Suuria odotuksia tulevalle vuodelle

Syysaika ja loppuvuosi on kulunut rattoisasti sairastellessa - kuten monessa muussakin perheessä. Osa kivoista jutuista, kuten kerhokuvista, jäi täysin taudin jalkoihin, mutta onneksi ne tärkeämmät, kuten kerhon joulutupa, joulujuhlat ja minun synttäreiden vietto perheen kesken, saatiin onnistumaan. Toisaalta Tähti-vauva nykäisi vielä 39-40 asteen kuumeen juuri jouluksi (kuume laski onneksi lääkkeellä), mutta toisaalta vanhempani olivat niin innolla tulossa meille, että sairastelu ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Tuosta puheen ollen: oli muuten tosi tärkeä rohjeta kutsua vanhempani ja veljeni ensimmäistä kertaa meille joulun viettoon. Se todella vaati rohkeutta, mutta miten kivalta tuntuikaan viettää joulua meillä ja meidän ruoilla (toki mukana oli myös juustoja ja lohta sekä vanhempieni tuomaa kinkkua, joten jokaiselle oli jotain). Nautimme kaikki päivästä!

Hämmästelen yhtenään ajan nopeasti kulumista, ja haikeus lisääntyy aina, kun Tähti-vauvan kuukausipäivä on käsillä. Nyt hän on jo 10 kuukautta!! Enää alle 2 kuukautta vauvavuotta jäljellä, en kestä. 
Nyt tuohon haikeusjuttuun tuli vielä lisää kierroksia, kun sain eilen melkoisen puhelun. Näin toki jo soittajan nimen ennen vastaamista, mutta yllätys oli melkoinen, kun asia selvisi. Sieltä nimittäin soitteli osastonhoitaja juuri siltä osastolta, jonne kaipailisin töihin!! Hän kyseli, olisinko ollut kiinnostunut tietystä ajasta puolikkaalla työajalla. Vai että olisinko?! Toisaalta totta kai minun olisi juteltava mieheni ja lastenhoitoon osallistuvien vanhempieni kanssa...

Illalla kävin hiihtämässä hiihtoladuilla, jonne vuosien varrella olen purkanut niin paljon sydäntäni. Lapsettomuus- ja lapsettomuushoitomurheita, raskauspohdintoja, yrittänyt vauhdittaa synnytyksiä, mutta myös työpohdintoja, uskon asioita, ihmissuhdekuvioita... Nyt melkeinpä itketti, sillä yhtäkkiä kaikki tunteet vain tuntuivat vyöryvän ylleni.
Innostus. Ihanaa, vau, mahtavaa, jee!! Kuinka olinkaan hetki sitten ollut tosi ahdistunut muun muassa omasta työnteostani, ja ihan vain väsymyksen vaikutuksesta. Ja nyt minua pyydettiin haikailemalleni osastolle! VAU!!!
Malttamattomuus. Joko saa aloittaa?? Mihin tämä voisi johtaa? Kuinka pitkään työt tulisivat jatkumaan?
Pelko. Mitähän minä mokaan taas?
Jännitys. Miten arki lähtee sujumaan? Miten väsynyt olen?
HAIKEUS. Tässäkö tämä vauvakuplailu sitten olikin? Nytkö se loppuu? Nyt on jo ikävä lapsia. Yhyy!

Mieleen vyöryi myös lapsettomuusjutut, oikein toden teolla. Sitähän ei voi tietää, oliko tämä tässä. Jos nyt "annan pikkusormen" töille, niin pääsenkö koskaan enää tällaiseen pikkulapsiarkikuplaan?

Mutta sitten, kun oikein miettii, niin kyllähän minä olin joka tapauksessa aikonut aloittaa keikkailun tuossa Tähti-vauvan 1v-synttäreiden jälkeen. Symbioosi tulisi muutenkin väljentymään. Ja kunhan unikoulu saadaan pidettyä, niin nukkuminenkin varmasti helpottuu. Ikääkin tulee Tähti-vauvalle koko ajan lisää, ja teoriassa imetyskerrat myös vähenevät. Nyt sairastelujen myötä hän kyllä ottaa maitoa varsin usein päivän aikana, mutta luulisi senkin helpottuvan. Eivätkä ne lapset mihinkään häviä, kun palaan töihin. :)

Ja ne lapsettomuusmurheet. Hirveä vauvakuume, ihan koko ajan. 

Ja minusta on ihan hirmuisen jännittävää ja kutkuttavaa ajatella, mitä tuleva vuosi tulee tuomaan tullessaan. Ainakin nuo työkuviot, mutta omissa haaveissani pääsemme kokeilemaan vielä pakkasalkion siirtoja...

Sekalainen sepostus, koska ympärillä hyöritään ja pyöritään. Lupasin Huldalle kirjoittavani hetken, ennen kuin katsomme taas hänen kuviaan. Tarkoitukseni olisi tehdä jälleen valokuvakirja hänelle, mutta toki nyt myös Tähti-vauvalle.

Maadoittavia ajatuksia

Jotain lähti aukeamaan viime kirjoitukseni jälkeen. Kuin jotain olisi päässyt virtaamaan vapaammin.
On näin sivumennen aika hauskaa huomata, kuinka erilaiset keinot helpottavat henkistä oloa. Milloin se on jonkin tekemättömän työn tekeminen (esim viikkosiivous, ikkunoiden pesu, kukkien laitto tms), milloin luonnossa liikkuminen tai retkeily, milloin kirjoittaminen, soittaminen, tanssiminen, liikunta tai ystävän kanssa keskusteleminen. 
Mutta elämä on monen asian summaa, ja luulen olevani vain jonkinlaisessa itsetutkiskelun prosessissa monin eri tavoin, joten kirjoittaminen ja tämän lapsettomuusteeman purkaminen on ollut yksi keino keventää oloa (tai saada jotain liikkeelle olossani).

Oli myös aika mielenkiintoista havaita vauvanpäivän iltapäivällä, että totta tosiaan; myös minulla oli perhekerhossa vauva mukana. Mieli on kyllä jännä. Vaikka en sitä aktiivisesti mietikään, niin jotenkin se "lapsettoman identiteetti" puskee ihan hassusti pintaan. Ja samalla olen kyllä niiiiiin lasteni kanssa puuhailemassa ja tekemässä. Ja toisaalta: elämä on vain niin kivan intensiivistä, että ihan hirveän syvällisesti ei kaikkea ehdi ja jaksakaan miettiä.

Se, mikä nyt ajoi minut kirjoittamaan, liittyi siihen ohikiitävyyden ajatukseen. Kuinka nopeasti tämäkin vauvavuosi on mennyt; paljon esikoisen vauvavuotta nopeammin! Miten nopeasti aika ylipäänsä nyt kulkee! Perhekerhossa moni kuului pohtivan sitä, kuinka ihanaa ja onnekasta on saada olla kotona lasten kanssa. Se jotenkin pysäytti, koska se on myös oma ajatukseni. Se oli myös muistutus, lempeä kuiskaus, että nyt ollaan niin tärkeän äärellä. Tämä on vain pieni hetki elämästä vain. Tosi paljon koen kyllä nauttivani ja "herkisteleväni" lasten kanssa vietettyjä hetkiä, mutta havahduin siihen ajatuskehään, joka on huomaamatta hääräillyt taustalla: milloin lähden keikkailemaan, miten pitkään olen hoitovapaalla? Kuinka kauan imetän Tähti-vauvaa (ainakin vuoden), milloin voisi ilmoittautua taas alkionsiirtoon?
Mikä ihmeen kiire ihan oikeasti on? (Siis poislukien taloudellisen tilanteen, jos se aikaistuttaa töihin paluutani.) 

Tavallaan tuo ajatus oli jälleen niin tärkeä, maadoittava havahduttaminen. Nyt minulla on nämä maailman tärkeimmät ja rakkaimmat aarteet. Nyt ei muulla ole merkitystä. En saa tätä aikaa enää takaisin, kävi tulevaisuudessa miten vain. Ei minun ihan oikeasti tarvitse vielä hätäillä töihin paluuta, edes keikkailun merkeissä, koska se puhkaisee eräänlaisen kuplan. Ja mitä kolmanteen lapseen tulee... Ei meillä ole kiire. Nyt aikani on Huldan ja Tähden. 

On ihan totta hassua sanoittaa päivänselviä (??) ajatuksia, huomata tällaisia, vaikka samaan aikaan koen tehneeni ja saaneeni kokea ihania juttuja. (Tämä tarkoittaa myös sadekelillä ikkunoiden pesua, väsymyspäiviä ja sen sellaisia. Mutta on toki päiviä, joista en tykkää yhtään, joskin yleisesti ottaen niitä on aika vähän.) Ehkä tämä oli hyvä muistutus hetkeen keskittymisestä. Aika ja energia saisi olla pääosin siinä, ei menneissä jutuissa, tulevien suunnittelussa ja sellaisissa.

Ja sanoista tekoihin: Hulda kovasti kaipailee minua nukuttamaan häntä, kuten niin monena muunakin iltana. Sinne siis.💓

Kai se synnytyskin joskus koittaa

Olen ollut hereillä kello viidestä; koko muu talo nukkuu. Pidin ylösnousun rajana kuutta; en ehkä jaksaisi nousta aiemmin vain haahuilemaan. Jos aikoisin selata puhelinta, niin miksi en tekisi sitä käpertyneenä peiton alle. Kuuden tienoilla selässä ja vatsassa alkoi tuntua taas jännää tunnetta, joka on tässä parin tunnin aikana voimistunut ja muuttanut myös hieman muotoaan. Tajusin hetki sitten, että ai niin. Onhan tässä synnytyskin vielä, edelleen, edessä. 

Nyt raskausviikkoja on kasassa 40+6, ja kieltämättä olo on alkanut olemaan jo aika "lässähtänyt". On kuin pitkän treeni- ja valmistautumiskauden jälkeen joku antaisi lähtölaukauksen muutamaankin kertaan: "Paikoillanne, valmiit... tai ei sittenkään!"
Viikko sitten totesinkin vauvalle, että ilmoitteleppa sitten vaan reilusti, kun ajattelit tulla; minä käyn sitä odotellessa retkellä ja jatkan elämääni.

Puhuin jo tammikuun alussa, että tämä vauva ei taatusti malta odottaa laskettuun aikaan (13.2.), sillä sen verran matalalla hän tuntui jo poraavan. Minulle myös sanottiin jo noihin aikoihin, että onpa maha jo alhaalla. Toki mikäänhän ei ole varmaa, ennen kuin jotain tapahtuu, mutta intuitioni sanoi, että hyvä, jos helmikuun puolelle päästään... Ja tässä sitä edelleen ollaan, vauva mahassa muljuen.

Kolmisen viikkoa sitten alkoi tapahtua. Eräänä iltana vatsa- ja selkäsäryt alkoivat koventua tuntien aikana, joten päätin ennakoida yötä vasten ja järjestimme lapsemme yökylään isovanhemmille. Isäni oli kovin tohkeissaan ja innoissaan, toivotti onnea ja tsemppiä ja kaikkea hyvää.
Aamulla laitoin viestin:
"Huomenta, täällä ollaan aamupalalla - kotona."
Olo olikin rauhoittunut, eikä siitä enää hetkeen muuttunut. Tyttö palasi kotiin, oli iloinnut yökyläilystä, mutta omalla tavallaan myös reagoi ja purki mahdollista jännitystään.
Koitti ilta. Nyt ne tuntuivat vieläkin vahvemmilta, supistukset. Tilanne eteni lopulta niin, että heijattuani jumppapallolla lämpöpussia vatsalla pidellen, Panadolkin taustalla vaikuttaen soitin puolilta öin synnärille, että olisikohan syytä ennakoida... Kipeät supistukset tulivat tuolloin 5-3 minuutin välein, mutta koin edelleen pärjääväni. No, kristallipalloahan ei kätilölläkään ollut, joten kehotti vain kuulostelemaan oloa. Tästä hetkeä myöhemmin olo uskomatonta kyllä laantui, ja ilmoitin hölmistyneelle miehelle, että painun nukkumaan. Ja se siitä. Noin vain.

Joitakin öitä on myös tullut valvottua, 2-6 tuntia kerrallaan. Supisteluja kellottaen. Kunnes on taas koittanut aamu, eikä mitään ole tapahtunut.
Esikoinen vain syntyi. Ei silloin ollut tällaista, ja olin ollut siinä käsityksessä, että uudelleensynnyttäjällä tilanne etenee nopeammin. Mutta kaikki onkin mennyt aivan päinvastoin.

