Vauvan tuloon laskeutumista

Äitiyslomalla ennen vauvan syntymää on varmasti paikkansa. Ainakin oma meno on ollut sellaista, että herkästi päivänsä vain täyttää monenlaisella askareella ja vauva sitten vain roikkuu mukana ja maha asettaa omat haasteensa ulkopukeutumisen suhteen. Noin siis kärjistäen.
Vuosilomani lähennellessä loppuaan olin alkanut pohtia, että vauva ei ehkä malta odottaa laskettuun aikaan - ties vaikka syntyisi 2-3 sisällä (eli rv 37-38). Niinpä loman loputtua ja äitiysloman alettua ryhdyin käymään läpi listaamiani asioita, joita haluaisin saada tehdyksi ennen hänen tuloaan. Kävin vauvan vaatteiden kimppuun; lajittelin niitä vielä tarkemmin, tein jo valintaa hoitopistettä varten. Vähän jo itkeä tirautinkin, kun nostin varaston hyllyltä Huldaa varten saamamme äitiyspakkauksen. Osa sinne talletetuista vaatteista voisi tulla nytkin käyttöön. Ja kuinka olinkaan herkistellyt ja itkeskellyt pakatessani niitä pari vuotta aiemmin talteen. Jäikö niiden käyttö ainutkertaiseksi?

Iso projekti sai onneksi myös inspiraation alleen, ja niin sain kuin sainkin lopulta työstettyä Huldan valokuvakirjan loppuun. Sen, jonka olin niin toivonut saavani tehtyä ennen hänen marraskuisia 3-vuotissynttäreitään. Mutta jos ei ehdi, niin ei siitä stressiä kannata ottaa. Nyt kuitenkin sain tekemistä siivittämään avukseni inspiraation, ja puuha oli kyllä hauskaa. Tosin projektihan sitten rönsysi niin, että nyt tulossa on tähän mennessä monisivuisin valokuvakirja, mitä olen tehnyt hänelle.

Tämä viikko onkin sitten kulunut enemmän ja vähemmän vauvajutuissa. Neuvolalääkärin tapaaminen oli maanantaina. Vauva on jo asemissa (sen olen kyllä aavistellut, mutta kyllähän tuota jännitti etukäteen), kohdunkaula hiukan lyhentynyt, kohdunsuu pehmeä, mutta vielä kiinni. Kaikki on kuulemma niin hyvin, kuin pitääkin. Ostin hyvien uutisten ja äitiysloman alun kunniaksi tulppaaneja kotiin.

Oma prosessinsa oli eilen, kun ajelin ystäväni luo raskauskuvausta varten. Etukäteen tuo oli myös hiukan jännittänyt, ja myös se, kuinka saan laittauduttua; meikattua ja laitettua hiukset nätisti. Lopputulos miellytti ja tunsin olevani kaunis. Tuntui myös ihanalta, että olin aivan sattumalta ja viime tinkaan löytänyt nettikirppikseltä juuri visioimani neuletunikan. Ilman sitä olisin joutunut tyytymään kompromisseihin, ja senhän tietää, miltä tilanne sitten tuntuu, kun muutenkin on epävarma ja jännittynyt olo... Tuntui siis ihanalta lähteä kuvattavaksi, vaikka kieltämättä matkalla aloin jo herkistelemään pysähtyessäni ajatusten äärelle. Tätä moottoritietähän minä kuljin monet monet kerrat lapsettomuushoitojen ja pakastealkionsiirtojen vuoksi. Ja mikä tilanne onkaan nyt? Se pieni pupu, jonka olin saanut päähäni ostaa toukokuiselta reissuilta eräästä taukopaikan Pentikistä, matkasi nyt mukanani raskauskuvauksiin. Se "päivän päätähti" oli pian syntymässä meidän perheeseemme!
Tuntui hyvältä, että tämä päivä oli sovittu. Miten suuri symbolinen merkityskin sillä oli. Sai keskittyä tilanteeseen, sai kokea olevansa kaunis, sai korostaa vauvamahaa... Eivät nuo minulle ole olleet ongelmakohtia, mutta jotenkin sen mahan on vain "unohtanut". Ehkä "ulkopuolisen" seurassa raskausasioista tulee paljon todempia.

