maanantai 29. tammikuuta 2018

Muita vaihtoehtoja

Tulen suvusta, jossa maailma on pieni. Meidän mökillämme on saunotettu niin egyptiläistä kirkonmiestä, taiwanilaisia seurakuntalaisia, kiinalaisia ystäviä, sweitsiläisiä 30-vuotishäämatkalaisia, saksalaisia, kanadalaisia, englantilaisia ja kuka ties minkä maalaisia tuttavia. Olen jo pienestä pitäen oppinut siihen, että olemme kaikki yhtä arvokkaita ja samanarvoisia maailman kansalaisia. Kotikyläni loi turvalliset puitteet elämänalulle ja olisin jaksanut kuunnella loputtomiin maailmalla töissä olleiden tätieni värikylläisiä kertomuksia, kuunnella ulkomaalaisia lauluja, tutkia kiinalaisia merkkejä, syödä napani täyteen uskomattomia ruokia, ihmetellä afrikkalaisia hedelmiä ja vain hengittää tuota lähetystyöntekijä-tätieni tuomaa tuulta. Pidin aivan itsestään selvänä, että voisimme ykskaks lähteä viikonloppuvisiitille toisen tätini luo Aasiaan. Lapsen muistoissa tätini olivat usein kotimaassa, vaikka todellisuudessa kului varmasti useita vuosia, ennen kuin he pääsivät takaisin. Afrikasta pystyi soittamaan puhelun kahden viikon välein. Minua kiehtoivat suunnattomasti nuo matkat ja niiden tarkoitusperät.Toki oman vaikuttensa antoivat myös omat matkani, joille olin saanut lähteä.
Eräänä iltana, ollessani jotakuinkin 14-vuotias, kirjoitin päiväkirjaani, että minusta tulee varmaankin samanlainen kuin tätini. "Eikä varmasti tule," äitini totesi seuraavana päivänä, kun juttelin ajatuksistani.
Pohdin, että mitä jos minun ei ole tarkoituskaan löytää miestä, saada lapsia ja asettua. Ehkä joku kutsui maailmalle? Ajatus hymyilytti.
Ja se oikeastaan hymyilyttää vieläkin, ainakin siltä osin, että hahaa, minulla on mies. Ja myös siitä tyyneydestä, jolla pohdin noita ajatuksia nuorena. Vaikka pohdiskelin myös Afrikasta adoptoimista yksin, niin jotenkin olin ihailtavan avoin eriaisille vaihtoehdoille. Kaikki ei aina mene perinteisen "mies, kaksi lasta, omakotitalo ja koira" -ihanteen mukaan. On myös vaihtoehtoja.

---

Muistan erään kerran viimeiseltä opiskeluvuodeltani. Olin yksin kotona, kämppäkaverini oli hengailemassa poikaystävänsä kanssa, ja minä ilmeisesti vapaalla (tai aikomuksenani tehdä opinnäytetyötä). Olin asettanut pyykinkuivaustelineen eteiseen ja ripustelin sille vasta pestyjä pyykkejä. Aurinko pilkisti pilvien raosta ja sai juuri minun huoneeni sekä keittiön kesäisen lämpimiksi. Kohta voisi lähteä käymään lenkillä läheisessä puistossa, jossa kävin oikeastaan päivittäin. Lempipaikkojani.
Radio oli päällä taustalla, ja olin kuuntelemassa keskusteluohjelmaa Radio Deiltä. Siinä haastateltiin erästä naista, mutta en enää muista tilanteesta muuta kuin sen, että yhtäkkiä olin jähmettynyt paikoilleni häntä kuunnellessani. Sydäntä puristi, kurkkua kuristi ja tuntui ikävältä. Nainen puhui siitä, kuinka he olivat jääneet miehensä kanssa lapsettomiksi, ja monen monituisen sumussa vietetyn vuoden jälkeen he olivat päässeet yli tuon kriisin. Hän kuvaili myös sitä rauhaa ja luottamusta, värien syvyyttä ja keveyttä, joka oli tullut heidän elämäänsä.
Miksi minua sitten ahdisti? Nuohan olivat ihania asioita.
Sammutin radion, sillä en pystynyt kuuntelemaan ohjelmaa enää. Jatkoin pyykkien ripustamista.
Jostain syystä tunsin, että aihe liippasi liian läheltä, vaikka tuossa vaiheessa emme olleet vielä edes naimisissa. Aihe tuntui liian kipeältä. Ei se voisi koskea meitä. Ei. Ja vaikka koskisikin, niin sellaista ratkaisua ei olisikaan, että "sitten me lopulta löysimme rauhan, vaikka emme saaneet lasta". Ei, me emme jäisi lapsettomiksi, emme voisi. Meistä oli tarkoitus tulla lapsiperhe.
Miten lähelle tuo aihe lopulta osuikaan...