Sinänsä kaikki on ihan hyvin. Ehkä eniten ärsytystä vain aiheuttaa se, ettei elämää voi oikein suunnitella, ja että (etenkin alkuun) koin, että tilanteen etenemättömyys olisi muiden mielestä jollain tavoin oma vikani. Enkö nyt yhtä synnytystä saa etenemään? Vanhempieni oli aluksi vaikea ymmärtää, että supistukset vain loppuivat, eikä mitään sittenkään tapahtunut. Ymmärrän myös mieheni stressin töiden suhteen, ja siksi hänkin kyseli jatkuvasti olostani. Koen myös, että meillä on erilaiset tavat käsitellä asiaa. Siinä missä itse touhuan ja puuhaan, järjestän tekemistä ja menemistä, jämähtää mieheni ilmeettömänä paikoilleen. Joskin se tuntuu minusta siltä, kuin hän pyörisi ympäriinsä stressaantuneena saamatta mitään aikaan tai puhumatta mitään. Kun työnantaja sitten ehdotti hänen voivan pitää pari lomapäivää, totesin puoliksi tosissani, puoliksi vitsillä, että sitten saa myös tehdäkin jotain. Jos meno yhtään menee stressipyörimiseksi, niin passitan hänet takaisin töihin. Onneksi mies ymmärsi vitsin.

Tekemisestä ei ole ollut puutetta, sillä harva se päivä olen ollut kolan varressa ja kolannut lunta tuntikausia. Se ei liene yllätys tänä talvena. Onni onkin, että vointini on ollut sen verran hyvä, että olen kyennyt tekemään asioita. Kolaamaan lunta, hiihtämään, käymään salilla (kerran. Pitkästä aikaa!! Ja miten kivaa olikaan!), siivoamaan ja ylipäänsä touhuamaan. Siksi mieli ehkä tekeekin välillä tepposet, kun keskityn niin tekemiseen pelkän odottelun sijaan (ja usein käyttämäni fraasi onkin olostani kysellessä: "Jotain pientä on ollut, joo. Joitakin supisteluja pitkin päivää. Mutta en jaksa niistä innostua."), että saatan ihan totta unohtaakin sen, että synnytys on kuitenkin vielä edessä. Viimeistään ensi viikon perjantaina (rv 41+5), jolloin on yliaikaiskontrolli ja käynnistys.
Kyllä sittenkin toivon, että vauva tulisi jo aiemmin ihan itse.

Haaveiden pohdintaa

Kiitos rakkaan mieheni, pääsin tänään käymään iltalenkillä talvisessa metsässä. Kuuntelin Aamukahvilla -podcast- jaksoa, jossa keskusteltiin haaveista ja haaveilemisesta. Ensin ajattelin, että joojoo, mutta kuunnellaan nyt kuitenkin. Mutta sitten huomasin pientä kutinaa mielessäni. Miten samaistuttavaa oli Henriikan kertoma, että elämäntilanne saattaa kuormittavuudessaan vaikuttaa siihen, että isompia haaveita ei edes jaksa miettiä. Keskustelun myötä niitä kuitenkin ilmaantui, ja samaa huomasin myös itsessäni. Tavallaan en ole jaksanut miettiä sen suurempia haaveita ajatellen, että nyt haaveilen vain joistain ihan pikkuisista jutuista, kuten vegaanisista kokkailuista ja leipomisista, sillä suurempaan ei ole mahdollista. Mutta sitten ajatuksenidut pääsevät valloilleen ja pian olenkin jo mieli kuplien suorastaan haaveilemassa vaikka mistä. Lenkkiä edeltänyt ahdistus ja harmimieli alkoivat olla onneksi tipotiessään astellessani niin kauniissa satumetsässä pakkasen nipistellessä kivasti poskia ja nenänpäätä. Hengitys huurusi. Ja vauva liikkui vinhasti. Sitten taas pysähdyttiin ihastelemaan lumesta kimaltelevia männyn- ja kuusen oksia, kuvaamaan pienimpiä yksityiskohtia.
Ja minä haaveilin.

Haaveilin kirjoittamisesta, soittamisessa ja retkeilyssä kehittymisestä, työkuvioista, ystävistä, treffeistä mieheni kanssa, lapsista, vegaanisista kokkailuista ja leipomisista ja hyvistä yöunista. Haaveilin siitä, että puheemme Lapissa reissaamisesta todella toteutuisi. Haaveilin, että jonain päivänä saisin mahdollisuuden paistaa lettuja trangiallani ja keittää kahvit päälle. Että voisin pystyttää teltan ihanaan paikkaan ja yöpyä siellä lasten tai vaikka koko perheen kanssa.

Haaveilin siitä, kuinka toivoisin ystäviä elämääni. Haaveilin seurakuntayhteyden palautumisesta. Haaveilin niistä asioista, joita olen saanut elää, mutta jotka ovat jotenkin etääntyneet ajan kuluessa. Ehkä osittain "kiitos" koronan. Haaveilin työjutuista, niistä, joissa tänäänkin sain viuhtoa menemään. Toki olisi mukava ehtiä syömään lounaskin työajalla, mutta juuri tänään se ei menoa (supistuksia lukuun ottamatta) haitannut. En tarkoita, että syömättömyys on jokin ihailtava tavoite, mutta tänään työn imu ja flow olivat sellaisia, että jos vain olisi kysytty, niin taatusti olisin jäänyt tuplavuoroon. Ja tämä tapahtui juuri sillä osastolla, jonne koen kuuluvani.

Haaveilin, että voisin taas käydä pitkillä juoksulenkeillä. Kehittyä juoksijana. Mutta totta kai myös toipua rauhassa raskaudesta ja synnytyksestä. Haaveilin jumppatunneista, spinningeistä, siitä, että osaisin rauhoittua myös kehonhuoltoon ja vaikka kokeilemaan taas joogaa. Oi, hieronnasta, uimisesta, kiipeilemisestä ja vaikka mistä harrastamisesta! Olisi myös ihanaa päästä teatteriin, musikaaleihin, näyttelyihin ja kivoihin vegaaniravintoloihin.

On kuitenkin maltettava odottaa joidenkin haaveiden mahdollista toteutumista tai kenties muuttumista.
Ilman muuta ajankohtaisimmin haaveilen nyt joulun ajasta, jota toivoakseni saamme ristiin menevistä työvuoroista huolimatta viettää rennoin mielin. Ihan vielä en ole saanut suunniteltua kaikkea aikomaani valmiiksi puhumattakaan aikatauluista, mutta uskon ehtiväni sen, mikä on tärkeää.

Haaveilen myös onnistuneesta syntymäpäivästä. Ihan totta. Kyllä minulle merkitsee syntymäpäivät, niin muiden kuin omanikin. Ja ennen kuin pieni vauvamme saapuu maailmaan, on vielä edessä oma syntymäpäiväni. En ole ihan varma, mitä silloin olisi kiva tehdä. Koska haaveeni perheen kanssa vietettävästä ajasta kosahti mieheni iltavuoroon, haaveilin ystävistä. Mutta koska se tarkoittaisi myös joukon triplaantumista kaikkien ihanien lasten vuoksi, en jaksanut ryhtyä siihenkään. En tällä kertaa. Olisin kaivannut vain ystäviä ympärille. Ja ehkä minä saankin erään ystävän. Ainakin Huldan, jos en muita.

Mutta erään syntymän sujumisesta kaikin tavoin hyvin haaveilen myös. Hän, joka rymistelee joka päivä niin, että välillä ihan ihmetyttääkin, että tässäkö pitäisi sitten nukkua. Tiheät harjoitussupistukset ovat onneksi vähentyneet huomattavasti, ja pääsin palaamaan töihin kolmen viikon sairasloman jälkeen. Teki hyvää olla vielä pois töistä, joista ei tietenkään voi tietää etukäteen, onko edessä rauhallinen päivä vai sellainen, jossa jalkeilla olisi oltava jatkuvasti. Teki myös hyvää palata töihin, joskin eipä tässä ole kuin 80% työaikaa 4 viikkoa jäljellä. Ja joululistalla hieman vielä vähemmän. Oma flow iski parina päivänä tietyissä tilanteissa, ja mietinkin, että onko minun oikeasti pakko jäädä lomalle joulun jälkeen ennen äitiysloman alkua. 

Synnytykseen olen hiukan suunnannut jo ajatuksia. Onhan jo rv 30+4. Olen kuunnellut äänikirjaa ja joitakin podcast-jaksoja, seurannut instassa äitiysfysioterapeuttien postauksia. Olen myös hämmästellyt ajan kulumista, ja kuinka vatsani on oikeasti jo niin kasvanut, että sen koon syystä ei voi erehtyä. Kyllä minä ja vauvamahani vielä mahdumme oman talvitakin alle, mutta emme taatusti kauan. Talvipukeutuminen on kyllä oma haasteensa, mutta siitä selvitään kyllä.

Huomaan, että haaveilu on kyllä aikamoista urakkaa välillä. Nyt olen jo niin innoissani kaikista ajatuskuvioista ja pohdinnoista, että virtaa ei meinaa riittää enää loppuraskauden, synnytyksen ja vauvan syntymän jälkeisen ajan haaveiluun. Kyllähän sinnekin riittäisi vaikka mitä ajatuksia. Eräänä päivänä kärräsin yhden vauvan äitinsä luo synnyttäneiden osastolle ja viivähdin hetken haaveissani. Pian minäkin olen siellä vauvan kanssa! Mielessäni on kyllä niin hassuja pohdintoja, kuten että tällä kertaa mahdollisesti huutaessani täytyisi huutaa matalalla äänellä korkean sijaan ja kohdistaa energiaa vauvan ulossaamiseen. Tai miten ihanalta maistuukaan kaikki ruoka synnytysrupeaman jälkeen. Täytyypä muistaa huolehtia, että tällä kertaa saan kasvis- tai vegaanista ruokaa viimeksi saadun perusruoan sijaan. Pikkuasioita sen äärellä, millaisen aarteen tulemme taas saamaan. Miten ihmeellisiä ovatkaan nuo ensipäivät sekä sairaalassa että sitten kotona!

Liekö johtunut kuluneen viikon herkillä olemisesta, niin tästäkin olen jo kohta nyyhkimässä. Olen reagoinut itsekseni aika tunteikkaasti joihinkin asioihin, ja asiaan kuuluvasti herkistelen jo näitäkin.

Onpa ihanaa saada hetki aikaa kirjoittaa, vihdoinkin. Iloitsen edes pienestä hetkestä, pienestä tajunnanvirrasta. Kyllä tämäkin jotain taas selkiyttää.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on haaveita. Olisi mukava kuulla niistä.
Ihanaa, haaveiden täyttämää ja todeksi tulevaa joulukuuta!

Oma aika iltavuoron jälkeen klo 23:30

Työkaverini postailee usein instagramiin kuvia kolmannesta raskaudestaan eri yhteyksissä. Hän päivittää tilannetta ja vaiheita, kuvaa vatsaansa, tuskastelee pahoinvoinnin kanssa ja vaikeroi sokerirasituksen kurjuudesta. Ultrakuva vauvasta on mallattu ihanasti ja romanttisesti neilikan ja söpöjen vauvan vaatteiden kanssa.
Hän on niin onnellinen.
Ja minäkin hänen puolestaan. Sitten mietin, miksi en itse nosta raskautta enemmän esille omissa somekanavissani. Muistan jo Huldan raskauden kohdalla, että en jotenkin tohtinut. En kehdannut. Ja suurin osa niistä ihmisistä, joiden kanssa vietin eniten aikaa tai olin yhteyksissä eivät juuri mainostaneet omia raskauksiaan. Olivat vaatimattomia ja aivan ihania omana itsenään ja tavallaan ilmaista asioita.