Niinpä me sitten kuljimme lähimetsissä etsimässä hyviä kuvauspaikkoja, ihailimme auringonvaloa ja varoimme liukastelemasta pääkalloteillä. Oli hauskaa ja jännää olla taas kuvattavana; edellinen kerta olikin ollut Huldan odotusaikana. Samaan aikaan ajatukseni poukkoilivat sinne tänne ja tuntui välillä, ettei osannut oikein keskittyä mihinkään. Ihana aika tuo kuitenkin oli, ja kiittelin ystävääni hetkestä.

Palasimme heille, ja hän siinä sitten tokaisemaan, että nyt lähdetäänkin sitten teille päin.
Jaahas... 
Niin me sitten ajelimme peräkkäin meille asti, ja kyllähän siinä jo matkalla arvasi, mistä oli kyse. Kotipiha oli kuitenkin tyhjä. Avasin oven, ja ensimmäinen näkemäni asia oli eräältä ystävältä lainaan saamani koppasänky, jossa myös Hulda oli aikoinaan nukkunut! Näky oli jotenkin todella suloinen, mutta samalla hihitytti. Aistin, että meillä oli joku. Ja meillä oli myös hämmentävän siistiä (lähdin siis pienen pommin jäljiltä. Tai okei, arjen keskeltä). Ja sitten yhtäkkiä: "yllätys!"
Yhteensä neljä ystävääni oli järjestänyt minulle vauvakutsut, ja ihan yllättäen omassa kodissani! Sen verran tosin kuulin, että suunnitelmissa oli tullut todella paljon muutoksia, niin osallistujien mutta ihan viime metreillä myös paikan ja jopa koko kutsujen järjestämisen suhteen. Mutta miten ihanaa, että ne pidettiin!!
Aika hujahti aivan siivillä, nautin ystävieni seurasta, puheen sorinasta, yhdessä olemisesta, tarjoilusta ja muutamasta ohjelmanumerosta. Päivä oli kokonaisuudessaan aivan ihana!

Rv 36+0.

Käyrillä käyntiä ja nimijumppaa

Minulta kysyttiin eilen, että onko ollut kivaa olla kotona ja miten olen voinut. Ottaen huomioon joulun ja uuden vuoden, niin tuntuu, ettei sellaista tavallista arkea ole ehditty oikein viettämään. Tämä on tuntunut vain pitkiltä vapailta. Mutta ihan hyvin olen kyllä voinut.

Joulu meni. Huomasin, että kyllä joulukuu kiireineen ja puuhineen veivät sillä tavoin voimia, että yksipäiväisen joulun viettomme oli eräänlaista suorittamista. (Iltavuoron jälkeinen päivä ristiin menneiden vuorojen jälkeen oli meidän perheen ainut yhteinen vapaa, jonka jälkeen mies palasi iltavuoroihin joulunpyhiksi.) Ei sillä, olihan joulun aika ihanaa ja Hulda nautti silminnähden saadessaan koristella kuusia moneen kertaan. Meillä niitä sattuu olemaan nyt kaksi, kun olivat isovanhempien kanssa hakeneet metsästä enemmänkin, kuin oli ollut tarve. Mutta varsin suloista tuo on ollut. Huvitti, kun koko päivän touhujen jälkeen minulla ja miehellä olisi ollut hetki kahdenkeskistä aikaa, niin olimme molemmat vain niin puhkipoikki, että ei siinä enää mitään jaksanut tehdä. Että hyvää joulua vaan. :D

Olivathan nuo joulunpyhät ihan mukavia kaikesta huolimatta. Näin jouluihmisenä pyrin kyllä etsimään ihania ja kauniita asioita joulusta. Joulun tuoksut, kauneus, musiikki ja äänet, ruoat ja maut... Jouluaaton vietimme päivällä ennen miehen iltavuoroa vanhemmillani. Jäimme sinne vielä Huldan kanssa ja kävimme tytön enon kanssa testaamassa tytön saamaa lumipatjaa kauniissa talviaurinkoisessa säässä. Sen jälkeen maistuikin välipala ja joulusauna. 