---

Huomisaamuna saamme kuulla loppuviikon aikatauluista. Joka tapauksessa luultavasti kolmen viikon päästä tiedämme, kuinka tällä kierroksella on käynyt. Malttamaton mieleni haluaisi päästä jo asioissa eteenpäin. Elämään vielä täydemmin sitä elämää, joka minulla on. Todennäköisesti osa tästä olosta on myös suojelukeinoa; en halua elätellä liian suuria toiveita, jotta en tipahda liian korkealta. Keskityn mieluummin siihen hyvään, jota olen saanut niin paljon.
Mielessä pyörii ajoittain myös sellainen hassu kysymys, että onko lapsettomuushoidoista ja lapsen saamisesta tullut lapsen saamista isompi asia? Ei varmasti, ja ehkä ajatukset väistämättä ovat nyt enemmän hoidoissa ja toiveessa kuin itse lapsiperhearjessa. Olemme lakanneet jo kauan sitten miettimästä kestovaippoja, Mam-pulloja, imetystä, vauvan vaatteita ja muiden tarvikkeiden hankkimista. Se huone, jota niin kauan pidimme tulevana lastenhuoneena, on jo aikaa sitten muutettu vierashuone-harrastushuoneeksi. Ehkä kaikki tämä on ihan itsensä suojelemista vain.

Palaan hetkeksi omiin maailman seikkailuihini. Namaste, Nepal!


perjantai 26. tammikuuta 2018

Tanssii hormonien kanssa

...ja astuu varpaille.
Eilen pääsi itku ihan vain siitä ajatuksesta, että tällä hetkellä kaikki, mitä kehossani tapahtuu, johtuu lääkkeistä. Ei enempää, eikä vähempää.
Kaikki.
Ja se tuntui hurjalta, järkyttävältä ja pelottavalta.

Mitä kaikkia mömmöjä olenkaan tunkemassa kehooni, ja vielä vapaaehtoisesti?
Itkinpä siinä sitten tovin. Olin ja olen pitkään ollut satavarma siitä, että on ihan varmasti olemassa luonnollinen keino saada kehoni tasapainoon. On pakko. Olen viime vuosien aikana tullut entistä tietoisemmaksi siitä kaikesta hormonimyrskystä, joka hyörii ympärillämme, ja joka ihan varmasti on ollut vaikuttamassa kehoomme. Kuinka paljon elintarvikkeissa, lääkkeissä, muovissa, kosmetiikassa ja kaikessa käyttötavarassa pyöriikään erilaisia juttuja, jotka riehaantuvat päästessään ihmiskehoon? Voisin jatkaa kauhistelua tästä vielä pidemmälle, mutta se olisi sitten loputon suo. Eihän edellä lueteltuja asioita pääse oikein karkuun. En halua siis yrittää ketään ahdistella jutuillani, vaan puran mielessäni pyöriviä ajatuksia.


Olen vuosien varrella pyrkinyt tekemään enemmän kestävämpiä, ekologisempia, eettisempiä ja terveellisempä valintoja. Lapsen askelissa kulkien, välillä asian unohtaen, sitten taas innostuen. En usko syyllistämiseen tai pelotteluihin, ja sisäinen suorittajani on välllä jäänyt öitä valvomaan pyöritellen ajatusta seuraavista siirroista ja kuinka ne voisi tehdä paremmin. Sitten on taas aika huilata, pitää taukoa, rauhoittua juuri siinä, missä on ja mitä tekee. Kaikkea ei voi omaksua heti ja samantien, vaan asiat ottavat aikansa, löytyy oma ja itselle sopiva tapa toimia. Eikä kenenkään pidä omaksua sellaista, joka ei tunnu itselle tärkeältä. Minä en ole vieläkään oppinut sokerittomaan elämään, enkä soimaa itseäni siitä. Elämä on hyvä juuri näin; sopivasti makeaa aika ajoin. 😋
Mutta reilun puolen vuoden kokeilun  ja sitä edeltäneen aikalisän jälkeen voin iloisena todeta, että olen löytänyt itselleni sopivia luonnonkosmetiikkatuotteita. Jihuu! Sitä sietääkin tuulettaa.
Olen opetellut myös kantapään kautta syömään riittävästi niiiiiiin hyvää vegaanista ruokaa. Vielä vuosikin sitten saatoin todeta, että tosi hyvä juttu muuten, mutta eihän sillä jaksa. No ei varmaan jaksa, jos syö vesipitoista ja kevyempää ruokaa vähän unohtaen rasvat.


