Vika kolmannes!! Vai onko?

Luulin viimeisen kolmanneksen alkavan jo 26. raskausviikolla (eli 25+0 ->), sitten luin jostain, että jakso alkaakin 28. raskausviikolla (eli TÄNÄÄN!), johon joku jo tokaisi eräässä keskusteluryhmässä, että ehei, kun vasta viikon päästä.
Miksi käytännöt vaihtelevat?
Olenko jo viimeisellä kolmanneksella vai en?

Olin tai en, niin vauva, noin 1kg, hakee jo kovasti tilaa, ja aamulla heräsin riipivään kipuun jossain oikean kyljen paikkeilla. Oli siinä koiralla ihmettelemistä, kun unen tokkuraisena ähkin oloani. Tai sitten muuan ilta, kun tuntui, että napa melkein ratkeaa toisen pitäessä jumppa- ja venyttelytuokioitaan. Mutta hyvin täällä silti voidaan. Viikon takaisesta toisesta sokerirasituksesta sain hyvät arvot ja arki rullaa työn, kodinlaiton, marjastuksen, pyöräilyn ja uimisen iloisessa sekamelskassa. Odotan loman alkamista kuin kuuta nousevaa. Silloin ehdin vihdoin tehdä enemmän hankintoja vauvalle. Kuten käydä tilaamassa ne rattaat.

Vatsan hahmottaminen on välillä niin ja näin. Jumppapaidat alkavat jo auttamattomasti muistuttaa napapaitoja, eikä se ole kovin imarteleva näky. Eräänä päivänä kysyin treenihousuistani mieheltä, ja rehellinen vastaus kuului, etteivät ne enää kovin kauan mahdu. Aika jännä.
Mutta aina välillä näen jonkun hytkähtävän mahassani. Viikottaiset kuvat ja alkuvaiheisiin vertaaminen kertovat kyllä melkoisesta muutoksesta, huomasin sitä itse tai en.

Tunnen itseni tärkeäksi

Eräänä päivänä sain ajatuksen: tunnen itseni tärkeäksi. Kasvoin tämän mietteen myötä ainakin kolme senttiä. Varsinaisesti en ole voinut kuin hetkittäin palata tuohon oivallukseen, sillä päivät ovat täyttyneet hyvin lahjakkaasti banaanilaatikoiden purkamisesta, uusien rutiinien opettelusta, järjestelyiden ja luovimisten suunnittelusta (mitä kehitellä vessan kaapiston puuttuvan peilioven tilalle? Mihin laittaa nämä tavarat? Kuinka kiinnitän avaintaulun naulaamatta reikiä seinään?), siivoamisesta, marjojen keräämisestä sekä työpäivistä. Ihan koko aikaa en ole kuitenkaan halunnut käyttää mihinkään "järkevään", vaan olen saattanut polkaista pyörä- ja uintiretkelle vaikka melko myöhään illalla. Kuinka olen nauttinutkaan!

Elämä on ollut mukavaa uudessa kodissa. Tuntuu jännältä ajatella, että huomenna tulee vasta viikko siitä, kun upea muuttoporukkamme auttoi meitä tuomaan tavaramme uuteen majaamme. Silti - pienoisesta sekamelskasta huolimatta - tästä on tullut meille jo koti. Vain toissapäivänä hoidosta tullut koira on edelleenkin hieman ihmeissään, ja sen melkein näkee ajattelevan: "Okei, tämä on jo nähty. Milloin mennään kotiin?"
Luulen kuitenkin, että koiralla on isompi kaipuu maalle, jossa se sai viettää riemukkaissa merkeissä viikon. Ja toisaalta uskon, että tämä uusi koti ja sen takapiha tulee olemaan sille lopulta paljon kivempi paikka, kuin entinen asunto, jonka ikkunatkin olivat niin korkealla, ettei koiraparka nähnyt ulkomaailmasta mitään.

