän ei edes kuuluisi saada lasta hoidoilla. Toiveikas puoli minussa ajattelee ihan samalla lailla. Ryhdyin kierron alussa sokerittomalle. Toivon siitäkin olevan apua.

Katsotaan. Odotetaan. Toivotaan.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Kotiutumisen havaitsemista

Lueskelin äsken keväällä kirjoittamiani tekstejä, elin uudelleen lapsettomuushoitojen alkuvaiheita. Tuntui jännältä huomata, kuinka etäältä niitä silti katsoin. Keväällä olin aivan sydänjuuriani myöten jännittynyt, peloissani, toiveikas, tarmokas... En ehkä täysin tunnista tämän hetkistä itseäni kirjoituksista, mikä lienee hyvä asia. Olen saanut kesän ja syksyn aikana oppia aivan valtavasti itsestäni, elämästä, avioliitostamme, ystävistä... Olen ahnehtinut kaikenlaisia tapahtumia ja kokemuksia, elänyt kuin viimeistä päivää. Vielä, kun on mahdollista. Vielä, kun pystyy.
Samanaikaisesti olen kokenut eläväni uudelleen syömishäiriölle menetettyjä vuosia, mutta myös raivaavani tilaa tälle naiselle, minulle.

Tänään huomaan, että olen vihdoin tilanteessa, jossa voin sanoa eläväni aivan ihanaa elämää. Olen onnellinen. Minulla on kaikki, mistä olen haaveillut. Näin ajattelen, ja huomaan lisääväni, että toki minulla on vielä se yksi toteutumaton toive... Mutta ymmärrätkö? Minulla on se, mistä olen haaveillut vuosia. Havahdun huomaamaan, että minulla on ympärilläni useita uskovaisia ystäviä, olen löytänyt hyvän seurakuntayhteyden, minulla on uusia huippuja harrastuksia, olen saanut kunnolla intoa kotihommiin, pidän työtäni lottovoittona ja avioliittomme on voimissaan. Sanalla sanoen olen kotiutunut. 3,5 vuoden jälkeen.

Vaikka keväästä ei vielä olekaan kovin kauaa, ja vaikka tunteet ja toiveet itsessään eivät ole mihinkään kadonneet, niin jonkinlaista muutosta on kuitenkin ollut ilmassa. Huomaan näkeväni elämässä muutakin. (Ja samaan aikaan tuota kirjoitaessani kiirehdin lisäämään, että eijeijei... kyllä minä edelleenkin haluan lapsia! Ikään kuin olisi väärin sekä lapsettomuushoidoissa että onnellisena oleminen.)

Tällä hetkellä intoilen sitä, että huomenna nappaan viimeisen Terolutin tältä erää.
Voi tietysti olla, että seuraavien pistosten alettua olen täynnä suurta epätoivoa ja vihaa. Voisin kenties repiä tämänkin tekstin pieniksi paloiksi, jos se olisi mahdollista. Sitten ehkä vain itken. Olen nytkin itkenyt, mutta ihan eri asioista. Ehkä voisin silloin kokeilla vähän samaa: koskettava Vain Elämää -jakso, kahvakuulailussa epäonnistuminen, liikuttava potilaskohtalo tai sitten se, etten ostanut tänään konetiskiainetta kaupasta.

Sitä odottellessa jumitan vielä hetken omassa poterossa ja ajatuksissani, vaikka silmät jo pyytäisivät päästä nukkumaan. Pyörittelen mielessäni ihan arkisia asioita, kuten huomista tortillaherkuttelua veljen kanssa, nuorten aikuisten messuun menemistä, ystävien tapaamista, parisuhdepäivää, lenkkeilyä, jumppia ja pannukahvin keittämistä. Kuukautiskierto ja tulevat pistoshoidot huolehtivat itse itsestään. Kun on aika.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Paluu arkeen

Kesä on jo muisto vain, mutta tuntuu, että sellaiseksi se ehti muuttua aika vaivihkaa.
Ihana, vapaa kesä. Sain jotenkin itsestäni irti elää sitä täysillä, vaikka jossain vaiheessa mieltä varjostikin syyllistävät ajatukset. Saanko? Onko tämä sopivaa? Voiko tämän ikäisenä mennä näin paljon? Mutta kuten viisas mieheni eilen sanoi: se, että minulla on nykyisin niin paljon tekemistä ja menemistä on uutta. En ole tottunut tällaiseen, ja siksi kuvittelen, että tässä ollaan johonkin syyllisiä.
Mutta tätä lukuunottamatta olen nauttinut aivan suunnattomasti.
Mieleen on välillä tullut jopa sellaisia ajatuksia, että onhan meillä näinkin aika kiva.

