Elämä on täynnä yllätyksiä

On se elämä vaan kummallista.
Kun on ensin vuosia ja vuosia ollut siinä uskossa ja ajatuksessa, että oma kroppa ei toimi ja hyviä uutisia ei juuri tule ilman lääketieteen apua, niin aivan yhtäkkiä sitä on ihan pää pyörällä. Siis mitä täällä oikein tapahtuu??

Ilo syyskuussa alkaneista kuukautisista on kestänyt. Ilo ja kiitollisuus. Vau, kehoni toimii! 
Innostuin myös kuukautissovelluksesta ja ai että, kun oli hauska täytellä sitä ja kuulostella oman kehon tuntemuksia. Nyt se oli sellaista uteliasta, levollista, innostunuttakin seurailua, jonka koin olleen oppia siitä "matkasta", jota olen tehnyt jo loppuvuodesta. Matkasta naiseuteen, syklisyyteen... Ja tässä sitä oltiin! 

Jollain tavalla tuo kierto tuntui jännältä. Rauhaa täynnä olevalta, mutta myös virtaavalta. Hyvältä, elinvoimaiselta, uudenlaiselta. Ja siltä, että jotain upeaa on vielä luvassa.

Täysin omien tuntemusten varassa en mennyt, vaan seurailin testeillä mahdollista ovulaatiota. Tästä en ole ihan varma, onko tuo hyvä vai stressiä lisäävä, sillä tottahan me nyt päätimme ottaa selvää, mitä tämä kierto tuo tullessaan. Kyllä sitä taas tihrustettiin (siis minä), vertailtiin, tutkailtiin ja pähkättiin, että olisiko tämä nyt sitten ovulaation lähestymiseen liittyvä juttu vai mitä.
Kunnollista vahvaa plussaa en koskaan saanut, mutta tummimman viivan joskus kp 20-21 tienoilla. Se kuitenkin jätti vähän kumman olon. Olisiko se muka ollut niin myöhään? Mutta mielenkiintoista ainakin on ollut!

Loma oli ja meni. Se oli sentään ihana. Teki niin hyvää ottaa totaalitauko töistä, ja jollain uskomattomalla tavalla koin valtavaa ja syvällistä rauhaa heti lomaa edeltävien vapaiden aikana. IHANAA. Loma oli toki arjen sävyttämä kerhoineen ja menoineen, alkoi ja päättyi sairasteluilla, mutta ehdittiin sentään käymään Oulussa lasten kanssa, tavata ystäviä, sain pestyä ikkunat loppuun ja lyhennettyä sekä meidän että naapurin verhot. Hiukan tein surutyötäkin, kun loma oli päättymässä. Mutta olin valmis.

Pari viikkoa meni ihan hulluissa rytmeissä. Yleensä teen noin kaksi yötä kolmessa viikossa, mutta nyt tein kahdeksan yötä kolmessa viikossa. Parin viikon aikana siis 6, joista 4 oli ylimääräistä. Oli päiviä ja öitä, jolloin tuntui siltä, että kuukautiset alkavat ihan just, sillä niin kovasti juili. Kiva siinä sitten olla yötä vierihoitajana näiden epäilyjen kanssa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja kävin jo miettimään, että sekoitinko kroppaani nyt aivan tolkuttomasti tekemällä noin paljon yövuoroja ja nukkumalla vähän. Olisiko uusi kierto alkanut muuten?
Tein varmuuden vuoksi raskaustestejäkin, jotka olivat negatiivisia. No, tosiaan, imetyksen lopettamisen jälkeen kiertohan saattaa olla mitä vain. Siispä odottelemaan.

Jostain kumman syystä sain päähäni tehdä raskaustesti eräästä yövuorosta tultuani, olisiko ollut kp 37.
Siihen piirtyi melko nopeasti hailakka viiva kontrolliviivan viereen.
Ja kahteen muuhun sinä päivänä tekemääni testiin.
Ja seuraavana päivänä kahteen eri merkkiseen testiin.
Siis selvä positiivinen!
Koitti arkipäivä, kuopuksen neuvola.
Käynnin lopuksi kerroin terkalle tilanteesta ja kysyin: "Mitä nyt pitää tehdä?"
Tilanne oli minulle täysin uusi. Testit olivat nyt aivan selvästi positiivisia, vaikkakaan ei vielä vahvoja. Mutta silti ensimmäisiä sellaisia ikinä. 
Olinko minä siis raskaana? Mitä nyt tapahtuisi? Eihän minulla ollut edes tukilääkettä käytössä, voiko tämä edes onnistua?
Kerroin muutamalle läheiselle, jotka kertoivat, että tekisi niin mieli hihkua, pomppia, iloita, mutta tiesivät siitä mielen kamppailusta, jota nyt kävin.
Ei meille käy näin, ei tämä ole totta. Tämä on vain jotain pilaa, ei nämä testit toimi. Kaikki tekemäni rfsu:n testit olivat saman sarjan testejä, viallisia aivan varmasti. Ja Clearblue? No, joku vika aivan varmasti.
Pelkäsin niin kamalasti, että ei tämä ollutkaan totta.

Ja samaan aikaan...
Se syvä rauha ja levollisuus... Kaikki on hyvin.

Neuvolan terveydenhoitaja kehotti tekemään testejä ja katsomaan, jatkavatko ne tummumistaan. Toivoin, että saisin lähetteen hcg-arvolle.
Kävin labroilla ja sain seuraavana päivänä tuloksen. 86. Eli?
No niin, ja google laulamaan... Yksittäinen arvo ei kertoisi mitään, vaan se, miten se nousisi. Mutta silti...
Terveydenhoitaja kehotti käymään viikon päästä uudelleen, jotta nähtäisi, jatkaako arvo nousuaan.
Taisi olla täysi virhe pyytää hcg:n mittaamista, sillä minähän sitten pähkäsin pääni puhki noita arvoja, yrittäen pitää itseäni rauhallisena ja luottavaisena. Jollain tavoin sainkin pidettyä, ja eräs kuuntelemani podcast toi tietyllä tavalla levollisuutta. Ei naiset ennenkään ole ravanneet labroilla ja tehneet kymmeniä testejä, vaan kuunnelleet oloaan ja luottaneet. Minäkin voisin tehdä niin.
Nuo labrat oikeastaan kävivät lopulta ahdistamaan ja jo tulleiden raskausoireiden lisäksi olin myös kiukkuinen kuin ampiainen. Ärsytti ja jännitti. Olin kuitenkin tehnyt 1-2 raskaustestiä joka päivä, ja ne olivat koko ajan tummuneet.
Tänään sain kuulla toisen näytteen arvon heti aamusta. 1322.
Laskin, että hcg oli tuplaantunut oikeaoppisesti. Kaikki on hyvin!!

Nyt tuntuu, että asiat ovat lähteneet rullaamaan oikein toden teolla. Soitin jo tänään neuvolan aikaa varatakseni ja laitoin lapsettomuuspolille viestiä, että me emme olekaan nyt marraskuussa tulossa pakastealkion siirron suunnitteluun. Voi, kuinka ihanan ja koskettavan puhelun sainkaan kätilöltä!! Hän onnitteli ja oli niin valtavan onnellinen puolestamme! Iloitsi, että kehoni toimii!!
Tänään menin myös ensimmäistä kertaa kalevalaiselle jäsenkorjaajalle. Täyttäessäni esitietolomaketta oli siellä kohta "Olen raskaana", ja ruksin sen. Hoitaja katsoi minua hämmästyneenä ja onnessaan ja tarkisti asian. Olimme vasta keskustelleet asiasta äitien saunaillassa, joten tilanne oli totta kai tosi onnellinen. Mutta sitten hän sanoi: "Sitten en voi tehdä sulle mitään."
Oli nimittäin niin, että kalevalaista jäsenkorjausta ei suositella ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana tehtäväksi, jotta se ei vaikuttaisi alkion kiinnittymiseen (tai jotain vastaavaa). Olipa sentään! Hävetti kyllä, sillä en ollut yhtään tullut ajatelleeksi tällaista. Totta kai maksoin hoitajalle, sillä olihan hän varannut töitä minun ajalleni.
Toinen isompi juttu, jota mietin tänään, oli työhakemus. Mikäli saan kutsun haastatteluun, niin olisikohan tilanteesta hyvä mainita... Mikään pakkohan siihen ei aja, mutta entä korrektius tai sellainen oma avoimuus? No, kunhan nyt edes saan hakemuksen lähetettyä.

Keskusteluja on käyty jo liittyen autoon ja taloonkin. Työkuvioihin ja siihen, milloin kerromme.
Ja yhä edelleen ajattelen mielessäni "tilanteesta".
Kätilö sanoi niin koskettavasti useaan kertaan, että "nauttikaa. Nauttikaa niin paljon, sillä teillä on ollut pitkä ja rankka tie."
Ja niin pohdinkin illalla kuopusta nukuttaessani. Minulla on lupa nauttia raskaudesta ja tästä ajasta.
Lupa nauttia, sillä olen raskaana.

Väsymystä, sairastelua, lapsettomuuskipua, iloakin

Olo on melko väsynyt ja murheellinenkin, jossain määrin. Painiskelen sen ajatuksen kanssa, että olenko tekemässä suurta virhettä palatessani... ei kun aloittaessani puolikkaalla työajalla määräaikaisesti. Yritän kääntää ajatusta mielessäni, että keikkailen ennalta tiedossa olevia vuoroja. En palaa töihin.
Vauva on minussa todella kiinni, ja sen sain kokea melko sydäntä särkevästi eilen. Olin ensimmäistä kertaa iltamenolla lähes vuoteen ollen pois kotoa kello 18-21. Olin eräässä äitien saunaillassa, ja kylläpä vain teki hyvää!
Lopulta pääsin kotiin, tunti myöhässä (puolustuksekseni voin sanoa, että saunapaikan kello oli puoli tuntia väärässä ajassa.), ja jo kotiovelle kuulin sydäntä särkevän itkun. Vauva ei todellakaan ollut nukkumassa. Minä olen siis hoitanut kaikki iltanukutukset, eikä vauva ole rauhoittunut mieheni rauhoitteluihin, yrityksistä huolimatta. Ja kun vauva näki minut... voi että. Hyvä, ettei itku tullut itsellekin. Hän käpertyi minuun tiukasti kiinni, lopulta nukahti rinnalle väsyneenä. Voi pieni kultarakas... ja viikon päästä pitäisi olla jo iltavuorossa...
Tänäisessä perhekerhossakaan tilanne ei ollut yhtään hyvä, kun vauva oli aivan itkuinen ohjaajien parissa, kun olin hetken aikaa muualla. 
No, sikäli turha tätä on murehtia ja vatvoa, kun ei se muuksi muutu. Olen sopinut meneväni töihin, ja pidän kiinni sopimuksesta. Ja työ on tämän hetken (ja monen vuoden ajan jo ollut) unelmatyöni.
Toisaalta ihan hyvä, että ajatuksen peloista, ahdistuksesta, erossa olon riipivyydestä, surusta, omien arvojen vastaan toimimisesta (onko se sitä?) voi myöntää itselle, niin niiden vastustelemiseen menee kenties vähemmän energiaa. Aina ei tarvitse olla yltiöpositiivinen, vaan saa myös todeta, että tuntuu pahalta. Ihan sama, vaikka olisi itse ollut se ensimmäinen innostuja, kun töitä alun perin tarjottiin.

Väsymys toki sävyttää asioita omalla tavallaan. Yöt on olleet vaihtelevia, mutta väsyttäviä. Milloin ollaan herätty 3:lta, milloin 5:ltä (siis uuteen päivään), mutta opettelua tämä silti edelleen on. Nyt otin projektiksi syöttää vauvan eri huoneessa kuin makuuhuoneessa ja nukuttaa hänet vasta makuuhuoneessa. Tänään se tosin ei ehkä mennyt, kuten olin ajatellut, sillä vauvalla on taas kuumetta ja flunssa. Jos edellinenkään oli mennyt ohi. Vai hampaastako se johtui. No, kipeä hän on joka tapauksessa, oli syy mikä vain.

Huomaan olon myös sikäli väsyneemmäksi, kun mieli on täynnä suuria tunteita.
Nyt haluan painottaa kaikille tätä lukeville ystävilleni, että olen oikeasti tosi onnellinen raskaus- ja vauvauutisista. Oikeasti. Ja olen oikeasti kiinnostunut kaikesta, missä mennään ja miten voitte ja mitä vauvoille kuuluu. 💕
Mutta kuin hiipien mielen ylle on taas tullut jonkinlainen varjo, jonka viimeisin kiinnike taisi olla tänään kuullut vauvauutiset (nämäkin aavistin. Olen tosi monesta saanut "etiäisiä" juuri ennen uutisten kertomista). On se vaan kummallista, että vaikka oma vauvani on vasta (vielä hetken aikaa) vauva, niin kyllä tuo kaihertaa, siis omalle kohdalle. En kenenkään vauvauutisia haluaisi pois, enkä haluaisi, että minulle jätettäisi kertomatta tai ylipäänsä välteltäisi aiheita. Minua oikeasti kiinnostaa ja välitän. Iloitsen ja olen onnellinen ihan aidosti.
No, ehkä tässä on vain niin monta prosessia päällekkäin. Töiden aloittaminen, vauvavuoden päätös, kaikki raskausuutiset (etenkin ne "puolivahingot", vaikka iloisia ovatkin olleet), unikoulu, väsymys ja jatkuvat sairastelut. No, tämä on se lapsettomuuden kipu, joka aina välillä jomottelee enemmän. Ihan hirveä haikeus, kaiho ja suru. Ja vauvakuume.