Aiemmin mainitsemastani Vegaanihaasteesta olen ollut edelleen innoissani, ja oikein tyynellä tavalla (hmm. onko tuo yhtälö mahdollista minulle?). Tällä tarkoitan sitä, että tänä vuonna valinnat, kokeilut, pohdinnat, päätökset ja ruokavaliomuutokset ovat tuntuneet varmemmilta. Olen harjoitellut liki 9 vuotta; ottanut selvää, kokkaillut kasvisruokia aika ajoin, lukenut, perehtynyt, kokeillut, mistä pidän ja mikä sopii minulle, tutkinut ja taas harjoitellut. Nyt luotan, että valintani kantavat.

Mutta ne hormonit. Mitä enemmän olen asiaa tutkinut, sen vakuuttuneemmaksi olen tullut sen suhteen, että sillä, mitä syön, on ihan älyttömästi vaikutusta kehoni tasapainoon, hormoneihin, vointiin ja mielialaan. Jo tämä aika, eli ainakin kuukausi vegetaristina olemista (noin kolme viikkoa vegaanina muutamia pikkupoikkeuksia lukuunottamatta), on todistanut, että lyhyessä ajassa on tapahtunut suuria muutoksia. Jos ihoni on jo tässä ajassa tullut paremmaksi, vatsan turvotus on vähentynyt ja olen energisempi, niin mitä ruokavalio voisi saada aikaan pidemmällä aikavälillä? Olen kiinnostunut kokeilemaan, mitä hormonini tykkäisivät siitä, jos jatkaisin tällä linjalla.

Tahdon mun omat hormonit takaisin.Ajatus tuntui musertavalta. Ties milloin kehoni on ollut tasapainossa, jolloin se olisi toiminut luonnollisesti. Kuukautiset kertovat naisen terveydestä aika paljon, ja jos se olisi oma mittapuuni, niin .. öh.. ilman lääkkeitä... hmm.. voisimme palata helmikuuhun 2016 (mitä?!). Siitä lähtien olenkin sitten vedellyt napaani erilaisia pillereitä ja pistoksia, joillakin oma-aloitteisilla tauoilla. Mutta siis kahteen vuoteen täällä ei ole tapahtunut mitään luonnollisesti. Ja elämässäni on ollut aikoja, jolloin kuukautisia ei näkynyt kuuteen vuoteen, ja senkin jälkeen vain satunnaisesti. Tämä ei voi olla oikein.


Mutta tämän hetkinen tilanne on se, että luultavasti ainakin vuodeksi joudun tyytymään lääkecocktaileihin, mikäli tulemme käymään läpi kolme IVF-hoitoa suht peräkkäin. En voi ottaa kunnolla selvää siitä, mitä kehoni pitää siitä, että se ei saa esimerkiksi maitotuotteita. Kerran jo innostuin kohdunkalvon paksuudesta polikäynnillä, mutta lääkäri totesi vain, että käyttämäni lääkitys on vaikuttanut siihen. Mieluusti kuitenkin katson nämä rumbat pois alta, jotta niiden ei tarvitse enää antaa kummitella taustalla. Onpahan katsottu. Meistä on tuntunut, että tulevat IVF-hoidot eivät tule johtamaan mihinkään. Mutta kun elämä ja elimistöni tasaantuu saatuaan puhdistua lääkkeistä ja saadessaan ravintoa kasvisruoasta, niin sitten alkaa jotain tapahtua.

Pakko tarkentaa lopuksi, että olemme mieheni kanssa melkoisia herkuttelijoita ja rentoilijoita. Emme ole orjallisia suorittajia, pelkkiä terveysintoilijoita, emme laske makroaineita, proteiinigrammoja, kaloreita, hiilareita, hivenaineita, rasvahappojen koostumuksia tai syötyjen herkkujen määrää (paitsi jälkimmäistä minä, tunnustan). Pyrkimys on terveellisiin elämäntapoihin, ja herkuttelu- ja juhlahetket kuuluvat elämään. Todellakin joustan erityistilanteissa! Ettei nyt ihan menisi liiallisuuksiin. 😉