Tietenkään en ole luopunut lapsihaaveesta. Edellisen kappaleen ajatus kalpenee heti, kun muistan oman ikäni ja mietin haaveitani. Kyllä, minä toivoisin saavamme lapsia. Mutta on ainakin ollut oikein virkistävää huomata voivansa tehdä niin paljon monenlaista. Ja tuntea kotiutuneensa tänne! Eihän se ottanut kuin 3,5 vuotta, mutta senkin edestä olen nyt superonnellinen. Minulla on oikeasti ystäviä.

Mutta ne haaveet ja arki.
Alunperin, siis keväällä, oli polilla puhetta, että ottaisin heihin yhteyttä elokuun puolivälissä.
Kuun alussa hoksaan: minähän olin ihan innoissani ilmoittautunut ystäväni mukaan pyytämänä kuukauden mittaiselle cross fitin peruskurssille! Ja jos taas käy tylsä mäihä, että lääke tepsii liikaa, niin sitten ei kyllä treeneistäkään tule mitään - kun en saisi mennä niihin. Pulma oli oikeastaan jo hoidettu mielessäni: otan yhteyttä poliin sitten myöhemmin. Ja samaa mieltä oltiin sieltäkin.

Niinpä olen nyt opetellut leuanvetoja, kyykkäämistä,boksihyppelyä, erilaisia levytankojen nostoja ja yrittänyt oppia - flunssasta ja jäätävästä väsymyksestä huolimatta. Että siinä mielessä ei nyt ihan putkeen mennyt tämä crossfit, vaikka innostuinkin siitä aika tavalla. Kurssi lisäksi päättyi siihen, että melkein paiskasin kahvakuulan lattialle, kun niin harmitti osaamattomuuteni. Ehkä pikemminkin väsymykseni sai kaiken tuntumaan pahemmalta. Ehkä siinäkin mielessä oli hyvä, että hoidot siirrettiin.

Ja niin. Sitten se yhteynotto
polille.
Sieltä ei hoitaja meinannut millään uskoa, ettei minulla ole ollut kuukautisia sitten viime hoitokierron. "Siis ei kertaakaan? Mitään?" Ei. "Ihanko totta?" Juu. "... oletko tehnyt raskaustestiä?" Öh. No joo.
Lääkäri määräsi minulle sitten Terolut-kuurin, joka vetelee jo viimeisiään. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja sitä rataa... Katsoin (toisin sanoen en katsonut) nimittäin väärin annostuksen. Vanha oli 10mgx2, kun nyt reissun päällä tulin vasta ajatelleeksi, että saattoihan se olla nyt jotain muutakin. Näinkin jo silmissäni Haipro-ilmoituksen lomakkeen. Voisin taas tehdä itsestäni haipron... Onneksi tilanne ei kuitenkaan ole katastrofaalinen, ja kuuria jatketaan aloittamallani tiellä.


Ensi viikolla tiedossa siis jotain epämukavaa, mutta ehkä myös pistoshoitojen jatkoa. "Jihuu". :/
Mutta kaiken keskellä voin keskittyä myös monenlaiseen mukavaan: ystäviin, villasukkien kutomiseen, kotihommiin, hiit-treeneihin (paremman puutteessa... Crossfit jätti melkoisen kipinän!!), töihin ja tietenkin parisuhteeseen. <3

lauantai 28. toukokuuta 2016

Tilannepäivitys

Ai niin.
En vain jaksanut pariin viikkoon kirjoittaa, kun oli niin harmittanut.
Olen onneksi jo päässyt jalkeille tuosta asiasta, mutta silti ei ole ollut fiilistä kirjoittaa.

Kävin polilla siis parisen viikkoa sitten. Menopur-annosta oli edelleen sovittu otettavaksi 114,5 IU, ja perjantaina katsottaisiin tulokset. Lääkäri oli vähän ollut epäilevällä kannalla tiistaina, mutta halusi ottaa vielä riskin. Ja niinhän siinä kävi. Kypsyneitä munarakkuloita oli 4+2 (vai 4+4?), eikä yhtään selvästi isompaa. Niinpä irrotuspiikkiä ei pistettäisi. Samalla napsahti parin viikon ehkäisykäsky sekä rankan liikunnan kielto. Lisäksi joutuisimme pitämään taukokierron, jonka jälkeen poli menisikin kesälomalle. Minun pitäisi ottaa poliin yhteyttä taas elokuun puolivälissä.