Hehkutin aiemmin Jennika Salmelan BalanceCoaching -instagramtiliä (tai kenties hehkutin Kierron verran toivoa -podcastia, josta tästä kuulin). Olen parhaillaan käymässä hänen pitämäänsä Avautuminen naiseudellesi -verkkovalmennusta, ja muun muassa siinäkin tuodaan usein esille ajatusta, että miten olet itse itsellesi. Tähänkin teemaan tuo ajatus sopii. Olenkin yrittänyt surun ja murheen sijaan vaalia ajatusta: "ihanaa, että minunkin kehoni voisi jonain päivänä toimia luonnostaan. Ihanaa, että minäkin voisin tulla joskus raskaaksi ilman lapsettomuushoitoja!"
Haluaisin uskoa ja luottaa, että sekin on mahdollista.

Nyt pätkii ajatus.

Parempi lopetella.

Isojen muutosten kynnyksellä

Täällä on meneillään isoja asioita.
Viikko sitten nousi sisältäni sellainen uho ja sisu, että nyt noille öille on tehtävä jotain. Olimme miehen kanssa jutelleet, että "jossain vaiheessa" ennen töihin paluutani hän pitäisi vauvalle unikoulun. Mutta muutaman kerran asiaa kyseltyäni ei asiaan tuntunut löytyvän järkevää ajankohtaa, enkä toki tietenkään vaatisi häntä valvomaan kesken työputken. Ja olihan tässä näitä sairasteluja riittänyt. Sitten viime kirjoittelunkin ollaan jo kaikki oltu kipeinä useamman tovin...
Niinpä päätin, että minä pidän unikoulun vaikka päälläni seisten. Ja oikeastaan olen tuskin huomannutkaan koko "unikoulua". Toki ekat illat ja yöt oli mietittävä, että ei vain nappaa poikaa tissille, vaan toimin toisin. Otin ehkä kerralla liian monta uutta juttua, mutta toisaalta en ole huomannut, että se olisi ollut huonokaan. Ehkä aika oli vain kypsä meille molemmille. Aiempi tilanne oli, että vauva havahtui illan aikana kuusikin kertaa ja rauhoittui vasta rinnalla. Yön aikana herätyksiä ja syömisiä (tai "syömisiä") oli 3-6, joten kieltämättä olo alkoi olla jo tässä vaiheessa melko väsynyt. No, jo ekasta illasta ja yöstä tilanne alkoi helpottumaan! En suinkaan jättänyt vauvaa itsekseen itkeskelemään, vaan rauhoittelin eri keinoin ja hän rauhoittui! Nyt tilanne on se, että yösyötöt ovat loppuneet ja ehkä yhdellä heräämisellä hän nukkuu 22/23-6. Ihan kiva. :)

Vauva ei kohta enää ole vauva! Hän täyttää aivan pian 1 vuotta, joka on nyt jo enemmän sellainen luonnollinen siirtymä vauvasta taaperoksi, vaikka toki sisältääkin myös haikeuden säikeitä. Toisaalta huomaan, että toimin ehkä nyt jo hiukan "suorittaen", sillä lähestyvät työt ovat tempaisseet minut jonkinlaiseen stressitilaan. Olen siis vauvaan liittyvät tunteet onnistunut joko työstämään tai laittamaan sivummalle. Veikkaan silti ensimmäistä. Kuten viimeksi kirjoitin, kaikki uuden oppiminen ja vauvan persoonan esiintulo, etenkin kommunikointi, ovat ihania juttuja ja siksi on kivaa kaikki tuleva.:)
Synttärit ja juhlat ovat pian täällä ja olen leiponut pakastimeen jo lähes kaiken valmiiksi. Sisko päätti teemankin ja aikaa sitten.

Työrintamalla sitten onkin jännittävää ja kutkuttavaa! Se vasta tempaisikin minut stressitilaan, ja on ollut vaikea olla miettimättä asiaa. Työpaikalle nimittäin tuli toimi hakuun, ja tiesinkin jo asiasta etukäteen. Niinpä siinä vaiheessa, kun paikka oikeasti tuli hakuun, olin tehnyt muistiinpanoja jo valmiiksi. Hakemusta tuli sitten pyöriteltyä, viilattua, korjattua, lisättyä ja ylipäänsä muokattua useampi päivä, kuten totesin, että nyt riittää, ANTAA MENNÄ. En voisi vatvoa sen kanssa kahta viikkoa, vaan pakko vaan laittaa menemään ja luottaa asioiden menevän parhain päin. Sikäli minulla ei ole mitään hätää, ja olen miettinyt jo erilaisia skenaarioita asioiden kulusta.

Olo on ollut ihan hyvä, lukuun ottamatta jälleen alkanutta flunssaa (en edes liioittele, kun sanon, että olemme koko ajan kipeinä. Ennätys on 2 viikkoa, ettei kenelläkään perheestämme ole mitään sairastelua). Ajatukset pyörivät siis monissa eri asioissa, ja eilenkin olo oli kyllä melkoisen sekava, kun pohdin tosi erilaisia kuvioita tulevien parin-kolmen kuukauden ajalta. Ja sitten muka yritän olla sellainen "hetkeen keskittyjä". Haha. No, oikeasti nautin kyllä hetkestä ja lapsistani. Ai että, he ovat ihania.

Vauva kävelee nykyään tosi hienosti ja varmemmin, monta monta metriä. Vauvan puhetta tulee myös jatkuvalla syötöllä, ja periaatteessa hän taitaa sanoa myös "äiti", joskin eri variaatioilla.

Omaan oloon yritän keskittyä enemmän, antaa aikaa itselleni, ajatuksilleni, voinnilleni. Rauhoittuakin välillä, ilman suorittamista. Katsotaan, miten hyvä alku jatkuu töiden alettua. Eilen pääsin aloittamaan "3 viikon lukkarin", kun saimme myös mieheni työvuorot. Jo nyt on aika jännittynyt olo, mutta toisaalta pelkkiä töitä ajatellen olo on innostunut. Käydessäni viikko sitten töissä moikkaamassa työkavereita ja juttelemassa työasioista, tuli tosi tervetullut olo. Ihana kuulla, että olen odotettu.

Monta juttua siis meneillään. Isoja muutoksia.

Raikkaampia tuulia

Töihinpaluuahdistus on hellittänyt onneksi. Sain prosessoitua asiaa monen ystävän kanssa ja aikakin teki tehtävänsä. Prosessi oli oikeastaan vain sellainen, joka minun oli käytävä, koska olin joka tapauksessa ottanut työn (josta niin tykkään ja jonne haluaisin tulevaisuudessa päästä) vastaan. Sitä ei voisi perua, joten olisi löydettävä rauha asiasta. Kipu ja haikeus alkoivat ajallaan helpottaa, itkuisuus vähentyä. Aloin löytää asiasta entistä enemmän hyviä puolia ja myös järkisyitä. Olimmehan me kyllä suunnitelleet, että olisin ollut kotona 2-2,5 vuotta ja keikkailut olisin aloitellut juurikin vuoden jälkeen. Mutta huvittavaa onkin, että miten puolikas työaika, eli 2-3 vuoroa viikossa, eroaa keikkailusta? Koska keikkavuoroja voisi hyvinkin tulla välillä aika runsaastikin, joten tuohan on melkein sama. Vielä olisi edessä unikoulu ja jonkinlainen järjestely iltahommiin, mutta jälleen tullut nuhakuume on hidastanut tällaisia projekteja.

Ja voihan tämäkin olla nyt jonkinlainen vaihe, sillä Tähti-vauva on oppinut kävelemään! Hän otti ensiaskeleensa noin 10 kuukauden ikäisenä ja aika ajoin treenailee tätä opittua taitoa - ja varmaankin öisin sitten tankkaa läheisyyttä senkin edestä. Taas viimeisimpänä juttuna on äänteiden löytäminen. Ei vielä mitään tunnistettavia sanoja, mutta äännähdysten laajeneminen ja oman vauvakielen puhuminen on ilahduttanut myös vauvaa itseään.

Olin päässyt kutakuinkin rauhaan tuon työasian kanssa, kun sain maanantaina puhelun samaiselta työpaikalta. Asia ei nyt täysin yllätyksenä tullut, mutta yllätti silti. Minua kysyttiin nimittäin kesäksi töihin, edelleen sillä houkuttelevalla puolikkaalla työajalla. Kuulin myös muitakin hyviä uutisia tulevasta, jonka johdosta jäin painiskelemaan kesätyöasian kanssa... Lukuisten keskustelujen ja lastenhoitokuvioiden selvittämisen jälkeen päädyimme, että jatkan töissä kesänkin yli. Olenhan itkuni jo itkenyt. Syksyllä (jos muuta ei ilmene) jatkan sitten pelkästään hoitovapaalla ja puhtaasti keikkaillen, sillä olemme sopineet vanhempieni kanssa, että sitten tällaista hoitomäärää emme enää pyytäisi (emmekä mielellämme nytkään. Pyrimme saamaan työvuoromme limittäin, vaikka se verottaakin aika rankasti yhteisestä ajasta). Toki, jos muuta tapahtuu, niin sitten meidän perheessä puhaltavat entistäkin uudemmat tuulet ja edessä on päiväkoti-arki. Mutta turha mennä vielä liian pitkälle asioissa. Jos nyt ensin aloittaisi töissä helmikuussa. :D

Uusia tuulia on puhaltanut myös omassa mielessäni, johon havahduin tällä viikolla. Tähän mennessä olen kaiken iloitsemisen ja elämästä ja lapsista nauttimisesta huolimatta haikeillut aika rankastikin. Olen toden teolla ikävöinyt ja haikeillut raskaus-, synnytys- ja vauva-aikaa. Uskon sen liittyneen vahvasti lapsettomuuskipujen nyansseihin, sillä lapsettomuussuru ja kaipaus ovat edelleen kulkeneet mukana. Olen kokenut sylin olleen vielä osin tyhjä; kuin joku vielä puuttuisi meidän perheestä. Tietyllä tavalla olen tehnytkin jo joitain alustavia suunnitelmia jatkojen suhteen pakastealkioiden siirtojen suhteen (mies mukana suunnittelussa, toki), samalla pyrkien myös nauttimaan tästä ajasta. 

Mutta tällä viikolla, sairastupailusta huolimatta, havahduin siihen, että ajatuksissani on tapahtunut jonkinlainen käänne! Voihan se olla osa töihinpaluuprosessia, vauvavuoden päättymistä samalla, kun olen tehnyt lapsille valokuvakirjoja, mutta jonkinlaista ihanaa uutta vaihetta on koittamassa. Kaikki Tähti-vauvan uudet vaiheet, oppimiset ja kehittymiset ovat olleet tosi ihania juttuja, mutta nyt aloin havahtumaan tähän uusin silmin. Hänestä on kuoriutumassa melkoinen persoona! Sellainen koheltaja-vauva, että oksat pois! Ja mitä juttuja, ilmeitä, reaktioita, puuhailuja ja taitoja! Kyllä hän on ollut hän kaiken aikaa, mutta olisikohan tämä sitten sellainen aika muutenkin, että hänestä alkaa tulla se oma itsensä vielä enemmän esiin? Hän on melkoinen menijä, tekijä, puuhailija ja seikkailija. Kaapit pengotaan, niihin kömmitään, vessanpönttöön kädet tungetaan, lattiakaivojen ritilät irti kiskotaan, joka paikkaan möngitään. Ja ne valloittavat jutut, kerta kaikkiaan. Tuntui ihanalta huomata vähän toisenalaista näkökulmaa: menneiden haikeilujen sijaan tulevaisuuteen katsomista. Näin kirjoitettuna se kuulostaa pöhköltä, koska kaikkea tätä olen vauvavuoden aikana muutenkin miettinyt, mutta kait nämä ovat taas niitä ajatusten selvittelyjä.

Yhtä kaikki on helpottavaa huomata ja alleviivata itselle, että elämässä on paljon muutakin. (Miten tähänkin liittyy tosi monia juttuja.) Ja Tähti-vauva on paljon muutakin kuin pikkuinen vauva. Hän on jo iso poika! Kohta 11kuukautta, ja meno tästä vain kovenee. 

Tekee mieli taas painottaa sitä, että en ole märissyt koko vuotta ja itkenyt vain sitä, että tuota ja tätä ja sitä. Koen, että lapsettomuusprosessini on nytkähtänyt taas onneksi jollain tavoilla eteenpäin ja se tuntuu hyvältä.

Yksi konkreettinen juttu on myös kantoliinani laittaminen myyntiin. Hankin sen ennen Huldan syntymää, keskellä ihania ajatuksia ja haaveita. Liina oli ja on tosi kaunis väreiltään ja nautin vauvojeni kantamisesta siinä. Voin silti myöntää, että meille toimivin on ollut kantoreppu, joten liina on jäänyt kuitenkin suhteellisen vähälle käytölle. Sellainen järkiratkaisu siis myös; turha siinä kiinni olevaa rahaa pantata kaapissakaan. Mutta silti: liina on ensimmäinen myyntiin laittamani isompi hankinta, jonka olen aikoinaan lähtenyt hankkimaan Huldalle. Kaikki muu on tallessa ja jääkin vielä. Mutta onhan tämä kyllä jotain jännää. Ehkä ymmärrät?

Suuria odotuksia tulevalle vuodelle

Syysaika ja loppuvuosi on kulunut rattoisasti sairastellessa - kuten monessa muussakin perheessä. Osa kivoista jutuista, kuten kerhokuvista, jäi täysin taudin jalkoihin, mutta onneksi ne tärkeämmät, kuten kerhon joulutupa, joulujuhlat ja minun synttäreiden vietto perheen kesken, saatiin onnistumaan. Toisaalta Tähti-vauva nykäisi vielä 39-40 asteen kuumeen juuri jouluksi (kuume laski onneksi lääkkeellä), mutta toisaalta vanhempani olivat niin innolla tulossa meille, että sairastelu ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Tuosta puheen ollen: oli muuten tosi tärkeä rohjeta kutsua vanhempani ja veljeni ensimmäistä kertaa meille joulun viettoon. Se todella vaati rohkeutta, mutta miten kivalta tuntuikaan viettää joulua meillä ja meidän ruoilla (toki mukana oli myös juustoja ja lohta sekä vanhempieni tuomaa kinkkua, joten jokaiselle oli jotain). Nautimme kaikki päivästä!