Joulupäivä alkoi jo muistuttaa tavallista vapaapäivää kotipuuhineen. Lunta oli sadellut jonkin verran, ja ajattelin, että mepäs reippaina tyttöinä teemme lumityöt. Se olikin varsin mukavaa puuhaa, ja Huldasta lumikolan kyydissä oleminen oli hauskaa. Ajattelin lisätä hauskuutta lisäämällä vauhtia... ja  - töks! 
Tökkäsin kolalla jäiseen kohtaan, ja kola taas tökkäsi minua vatsaan. Äh.
No, päätin jäädä seurailemaan tilannetta ja oloa. Jonkun tunnin jälkeen olo oli edelleen hyvä: ei kipuja, vuotoja tai mitään ihneellistä. Ajattelin, että on tästä kuitenkin soitettava äitiyspolille. Ja niinpä minut haluttiin näytille. Siispä järjestämään lastenhoitoa illalla klo19... Loppuviimein pääsin sairaalaan isäni kyyditsemänä, vaikka ihan itsekin olisin voinut ajaa. Tilanne ärsytti, mutta pakkohan tuo reissu oli tehtävä. Käyrillä sitten kuuntelin vauvan sydämen sykettä ja pyrin ottamaan ajan "omana aikana" lueskelemalla e-kirjaa ja viestittelemällä ystävieni kanssa. Vaikka olisihan sinne voinut nukahtaakin... 
Lopulta minut kutsuttiin lääkärin tarkistukseen. Kaikki oli hyvin sekä minulla että vauvalla ja sain luvan kotiutua. Tai käytännössä pyytää miestäni hakemaan minut.
Menin odotteluajaksi moikkaamaan työkavereita, jotka ihmettelivät toden teolla, että mitä ihmettä teen sairaalassa joulupäivän iltana klo 22! Sain lisäksi osastolla käymässä olleen päivystäjänkin terästäytymään kerrottuani olleeni käyrillä.
"Etkös sä ole jo jotain 32 viikolla?", säikähti eräs kollega.
"32+6, mutta mä en tullut synnyttämään," vastasin.

Vointi muuten on ollut melko hyvä. Tai edelleen voin allekirjoittaa ajatuksen, että toinen raskaus on rankempi ensimmäistä. Enemmästä puuhasteluista on usein seurauksena nivusten liitoskipuja. Miten nautinkaan eräänä päivänä saadessani imuroida! (Mieshän on hoitanut tuon homman jo viikkoja.) Ja käytiin me Huldan kanssa vaunuttelemassakin (liian pitkä matka hänelle kävellä koko matkaa, siksi vaunut). No auts vaan, oli illan meno.

Tavallaan tuntuu, että moni asia on loikannut hurjasti eteenpäin. Ajatus raskaudesta ja vauvan tulosta. Huldan taidot. Huldan into kampauksiin (vihdoin!!). Ystävien tapaaminen. Uusi vuosi ja sosiaalisuuden sen ympärillä. Ja se vauhti, millä kuuset ovat ripotelleet neulasiaan. 

Vauvan nimeä olemme pyöritelleet usein. Monesti minä olen ottanut asian puheeksi, eikä mies ole kuulemma miettinyt asiaa yhtään. Toki se juuri sinä hetkenä on hankala miettiä, mutta olemme ainakin yrittäneet. Muutaman kerran olemme heittäneet vaihtoehtomme Huldalle, ja nyt viime kertoina hän on kertonut suosikikseen saman, mitä mekin olemme miettineet. Eilen sai anoppikin kuulla vaihtoehdot ja hän oli oikein ihastuksissaan nimestä, jonka Hulda kertoi selvänä Tähti-vauvan nimenä. Luultavasti hänestä tulee sitten sen niminen.

Mutta nuo kummit! Ei sillä, ettei meillä olisi ystäviä, joita kysyä, mutta otamme asian aika isosti. Keiden kanssa olemme molemmat läheisiä? Keiden kanssa arvo- ja ajatusmaailmat kohtaavat edes suurin piirtein? Kuka on uskossa?  Keitä haluaisimme joka vuosi syntymäpäiväjuhliin? Keiden kanssa olisi luonteva pitää yhteyttä ensimmäiset vuodet, ennen kuin lapsi pystyy yhteydenpitoon edes hiukan itsekin? Huldalla kummeja on kolme, joten olisi kiva, että Tähti-vauvalla olisi siis enemmän kuin 1.
Vielä emme ole keneltäkään kysyneet asiaa, mutta pallottelua on ilmassa.

Arki alkaa jo hiljalleen laskeutumaan. Tämä viikko oli tarkoitus olla jo rauhallisempi, mutta niin vain olen suunnitellut yhtä ja toista. Jospa jossain kohtaa tekisin listan asioista, joita yritän saada tehtyä ennen vauvan tuloa. Kuten 50cm-kokoisten vaatteiden etsiminen kirppiksiltä ja Huldan valokuvakirjan valmiiksi tekeminen...

Mutta jos ihan ensin aloittaisi tuosta pihasta, jonne on taas yön aikana satanut melko lailla lunta...