Liikunnan kohdalla alkoi vielä enemmän ahdistamaan, tai sitten tämä kaikki oli kerralla huonounisten öiden jälkeen ollut liikaa. Tuntui, että nyt jäisi tyhjän päälle, kun ei olisi polikäyntejä, joita odottaa. Enkä saisi edes purkaa oloani liikunnalla (tai siis kävely on toki ok)!

No, tuosta on onneksi tultu jo aimo harppaus eteenpäin, mutta olihan se isku.
Vaikka onhan siinä jotain hyvääkin: Menopur oli toiminut minulla, joskin hieman liikaa...

Täältä tullaan, elämä!

On oikeastaan aika kivaa tehdä sitä, mitä itse haluaa miettimättä pistoksia, polikäyntejä, tuntemuksia, lapsipohdintoja, toivon ja epätoivon syövereitä tai kierronpäiviä. Ainakin silloin, kun tekee jotain, mitä haluaa tehdä. Sitä melkein potee jo huonoa omatuntoakin siitä, että ajattelee noin "itsekkäästi". "Ihanaa, kun voi tehdä oman mielen mukaan!" Pyh.

Oli ihanaa, kun sai kesäloman alkuun lähteä ystävän kanssa reissuun Lontooseen. Tosi ihanaa. Vaikka osa tekemistämme asioista oli.. hmm... kalliimpia, mihin olemme tottuneet, niin emme kadu mitään. Ja lasten kanssa? En olisi tehnyt. En olisi välttämättä edes lähtenyt.


Juttelimme ystäväni kanssa lapsista reissun aikana. Hän on lapseton sosiaalisista syistä, kuten nykyään määritellään. Ystäväni kertoi hienosti eräästä tuttavastaan, joka oli sanonut ihan suoraan käyttävänsä sen energian, tarmon, innostuksen ja jopa rahan, mikä menisi lapsiin, luomutuotteisiin. Ja tottahan tuo on: me tarvitsemme jotain, johon panostaa, josta innostua, johon laittaa energiamme. Lontoon pikkukadun kahvilassa istuskellessani, ihmisvilinää seuratessani, Big Beniä ja Leijonakuningasta muistellessani mietin, että tällä hetkellä se on minulla matkailu. Niin se varmasti on ollutkin, mutta hurjan määrän syyllisyyden tuntojen saattelemana. Jostain syystä olen painanut mieltäni erilaisilla harmistuksilla, kuten matkustelun taloudellisuudella, ekologisuudella, sosiaalisuudella... jopa hengellisyydellä! Siis, että se ei olisi mitään edellä mainituista tai sallittua edellä mainittujen vuoksi. Kyllä, siihen menee rahaa. Jep, onhan se luonnolle kuormittavaa. Sosiaalisuus... no, enemmänkin olen pohtinut, onko reissailuni ok mieheni mielestä. Ja tuo hengellisyys.. no, sen ehkä ymmärtää parhaiten, jos on itse elänyt tiiviisti seurakuntayhteydessä, jossa korostetaan vapaaehtoistyön, lahjoitusten, lähimmäisten sekä vähävaraisten auttamisen tärkeyttä. Mutta... en jotenkin enää jaksa uskoa, että mikään noistä silti sulkisi pois sitä, että matkustelu voisi olla nyt se juttu, johon pistän tarmoni.


Liikunta on sitten toinen juttu. Tekisi mieli juosta, pyöräillä, käydä salilla, tanssimassa, eri ryhmätunneilla, spinningiä kokeilemassa... oikeastaan mitä vain.Liikunta on se, joka antaa hurjasti virtaa ja energiaa, saa hyvälle tuulelle. Se on myös oiva stressinpurkukeino. :D Kantapään kautta olen saanut myös oppia, että liikuntaakaan ei ole hyvä harrastaa liikaa tai liian rankasti. Mutta ei pidä lannistua. Huilitaan hetki ja sitten uudestaan vaan lenkkarit jalkaan ja juoksemaan!

Muutamien omien tarmopesien lisäksi minulla on hurja tarve päästä tekemään, näkemään, kokemaan, elämään. Jos vain tulee joku ajatus, ehdotus tai mahdollisuus mennä jonnekin, niin minä olen käsi pystyssä. Tuntuu, että nyt täytyy elää ja tehdä, kun on mahdollisuus. Liian monta vuotta on mennyt siihen, että olen tuskaillut säälittävän pienten puuroannosteni kokoa kotona, erakoitunut kämpässäni. Liian monta vuotta on mennyt sosiaalisten tilanteiden välttämiseen sen pelossa, etten tiedä, mitä joutuisin syömään. Ja liian monta vuotta on mennyt jo pelkoon, etten kelpaa. Voi minua.

On aikoja, jolloin voisi väkkäränä hyöriä joka paikassa, hymy korvissa tavata ihmisiä, nauraa ja höpötellä vailla epävarmuuksia. Mutta on aikoja, jolloin tulee kuultua paljon vauvauutisia, ja oma tilanne muistuu mieleen. Voi surku. Tai sitten on tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat kohdaneet aivan käsittämättömän paljon surua ja epäonnea lapsettomuushoidoissa. Silloin oma suru lähinnä hävettää.


Mitä siis tehdä? Kuinka löytää tasapaino?
Tällä hetkellä ainakin olo on kutkuttava. Kesä on tulossa. Kaikki on mahdollista. Haluan mukaan!!
Katsotaan hoitoja taas uudestaan syksymmällä.
Täältä tullaan, elämä!

perjantai 6. toukokuuta 2016

Tyhjää

En ole jaksanut tai oikeastaan ehtinytkään oikein kirjoittamaan. On tuntunut, ettei ole mitään "purettavaa", kun mieli ja olo on positiivinen. Silti samaan aikaan, etenkin tällä viikolla, olen huomannut, että tämä viikko ja puoli viikkoa kerrallaan eläminen on loppujen lopuksi aika väsyttävää. Sen huomaa väsymyksenä ja siinä, että töissä olen ollut aika pihalla.
Menopur-piikitykset alkoivat 19.4. Siitä viikon päästä ultrattiin ja todettiin, ettei 75IU ollut riittänyt. Suurin follikkeli oikealla puolella oli muistaakseni 8mm. Annosta nostettiin 112,5IU, uusi ultra viikon päähän, siis tämän viikon tiistaille. Jatkoin sinnikkäästi pistämistä. Kirveleehän tuo aine, mutta ei se enää ensimmäisen päivän lailla tuntunut kurjalta. Tiistaina uusi ultra, johon pyyhälsin työvaatteissa (se etu samassa talossa työskentelemisessä on, että pystyn käymään kesken päivää polilla!). Follit olivat kasvaneet... mutta niitä oli juuri ja juuri liian monta, 4+1. Lääkäri mietti, jos vielä uskaltaisi ottaa lääkettä ja katsoa tilannetta uudelleen muutaman päivän päästä.

Tänään kävin polilla. Edellisellä kerralla saanut positiiviset kommentit ja kannustavat sanat olivat mielessä, mutta samaan aikaan pelko jäyti mieltä. Tuskin vieläkään on tarpeeksi hyviä uutisia... Ja niinhän siinä sitten kävi; oikealla puolella oli neljä kypsyvää follikkelia, kooltaan 14-21mm, vasemmalla myöskin useita. Ei siis yhtä selvästi suurempaa... Limakalvo sen sijaan oli 10mm paksu, sentään jotain hyvää.

Niinpä saatiin ehkäisykehotus loppukierrolle. Lisäksi seuraava kierto täytyy pitää taukoa, jotta näiden pistettyjen lääkkeiden vaikutus hellittää. Ja sitten onkin jo heinäkuu, jolloin poli menee kiinni. Minun täytyy ottaa yhteyttä poliin yhteyttä vasta elokuun puolivälissä. Ja jos ei tässä olisi riittävästi, niin seuraavat pari viikkoa minun on välteltävä hyppimistä ja pomppimista, eikä juoksulenkeille ole asiaa. Monta kurjaa asiaa.

Tulipahan kesäloma, mutta huh, niin kurja mieli.
On ollut ihana, kun muutaman työkaverin kanssa olen voinut puhua näistä asioista. Muutama heistä on itsekin kokenut samoja asioita, kaksi jopa 4-6 vuoden ajan. Mutta on tärkeää, kun joku ymmärtää. Tänään tapasin erään heistä juuri ennen polille menoa. Tsempit jättivät lämpimän mielen pitkäksi aikaa.

Onneksi elämässä on niin paljon kivoja asioita tapahtunut ja tapahtumassa. Ehkä sekin, että olen alkanut taas saamaan omaa puhtiani ja energiaani takaisin on vaikuttanut siihen, etten ole oikein jaksanut istua tietokoneella kirjoittamassa näitä asioita. Täytyy yrittää jatkaa samaan malliin. Elämässä on niin paljon kivoja asioita.
Kuten eräs ihana potilaani sanoi eilen kaikkien kipujensa keskellä: täytyy yrittää nauttia pienistä asioista, niin niistä tulee isoja. <3

torstai 21. huhtikuuta 2016

Pistellään pistellään

Nyt se sitten alkoi. Pistoshoito.
Ensin ajatus masensi. Eikä, kierto meni taas hukkaan. Ei mitään tulosta toisesta Letrozol-kierrosta. On kuitenkin taivuttava astetta vahvempiin aseisiin. Se olisi taas askel eteenpäin, mutta tarkoittaisi samalla sitä, että askeleita on edempänä entistä vähemmän.

No, täytyy myöntää, että sisäinen sairaanhoitaja minussa oli jopa kiinnostunut tulevasta pistoshoidosta. Suurimmat pistoksiin liittyneet itselleni tekemäni asiat ovat olleet verensokerin mittaaminen sekä insuliinipumpun kanyylin kiinnittäminen, joten aika vähän tiedän mistään mitään. Siis miltä se tuntuu.

Alakulo oli jo kp1:n jälkeen tipotiessään. Kävin tarkistusultrassa kp 5, jolloin tarkistettiin, että kohtu on tyhjä. Sain lukujärjestyksen pistoksille sekä uuden ultra-ajan. Hain samana päivänä lääkkeet ja tuijottelin kelloa, milloin "saisin" aloittaa. Kehotuksena oli ottaa pistos illalla. Töissä kun on oltava tarkka ajoista, totesin, ettei "ilta" ole sama kuin klo 18 ja klo 22 päivästä riippuen. Kävinpä sitten hermojuoksulenkillä. Tuolla vauhdilla kun olisin osallistunut puolimaratonille!



Lääkkeiden laimentaminen on minusta hauskaa muutenkin. Nyt se oli jopa eksoottista, kun puuhat teki kotona. Silti tilanne oli aika absurdi. Ihan kuin en olisi koskaan tehnyt tällaista ennen, niin tarkasti luin ohjeet. Enpä ole pistänytkään itselleni lääkkeitä.

 



Näin pitkälle pääsin reippain mielin! Annos vedetty ruiskuun, joka vastaa, eikä kuitenkaan vastaa, insuliiniruiskua. Minusta neula ainakin näyttää pidemmältä...

Odotin miestä saunasta tulevaksi. Sitten ilmoitin: "Mä pistän nyt!".
Rutistin vatsanahkaa sormillani. "Nyt mä pistän!"
Laitoin neulan iholle. "Nyt se menee!"'
Kääk, miten jännitti. Nyt alkoi jo sattua, nimittäin vatsan ihoa. Niin kovasti puristin.
Mies tuli jo vierellekin katsomaan. "Mä pistän nyt!", julistin taas reipasta yrittäen.
Piti vetää taas vähän henkeä. Ja vähän lisää.
"Noooh, nyt mä pistän!"
Ja sitten pistin. Vähän liiankin hitaasti, sillä se ei tuntunut kivalta.
"Apua! En mä voi laittaa sitä lääkettä! Tule auttamaan!", henkäisi sairaanhoitaja, joka pistää toisia tämän tästä. "Työnnä sä mäntää! Ei! Älä koske! Mä laitan! Apuaaa!"
Työnsin kirvelevän lääkkeen ihonalaiskudokseen, annoin neulan olla vähän aikaa paikoillaan, irrotin ihopoimun, nostin neulan pois ja painoin sormella pistoskohtaa samalla hieroen ihoa hieman.
Ja sitten vähän hyperventiloin. Uuh, tällaistako tämä tulee olemaan seuraavat seitsemän päivää?? Ja diabeetikko joutuu pistämään itseään ainakin seitsemän kertaa päivässä!