Heh, olisikohan tässä jo riittävästi paasausta.
Hei, kuulumisia vielä! Kävin tänään polilla yövuoron päätteeksi. Herätti hieman huvitusta, kun istuskelin kaikessa rauhassa odotustilassa sukkaa neuloen. Pakko puuhata jotain, ettei aivan nukahtaisi pystyyn. Olisin varmaan voinut jatkaa neulontatyötä tutkimuspöydälläkin lääkärin laskiessa kypsyviä munarakkuloita, sillä niin alkoi nukuttaa. Molemmin puolin löytyi 6 kypsyvää rakkulaa, kooltaan 6-9mm. Sain ohjeistusta lääkkeisiin ja sovimme, että tapaamme taas tiistai-aamuna. Kiva, tällä kertaa yövuorojen välissä. Onneksi sain taas ensimmäisen aamuajan. Lääkäri väläytti, että punktiopäivä saattaisi hyvin olla ensi viikolla jopa jo torstai. Kenties perjantai tai sitten maanantai. Huh.

Pitää keskittyä siis hyviin juttuihin. Nyt on vapaaviikonloppu ja maanantaina menen kampaajalle kasvivärjäykseen!😍

Tämä ei varsinaisesti liity tekstin sisältöön, mutta hurmaa vain väreillään ja ajatuksellaan.

maanantai 22. tammikuuta 2018

Voihan itku

Liekö sitten työväsymyksen ja pistämieni hormoneiden ihastuttava kombo, niin tänään olen yrittänyt pidätellä kyyneleitä tämän tästä. Aika inhottavaa.
Onneksi minulla on maailman parhaat ex-kollegat, jotka välittävät ja joiden kanssa höpötellä.
Mutta nyt on vasta kolmas Menopur-päivä. Meno yltyy varmaan hurjemmaksi tätä vauhtia.
En todellakaan haluaisi olla mikään hormonihirmu, vaan ihan rauhakseltaan elellä ja yrittää selvittää nyt edes työpäivän kerrallaan.
Onneksi voi välillä käydä vaikka jumpalla. Siis siitäkin huolimatta, että totesin tänään olevan autuaan rapakunnossa (aiempaan verrattuna). No, kestävyydessä olen sitkeä, mutta pikkulihakset ovat piiloutuneet jonnekin... Treeniä siis vain!
Toisaalta mieli on välillä kovin jännä; jos askaroi kovastikin jonkin pulman ja murheen parissa tai jokin painaa mieltä, niin askel tai painot ovat taatusti paljon raskaampia!
Huomenna on päivä uus.


sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Messuhulinaa, vegeilyä ja pistoshommia

Täytynee kohta varmaan perustaa kokonaan uusi blogi, sillä juttujeni sisältö tuppaa koko ajan olemaan enemmän ja enemmän jotain ihan muuta, mitä nimi antaa ymmärtää. Olen tosin miettinyt, olisiko mitenkään mahdollista saada muutettua blogin osoiteriviä; nimen sain onneksi muutettua.
Elämä nimittäin on niin paljon muutakin, kuin vauvasäveliä.

Terveisiä Tampereelta!
Miten hauskaa olikaan kulkea siellä kanssa rakkaan ystäväni. Lähdimme viettämään hänen syntymäpäiviään sinne, ja samalla kävimme Vire-messuilla. Siellä oli yhdistetty vegaani-, gluteeniton, jooga- ja luomupuoli samaan messuhalliin, ja sehän olikin mielenkiintoinen yhtälö. Toki jotkin kojut nyt vain skippasimme suosiolla, mutta etenkin Vegaaniliiton,Vegaanihaasteen pöytiä ja muita vege-aiheisia juttuja tuli innolla tiirattua ja kokeiltua. Kaikki ei toki minustakaan ole hyvää, tai ei kiinnosta, mutta nuo nyt ainakin olivat mielessä käydä kurkistamassa. Muutamia luonnonkosmetiikkatuotteita tuli testattua, sekä suolasaippuaa. Selkä vääränä ei tarvinnut kantaa viemisiä, sillä meille oikeastaan vain riitti messufiilistely ja tuotteisiin tutustuminen. Osa toki meni ehkä ohi, sillä meillä tuntuu juttua aina riittävän. :D


Kovasti olen myös männäpäivinä ehtinyt kokkailemaan vegejuttuja. Tuli kokeiltua myös gluteenittomia ja vegaanisia Runebergin torttuja, sillä eräs ystäväni on keliaakikko. Olipa hyvä resepti!
Ruoan laittamisen into on entisestääknin kasvanut, ja tuntuu, että tämä on melkoinen makuseikkailu. Vegaanihaasteeseen lähteminen ei ole tuntunut vaivalloiselta lainkaan, ja erilaisten ohjeiden kokeileminen on vain ollut hauskaa ja inspiroivaa. Tykkään niin paljon enemmän tällaisesta syömisestä kuin polttoaineena syödystä lihasta, jota se minulla on ollut monta vuotta. Ja varsinkin eettisyyttä ja ekologisuutta arvostan.
Ainut hankaluus koitti nyt viikonloppuna tilattuani meille aamulatet Tampereen Stocmannilla. Olisin varmasti voinut saada juomani vegaanisena, mutta en ole vielä tottunut "vaatimaan erilaista". Sama homma toistui illalla nepalilaisessa ravintolassa tilattuani ruoan ja vielä jälkiruoaksi masala-teen. Yllättävää kyllä, niin vatsa kyllä ilmoitti seuraavana päivänä, että maitoa on taidettu juoda! Siis minulla, joka olen lapsena juonut maitoa janojuomana! Kumma, kuinka nopeasti elimistö tottuu maidottomuuteen.
Tänään sen sijaan kävimme vielä syömässä laskiaispullat eräässä ihastuttavassa kahvilassa Tallipihassa. Ja kuinka ollakaan, listassa oikein luki, että pullan voi saada vegaanisena! Ja tarjoilija kiikutti hymyillen kauramaitoa kahville. Miten mukava on asioida näin, kun vegaaniudesta ei tarvitse tehdä numeroa tai vaatia jotain erityistä. Sama juttu toistui myös hotellilla, jossa oli olemassa pieni valikoima vege-juttuja.


Reppuni sopukoissa reissasi myös muuan pieni sininen putkilo. Olin pakannut matkapurkkiin mukaan muutaman puhdistuslapun, ruiskuja ja Sen Lagenulan. Joten iltapuhteeksi puristin vatsanahkaa ja tyrkkäsin lääkettä navan viereen. Taas sitä mennään, Toveri Menopur. Ensi viikolla olisi tarkoitus pistää pari päivää jarrulääkettä ja perjantaina käydään kurkistamassa pikkupalluroita. Jos asiat sujuvat hyvin, niin omien laskujeni mukaan parin viikon päästä ollaankin jo kanyyli kädessä. Hurjaa.
Sisäinen sairaanhoitajani on vain kiinnostunut tällaisesta "koekaniini-tilaisuudesta" (millaista on olla potilaana) ja sitten taas arki-minä suorittaa näitä toimenpiteitä vain sillä ajatuksella, että olisi ohi jo. Yksi pistos on aina lähempänä sitä, että koko rumba on ohi.
Ja minä se vain suunnittelen tulevia reissuja, harrastusjuttuja ja kesää. Ehkä yritän suojella vain mieltäni.


P.S. Onneksi on  oma elämä ja sen innostuksen lähteet! T. Töistä ahdistunut

perjantai 12. tammikuuta 2018

Lapsettomuus kyllästyttää

En tiedä, olenko ainoa maailmassa (todennäköisesti en), jota aika ajoin kyllästyttää aivan suunnattomasti koko lapsettomuustouhu. Elämässä on sinänsä asiat todella hyvin, mutta sitten tuollainen pikkuinen epävarmuus väijyy koko ajan ilmassa. Yksi syy hoitojen jatkamisellamme olikin, että saisimme edes jonkinlaisen selvyyden tälle asialle.

Pitkiin aikoihin en ole jaksanut kunnolla paneutua lapsettomuusaiheisiin kirjoituksiin, viesteihin ja juttuihin, vaikka toki kaikkia vertaisia ajattelenkin lämmöllä ja haluan heille kaikkea hyvää. Jotenkin kaikki vain tuntuu niin etäiseltä. Elämäni on tällä hetkellä niin paljon väriä ja raikkaita tuulia, että jotenkin tuollainen on tuntuu hyvin kaukaiselta.
Ja oikeastaan näin on hyvä.
Sitten, kun (/jos) tulee aika, jolloin lopulliseen lapsettomuuteen täytyy alka asennoitumaan, niin tiedän, että moni asia elämässäni ottaa turvallista, hyvää, lempeää koppia. Jännä, kuinka klisee "aika parantaa" pitää niin paikkansa.
Sisäinen rauhani ei ole ollut tällaista aiemmin näiden viiden vuoden aikana. Niin tosiaan, siitähän tulee pian tuon verran, kun kaikki muuttui. Mutta olisinko voinut silloin kuvitella olevani näin onnellinen ja eläväni näin monipuolista elämää siitä huolimatta, ettei meillä edelleenkään ole lapsia? En todellakaan.
Silloin tuntui maailmanlopulta koko ajatus lapsettomuudesta.