Rönsyilijä siis vauhdissa. Tunnen itseni tärkeäksi, mutta tällä en suinkaan tarkoita sitä, että iloitsen joistakin uuden kodin jutuista tai tehdystä työstä. En sitäkään, että minulta kysytään apua töissä, jossa olen itse kriiseillyt. Oikeasti olen tuntenut oloni tärkeäksi sen vuoksi, että kannan lasta. Vartaloni kasvattaa pientä ihmistaimea, pyrkien suomaan sille parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Minun vartaloni! Se on sittenkin pystynyt siihen! Pienellä avulla kuitenkin, mutta raskauden jatkuminen on ollut ihan vartalostani kiinni! Ja nyt tämä vaihe lähenee jo pian viimeistä raskauskolmannesta. Olen siitä sekä innoissani, ihmeissäni että hiukan jännityksissäni. Koen vieläkin jääneeni ehkä jostain paitsi (mistä?), vaikka tosiasiassa olen vain elänyt niin sumussa. Saatan yhä edelleen kummastella kasvanutta vatsaani, ihmetellä, että treenihousuni ovat käymässä pieneksi, jaksamiseni ei ole aivan samaa tasoa kuin normaalisti ja ylipäänsä sitä pientäkin "touhotusta" ympärilläni. Vatsaani ihastellaan, veikkaillaan vauvan sukupuolta sen muodon perusteella, kysellään jaksamistani ja muistutetaan kuuntelemaan oloani. Mutta kaikesta huolimatta minussa on elämä. Se kasvaa minusta riippumatta, omalla tahdollaan ja tarmollaan. Tehtäväkseni jää vain huolehtia tästä vartalosta ja pyrkiä antamaan sille sopivasti lepoa ja liikuntaa, ravintoa ja rentoutumista.
Aika tärkeä tehtävä. Valmistella uutta elämää tähän maailmaan. Tehdä tietä uudelle ihmiselle.
Hipaisen vatsaani, tunnen pienen potkun. Ajattelen lempeästi tästä vartalosta, jota olen kauan sitten halunnut vain rangaista.
Tunnen itseni tärkeäksi tämän suuren tehtävän parissa.

Tänne vauva tulee

Käydessämme nukkumaan ensimmäistä yötämme tuossa aiemmassa kodissamme 5,5 vuotta sitten olin ajatellut vielä tyhjiä seiniä katsellessani, että miltähän tuntuu muuttaa pois sitten jonain päivänä.

No, voin sanoa, että niin innostavalta, että maltoin tuskin nukkua, kun sitten koitti se viimeinen yö. Tämä ei johtunut siitä, että asunto olisi ollut niin kamala, mutta näin olen vain aina suhtautunut muuttoihin. Innolla kohti uutta.

Olo oli jo pari päivää aiemmin tuntunut kevyemmältä ja kuplivammalta. Ihanaa, muutto on kohta tehty!

Perjantai kului vielä aamuvuorossa ja sitten miehen syntymäpäivän vietoissa. Halusin pitää kiinni siitä, että hänen päivänsä ei jäisi muuton jalkoihin (, vaikka mies vähän toppuutteli, että eihän tuo nyt mitään..). Tulen itse perheestä, jossa on vietetty toisen nimenkin nimipäiviä (joka tosin osuu nyt yksiin miehen syntypäivän kanssa), ja minusta on ihanaa huomioida syntymäpäiväsankaria.

Herkulliset syötävät järvimaisemissa rentouttivat oloa, ja oli mukava päästä nollaamaan sekä työpäivää että juttelemaan jostain ihan muusta. Kuten reissuista tai haaveista. Ja miehen aloitteesta myös vauvakuplasta ja tulevasta kesälomasta.

Ilta kului muuttoporukan muonituksia valmistellessa sekä synttärikakkua väsäillessä. Hiukan harmitti, että en voisi koristella kakkua kunnolla, pursottimella koristellen, sillä sekin oli jo pakattu johonkin kymmenistä banaanilaatikoista.

Mutta kakku tuli tehtyä ja jäi yön yli tekeytymään. Kuten mekin odottelemaan seuraavaa päivää.

Yö kuluikin sitten rattoisasti painajaisten ja kivuliaiden lihaskramppien merkeissä, mutta niistä huolimatta olin täynnä intoa ja tarmoa kellon herättäessä kello 6. Tänään on se päivä! Me muutamme!!

