keskiviikko 28. syyskuuta 2022

Lapsellinen lapseton - lähteekö tämä olo koskaan pois?

Tähti-vauva täytti viime viikolla 7 kuukautta, on oppinut ryömimään, pohtii konttausasennossa, mitä siinä pitäisi tehdä, sormiruokailee osittain ja tuottaa jo jonkinlaisia tavuja äänteinä. Kaksi alahammasta ovat varsin suloiset, samoin päälaella fiftarityyliin kaartuvat vaaleat kiekurat. Aivan ihana tyyppi!

Isosisko Hulda odottaa jo kovasti marraskuisia 4-vuotissynttäreitään, jotka (ainakin tällä hetkellä) ovat prinsessajuhlat. Hän on innolla taiteillut kutsukortteja, jokaiselle omanlaisensa, tarkkaan mietityllä kuvalla. Piirustuksia meillä onkin sitten joka paikassa ja kaikille kivoiksi havaituille ihmisille myös annettuna. Hulda keskittyy myös musiikkiin omassa rauhassa (muskariryhmä on ilmeisesti liian iso, mutta kotona laulut innostavat) ja riemuitsee myös luonnossa olemisesta. Mielikuvitus on rajaton leikeissä. Niin rakas, rakas Hulda!

Elämä on ihanaa, intensiivistä, mutta myös herkistelyä, haikeutta, hämmentävää surua. Voisin  toki kertoilla kymmeniä eri tarinoita rakkaista aarteistani, mutta koska tulokulma blogissani on lapsettomuuden kokemus, niin hypätään suoraan siihen.

Vauvakuumehan oli päällä jo synnytyssairaalassa, mutta en tiedä, onko se muuta kuin yltynyt. Tai ehkä nykyinen olo on kummallinen haikeus, suru, kaipaus, toivo, malttamattomuus. Katson näillä tunteilla instagramista videoita, kuinka naiset kerta kerran jälkeen tekevät raskaustestin ja - tadaa! - eivät ole uskoa silmiään, kun se viimeinen onkin positiivinen. Ihan niin kuin videoiden katseleminen saisi saman tapahtumaan minulle.

Kuukausi sitten olin aivan varma, että minulla on ovulaatio. Sekä valkovuodon väristä että vasemman munasarjan kohdalla olevasta ärhäkästä tuikkimisesta päätellen olin melko varma, että nyt se olisi se. Vaikka ei minulla kierto vielä ole käynnistynyt (ja tuskin itsekseen käynnistyykään). Laskeskelin päiviä edellisestä seksikerrasta, ja toivoin kovasti. Ja - tadaa! - ei tapahtunut yhtikäs mitään.

Oloissa on ollut muutakin. On ollut itkuherkkyyttä, ajoittaista pahoinvointia ja nyt aivan jäätävä väsymys. Mutta nämä kaikki ovat niin selvästi joko tai ja molempia, eli imetyshormoneista ja väsymyksestä johtuvaa. Taas sitä siis mennään. Luuloa, toivoa, oman olon spekulointia, argh.

Omissa ajatuksissani jo aiemmin olen toivonut voivani imettää Tähti-vauvaa (hänelle niin käyden) ainakin 1v 4kk (Huldaa imetin 1v 7kk), sillä 4kk odottelun jälkeen olisi lapsettomuuspoli taas palannut kesälomilta ja voisimme mahdollisesti yrittää pakastealkioiden (3 kpl) siirtoa. Olisi tavallaan kiva päästä jo tuonne asti, mutta samalla järki toppuuttelee keskittymään paremmin näihin aikoihin. Näitä kun ei saa takaisin kävi siirroissa miten vain.

Odotan ja niin toivon, että saisin vielä kerran kokea raskauden ja synnytyksen. Jotenkin olen koko ajan kokenut, että syli on edelleen vajaa. Sanomattakin lienee selvää (toivoakseni. Jos ei ole, niin nyt se tulee:), että nämä kaksi lasta, jotka olemme saaneet, on meille maailman rakkaimmat, ja olemme heistä äärettömän kiitollisia. Kävi kolmannen lapsiyrityksen kanssa miten vain, niin meillä on nämä aarteet.❤️❤️❤️

Halusin pitkästä aikaa kirjoittaa, kun pohdin mihin  voisin suoltaa epämääräiset ajatukseni. Mies ei aivan kulje samoja ajatusratoja, eikä läheisimmät ystäväni ole kokeneet samaa. Olen siis melko yksin ajatusteni kanssa (mutta tiedän, etten ainoa). En oikein tiedä, mitä lapsettoman identiteetille käy; miten siitä voisi päästä eroon. Vai onko sekin vain ajan kysymys... Kenties kirjoittaminen voisi taas auttaa.


Ai niin. Hulda on alkanut myös puhua kolmannesta lapsesta. "Sitten, kun meille tulee se kolmas lapsi, niin..." -tyyliin aloitetut jutut ovat samaan aikaan hellyyttäviä, samaan aikaan haikeutta lisääviä.

❤️