Ja nyt?
Nyt fiilistelen vegeruokaa, lähden kohta talven taikamaailmaan hiihtämään ja iloitsen edelleen siitä buustauksesta, jonka koin töissä muutama päivä sitten. Suunnittelen myös tulevia ystävieni kyläilyjä.
En jaksa miettiä lapsettomuutta.
En missään tapauksessa tarkoita, että aihe olisi vähäpätöinen, vaan että aika on auttanut. Olen sopeutunut ja selviytymässä.


keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Naurun ja ilon avulla

Ensi viikon maanantaina olisi ensimmäinen ultra ennen ivf-hoitojen aloittamista. Sinänsä en jännitä, mutta tiedän tasan tarkkaan, että kohta se on. Mutta pääni on kääntänyt asian varmaan ihan suojelumielessä niin, että itseasiassa odotan päivää jo kovasti. En niinkään sen vuoksi, että minua ronkitaan taas, saan kuulla karuja faktoja toimimattomasta kropastani ja siitä, että saan pian alkaa tyrkkäämään siihen mitä ihmeellisimpiä lääkkeitä ja hormoneita (tietenkin sen suuren toiveen toteutumisen vuoksi...). Ei, vaan meikätyttö odottaa päivää kuin kuuta nousevaa, koska pääsee viettämään kaupunkipäivää! Heh. En itseasiassa kovinkaan usein jaksa jäädä kaupungille töiden jälkeen, jo ihan mukavuussyistä, menoista, kotihommista tai sen vuoksi, että ei vain huvita. Mutta nyt minulla on oikein lista, mitä kaikkea aion tehdä! Tehtävänä olisi toki löytää syntymäpäivälahjaa ystävälleni, mutta myös penkoa Punnitse&Säästä -kaupan aarteita (usein käyn siellä hankkimassa heräteostoksia, mutta nyt vegaanihaasteen myötä olen muistanut myös pähkinät, pavut ja linssit). Listalla on joitakin vegaanin juttuja, housut ja jonkinlainen kauniskantinen kirja resepteille. Ei siis mitään sen suurempaa, mutta onhan se nyt jotain, kun pääsisi käymään ajan kanssa kaupungilla. Heh, nyt alan kuulostamaan jo ihan korvessa elävältä, vaikka tosiasiassa käyn päivittäin kaupungissa töissä.

Ryhdyn kohta valmistautumaan töihin. Tein eilen aamuvuoron, joka venähti tuplavuoroksi. Tänään on suunnitellusti tulossa jälleen tupla. Mutta mikä buustaus, ilo ja riemu olikaan olla "kiireavussa" entisellä kotiosastollani! Sydäntäni riipii, kuinka ikävä minulla on sinne, työkavereita, sitä yhteishenkeä ja tunnetta, että on osa porukkaa ja osaan! Olen lievästi sanottuna kipuillut nykyisessä paikassani, jossa tällaiset tunteet ovat hyvin harvassa. On tietenkin ymmärrettävää, ettei uuteen paikkaan sujahdeta hetkessä, mutta paikka ei kuitenkaan ole minulle uusi. Tunnelma ja kohtelu ovat aivan erilaisia. Mutta kuinka innoissani olin eilen! Minua oikeastaan jopa huvittaa koko asia, sillä käytännössä hyppäsin joka ikisellä aterialla (niillä parilla) vastaamaan kelloihin ja rientämään lääkärinkierrolle, unohdin ehkä juoda ja käydä vessassa, mutta ai sentään. Kylläpä tunsin olevani juuri oikealla paikalla. Ehkä hitunen helpotus oli myös se, että minun ei tarvinnut onnitella ketään tuoretta vanhempaa. On se kai myönnettävä; kyllä se kirpaisee vieläkin, vaikka olenkin löytänyt jonkinlaisen ammatillisen roolin. Mutta vaikka kirpaisu ei olekaan samanlaista perinteistä, niin esimerkiksi nukkumisessa, unissakävelyistä ja -touhuiluista ja levottomasta olemisesta sen huomaa.

Mutta riennän nyt! Teki mieli vain kirjoittaa. Luulin jo ihan, että tässä sitä sitten vain tarvotaan päivästä toiseen. Toivo on vapaa-ajassa ja sen ihanuudesta. Mutta ilmeisesti olinkin unohtanut, miten upealta ja voimaannuttavalta työn flow ja into tuntuvat!
Tuntuukin erityisen hauskalta pakkailla vege-eväitäni töihin tunne eilisestä, vaikka tänään palaisinkin "omalle osastolleni".

Iloa arkeen!

