Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 1

Olisinko ikinä voinut kuvitella lapsettomien vuosien aikana, millaiselle matkalle äitiys minut laittaakaan?
En halua sanoa, että ilman lapsia ei muka voisi kokea kaikkea tätä, sillä uskon, että vaikka minusta ei koskaan olisi tullut äiti, olisin mitä luultavammin jollain tavoin pyrkinyt tutkimaan ja syventämään omia ajatuksiani ja toimintatapojani. Olin oikeastaan lähtenyt tälle tielle jo vuosia sitten. Ja jos tarkkoja ollaan, niin ainahan minä olen vähän sellainen ollut. Herkkä, tunneihminen, pohdiskelija. Muutamat isommat pysähdykset elämän varrella ovat laittaneet kysymään itseltä omia motiiveja, omien tunteiden tärkeyttä ja kysymään itseltä tärkeitä asioita. Kuka minä olen? Olen yhtä tärkeä ja arvokas kuin muutkin. Kuinka aion huomioida itseäni ja muita? Uskon, että joku polku olisi minut varmasti vienyt syvempää tutkimusmatkaa, sillä vaikka nyt huomaankin usein, että "enpä olisi ilman lasta huomannut/tiennyt/osannut/tuntenut...", niin en silti missään tapauksessa halua laittaa elämää lapsen tai lasten kanssa suurempaan arvoon kuin ilman lapsia. (Sinänsä myönnän olevani jäävi sanomaan puolueettomasti yhtään mitään, sillä jo lähtökohtainen suuri toiveeni oli saada elämääni lapsia, mutta kenties ymmärrät pointin: tietenkin elämälleen on halunnut löytää merkitystä ja päästä toteuttamaan itseä ja elää yhdessä muiden kanssa sopusoinnussa myös ennen lapsia. Sillä lastensaantiinhan nyt ei tunnetusti voi kovin paljon vaikuttaa, joten parempi vain pyrkiä hyvään elämään niillä eväillä, mitä saa.)



Mutta nyt tekstini rönsyää taas pahemman kerran, mutta en ota siitä itseeni. Sellaista se välillä on. Halua ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.
Viimeisten muutaman viikon aikana olen pohtinut paljon lempeyttä ja armollisuutta. Nuo teemat ovat putkahtaneet minulle eri asioiden tiimoilta, oikeastaan hauskasti joka ihmiselämän osa-alueelta: fyysisenä, henkisenä, hengellisenä ja sosiaalisena "tarpeena". Tietyllä tavalla lempeys on toki yksi elämääni kuljettanut punainen lanka, ja sen ilmentymä on elämäntilanteesta riippuen yhdistynyt vähän milloin minkäkin kontekstin  kautta. Raskausaikana tulin tutustuneeksi ystäväni kautta kiintymysvanhemmuuteen ja se kolahti. Tai oikeastaan se otti pehmeästi ja lempeästi vastaan. Tuo aika oli tosin sellaista, että mistään ei vielä oikein saanut kunnolla kiinni, sillä jo vallitsevan tilanteen ymmärtämisessä sekä äitiysvaatteiden ja vauvantarvikkeiden hankkimisessa oli oma pähkäilynsä. Oli jokseenkin ymmärrettävää, että kovin korkealentoisiin pohdintoihin ei vielä tuolloin kyennyt.



Mutta elämä on alkanut tasaantumaan. Eräänlainen väsymyspöhnä on väistynyt, tietynlaiset rutiinit ja arki on muodostunut, ja on ollut aika miettiä asioita. On ollut kiehtovaa, että kaiken vauvaan liittyvän pohdinnan jälkeen on ollut aikaa ja mielenkiintoa askaroida erilaisten eettisten ja ekologisten kysymysten parissa, kuunnella äänikirjoja ja lukea joitakin mielenkiintoisia artikkeleita. Mutta pääpaino oli jossain vaiheessa - latautumismielessä - kuunnella ja lukea ihan vain chicklit-kirjoja. Jojo Moyes, jep. Kunnes raja tuli vastaan. No jo nyt on! Toki kirjat olivat hauskoja ja niillä sai hetkessä ajatuksensa köykäisiin höttöihin (, joskin osittain raskaiden teemojen kautta), mutta eipä ne mitään sen suurempaa sitten antaneetkaan itselle. Tuntui aika hölmöltä täyttää oma ajatusten vapaa-aika (, kuten vaunulenkit) hötöllä.