Tulin tänään miettineeksi pukukopin ovea sulkiessani iltavuoron jälkeen pientä tuokiota työkaverin kanssa. Kysäisin hänen kuulumisiaan, jonka jälkeen hän kysyi minun, ehkä hieman jopa vilkaisten löysän työpaidan alta näkyvää raskausvatsaa. Mitä minä kerroin? En yhtään mitään vauvasta tai raskaudesta. Kerroin jotain pientä, ympäripyöreää ja heitin mukaan Huldan päivittelyn "apsaltista", jonka takia emme eilen päässeet isoon kuralätäkköön hyppimään. (Siis asfaltti) En maininnut sanallakaan raskaudesta. Toki olen myös varuillani tuossa työpaikassa. En tiedä, mitä minusta puhutaan, sillä taatusti minusta puhutaan. 
Mutta sivuraiteille tai ei, niin en jotenkin tohtinut tuoda esille raskautta. Vaikka kyllähän siitä tiedetään. (Ja juorutaan varmaan, että olen taatusti suunnitellut tämän näin, että saan jäädä samantien pois töistä äitiyslomalle...)

Tulin myös ajatelleeksi sitä, että ei tätä raskautta ole enää ihan kauheasti jäljellä. Jos jo ensimmäiset 23+ viikkoa on kulunut hujauksessa, niin miten mahtaa käydä lopuille viikoille, kun edessä on enemmän töitä, Huldan synttärit, omani sekä joulu? Kaikenlaista puuhaa ja järkkäämistä, mukavaa touhuamista.
Ja vastapainona sitten myös jaksamattomuutta, väsymystä, supistuksia ja huonoa oloa juurikin siitä nimenomaisesta puuhaamisesta.
Ehdinkö nauttimaan raskaudesta? Ehdinkö ihastelemaan raskausvatsaa, hehkumaan raskaudesta ja vauvan odotuksesta? Ehdinkö suomaan ajatusta vauvan tulolle, muutoin kuin käytännön asioiden puitteissa?
Ja mitä jos haluaisinkin mainostaa sitä enemmän; ehtisinkö??

En toisaalta tiedä, haluaisinko toisaalta leijua vain jossain raskauskuplassa, sillä Huldan raskauden aikanakin surin sitä, että aikani kului työhaasteissa, muutossa ja uniongelmissa. Silti en muista aikaa niin, vaan nyt muistoissani tuo aika on ollut jotenkin todella suloista, ihanaa ja onnellista vauvan odotusta. Mitä luultavammin tämänkin raskauden myöhemmät muistikuvat ovat varmaan aika samanlaisia.

Kiireisen ja intensiivinen onnellinen on tämä arki edelleen, ja olen kovin onnellinen siitä. Toki joskus olisi oikeasti aika kiva saada käydä vaikka lenkillä ihan itsekseen tai salilla. Käydä juoksulenkillä!! (Mutta en tosiaan mene raskauden aikana.) Tai vaikka heittää pitkäkseen lukeakseen kirjaa (minä kuuntelen nykyisin pääasiassa vain äänikirjoja työmatkoilla ja harvoilla lenkeillä). Saisi ottaa aikaa vain itsekseen. Ja toisaalta juuri nythän minä teen niin: otan aikaa itsekseni, iltavuoron ja iltapalan jälkeen klo 23:30 kirjoittaakseni vihdoin koneella edes joitain hataria ajatuksiani. Tiedän tämän kostautuvan huomisaamuna, kun monen huonon yön jälkeen myös ensi yö jäänee lyhyeksi ja joudun heräämään Huldan kanssa herätykseen ehtiäksemme äitiysneuvolaan. Ja siitä sitten äkkiä perhekerhoon, josta kotiin syömään ruokaa ennen Mumman tuloa ja sitten viiletän taas töihin. Mutta jos sitten viikonloppuna!

Jälleen palaan siihen taustalla leijuvaan ajatukseen, että kaipaan niin kovin aikaa prosessoida ajatuksia, käydä läpi niitä, tutkia ja pohtia, keskittyä raskauteen ja vauvan tuloon tunnetasolla. Ehkä se, että sitä toisi esiin somessa toisi raskautta itsellekin edelleen todemmaksi? 

---

"Miten olet jaksanut?", on usein kuulemani kysymys työpaikoillani. 
"Ihan hyvin," vastaan, vaikka eihän se täysin koko totuus ole. Saatan joissakin tapauksissa mainita kiusallisen huimauksen, vauhtia hidastavat harjoitussupistukset ja se, että puuhailun tuntee herkemmin jaloissa ja olossa. Näiden lisäksi olen huomannut, että myös vatsan ja selän seudulla on Huldan raskautta enemmän jonkinlaisia kipuja ja epämukavia oloja. Kaipa se keho tosiaan reagoi voimakkaammin uusissa raskauksissa. Yhä edelleen jaksan silti huvittua kansainvälisestä termistä, jonka kuulin viime viikolla. Aivan en ehdi olemaan geriatrinen synnyttäjä, vaikka olo välillä onkin melkoisen kömpelö, raihnainen ja väsynyt.

Huomenna on jälleen äitiysneuvola, ja ehkä siksikin ajatukseni ovat lipuneet tänään silloin tällöin raskausajan pohdintoihin. Olen odottanut käyntiä jo pari viikkoa, sillä olen niin kaivannut pysähtymistä. En tosin ole ihan varma, tuleeko käynti vastaamaan odotuksiini, sillä joudun ottamaan Huldan mukaani ja aiheena on Kelan tuet.
Siispä nukkumaan.

P.S. Ai että inspiroidun niin kovin Aamukahvilla-podcastin Henriikan päivityksistä Instagramista! Jälleen niin hyvää ja rehellistä pohdintaa esimerkiksi erkaumasta. Meillä on toki eri tilanteet, mutta huomaan saaneeni pientä lomaa omista harmitteluista liittyen Huldan raskauden myötä jääneeseen vatsalihasten erkaumaan. Tsemppaan siis jo pienesti itseäni uuteen kuntoutusprosessiin. 

Ainakin tuleva sisko muistaa vauvan tulon

Nyt yritän tehdä terveydenhoitajan kehotuksen mukaan: mietin ja kirjoitan ennen nukkumaan menoa.

Havahduin nimittäin astellessani maanantaina neuvolaan, rv 17+1, että en ole juurikaan ehtinyt pysähtyä miettimään raskautta ja vauvaa. Siis sen jälkeen, kun selvisi kromosomien olevan normaalit. Ilman huolen sävyttämiä pohdintoja. Toki mieli on aika ajoin askaroinut arkisten asioiden parissa, kuten kuinka järjestän miehen iltavuoroiltoina kahden lapsen nukuttamisen, koiran ulkoiluttamisen ja mahdollisesti myös lumitöiden tekemisen. Ja toisaalta taas, että kuinka paljon meillä loppujen lopuksi on jo valmiina, ainakin isompia juttuja. Tänään kävin läpi Huldalta jääneitä vaatteita, joita en ollut ehtinyt viemään pois. Olin ajatellut, että kyllähän sieltä nyt jotain löytyy vauvalle. No toki, joitakin sukkia ja keltaisia housuja, kokoa 74. Eipä niitä "vauvan vaatteita" enää juuri ollut, ja nuo 74-92cm koot olivat jo niin selvästi tytön vaatteita kukkineen ja röyhelöineen, että ei niitä oikein pojalle tulisi laitettua. Joitakin violetteja juttuja siirsin talteen.

Mutta se neuvola. Ajatus siitä, että nyt olisi tunti aikaa keskittyä hyvin menevään raskauteen sekä tulevaan synnytykseen ja vauvaan liikutti. Helpotti. Rauhoitti. Tuntui ihanalta. Kaiken lisäksi meillä on nykyään aivan ihana terveydenhoitaja, jolle annoinkin nyt kiitosta. Hän on ollut suuri korjaava kokemus takavuosien neuvolapettymyksiini. Tuntui hyvältä antaa sanojen vain tulla, käydä läpi matkaa tähän hetkeen, omaa vointia, sivuta hiukan myös Huldan raskautta ja vauvavuotta, miettiä myös tulevaa. Tuntuu hullulta edes ajatella, että raskaus on jo lähes puolivälissä, enkä ole oikeastaan edes tajunnut sitä vielä! Jos Huldan kohdalla ajatus raskaudesta ja vauvasta tuntui absurdilta lapsettomuusvuosien jälkeen ja menettämisen pelon aiheuttaman suojakuoren vuoksi, niin nyt syynä sille, ettei aikaa ole ollut keskittyä tähän tilanteeseen. On ollut vain kiireinen arki sekä intensiivinen aika Huldan kanssa. Elämä on ollut ihanaa kaikkine töineen, arkisine puuhineen, lapsen kanssa touhuiluineen ja sellaisineen, mutta ihan totta: tätä vauvajuttua en ole ehtinyt miettimään käytännön järjestelyjä lukuunottamatta. 

Siis onhan tämä ihanaa. On on ja on. Neuvolassa käymisellä oli suuri vaikutus, ja olisin niin kovasti toivonut miehenikin voivan olla mukana. Tuskin hänelläkään on ollut aikaa miettiä ja keskittyä vauvaan. Mutta flunssa tuli taloon, ja vaikka Huldalla oli edelleen vauhti päällä, niin siinähän se räkä sitten roikkui mukana. Vaan eihän nyt nuhaista lasta voi ottaa mukaan neuvolaan. Onneksi kultainen terveydenhoitaja ehdotti, että nauhoittaisin Tähti-vauvan sykettä miehelleni. Se toikin paljon iloa!

Iltaisin on ollut kovin vaikea saada unta. Tuntuu, että juuri silloin on hetki omille ajatuksille, vaikka en oikein saa niistä kunnolla kiinni. Tai sitten olen vain täyttänyt kaiken mahdollisen hiljaisen hetken e- ja äänikirjoilla. Vedänpä läpi myös Syke-sarjaa, jota aloitin Huldan loppuraskaudessa. Välistä tuntuu, että jalkoja pakottaa kovasti, kenties jalkeilla olo saa turvotuksen lisääntymään. Ja muutenkin on vain vaikea nukahtaa. Mutta tämä ei ole mitään verrattuna Huldan raskausaikaan...

Ajatuksissani kello käy hurjaa kyytiä, ja pian on olevinaan joulu ja Tähti-vauvan syntymä. Sitä ennen olisi tehtävä tiettyjä vuosisiivouksia kotona (nämä ovat omia päätöksiäni ja suunnitelmiani), koottava Huldalle valokuvakirja kolmannesta ikävuodesta, järjestettävä hänen 3-vuotisjuhlat (epämääräiset pohdinnat alkoivat tänään saada konkretiaa, kun suunnittelimme yhdessä kakkua ja tarjottavaa), haalittava kasaan vauvan vaatteita, palattava töihin, järjestettävä joulu... näiden lisäksi vielä useita pienempiä vapaaehtoisjuttuja, joissa olen mielelläni mukana. Kaikenlaista kivaa siis, ja osan suunnitteleminen tai aloittaminen on tuonut oloon myös rauhaa: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tänään iloitsen syyskukkien laittamisesta ja kasvihuoneen siivoamisesta.

Muutoin kuin jalkojen turvotuksista, jonkinlaisesta vatsan kasvusta, vauvan hipsutteluista, nopeammin väsymisestä sekä ajatusten hyvinkin laajasta sekalaisuudesta huolimatta raskaus tuppaa unohtumaan. Tai se on tavallaan jokin irrallinen, erillisessä tilassa ja ajassa tapahtuva asia. Ja sitten me vain yritämme toisinaan tavailla erilaisia nimiä, todeten hetken kuluttua, että eipä niitä kivoja ole, jonka jälkeen mies alkaa heittää vitsiksi tarkoitettuja ehdotuksia, joista minä turhaannun ja totean kellon olevan jo paljon ja meneväni nukkumaan. Katson yhden tai kaksi Syke-jaksoa, enkä muuten muista raskautta, kuin tarkistamalla mielessäni, onko päivän hipsutteluja tuntunut jo. Hulda sen sijaan tuntuu puhuvan meistä kaikista eniten vauvasta. Hän saattaa miettiä, että riittääkö ruokaa myös Tähti-vauvalle, tai että onko tällä uimapukua päällä. Tänään hän kävi innoissaan läpi vanhoja vaatteitaan ja hihkui, että mahtuuko tämä ja tämä vauvalle. Hän kertoo myös innoissaan kuka vain sattuu paikalle, että äidin masussa on Tähti-vauva ja että hänestä tulee sisko.

Niin. Se on kyllä varsin pian.