Hämmästelen yhtenään ajan nopeasti kulumista, ja haikeus lisääntyy aina, kun Tähti-vauvan kuukausipäivä on käsillä. Nyt hän on jo 10 kuukautta!! Enää alle 2 kuukautta vauvavuotta jäljellä, en kestä. 
Nyt tuohon haikeusjuttuun tuli vielä lisää kierroksia, kun sain eilen melkoisen puhelun. Näin toki jo soittajan nimen ennen vastaamista, mutta yllätys oli melkoinen, kun asia selvisi. Sieltä nimittäin soitteli osastonhoitaja juuri siltä osastolta, jonne kaipailisin töihin!! Hän kyseli, olisinko ollut kiinnostunut tietystä ajasta puolikkaalla työajalla. Vai että olisinko?! Toisaalta totta kai minun olisi juteltava mieheni ja lastenhoitoon osallistuvien vanhempieni kanssa...

Illalla kävin hiihtämässä hiihtoladuilla, jonne vuosien varrella olen purkanut niin paljon sydäntäni. Lapsettomuus- ja lapsettomuushoitomurheita, raskauspohdintoja, yrittänyt vauhdittaa synnytyksiä, mutta myös työpohdintoja, uskon asioita, ihmissuhdekuvioita... Nyt melkeinpä itketti, sillä yhtäkkiä kaikki tunteet vain tuntuivat vyöryvän ylleni.
Innostus. Ihanaa, vau, mahtavaa, jee!! Kuinka olinkaan hetki sitten ollut tosi ahdistunut muun muassa omasta työnteostani, ja ihan vain väsymyksen vaikutuksesta. Ja nyt minua pyydettiin haikailemalleni osastolle! VAU!!!
Malttamattomuus. Joko saa aloittaa?? Mihin tämä voisi johtaa? Kuinka pitkään työt tulisivat jatkumaan?
Pelko. Mitähän minä mokaan taas?
Jännitys. Miten arki lähtee sujumaan? Miten väsynyt olen?
HAIKEUS. Tässäkö tämä vauvakuplailu sitten olikin? Nytkö se loppuu? Nyt on jo ikävä lapsia. Yhyy!

Mieleen vyöryi myös lapsettomuusjutut, oikein toden teolla. Sitähän ei voi tietää, oliko tämä tässä. Jos nyt "annan pikkusormen" töille, niin pääsenkö koskaan enää tällaiseen pikkulapsiarkikuplaan?

Mutta sitten, kun oikein miettii, niin kyllähän minä olin joka tapauksessa aikonut aloittaa keikkailun tuossa Tähti-vauvan 1v-synttäreiden jälkeen. Symbioosi tulisi muutenkin väljentymään. Ja kunhan unikoulu saadaan pidettyä, niin nukkuminenkin varmasti helpottuu. Ikääkin tulee Tähti-vauvalle koko ajan lisää, ja teoriassa imetyskerrat myös vähenevät. Nyt sairastelujen myötä hän kyllä ottaa maitoa varsin usein päivän aikana, mutta luulisi senkin helpottuvan. Eivätkä ne lapset mihinkään häviä, kun palaan töihin. :)

Ja ne lapsettomuusmurheet. Hirveä vauvakuume, ihan koko ajan. 

Ja minusta on ihan hirmuisen jännittävää ja kutkuttavaa ajatella, mitä tuleva vuosi tulee tuomaan tullessaan. Ainakin nuo työkuviot, mutta omissa haaveissani pääsemme kokeilemaan vielä pakkasalkion siirtoja...

Sekalainen sepostus, koska ympärillä hyöritään ja pyöritään. Lupasin Huldalle kirjoittavani hetken, ennen kuin katsomme taas hänen kuviaan. Tarkoitukseni olisi tehdä jälleen valokuvakirja hänelle, mutta toki nyt myös Tähti-vauvalle.

Kuuntelusuositus: Kierron verran toivoa -podcast

Kävin tänään pitkällä kävelylenkillä. Pitkäksi olin sitä jo alunperinkin suunnitellut, koska oli ihanaa päästä pitkästä aikaa itsekseen metsään kävelylle. Mutta ensin poikkesin matkan varrella olleelle laavulle, koska nuotion tuoksu (siis sellainen "kestotuoksu") houkutteli. Meninpä siis fiilistelemään laavulle, tuoksua ja retkihaaveita. Matka jatkui. Kuuntelemani podcast-jakso tuli aikanaan päätökseen ja aloitin uuden. Eräs jakso oli sellainen, jossa oli haastateltavana Viimeistä murua myöten -blogista tuttu Saara Atula, joten aloitin sen. Mutta vaikka kuinka jakso ja jutut olisivat kiinnostaneet, niin juuri nyt koin tarvitsevani jotain muuta. No, laitoin Spotifyhin hakusanaksi "vauvakuume", aloittelin muutamia, kunnes vastaani tuli Simpukka-yhdistyksenkin ig-sivuilla mainostettu Kierron verran toivoa.
Toisaalta mietin, että huvittaisiko minua kuunnella sellaista perinteistä "mitään ei tapahtunut, mentiin tutkimuksiin, rankkaa oli ja lapsi tuli/ei tullut" -tyyppistä kertomusta, vaikka jokaisen kokemus onkin arvokas ja vähintäänkin yhden podcast-jakson arvoinen. Mutta aloitin silti jakson nimeltä "PCOS ja lapsitoive". Haastateltavana ollut Jennika Salmela sai aikaan sen, että jumituin kuuntelemaan jaksoa herkeämättä (ja toivomaan, että koti ei tulisi vielä vastaan jakson ollessa kesken).

Jaksossa käytiin ihanalla tavalla läpi Jennikan oma lapsettomuustaipale, sillä se oli myös syy, jonka vuoksi hän oli tällä hetkellä yrittäjänä PCOS:n tiimoilta, auttaen satoja naisia. Jennikan kertoma kokemus lapsettomuudesta kosketti ja osui monin tavoin yksiin meidänkin kokemusten kanssa. (Ja jos tarkkoja ollaan, niin mekin aloitimme yrittämisen vuonna 2012, saaden lääkäriltä tylyn tuomion v 2013, eikä minullekaan kerrottu, mikä tuo kirjainhirviö oikein on.) Oli herkistyttävää, upeaa ja kovin rohkaisevaa kuulla siitä polusta, tiestä, kivuista ja oivalluksista, joista Salmela kertoi. Koettuaan olevansa aivan loppu keskellä hoitoja alkoi hän tekemään arvaamattoman tärkeitä oivalluksia omasta itsestään, kehostaan, mielestään ja koko kokonaisuudesta. Hän vertasi PCOS:n aiheuttamaa munarakkulahelminauhaa "orkesteriksi", joka ei oikein osaa soittaa yhteen, ja meitä "kapellimestareiksi". Olisiko jotain, jolla itse voisi auttaa omaa kehoaan toimimaan oikein? Tästä alkoi Jennikan matka kohti oman olon kuuntelemista, sen tarpeisiin vastaamista ja aidosti sen mukaan toimimista, mitä keho ja mieli tarvisisivat, eikä vain siksi, että niin "pitäisi", vaan koska niin olisi hyvä juuri itselle.

Hyvin samantyyppisiä ajatuksia olen lapsettomuusvuosien varrella pohtinut itsekin, mutta voin myöntää, että aina en ole ehkä osannut suhtautua asioihin kovin lempeästi. Olen uskoakseni suorittanut hyvinvointiakin, jota se ei tietenkään saisi olla. Olen ensin vaatinut ihan liikoja omalta keholta, sitten ollut vaativa "terveellisemmällä" tavalla, kenties mennyt myös sille linjalle, jolloin olen kuvitellut voivani tasapainottaa omaa kehoa, kun hankin vitamiinit x, x ja x. Tai välttelen ruoka-ainetta x. Ja samaan aikaan keho oli muuten aika sekaisin. Mutta eihän se mene niin. Ei hyvinvointia voi suorittaa. Olisihan se jo aika paradoksaalista.

En tiedä, miksi juuri tänään tuo podijakso kosketti ja todella nappasi mukaansa. Sanoin miehellekin, kun suu vaahdossa sitten hölpötin ajatuksiani toisen lapsen keppostellessa (kipeänä ei vaan aina jaksaisi) ja toisen lapsen itkiessä (oli juuri kaadunnut. Lenkin aikainen aika oli oikeasti mennyt hyvin.), että välillä tuntuu, kuin toisinaan jollakin "prosessilla" on tosi monta ketjua, jotka täydentävät ja avaavat enemmän sitä viestiä, joka niiden kautta olisi kuultava. Nyt tekijöitä on ollut jo hengellisellä saralla, sosiaalisella, toisten tukemisella, nukkumisella, parisuhteen parissa, liikunnan kohdalla, oman mielen tasolla ja kenties nyt myös tuon podin viesti oman hormonitoiminnan tasoittamisen parissa myös. En sano, että nyt kaikki on sitten selvää ja selkeää, eikä tässä sitten muuta enää tarvitakaan, kuin huolehtia siteet ja kuukupit valmiiksi. :D Mutta viesti alkaa hiljalleen avautua tiestä, jolle olisi kenties hyvä astua.

Ajattelen, että minullakin on ollut oma pysäytykseni. Vuosi 2017 oli mielestäni merkittävä. Se oli tosi rankka kaikkine kilpirauhasen vajaatoiminnan diagnosoimisesta jatkuviin parisuhdeongelmiin. Mutta se oli ihan supertärkeä. Kävin tuolloin maassa, jossa olin ollut 11,5 vuotta aiemmin vaihto-oppilaana, sain jutella, kuunnella, selvittää ja eheytyä, voimaantua ja saada ihan järjettömän paljon jälleenrakennusta omaan itseeni ja menneisyyteni liittyen. Kesällä olimme ihan varmoja, että ei tästä tule yhtään mitään, sovimme aikatauluista, jonka jälkeen laittaisimme eropaperit vireille ja sitten ajoin kolarin. Se muutti taas kaiken, ja koko erohässäkkä unohtui. (Voin kertoa, että isoin kolaus kolari oli autolle ja itsetunnolleni.) Loppukesästä kävin vaeltamassa Lapissa hyvän ystäväni kanssa ja yhtenä päivänä itkin elämääni tuntureille. Itku tuli aivan yllättäen, suoraan sydämestä ja aivan raakana. Itkin, itkin ja itkin. Ja vaikka se harmittikin, niin enemmän se puhdisti, oli armollinen ja anteeksi antava Syksymmällä, kutakuinkin näihin aikoihin (hei itseasiassa se todella oli pyhäinpäivän viikonloppu!! Eli samoja aikoja, kun esikoisemme on syntynyt.) kävimme SimpukkaParit-leirillä, ja sekin oli pelkkää itkua. Lopputulemana söimme halloween-munkkeja alakerrassamme ja teimme päätöksen jatkaa tauolla olleita lapsettomuushoitoja. Loppuvuonna täytin 30 ja kävin vielä läpi omaa elämääni. Lopulta totesin, että vai niin. Sellaista se nyt sitten oli, jospa nyt jättäisi menneiden murehtimisen ja jatkaisi tästä sitten eteenpäin. Juhlin ystävieni kanssa retrohengessä, joka oli itsessään minulle todella symbolinen merkitys. Silloin, kun ongelmiani ei ollut vielä tullut, olin pelkkää retroa ja haikailin 60-70-luvuille. Joten vielä kerran: Beatles ja Rollarit soimaan, Springsteen rokkaamaan ja vaikka miten monet muut soimaan. Ja niin vuosi tuli päätökseen, tuli tammikuu 2018 ja aika lapsettomuuspolille. Muistan myös tarkalleen, että 5.2. oli ivf:n punktio ja torstai 8.2. kohtuuni siirrettiin Itu, josta sittemmin syntyi "Hulda".

Tämä nyt rönsyää, anteeksi, lukija. :D
Tiivistäen: elämä on sinänsä ollut enenevässä määrin enemmän oman olon kuuntelemiseen tähtäävää, joskin aika tiukille olen kehoni silti laittanut. Mutta tuo hormonaalisen tasapainon huomioiminen on ollut nyt silmiä avaava näkökulma. Olen ehkä jättänyt sen asian syrjään, koska imetän. Mutta mitä esteitä sille olisi, etten jo nyt pyrkisi selvittämään, millä voisin tukea omaa kehoani? Haaveilen siitä, että jos kolmatta lasta ei kuulu, niin ainakin oma kuukautiskiertoni voisi toimia.
Siispä jatkamaan selvitystyötä. Ottamaan selvää, mikä voisi olla juuri minulle hyvä, karsia elämästä sitä, mikä ei oman kehon hyvinvointia tue ja toisaalta jättämään myös väljyyttä elämään. Toki selvää on, että elämä on muutakin kuin oma napa, eikä pitkät, katkeamattomat unet oli todellisuutta kuin vasta ... hmm... joskus. Mutta ainakin voisin harjoitella, etsiä keinoja, joka tukisi kokonaisvaltaiseen jaksamiseen. Koko elämästähän tässä kuitenkin on kyse, ei vain hormonitoiminnasta.

No nyt kuulostaa jo aikamoiselta melskeeltä lasten ja mieheni meno. Parempi mennä auttamaan. :D

"Minusta kuulostaa siltä, että sinulla on vauvakuume."

"...vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?"
Olin tänään lasten kanssa neuvolassa, Huldan 4-vuotistarkastuksessa. Odotin käyntiä kovasti, sillä nykyisen terveydenhoitajamme kanssa on niin hyvä keskustella. Olimme myös sopineet juttelevamme myös aiemmin esille tuomistani ajatuksista lapsettomuuden kipuun liittyen.