Tein vielä viime hetken valmisteluja lounasta ajatellen, koristelin kakun (huoh.. no, maku toivottavasti olisi hyvä), pakkasin vielä muutaman jätesäkillisen ja sitten soikin jo ovikello ja hyppäsin äitini matkaan kera siivouskamppeiden ja autoon mahtuneiden banaanilaatikoiden.

Hyvä, kun maltoin aloillani pysyä, ja äitiä vain nauratti.

"Taidat olla aika innostunut?", hän nauroi.

"Todellakin!", hihkaisin ja kiinnitin oven pieleen koristeen. Tämä olisi nyt meidän kotimme.

Seurasi useiden tuntien siivousoperaatio, jonka aikana minä puunasin keittiön kaappeja, äiti huiski mopilla pitkin ja poikin, mies kantoi laatikoita omalla autollamme, joukkoon liittyi ystäväpariskuntamme ja homma eteni hämmentävän nopeasti. Oli jo pohdittava sitä, olisiko tuttavalta lainattava muuttoauto sittenkin saatava aiemmin.

Isä lupasi selvittää asiaa ja tuota pikaa tulikin tieto, että tämä järjestyisi ja lisäksi apuvoimiksi tuleva toisen ystäväpariskunnan olisi myös mahdollista tulla aiemmin. Laatikkopino kasvoi, jätesäkit lisääntyivät. Ihmettelin jälleen kerran, että mistä nämä oikein tulivat. Kuten olin jo pakatessakin pohtinut: kotimme taitaa olla jonkinlainen runsauden sarvi, vaikka kuinka olemme yrittäneet setviä turhia tavaroita pois ja tehdä hankintoja harkiten. Mutta kun piano. Ja ompelukone. Ja tarvikkeet. Ja ja ja.

Olohuone alkoi täyttyä huonekaluista. Sadetta pukkasi melko lailla ja pohdimme jo huolestuneena pianon siirtämistä.

Mutta juuri silloin, kun lisäapuvoimat saapuivat, ja miehiä oli pianon joka kulmalle sade taukosi ja aurinko valaisi tuon muuttomatkan autoon ja sitten tänme uuteen kotiin, pianon neljänteen sijaintiin. Se pääsi turvallisesti paikalleen (mittasin oven pielestä etäisyyttä: minä plus mahani) ja kutsuin kaikki koolle kahvipöytään. Sydän täyttyi riemusta, kun saimme istuttaa koko muuttoporukan pienen pöytämme ympärille ja viettää hetken yhteistä aikaa. Nosti pöytään Hellapoliisin ohjeella tehdyn mansikkakakun ja yllätimme mieheni laulamalla hänelle onnittelulaulun. Kiitollisena jokaisesta mukana paikalla ja hengessä olleesta kaatelin kahvia kuppeihin, tein mehua lisää, kuuntelin ja katselin.

Sitten oli taas aika palata työn ääreen.

Saamamme apuvoimat olivat korvaamattomia ja ihmettelin vain, kuinka upeasti kaikki sujuikaan. Toki, kun tekijöitä on kahdeksan kahden sijaan, niin asiatkin tapahtuvat ripeämmin. Oli myös mukava, kuinka jokainen osasi sanoa, milloin olisi nälkä tai tarve lähteä jo pois. Kenenkään ei tarvinnut vetää itseään ihan loppuun. Oli myös aikaa kuulumisten vaihdolle ja juttelulle. Vertailtiinpä myös hiukan minun ja aamulla tulleen ystäväni mahoja; lasketuilla ajoillamme on kahden päivän ero. 

Lopulta jäimme uuteen kotiimme kaksin kera ripotellen olevien laatikoiden, kokoamattomien huonekalujen, siivoustarvikkeiden ja paljaiden seinien. Ei oikein jaksanut puhuakaan. Tuijotin seinää päästä varpaaseen väsyneenä.

"Onko pakko liikkua, jos pitäisi mennä suihkuun ja nukkumaan?", tuumin ja kokosin vielä itseäni hetken ennen kyseisiä toimia. Mies sen sijaan riensi television pariin, järjesteli johtoja ja piuhoja ja huikkasi makuuhuoneen ovelta:

"Komisario Montalbanon seikkailujen uudet jaksot tulevat!". Hän jäi katsomaan sitä ja minä odottamaan unta uudessa kodissa siitä kiinni kuitenkaan saamatta. Uudet äänet ja kesäyön valoisuus valvottivat. Mieli ei vielä jaksanut hirveästi askaroida sen asian parissa, että vauva tulisi juuri tähän kotiin, vaikka ajatus hymyilyttikin.  Tai sitten vain se esti unta tulemasta, että monen vuoden odotuksen ja viikkojen uurastuksen olimme nyt muuttaneet.

Ja pisteet myös itselleni! Osasin pitää näppini erossa (ainakin pääasiassa) painavimmista kantamuksista jättäen ne ei-raskaana-oleville.

Kirjoittamisen kaipuu - 102 päivää jäljellä

Ensimmäinen ajatus aamulla herättyäni oli onnellisuus siitä, että olemme jälleen saaneet yhden päivän lisää - me ja vielä syntymätön vauva.
On jotenkin hurjaa ja outoakin, että jostain syystä alitajuntani syytää usein sellaisia ajatuksia, kuin että "huh, rv 23+5 ylitetty!" tai  "Jes, rv 24+4 takana!". Ihan kuin vauva voisi syntyä minä päivänä hyvänsä. Jännää tässä on silti se, että en varsinaisesti panikoi tai stressaa asiaa, mutta kokemusmaailmassani tuo tuollainen on vain.. hmm.. sellaista, mitä välillä tapahtuu.
Raskauteni on pian edennyt viimeiseen kolmannekseen, mikä tuntuu ajatuksena aivan tolkuttomalta. Missä vaiheessa ollaan tultu näin pitkälle?
Toisaalta kotimme keskellä vallitseva sekasorto, banaanilaatikoiden valloitus ja päässä pyörivät muuttosuunnitelmat ja -organisoinnit puhuvat varmasti puolestaan.
Vauvaa ei ole ehtinyt eikä jaksanut miettiä. Emme kerta kaikkiaan ole voineet valmistella vauvan tuloa. Toisaalta olen vain päättänyt, että vauvan ja sille hankittavien tarvikkeiden aika on vasta muuton jälkeen. Toki joitakin pieniä hetkiä -kuten mökkisaunalla- raskautta on ehtinyt ihmettelemään. Tai iltaisin, jolloin saatan jäädä tuijottelemaan tätä outoa palloa, jota vauvamahaksi kutsutaan, ja hihittää, kun se hytkähtää vauvan potkaistessa tai muksaissessa.
Sitten tulee taas seuraava päivä, ja huomaan hetkittäin jopa unohtavani koko tilanteen.

Vallitsevalla hellejaksolla unohtamisesta ei ole puhettakaan. En ole muutenkaan talven lapsena valtavien helteiden ystävä, mutta nykyään tuntuu, että kuumuus tukahduttaa moninkertaisesti. Olen kuin märkä rätti maatessani sohvalla yrittäen etsiä edes yhtä pientä kohtaa, joka tuntuisi ehkä hiukan viileämmältä. Osin tuntuu, että pokka ei enää kestä riisumaan vielä enemmän vaatteita. Olen kaavaillut kyhääväni teltan uuden kodin takapihalle, jos yöt siellä alkavat tuntua aivan sietämättömiltä.
Ensin pitäisi vain hankkia se teltta.
Vaikuttaa siltä, että sitä mukaa, kun saan kipattua kurkustani alas nesteitä, ne tulevat ulos saman tien hikoiluna (lievä liioittelu lienee paikallaan). Taidan arvata, mistä viime neuvolassa mitattu korkeampi hemoglobiini-arvo oli johtunut. Siitä huolimatta aamupainotteiset ja koko päivän silloin tällöin tulevat huimaukset sekä illan etovat olot eivät ainakaan kerro konkreettisesti hemoglobiinin olevan jotenkin korkeampi. Ei sillä, vapaalla ollessani teen asioita sitä mukaa, kun jaksan, mutta töissä joudun välillä jännittämään, että ehdinkö poistumaan tilanteesta, tai ainakin huolehtimaan, ettei ketään satu, jos vaikka silmissä pimeneekin.