Mutta onneksi saamme ensin suunnitella tulevan siskon syntymäpäiväjuhlia. 
Eipä me siinäkään olla ihan myöhässä; juhlat ovat vasta loka-marraskuussa.😂

Valmistautuminen kolmanteen pakastealkion siirtoon

Oma sisäinen maailmani on niin täynnä kaikenlaisia tapahtumia, tekemistä, aisteja, tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja vaiheita, että joskus tekisi ihan hyvää hengähtää hetki. Monin tavoin hyviä viikkoja nämä ovat olleet kuitenkin, mutta huomaan, että reagoin vahvoihin tunteisiin nukkumalla levottomasti tai jossain kohti ainakin väsähtäväni. Vaikka toisaalta ei olekaan mikään hätä. Mieli vain on aika täynnä.

Aikaan on mahtunut onnistumisen kokemuksia, hyviä ja koskettavia kohtaamisia sekä arvostavia hetkiä töissä, retkiä ja ulkoilua, hiekkalaatikon ja terassin laittoa, kasvatuksellisia pohdintoja, kerhon päätöstä (heh, ihan kuin koulun kevätkauden päätös -olo, vaikka mitään kevätjuhlia ei ollutkaan), perheaikaa sekä parisuhdeaikaa. Edellisen pettymyksen tiimoilta puhisin, että meidän on pakko saada joku hetki aikaa olla yhdessä. Tähän mennessä olemme pyytäneet lastenhoitoapua vain työvuoroja varten, mutta nyt tuntui jo aika pakottavalta saada muutakin aikaa, kuin Huldan höpötyksen keskellä puhutut arjen jutut. 

Ihan ensimmäinen ajatus oli mennä hotelliin yöksi, syödä ihana aamupala ja kierrellä kaupungilla. Mutta se vaihtui aika pian haaveeseen retkipäivästä. Mutta sääennusteet vaihtelivat päivittäin, ja vielä keskiviikko-iltana nurisimme, että voi eiiii... mitä oikein tekisimme. Hotellin hylkäsimme jo toistamiseen ja edessä oli sitten kompromissilta tuntuva päiväreissu Tampereelle. Ei sillä, minähän sinne kyllä olin kovasti halunnut, mutta retken peruuntuminen harmitti. Heräsin torstai-aamuna ja ensimmäinen ajatus oli tarkistaa sää. Pilvistä!! Maltoin hetken odottaa ennen miehen herättämistä. Edellisen päivän vatvomisen ärsyttäminen vielä mietitytti, mutta ei meidän silti tarvinnut kovin paljon miettiä, kun olimme jo kasaamassa kamppeita kasaan. Me todellakin lähtisimme retkelle! Emme haaveilemalle Repovedelle, mutta retkelle kuitenkin. Ja se vasta olikin ihana päivä. Vuoroin hihkuin ja huokailin, kuinka i-ha-naa oli. 

Torstai-iltana huomasin jo oloni kiristyvän, vaikka elämä toki pyörii koko ajan niin, ettei liikoja ehdi pysähdellä miettimään. Mutta vaikka perjantaina mitään ei vielä tapahtuisikaan, niin olisihan se taas yksi konkreettinen juttu eteenpäin. Eilen oli polikäynti kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Käynti itsessään oli hulvaton. Nauroimme ties mille jutuille, ja minua huvitti sekin, kun lääkäri hihkui:
"Oi, miten kaunis kohdun limakalvo! Kato nyt!"
Juuuuu, kyllä kyllä.
Eli siirtoa varten kaikki on niinkuin pitääkin. Ehdin ilmoittamaan tuloksen sitten juuri ennen polin kesätaukoa. Kyselin jo valmiiksi syksyä ja sen aikatauluja, joskin tarkistan ohjeistukset kesälle vielä erikseen. Ajatuksissani olen jo syksyn siirroissa.

Lähdin polilta takaisin autolle ja huomasin yhtäkkiä harteillani olevan taas muutama kymmen kiloa painoa lisää. Väsymys ja ahdistus iskivät ihan yllättäen. Nyt se ruljanssi taas alkaisi. Tai se hiljainen, mielen tasolla käytävä toivon ja epätoivon tunteiden vyöry. Mietin jo valmiiksi, että tuleva kesätauko tulisi meille niin tarpeeseen ja tekisi valtavan hyvää. Mutta ahdisti se, millainen tunnemyräkkä sitä ennen oli käytävä. Jossain kohti iskisi taas se hölmö ja hyödytön spekulointi, jos pp4 tai pp11 tuntuisi jo jotain... ja sitten se viimeisin hyökyaalto, Suuri Pettymys. 

Myöhemmin päivällä sain soiton yliopistosairaalasta. Lugesteron alkaa maanantaina ja siirto on jälleen perjantaina 28.5. Samoissa viikonpäiväsykleissä siis mennään, kuten edellisinä kertoina, ja veikkaukseni osui oikeaan. Onneksi toisaalta perjantai, sillä torstaina lopetan yövuorot. Olisi ollut aika karua jatkaa siitä muutaman tunnin päästä ajamaan sairaalaan siirtoa varten. Nyt tosin tuntuu, että vielä vuori olisi kiivettävänä siirtoon juuri kahden yövuoron vuoksi, mutta meneepä aika aikalailla yövuorosumussa.

Osittain onkin erikoista, kuinka sitten samaan aikaan iloitsee, kuinka helppoa 2,5 vuotiaan kanssa on mennä ja touhuta. Osin jopa huokaisee, että miten onkin niin kivaa ja mukavaa! Ja sitten samaan aikaan kaipaa sydänjuuria myöten sitä, että voisi saada vielä toisen lapsen.

Tarkoitus kai tälläkin

Jälleen kirjoitan kuulumisia parin viikon päästä tapahtumista.
Aika on mennyt ulkona puuhatessa ja kesän fiilistelyistä, töissä, Huldan kanssa touhutessa ja hyvien kohtaamisten parissa.
Simpukka-viikon aluksi (siihen siis mitenkään liittymättä) lähdimme käymään pienellä päiväreissulla. Testitulos tuntui jo aika selvältä ja meitä molempia ahdisti ihan kamalasti. Hulda siis takapenkille, auto liikkeelle ja siinä sitä sitten oltiin. Voitaisi ehkä jutella, kun arjen puuhat eivät keskeyttäisi. Sitä käytiinkin sitten melko syvissä vesissä, ja siinä itkun tiimellyksessä sain itselleni migreenin. Olo oli lohduton, sillä puheet liippasivat myös lopullisempiakin teemoja. Pääsimme aikanaan perille määränpäähämme ja keskustelun sävy oli saanut valoisampia ja toiveikkaampia suuntia. Me selviäisimme tästä yhdessä.

Tuli keskiviikko, pp 12, jolloin olin päättänyt tehdä testin, ilmoittaa tuloksen polille ja lopettaa luvan saatuani lääkkeet. En jaksaisi niitä enempää, vaan haluaisin päästä jo eteenpäin. Testi oli selvä negatiivinen. Ei haamun haamua, ei mitään. Viesti polille, Hulda kerhoon, ja minä lenkille. Aamupäivän aikana sain puhelun polilta.
"Itse toki tunnet oman kroppasi, mutta suosittelisin, että odottelisit vielä perjantaihin," hoitaja pohti.
Enkä edes tunne, mietin. PCO ja lääkkeet ja kaikki sekoittavat ihan kaiken. En jaksanut enää uskoa, mutta lupasin jatkaa lääkkeitä vielä perjantaihin ja tehdä vielä uuden testin.

Viikon aikana koin tärkeäksi nostaa taas somessa esiin lapsettomuuden teemaa, ja sen myötä sain aivan valtavan määrän reaktioita, kommentteja ja kohtaamisia. Olen silloin tällöin tuonut esille näitä asioita, ja siitä olenkin saanut paljon kiitosta. Minua on rohkaissut ja liikuttanut se, kuinka omat postaukseni ovat avanneet silmiä, rohkaisseet kertomaan omaa tarinaansa (minulle tai muille) tai tuoneet lohtua, rohkaisua ja vertaistukea heille, joita lapsettomuus on koskettanut tavalla tai toisella. Jo se, että kokemuksistamme puhuminen on tuonut yhdellekin tukea ja apua, on helpottanut omaa harmiani pieleen menneestä siirrosta. Olen käynyt useita keskusteluita töissä, olen jutellut ystävieni kanssa, ja vaikka emme olekaan kaiken aikaa puineet lapsettomuutta, niin keskustelutasomme on syventynyt.
Ehkä tämä oli se "tarkoitus" tälle kierrolle.

Perjantai. Pp 14.
Tämä määrittäisi sen, painottuisivatko ajatuksemme enemmän Lapsettomien lauantaihin vai Äitienpäivään. Jälkimmäistä en tosin edes saisi, sillä olin epähuomiossa suunnitellut itselleni pitkän työpäivän. Sekin vielä.
"Ei raskaana" luki testissä. Tiesin sen.
Polilta tuli iltapäivällä soitto, sovimme uudesta poliajasta kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Omaa äitienpäivää vietimme lauantaina. Se olikin aivan ihana päivä. Töiden jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme retkelle kakkukahveille oman ihanan perheemme kanssa. Niin parasta.

Uusi poliaika on tulossa ensi viikon perjantaina. Sen perusteella yliopistosairaalasta soitettaisi aikaa viimeiseen pakastealkion siirtoon ennen kesätaukoa. Jos tämä ei tuota toivottua tulosta, on meillä toki pakkasessa vielä kolme alkiota syksylle. Jotenkin ajatukset ovat jo osin siellä. Suurimmalta osin kuitenkin ihan arjessa. Onni on oma piha, alkava kesä ja kaikenlaiset puuhat ulkona niin kodin parissa kuin Huldan kanssa. Nyt nautin. Menneet murheet ovat menneitä. Nyt on tämä hetki, ihana työ, ihanat kukat kuistilla, ihana perhe ja niin moni asia hyvin.

Joulu täynnä rauhaa ja onnellisuutta, mutta ripaus myös jännitystä ja odotusta

Kuten olin itsekseni uumoillut, tulee tämä joulun aika olemaan aika rankkaa aikaa. Olen toisaalta ihan äärettömän onnellinen, ja suukottelen Huldaa tämän tästä. On ollut niin pakahduttavan ihanaa nähdä pienen iloa ja intoa joulujutuista. Tai luultavasti vain "jutuista", koska joulu ei ehkä niinkään ole hänelle vielä valjennut. Joulukoristeiden asetteleminen, pipareiden leipominen, joulukorttien askarteleminen ja joululaulut... Ihan parasta. Ja vielä parempaa, kun saan nähdä Huldan innostuvan näistä puuhista. 
Sitten seurasi joulukuusen koristeleminen, lahjojen jakaminen ja avaaminen... jopa jouluruoat maistuivat!
Mun tyttö!

Olen huokaillut monta kertaa tämän kuukauden aikana, kuinka ihanaa kaikki on ollut. Olen itse jouluihminen (lapsena liitin jopa joulukuussa olevat synttärinikin osaksi joulun aikaa), ja on aika hykerryttävän suloista, kun oma pieni tyttöni pyytää musiikkia, väkertelee pipareiden kanssa tuntikausia ja koristelee kuusta kolmatta kertaa uudelleen. Tätä olen niin odottanut. Joulua lapsen kanssa.

Se, mikä tässä ajassa väsyttää, on työt, vaikka ihanaa onkin. Teen joululistan täyttä työaikaa, joka tarkoittaa siis kolmivuorotyötä joulun ympärillä. Aika ihanaa, mutta samalla melko väsyttävääkin. Huomaan nytkin, neljän päivän vapaillani, miettiväni työasioita. Osittain arvelen syyn olevan tammikuu, mutta osittain ihan vain jonkinlainen pikkujännitys. Haluaisin hoitaa hommani jo kotiin. Toisaalta vaikka joululista päättyykin ensi viikon jälkeen, niin edessä on sitten tammikuu ja toinen työvuorolista 50% työajalla. Olen kiitollinen näistä töistä, vaikka joulun ajan menemmekin sitten oikeastaan ihan ristiin työvuoroissa mieheni kanssa. Mutta tämä on nyt tätä aikaa, eikä kuitenkaan ikuista.