Mistä lie tullut, mutta eräänä päivänä päädyin etsimään kiintymysvanhemmuuteen liittyvää kirjallisuutta. Netti on toki pullollaan kaikenlaista enemmän ja vähemmän tärkeää, mutta olen sen verran vanhanaikainen, että kaipaan tavallisia kirjoja. Niinpä klikkailin tilauksia kirjastolle varaten joitakin teemaan liittyviä kirjoja. Ja nyt olen käynyt hakemassa niitä vaunulenkin varrella paikalliskirjastostamme ja kirjat ovat lempeästi halanneet minut mukaan matkalle.



Jos aiemmin luulin, että kyse olisi kiintymysvanhemmuudesta ja siitä, kuinka minä kohtaan lapsiani, niin varsin pian huomasin sen koskevan yleisesti tapaa, jolla kohdata kaikkia ihmisiä. Ja sitten mullistavana oivalluksena kaiken alku ja juuri, kaiken lähtökohta: kuinka kohtaan minua itseäni. Se siitä korkealentoisuudesta siis.



Sinänsä siis ei mitään uutta, mitä emme olisi jo monen monta kertaa kuulleet useasta eri tahosta. Puhutaanhan jo Vuorisaarnassakin "kultaisesta säännöstä": "Kaikki, minkä tahdot ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." Matt. 7:12, kuten kehotetaan läpi Raamatun (etenkin Uuden Testamentin) rakastamaan lähimmäistä.
Käytännön tasolla asia ei ehkä olekaan niin yksinkertainen. Hyvin usein tulemme tehneeksi asioita, jotka ovat yleisesti ajateltu olevan hyväksyttäviä. Pitäähän nyt lasten totella vanhempia, olla reippaita, istua hiljaa, tehdä niin kuin käsketään, syödä lautanen tyhjäksi, kiittää tai pyytää anteeksi ja koettaa oppia pärjäämään itse. Nyt karrikoin, mutta moni asia voi vaikuttaa ensisilmäykseltä siltä, että no niinhän sen täytyykin mennä. Mutta lapsen tasolle asetuttuaan asiat saavat aivan eri näkökulman. Miksi pitäisi syödä lautanen tyhjäksi, jos on ihan täysi olo? Tai miksi pitää pystyä olemaan reipas, jos pelottaa ja jännittää? Tai tehdä asioita yksin, jos ujostuttaa? Ja entäpä muiden aikuisten kohtaaminen? "Mitä sitä nyt tunteista ja tilanteista jahkaamaan; kai se nyt tajusi, että en minä nyt tarkoittanut mitään, vaikka vähän tiuskaisin..." (Minusta pitäisi. Olen lopen kyllästynyt olettamaan ja pitämään asioita itsestään selvinä. Ja miksi pitäisi puhua vain mieltä kaihertavista asioista. Miksi kannustavan ja positiivisen asian tuominen on myös vaikeaa? Miten vaikea on vaikka sanoa toiselle, että miten ihana naurun helähdys.)



Olen itse ollut ujo lapsi, ja tuo ujouden ja arkuuden kautta asioiden tarkastelu on kolahtanut. Enhän olisi itsekään suurin surminkaan halunnut yrittää tehdä jotain isompaa asiaa yksin, sillä minua pelotti ja arastutti. Onneksi tänä päivänä jo tunnetummatkin suomalaiset kasvatuspsykologit puhuvat jo reipastamisen kulttuurin haittavaikutuksista.

Olkoon tämä pintaraapaisu tekstisarjalle, sillä lempeyden aiheesta riittäisi niin paljon pohdittavaa ja kirjoitettavaa. Toisaalta on tärkeää saada prosessoitua ajatuksia jonnekin, sillä vaikka tämä onkin julkinen blogi, niin tällaisia pohdintoja pystyy kuitenkin kirjoittamaan. Tämä on lisäksi nopeampi tapa tuottaa tekstiä, sillä eilen ehdin raapustamaan päiväkirjaani merkinnän: "21.2.2019 Nopea kirjoitus", kunnes kuulin tyttäreni heräävän. Joten samoin: tämä oli nopea kirjoitus. Ja olen inspiroitunut. Tästä on hyvä jatkaa.