Todennäköisesti ajatukseni viuhtovat (tai tarpovat, mikä lienee tälle sää- ja olotilalle luontevampaa) tuollaisia ratoja vain oudon olon ja väsymyksen vuoksi. Järjen juostessa normaalisti kykenen hahmottamaan lopputilannetta, jossa vauva on syntynyt tähän maailmaan ilman sen suurempia komplikaatioita (minulle tai hänelle), ja jossa raskaus on sujunut loppuun asti hyvin.
Nyt vain tulisi pitää pää kylmänä, antaa muiden kantaa painavat laatikot ja huonekalut ja luottaa siihen, että kaikki tulee menemään hyvin. Niin kuin ne menevätkin. 😉

Ai hei! Kyllä täällä tapahtuukin jotain!
Viime viikolla olen tilannut äitiyspakkauksen sekä tehnyt äitiyspäivärahahakemuksen! Ou jee!
Tänään raskautta on jäljellä 102 päivää - mikäli vauva sattuisi syntymään rv 40+0. Todennäköisesti hän on tullut minuun joko niin, että haluaa olla varmasti ajoissa ja syntyy suunnilleen rv 38 tai vaihtoehtoisesti on unohtunut haaveilemaan jotain ja muistaa pelmahtaa paikalle pienen hoputtelun myötä rv 43.

Siispä nyt rv 25+2.

Etappien saavuttamista

Nyt se huojennus vasta valtaakin mielen. Todisteena eilisen tapahtuneista on keittiön pöydällä oleva kauppakirja sekä tasolla oleva välittäjältä saatu rose-viinipullo (,joka itsessään on kaunis. Vaikka en viiniä voikaan nyt juoda, niin ainakin siitä saa kauniin vesipullon tarjoilua kaunistamaan, kuten välittäjä vinkkasi tajuttuaan tuoneensa juotavaa vain miehelleni.)
Toden totta: vuosien puheet ja eri myyntiprojektit ovat tulleet eilen päätökseensä, kun kirjoitimme nimemme kauppakirjoihin.
Emme enää ole asunnonomistajia!
Tavallaanhan tässä oli tarkoitus siirtyä toisen asunnon omistajuudesta toiseen, mutta asiat eivät aina mene omien suunnitelmien mukaan. Mutta nyt on hyvä näin. Menemme ensin vuokralle (ensi viikolla!), ja jossain vaiheessa se unelmakoti tulee varmasti vastaan.

Eilen en oikein vielä ymmärtänyt koko asiaa, sillä melkoinen totaaliväsymys oli vallannut oloni täysin, ja olin vain tyytyväinen siitä, että ammattilaiset hoitavat viralliset asiat ja minä voin vielä briiffata uusia asukkaita laatikkokasvimaani antimista. Kaikki sujui oikein mallikkaasti, asiat saatiin kuntoon ja me lähdimme vielä illalla juhlistamaan päivää jäätelöillä.
"Mutta miten tämä muka on jotenkin juhlavampi ja hienompi päivä, kuin eilinen?", mies kysyi haukattuaan palan pehmiksestään, ennen kuin ehdin nappaamaan meistä ja jäätelöistä kuvan. (Noin käy aina.)
"Olihan eilinen sentään paljon tärkeämpi. Puhuimme vauvasta, meidän perheestä ja joulusta."
Oiiii.😍😍😍

(Rv 24+2!!♥️♥️)

Luottamuspula

(Taas seuraa hieman harmin purkamista, vaikka asiat muuten ovatkin mallillaan. Banaanilaatikot täyttyvät hiljakseen, eikä stressiä muutosta ole. Asiat järjestyvät.)