Kiitän itseäni siitä, että uumoilin väsymystä. Sen vuoksi tein oikeastaan ihan kaiken valmiiksi ennen töiden alkua. Keitin jopa rosollipunajuuret ja -porkkanat pakkaseen. Oli ihana tunne saada väkerrettyä valmiiksi herkkulaatikot ystävilleni saatuani keiteltyä fudget ja käärittyä toffeet. Olin kieltämättä aika mielissäni lahjaideoistani, ja vaikka osa todella oli opettelun eri vaiheiden tuotoksia, niin ainakin olin kaiken tehnyt rakkaudella. Kiersimme ennen töiden alkua Huldan kanssa viemässä ystävillemme joulumuistamisia. Tulihan siinä melkoisesti jouluntuntua. Vain haudoilla käynti jäi, sillä väsymys alkoi jo painaa pientä. Huvitti jo, että minustahan on alkanut kuoriutumaan ihan äitini. Hänen kanssaan teimme aina joulun alla joulukierroksen, jonka yhteydessä veimme kynttilöitä myös haudoille. 

Tänäänkin olen ollut aika väsynyt, ja olen ollut siitä jopa hiukan ärtynyt. Sitten tajusin, että työtpä tosiaan saattavat väsyttää. On ihan eri asia tehdä täyttä työaikaa aivan yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen kuin keikkailla silloin tällöin. Mutta eiköhän se ole ihan ok. Mikäs kiire meillä muka on mihinkään.

Toisaalta huomaan jännittäväni ja miettiväni jo tammikuuta. Viime kirjoituksessa pohdin sitä, että mitä lääkkeetön kierto mahtaa tuoda tullessaan. No voin kertoa, että ei yhtikäs mitään! Tai oikeastaan vain jotain epämääräisiä välivuotoja, joista ehdin jo tekemään omat päätelmäni. Ja entä vyöhyketerapia? No pöh. Ehkä rentouduin, ehkä kuukautiskivut olivat vähäisemmät, mutta siinä kaikki. Kierto nimittäin venähti 42 päivään asti. Onneksi sain juuri ohjeistuksen Terolut-kuuriin.

IVF:n suunnittelukäynti oli kuun alussa. Siellä tarkistettiin ultralla tilanne ja sain vihdoin kuulla aikatauluista. Olin itse varautunut helmi-maaliskuun aikoihin, joten yllätyin aika tavalla, kun lääkäri sanoi, että jo tammikuussa voitaisi aloittaa pistokset. Kuulemma sairaalassa, jossa toimenpiteet tehdään, on tuolloin väljempää. Aika ällistynyt olin tästä uutisesta, ja kai myös toiveikas; onhan aikataulujen kuuleminen taas tieto eteenpäin. Tuolloin ei kuukautisten alkamisesta ollut vielä tietoa, ja kysyinkin, että kuinkas kauan niitä voidaan sitten odotella, jos kerran sitten seuraavasta kierrosta aloittaisin hoidot. Kuulemma jouluun, jonka jälkeen voisin ottaa Terolut-kuurin, jos mitään ei ole tapahtunut. 
Onneksi ne sitten lopulta alkoivatkin, ja oli mukava saada kuulla pari päivää sitten, että seuraavaa kiertoa ei tarvitse odottaa 1,5 kuukautta. Onkin jännittävää, että nyt on poliaika varattuna ja suurin piirtein tiedossa, milloin punktio tehtäisi. Ihan varmaa ei ole, voidaanko alkio siirtää tuoreeltaan, vai tarvitseeko odottaa pakkasalkion siirtoon. Tämä siis hyperstimulaatioriskini vuoksi. Aika kultaa muistot, ja tässä kohtaa olisin itse vain reteesti kannustamassa, että tuoreeltaa vaan! (Kävin tosin jokin aika sitten lukemassa viime siirron aikojen tekstejä, ja täytyy sanoa, että ei ne hyperstimulaation oireet toki mitään mukavia olleet.)

Raportiksihan tämä meni. 
Tunteet kaikki sikin sokin. Onnellisuutta, joulun lämpöä, iloa, rentoutta. Jännitystä, väsymystä, kihelmöintiä, epävarmuutta. Toiveikkuutta, malttamattomuutta, uskoa, luottamusta.

Toivon Sinulle lämpöistä ja rakkauden täyteistä joulun aikaa sekä ihanaa uutta vuotta! Vieköön se Sinua lähemmäs toiveesi täyttymystä!

Imetyksen lopettamisen sävyttämiä ajatuksia

Tänään on mieheni kolmannen ja viimeisen lomaviikon aloitus. Meillä ei ole ollut mitään suurempia suunnitelmia, vaikka silti tuntuu, kuin olisimme olleet aika suurissa jutuissa mukana. Olemme tehneet ihania päiväreissuja lähiseuduille, retkeilleet vähintäänkin rannoille ja yleisesti ottaen ulkoilleet ja tehneet kivoja juttuja. Pieni on suurta -sanonta tulee niin tutuksi, kun pysähtyy Huldan kanssa ihmettelemään leppäkerttua tai sitä, kuinka järven aallot liplattavat rantahiekkaa vasten. 

Lisää kuvateksti

Loma on ollut antoisaa aikaa, mutta jokin haikeus on kaihertanut myös tänä aamuna. Onnekseni olen ollut ennen imetyksen lopettamista tietoinen siitä, että jonkinlaisia oloja voi tulla itselleni. Silti se, kun juhannusaattona ahdisti aika lailla kaikki ja sitten itketti vielä (mielestäni) pieleen mennyt Brita-kakku tuli aika yllätyksenä. Oikeastaan jopa nauratti, kun jossain vaiheessa tajusin, että pientä perspektiiviä voi tuo hormonien muutos tuoda. Inhoan vedota tunteissa ja reaktioissa hormoneihin, mutta toisaalta miksi myöskään kieltää niiden vaikutukset. (Toisaalta vetoaminen ja oikeuttaminen ovat kaksi eri asiaa.)

Pääasiassa koen kaksi viikkoa sitten tapahtuneen imetyksen lopettamisen sujuneen aika kivuttomasti. Hulda ei tosiaan ole tuntunut juuri muistavan koko asiaa. Pari ensimmäistä iltaa hän yritti kerran vetäistä paidan kaula-aukkoa alas, mutta siinä se. Itselläni melko usein olleet päänsäryt tihentyivät alkuvaiheessa, mutta nyt siitä on ollut jopa puolen viikon tauko. Rintoja on alkanut nyt aika ajoin vihloa, mutta mitään suurempaa en ole niissä huomannut (haha. "Suurempaa." "Suuri" ja "minun rinnat" ovat kuin kaksi eri maailmaa.). Oma mieli on vajaan viikon sisään alkanut kokemaan pienehköä turnausväsymystä, tai ainakin jonkinlaista katsantoa alamaihin.

Varsinaista asiantynkää minulla ei oikeastaan ollut. Istun terassillamme syötyäni aamupalan ja luettuani e-kirjaa. Muut nukkuvat edelleen ja minulla on tässä omaa aikaa. Linnut sirkuttavat uuden päivän kunniaksi, aurinko säteilee pihlajan lehtien lomasta, hentoinen tuulenvire huojuttaa musta-aroniapensaiden oksia ja lehtiä. Huomaan palelevani pitkästä aikaa. 

Olo on tänään ollut jotenkin yksinäinen. Heräilin jo joskus viiden pintaan ja ajatuksenjuoksuni säntäili jostain syystä sellaisille vesille, että hiukan alkoi surettaa. Olemme kipuilleet jo onneksi taakse jäänyttä juhannusta. Taas se tunne, että kaikilla muilla on tosi kivaa ja hauskaa tosi kivassa ja hauskassa seurassa. Ihania mökkejä, ihania ruokia, ihania pöhköjä pihapelejä. Paljon ystäviä, sukulaisia ja ystäviä. Lämpöä ja rakkautta. Naurua, iloa, hyviä keskusteluja ja valvomista läpi yöttömän yön. 
Meillä? No ei ihan, vaikka sinänsä siinä ei ollut mitään vikaa. Paljon kivoja asioita rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta silti se tunne siitä, että jää taas paitsi jostain jostain.
Suuret ajatukset vyöryvät. Juhannus edustaa sitä, mitä ajatukset ovat viime aikoina taas olleet. (Nyt seuraa valitusta.) Kokemus siitä, että ei ole riittävän tyylikäs, rento, hauska, kaunis, ahkera, sisustustaitoinen, käsityötaitoinen, puutarhataitoinen, ammattitaitoinen, ahkera, kärsivällinen, sivistynyt, sinnikäs, järkevä tai osaava on taas ollut mielen päällä. Tänä aamuna tähän soppaan tipahti vielä sellainen maustepippuri, että kuvittelin yhtäkkiä, että minusta ei pidetä. Että kaikki ne ystävät, joita olen kuvitellut olevan ystäviäni, eivät enää pidä minusta. Koska minusta tullut raskauden ja äitiyden myötä tällainen. Tai että olen vain tällainen. Ehkei raskauden ja äitiyden vuoksi. Ehkä vain siksi, että en sittenkään osannut. En tiedä. Että sittenkin olen vain tällainen. Ehkä minusta ei koskaan olisi voinutkaan tulla muuta. 

Onnekseni satuin saamaan heti aamutuimaan pari lyhyttä viestiä ystävältäni, ja hetken päästä tajusin, että en oikeasti usko ajatusteni pitävän paikkansa. Järjellä ajateltuna uskon monen syyn vaikuttavan siihen, miksi esimerkiksi omassa poterossani on ollut välillä aika ahdasta.  Pari sinnikästä ajatusta on myös pitäneet pintansa. Päätän käydä lämmittelemässä kasvihuoneessa ja hengittämässä sitä tietoisuutta, että minun kädenjälkiäni ovat persilja, kesäkurpitsa, kurpitsa, salaatti ja lehtikaali, vaikka joillekin niistä on aika ahtaat oltavat. Se toisaalta kuvastaa myös minua. Innostun aika tavalla ja aika monesta asiasta, ryhdyn ja aloitan, sitten tuleekin hiukan ahdasta kaikkien puuhieni kanssa. Jossain kohtaa tajuan ehkä hiukan harventaa jotain, jotta tilaa ja ravinnetta riittäisi kaikista tärkeimmille asioille. 

Kyllä se tämäkin päivä vielä iloksi muuttuu, ja ihan varmasti myös ajatukseni. 

Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä mihinkään

Totesin tässä eräänä päivänä, että nyt elämä hipoo aika lailla täydellisyyttä.
On komposti, mattoteline, puutarha ja itse laitettu tapetti seinässä. Ja minun perhe, mies ja lapsi.
Edeltävä viikko on ollut aivan mahtava, vaikka olenkin kuittaillut, että kohta mies todella toivoo pääsevänsä lomalta takaisin töihin. Työleirihän täällä kotona on!
Mutta onneksi hän on monen monta kertaa todennut ja kertonut, että ei haluaisi mennä takaisin. Kotona on ollut niin ihanaa.
Olemme tehneet "aivan tavallisia" asioita perheenä, kuten laittaneet vuorotellen ruokaa, käyneet leikkipuistossa, lenkeillä ja ennen kaikkea laittaneet kotiamme.
Tuntuu niin upealta saada tehtyä asioita omin käsin, nähdä sitten aikaansaannoksiaan ja huomata, että hei: me osaamme ja saamme aikaan!

Pihamme on ollut melkolailla koristepuita ja -kasveja täynnä, mutta nyt sille sai tulla muutos. Olin tosin vakuuttanut miehelleni, että eheeiii, en tee tänä vuonna vielä mitään. Tyydyn harjoittelemaan kasvihuoneella... ehkä pari marjapensasta... Mutta en laita vielä muuta. Ja kuinka ollakaan... No, yksi asia johti toiseen ja sitten... Nyt minulla on kunnon puutarha, josta toivoakseni pääsen korjaamaan satoa jonkin vuoden päästä. Kasvulavoista ja kasvihuoneesta toki aiemmin. Miten mainio tunne olikaan käydä kastelemassa kasvihuoneeseen siirtämiäni taimia Huldan kanssa. Hän tosin tuli pihalelujensa kanssa myös möyhentämään multaa.

Ja entä se yö, kun intouduimme tapetoimaan! Vierashuoneessamme on ollut mustanpuhuva maisemakuva Empire State Buildingista, joka ei nyt suoranaisesti ole käynyt sydämeeni. Ei siis ihme, että huone on vähän jämähtänyt romuvarastoksi. Jo taloa katsomassa käydessämme olin mutissut tapetin saavan lähteä. Pohdimme jo jonkin aikaa sitten, että se ei ehkä ole prioriteettilistan kärjessä, mutta niinhän siinä aina käy... "Mä vaan vähän kokeilen, miten tää irtoaa," huikkasi mies ja hilpaisi huoneeseen. Illan päätteeksi maisema oli entinen.