Terveystarkastus oli ihana. Hulda suoriutui annetuista tehtävistä mainiosti, parista asiasta keskusteltiin myös, joiden harjoitteluun voisi kiinnittää huomiota. Minusta tällaiset jutut ovat niin tärkeitä, koska arjen keskellä näitä ei aina edes muista ajatella tai tajuta. Juttelimme myös minun täyttämieni vastausten pohjalta eri teemoista, joita esikoistani koskevissa lomakkeissa oli. Keskustelu oli minusta antoisaa ja aika rönsyilevääkin, koska vastaaja mokoma vain rönsyili ja jutteli. Oli kiva saada tukea omiin pohdintoihin, näkemyksiin ja ajatuksiin ilman tuomitsemista. Iloitsen siitä, että terveydenhoitaja on niin samoilla linjoilla monen minulle tärkeän asian kanssa (esim tunnekasvatuksessa, ruokailuun liittyvissä pohdinnoissa (kylläisyys- ja eri ruoka-aineiden samanarvoisuus jne) kuten myös sanavalinnoissa, joilla lasta vaikka kysyy lähtemään mukaan eri juttuihin. Olen viime viikon aikana pohtinut paljon myös Huldan sosiaalisia taitoja, ryhmässä olemista ja eri kavereiden huomioimista. Osasta kerhonohjaajien tekemistä ratkaisuista ja "tuomioista" olen hiukan eri mieltä, ja omat mielipiteeni ovat vain vahvistuneet päivien kuluessa. Niistä juttelimme myös terveydenhoitajan kanssa, ja olen aikonut jutella myös ohjaajien kanssa. Viime päivien parin kohtaamisen kautta oli mieleeni myös jäänyt jäytämään, että aiheutammeko lapsellemme suurtakin vahinkoa, jos hän ei ole päiväkodissa. (Todennäköisesti henkilöt, joiden kanssa olin keskustellut, eivät ole tarkoittaneet näin, mutta tietyt nyanssit ja lauseet saivat omituisen olon, vaikka meidän hoitoratkaisumme on ollut hyväksi havaittu) Oli ihana siis kuulla myös terveydenhoitajan sanomana, että Hulda ei ole jäänyt mistään paitsi, eikä päiväkoti ole pelkkää onnea ja autuutta. Tällä kerhomäärällä (joka arkipäivä) ja kotona puuhastelulla hän saa ilman muuta paljon sosiaalisuutta ja virikkeitä. Kaiken kaikkiaan oli hyvä keskustelu.

Jonkinlainen surunverho varjostaa oloa päivittäin, häilyen yllä joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei toki arkea haittaavasti, mutta kuitenkin niin, että olen huomannut sen olemassaolon. Olo on ajoittain haikea, surullinen, kipuileva, mutta sen olen huomannut aivan viime päivinä, että ihan täysin lapsettoman tunnemaailmaa en enää tavoita. Hämmentävää että helpottavaa.
En toki ehdi näitä juttuja miettimään koko ajan, mutta huomaan niiden käyvän mielessä päivittäin. Viimeistään iltaisin, kun selaan instagramia. Ihan todella; minusta on ihana katsoa videoita, joissa naiset kuvaavat raskaustestin tuloksen odottamista ja - oooooh!! - huomaavat sen olevan positiivinen. Saan näistä videoista jotain jännää iloa, heh.

Kerroin, kuinka päivittäin haaveilen, kuinka niin kovasti toivoisin, että meille vielä suotaisi lapsi. Jotenkin tuntuu, että se on vain ajan kysymys; meidän perheeseen on tarkoitus tullakin vielä kolmas lapsi. Syli on edelleen hiukan vajaa. Jemmailen häntä varten vaatteita ja tarvikkeita, vaikka samaan aikaan yritän vaimentaa tätä haikeiluani ja toivetta. Tovin minua kuuneltuaan terveydenhoitaja tokaisi ihanan spontaanisti ja riemukkaasti:
"Mutta minusta kuulostaa sitä, että sinulla on vauvakuume! Sehän on ihanaa! Ei siinä ole mitään väärää; kyllä vauvakuume saa olla!"
Yhtäkkiä se vain nytkähti eteenpäin: miten ihanasti hän osasikaan kääntää minun kipuni toiseen vinkkeliin, katsoa kertomaani eri näkökulmasta. Minulla on haave lapsesta, vauvakuume. 
Oma näkökulmani oli ollut jo valmiiksi kipuileva, turha toive lapsesta. 
"Teillä on vielä kolme alkiota pakkasessa, ja sinä mietit jo sitä neljättä vaihtoehtoa, jos nämä kolme alkiota eivät tuota tulosta. Miksi pelätä epäonnistumista jo valmiiksi?", hän kysyi lempeästi. Kerroin realiteetit ja koettelemuksemme eri alkioiden kanssa, mutta ajatuksessa oli itua. Miksi ei saisi helliä ajatusta siitä, että kolmas lapsi voisi olla jonain päivä totta?
Sitäkin pohdimme, että vaikka on jo lapsia, niin lapsettomuuden kipu voi yhtä lailla olla totta. Siksi puhutaankin minulle tutusta termistä, sekundaarisesta lapsettomuudesta, josta olen omalla instagram-tililläni myös puhunut (lieventääkseni samassa tilanteessa olevien syyllisyyden tunteita. Lapsettomuuden kipu on todellisuutta myös silloin, jos on jo lapsi tai useampi.).

Ja voi kuulkaa, miten kovasti haluaisin kuukautiset!! Haha, olen kuin minä 11-vuotiaana, kun tuota suurta tapahtumaa odotin niin innolla (joutuakseni sitten kokemaan aika ahdistavia, kivuliaita ja kurjia juttuja. Eivät ne olleetkaan mitkään ihanat, eikä minusta yhtäkkiä tullut jonkin muun näköistä tai jotain muuta "kypsempää".). Nyt tiedän, mitä odottaa, tai odotas... en sittenkään. En siis nytkään, kiitos pco:n. Ja todennäköisesti odotus vain jatkuu, eikä mitään tapahdu imetyksen loputtuakaan. Kiva, miten optimistinen olen. Toivon silti julkisalaa, että kiertoni palautuisi ihan itsekseen, ja jonain päivänä myös raskaus voisi onnistua ilman lääketieteen apua!
Ja olisin kyllä kuukautisistakin aika iloinen. Tietyllä tapaa olen kokenut vajetta naiseudestani niiden puuttuessa, vaikka kieltämättä onkin helpompaa, kun ei tarvitse sumplia sen kaiken säädön kanssa, jota kuukautisiin liittyy. Ei se silti ole parempi vaihtoehto, ettei niitä ole. 

Jälleen yksi todiste rönsyilystä (joskaan tuosta emme puhuneet neuvolassa kahta lausetta pidempään). 
Aika mennä nukkumaan.

Miten ihanaa, että tänä päivänä neuvolan terveydenhoitaja tuntuu parhaimmillaan olevan rinnalla kulkija, kuuntelija, rohkaisija, toki myös neuvoja. Uskon tällaisesta olevan enemmän hyötyä kuin vain  "ylhäältä jalustalta" kerrotuista suosituksista ja ohjeistuksista kenties jopa ilman aitoa ja välittävää kohtaamista. Huldan raskaus- ja vauvavuonna koin melko lailla tällaista kohtelua.
Mutta nyt. Nyt meillä on aivan ihana terveydenhoitaja ja hänestä olen niin kiitollinen.

Maadoittavia ajatuksia

Jotain lähti aukeamaan viime kirjoitukseni jälkeen. Kuin jotain olisi päässyt virtaamaan vapaammin.
On näin sivumennen aika hauskaa huomata, kuinka erilaiset keinot helpottavat henkistä oloa. Milloin se on jonkin tekemättömän työn tekeminen (esim viikkosiivous, ikkunoiden pesu, kukkien laitto tms), milloin luonnossa liikkuminen tai retkeily, milloin kirjoittaminen, soittaminen, tanssiminen, liikunta tai ystävän kanssa keskusteleminen. 
Mutta elämä on monen asian summaa, ja luulen olevani vain jonkinlaisessa itsetutkiskelun prosessissa monin eri tavoin, joten kirjoittaminen ja tämän lapsettomuusteeman purkaminen on ollut yksi keino keventää oloa (tai saada jotain liikkeelle olossani).

Oli myös aika mielenkiintoista havaita vauvanpäivän iltapäivällä, että totta tosiaan; myös minulla oli perhekerhossa vauva mukana. Mieli on kyllä jännä. Vaikka en sitä aktiivisesti mietikään, niin jotenkin se "lapsettoman identiteetti" puskee ihan hassusti pintaan. Ja samalla olen kyllä niiiiiin lasteni kanssa puuhailemassa ja tekemässä. Ja toisaalta: elämä on vain niin kivan intensiivistä, että ihan hirveän syvällisesti ei kaikkea ehdi ja jaksakaan miettiä.

Se, mikä nyt ajoi minut kirjoittamaan, liittyi siihen ohikiitävyyden ajatukseen. Kuinka nopeasti tämäkin vauvavuosi on mennyt; paljon esikoisen vauvavuotta nopeammin! Miten nopeasti aika ylipäänsä nyt kulkee! Perhekerhossa moni kuului pohtivan sitä, kuinka ihanaa ja onnekasta on saada olla kotona lasten kanssa. Se jotenkin pysäytti, koska se on myös oma ajatukseni. Se oli myös muistutus, lempeä kuiskaus, että nyt ollaan niin tärkeän äärellä. Tämä on vain pieni hetki elämästä vain. Tosi paljon koen kyllä nauttivani ja "herkisteleväni" lasten kanssa vietettyjä hetkiä, mutta havahduin siihen ajatuskehään, joka on huomaamatta hääräillyt taustalla: milloin lähden keikkailemaan, miten pitkään olen hoitovapaalla? Kuinka kauan imetän Tähti-vauvaa (ainakin vuoden), milloin voisi ilmoittautua taas alkionsiirtoon?
Mikä ihmeen kiire ihan oikeasti on? (Siis poislukien taloudellisen tilanteen, jos se aikaistuttaa töihin paluutani.) 

Tavallaan tuo ajatus oli jälleen niin tärkeä, maadoittava havahduttaminen. Nyt minulla on nämä maailman tärkeimmät ja rakkaimmat aarteet. Nyt ei muulla ole merkitystä. En saa tätä aikaa enää takaisin, kävi tulevaisuudessa miten vain. Ei minun ihan oikeasti tarvitse vielä hätäillä töihin paluuta, edes keikkailun merkeissä, koska se puhkaisee eräänlaisen kuplan. Ja mitä kolmanteen lapseen tulee... Ei meillä ole kiire. Nyt aikani on Huldan ja Tähden. 

On ihan totta hassua sanoittaa päivänselviä (??) ajatuksia, huomata tällaisia, vaikka samaan aikaan koen tehneeni ja saaneeni kokea ihania juttuja. (Tämä tarkoittaa myös sadekelillä ikkunoiden pesua, väsymyspäiviä ja sen sellaisia. Mutta on toki päiviä, joista en tykkää yhtään, joskin yleisesti ottaen niitä on aika vähän.) Ehkä tämä oli hyvä muistutus hetkeen keskittymisestä. Aika ja energia saisi olla pääosin siinä, ei menneissä jutuissa, tulevien suunnittelussa ja sellaisissa.

Ja sanoista tekoihin: Hulda kovasti kaipailee minua nukuttamaan häntä, kuten niin monena muunakin iltana. Sinne siis.💓

Haaveiden pohdintaa

Kiitos rakkaan mieheni, pääsin tänään käymään iltalenkillä talvisessa metsässä. Kuuntelin Aamukahvilla -podcast- jaksoa, jossa keskusteltiin haaveista ja haaveilemisesta. Ensin ajattelin, että joojoo, mutta kuunnellaan nyt kuitenkin. Mutta sitten huomasin pientä kutinaa mielessäni. Miten samaistuttavaa oli Henriikan kertoma, että elämäntilanne saattaa kuormittavuudessaan vaikuttaa siihen, että isompia haaveita ei edes jaksa miettiä. Keskustelun myötä niitä kuitenkin ilmaantui, ja samaa huomasin myös itsessäni. Tavallaan en ole jaksanut miettiä sen suurempia haaveita ajatellen, että nyt haaveilen vain joistain ihan pikkuisista jutuista, kuten vegaanisista kokkailuista ja leipomisista, sillä suurempaan ei ole mahdollista. Mutta sitten ajatuksenidut pääsevät valloilleen ja pian olenkin jo mieli kuplien suorastaan haaveilemassa vaikka mistä. Lenkkiä edeltänyt ahdistus ja harmimieli alkoivat olla onneksi tipotiessään astellessani niin kauniissa satumetsässä pakkasen nipistellessä kivasti poskia ja nenänpäätä. Hengitys huurusi. Ja vauva liikkui vinhasti. Sitten taas pysähdyttiin ihastelemaan lumesta kimaltelevia männyn- ja kuusen oksia, kuvaamaan pienimpiä yksityiskohtia.
Ja minä haaveilin.

Haaveilin kirjoittamisesta, soittamisessa ja retkeilyssä kehittymisestä, työkuvioista, ystävistä, treffeistä mieheni kanssa, lapsista, vegaanisista kokkailuista ja leipomisista ja hyvistä yöunista. Haaveilin siitä, että puheemme Lapissa reissaamisesta todella toteutuisi. Haaveilin, että jonain päivänä saisin mahdollisuuden paistaa lettuja trangiallani ja keittää kahvit päälle. Että voisin pystyttää teltan ihanaan paikkaan ja yöpyä siellä lasten tai vaikka koko perheen kanssa.

Haaveilin siitä, kuinka toivoisin ystäviä elämääni. Haaveilin seurakuntayhteyden palautumisesta. Haaveilin niistä asioista, joita olen saanut elää, mutta jotka ovat jotenkin etääntyneet ajan kuluessa. Ehkä osittain "kiitos" koronan. Haaveilin työjutuista, niistä, joissa tänäänkin sain viuhtoa menemään. Toki olisi mukava ehtiä syömään lounaskin työajalla, mutta juuri tänään se ei menoa (supistuksia lukuun ottamatta) haitannut. En tarkoita, että syömättömyys on jokin ihailtava tavoite, mutta tänään työn imu ja flow olivat sellaisia, että jos vain olisi kysytty, niin taatusti olisin jäänyt tuplavuoroon. Ja tämä tapahtui juuri sillä osastolla, jonne koen kuuluvani.

Haaveilin, että voisin taas käydä pitkillä juoksulenkeillä. Kehittyä juoksijana. Mutta totta kai myös toipua rauhassa raskaudesta ja synnytyksestä. Haaveilin jumppatunneista, spinningeistä, siitä, että osaisin rauhoittua myös kehonhuoltoon ja vaikka kokeilemaan taas joogaa. Oi, hieronnasta, uimisesta, kiipeilemisestä ja vaikka mistä harrastamisesta! Olisi myös ihanaa päästä teatteriin, musikaaleihin, näyttelyihin ja kivoihin vegaaniravintoloihin.

On kuitenkin maltettava odottaa joidenkin haaveiden mahdollista toteutumista tai kenties muuttumista.
Ilman muuta ajankohtaisimmin haaveilen nyt joulun ajasta, jota toivoakseni saamme ristiin menevistä työvuoroista huolimatta viettää rennoin mielin. Ihan vielä en ole saanut suunniteltua kaikkea aikomaani valmiiksi puhumattakaan aikatauluista, mutta uskon ehtiväni sen, mikä on tärkeää.

Haaveilen myös onnistuneesta syntymäpäivästä. Ihan totta. Kyllä minulle merkitsee syntymäpäivät, niin muiden kuin omanikin. Ja ennen kuin pieni vauvamme saapuu maailmaan, on vielä edessä oma syntymäpäiväni. En ole ihan varma, mitä silloin olisi kiva tehdä. Koska haaveeni perheen kanssa vietettävästä ajasta kosahti mieheni iltavuoroon, haaveilin ystävistä. Mutta koska se tarkoittaisi myös joukon triplaantumista kaikkien ihanien lasten vuoksi, en jaksanut ryhtyä siihenkään. En tällä kertaa. Olisin kaivannut vain ystäviä ympärille. Ja ehkä minä saankin erään ystävän. Ainakin Huldan, jos en muita.

Mutta erään syntymän sujumisesta kaikin tavoin hyvin haaveilen myös. Hän, joka rymistelee joka päivä niin, että välillä ihan ihmetyttääkin, että tässäkö pitäisi sitten nukkua. Tiheät harjoitussupistukset ovat onneksi vähentyneet huomattavasti, ja pääsin palaamaan töihin kolmen viikon sairasloman jälkeen. Teki hyvää olla vielä pois töistä, joista ei tietenkään voi tietää etukäteen, onko edessä rauhallinen päivä vai sellainen, jossa jalkeilla olisi oltava jatkuvasti. Teki myös hyvää palata töihin, joskin eipä tässä ole kuin 80% työaikaa 4 viikkoa jäljellä. Ja joululistalla hieman vielä vähemmän. Oma flow iski parina päivänä tietyissä tilanteissa, ja mietinkin, että onko minun oikeasti pakko jäädä lomalle joulun jälkeen ennen äitiysloman alkua. 

Synnytykseen olen hiukan suunnannut jo ajatuksia. Onhan jo rv 30+4. Olen kuunnellut äänikirjaa ja joitakin podcast-jaksoja, seurannut instassa äitiysfysioterapeuttien postauksia. Olen myös hämmästellyt ajan kulumista, ja kuinka vatsani on oikeasti jo niin kasvanut, että sen koon syystä ei voi erehtyä. Kyllä minä ja vauvamahani vielä mahdumme oman talvitakin alle, mutta emme taatusti kauan. Talvipukeutuminen on kyllä oma haasteensa, mutta siitä selvitään kyllä.

Huomaan, että haaveilu on kyllä aikamoista urakkaa välillä. Nyt olen jo niin innoissani kaikista ajatuskuvioista ja pohdinnoista, että virtaa ei meinaa riittää enää loppuraskauden, synnytyksen ja vauvan syntymän jälkeisen ajan haaveiluun. Kyllähän sinnekin riittäisi vaikka mitä ajatuksia. Eräänä päivänä kärräsin yhden vauvan äitinsä luo synnyttäneiden osastolle ja viivähdin hetken haaveissani. Pian minäkin olen siellä vauvan kanssa! Mielessäni on kyllä niin hassuja pohdintoja, kuten että tällä kertaa mahdollisesti huutaessani täytyisi huutaa matalalla äänellä korkean sijaan ja kohdistaa energiaa vauvan ulossaamiseen. Tai miten ihanalta maistuukaan kaikki ruoka synnytysrupeaman jälkeen. Täytyypä muistaa huolehtia, että tällä kertaa saan kasvis- tai vegaanista ruokaa viimeksi saadun perusruoan sijaan. Pikkuasioita sen äärellä, millaisen aarteen tulemme taas saamaan. Miten ihmeellisiä ovatkaan nuo ensipäivät sekä sairaalassa että sitten kotona!

Liekö johtunut kuluneen viikon herkillä olemisesta, niin tästäkin olen jo kohta nyyhkimässä. Olen reagoinut itsekseni aika tunteikkaasti joihinkin asioihin, ja asiaan kuuluvasti herkistelen jo näitäkin.

Onpa ihanaa saada hetki aikaa kirjoittaa, vihdoinkin. Iloitsen edes pienestä hetkestä, pienestä tajunnanvirrasta. Kyllä tämäkin jotain taas selkiyttää.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on haaveita. Olisi mukava kuulla niistä.
Ihanaa, haaveiden täyttämää ja todeksi tulevaa joulukuuta!

Ainakin tuleva sisko muistaa vauvan tulon

Nyt yritän tehdä terveydenhoitajan kehotuksen mukaan: mietin ja kirjoitan ennen nukkumaan menoa.

Havahduin nimittäin astellessani maanantaina neuvolaan, rv 17+1, että en ole juurikaan ehtinyt pysähtyä miettimään raskautta ja vauvaa. Siis sen jälkeen, kun selvisi kromosomien olevan normaalit. Ilman huolen sävyttämiä pohdintoja. Toki mieli on aika ajoin askaroinut arkisten asioiden parissa, kuten kuinka järjestän miehen iltavuoroiltoina kahden lapsen nukuttamisen, koiran ulkoiluttamisen ja mahdollisesti myös lumitöiden tekemisen. Ja toisaalta taas, että kuinka paljon meillä loppujen lopuksi on jo valmiina, ainakin isompia juttuja. Tänään kävin läpi Huldalta jääneitä vaatteita, joita en ollut ehtinyt viemään pois. Olin ajatellut, että kyllähän sieltä nyt jotain löytyy vauvalle. No toki, joitakin sukkia ja keltaisia housuja, kokoa 74. Eipä niitä "vauvan vaatteita" enää juuri ollut, ja nuo 74-92cm koot olivat jo niin selvästi tytön vaatteita kukkineen ja röyhelöineen, että ei niitä oikein pojalle tulisi laitettua. Joitakin violetteja juttuja siirsin talteen.

Mutta se neuvola. Ajatus siitä, että nyt olisi tunti aikaa keskittyä hyvin menevään raskauteen sekä tulevaan synnytykseen ja vauvaan liikutti. Helpotti. Rauhoitti. Tuntui ihanalta. Kaiken lisäksi meillä on nykyään aivan ihana terveydenhoitaja, jolle annoinkin nyt kiitosta. Hän on ollut suuri korjaava kokemus takavuosien neuvolapettymyksiini. Tuntui hyvältä antaa sanojen vain tulla, käydä läpi matkaa tähän hetkeen, omaa vointia, sivuta hiukan myös Huldan raskautta ja vauvavuotta, miettiä myös tulevaa. Tuntuu hullulta edes ajatella, että raskaus on jo lähes puolivälissä, enkä ole oikeastaan edes tajunnut sitä vielä! Jos Huldan kohdalla ajatus raskaudesta ja vauvasta tuntui absurdilta lapsettomuusvuosien jälkeen ja menettämisen pelon aiheuttaman suojakuoren vuoksi, niin nyt syynä sille, ettei aikaa ole ollut keskittyä tähän tilanteeseen. On ollut vain kiireinen arki sekä intensiivinen aika Huldan kanssa. Elämä on ollut ihanaa kaikkine töineen, arkisine puuhineen, lapsen kanssa touhuiluineen ja sellaisineen, mutta ihan totta: tätä vauvajuttua en ole ehtinyt miettimään käytännön järjestelyjä lukuunottamatta. 

Siis onhan tämä ihanaa. On on ja on. Neuvolassa käymisellä oli suuri vaikutus, ja olisin niin kovasti toivonut miehenikin voivan olla mukana. Tuskin hänelläkään on ollut aikaa miettiä ja keskittyä vauvaan. Mutta flunssa tuli taloon, ja vaikka Huldalla oli edelleen vauhti päällä, niin siinähän se räkä sitten roikkui mukana. Vaan eihän nyt nuhaista lasta voi ottaa mukaan neuvolaan. Onneksi kultainen terveydenhoitaja ehdotti, että nauhoittaisin Tähti-vauvan sykettä miehelleni. Se toikin paljon iloa!

Iltaisin on ollut kovin vaikea saada unta. Tuntuu, että juuri silloin on hetki omille ajatuksille, vaikka en oikein saa niistä kunnolla kiinni. Tai sitten olen vain täyttänyt kaiken mahdollisen hiljaisen hetken e- ja äänikirjoilla. Vedänpä läpi myös Syke-sarjaa, jota aloitin Huldan loppuraskaudessa. Välistä tuntuu, että jalkoja pakottaa kovasti, kenties jalkeilla olo saa turvotuksen lisääntymään. Ja muutenkin on vain vaikea nukahtaa. Mutta tämä ei ole mitään verrattuna Huldan raskausaikaan...

Ajatuksissani kello käy hurjaa kyytiä, ja pian on olevinaan joulu ja Tähti-vauvan syntymä. Sitä ennen olisi tehtävä tiettyjä vuosisiivouksia kotona (nämä ovat omia päätöksiäni ja suunnitelmiani), koottava Huldalle valokuvakirja kolmannesta ikävuodesta, järjestettävä hänen 3-vuotisjuhlat (epämääräiset pohdinnat alkoivat tänään saada konkretiaa, kun suunnittelimme yhdessä kakkua ja tarjottavaa), haalittava kasaan vauvan vaatteita, palattava töihin, järjestettävä joulu... näiden lisäksi vielä useita pienempiä vapaaehtoisjuttuja, joissa olen mielelläni mukana. Kaikenlaista kivaa siis, ja osan suunnitteleminen tai aloittaminen on tuonut oloon myös rauhaa: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tänään iloitsen syyskukkien laittamisesta ja kasvihuoneen siivoamisesta.

Muutoin kuin jalkojen turvotuksista, jonkinlaisesta vatsan kasvusta, vauvan hipsutteluista, nopeammin väsymisestä sekä ajatusten hyvinkin laajasta sekalaisuudesta huolimatta raskaus tuppaa unohtumaan. Tai se on tavallaan jokin irrallinen, erillisessä tilassa ja ajassa tapahtuva asia. Ja sitten me vain yritämme toisinaan tavailla erilaisia nimiä, todeten hetken kuluttua, että eipä niitä kivoja ole, jonka jälkeen mies alkaa heittää vitsiksi tarkoitettuja ehdotuksia, joista minä turhaannun ja totean kellon olevan jo paljon ja meneväni nukkumaan. Katson yhden tai kaksi Syke-jaksoa, enkä muuten muista raskautta, kuin tarkistamalla mielessäni, onko päivän hipsutteluja tuntunut jo. Hulda sen sijaan tuntuu puhuvan meistä kaikista eniten vauvasta. Hän saattaa miettiä, että riittääkö ruokaa myös Tähti-vauvalle, tai että onko tällä uimapukua päällä. Tänään hän kävi innoissaan läpi vanhoja vaatteitaan ja hihkui, että mahtuuko tämä ja tämä vauvalle. Hän kertoo myös innoissaan kuka vain sattuu paikalle, että äidin masussa on Tähti-vauva ja että hänestä tulee sisko.

Niin. Se on kyllä varsin pian.

Mutta onneksi saamme ensin suunnitella tulevan siskon syntymäpäiväjuhlia. 
Eipä me siinäkään olla ihan myöhässä; juhlat ovat vasta loka-marraskuussa.😂

Valmistautuminen kolmanteen pakastealkion siirtoon

Oma sisäinen maailmani on niin täynnä kaikenlaisia tapahtumia, tekemistä, aisteja, tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja vaiheita, että joskus tekisi ihan hyvää hengähtää hetki. Monin tavoin hyviä viikkoja nämä ovat olleet kuitenkin, mutta huomaan, että reagoin vahvoihin tunteisiin nukkumalla levottomasti tai jossain kohti ainakin väsähtäväni. Vaikka toisaalta ei olekaan mikään hätä. Mieli vain on aika täynnä.

Aikaan on mahtunut onnistumisen kokemuksia, hyviä ja koskettavia kohtaamisia sekä arvostavia hetkiä töissä, retkiä ja ulkoilua, hiekkalaatikon ja terassin laittoa, kasvatuksellisia pohdintoja, kerhon päätöstä (heh, ihan kuin koulun kevätkauden päätös -olo, vaikka mitään kevätjuhlia ei ollutkaan), perheaikaa sekä parisuhdeaikaa. Edellisen pettymyksen tiimoilta puhisin, että meidän on pakko saada joku hetki aikaa olla yhdessä. Tähän mennessä olemme pyytäneet lastenhoitoapua vain työvuoroja varten, mutta nyt tuntui jo aika pakottavalta saada muutakin aikaa, kuin Huldan höpötyksen keskellä puhutut arjen jutut. 

Ihan ensimmäinen ajatus oli mennä hotelliin yöksi, syödä ihana aamupala ja kierrellä kaupungilla. Mutta se vaihtui aika pian haaveeseen retkipäivästä. Mutta sääennusteet vaihtelivat päivittäin, ja vielä keskiviikko-iltana nurisimme, että voi eiiii... mitä oikein tekisimme. Hotellin hylkäsimme jo toistamiseen ja edessä oli sitten kompromissilta tuntuva päiväreissu Tampereelle. Ei sillä, minähän sinne kyllä olin kovasti halunnut, mutta retken peruuntuminen harmitti. Heräsin torstai-aamuna ja ensimmäinen ajatus oli tarkistaa sää. Pilvistä!! Maltoin hetken odottaa ennen miehen herättämistä. Edellisen päivän vatvomisen ärsyttäminen vielä mietitytti, mutta ei meidän silti tarvinnut kovin paljon miettiä, kun olimme jo kasaamassa kamppeita kasaan. Me todellakin lähtisimme retkelle! Emme haaveilemalle Repovedelle, mutta retkelle kuitenkin. Ja se vasta olikin ihana päivä. Vuoroin hihkuin ja huokailin, kuinka i-ha-naa oli. 

Torstai-iltana huomasin jo oloni kiristyvän, vaikka elämä toki pyörii koko ajan niin, ettei liikoja ehdi pysähdellä miettimään. Mutta vaikka perjantaina mitään ei vielä tapahtuisikaan, niin olisihan se taas yksi konkreettinen juttu eteenpäin. Eilen oli polikäynti kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Käynti itsessään oli hulvaton. Nauroimme ties mille jutuille, ja minua huvitti sekin, kun lääkäri hihkui:
"Oi, miten kaunis kohdun limakalvo! Kato nyt!"
Juuuuu, kyllä kyllä.
Eli siirtoa varten kaikki on niinkuin pitääkin. Ehdin ilmoittamaan tuloksen sitten juuri ennen polin kesätaukoa. Kyselin jo valmiiksi syksyä ja sen aikatauluja, joskin tarkistan ohjeistukset kesälle vielä erikseen. Ajatuksissani olen jo syksyn siirroissa.

Lähdin polilta takaisin autolle ja huomasin yhtäkkiä harteillani olevan taas muutama kymmen kiloa painoa lisää. Väsymys ja ahdistus iskivät ihan yllättäen. Nyt se ruljanssi taas alkaisi. Tai se hiljainen, mielen tasolla käytävä toivon ja epätoivon tunteiden vyöry. Mietin jo valmiiksi, että tuleva kesätauko tulisi meille niin tarpeeseen ja tekisi valtavan hyvää. Mutta ahdisti se, millainen tunnemyräkkä sitä ennen oli käytävä. Jossain kohti iskisi taas se hölmö ja hyödytön spekulointi, jos pp4 tai pp11 tuntuisi jo jotain... ja sitten se viimeisin hyökyaalto, Suuri Pettymys. 

Myöhemmin päivällä sain soiton yliopistosairaalasta. Lugesteron alkaa maanantaina ja siirto on jälleen perjantaina 28.5. Samoissa viikonpäiväsykleissä siis mennään, kuten edellisinä kertoina, ja veikkaukseni osui oikeaan. Onneksi toisaalta perjantai, sillä torstaina lopetan yövuorot. Olisi ollut aika karua jatkaa siitä muutaman tunnin päästä ajamaan sairaalaan siirtoa varten. Nyt tosin tuntuu, että vielä vuori olisi kiivettävänä siirtoon juuri kahden yövuoron vuoksi, mutta meneepä aika aikalailla yövuorosumussa.

Osittain onkin erikoista, kuinka sitten samaan aikaan iloitsee, kuinka helppoa 2,5 vuotiaan kanssa on mennä ja touhuta. Osin jopa huokaisee, että miten onkin niin kivaa ja mukavaa! Ja sitten samaan aikaan kaipaa sydänjuuria myöten sitä, että voisi saada vielä toisen lapsen.

Tarkoitus kai tälläkin

Jälleen kirjoitan kuulumisia parin viikon päästä tapahtumista.
Aika on mennyt ulkona puuhatessa ja kesän fiilistelyistä, töissä, Huldan kanssa touhutessa ja hyvien kohtaamisten parissa.
Simpukka-viikon aluksi (siihen siis mitenkään liittymättä) lähdimme käymään pienellä päiväreissulla. Testitulos tuntui jo aika selvältä ja meitä molempia ahdisti ihan kamalasti. Hulda siis takapenkille, auto liikkeelle ja siinä sitä sitten oltiin. Voitaisi ehkä jutella, kun arjen puuhat eivät keskeyttäisi. Sitä käytiinkin sitten melko syvissä vesissä, ja siinä itkun tiimellyksessä sain itselleni migreenin. Olo oli lohduton, sillä puheet liippasivat myös lopullisempiakin teemoja. Pääsimme aikanaan perille määränpäähämme ja keskustelun sävy oli saanut valoisampia ja toiveikkaampia suuntia. Me selviäisimme tästä yhdessä.

Tuli keskiviikko, pp 12, jolloin olin päättänyt tehdä testin, ilmoittaa tuloksen polille ja lopettaa luvan saatuani lääkkeet. En jaksaisi niitä enempää, vaan haluaisin päästä jo eteenpäin. Testi oli selvä negatiivinen. Ei haamun haamua, ei mitään. Viesti polille, Hulda kerhoon, ja minä lenkille. Aamupäivän aikana sain puhelun polilta.
"Itse toki tunnet oman kroppasi, mutta suosittelisin, että odottelisit vielä perjantaihin," hoitaja pohti.
Enkä edes tunne, mietin. PCO ja lääkkeet ja kaikki sekoittavat ihan kaiken. En jaksanut enää uskoa, mutta lupasin jatkaa lääkkeitä vielä perjantaihin ja tehdä vielä uuden testin.

Viikon aikana koin tärkeäksi nostaa taas somessa esiin lapsettomuuden teemaa, ja sen myötä sain aivan valtavan määrän reaktioita, kommentteja ja kohtaamisia. Olen silloin tällöin tuonut esille näitä asioita, ja siitä olenkin saanut paljon kiitosta. Minua on rohkaissut ja liikuttanut se, kuinka omat postaukseni ovat avanneet silmiä, rohkaisseet kertomaan omaa tarinaansa (minulle tai muille) tai tuoneet lohtua, rohkaisua ja vertaistukea heille, joita lapsettomuus on koskettanut tavalla tai toisella. Jo se, että kokemuksistamme puhuminen on tuonut yhdellekin tukea ja apua, on helpottanut omaa harmiani pieleen menneestä siirrosta. Olen käynyt useita keskusteluita töissä, olen jutellut ystävieni kanssa, ja vaikka emme olekaan kaiken aikaa puineet lapsettomuutta, niin keskustelutasomme on syventynyt.
Ehkä tämä oli se "tarkoitus" tälle kierrolle.

Perjantai. Pp 14.
Tämä määrittäisi sen, painottuisivatko ajatuksemme enemmän Lapsettomien lauantaihin vai Äitienpäivään. Jälkimmäistä en tosin edes saisi, sillä olin epähuomiossa suunnitellut itselleni pitkän työpäivän. Sekin vielä.
"Ei raskaana" luki testissä. Tiesin sen.
Polilta tuli iltapäivällä soitto, sovimme uudesta poliajasta kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Omaa äitienpäivää vietimme lauantaina. Se olikin aivan ihana päivä. Töiden jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme retkelle kakkukahveille oman ihanan perheemme kanssa. Niin parasta.

Uusi poliaika on tulossa ensi viikon perjantaina. Sen perusteella yliopistosairaalasta soitettaisi aikaa viimeiseen pakastealkion siirtoon ennen kesätaukoa. Jos tämä ei tuota toivottua tulosta, on meillä toki pakkasessa vielä kolme alkiota syksylle. Jotenkin ajatukset ovat jo osin siellä. Suurimmalta osin kuitenkin ihan arjessa. Onni on oma piha, alkava kesä ja kaikenlaiset puuhat ulkona niin kodin parissa kuin Huldan kanssa. Nyt nautin. Menneet murheet ovat menneitä. Nyt on tämä hetki, ihana työ, ihanat kukat kuistilla, ihana perhe ja niin moni asia hyvin.

2. ivf:n 2. pas, eli kuinka Super-Pyry kyytiin pääsi

Usein tuntuu siltä, että voisin kuljeskella ympäriinsä kuin lääkäri sanelulaitteensa kanssa. Nauhoittamani puhe joko siirtyisi ääniviestin lailla kuulijalle (kiitos WhatsAppin ääniviestit!) tai sitten joku aukikirjoittaisi höpinäni luettavaan muotoon. Mutta koska se ei aivan toimi tämän bloggerin kautta on tyydyttävä siihen, että kirjoitan silloin, kun on edes hetken aikaa.
Ja nyt on. Tästä olenkin aivan ihmeissäni, enkä varmaan siksikään ole osannut oikein nukkua. Toisaalta, milloin osaisinkaan. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa sitten Huldan syntymän yksin kotona koko aamun ennen iltavuoroon lähtöä! Siis kokonaista 7 tuntia! Toisaalta mielessä oli, että täytyy yrittää herätä ajoissa, jotta ehdin hyödyntää tämän ajan, vaikka eipä siinä paljoa yrittämistä tarvinnut. Heräilin taas pätkittäisen yön jälkeen joskus 5 maissa. Mies lähti aamuvuoroon ja Hulda pitää hauskaa muun muassa "saippuapuppien" kanssa vanhemmillani yökyläillen. Aika jännää.
Ajattelin siis kirjoittaa ja käydä pitkällä kävelylenkillä metsässä. Hetkeksi mieleen putkahti myös viikkosiivouksen teko, mutta siinä kohtaa päätin, että nyt en ajattele koko asiaa. Siivoan huomenna Huldan kanssa. Nyt teen sellaisia juttuja, joita en hänen kanssaan voisi tehdä.

Aikaa on taas hujahtanut, vaikka aina ei siltä ihan tunnu.
Olin tähän ehtinyt jo luonnostelemaankin jonkin sortin kertomusta reilun viikon takaisesta pyrypäivästä, mutta en koskaan ehtinyt viimeistelemään sitä. 
Kertauksena: 2. ivf:n 1. pakkasalkion siirto siis epäonnistui, ja pääsiäinen sävyttyikin sitten migreenin ja tuon suru-uutisen sävyin. Vaikka tieto siitä, että seuraavaa siirtoa päästäisi yrittämään heti seuraavaan kiertoon piristi, niin olo on koko ajan ollut melkoisen turhautunut, tympääntynyt ja "blaah". Olen jälleen suorittanut lääkkeiden oton (kahta lääkettä kolmesti päivässä), huolehtinut ne aina mukaan töihin, hakenut apteekista täydennystä, käynyt kahdesti polilla ja tahtomattanikin laskenut päiviä Siihen Käyntiin.
"Vaikka mitään ei kuitenkaan tapahtuisi".

Koitti siis jälleen päivä, jolloin hyppäsin auton kyytiin, valitsin kuunteluun (ihan älyttömän hyvän ja otteessaan pitävän Samuel Jyringin Taivas vai Helvetti) äänikirjan ja valitsin auton navigaattorin historiasta jo tutuksi tulleen osoitteen. Äitini oli jälleen tullut meille mieheni ollessa aamuvuorossa. Nyt hän ei uskaltanut edes halata, eikä päivän aikana laittanut minkäänlaisia "isosisko-viestejä" Huldasta, kuten viime kerralla. Matka taittui hyvin siihen asti, kunnes alkoi räntäsade. Mietin räntärättien lätsähtäessä tuulilasiin, että kumpi mahtaa olla helpompaa, ajaa aurinkolasien kanssa vai ilman. Tyydyin vain ajamaan, sillä vesiliirrot tekivät moottoritiellä ajamisen myös hieman haastavammaksi. Vaikka allani oli jo kesärenkaat, en kokenut tästä huolta. Oikea osoite löytyi jälleen jo tutuksi käyneen mutkan kautta, ja sitten se jännitys vasta alkoikin: parkkipaikka oli ihan täynnä! Jonkin minuutin kökötin autossa ihmettelemässä vaihtoehtoja, ja kuin ihmeen kaupalla yksi autoista lähtikin lopulta liikkeelle. Huh!

Ilmoittautumisen kautta rappuset ylös kolmanteen kerrokseen ja nyt jo tiesin oikean odotustilan. Ilmoitettu aika tuli ja meni ja jatkoin odottamista. Onneksi laitoin parkkiaikaa reilusti. Sitten minut kutsuttiin sisään, kävin näyttämässä luukulle henkilöllisyystodistukseni, onnistuin kertomaan takeltelematta hetuni ja sitten biologi kertoi tilanteen. Pakkasesta oli otettu yksi alkio sulamaan, ja hän oli selvinnyt. Mies katsoi papereitaan ja sanoi, että tämä olikin varsin hyväluokkainen alkio, 5 päivän ikäinen blastokysti. Jotain todella rohkaisevaa hänen katseessaan oli.
Sitten toimenpiteeseen. 

