Oli ihanaa, kun sai kesäloman alkuun lähteä ystävän kanssa reissuun Lontooseen. Tosi ihanaa. Vaikka osa tekemistämme asioista oli.. hmm... kalliimpia, mihin olemme tottuneet, niin emme kadu mitään. Ja lasten kanssa? En olisi tehnyt. En olisi välttämättä edes lähtenyt.
Juttelimme ystäväni kanssa lapsista reissun aikana. Hän on lapseton sosiaalisista syistä, kuten nykyään määritellään. Ystäväni kertoi hienosti eräästä tuttavastaan, joka oli sanonut ihan suoraan käyttävänsä sen energian, tarmon, innostuksen ja jopa rahan, mikä menisi lapsiin, luomutuotteisiin. Ja tottahan tuo on: me tarvitsemme jotain, johon panostaa, josta innostua, johon laittaa energiamme. Lontoon pikkukadun kahvilassa istuskellessani, ihmisvilinää seuratessani, Big Beniä ja Leijonakuningasta muistellessani mietin, että tällä hetkellä se on minulla matkailu. Niin se varmasti on ollutkin, mutta hurjan määrän syyllisyyden tuntojen saattelemana. Jostain syystä olen painanut mieltäni erilaisilla harmistuksilla, kuten matkustelun taloudellisuudella, ekologisuudella, sosiaalisuudella... jopa hengellisyydellä! Siis, että se ei olisi mitään edellä mainituista tai sallittua edellä mainittujen vuoksi. Kyllä, siihen menee rahaa. Jep, onhan se luonnolle kuormittavaa. Sosiaalisuus... no, enemmänkin olen pohtinut, onko reissailuni ok mieheni mielestä. Ja tuo hengellisyys.. no, sen ehkä ymmärtää parhaiten, jos on itse elänyt tiiviisti seurakuntayhteydessä, jossa korostetaan vapaaehtoistyön, lahjoitusten, lähimmäisten sekä vähävaraisten auttamisen tärkeyttä. Mutta... en jotenkin enää jaksa uskoa, että mikään noistä silti sulkisi pois sitä, että matkustelu voisi olla nyt se juttu, johon pistän tarmoni.
Liikunta on sitten toinen juttu. Tekisi mieli juosta, pyöräillä, käydä salilla, tanssimassa, eri ryhmätunneilla, spinningiä kokeilemassa... oikeastaan mitä vain.Liikunta on se, joka antaa hurjasti virtaa ja energiaa, saa hyvälle tuulelle. Se on myös oiva stressinpurkukeino. :D Kantapään kautta olen saanut myös oppia, että liikuntaakaan ei ole hyvä harrastaa liikaa tai liian rankasti. Mutta ei pidä lannistua. Huilitaan hetki ja sitten uudestaan vaan lenkkarit jalkaan ja juoksemaan!
Muutamien omien tarmopesien lisäksi minulla on hurja tarve päästä tekemään, näkemään, kokemaan, elämään. Jos vain tulee joku ajatus, ehdotus tai mahdollisuus mennä jonnekin, niin minä olen käsi pystyssä. Tuntuu, että nyt täytyy elää ja tehdä, kun on mahdollisuus. Liian monta vuotta on mennyt siihen, että olen tuskaillut säälittävän pienten puuroannosteni kokoa kotona, erakoitunut kämpässäni. Liian monta vuotta on mennyt sosiaalisten tilanteiden välttämiseen sen pelossa, etten tiedä, mitä joutuisin syömään. Ja liian monta vuotta on mennyt jo pelkoon, etten kelpaa. Voi minua.
On aikoja, jolloin voisi väkkäränä hyöriä joka paikassa, hymy korvissa tavata ihmisiä, nauraa ja höpötellä vailla epävarmuuksia. Mutta on aikoja, jolloin tulee kuultua paljon vauvauutisia, ja oma tilanne muistuu mieleen. Voi surku. Tai sitten on tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat kohdaneet aivan käsittämättömän paljon surua ja epäonnea lapsettomuushoidoissa. Silloin oma suru lähinnä hävettää.
Mitä siis tehdä? Kuinka löytää tasapaino?
Tällä hetkellä ainakin olo on kutkuttava. Kesä on tulossa. Kaikki on mahdollista. Haluan mukaan!!
Katsotaan hoitoja taas uudestaan syksymmällä.
Täältä tullaan, elämä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti