Aika ei työkengissä matele

Käytyämme polilla ja aloitettuani lääkkeen uumoilin ajan matelevan ja että tiedostaisin kuluvan päivän jatkuvasti. Ajattelinpa, että odottelisin malttamattomana ja kyllästyisin ajan kulumisen hitauteen. No voin sanoa, että näin taisi tapahtua parina ensimmäisenä päivänä. Se taisi olla sunnuntai. Ja nyt ollaan jo lauantaissa. Huomaan, että toden totta: enää yksi Terolut, ja sitten odotellaan vain kuukautisten alkamista ja ilmoittamista polille. Mutta jotenkin se ei ole enää edes päällimmäisenä mielessä. 

Nyt olen vain väsyneen onnellinen. Tunnen vartalossani, että takana ei ole mikään tavanomainen viikko. Tunnen, että ajatukseni ovat saaneet uutta virtaa, päässäni on raksuttanut erilaiset pohdinnat melkoisella vauhdilla, olen kulkenut kiireellä paikasta toiseen, kun samaan aikaan pitäisi olla ainakin viidessä eri tilanteessa, olen hikoillut suojavarusteissa, olen ajatuksissani hymyillyt ihan mahdottoman paljon. Toisinaan syömään on ehtinyt vaikka sitten vasta illalla, kun taas eilen lähdin ajelemaan kotiin yöllä, napattuani vauhdissa vain pari suolakeksiä ja muutaman Parrots-namun. Ja mitä ajattelen tästä kaikesta? Ihan mahtavaa!!

Tällä viikolla olen ollut ”takaisin remmissä”, kuten eräs työkaverini ihanasti sanoi. Tämä on ollut vain yksi kommentti, josta sydämeni on läikähtänyt. Olen tehnyt useita keikkavuoroja aivan ihanalla osastolla, ja vaikka vuorot ovat olleet superkiireisiä, niin olen niin onnellinen. Tietenkään tuollaista sairasta kiirettä ei kovin pitkää jaksa, mutta kuten eilenkin totesimme yhdessä työkavereideni kanssa, niin oli meillä sentään mukava ilta! Meillä oli hyvä tunnelma, jokainen auttoi toista, teimme töitä hyvillä mielin, ja jopa lääkärikin antoi palautetta, että meistä ei välity mikään stressaava kiire ja älytön hoppu.

Olen paljon kipuillut oman ammatillisen itsetuntoni kanssa viime aikoina. Toki olen tehnyt ajatuksissani aina erilaisia välitilinpäätöksiä, pohtinut, missä mennään ja mitä minun tulisi tehdä. Koen olevani paljon huonompi, kuin monet muut, monet opiskelijatkin. Koen olleeni osaston heikoin lenkki. Muistan vain ne kokemukset, joissa olen mokannut. Muistan ne, joissa en ole osannut. Koen, että vaikka olen ollut niin monta vuotta jo tietyillä osastoilla, minun ”kuuluisi” osata jo vaikka mitä. Fakta kuitenkin on, että vuoteni ovat olleet melko rikkonaisia, kun työkuvioni muuttuivat ja laajenivat, eikä tarkempi syventäminen yhden osaston laajaan potilasmateriaaliin ollut mahdollista. Sitten sijoitukseni on vaihtunut, olen ollut sairaslomilla raskauden aikana ja jäänyt lopulta äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Vaikka työvuosia kuitenkin on jo melkoisesti, on outoa, jos minusta puhutaan ”konkarina”.

En oikein tiedä, kuinka tätä tulisi käsitellä. Olen ajatellut käydä juttelemassa osastonhoitajan kanssa mietteistäni, sillä samaan aikaan koen oloni niin vasta-alkajaksi, ja samaan aikaan yritän ymmärtää sitä faktaa, että esimerkiksi eilenkin minuun luotettiin niin paljon, että sain hoitaakseni osaston sairaimman potilaan. Ja hänen vointinsa myös helpottui illan aikana. Mikä siinä onkin, että omaa osaamiseensa ei pysty luottamaan? Totta kai hoidan ja teen, tiedän ja osaan paljon. Silti en pidä itseäni hyvänä hoitajana.