Kipaisin autolleni ja näin, että parkkipaikan liepeillä oli jonoa, kuten itsekin olin tullessani jonottanut. Tähän en jäisi syömään eväsleipiäni, vaan vapautin heti parkkipaikkani muiden käyttöön. Teki mieli huikata tulijalle: "Tiedän tunteesi!"
Poikkesin vielä ystävälläni matkan varrella viemässä hänelle myöhässä olleen synttärilahjan (tammikuulta) ja toivottamassa tsemppiä tulevaan muuttoon. Sainpa muuton jaloista jotain meillekin vietävää.
Kotimatka sujui melko hyvin. Anoppi laittoi viestiä, että alueella oli ollut 4 autokolaria huonon sään vuoksi. Kerroin, että olen itsekin samoilla huudeilla. "Mitä??"
Ongelmaa ei kuitenkaan ollut moottoritiellä, kunhan muisti ennakoida liikkeensä ja pitää turvavälit. Mutta vasta tämä meidän pikkukunnan tiet ne sitten heittivätkin ongelmaa vastaan. Jostain syystä keksin lähteä poikkeamaan kaupassa, mutta nähtyäni isot loskauurteet teillä, paikoillaan sutivat autot ja aivan lumen peitossa olevan kaaoksen sain vaivoin kierrettyä kaupan ja yritin saada autoa vain nytkähtelemään oikeaan suuntaan. Hitaasta vauhdista huolimatta pienikin alamäki koitui melkein kauhuksi, kun en saanut autoon minkäänlaista otetta ja olin lähellä törmätä edellä olevaan pysähdyksissä olevaan autoon. Onneksi tätä ei tapahtunut. Hitaasti kävi viimeiset kilometrit meidän lähelle, alamäkeä ja ylämäkeä, pelko siitä, että kohta ollaan joko ojassa, jumissa tai jonkun perässä. Lopulta saavuin aivan meidän nurkille ja edessä oli viimeinen alamäki. Siinä vaiheessa soitin jo kotona olevalle miehelle, että nyt loppui rohkeus, en tasan tule autolla alas. Ja haastava se oli ollut hänellekin. Hetkeä myöhemmin mies oli vaihtamassa autooni talvirenkaat, jotta pääsisin myöhemmin yövuoroon.

Nauratti myöhemmin. Tosiaan, kävin siis pakkasalkion siirrossa. 
Olisiko tämä nyt Super-Pyryn aika?

--

Pari päivää sitten tajusin, että testipäivä osuu juuri perjantaille ennen Lapsettomien lauantaita ja Äitienpäivää. Aika ahdistavaa. Päätimme miehen kanssa, että teen testin torstaina, pp13, koska perjantaina äiti tulee hakemaan Elean aikaisin aamulla ennen aamuvuoroihin lähtöämme. En ehkä halua kertoa hänelle siinä vaiheessa.
Tällä kertaa olemme myös pyrkineet olemaan miettimättä koko asiaa, ja minua on muutenkin tympinyt koko juttu. En ole tehnyt enkä aio tehdä testejä etukäteen. Mutta sitten taas puolivälin ohitettuamme toivo on taas nostanut päätään. Tunnenhan päivittäin erilaisia tuntemuksia, jotka voisivat liittyä vaikka mihin.
En siltikään uskalla luottaa enkä toivoa. En jaksa.
Pääasiassa tuntuu siltä, kuin tekisin näitä juttuja kuin esimerkiksi jonkun sairauden vaatimia lääkeinfuusioita. Käyn tietyillä kontrollikäynneillä, huolehdin lääkityksestä kotona ja sitten käyn hakemassa "The Infuusion". Sitten odotellaan vastetta lääkehoidon turvin. Ja taas sama juttu sykli syklin perään. 

Mutta katsotaan. Ja ilman muuta toivotaan.
Toivon niin kovasti, että tämän vuotinen äitienpäivä voisi olla aika erityinen. Olkoonkin, että olen ihan koko päivän töissä...

Pakastealkion siirto - oi, sittenkin!

Kävi siis niin, että eilinen koitti.
Viikko hujahti ripeästi, joskin tuleva pakkasalkion siirto oli jollain tasolla koko ajan mielessä.
Olin myös päättänyt, etten kävisi nyt missään (joka toki on myös suositus), sillä 4/6 käymistäni koronatesteistä on tuonut lisäjännitystä poli- ja toimenpidekäynteihin. Oman mielenrauhani vuoksi olimme Huldan kanssa siis aivan omissa oloissamme, kun työvuorojakaan ei sattunut tälle ajalle.
Se ei kuitenkaan estänyt meitä tylsistymästä! Puuhaa ja mieleistä tekemistä onkin riittänyt, puhumattakaan joistakin koskettavista tilanteista. En tiedä, mikä vaihe on meneillään, mutta jollain tavoin pieneltä vaikuttavat tilanteet saavat olon herkistymään ja ajatuksissani suuria pohdintoja. Mielessäni on risteilleet kovasti ajat 15 vuoden takaa (konkreettinen esimerkki oli vanhan Nokian 3310 löytyminen vanhempieni luota. Oi oi.). Hirveästi riittäisi siis puhuttavaa oikeastaan mistä vain, mikä on aika hyvä. 
Moni ystäväni on ollut vähän varovainen kertomaan omia kuulumisiaan kuluneella viikolla ajatellen, että haluaisin mieluummin keskittyä tulevaan. Voi tuota huomaavaisuutta, mutta paljon mieluummin keskityn ihan muuhun. Ei se siirto ajattelemalla lähene.

Mutta niin se vain lopulta läheni. Viikko sisälsi katkonaisia ja lyhyitä öitä (joukkoon mahtui kyllä yksi hyväkin, onneksi), ja torstain ja perjantain välinen yö ei ollut poikkeus. En ole yllättynyt, koska reagoin unella, kun meneillään on jotain stressaavaa. Toisaalta kello 4 herääminen ei ollut suoranaisesti siirrosta johtuvaa, sillä heräsin vain miettimään viikon aikana heränneitä ajatuksia, tapahtuneita kohtaamisia ja myös joihinkin asioihin liittyvää haikeutta. Aikanaan heräsi myös muu väki, Hulda ja myöhemmin töihin lähtevä mieheni. Aamupäivä kului puuhatessa - pyykkien laittoa, tiskien korjaamista, kevään somistamista sekä terassikukka-asetelmien suunnittelemista. Pakkasin eväät valmiiksi, laitoin pulloon vettä ja nappasin mukaan varuilta myös lääkkeet. Sitten leikittiin Huldan kanssa vielä kauppaleikkiä, jonka välissä kävin laittamassa auton lämmitysjohdon seinään. Kun koitti aika alkaa tekemään lähtöä, tajusin: kukaan ei ole soittanut! Eli siirto taidetaan tehdä!
Viime yrityskerta oli jättänyt pelon, että alkio ei nytkään selviäisi sulatuksesta, vaikka se onkin harvinaista. 
Siispä seuraavaan jännitysmomenttiin.

Korona-ajan sekä meidän aikataulujen vuoksi päätimme, että menen sairaalalle omalla autolla. Se on nyt turvallisinta ja helpointa. Vertailuna Huldaan johtanut tuoresiirto, jolloin käytin koko reissuun julkisilla 8 tuntia. Nyt vaihdoin aurinkolasit silmille, valitsin kuuntelemani ylistyssoittolistan Spotifysta, kirjoitin navigaattoriin osoitteen ja lähdin matkaan. 
Taisi nimittäin olla niin, että päivän jännin osuus liittyi nimenomaan siinä kaupungissa ajamiseen, jossa siirto tehtäisi. En ollut ikinä ajanut siellä, vaikka monenlaisissa paikoissa olenkin, mutta jotenkin vain jännitti. Luotin kuitenkin kaiken menevän hyvin, ja hyväksi onneksi niin kävi ja sain myös parkkipaikan näppärästi läheltä sairaalaa. Sitten vain ilmoittautumaan ja odottelemaan. 

Minut kutsuttiin sisään, näytin kuvallisen henkilötodistukseni ja sekoilin sanoissani oikein huolella, kun syntymäaika oli toistettava. Meitä kaikkia nauratti. Paikalla oli laboratoriohoitaja, lääkäri ja hoitaja.
Sitten vain tutkimuspöydälle. Minulle kerrottiin koko ajan, mitä tehdään, ja hoitaja oli minusta jotenkin tosi suloinen. Hän oli hiukan vanhemman oloinen, lempeä ja huolehtivainen. Silitteli olkapäästä ja oli todella rohkaiseva ja kannustava. Huvittikin, kun hän henkäisi:"Kiitos, kun tulit tänne asti!" Niin, eipä tässä ollut kovin paljon vaihtoehtoja, heh. Mitään hätää minulla ei todella ollut, yksi 5 päivän ikäinen blastokysti-alkio siirrettiin, eikä se tuntunut mitenkään. Kaikista ikävintä oli vain kova vessahätä. Siirtoa varten täytyy edeltävästi olla 2 tuntia käymättä pissalla. Hirveän kivaa tällaisena päivänä. :D
Hyvillä mielin kävin siirrossa ja palasin autolle syömään eväitä. 
Matkat mennen tullen kuuntelin ylistysmusiikkia ja olo oli todella hyvä ja rauhallinen. Ennen saapumista perille olin saanut mieleeni nimen, jolla kutsuisin alkiota tästä lähin.
Toki vielä on aika odotella, ennen kuin siirron onnistuminen selviää. Nyt hellin ajatusta tästä pienestä, joka on päästy siirtämään. On ihan eri asia, että solumme tai alkiot ovat meistä erillään, kuin se, että nyt yksi alkio on vihdoin siirretty. Enempää ei nyt voida tehdä.

Juuri ennen kotimatkalle lähtemistä laitoin viestin miehelleni (ja sittemmin myös ystävilleni, jotka ovat olleet tietoisia reissusta).
"Hän on Lahja, ja hän on nyt kyydissä."

Ylihuomisen ylihuomenna!

Lapsena laskin päiviä aina huomisina ja ylihuomisina, ylihuomisen huomisena ja niin edelleen. Sama taipumus taitaa olla minulla edelleen, sillä tänään lasken, että "tällä viikolla" ja etenkin "ylihuomisen ylihuomenna".

Viime kerrasta onkin mennyt taas aimo harppaus asioissa eteenpäin. Oikeastaan tammikuun lopusta tuntuu olevan aikaa ainakin puolikkaan valovuoden verran, sillä tunteet ja niiden käsitteleminen sai ajan hidastumaan. Kävi nimittäin niin, että vielä tuolla viimeksi mainitsemallani käynnillä kaikki näytti hyvältä, jopa niin, että tuoresiirtoa saatettaisi voida tehdä. Sitten tuli mutkia matkaan, sillä reagoin erääseen taloon saamalla flunssaoireita ja jouduin käymään jälleen koronatestissä juuri ennen ratkaisevaa polikäyntiä. Tulosta ei tietenkään ollut alle vuorokaudessa tullut, ja koska oireiluni oli lievää ja "selvää", sain käydä erikoisjärjestelyin polilla nopeasti.  Tuo perjantaipäivä menikin sitten odotellessa sekä koronatestin tulosta että tietoa yliopistosairaalasta jatkoista. Jälkimmäinen tuli ensin, ja sain kuulla sekä sen, että punktio olisi tulevana maanantaina, JOS saan negatiivisen testituloksen, että sen, että tuoresiirtoon ei voida nyt mennä. Ahdisti aivan todella paljon, sillä kaikki oli vaikuttanut niin hyvältä. Järjen tasolla toki ymmärsin ratkaisun, sillä hyperstimulaatioriskini on melkoinen, eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että munarakkuloita oli kymmeniä. Suurin syy ahdistukseen oli se, että vasta tässä vaiheessa kuulin, ettei pakastealkion siirtoa tehdä suoraan seuraavaan kiertoon, vaan vasta sitä seuraavaan. Miksi kukaan ei voi kertoa mitään ilman, että siitä kysyy erikseen?!

Myöhemmin soitti polin hoitaja, ja sanoi selvittäneensä koronatestiäni. Ilmeisesti testin tekopaikka ei voinut luvata vastausta lauantai-iltaan mennessä, jolloin minun oli tarkoitus pistää jarrulääke. Ilman sitä punktiota ei tehtäisi. Joutuisin menemään vielä pika-koronatestiin, joten ajelin jälleen kerran lähikaupunkiin. Tikku nokkaan ja sitten takaisin. Suureksi onneksi tulos jommasta kummasta testistä tulikin jo lauantai-iltapäivällä, ja sain illalla tuikata mahaani kaksi erittäin kirvelevää piikkiä.

Punktiopäivä saapui aikanaan, ja onneksi olin saanut kokonaan muuta mietittävää sitä ennen, sillä majoituimme anopillani. Hän ja Huldan setä katsoisivat tytön perään koko päivän. Heistä en ollut huolissani, vaan ihan vain siitä, kuinka Hulda pärjäisi. Ihan kovin usein emme ole nähneet "sattuneesta" syystä. Sunnuntai-iltana jo selvisi, että huolta ei tosiaan ollut; tyttö nimittäin oli sedästään ja isoäidistään aivan haltioissaan! Näin ollen sairaalaan lähteminen oli astetta helpompaa. Muutoin olin aivan "rikki", sillä kaikki - viime syksy kaikkine käänteineen, jokaisen päivän laskeminen... jotenkin vain ihan kaikki - kaatuivat päälle, ja koko reissu tuntui todella turhalta. Sitähän se ei todellakaan ollut, sillä olihan punktio jo eteenpäin lapsettomuushoidoissa. Pelotti vain niin kamalasti tulevat odottelut, epävarmuudet, epäonnistumiset ja jopa se, että jos tämäkään ei onnistu! Googlasin aamuyön tunteina jopa yksityisen hintatasoja, sillä jos kolmaskaan ivf ei tuottaisi tulosta...
Eli ajatukset lähtivät todella laukalle. 

Sairaalassa oleminen sujui noissa puitteissa ihan hyvin. Mies joutui lähtemään oman osuutensa hoidettuaan, joten jäin yksinäni odottelemaan päivän viimeisenä ollutta aikaani kuullen kaikkien muiden tilanteet, punktioiden tulokset sekä siirtoajat. Välillämme oli vain ohuet verhot.
Itketti, vaikka mitään hätää ei ollut. Olin hurjan kiitollinen kyllä ystävilleni, joilta sain korvaamatonta etätukea whatsapp-viestien merkeissä. 
Lopulta koitti punktio. Kysyin vielä siellä, oliko mitään mahdollisuuksia tehdä tuoresiirto, mutta todella mukavan oloinen lääkäri lohdutti ja pahoitteli, että siihen ei olisi nyt mahdollisuutta eikä toisaalta terveyden kannalta kovin järkeäkään. Itse toimenpide sattui viime kertaa paljon vähemmän paikallispuudutteen vuoksi, mistä olin iloinen. Henkinen kipu vain tuntui juuri tuossa hetkessä aika pahalta, mitä toisaalta lähdin häpeämäänkin. Pelotti ja ahdisti vain se, että saadaanko yhtään munasolua, hedelmöittyvätkö ne ja selviävätkö ne aikanaan sulatuksesta...
Iltapäivällä kuulin, että munarakkuloita oli tyhjennetty 23 ja munasoluja saatu 18. Aika hurja määrä, ja toivoni nousi. Ehkä tuosta porukasta edes joku hedelmöittyisi.