Kun asiat ovat vihdoin alkaneet sujumaan, edes kerran toukokuussa, sitä on jotenkin odottanut kovastikin tänäistä neuvolakäyntiä. Taustalla on siis paljon epäselvyyttä, itse asioiden selvittämistä, tunnetta, ettei kuunnella, kuulla tai oteta tosissaan sekä turhautumista. Toukokuinen käynti toi luottamusta jälleen noihin käynteihin, joita olin joskus alkuraskauden aikaan odottanut kovastikin. Kuvittelin - hölmö - että neuvolassa kuunnellaan, kerrotaan, selvitetään, otetaan huolia tosissaan, ollaan ajantasalla ja tietoisia minun asioistani (raskauteen liittyen) ja neuvotaan, sillä onhan kyse kuitenkin ensimmäisestä raskaudestani.
Pettymys on ollut karvas, ja luottamuksen saaminen takaisin on kestänyt. Kiitos eräälle terveydenhoitajalle, joka varasi minulle yhden ylimääräisen kerran ihan vain juttelemiseen.
Niinpä olin jo ehtinyt "voimaantua" useista neuvolaan liittyvistä pettymyksistä, ja odotinkin jo pitkään tänäistä neuvolakäyntiä. Siellä kuulemma käytäisi läpi Kela-asioita ja kerrottaisi jotain muutakin.
No, tiesin jo, että sijaisena ollut mukava (joskin valitettavan pihalla ollut hänkin) terveydenhoitaja oli lopettanut työnsä tuolla, ja tilalle oli tullut uusi, puhelimessa ihan mukavalta vaikuttanut terveydenhoitaja. Tällä kertaa minua olikin vastassa sekä hän että joku toinenkin, sillä tämä uusi jäisi pian kesälomalle ja toinen olisi sitten tekemässä nyt hommia yhdessä (en kyllä oikein ymmärtänyt, että kuka tekee ja mitä tai miksi). Heti alkuun tunsin, että tämän hmm.. toisen terveydenhoitajan kanssa ei ihan kemiat kohdanneet jo ensimmäisistä lauseista lähtien. Kyse oli vain hänen muutamista kommenteistaan omiin vastauksiini, joista jo koin, että nyt ei ole kyllä mukavaa.
Käytiin läpi vointia, puhuttiin pitkään työssä jaksamisesta unettomuuteni kanssa. Siihen liittyen terveydenhoitajat pohtivat ajan varaamista neuvolalääkärille, ja ajattelin jo, että ehkä joku todella näkee tilanteeni oikein. Sivumennen sanon, että olen aivan turhautunut tämän asian takia varailemaan aikoja tai käymään missään. Toki, jos joku vauvaa ajatellen kokee, että niin on parempi, niin hyvä, mutta itse koen asiasta lähinnä häpeää ja sellaista, että eihän tämä oikeasti ole mitään. Vaikka nukun 3-5 tuntia yössä pätkittäin. Nyt minulle muistutettiin monta kertaa, että varaisin matalalla kynnyksellä ajan lääkärille. Sanoin lopulta, että minä itse en tule varaamaan enää mitään tuon takia. Jos ei sanominen jossain paikassa riitä, niin en jaksa tätä enää.
Mitattiin verenpaine, hemoglobiini, paino ja vatsan sf-mitta (ensimmäistä kertaa) sekä kuunneltiin vauvan sykettä. Eipä terveydenhoitaja sydänäänten kuunteluunkaan paljoa aikaa käyttänyt; liukuhihnajuttu vain. Kuten koko käyntini.
Raskaustodistus kirjoitettiin, ja kehotettiin toimittamaan se Kelaan. Lopulta oli itse tiedusteltava, että mihin mennessä, mikä lomake on täytettävä ja mikä menee työnantajalle.
Jouduin selvittämään myös toisen sokerirasituksen lähetteistä ja muista verinäytteistä.
Tuli tunne, että kumpikaan terveydenhoitaja ei ole ollut oikein kartalla siitä, mitä neuvolakäynnillä tehdään, mitä kyseisen tulevan äidin taustalla on ja mikä juuri hänen kohdallaan olisi tärkeää. Tiesivätköhän he edes lapsettomuus- ja ivf-taustastani?
Nyt heille tuntui jäävän vain mieleen, että minulle on jotenkin vaikea suhtautua tulevaan vauvaan. Asia ei todellakaan ole niin.
Puheista päätellen heräsi epäily myös siitä, tulemmeko mieheni kanssa pääsemään ikinä synnytysvalmennuksiinkaan. Järjestetäänkö niitä edes "ajoissa"...