Hyperventiloin hieman vielä seuraavana aamuna. Mutta illaksi olin jo rauhoittunut. Tulin tuplavuorosta, käytin koiran pihalla. Vedin ruiskuun 75 yksikköä lääkettä, puhdistin ihon, puristin nahkaa ja pistin. Tuosta noin vain. Pikkaisen vain kirveli, mutta muuten ei ollut ongelmaa. Ensimmäinen kerta taitaa todella olla se pahin.

Nyt otetaan taas päivä kerrallaan, mutta toisella tavalla. Ensi viikolla katsotaan taas ultra, josko silloin saisi pistää irrotuspiikin. Yritän olla lukematta netin keskustelupalstoja ja todennäköisyyslukuja onnistumiselle.

Meillä oli oikein kiva pitkä viikonloppu mieheni sukulaisten parissa. Tuli kokeiltua uusia juttuja kaupungilla, syötyä hyvin, käytyä tanssimassa. Tuli siis tehtyä monia tosi kivoja juttuja, huomattua taas, kuinka ihanaa on olla yhdessä mieheni kanssa sekä kaksin että porukassa. Elämää on onneksi hoitojen ulkopuolella ja jälkeen. <3

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Pyöräilemässä


Luonnossa mieli lepää! Liikkuessa mieli lepää! Yhdessä mieli lepää! Tai voiko lepäämisestä puhua, kun on täynnä intoa, iloisuutta, energiaa ja riemua?
Ja tätä kaikkea on saatu tehdä tänään, vieläpä aurinkoisessa säässä! Ja lisäksi sen jälkeen, kun olin saanut tehtyä erään opiskelutehtävän pois alta. Siispä: oi, mikä vapaapäivä!




Kävimme tänään pyöräilemässä. Veikkasin, että ehkä joku 18 kilometriä tuli, mutta Eniron mukaan matkaa olikin 18km yhteen suuntaan. Kivaa!


 

Juteltiin tänään vähän "kuulumisista". Miten menee?
Huomasimme, ettemme juuri ole miettineet lapsettomuusasioita viime aikoina, ainakaan kovin syvällisesti. Juu, tiedän totta kai, että tänään on kp 14, mutta se ei muuta asioita mihinkään suuntaan. Pistoshoidot ovat vain lähempänä, tai sitten eivät. Tänään on joka tapauksessa vapaapäivä, oli kierronpäivä mikä hyvänsä. Voin tietenkin yrittää miettiä ja pohtia mahdollista ovulaatiota ja sen ajankohtaa, mutta tältä kierrolta kaikki tehtävä on jo tehty; pillerit on tullut popsittua (no joo. Tarvitaanhan onnistumiseen toki muutakin... ;) ). Aika näyttää, miten käy.



Ja siitäkin olen iloinen, että tälle keväälle alkaa olla jo ohjelmaa ja tekemistä. Paljon kivoja asioita, mitä odottaa!

torstai 31. maaliskuuta 2016

Muutakin elämää

On se jännä, kuinka toinen Letrozol-kierto on kuitenkin tuntunut paljon helpommalta. Ihan kuin en edes muistaisi, missä mennään (kunhan huijaan; tietenkin tiedän, kuinka mones ja mitäs nyt). No, ainakaan en murehdi ja märehdi jatkuvasti, äksyile ja kiukustu tai ole ihan kamalan väsynyt koko ajan. Muuten vain nukuin tänään pommiin.

Tai sitten juttu on vain niin, että toinen Letrozol-kierto on helpompi. Asiaan on jo ehtinyt jonkin verran tottua, ja lääkkeiden popsiminen, siis se väsyttävin aika, sattui sopivasti pääsiäisvapaille. Töissä ei tarvinnut jaksaa, riitti vain, että sai ihan kuin lomailla. Meilläkin on tehty sopimus, että näistä asioista ei nyt puhuta. Pidetään lomaa.

On kolmaskin vaihtoehto. Ehkä Letrozol ei todellakaan toimi minulla, ja siksi tämä on vain huilikierros. Seuraavan kierron ja pistoshoidon odottelua. Lasi on kuitenkin puoliksi täynnä, ja haluaisin ennemmin ajatella, että koska nyt olen ollut monin tavoin paljon rennompi, niin ehkä kaikki vain sujuisi.