"Eihän me edes tiedetä vielä, mitä tähän laitetaan," hän vielä epäili. Oi kylläpä tiedetään! Samassa näytin hänelle kännykkäni sivulehdiltä tapettikandidaattini vierashuoneeseen, eteiseen, Huldan huoneeseen sekä makuuhuoneeseen.
Lopulta tilasin tapetin vierashuoneeseen ja kävin hankkimassa tarvikkeet tapetointiin.
Eräänä iltana, kun olin ilmoittanut suojaavani lattian, koska "se olisi yksi asia eteenpäin", me sitten päätimme tempaista. Muutama tunti myöhemmin huokaisimme onnesta (minä) ja helpotuksesta (mies). Vau! Me ensikertalaiset saimme näin hienoa jälkeä aikaan!

On minulla käynnissä myös useampi käsityöprojekti. Hulda rakastaa erilaisia majoja, ja tuumin, että jospa tekaisisi hänelle tiipiin. Noh, "minä" ja "tekaista" ei välttämättä ole kaikista yhteensopivin sanapari, mitä tulee ompelemiseen. Kyllä, osaan käyttää ompelukonetta ja olen vuosien varrella saanut aikaan ihan käyttökelpoista pikkutavaraa. Mutta on se myös työn takana. En vain "tekaise", mutta haluan silti yrittää. Onneksi olen onnistunut kasaamaan itselleni samanaikaisesti useamman projektin, joten ihan fiiliksen, ajan, mahdollisuuksien ja kaikenlaisten muiden vaikuttavien tekijöiden puitteissa voin valita, mihin tartun seuraavaksi. Mies tosin välillä jo tuumi, että eikö sitä yhtä projektia (esim tiipii) voisi saattaa ensin loppuun ja aloittaa vasta sitten toista. No, ei. Ei tässä elämäntilanteessa. Ja ei oikeastaan muulloinkaan. Yksi oppi, minkä olen omalta äidiltäni saanut, on se, että kaikki sujuu paremmin, kun on flow. Ja tätä samaa sovellan aina, kun on mahdollista. Ainahan ei tietenkään voi valita, mutta jos voi, niin antaa mennä. Mutta projektit etenevät, ja saadessani tänään lainata saumuria, aion surauttaa eteenpäin tiipiitä, tyynynpäällisiä ja pipoja.

Tässäpä oli lueteltuna monen moista asiaa ja askaretta. Pelkkä tehtyjen asioiden lista se ei ole, sillä päivien keskellä on ollut myös hetkiä, jolloin mieli on ollut musta, olo huono, kelpaamaton, riittämätön, kömpelö, turha, ylimääräinen, ja kaikkea muuta mieltä ylentävää. Noihin tunteisiin johtaneeseen tilanteeseen en palaa tässä, mutta sitä suuremmalla syyllä on ihana huomata, että kyllä minä saan oikeasti aikaan ja paljon.

Mutta taustalla on myös suurempi syy.
Se, että vitsailen elämän hipovan täydellisyyttä, koska meillä on nyt komposti ja mattoteline ja saamme käyskennellä omalla pihalla ja hoitaa itse istutettuja kasveja vahvistaa sitä tilannetta, jossa saamme nyt elää. Tämä on nyt sitä elämää, josta olen haaveillut. Lähes yhtä kauan, kuin haaveilimme lapsesta, etsimme itsellemme omakotitaloa. Mutta niin kauan, kun lasta ei kuulunut, koko talohankekin tuntui vähän turhalta. Ja nyt meillä on kaikki tämä.
Sydämessäni läikähtää oikeastaan aina, kun puuhastellessani joitain kotihommia kuulen taustalta omastakin lapsuudestani tuttuja Ti-ti-nallea ja Frööbelin palikoita ja näen lapseni katsovan innoissaan näitä ohjelmia (tästä on tullut viime aikoina hitti). Olkoonkin, että jonkin ajan päästä "Ti-ti-ti-ti-Nalle, missä tallustaa!" ja "Päinvastoin! Päinvastoin päinvastoin..." tulevat olemaan pinttyneitä korvamatoja, mutta miten onnellinen olen siitäkin. Se toisaalta kuvastaa juuri sitä, mistä Simpukan teemaviikon aihe #näkymätönsuru tulee. Myös tästä olen haaveillut. Ihan arkisista asioista. Olen surrut niitä pitämättömiä juhlia, aamupuuroja, ulkoleikkejä, sylittelyjä ja ihan kaikkea, mitä lapsiarkeen liittyy. Minulla on ollut suru, jota en ole pystynyt edes selittämään. Se on ollut surua kaikesta siitä, mistä olen jäänyt paitsi.

Jostain syystä koen hiukan vääränä, että lapsettomuus koskettaa minua edelleen. Tietyllä tavalla osaan kuitenkin selittää sen.
Eiväthän ne kokemukset mihinkään häviä, ja etenkin näin äitienpäivän alla olo on todella ristiriitainen. Tänään, lapsettomien lauantaina, vuosien aikana käydyt kokemukset ja tunteet nousevat pintaan.
Itkettää mennyt. Ja samalla tiedostan, että tilanne ei ole vielä ohi. Minulla on edelleen niin suuri toive lapsesta, pelko kaiken uusiutumisesta. Vaikka ei se onneksi enää olisi samanlaista.

Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä koskaan. Joka päivä olen kiitollinen tyttärestämme, jonka olemme saaneet. Joka päivä kerron hänelle, että rakastan häntä tosi paljon.
Lapsettomuuden suru on muuttanut muotoaan. Lapsettomuus ei jäänyt meille lopulliseksi, mutta ne tunteet jättivät jälkensä.
Olemme kuluneella viikolla käväisseet keskusteluissamme menneitä vuosiamme. Jotenkin molemmista on tuntunut, että vasta nyt elämme täysillä ja sitä elämää, josta olemme haaveilleet. En tarkoita väheksyä aiempia vuosia ja niille mahtuneita ihania hetkiä, koska paljon hyvää on myös ollut. Mutta yhdessä ja erikseen koetut vaikeat vuodet saivat aikaan sen, että emme saaneet otetta oikein mistään. On aika hämmentävää miettiä, että mitä ihmettä oikein teimme ennen Huldan mukaan tarttumista!? Siis niin monta vuotta!
Sanotaan, ettei lapsi voi pelastaa parisuhdetta, mutta meillä se todellakin oli niin. Lapsettomuuden suru oli musertaa minut, hänet ja meidät. Lapsettomuus vaikutti ihan kaikkeen. Uneen, olemiseen, tapaan elää, tapaan ajatella itsestä, omasta naiseudesta, suorittaa, huolehtia omasta hyvinvoinnista, työntekemiseen, oman elämän rakentamiseen ja... ihan kaikkeen.
Ei positiivinen raskaustesti muuttanut kaikkea sillä samalla hetkellä. Ei edes sitten, kun Hulda oli sylissämme. Mutta matka kohti tätä elämää ja sitä, että voin sydän onnesta ja rakkaudesta pakahtuen sanoa olevani onnellinen, oli alkanut. Ei kyse ehkä ole siitä, että lapsi olisi ollut "väline" korjata elämäämme. Kyse on mielestäni ennemminkin siitä, että tuo #näkymätönsuru oli vain niin pakahduttavan ja tukahduttavan suuri, että se uhkasi niellä ihan kaiken.

Haluaisin jotenkin yrittää osoittaa tukeni Sinulle, jota lapsettomuus koskettaa tavalla tai toisella.
Haluaisin niin vakuuttaa, että et ole yksin. Olen käynyt ja käyn edelleen läpi samaa tunnemaailmaa. Ymmärrän.
Haluaisin myös toivottaa voimia tähän viikonloppuun.
Minä en ihan vieläkään osaa viettää huomista äitienpäivää itse äitinä ollen.

Äiti oli töissä! Ja elämän muita iloja.

Nyt ymmärrän, mitä aiemmin keikkavuoroissa olleet työkaverini ovat tarkoittaneet.
Omaa aikaa kiireisessä työvuorossako?
Olen tehnyt nyt kaksi yövuoroa keikkalaisena. Jo ensimmäisen jälkeen leijuin pari päivää. Osin toki ihan siitäkin hyvästä, että unet jäivät sekä ennen että jälkeen todella vähiin. Hihittelin eräälle whatsapp-tarrallekin varmaan puoli tuntia.
Mutta kuinka hyvää tuo onkaan tehnyt. En olisi voinut koskaan kuvitellakaan, miten kivalta tuntuisi olla töissä. Tai että ylipäänsä muistaisin yhtään mitään. Minä todellakin muistin!
Tuntui niin hyvältä olla tekemässä töitä, toisenlaista hyödyllistä, haastaa itseä ja osallistua perheemme talouteen. Tuntui niin hyvältä istua autossa töistä kotiin ajaen, hoilata lauluja (pysyäkseni hereillä), hehkuttaa aamupalalle nousseille miehelle ja Huldalle yövuoron käänteistä ja väkipakolla kömpiä sänkyyn nukkumaan. Jälleen kerran olin viittä vaille jäämässä hereille suoriltaan yövuoron jälkeen, mutta jo kesken tämän ajattelemisen olin nukahtanut.

Pari tuntia myöhemmin hortoilin makuuhuoneesta kahvinkeittoon. Latasin veden keittimeen ja ihmettelin, kun tuloksena oli hailun teen väristä litkua. Kahviporot olivat unohtuneet.
Mutta olin onnellinen. Ai että, olin onnellinen.
Hulda, oi Hulda! Äiti oli töissä! Töissä!!
"Ätä!", tyttö hihkaisi ja tuli halaamaan minua vaaleat hiukset kiharassa sotkussa. Sitten etsittiin kasvoiltani korva, toinen korva, silmät, nenä ja suu. Kaikki tallessa.
Vedin paremmin keittämäni kahvit kitusiin, vaihdoin vaatteet ja lähdin vaunulenkille tyttöä nukuttamaan. Hymyilin kaikille ja kaikelle niin, että joku olisi saattanut jo hiukan ihmetellä.

Pääni oli (ja on) täynnä suuri ajatuksia ja pohdintoja.
Samaan aikaan, kun huomaan arjen pikkujuttujen Huldan kanssa olevan kovin suloisia ja ihania, mietin jo, milloin pääsen töihin uudelleen. Mietin oikeastaan asioita jo suuremmassakin mittakaavassa, kuten päiväkotia ja töihin paluuta. Vaikka virallisesti olenkin kotona vielä pitkään. Silti niin lyhyen aikaa.
Jos sydämeni olisi jonkinlainen astia, niin kuinkakohan iso tarvittaisi, jotta kaikki tunteeni mahtuisivat sinne? Työmietteet ovat vieneet jo melko suuren tilan, mutta niin ovat myös aivan arkiset ja arjen muut muutokset. Sillä kyllähän nyt tällaisen 1,5-vuotiaan tytön intoiluja uudesta ison tytön sängystä on vain niin liikuttavaa seurattavaa! Tai miten kivaa puuhaa oli istuttaa taimia ja siemeniä kasvihuoneeseen hankkimiini kasvusäkkeihin! Pidän tuon innon mielessäni, sillä nyt en uskalla edes käydä katsomassa tilannetta. Yöllä oli ollut pakkasta. Ja entä sitten 300 eri projektiani! Oi, miten haaveilenkin joskus katkeamattomasta ajasta, jolloin saisi aikaan muutakin, kuin vain pienen osan. Tämän ääneen puhuttuani sai mieheni tartunnan inspiraatiosta, ja oi, mitä täällä onkaan tapahtunut! Kodistamme tehdään pikkuhiljaa meidän näköisemme!

No joo, töihin olisi ihana päästä.
Mutta miten iloitsenkaan myös meidän elämästä!