Tekisi vain mieli varata aika yksityiseltä ja selvittää tilanne supistusten (kivuttomat ja kivuliaat) ja etenkin vauvan suhteen. Supistuksista mainitsin pariinkin otteeseen, mutta ne kuitattiin vain ihan normaaleiksi. Ymmärrän toki, että niitä on normaalia saada, mutta määrää olisin halunnut tarkistaa. Mikä on liikaa tai mikä ei ole hyvä? Milloin supistukset, stressi, unettomuus ja työ ovat liian iso kombinaatio?
Onneksi potkuja tuntuu jo kädelle joka päivä ja me molemmat juttelemme Hipsuttelijalle.
Nimiasioita pohdittiin illalla myöhään yöhön, mies silitteli mahaani ja kuiskutteli mieleistä nimeä. Hän ihasteli sitä, että nimi on kuin ukkosen jyrinä, kun taas minä hyräilin mielessäni Heino Kasken Yö meren rannalla ja mietistelin nimen olevan kuin sävel.

Fysioterapian juttusilla ja yhden päivän viikonloppu

Aion pitää tänään hyvällä omallatunnolla vapaapäivän koko muutto-ajatuksista. Sitä paitsi mies näytti pakanneen yhden laatikon. Ajattelen myös niin, että hiljakseen, kun tekee, niin hyvä tulee, ja latautumispäiviä joka tapauksessa tarvitsee. Tällä hetkellä meneillään on vähän kyllästyminen koko touhuun; olenhan jo touhunnut aika lailla. Toisaalta vain odotelemme, että muuttoviikko koittaisi (2 viikon päästä), jolloin koti voidaan oikeasti laittaa pakettiin. Nyt olen vähän himmaillut sen suhteen; onhan täällä vielä kiva elellä niin, että tavarat ei ole ihan levällään tai verhot jo pois ikkunoista.

Toisaalta odotan vain muuton jälkeistä aikaa ja kesälomaa. Sitä, että saa jättää nuo ajatukset jo taakse ja keskittyä vain elämään ja vauvan tuloon. Moni puhelee, että kohtahan se vauva jo syntyykin (toki omissa ajatuksissa on melkoinen ihme, jos selviämme raskausviikko 30 asti. Ei tässä oikeasti mitään riskiä ennenaikaisuuteen ole, vaan kyse on vain omasta kokemusmaailmastani.). Huomaan hätkähtävän. Ei vielä! Haluaisin ensin ehtiä miettimään asioita, nauttimaan, totuttelemaan, ymmärtämään edes hitusen tästä koko prosessista!

Ympärilläni tapahtuu koko ajan. Maha kasvaa (ilmeisesti), ihmiset huomaavat ja kommentoivat sitä, kyselevät vointia, läheiseni kieltävät ehdottomasti nostelemasta painavia muuttolaatikoita ja olen kuullut, että tekemäni saliliikkeet ovat sittenkin vähän... ei niin suositeltavia. En ole halunnut ennen muuttoa tehdä kovin paljon hankintoja vauvalle, ja sen vuoksi ehkä ihan ympäristökään näytä siltä, että jotain olisi tapahtumassa. Saan suhteellisen normaalisti liikuttua (tosin juoksemisen jätin rv 16:n jälkeen kokonaan), ja omaa vointia täytyy lähinnä välillä toppuutella supistelujen tai järkeilyn vuoksi. Kauniita sanoja, tsemppejä ja onnen toivotuksia on todella vaikea välillä ymmärtää, sillä oma pää ei tunnu ajoittain vieläkään olevan oikein mukana. En oikeastaan tiedä, kuinka monella se tässä vaiheessa on. Arki rullaa niin kiireisenä ja ajatukset täyttää niin työt, niihin liittyvät ongelmakohdat, muuttomietteet sekä ihan vain se, että välillä on vain otettava kaikkeen irtiotto ja vietettävä aikaa yksin tai yhdessä, ilman, että puhutaan sanallakaan töistä, muutosta, asunnosta, vauvasta tai muusta sellaisesta. Jutellaan vaikka ihan vain siitä, että mitä meille kuuluu, mikä minua tai sinua on viime aikoina innostanut ja inspiroinut, mistä on iloinnut ja miten ihania asioita meillä on.