Mutta kylläpä tuntui harvinaisen vaikealta olla töissä toissailtana. Yhtäkkiä tajusin kesken iltavuoron, että omituinen ja etäinen oloni johtui omasta tilanteestani... Unohdin ihan onnitella tuoretta isää vuorokauden vanhan vauvansa johdosta! Ihan harmitti koko työvuoro; tein töitä iloisesti ja kannustaen, mutta sisimmässäni tuntui kovin mekaaniselta. Hurja ero olikin sitten seuraavan päivän hoidokkiin, joka oli "jo" kaksikuinen.

Muun elämän löytäminen on tuntunut kyllä oikein mukavalta. Pääsiäisenkin sain viettää vapaalla muistaakseni ensimmäistä kertaa työurani aikana. Onhan se tärkeä juhla muutenkin, ja lisäksi viikonlopulle sattui monta mukavaa kyläilyä ja tapahtumaa. Voi mikä riemu, kun sai vain päättää, että mihin menee vai meneekö kaikkiin. On myös tosi mukava miettiä jo joitakin suunnitelmia tuleville viikoille ja jopa elokuun kesälomalle. Jihuu. Ja arki, sekin on ihanaa. Kuten sellaiset aamut (ei siis tänäinen, jolloin todella heräsin klo 6:02, kun sängyssä makaamisen sijaan pitäisi oikeastaan istua jo autossa), jolloin saa ajan kanssa lukea päivän lehteä kahvikupposen kera. Näitä hetkiä lisää.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Haaveiluun havahtumista

Eilen lähti käyntiin toinen kierros Letrozol 2,5mgx2 -kuuri viiden päivän ajan. Jo samana päivänä tulin huomanneeksi, kuinka väsyttävää puuhaa juuri tuon lääkkeen popsiminen olikaan. Iltapäivästä olin jo aika väsynyt, ja sain vain iloita työnkuvani - varahenkilö (hmph. Nimi on kyllä niin kurja, vaikka ihan oikea ja pätevä sairaanhoitaja olenkin) - mahdollisuudet. Koska minulla ei ollut varauksia iltavuorolle, ja minulta oli vielä saamatta yksi vapaa tekemästäni tuplavuoroista ehdotin ylityötuntien ottamista osaston tilanteen niin salliessa. Ja niin oli tuplavuoro lyhentynyt aamuvuoroon! Eipä tuollaista ole rivihoitajana pystynyt tekemään.
No, pääasiassa tuli vain loikoiltua ja torkuttua sohvalla, ja illan elokuvaa katsellessamme jopa nukahdin kesken kaiken. Onneksi leffa oli jo nähty aiemmin...

Ihanaa, kun kerrankin saan viettää koko pääsiäisen vapaalla! Eilen olin jopa lomatunnelmissa; neljä vapaata! Ja vielä tällaisena juhla-aikana! Lueskelin aamukahvin äärellä huolellisesti sanomalehteä - ah, mitä luksusta. Tutkailin samalla viikonlopun tapahtumia, ja laitoin joitakin ylös ehdotukseksi. Aika kivaa, kun voi oikeastaan valita, mihin menee, vai meneekö kaikkialle (tosin pääsiäisyön messuun klo 23 en varmaan mene; tuskin pysyn tällä lääkityksellä edes hereillä)! Tällaisista asioista osaa nauttia, kun niin usein vuorotyö sanelee omat menot (ellei ole etukäteen tehnyt toiveita tai saa vaihdettua vuoroja).

Olemme haaveilleet.
Lähinnä ensi kesästä, elokuussa olevastani kesälomasta.
Olemme myös havahtuneet siihen, että haaveita on yllättävän vaikea ollut keksiä. Mihin ne ovat oikein jääneet? Miksi niitä on niin vaikea miettiä tai lähteä toteuttamaan? Muistan, kuinka lapsena ja nuorena minulla oli kaikenlaisia haaveita, enkä epäröinyt pyrkiä niitä kohti. Välillä oikein ihmetyttää; olenko se todella ollut minä? Minua ei ole estänyt ujous, epävarmuus itsestäni tai se, etten tiedä, mitä "joudun" reissussa syömään tai pääsenkö lenkille. Olen pyrkinyt eteenpäin, lähtenyt kokeilemaan, innostunut, elänyt "kaikki on mahdollista" -ajatuksella. Joihinkin olen vain ajautunut, mutta en ole kieltäytynyt. Jos jokin on minua kiinnostanut olen ottanut asiasta selvää. Jos on ollut pieninkin mahdollisuus, että voisin toteuttaa sen, olen tehnyt niin.