Raskausluuloja

Jopa on ollut taas tunteesta toiseen menoa!
Ehdinpä tässä jo tovin helliä ajatusta raskaana olemisesta, mutta nyt jo pelkästään tuon lauseen kirjoittaminen saa aikaan käden otsaan läimäisy -reaktion. Miten tyhmä ihminen voi olla??
No joo, olihan sitä olossa vaikka mitä kaikkea, ja jälleen kerran, kuten niin monta kertaa aiemminkin, tulin ajatelleeksi skeptisyydestä huolimatta, että mitä jos.Olisihan se ollut ihanaa.
Niin ihanaa.
Olisi ollut aika kiva olla raskaana samaan aikaan parin ystäväni kanssa.
Olisi ollut ihana kaivaa esiin ne aiemmin pakatut pikkuruiset vaatteet ja odotella niille uutta käyttäjää.
Olisihan se ollut niin ihana ajatella, että tähän kotiin tuo vauva saisi tulla. Hulda saisi pikkusisaruksen.
Oi kyllä, ehdin jo todella pitkälle ajatusteni kanssa, sillä jostain syystä nyt vain tuntui siltä.

Eräänä päivänä aloin varovaisesti juttelemaan miehelleni, että olisikohan mahdollista, että kaikesta huolimatta olisikin onnistanut. Toiveista huolimatta realistinen mies palautti minut lempeästi maan pinnalle miettien, että minähän imetän vielä Huldaa. Eikä mitään kuukautisiakaan ole kuulunut.
No niin, tietenkin.
Olinhan minäkin noita realiteetteja miettinyt, yrittänyt tolkuttaa itselleni. Mutta haaveet olivat ottaneet vallan ja olin lennellyt hetken pilvilinnoissa, kunnes rysähdin taas alas.
Tuntui irvokkaalta ajatella, että postista oli pian tulossa raskaustestejä.
En halunnut testata, ja totta kai halusin tietää.
En olisi halunnut vielä luopua niistä haaveista ja hellityistä ajatuksista.
Mutta niin kauan, kun ei ollut varmuutta siitä, ettei ollut raskaana, ei myöskään ollut varmuutta siitä, että oli.
Yhtäkkiä tuntui, kuin koko ajatus mahdollisuudesta oli naurettava, typerä ja mahdoton. Tunsin itseni hölmöksi puhuessani raskaudesta miehelleni.
Seuraavan päivän olin jotenkin todella alakuloinen ja itkuinen. Jostain syystä reagoin nyt voimakkaammin, kuin yleensä, jolloin kaikki testien tihrustamiset ovat lähinnä naurattaneet.
Nyt ei naurattanut, ei pätkän vertaa.
Hormonit, oi hormonit. Voi te inhottavat hormonit!
Minähän totta vie imetin vielä ja kuka tietää, kuinka se PCO myös kummittelee.

"Ottaisitko vähän omaa aikaa?", mies kysyi.
"Teet vaikka ruokaa."
Mitä?! Teen vaikka ruokaa ja sekö olisi sitä "omaa aikaa"?!
Vaan kuinka oikeassa mies taas kerran olikaan.
Ryhdyttyäni puuhaan huomasin varsin pian mielen rentoutuvan. Vaivasin ruisleipätaikinaa, sekoitin suklaahippukeksien aineksia ja tein toki myös sen ruoan. Kerta uuni oli lämpimänä.
Taustalla kuului ihana kikatus ja käkätys sekä mieheni juttelut Huldalle. Huomasin hyräileväni.
Käydessämme myöhemmin koko perhe ruokapöytään nostelin posket punaisena tarjolle aikaansaannoksiani.
Jossain syvällä sydämessä läikähti. Tätä on onni ja rakkaus.

Pari sanaa tästä vallitsevasta tilanteesta.
Toki monen asian peruuntuminen harmittaa ja ikävöin ystäviä.
Mutta voin sanoa, että en ole juuri ehtinyt kaipaamaan ja suremaan, sillä arkeni on niin täynnä kaikenlaista puuhaa. Nytkin olemme monena päivänä käyneet Huldan kanssa puuhastelemassa oman kodin pihalla, ja melkein itkettää onnesta, kun vain mietinkin kaikkia mahdollisuuksia. Tänä keväänä ryhdyn harjoittelemaan kasvihuoneen käyttöä ja haluaisin kasvimaalaatikoita (mikä sitten onkaan niiden nimi). Pari marjapensasta tuonne... hiekkalaatikko Huldalle... Pitsiverhot kesäkeittiöön ja sänky makuuaittaan. Aah. Uskomattomalta tuntuu myös sekin, että meillä on vuosia ja vuosia aikaa tehdä asioita! Ja mitä kaikkea tulemmekaan vielä tekemään ja kokemaan.
Eräänä päivänä puhaltelin Huldan kanssa saippuakuplia. Tyttö hihkui riemusta. Ja niin minäkin.
Oi elämä.💗💗

P.S. Ai niin. Tihrustin eilen testin. Tuloksenhan arvasi. Laitoin testin roskikseen, keitin itselleni kahvia ja jatkoin taas hyötykasviviljelmieni pohdiskeluja.

Lapsettomuushoitojen jatko - ajankohtaista vai ei?

Elämä on ollut kiireistä ja nuhaista.

Sitten taas nuhaista ja kiireistä.

Välillä tehtiin keksintö, kuinka kiivetä tuolin avulla pöydälle tai sammutetaan valot. Sitten nuha on taas vienyt voiton ja ihan kuin minulla olisi taas sylissäni pikkuvauva.

Elämä on kieltämättä rientänyt aimo harppauksin eteenpäin. Tänään Hulda on jo 1 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen, ja oppinut monenlaisia uusia asioita.

Elämä on aika ihmeellistä pienen lapsen silmin kautta katsottuna. On se myös aika ihmeellistä silloin, kun huonojen öiden jälkeen on saatu nukuttua hiukan paremmin. Molempia on siis mahtunut tälle vuodelle.

Tämä blogi on kieltämättä jäänyt hiukan paitsioon meneillään olevien projektien ja ihan vain elämän myötä. Välillä muistan tämän olemassaolon ja saatan pohtia tämän funktiota. On paljon aikoja, jolloin mieli tekisi avata mielessä olevia asioita, kuten nyt vaikka vegaaniteema ruoanlaittoineen, leipomisineen, ympäristö- ja eläinoikeusnäkökulmineen, töihin liittyvät pohdinnat, harrastusmietinnät ja toisaalta ihan vain arki. Mutta njaa. Miksi kirjoittaa?

Toisaalta käytän suhteellisen paljon aikaa kirjoittamiseen myös toisaalla, joten ymmärrettävästi tämä foorumi jää vähemmälle huomiolle. Eikä lapsettomuus ole ollut juuri päivän teema.

Vai onko sittenkin?

Olemme pohtineet aika ajoin hoitoihin palaamista. Joulukuun puhelun perusteella olin saanut ymmärtää polilta, että imetyksen loputtua voisimme vain laittaa viestiä sinne, ja sitten hoidot voisi aloittaa taas. Pian olisimme jo hakemassa Pakkasukkoamme kotiin. Niinpä tässä eräänä iltana tuumasimme, että mitäs, jos iltamaito jäisikin nyt pois. Liekö se enää Huldallekaan ollut niin tärkeä. Omaa sydäntä tosin hiukan riipaisi nukuttaa lasta ilman tuttua iltarutiinia, imetystä, sylissä olevaa taaperoa ja sitten leveän hymyn näkemistä. Parhaillaan jopa "Nam nam!" kuulemista. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös imetys.

Ja minä hassu laitoin jo samana iltana viestiä polille.
"Se on loppu nyt!"

Seuraavana päivänä soi puhelin ja jouduin hiukan nolostellen kertomaan, että imetys päättyi vasta edellisenä päivänä. Hoitaja naurahti minulle ja selvensi, että hoitojen jatkamista varten imetyksen lopettamisesta täytyy olla kulunut 2 kuukautta. Huh!
(Kuulemma aiemmin se oli ollut puoli vuotta.)
Sovimme, että palaisin asiaan, kun tämä aika olisi todella kulunut.
"Ja ajattele lastakin," sanoi hoitaja.

No ajattelenhan minä lasta.
Sydäntä on raastanut pienen oleminen nuhan keskellä, ja taas on käynyt niin, kuten pari viikkoa aiemmin, että tarmokkaan seikkailijataaperon sijasta minulla onkin taas hiukan voipunut pikkuvauva, joka nautiskelee ajan kanssa maitoa jopa 8 kertaa päivässä. Kieltämättä olen itsekin nauttinut tästä. Flunssa on vaivannut minuakin, ja koska sitä ei oikein ehdi sairastamaan, niin sohvalla köllöttelyt vauvan kanssa ovat kelvanneet.

Vaan mitä tuo puhelu sitten tarkoittaa?
"Pitäköön tunkkinsa!", oli spontaani reaktioni. En oikeasti ollut pahana polille, hoitajalle, protokollalle, yhteiskunnalle, politiikoille tai millekään. Turhautti. Tavallaan tuntui, että tässä täytyisi tehdä hirmuinen työ henkisesti ja fyysisesti, jotta imetys loppuisi, eikä sekään riittäisi. Sitten pitäisi vielä odottaa! Hyvänen aika!
Lähinnä ajattelin sitä, että todennäköisesti aika täyttyisi juuri kesän korvilla ja jopa lähellä kesätaukoa. Silloin koko työ tuntuisi aivan hukkaan heitetyltä. Miksi ei siis vain antaisi ajan kulua ja asioiden sujua luonnollisesti ja lapsentahtisesti, kuten olemme niin monta kertaa kokeneet hyväksi?
Siirtyköön hoitojen jatko vaikka syksyyn. Nyt on Huldan olo kaikista tärkein.

Ai mitä mielessä? Ruoka. Ja vähän muutakin.

Tänä yönä en ole oikeastaan nukkunut lainkaan.
Ensin en voinut mennä nukkumaan (syy selviää myöhemmin), sitten en malttanut ja hiukan torkahdettuani Hulda heräsi itkemään. Sylittelimme pitkään, ja vaikka tyttö olikin tuhissut unisena jo hyvän tovin, en vain raaskinut laskea häntä takaisin sänkyyn. Oli vain niin hyvä olla siinä häntä lähellä. Sen koommin en oikeastaan enää nukkunutkaan, tuosta taas en tiedä, miksi. Muutaman kerran tyttö taisi taas parahtaa lyhyesti, mutta jo kello 4 tuumasin, että antaa olla. Jossain kohdin sitten vain nousin kahvin keittoon ja fiilistelemään sitä, että kerrankos sitä saa syödä aamupalan rauhassa. Aamupalahetket kun tuppaavat yleensä olemaan melko vauhdikkaita.

Tämä ei siis ole aamupalani!! :D

Tänään on edessä seuraavanlainen pulma: en vain osaa päättää, mitä kivaa tänään tekisi! Joko pidämme Huldan kanssa siivouspäivän (jep, "kivan" ja "siivouspäivän" voi oikeasti yhdistää!) ja lähdemme tavanomaiselle vaunulenkille tai sitten huristelemme kaupunkiin kirpputorikierrokselle. Tekisipä mieli kokeilla yhtä sun toista ohjetta, joita olen taas tallennellut kännykkäni suosikkeihin tai laittanut ylös lainatuista kirjoista! Vaan kun eipä sitä syödäkään voi määräänsä enempää. :D

Huldan ja minun ruoat joskus keväällä.
Ajan ilmoittaminen siksi, että nykyään ensin mainittu ei tyytyisi tuohon määrään.

On siis jälleen tammikuu, eli Vegaanihaasteen pääpainotuskuukausi. (Haaste pyörii ympäri vuoden, mutta kaikki medianäkyvyys ynnä muu ovat suurempaa tässä kuussa) Osallistun haasteeseen jo kolmatta vuotta peräkkäin, ja jo joulukuussa olo alkoi olla jo siihen valmistautuva. Miten kivaa, että se tulee taas! Ensimmäisenä vuonna vedin sen melko tiukkapipoisesti täydelliseen "suoritukseen" pyrkien, mutta se sellainen itsensä moittiminen esimerkiksi kylässä otetusta tarjottavasta ei tuntunut hyvältä. Jatkoin haasteen jälkeen lakto-ovo-linjalla, joka taas päättyi siihen, että kaikki pavut ja kasvimaitotuotteet alkoivat etomaan. Legendaarista olikin, että aloin myös himoitsemaan pihviä ja lohkoperunoita. Raskaushan se noissa oli "syypäänä", ja elimistö kaipaili selvästi rautaa.
Mutta vauvan synnyttyä jatkoin taas melko pian kasvisruokailijana, ja oikeastaan myös kotivegaanina. Näin ollen nuo Vegaanihaasteen uutiskirjeet ja infot eivät välttämättä tuo suurta uutta, mitä nyt virkistää muistia eri aihepiireistä ja toisaalta myös innostaa testailemaan ja kokeilemaan eri reseptejä. On mukava myös lukea Facebookin keskusteluryhmästä muiden ajatuksia haasteesta. Omat painopisteet vegaaniuteen pyrkimisessä ovat ajan saatossa, siis 15-vuotiaasta lähtien, muuttuneet jonkin verran, ja on myös hyvä haastaa itseä pohtimaan asioita monelta kantilta. Niin mielenkiintoinen (ja ehdottomasti myös ahdistavakin, esimerkiksi tehoeläintuotantoa ja ilmastoasioita koskien) koko aihepiiri kaikkineen!