Oletko mukana? Mitä ajatuksia pohdinnat herättivät? 😊

Nuhanenä ja jäätelöpuikot

Pikkutoipilas

Täällä on vietetty pienimuotoista sairastupaa. Vauva on neljättä päivää ollut flunssainen, mutta mitään kovin suurta tuo ei ole onneksi ollut. Itse olin vain kovin uteliaalla päällä kokemaan, että mitä se sairaan lapsen kotihoito onkaan. Jotenkin mielessä oli myös seuraavat siirrot: terveyskeskukseen, päivystykseen ja osastolle meno. Työkavereiden tapaaminen näissä merkeissä. Taas huvitti. Kuin raskausaikana! En todellakaan panikoinut täällä; näkökulmastani vain johtuen mielessäni oli "tavallista", että osastolle jouduttiin.
Mutta se ei toki ollut tarkoitus; niinpä olen työntänyt keittosuolaliuosta pienen nenään, olemme antaneet kipeään oloon Panadolia ja hankimme myös nenäimurinkin varmuuden vuoksi. Sitä kokeilin kerran, mutta varsinaista saalista ei vielä tuossa vaiheessa tullut. Pääpaino hoidossa on kuitenkin ollut syli, läheisyys, vauvan kanssa oleminen ja tiheät syömiset. Tavallaan tämä on ollut itsellekin eräänlaista lepoa; pari menoa olen joutunut perumaan, ja vaikka yöt ovat olleet rikkonaisempia, niin yhteiset rauhoittumiset (sylittelyt tai imetysmaratonit jopa 7,5 tuntia) ovat rentouttaneet itseäkin (vaikka selkä alkaa toisaalta vähän jumittaa paikallaan olosta). Tyttö on ajoittaisia kurjan olon itkuja lukuunottamatta ollut kuitenkin hymyileväinen ja leikkisä, saanut syötyä, kun nenä on ollut auki ja voinut aika hyvin. Nyt ollaan jo pikkutaudista voiton puolella.

Hoivaa ja läheisyyttä

Huomasimme eilisiltana, että nyt olisi mahdollisuus viettää hetken aikaa kahdestaan. Vauva oli vihdoin nukahtanut, ja minäkin saanut sylini "vapaaksi" 8 tunnin imetys-, sylittely-, läheisyys- ja huomiointimaratonin päätteeksi. Olin pieniä taukoja lukuunottamatta kököttänyt samassa sohvan nurkassa lähes tuon ajan, joten olo oli itselläkin hieman väsähtänyt. Aikeeni lähteä parin viikon tahattoman tauon jälkeen käymään salilla vetreyttämään oloani oli kaatunut jo pari tuntia aiemmin, joten olin jo varautunut pysyttelemään koko päivän sisällä. Huomasin itsellekin vähän yllätyksenä, että vähän tekisi mieli jäätelöä. Mies lähti nopeasti juttuun mukaan, ja kysäisi haluaisinko käydä hakemassa jäätelöä kaupasta.

"Siis ihan vain, että saisit vähän käytyä ulkonakin. Mä katson kyllä vauvaa."
Ja minähän tarjouduin menemään kauempanakin olevaan kauppaan! Pienikin happihyppely kelpaisi!

Magnum Double Caramel ja Magnum Vegan Classic
- parisuhdeaikaa!

Arjen pieniä hetkiä ja tuokioita, joihin on hyvä tarttua.
Huomasin, että tuo taisi olla se "meidän juttu" tuona iltana (vertailukohtana se, että olisin heti tilaisuuden tullen sännännyt salille). Tuli kiva mieli siitä, että itsekin pidin kiinni siitä, että tässä kohtaa ensin perhe, sitten vasta oma napa. Niinpä luistelin sitten pääkallokelillä takaisin kassissa kaksi Magnum-puikkoa ja miehen pyytämä Dominokeksipaketti. Vastassa oli itkuinen vauva. No, eihän siinä auttanut kuin kuoria puikot ja kopata vauva rinnalle. Parisuhde-ajasta tuli jälleen perheaika. Mutta jäätelö oli hyvää.