Seuraava pari viikkoa meni sitten kännykkään liimaantuneena, sillä erinäisten tiedustelujen ja tiedon odottelujen jälkeen selvisi vihdoin pakkaseen päätyneiden alkioiden määrä sekä jatkohoito. 

Pakkasessa oli 6 alkiota. Uskomatonta!

Nyt elämää on kulunut jo niinkin pitkälle, että keltarauhashormonikuurin jälkeen on saatu alkuun uusi kierto, jossa aloitin Progynova-lääkityksen. Perjantaina kävin polilla, jossa kaikki näytti hyvältä. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta ja ohjeistuksen lääkitykseen sekä... pakastealkion siirtopäivän!
Tänään alkoi jännä viikko, sillä pääsin aloittamaan (inhottavat) Lugesteron-kapselit, ja pääsin laskemaan kunnolla päiviä. Tällä viikolla... ylihuomisen ylihuomenna... nimittäin perjantaina koittaa jälleen yritys siirtää pakkasalkio! 

Okei, nyt alan todella innostua. Tähän mennessä olen pyrkinyt olemaan miettimättä koko asiaa, sillä en uskalla luottaa. Vaikka myönnetään: ajatukset ovat jälleen lähteneet kierroksille niin nimien, kummien, laskettujen aikojen ja kaiken "ajankohtaisen" suhteen... Nyt olisikin vain saatava aika kulumaan jollain konstilla. Jollain muulla, kuin ihmisten näkemisellä (joskin onhan nyt poikkeusaika), sillä 4/6 käymästäni koronatestistä on saanut aikaan jännitysmomentteja siitä, voinko mennä polille. Nyt ei kiitos mitään koronatestilisiä tähän juttuun.

Juttua siis tulisi, huomaan. Jo aamusta tuntui, että tänään olisi aika kirjoittaa, pitkästä aikaa.
Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä minulla ja Huldalla alkaa juuri etämuskari. Oikea muskari on tytön lempijuttuja, mutta tämä etäjuttu ei ole oikein vakuuttanut häntä. Hieman siis perässä vedettävyys -meininkiä tiedossa...
Mutta se toisaalta tietää jälleen ajankulumista, heh.

Kohti uutta koitosta

Joulu- ja tammikuu ovat menneet pitkälti töiden merkeissä - jomman kumman. Nautin ja iloitsin aivan valtavasti jouluisista asioista, ja kun vuosi ja kuukausi vaihtuivat tammikuuksi 2021 olin hiukan vastahakoinen. Ei vielä! Joulua on vielä jäljellä vaikka kuinka! En ole valmis! Ja sitten kuitenkin samaan aikaan olin intoa täynnä: jes, voin vihdoin aloittaa keltarauhashormonin. Olin kuullut tämän jouluaatonaattona, ja kieltämättä kaikki aikataulut saivat oloni malttamattomaksi. Keltarauhaskuuri olisi  ensimmäinen etappi kohti tammikuun IVF-hoitoa. Jostain syystä tuollaisen kymmenen päivän kuurin aloittaminen oli iso juttu, vaikka ei todellakaan tarkoittanut tai luvannut vielä yhtään mitään.

Samanmoisia tunteita minulla on huomista koskien. Huomenna nimittäin olisi polikäynti, jossa ultrattaisiin tilanne ja kuulisin konkreettisia aikatauluja. Aloitanko pistokset jo ylihuomenna? Ja mitä tapahtuu kahden viikon päästä? Ollaanko silloin jo punktioreissulla? Ja edelleen: voidaanko tuoresiirtoa tehdä?

Ajatukseni ovat jälleen aika skeptisiä, vaikka ilman muuta myös toiveikkaita. Pelkään silti, että jotain menee pieleen nytkin. Niin moni kohta on vielä epävarmaa. Jopa se, että onko sairaalassa, jossa punktio tehdään, tilaa juuri silloin, kun minun pitäisi mennä sinne? Ja mitä, jos koronakin heittää lisää kapuloita rattaisiin?

Yllättävän rauhallinen silti olen. Yleensä olen tähän mennessä menettämään unet jo parilta edelliseltä yöltä. Toisaalta tykkään tällaisesta työntäyteisestä arjesta. Vaikka työvuorot käyvät koko ajan vähiin, niin kotonakin hommaa on joka päivä. Minusta on aivan ihanaa, että lunta on tullut taivaan täydeltä. Ihan mahtavaa. Tykkäämme molemmat lumitöistä niin paljon, että äsken jopa kävimme pienen lempeän väittelyn siitä, kumpi saa mennä kolaamaan lumia. Talvi. AH. Lumitöiden ohessa lumileikit lapsen kanssa ja hiihtoretket lähellämme olevilla laduilla ovat ihan huippuja. Tässä eräänä iltana itketti lähes onnesta hiihtäessäni hangen kimmeltäessä, pakkasen purressa poskia, hiusten huurustuessa. Puutkin niin kauniina, verhoutuneena lumeen. Olen aina ollut talven lapsi, ja kun kunnon sellaista ei ole ollut, niin varsinkin nyt olen äärettömän kiitollinen.

Lapsettomuuden kivun pahin terä on onneksi jo mennyt ainiaaksi, kiitos Huldan syntymän. Kiitän myös siitä, kuinka erilainen ote minulla on nykyään ollut kovin moneen asiaan. Tässä kohtaa en jotenkin rohkene vielä pukea ajatuksiani sanoiksi, vaikka itse tiedän niistä jo varsin hyvin. Vapaudesta on kuitenkin kyse. Rakastan sitä tunnetta, kuinka työ- ja arkikiireistä huolimatta olen vapaa. Vapaa tekemään ja toimimaan juuri sen, mikä kulloinkin on tärkeintä. Keskittymään täysillä ja tekemään parhaani.

Huomista ja siihen liittyviä tunteita voisin pallotella vaikka kuinka, mutta en oikeastaan edes jaksa. Ei huvita, eikä kiinnosta. Se, millä todella on väliä, on aika parin viikon päästä. Parin viikon! Ei voi kuin toivoa parasta.

Kerrotaanpa vielä parisuhdekuulumisia. Mies on minua enemmän kriiseillyt puuttuvasta parisuhdeajasta. Itse olen ajatellut, että tämä on vain väliaikainen vaihe, tiedossa on, että työsuhteessa ollessani arki on meillä nyt niin täyttä, ettei kahdenkeskisiin hetkiin ole juuri mahdollisuutta. Ellei oteta lukuun Pipsa Possun mahdollistamia saunahetkiä tai iltamyöhään The Crownin tai X-Filesin katsomista Huldan lopulta nukahdettua. Minäpä sitten keksin: siinä onkin hilpeä treffipäivä tulossa, kun reissaamme kaksin punktioreissuun. Minä rauhoittavissani kotimatkalla! Viimeksikin poikkesimme Raxissa syömässä kotimatkalla, miten olisi nytkin. 

Joulu täynnä rauhaa ja onnellisuutta, mutta ripaus myös jännitystä ja odotusta

Kuten olin itsekseni uumoillut, tulee tämä joulun aika olemaan aika rankkaa aikaa. Olen toisaalta ihan äärettömän onnellinen, ja suukottelen Huldaa tämän tästä. On ollut niin pakahduttavan ihanaa nähdä pienen iloa ja intoa joulujutuista. Tai luultavasti vain "jutuista", koska joulu ei ehkä niinkään ole hänelle vielä valjennut. Joulukoristeiden asetteleminen, pipareiden leipominen, joulukorttien askarteleminen ja joululaulut... Ihan parasta. Ja vielä parempaa, kun saan nähdä Huldan innostuvan näistä puuhista. 
Sitten seurasi joulukuusen koristeleminen, lahjojen jakaminen ja avaaminen... jopa jouluruoat maistuivat!
Mun tyttö!

Olen huokaillut monta kertaa tämän kuukauden aikana, kuinka ihanaa kaikki on ollut. Olen itse jouluihminen (lapsena liitin jopa joulukuussa olevat synttärinikin osaksi joulun aikaa), ja on aika hykerryttävän suloista, kun oma pieni tyttöni pyytää musiikkia, väkertelee pipareiden kanssa tuntikausia ja koristelee kuusta kolmatta kertaa uudelleen. Tätä olen niin odottanut. Joulua lapsen kanssa.

Se, mikä tässä ajassa väsyttää, on työt, vaikka ihanaa onkin. Teen joululistan täyttä työaikaa, joka tarkoittaa siis kolmivuorotyötä joulun ympärillä. Aika ihanaa, mutta samalla melko väsyttävääkin. Huomaan nytkin, neljän päivän vapaillani, miettiväni työasioita. Osittain arvelen syyn olevan tammikuu, mutta osittain ihan vain jonkinlainen pikkujännitys. Haluaisin hoitaa hommani jo kotiin. Toisaalta vaikka joululista päättyykin ensi viikon jälkeen, niin edessä on sitten tammikuu ja toinen työvuorolista 50% työajalla. Olen kiitollinen näistä töistä, vaikka joulun ajan menemmekin sitten oikeastaan ihan ristiin työvuoroissa mieheni kanssa. Mutta tämä on nyt tätä aikaa, eikä kuitenkaan ikuista.

Kiitän itseäni siitä, että uumoilin väsymystä. Sen vuoksi tein oikeastaan ihan kaiken valmiiksi ennen töiden alkua. Keitin jopa rosollipunajuuret ja -porkkanat pakkaseen. Oli ihana tunne saada väkerrettyä valmiiksi herkkulaatikot ystävilleni saatuani keiteltyä fudget ja käärittyä toffeet. Olin kieltämättä aika mielissäni lahjaideoistani, ja vaikka osa todella oli opettelun eri vaiheiden tuotoksia, niin ainakin olin kaiken tehnyt rakkaudella. Kiersimme ennen töiden alkua Huldan kanssa viemässä ystävillemme joulumuistamisia. Tulihan siinä melkoisesti jouluntuntua. Vain haudoilla käynti jäi, sillä väsymys alkoi jo painaa pientä. Huvitti jo, että minustahan on alkanut kuoriutumaan ihan äitini. Hänen kanssaan teimme aina joulun alla joulukierroksen, jonka yhteydessä veimme kynttilöitä myös haudoille. 

Tänäänkin olen ollut aika väsynyt, ja olen ollut siitä jopa hiukan ärtynyt. Sitten tajusin, että työtpä tosiaan saattavat väsyttää. On ihan eri asia tehdä täyttä työaikaa aivan yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen kuin keikkailla silloin tällöin. Mutta eiköhän se ole ihan ok. Mikäs kiire meillä muka on mihinkään.

Toisaalta huomaan jännittäväni ja miettiväni jo tammikuuta. Viime kirjoituksessa pohdin sitä, että mitä lääkkeetön kierto mahtaa tuoda tullessaan. No voin kertoa, että ei yhtikäs mitään! Tai oikeastaan vain jotain epämääräisiä välivuotoja, joista ehdin jo tekemään omat päätelmäni. Ja entä vyöhyketerapia? No pöh. Ehkä rentouduin, ehkä kuukautiskivut olivat vähäisemmät, mutta siinä kaikki. Kierto nimittäin venähti 42 päivään asti. Onneksi sain juuri ohjeistuksen Terolut-kuuriin.

IVF:n suunnittelukäynti oli kuun alussa. Siellä tarkistettiin ultralla tilanne ja sain vihdoin kuulla aikatauluista. Olin itse varautunut helmi-maaliskuun aikoihin, joten yllätyin aika tavalla, kun lääkäri sanoi, että jo tammikuussa voitaisi aloittaa pistokset. Kuulemma sairaalassa, jossa toimenpiteet tehdään, on tuolloin väljempää. Aika ällistynyt olin tästä uutisesta, ja kai myös toiveikas; onhan aikataulujen kuuleminen taas tieto eteenpäin. Tuolloin ei kuukautisten alkamisesta ollut vielä tietoa, ja kysyinkin, että kuinkas kauan niitä voidaan sitten odotella, jos kerran sitten seuraavasta kierrosta aloittaisin hoidot. Kuulemma jouluun, jonka jälkeen voisin ottaa Terolut-kuurin, jos mitään ei ole tapahtunut. 
Onneksi ne sitten lopulta alkoivatkin, ja oli mukava saada kuulla pari päivää sitten, että seuraavaa kiertoa ei tarvitse odottaa 1,5 kuukautta. Onkin jännittävää, että nyt on poliaika varattuna ja suurin piirtein tiedossa, milloin punktio tehtäisi. Ihan varmaa ei ole, voidaanko alkio siirtää tuoreeltaan, vai tarvitseeko odottaa pakkasalkion siirtoon. Tämä siis hyperstimulaatioriskini vuoksi. Aika kultaa muistot, ja tässä kohtaa olisin itse vain reteesti kannustamassa, että tuoreeltaa vaan! (Kävin tosin jokin aika sitten lukemassa viime siirron aikojen tekstejä, ja täytyy sanoa, että ei ne hyperstimulaation oireet toki mitään mukavia olleet.)

Raportiksihan tämä meni. 
Tunteet kaikki sikin sokin. Onnellisuutta, joulun lämpöä, iloa, rentoutta. Jännitystä, väsymystä, kihelmöintiä, epävarmuutta. Toiveikkuutta, malttamattomuutta, uskoa, luottamusta.

Toivon Sinulle lämpöistä ja rakkauden täyteistä joulun aikaa sekä ihanaa uutta vuotta! Vieköön se Sinua lähemmäs toiveesi täyttymystä!