Vou, näitä falafelkekkereitä lisää!

Sehän on selvä, että reseptejä on tullut selailtua jälleen viime aikoina, ja vaikka välillä en malttaisi laskea puhelinta iltaisin kädestäni intoillessani eri ohjeita, niin tosiasiassa minua on pitänyt myöhään hereillä muuan tentti. Kävin ennen joulua ilmiantamassa itseni töissä, mutta samalla huomasin lääkelupieni vanhentuneen. Aikomukseni on käydä tenttimässä alue huomenna, ja olenkin lukenut alueen eri osia joka päivän kuluneena vuonna. Ja luettavaa kyllä on! Pääasiassa asiat ovat hyvinkin tuttuja käytännön töistä, joten uskon kokemuksen auttavan paljonkin. Tosin huomaan myös sykkeen nousevan lukiessani aluetta. Niin paljon muistoja ja kokemuksia on noussut mieleen eri aihepiireistä! Jostain syystä mieli täyttyy vain niistä kantapääkeisseistä, ja melkeinpä pelko nostaa päätään: miten tulen ikinä pärjäämään töissä!? Tiedän silti varsin hyvin, että olen osannut tehdä paljon oikeinkin! Yhtäältä ajatuskiemuroissa kulkee myös aivan suunnaton into ja mielenkiinto: voi että, tätä lisää! Haluan päästä näyttämään (itselleni), että minä osaan ja pystyn tähän!
Kyllä, minua pelottaa töihin paluu, vaikka keikkaillenkin.
Minua pelottaa, että mokaan, epäonnistun, en osaa ja sählään. Pelkään, että väsyn, uuvun, murehdin ja suren.
Kohtaan näitä tunteita päivittäin tenttialuetta lukiessani. Mutta mitä pidemmälle pääsen alueessa, sitä vahvempana kuulen mielessäni: sinä tulet pärjäämään hienosti ja loistavasti. Kyse on kuitenkin työstä, jossa olen iloinnut ja nauttinut, saanut haastaa itseäni ja tehdä työtä ihmisten parissa upeiden työkavereiden kanssa!
Siispä toive tälle vuodelle: keikkavuorojen alettua pidän itsestäni erittäin hyvää huolta. Hellin, suon lepoa, syön hyvää ruokaa, riittävästi, olen armollinen itselleni. Hengitän syvään ja sanon itselleni: sinusta on tähän, hyvin menee.

Mitä seuraavaksi kokkaisi tai leipoisi?

Napa on nyt tärkein

Vuosi vaihtui hiukan yllättäen. Arki itsessään on minusta niin kiehtovaa ja innostavaa, että saatan välillä unohtaa tyystin, mitä ympärillä vietetään. Tai en nyt ihan tyystin, mutta noin niin kuin suunnilleen. Toisaalta vuodenvaihde ei juuri koskaan ole ollut minulle sen suurempi juttu, ja saatan ennemminkin odotella, että voisikohan nuo pakolliset pyhäpäivät tästä jo häipyä pois alta. Toisaalta mielessäni on ollut jo niin paljon esimerkiksi kirppisreissut ja jotkut ostossuunnitelmat, että tuollaiset uudenvuodenpäivät eivät ole oikein sopineet malttamattomalle mielelleni.

Somessa näkyi joitakin päivityksiä kuluneen vuosikymmenen tapahtumista. Muutaman selattuani ajattelin ensin, että eipä itsellä sen kummempaa ole tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Mutta tätä ajatusta seuranneen vaunulenkin aikana ehdin miettiä enemmän. Tuli aika melankolinen, haikea olo. Kyllähän tapahtumaa oli, yhtä ja toista. Osaa puin vieläkin, suren, etten antanut elämälle enempää mahdollisuutta. Suren, että rajoitin niin paljon, kuuntelin valheita. Suren tehtyjä valintoja. Mutta toisaalta jälkikäteen sureminen ei auta, ja olen juttelut ammattilaisen kanssa tehnyt. Aina voi toki löytää jotain uutta kaihertavaa, mutta jo monta vuotta olen päättänyt vain ottaa opiksi ja ammentaa uutta näkökulmaa tämän päivän asioihin omien kokemusteni kautta.

Aika suuressa pähkinänkuoressa vuosikymmen:.

Vuosikymmen vaihtui välivuoden aikana, jolloin olin saanut värit elämääni ja opettelin elämää, ja noh... syömään. Soitin pianoa ja suoritin D-tutkinnon, josta olen vieläkin kovin mielissäni. Tapasimme mieheni kanssa ja siinä se kesä sitten meni asuinpaikkakuntiemme välissä suhaten, kunnes lähdin syksyllä työharjoitteluun Nepaliin. Paluun jälkeinen uusi vuosi olikin sitten unohtumaton, ja siitä todisteena on sormus nimettömässäni, joka käytiin hankkimassa pari kuukautta myöhemmin. Voi siis sanoa, että onhan uudella vuodella sittenkin jotain merkitystä. ;)
Opiskelut jatkuivat molemmilla tahoillaan, ja nyt olin jo palannut takaisin opiskelukaupunkiini. Siellä vedin kaksi viimeistä vuotta "täysillä", pyrkien elämään kahden ensimmäisen vuoden edestä. Viimeinen opiskeluvuosi olikin yksi parhaimmista. Sitten tapahtui vauhdilla, kaikki kuukauden sisään: valmistuin kahteen ammattiin, muutin pois opiskelukaupungistani, valmistelimme häitä, menimme naimisiin, muutin mieheni luo toiseen kaupunkiin ja aloitimme molemmat uusissa töissä, jonka jälkeen vuorotyöläisinä emme sitten juurikaan enää nähneet toisiamme. Syksyllä kypsyi päätös muuttaa kotipaikkakunnalleni, josta ostimme rivitaloasunnon. Sinne muutimme tammikuussa 2013, ja kuukausi tuosta aloitimme taas uusissa töissä. Tuo työpaikka rankkuudesta huolimatta on ollut elämäni parhaimpia, ja vieläkin vihlaisee se, että olen lähtenyt sieltä pois. Luotto uuteen paikkaan on tosin kova. Tammikuu 2013 osoittautui mullistavaksi myös sen suhteen, että sain tuolloin kuulla lapsettomuudesta, ja se taas suisti minut melko tummiin sfääreihin. Vuodet 2013-2015 olivat meille yhdessä ja erikseen vaikeita, vaikka samalla teimmekin kivoja asioita. 2015 aloitimme lapsettomuushoidot eri tavoin minkään tuottamatta tulosta. 2016 alkoi tapahtua muulla tavoin: löysimme vihdoinkin oman seurakunnan ja saimme rutkasti ystäviä. Vihdoinkin tunne johonkin kuulumisesta! Sain rohkeutta ja luottamusta myös leipomiseen ja ruoanlaittoon vapaaehtoishommien myötä. 2017 oli myös suuri vuosi. Kävin 11,5 vuoden jälkeen tapaamassa vaihtariperhettäni Kanadassa, ja se rankkuudestaan huolimatta oli aivan mieletön kokemus oman henkisen kasvuni kannalta, ja toki muutenkin. Samanlaista elämän läpikäymistä oli tavallaan myös Lapin vaellus syksyllä. Joulukuussa 30-ikävuoden kunniaksi vietetyt Retrojuhlat kulminoivat koko vuoden. Kaikkien näiden oli tapahduttava, jotta sain jotenkin alitajuisesti ja henkisesti tilaa, puhdistautua, järjesteltyä elämääni.

2018 otimme suuren askeleen ja aloitimme IVF-hoidot. Komplikaatioiden ja "kokeillaan nyt sitten, vaikka tuskinpa siitä mitään tulee" -ajatusten siivittämänä sain eräänä iltana kuulla olevani erittäinkin raskaana. Kesällä möimme asuntomme ja muutimme vuokralle. Loppuvuodesta tuo suuri ihme, Vauvanitu, syntyi, sekoitti kaiken ja laittoi kaiken kohdilleen.
2019 löysimme unelmiemme kodin ja muutimme. Pian vietimme myös 1-vuotissynttäreitä.

Vietin joulun ja uuden vuoden välin sometaukoa hiukan yllättäen, mutta siitä hanakasti kiinni pitäen. Ei se tuntunut lainkaan vaikealta, mutta vaikeahkoa oli ehkä sitten "paluu". Tuntui jokseenkin turhalta lähteä selaamaan Instagramin storeja ja feediä, rullailla alas Facebookin seinällä, nähdä erilaisia keskustelun aloituksia tai tuttujen ja tuntemattomien päivityksiä. Ei sillä, että mitenkään vähättelisin ystäviäni tai en olisi kiinnostunut heistä, mutta koin tuollaisen selaamisen jotenkin... turhana. Ja toisaalta miksi päivittäisin omasta arjestani kenties odottaen tykkäyksiä, kun kuitenkin tärkeimmät tykkääjäni ovat omassa arjessani, minun oma perheeni? Luultavasti tulen jossain kohdin pitämään taukoja uudelleen, vaikka en täysin poistuisikaan somekanavista. En koe olevani riippuvainen somesta, mutta huomaan sen silti keskeyttävän arkeani. Ja halusin tai en, niin alitajuisesti se myös vaikuttaa siihen, mitä ajattelen omasta elämästäni ja asioistani. Kurjimmillaan oma tekeminen ja saavutukset tuntuvat niin huonoilta, kun feedi täyttyy mitä upeimmista jutuista, ajatuksista, kuvista ja julkaisuista. Vaikka kyllähän nyt kaikki tietävät, että kenenkään elämä ei ole mitään kiiltokuvaa.

Rakastan puuhailla asioita. Intoilen jo nyt tulevista arkiruoista, joita suunnittelin eilen. Kaikki uusia kokeiluja. Vahinko, ettei mitään juhlia tai kutsuja ole tulossa lähiaikoina, mutta eiköhän nyt jotain saada taas aikaan. Rakastan arjen pieniä iloja ja tekemisiä. Sitä, että saan hassutella ja ilmeillä peilikuvilla pukiessani Huldaa ulos. Hän kujeilee yhtä lailla, kihertää sylissäni. Sitten koppaan tytön vaunuihin, lykkään vaunut jonkin matkaa eteenpäin, kunnes tyttö alkaa jo tietyt puut, mutkat ja mäet nähtyään hihkumaan. Leikkipuisto!
Rakastan sitä iloa ja onnellisuutta, joka paistaa tyttöni kasvoilta työntäessäni hänelle vauhtia keinussa. Sitten kiipeillään hetken aikaa liukumäelle, lasketaan yhdessä huiiiiii, ja kiivetään taas uudelleen. Sen jälkeen onkin mukava peitellä Hulda toppapussin sisälle ja jatkamme vaunulenkkiä, jonka aikana uni vie voiton.
Rakastan meidän kotiamme, joka ja josta käsin mahdollistuu niin paljon. Rakastan miestäni, jonka kanssa olemme löytäneet yhteyden, jollaisesta on vain voinut unelmoida. Rakastan myös sitä tietoisuutta, että elämäni on ihan oikeasti nyt juuri sitä, mistä olen haaveillut. Eikä sitä, mitä sosiaalinen media välittää.
Joskus, ennen "virallista" taukoani, saatoin ihan todella unohtaa kännykän ja koko somen, ja kuinka nautinkaan.
Elämäni, olet ihana ja kaunis. Tämä hetki, juuri tässä ja nyt.
"Missä napa?", kysyn. Hulda vie etusormensa masulleen, löytää navan ja kihertää.
Napa on paljon tärkeämpi kuin sosiaalinen media.