Pari päivää sitten mietin, että kuinka hienoa olisi opiskella uudelleen sairaanhoitajaksi. Nyt aikuisempana uskoisin siitä jäävän paremmin asioita mieleen. Voin sanoa, että kaksi ensimmäistä opiskeluvuotta, jolloin käytännössä opiskelimme paljon ja tärkeitä asioita, menivät minulla ruoan ja liikunnan kanssa kikkailuun. Muistan paljon enemmän ne palelemiset, hereillä pysymisen yrittämiset, ruoka-ahdistukset, turva-ruoat, liikunnat ja kaikki muut kamalat tunteet kuin ne opit, joita minun olisi pitänyt imeä koulun penkillä, kirjoista ja arvokkaista harjoitteluista. Vuosien varrella tapaamani opiskelijat ovat lähes poikkeuksetta tehneet minuun vaikutuksen. Niin osaavia, taitavia, fiksuja, tekeviä ja hoksaavia! Sydämeeni iskee silti joka kerta pieni piikki: en usko koskaan olleeni samanlainen. Minä olin huolissani vain omasta navastani. Nyt nuo luettelemani asiat ovat onneksi jo kaukaista historiaa, mutta silti tuntuu, että jonkinlaisia haamuja ja tapoja toimia on säilynyt pitkään. Ajattelen jo tässäkin ajassa, mitä olen ollut nykyisellä työnantajallani, on toimintatapoihini tullut muutoksia. Suurin vaikutus itselleni on ollut lapsen saaminen, ehdottomasti. Olen toki hoitanut työni parhaani mukaan, mutta huomaan silti saaneeni tekemisiini järjestystä, tehokkuutta ja reippautta, sellaista, mitä ei ennen Huldaa ollut.

Monisyinenhän tämä koko paletti on. Mieleeni nousee sana lempeys.
Lempeys on saanut nostaa enemmän päätään elämässäni. Se tuo päiviin rentoutta, iloa, letkeyttä ja spontaaniutta, jotka taas tavallaan ovat vaikuttamassa myös tehokkaampaan ja järjestelmällisempään tekemiseen (silloin, kun sellaisen aika on). Päivien ei todellakaan tarvitse olla tiettyihin (omiin) rutiineihin sidottua, vaan mennään tilanteen mukaan. Kun mielikään ei pane vastaan ja suhtaudun tilanteisiin lempeästi, myös energiaa jää hyvin niille asioille, joita on hoidettava.

Voisinpa siis soveltaa tuota samaa tapaa, lempeyttä, myös omaan ammatillisuuteeni.
Samalla haluaisin niin päästä ajassa eteenpäin, päästä järjestelemään työkuvioitani, tai ainakin tietämään, miten ne tulevat myöhemmin menemään. Oma toimeni on siellä, missä on, mutta sydän haikailee toisaalle…

Menneitä ei voi muuttaa. En voi elää opiskeluvuosiani eri tavoin, en voi uusia alkuvuosiani töissä, en voi tehdä mitään uudelleen. En myöskään voi hypätä tulevaisuuteen, kiirehtiä asioissa. On vain pyrittävä hyväksymään se, kaikki selviää ajallaan. On myös luotettava siihen, että osaan ja pärjään. Ja toisaalta: koskaan ei voi sanoa, että osaa kaiken. Työ on jatkuvaa uuden oppimista.

Tällä hetkellä en tiedä uusista keikkavuoroista, ja tunne vauhdikkaan viikon jälkeen on omituinen. On kuin jäisi vapaille tietäen palaavansa kohta taas töihin. Minäkin palaan, mutta en tiedä, milloin.
Mutta jos yksi sana kuvaisi oloani töistä, niin se olisi: olen aivan liekeissä.

Alkutaival kohti pakastealkion siirtoa

Koitti vihdoin päivä, jota
olin odottanut ja jännittänyt 2,5 viikkoa. Lopulta minulle iski tällä viikolla jo ihan turnausväsymys, enkä enää jaksanut jännittää. Olihan tässä muutakin tapahtumaa, ja aika ajoin myös huonosti nukuttuja öitä, migreeniä ja muuta sälää, joten ei sitä enää oikein jaksanut jännittää. Tulee, mitä tulee.

Äitini tuli meille, ja Hulda oli aivan innoissaan, naurava suu ja sädehtivät silmät. Hän heilutti meille iloisesti, kun lähdimme miehen kanssa kotoa.

Jotain niin tuttua, mutta samalla niin erilaista tunnetta oli siinä, kun istuimme taas sillä kurjalla käytävällä, tuijotimme saamen kielisiä uutisia ja jotain päiväsarjaa (itseasiassa voisin hyvin kuvitella koukuttuvani siihen. Tuo tosin kertoo siitä, että voisin katsoa lähes mitä vain, jos saisin edes seurata jotain sarjaa.). Aika kului. Mies huokaili ja murahteli töihin ehtimisestä. Minä rauhoittelin, ja sanoin, että näin käy aina. Ne on aina myöhässä. Juteltiin siinä hetki oloista ja ajatuksista. "Ärsyttää," mies puuskahti. Itse kävin mielessäni jonkin sortin aikamatkaa. Tänne oli tultu niin monta kertaa, omissa vaatteissa, työvaatteissa, tuijotettu Avaraa luontoa, vertaistukiryhmien ilmoituksia ilmoitustaululta, selattu epämääräisesti kännykkää tai potilaslistaa ja seuraavia hommia. Täällä oli itketty, naurettukin, saatu lohtua, tsempattu ja tutkittu katossa olevaa hämmentävän kaunista maalausta. Tänään unohduin hetkeksi miettimään sitä, kuinka paljon vastaanottohuoneen kappaverho muistutti niin paljon minun munasarjojani kaikkine helminauhoineen ja rakkuloineen. Täällä me siis taas olimme. Odottamassa vastaanottoaikaa lapsettomuuspolille.