Kuinkas sitten kävikään 💗

Uumoilimme, että tällä kertaa vauva saattaisi oikeasti nukahtaakin melko aikaisin, kun pitkät päiväunet olivat jääneet nukkumatta. Kömmin tytön viereen vielä nukuttamaan häntä, kun mies jäi odottelemaan olohuoneeseen. Olisi todellakin tehnyt hyvää viettää kerrankin katkeamatonta kahdenkeskistä aikaa, jolloin jompi kumpi ei tekisi hassuja naamoja, päristelyääniä, lauleskelisi, naureskelisi, höpöttelisi tai juttelisi kesken "tavallisen lauseen".
Seuraavan kerran havahdun unesta katsomaan aikaa kello 23:33. Olohuoneesta kuuluu kuorsaus.

----

Arjen puuhailujen keskellä on ollut ihanaa ja inspiroivaa antaa mielen askaroida erilaisten teemojen ympärillä. Toisinaan ne ovat olleet hyvinkin käytännönläheisiä ja tilanteisiin liittyviä, kuten ristiäisiin valmistelua, vauvaan  tai vaikka imetysdieettiin liittyviä asioita, mutta paljon on tullut tutkailtua ja pohdittua myös eettisiä ja ekologisia asioita sekä lempeän kasvatuksen teemoja. Oi että. Nämä ovat olleet vuosien pohdintoja, vaikka toki kasvatukselliset asiat ovat nousseet enemmän mieleen vasta (kappas kappas! 😉) vasta raskauden myötä. On ilo, kun ajatuksia saa pohtia, jakaa ja kuulla myös erään ystävän kanssa,  Facebook-ryhmässä sekä lukea myös kirjoja. Olen tullut huomaamaan, että kyse ei ole oikeastaan vain siitä, kuinka kohtaan ja kasvatan omaa lastani, vaan kuinka kohtaan itseäni ja sitten kaikkea ympärillä olevaa. Hmm. Mielenkiintoista. Tästä lisää myöhemmin; muuten luvassa on liian pitkä ja rönsyilevä tekstikokonaisuus (jos tämä ei muuten jo ollut). 😅

Pientä ulkoilua

P.S. Neuvolakuulumisia eilisestä painokontrollista. Paino on onneksi taas taittunut nousuun, ja oli helpottavaa päästä puhumaan toisen terveydenhoitajan kanssa. Hän oli kanssani samoilla linjoilla; ei vauva ole varmasti masuvaivaisena saanut syötyä ja toisaalta hän alkoi sittemmin liikkuakin enemmän. Painon pieni notkahdus oli aivan normaalia. Hän ihmetteli "vegaanilabroja", joihin toinen terveydenhoitaja oli minut passittanut, ja totesi niiden olevan todella hyvät. Oli kiva saada kerrankin ymmärrystä omille ratkaisuille (imetysdieetti, kasvisruoan suosiminen, sormiruokailun aloittaminen puolivuotiaana vauvan valmiuksien mukaan sekä suihkeena annettava D-vitamiini). Kiva, että voin taas olla ihan hyvillä mielin neuvolasta.

Mustikkapiirakan makuinen voimapuuro, jotta itsekin pysyisin terveenä

Vauvani on vaihdettu!

Tapahtui eräänä iltana.
"Mä meen nyt!", huikkasin innoissani.
Olin aivan tohkeissani, olo oli kevyt ja kupliva. Voi että! Voiko tämä olla tottakaan!
Asettauduin aloilleni, kaivauduin syvemmälle, etsin hyvää asentoa. Ah. Hymyilytti. Vaihdoin taas asentoa. No jopas nyt, näinkin voi!
Ihan kuin olisin ollut menossa esimerkiksi tapaamaan ystäviä tai tekemään jotain muuta hauskaa; niin innoissani olin.
Tosiasiassa olin menossa nukkumaan.