Treffipäivänä. Uskalsin kysyä cashew-pähkinöiden korvaamista mansikoilla. :D

Kävin tänään fysioterapeutilla neuvolan lähetteen myötä. Lähete oli tehty terveydenhoitajan "säikähdettyä" juoksemistani, eikä hän ollut osannut antaa kovin hyviä neuvoja liikunnan suhteen. Olin melko lähellä jo perua koko aikaa, sillä enhän enää juossut ja kuvittelin tekeväni jo suhteellisen oikein salilla. Olin jättänyt vatsarutistukset ja pitkien vatsalihasten treenaukset väliin jo toisella kolmanneksella. Mutta onneksi menin, vaikka sitten silmät sikkurassa onnettomasti nukutun yön jälkeen.
Oli mukava jutella sellaisen kanssa, jolla on itsellään kokemusta raskauksista, himoliikkujan liikunnasta raskauden aikana sekä raskaudesta palautumisesta. Sain monenlaisia vinkkejä, ja olikin mukava käydä läpi liikkeitä, joita yleensä teen salitreenissäni. Olen kai sellainen puupää, että minulle on väännettävä rautalangasta tällaisetkin asiat. Mitä tarkoittaa käytännössä syvien vatsalihasliikkeiden treenaaminen? Onko syväkyykky kahvakuulalla hyvä? (Ei.) Mites reiden loitontaja -laite? (Ei.) Ai, siitäkö se pieni vihlaisu aina johtuu...
Okei, voi olla, että ensi kerralla salille mennessäni joudun hieman tuumailemaan, mutta ainakin tiedän jo paremmin, mitä kannattaa jatkaa ja millaisia juttuja kehitellä pois jätettävien tilalle.
Olisin kenties voinut näistäkin lukea netistä, mutta toisaalta olen siinäkin mielessä puupää, että jonkun "auktoriteetin" on kerrottava minulle, että on himmailtava tai että joku juttu ei tee hyvää. Toki olen ollut hyvällä suunnalla, mutta silti "omaa oloa kuunnellen" on minulle aika hankala neuvo. Sen verran olen kuitenkin huomannut, että joistakin liikkeistä on tullut todella epämiellyttävä olo, ja silloin Puupääkin on ymmärtänyt jättää sen liikkeen pois. Ja supistelut nyt on toinen asia. Silloin hiljennetään.

Yhden päivän viikonloppu (siis torstai) tuntui monelta päivältä saadessani viettää sen ihanan ystäväni kanssa. No, kera hyttysten ja sittemmin alkaneen sateen, mutta yhtä kaikki; saimme nauttia luonnosta ja sen hoivasta, hyvästä nuotiolla tehdystä ruoasta ja innostavista ja syvällisistä keskusteluista. Kuinka kiitollinen mieli on siitä, että on tämäkin ystävä, jonka kanssa kulkea hetken aikaa samoja polkuja, pohdiskella itseään ja kipu- ja kasvukohtiaan, mietiskellä tulevaa äitiyttä ja vanhemmuutta, kasvatusta ja tuotakin kasvupolkua. Kaikki tämä turvallisessa ilmapiirissä. Ihminen ihmiselle.
Sen jälkeen, kun minä pedanttina ihmisenä murehdin kahvimaidon unohtamista ja huolehdin siitä, valmistuvatko appelsiineihin tehdyt suklaakakut pienellä hiilloksella ystäväni muistutti lempeästi, että tämäkin on minulle opin paikka. Ei kaiken tarvitse olla täydellistä. Ja sehän se vasta onkin täydellistä. Kuinka asiat sujuvat, vaikka eivät menekään suunnitelmien mukaan. Kakkujen kypsyessä hiljakseen, pikkusateen ropistessa laavun kattoa vasten saimme jatkettua juttua kaikessa rauhassa. Täydellistä.

Ystäväni ottama kuva

Yhden päivän viikonloppu alkaa tulla pian päätökseen. Aion jatkaa vielä irtiottoa ja heittäytyä toiseen maailmaan, jättää Spotifylle lukuhetkiin tarkoitettua musiikkia ja syventyä hyvän kirjan vietäväksi. Ja ehkä haaveilla jo uudesta patikointiretkestä.