Olen julkaissut omaa lehteä. Olen kutonut mattoja. Olen kokeillut erilaisia tanssitunteja. Olen lähtenyt Tanskaan leirikouluun majoittuen tanskalaisnuoren kotona. Olen lähtenyt vaihto-oppilaaksi lukioikäisenä. Olen muuttanut opiskelemaan minulle entuudestaan vieraaseen kaupunkiin, 600km kotoa. Olen viettänyt elämästäni monen monta viikkoa leireillen, nauttien ihmisten seurasta olemisesta. Olen keksinyt lähteä pyöräilemään toiselle puolelle kuntaa käydäkseni vain moikkaamassa kaveria. Olen maalannut vesiväreillä ja harjoitellut pastellivärien käyttöä, vaikka en pidä itseäni kuvataiteellisesti lahjakkaana. Olen hionut ja petsannut vanhan kirjoituspöydän käyttöön. Olen opetellut itsekseni soittamaan kitaraa. Olen ollut mukana Adiemus-kuorossa. Olen ollut esiintymässä soittaen ja laulaen. Olen lähtenyt tapaamaan ventovierasta miestä uuteen kaupunkiin pelkkien sähköpostien perusteella (ja tänä päivänä olemme onnellisesti naimissa). Olen osallistunut eräänlaisiin maakunnan neito-kisoihin. Olen lähtenyt mieheni kanssa inspiraatioreissulle Itä-Suomeen. Katsoimme kartasta paikat, varasimme majoitusta, ja lähdimme. Olemme hankkineet koiran puolen viikon vakavammalla puheella (erikoinen ilmaus, mutta koira oli toki tulossa jo monta vuotta). Olen syönyt jäätelöä puolen litran purkista niin paljon kuin on tehnyt mieli. Olen ommellut joitakin vaatteita. Olen katsonut 8 jaksoa suosikkisarjani osaa DVD:ltä päivän aikana (minulle paljon!). Olen juossut meiltä vanhemmilleni, 16kilometriä. Olen viettänyt kokonaisia päiviä soittaen pianoa. Olen koonnut yksin vaatekaapin. Olen naulannut taululle paikan seinään. Olen vaihtanut auton renkaita. Olen tehnyt karjalanpiirakoita. Olen istuttanut ja hoitanut kasvimaata. Olen keskustellut ruotsiksi keskosen hoitamisesta.
Osa haaveita, osa tilanteiden mukaan menemistä. Elämään solahtamista.


Mutta olen myös rajoittanut itseäni niin kamalan paljon. Liian pitkään esteeksi on muodostunut jo pelkästään haaveilun eteen kysymykset: mitä joudun syömään? Pääsenkö lenkille?
Ja näin ollen varmaan puolet edellä luetelluista tajunnanvirrasta kirjoitetusta karsiintuisi pois.
Olen huomannut, että esteiden vuoksi pelkästään haaveilu on aika lailla torpattu. Se on jotain kaukaista, utuista, etäistä. Tyyliin: lapsi, lapsi, lapsi, onnellinen elämä, onnellinen avioliitto, seurakuntayhteys, omakotitalo maalla, ystäviä täältä päin, kivoja asioita, inspiraatiota, vapaus, luonnossa oleminen... Ja niin arki vain jatkaa rullaamistaan. Uusia asioita ei tule edes miettineeksi, ei tule otettua selvää, ei ehdotettua, ei mietittyä.
Ja sitten havahtuu siihen, että elämä pyörii vain työn, kodin ja lapsettomuuden ympärillä.
Ou jee.


Maanantainen ulkoilu hankikannolla sai aikaan suurta. Tällaistakin voi tehdä! Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka kauan olimme liikkumassa tai miten pitkän lenkin kuljimme. Sillä ei ole mitään väliä. Hanki jalkojemme alla, huikaiseva auringonpaiste, luonnon läheisyys, yhdessä oleminen... Niillä oli väliä. Ja ne avasivat jotain. Miksi emme tee tätä useammin? Miksi emme toteuta impulsseja, inspiraatioita, spontaaneja ajatuksia enemmän?

Jotain nytkähti liikkeelle. Ja hyvä niin.
Letrozol-väsymys saa pysyä taka-alalla. Minä haluan elää, haaveilla ja toteuttaa haaveitani.