Lopulta tuttu hoitaja kutsui meidät iloisen juhlavasti sisään kutsumalla yhteisesti sukunimemme. Ja niin sitä taaa astuttiin sisään huoneeseen, jossa viime kerralla tarkistettiin, että Itu oli kiinnittynyt oikeaan paikkaan. Raskausviikolla 4+jotain. Siitä tuntui olevan ikuisuus. 

Lääkäri meni saman tien asiaan, kyseli hiukan kuukautisistani (, joita ei ole ollut), halusi ultrata ja ryhtyi kertomaan suunnitelmia. Hoitaja pyöritti meillä papereita allekirjoitettavana ja oli kohta lukemassa meille kirjallisia ohjeita. Että siitä sitten vaan, kun siltä tuntuu. Teimme sopimukset pakkasalkion siirtoa varten, mutta varmuuden vuoksi myös mahdollista toista ivf-hoitoa ajatellen. Sain ohjeistuksen, milloin käyttää mitäkin lääkettä, milloin ottaa poliin yhteyttä, miten jatkaa ja milloin pakkasalkion siirto voisi mahdollisesti olla. Astelimme takaisin autolle, heitin miehen töihin ja ajoin Yliopistollisen apteekin luo. Olo oli yhtäkkiä aivan väsynyt. Huomasin, että aamulla klo 4:30 herääminen ja kaikki henkiset jutut saivat minut aivan horrokseen. Tuntui lähes liian ylivoimaiselta nousta autosta, jonottaa reseptilääketiskille etsiä vielä käsiini raudan ja foolihapon yhdistelmäpilleri. Sulloin kaikki 5 lääkepakettia käsilaukkuuni, kipaisin takaisin autolle ja nakkasin kurkkuuni jo ensimmäisen lääkkeen. Jostain syystä olen vain ihan turta. Tavallaan lasken päiviä ja olen koko ajan tietoinen siitä, mitä milloinkin tapahtuu ja voi tapahtua. Toiveet ovat korkealla, mutta niin myös epäusko. Sitten arki Huldan kanssa nappaa mukaansa, ja iloitsen ihan jo siitä. Hämmentää. Olemme ryhtyneet taas suuriin asioihin, mutta silti Hulda jollain tavoin pehmentää ja keventää asiaa. Olen helpottunut ja äärettömän onnellinen. Miten suuri turva on siinä, että meillä on rakas tyttömme! Ilman häntä lapsettomuushoitojen jatkaminen tuntuisi äärettömän raskaalta ja toivottomalta. Mutta nyt on eri näkökulma. Ei se toki varmasti helppoa olisi, jos raskaus ei alakaan. Mutta jos vain malttaisin vielä mieleni.

Silti olen vain hurja liikuttunut ystäväni ajatuksesta. Pakkasukon siirto osuu juuri tulevan kummilapsemme ristiäisten alla olevalle viikolle. Ystäväni oli henkäissyt, että samalla, kun ristiäisvieraat siunaavat kastevauvaa sekä perheen kotia, niin samalla voimme ajatuksissamme siunata myös tätä juuri siirrettyä alkiota.❤

Vielä loppuun kupletin juoni: nyt käytän 10 päivää Terolut-hormonia kuukautisten aikaansaamiseksi. Kun ne alkavat (ou jea 😬), ilmoitan polille ja käyn ultrattavana 10.-12. kierronpäivän kohdalla ja sen mukaan ilmeisesti katsotaan alkionsiirto. Kuukautisten alettua käytän toista lääkettä ja ennen siirtoa vaihdan tukilääkkeeseen, joka saattaa jäädä kuvioihin useammaksi kuukaudeksi, jos alkio vain tarraa kiinni. Kaksi jälkimmäistä on kolme kertaa päivässä otettavia tai laitettavia. No, piankos se jo onkin syyskuun puoliväli!

Illan vika pohdinta

 Nou nou nou!!!

Tajusin tässä äsken, että edessä ei ehkä sittenkään ole niin pikaista toimintaa, kuin olin kuvitellut. Tai mitään varmaahan en tiedä, mutta tajusin miettiä jotain lääkkeelliseen kiertoon tehdystä pakastealkion siirrosta... Onko kuitenkin niin, että ensin käytän jotain lääkettä, jotta saadaan edes kierto? Ettei PAS-cocktailia voikaan aloittaa heti? Jos niin, niin äh!! Kuukausi lisää odotettavaa! Ja jos koronakin saa aikaan jotain, niin äh! 

Huomaan samanlaisia kärsimättömyysoloja ilmenneen, mitä oli aiempina lapsettomuushoito-aikoina...🙈😅

Laskurit käyntiin

 No niin.

Se en varmaan olisi minä, jos laskurit eivät olisi napsahtaneet käyntiin sillä samaisella minuutilla, kun sain kuulla tulevasta poli-ajasta. Tai selvä on: sekunnilla.

Kuvittelin varmaan, että pikkulapsi-arjen keskellä hädin tuskin ehdin suomaan ajatuksen puolikastakaan pian alkaville hoidoille. Mutta mihinpä sitä luonteeltaan pääsee: tuleva on mielessä lähes koko ajan. Joten jos ja kun vastaan on tullut töitä tai kyläilyjuttuja: sopii, todellakin sopii! Kunhan on mukavaa tekemistä ja samalla aika kuluu nopeammin. 

Mikäänhän ei toki ole varmaa. Ensinnäkin jo labroissani tai ultrassa voi ilmetä jotain, jonka vuoksi pakastealkion siirtoon ei voida vielä alkaa valmistelemaan. Ehkä käy niin, että lääke ei saakaan riittävästi vastetta, ja siirtoa ei voida tehdä. Tai alkio ei selviä sulatuksesta. Kiinnittyminenkin on epävarmaa. Tai jo ihan tilanne koronan suhteen. Kaksi viikkoa, puhumattakaan kuukaudesta (,jolloin omien maallikkolaskelmieni mukaan (ja jos olen ymmärtänyt oikein) siirto olisi) on pitkä aika. Sinä aikana voi tapahtua mitä vain koronarintamalla, ja jo se voi keskeyttää hoitoaikeet.

Ja sitten taas laskuri pyörittää sitä matkaa, joka hoitopolulla kuljettaisi. Milloin menisimme polille yhdessä, milloin riittäisi vain minun käydä yksin. Milloin hakisin pikku pakkasukon kotiin... Miten raskaus alkaisi, sujuisi... Miten nyt toimisin eri asioiden suhteen... Miten kertoisimme uutisen, milloin olisi laskettu aika ja millaista olisi taas synnyttää. Miten pieni ihana sieltä syntyisi, toinen ihmeemme!

Tänään on tasan kaksi viikkoa pelkästään sille suunnittelukäynnille. Yritän ottaa asian kerrallaan.😅 Huldan huoneesta kuuluu peiton kahinaa. "Hiia-hiia-hee!". Asia kerrallaan.

Eteenpäin

Paljohkosti on tapahtunut sitten viime näkemän. Ainakin ajatusrintamalla.

Lapsen kanssa on puuhailtu sitä sun tätä, enimmäkseen kaikkea kivaa. Olen käynyt reissuilla ja retkillä yhdessä ja erikseen. Olen ollut myös töissä.

Elämä on ja on ollut hyvää. Päivät hujahtavat hetkessä iltaan, illasta ei ehkä niin hetkessä aamuun (uni on se, joka minulla on puuttunut). Siitä huolimatta aihetta kiitokseen on ollut runsain mitoin.

Nytkin kirjoitan tätä vähän hätäisesti, elokuun aurinkoisena iltana, Hulda touhuilee vieressä. Tuuli puhaltaa jo loppukesän haikeudella. 

Kasteltiin äsken kukat ja kasvit, ne, joita vielä oli järkevä kastella. Osa oli jo menettänyt voimansa, antaen meidän ensin nauttia sadostaan.

Viime kerralla kirjoitin surusta. Se hellitti melko tiukasta otteestaan jo muutaman päivän jälkeen, eikä ole samalla tavalla enää palannut. Tietyllä tavalla olo on toiveikas; syksy on mahdollisuuksia täynnä. On ollut jännittävää laittaa viestiä lapsettomuuspolille ja vihdoin keskustella hoitajan kanssa. Olin tänään aika ällikällä lyöty, sillä varasimme suunnitteluajan jo kahden viikon päähän! Olin jotenkin kuvitellut tässä menevän vielä muutama kuukausi, koska useimmiten nuo asiat tapahtuvat aika verkkaisesti.

Mutta paljon ehtii vielä tapahtumaan ennen aikaa. Onneksi ajatukset ovat muissa jutuissa.