Nyt tilanne on toistunut jo kahdesti.
Iltaisin tyttö syö pitkään ja hartaasti. Sitten hoidetaan iltakylpy ja vaihdetaan vaippaja yöpuku. Peitteleminen omaan sänkyyn (kello 22!!!), hyvänyön toivotukset ja suukot. Hetken aikaa kuuluu pientä juttelua, peiton kahinaa. Ja sitten - ei mitään. Unista tuhinaa. Yöllä nyt varmaankin jäädään vierekkäin nukkumaan, epäilen. Mutta ei sittenkään; lähes kellontarkasti puolentunnin ateriat kolmen tunnin välein, sitten siirto takaisin koppasänkyyn ja itse peiton alle ihmettelemään, että onpas tämäkin. Niin koittaa aamu, ja olo on ihmeellinen. Juon aamukahvia kynttilänvalossa itsekseni. Tätäkö se paremmin nukkuminen aiheuttaa? Voiko näin hyvä olo ollakaan?

Sylissä uni maistuu

Perhepeti itsessään on minusta todella tärkeä ja ihana ajatus. Sitä olin halunnut toteuttaa, ja toisaalta olosuhteet ajoivat tilanteen niin, että niin oli vain toimittava. Toisaalta koimme, että voisi olla myös hyvä, että vauva pystyisi nukkumaan myös omassa sängyssään. Yritimme lukuisia kertoja viedä nukahtanut tyttö sänkyynsä, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun itse oli hiippailemassa pois huoneesta, hän ilmoitti kovaäänisesti, että ei käy. Unille on päästy maidottomalle ruokavaliolle siirryttyäni entisen kello 1-2 sijaan kello 23-24 tienoille. Ja silloinkin niin, että tyttö nukahtaa rinnalle. Olen oppinut etsimään itselleni asennon, jossa meidän molempien on hyvä olla. Se ei ole kovin kiva itselleni, mutta tuohon tilanteeseen nähden hyvä. Ajatus siitä, että vauva saa koko ajan läheisyyttä, on tuntunut hyvältä. Hän on vaikuttanut nukkuvan levollisesti kainalossani, ja välillä jopa möngertänyt lähemmäs, jos välillämme on ollut väljää. Olen joskus aamuyön valveillaolotunteita pohtinut liikkuneeta tuota pientä ihmettä. Niin rakasta tyttöä.
Ja eikä siinä mitään; useimmiten nuo klo 2-4 välillä vietetyt valveillaolon hetket, yleensä tunnin mittaisia, ovat olleet ihan hauskoja ja inspiroivia.

Ulkoilusta nauttimassa

Onni on, että yöt ovat kuitenkin sujuneet melkoisen hyvin 2-4 kertaa syöden. Luulisin olevan paljon väsyneempi, jos sekä päivät että yöt menisivät itkujen keskellä. Nyt vain päivisin on itketty (kellonajalla ei ole muuten ollut väliä). Sinänsä en ole kokenut tilannetta liian raskaaksi, etenkin, kun se on alkanut helpottumaan maidottomuuteni jälkeen. Mutta kyllähän jaksaminenkin alkaa jossain vaiheessa muuttua sellaiseksi, että puurtaa kivojakin asioita yrittäen olla liikaa miettimättä ja vain jaksaa. Ja toivoa, ettei mitään kovin suurta unohdusta tapahtuisi. Äh, kun tuntuu, että tälläkin liioittelen omaa väsymystä, mutta kai tuokin ajatus on vähän ominaista itselleni. "Eihän tämä vielä mitään, koska onhan tuolla ja tuolla paljon rankempaa. Tässähän on menty yhden lapsen kanssa vasta näin vähän aikaa... ja niin edelleen." Mutta jonkinlaista väsymystä on liikkeellä, sen voin sanoa, vaikka olenkin kovin onnellinen ja koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Mutta mitä siis tapahtui?
Olen käyttänyt vauvaani monen ystäväni suosituksesta nyt pari kertaa (kolmas tänään) vyöhyketerapeutilla.
Itse emmin tuota pitkään, sillä en tiennyt, mistä oli kyse. Enemmänkin pohdin, että onko se ihan ok, soveliasta, outoa tai jotain muuta. Mutta sitten rohkenin varata ajan. Ei siitä varmasti haittaakaan olisi.
Okei, ensimmäisen kerran illalla itkettiin sitten parin illan edestä. Yritin rauhoitella miestäni, että tämä kuuluu asiaan. Toisen kerran illalla tapahtui tuo aluksi kuvailemani tilanne. Vauva (huom! Jäntevyydeltään ihan eri tuntuinen; niin rento!) söi pitkään ja hartaasti, sitten vein hänet kokeilumielessä omaan sänkyynsä. Hetken aikaa hän katseli minua hämmentyneenä, mutta pian uni oli vienyt taas voiton. Nyt olemme mieheni kanssa saaneet syödä iltapalaa kahdestaan jo kaksi iltaa. Tätä ei ole tapahtunut... hmm... en edes muista, milloin.
Päivisin leikit ovat edelleen rentoutuneempia, pulautukset ja nieleskelyt ovat vähentyneet entisestään ja vauva on todellakin paljon rentoutuneemman oloinen. Kuona-aineet ovat lähteneet liikkeelle yhden suuren limapulautuksen, pahahajuisten ilmavaivojen ja kakkojen myötä. Mutta vauva itsessään on ollut hyvävointinen. Toissailtana melkein itketti. Miten ihanaa, että vauva saa levättyä ilman kipeää oloa!

Ja ei - kyllä se meidän tyttömme edelleen on. Onneksi.💗

Leikit maistuvat, kun on hyvä olo

3 kuukautta - erilaisia kääntymisiä

Käymme ilmeisesti molemmat, sekä minä että tyttäreni, jonkin sortin 3-4 kuukauden kehitysvaihetta, jolloin ylimääräistä hulinaa on vähennettävä. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa, vaikka on tehnyt mieli. Viime viikkoihin on riittänyt prosessoitavaa, enkä ole kokenut mielekkääksi purnata pohdintojani blogiin. En ole osannut, tohtinut, pystynyt tai koko kirjoittaminen on tuntunut aivan typerältä. Toisaalta olen hyvin kiitollinen siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa peilata ajatuksia ja mietteitä, saada rehellistä palautetta ja toisaalta myös kuulla joko komppaamista tai sitten maan pinnalle nostamista. Puolin ja toisin näin, eikös.

Ja kun jostain ajatustyöstä on alkanut toipumaan, niin neuvola heittää lisää pähkäiltävää.
Maanantain käynnillä tyttöä kehuttiin kovin sosiaaliseksi, virkeäksi ja liikkuvaksi. Oli kiva kuulla kehuja tytöstä. Sain kertoa hänen kääntyneen päivää ennen 3 kuukauden ikäänsä molempien kylkien kautta selältä vatsalleen. Kerroin myös omasta maidottomasta ruokavaliostani olleen jo parin viikon kokeilun myötä apua. Suhtautuminen oli imetysdieetteihin edelleenkin skeptinen. "Ainahan sitä voi kokeilla, vaikka eivät sun syömiset rintamaitoon vaikuta."
Joskin hetken päästä oltiin jo kovin huolissaan siitä, saanko ja saako kauttani vauva riittävästi kalsiumia!
Kerroin lisäkysymyksen myötä, että syön oikeastaan aika kasvispainotteisesti, mutta monipuolisesti ja monen vuoden kokemuksella.
Tästä seurasi luento (monisteiden ja ääneen lukemisen kautta) vegaani- ja kasvisruokavalion haitoista vauvalle, ja seuraavassa hetkessä minut oli jo passitettu labroille.
Sinänsä mikäs siinä; onhan ferritiinit ja albumiinit ihan hyvä katsastaa (,vaikka lopulta minä olin se, joka neuvoin niiden tilaamisessa...), mutta periaatteessa koko tilanne vain turhauttaa. Nykytutkimusten ja ravitsemussuositusten mukaan monipuolisesti koostettu kasvis- tai vegaaniruokavalio on aivan hyvä imettävän ruokavalio. Tuntuu kovin vanhakantaiselta ajatella, ettei olisi.

Ulkoilusta nauttimassa

Vauva myös mitattiin, ja siitäkin tuli moitetta. Vauvan paino jäi laahaamaan. Puhuttiin jo kiinteiden aloittamisesta aiemmin, tarvittaessa lisämaitojen antamisesta. Itse pohdin vain, että edelliseen mittaukseen oli 46 päivää, johon mahtuu aika monta kipeää päivää (silent reflux). Eihän kipeänä itsekään tee mieli syödä! Painotin tytön olleen nyt maidottoman ruokavalioni myötä paljon parempi voivainen, pirteämpi, seurustelevampi ja liikkuvaisempi. Hän on syönyt minusta hyvin, pissaa on tullut ja ripuli on muuttunut myös kiinteämmäksi. Toisaalta ymmärrän kyllä painoseurannan; hyvä se on, että vauva saa riittävästi painoa, jotta kasvaa ja kehittyy. Ja vaikka terveydenhoitaja ei varsinaisesti kehottanut huolestumaan, niin tokihan jonkinlaista herätystä tuo kuitenkin toi. Onko imetyksessäni jotain vikaa?? En silti ole huolissani, sillä maalaisjärjellä ajatellen haluan mieluummin luottaa vaistooni ja uskoa siihen, että painokontrollissa 1,5 viikon päästä paino on jo paremmalla tolalla. Jatkan edelleen maidottomalla,ja toki huomioin imetystilanteita ja tiheyttä. Lisäksi jatkan huomion kiinnittämistä siihen, että minäkin syön ja juon riittävästi. Toisaalta laskujeni mukaan tyttö syö päivittäin noin 10 kertaa, kun taas eilen (kyläilypäivänä, johon sisältyi myös junamatkat!) hän ruokaili 18 kertaa. Kenties elelemme tiheän imun kautta.
Neuvolakäynnin lopuksi tyttö sai vielä rotarokotteen suuhun ja molempiin reisiin piikit, niin, että siniset laastarit näyttivät kuin kinesioteipeiltä. Toistaiseksi rokotteiden sivuvaikutuksissa ollaan päästy vielä aika vähällä. Toisena iltana olo tuntui olevan jo aika ikävä, joten silloin tyttö sai ensimmäistä kertaa Panadolia. Se  olikin sitten melkoista herkkua.

Onnellista perusarkea täällä kuitenkin elellään, tytön kanssa on ihana puuhailla, höpötellä ja leikkiä. On upea tunne nähdä, kuinka hänen silmänsä sädehtivät ja hymy leviää koko kasvoille. Pienet jalat ja kädet sätkivät innoissaan joka ilmansuuntaan. Joskin rauhoittumisen tarvetta alkaa ilmeisesti molemmin puolin olla ilmassa. Tytöllä lienee uuden oppimisen vaihetta, jonka myötä onkin ihan paikallaan rauhoittaa menoja. Tämä olikin hyvä kommentti eräältä ystävältäni, ja sitä tuki myös lukemani sivu vauvan kehitysvaiheista. Aivoille riittää niin paljon prosessoitavaa, että jatkuva muutos ja meneminen voivat vain väsyttää turhaan. Oma menojalkani on luultavasti myös levon kaipuussa. Erikoinen vetämätön olo on vaivannut jonkin aikaa, ja tuntuukin kovin helpottavalta, että vietämme sekä tänään että huomenna kotipäivää. Emme toki ole joka päivä aamusta iltaan menossa, viikkoihin on sisältynyt useampi kotipäivä,

mutta menottomat päivät tuntuvat nyt hyviltä. Kun vielä saisi otettua tuosta imurinvarresta kiinni vielä, kun vauva nukkuu yöuniaan...Kiitollinen mieli on siitäkin, kuinka olemme osanneet miehenikin kanssa keskustella asioista, omasta jaksamisestamme ja vaiheista. Toki joskus melko pian, joskus pienen kyselyn kautta. Mutta silti, toinen toistamme tukien. Kovin mukavaa onkin ollut, kun hän on ottanut aika ajoin ruoanlaitto- tai muiden kotihommien vastuuta nähdessään, että olen kiinni vauvassa tai pienen lepohetken kaipuussa. Näistä olen kiitollinen. Vielä väsymyksen sanoittaminen (tai edes itsellenikään myöntäminen!) vaatii opettelua, mutta jospa tämäkin vain kuuluu tähän 3-4 kuukauden kehitysvaiheeseen. 😉

Välillä on köllitty yhdessä