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Haaste vastaanotettu

Lähdin toista kertaa mukaan Vegaanihaasteeseen. Tavoitteenani ei ole pyrkiä täysvegaaniuteen, ja joulukuun puolella vielä juttelin miehellekin, että katsotaan nyt... Jos nyt useammin tekisi kasvisruokia... Mutta kuinka ollakaan, olenkin innostunut enemmän ja enemmän. Tarkemmin ajateltuna en ole pitkään aikaan edes syönyt liharuokia kuin yksittäisiä harvoja kertoja. Uskallankin jopa sanoa ääneen olevani suurinpiirtein kasvissyöjä. Mutta, kuten ystäväni sanoi toiseen asiaan liittyen: ihmiset tulevat asioiden edelle. Näin ollen en koe tarpeelliseksi vääntää pullataikinassa olevasta kananmunasta ja voista, kahvipöydässä olevasta maidosta tai kyläpaikassa tarjottavasta liharuoasta. En pyri vegaaniuteen, vain välttämään lihaa. Nyt kuitenkin haasteen aikana olen ollut kovin kiinnostunut vegaanisista tuotteista, ja tänäinenkin kaupunkipäivä miehen kanssa oli melkoinen riemureissu. Liekö ruoassa oikeasti ollut jotain hilpeystavaraa, vai mitä, mutta kylläpä tuli pieni ihminen iloiseksi maistettuaan ensimmäistä kertaa tempeä! Ja vielä suomalaista lupiinitempeä! Hetkeä myöhemmin menimme ruokakauppaan, ja siellä myytiin samaa tavaraa - eikä edes kalliilla. Ostinpa hilpeyksissäni vielä vegaanista Kolmen kaverin jäätelöä, jota oli toki maistettava heti kotona. Aah. Miten hyvää!

Olen ollut nyt seitsemällä vapaalla, ja iloinnut myös tehdyistä ja muille tarjotuista kasvisruoista. Voi sentään, ihan oikeasti on hyvää. Toki ohjeetkin ovat mitä mainioimpia, niitä täynnä ovat monet ihanat blogit. Erityisen mukavaa on se, että mies ja ruokiani syömään "joutuneet" ystäväni ovat olleet samaa mieltä. No, ylipäänsä vapaat ovat olleet aivan upeita. Mieskin on hokenut yhtenään, miten mukavaa on ollut, kun meillä on käynyt niin paljon ystäviä kylässä. Oi sentään.


Ajatukseni lähteä mukaan Vegaanihaasteeseen oli jälleen tiedonjano ja kokeilunhalu. Päivittäiset sähköpostit, aktiivinen ja intoa täynnä oleva Facebook-ryhmä ja omat kokeilut ovat entisestään ruokkineet intoa laittaa hyvää, ravitsevaa, maittavaa, riittoisaa ja monipuolista kasvisruokaa.
Olen ollut teini-ikäisenä muutaman vuoden kasvissyöjä, mutta koska vedin sen vähän överiksi, olen ollut melko varovainen ryhtymään mihinkään vastaavaan. Mutta kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon opin ja oivallusten hetkiä sekä luottamusta itseeni. Nyt osaan paremmin.






Syy kasvisruoan suosimiseen on aina ollut halu tavoitella ekologisia ja eläinystävällisiä elämäntapoja (täydellisyyteen en pyri, mutta yritän osani), syödä terveellisesti ja monipuolisesti, ylläpitää värikästä ruokakulttuuriamme ja puhtaasti se, että minusta kasvisruoka nyt vain sattuu olemaan parempaa kuin liha.
Haasteellisinta onkin ollut luottaa ja ottaa riittävästi ja riittävän energiapitoista ruokaa. Rasvaa (esim. öljyt, mantelit, maapähkinät, siemenet ja avokado) ei tarvitse todellakaan pelätä. On melko tylsä olo, kun ei ole moneen päivään syönyt sopivasti (vaikka on kuvitellut tehneensä niin), ja siitä huolimatta painanut tietyt urheilusuoritukset työpäivien ja kotihommien lisäksi. Yök. Yritä siinä sitten puhua kasvisruokavalion puolesta.
Mutta nyt olen sen keksinyt: manteleita voikin syödä enemmän kuin 3 päivässä (hahhaa, saa nauraa). Mielenkiinnolla odotan muita kokeiluideni vaikutuksia olossa.
Vegaanihaaste on tässäkin ollut yksi tuki! Voisi kenties olla ihan paikallaan hankkia itselle tutor, joka sekin oli mahdollista.

Heh, täytynee kipaista vielä uudelleen pakastimella.
Myhäilenpä taas samalla sitä, miten mukavia asioita minulla onkaan elämässä. Ne pitävät varmasti kiinni elämän syrjässä sitten, kun hoidot taas jatkuvat ja lopulta loppuvat. Luotan, että elämä voittaa.

Kuva vuoden takaa. Nyt kärryyn ei niinkään päädy Härkis, vaan kaikenlaiset vihannekset, kasvikset, linssit, pavut ja kauratuotteet. Aina parempi, jos löytyy suomalaista. Tänään myös se tempe. <3

maanantai 1. tammikuuta 2018

Helpottavaa aloittaa uusi vuosi

On oikeastaan aika helpottavaa, kun alkaa uusi vuosi. Olen naureskellutkin, että parittomat vuodet eivät ole juttujani. Miten sattuukin, että juuri silloin sattuu vähän kurjia asioita.
Yleensä olen tavannut tehdä listaa kuluneesta vuodesta kuukausi kerrallaan, mutta nyt se ei taida onnistua. En yksinkertaisesti muista joistakin (yllättävän monista) kuukausista mitään. Voin kyllä katsoa valokuvia hymyilevistä ihmisistä ja mieleeni tulvahtaa muistoja ihanista hetkistä. Mutta paljon muuta en sitten muistakaan. Paljon surua, unettomia öitä, ahdistusta, puristavaa tunnetta rinnassa, kyyneliä.

Suurimpia asioita tänä vuonna on näin summaten kuitenkin reissut vaihtarimaahani Kanadaan (😍) ja Lappiin, retkeilyt ja ulkoilut, erilaisiin tapahtumiin osallistumiset,  ylä- ja alamäet miehen kanssa (mutta miten onnellisia olemme nyt! Näin ohimennen huikkaan, että vietimme eilen 7 vuotiskihlapäivää.), ystävien kanssa vietetyt hetket, omien ja omanlaisten harrastusten vahvistuminen, 30-v ikäpaalun saavuttaminen, kilpirauhasen vajaatoiminnan toteaminen, uuden työn saaminen ja lisäksi lapsettomuushoitojen siirtyminen rankempiin. Onhan tuossa jo melkoisesti. Toki monia tosi isoja juttuja, eivätkä ne noin listattuna herätä samanlaisia oloja, kuin jos ne avaisi ja purkaisi. Mutta voin sanoa, että tyrskyjä ja myrskyjä on tänä vuonna piisannut. Ehkä vähän liiaksikin.

Tekee ihan hyvää summata kulunut vuosi, mutta tosiasiassa haluaisin jo katsoa eteenpäin. Fiilistelen taas silloin tällöin ihania hetkiä kuvien kautta, mutta väistämättä vuotta miettiessä tulee kaiveltua myös niitä hetkiä esille, jolloin tuntui, että nyt alkaa täyttyä jo toinen valtameri näistä kyynelistä.

Mistä sitten olen innoissani?
Ystävistä - yhdessä vietetystä ajasta, heille kokkaamisesta ja leipomisesta, jakamisesta, ilosta, tuesta, rohkaisusta, yhdessä puuhailusta.
Harrastuksista - pianon koskettimet kutsuvat soittamaan, uudet reseptit eivät meinaa hellittää otettaan, retkeily ja patikointi kiehtovat ja saavat ajan unohtumaan, ja toisinaan on hyvä mäiskiä täysillä ja juosta/hiihtää/pyöräillä tai voimailla
Vegehaasteesta - toista kertaa osallistuessani en edelleenkään pyri täysveganismiin, vaan lisäämään itselleni tietoa kasvisruokavaliosta ja tekemään itselleni vielä enemmän rutiiniksi laittaa hyvää ja maittavaa kasvisruokaa. Lisäksi yritän opetella ottamaan riittävästi jaksaakseni edellä lueteltuja harrastuksia.
Matkakuumettakin pukkaa - minnekäs sitä sitten lähtisi? Trangiankin sain joululahjaksi...
Työkuvioiden selviäminen - no, en nyt aivan innoissani, mutta jokin ratkaisu noihin kiemuroihin on saatava. Voin sanoa, että itse työstä tykkään, mutta työpaikassa voin huonosti.
Haikara - kai tämäkin on laitettava tähän, vaikka jotenkin tuntuu, että meidän haikara on aika pahasti eksyksissä, ja ehtii varmaan kotiutua aivan muualle vuosien saatossa.

No mutta, eipä sitä tuleva vuosi enempää kaipaa näin alkuun. Kalenteri tulee täyttymään vinhaa vauhtia, siitä olen aika varma.