tiistai 23. huhtikuuta 2019

Rohkeutta. Nyt.

Taloyhtiössämme aloitettiin viime viikolla putkisaneeraus. Menemättä tarkemmin tiedottamiseen ja aikataulumuutoksiin kerron vain lyhyesti, että tilanteen ei pitänyt alun perin koskea meitä. Aivan vielä vesikatkokset eivät ole arkeamme, mutta tulevaisuudessa vettä ei tule arkipäivisin työpäivien aikana, alkaen jo kello 7. Sinänsä asiasta kuin asiasta voi selvitä; tähänkin olen keksinyt paljon käytännön ratkaisuja. Mutta kyllä tilanne stressaa meitä molempia. Minäkin olen täällä kaiket päivät Huldan ja koiran kanssa tietämättä tuleeko asuntoon tänään joku vai onko vain vedet poikki. Asia on alkanut ajan myötä ahdistamaan enemmän ja enemmän, ja viime yönäkin itketti ja tärisytti.
No niin, jotta en jahkaisi tuota asiaa tässä, niin muuttoajatuksemme ovat kieltämättä aktivioituneet. Taas.



Tällä kertaa edessä on jotenkin isommat panokset. Tuntuu siltä, että nyt tehdään oikeasti isoja ratkaisuja. Mitä me todella haluamme? Missä oikeasti haluamme asua? Mikä on Huldalle paras? Ja olisiko kuitenkin parempi hakeutua lähemmäs töitä, ystäviä, seurakuntaa... siis koko muuta elämää? Onko tietynlaiset haaveet vain jokin "idylli" tai jotain sellaista, jota "kuuluu tehdä"? Olisiko minusta johonkin tiettyyn asumismuotoon vai riittäisikö minulle toisenlainen? Kuinka valmis olen puuhaamaan ja huolehtimaan vai kaipaisinko ennemmin vapautta ja aikaa muille asioille?

Asian ytimessä
Tiedän.Näitä on jahkattu monen monta vuotta, ja se ehkä kertookin asian hankaluudesta ja prosessoinnista. Mielikuvissani minusta on tarkoitus tulla toimelias maatalon emäntä, joka hoitaa kasvimaat, puutarhat, leivinuunit, isot pirtit ja aitat, lapset ja eläimet ja käy siinä sivussa kolmivuorotyössä. Tuohon yhtälöön toki kuuluisi vielä omat harrastukseni ja ystäväni. Ihan kuin minulla olisi jossain vaiheessa tuplamäärä aikaa. Nykyisen asuinpaikkaamme vaikuttaa todella paljon myös omat tunteeni ja muistoni; olenhan kotiseudullani. (Voi, kun joskus voisi tehdä vain muuttoratkaisuja ilman mitään tunnesiteitä!) Aika on tehnyt tehtävänsä ja tietyistä ääripäistä olen jo päässyt irtaantumaan. Emme ole muuttamassa maalle. Mutta loppu onkin vielä auki. Mikä lopulta on se meidän juttumme? Mitä arvotamme asumisratkaisuissa? Missä meidän on hyvä olla? Ja toisaalta taas: missä me voisimme vielä paremmin? Uskoisin vuosien prosessoinnin tuottaneet hiljalleen sitä, mitä kohti haluamme mennä. On tärkeä pysyä avoinna ajatuksille ja oloille, olla rehellinen itselleen.

Rohkeus on se, mitä tarvitsisimme. Rohkeutta todeta, että minusta ei sittenkään ole maatalon emännäksi. Check. Rohkeutta todeta, ettemme muuta maalle. Check. Rohkeutta tiedostaa, mitä oikeasti haluamme, kokonaistilannetta ajatellen. Hmm.
Rohkeutta tehdä ratkaisuja, kuunnella sydäntä, toteuttaa haaveita, tehdä arjesta sellaista, mikä on hyvää ja kestävää. Rohkeutta olla avoin sille, mitä elämä on nyt, mitä me arvostamme ja mihin haluamme panostaa. Rohkeutta tehdä meidän perhettämme tukevia asioita.
Rohkeutta. Nyt.

Asiat ovat vireillä. Olemme menossa katsomaan neljää asuntoa. Toivotaan parasta.



----

Elämässä on ollut muitakin pohdintoja. Yhden niistä ratkaisin viime viikolla aika spontaanisti, kun Hulda tuntui olevan niin tavattoman kiinnostunut minun ruuistani. Niinpä nakkasin tytön syöttötuoliin ja tarjoilin hänelle gourmet-aterian: banaania, omenaa ja kurkkua. Tyttö tiesi heti jutun juonen ja pääsi sormiruokailun ytimeen. Ja siivouspalvelu oli tehokas ja omatoiminen. Koiralla koitti onnenpäivät. Tähän mennessä ollaan ehditty maistamaan jo banaania, omenaa, kurkkua, perunaa, bataattia, porkkanaa, parsakaalia, avokadoa, maissinaksua, kaurapuuroa, päärynää, karpaloa (!!) sekä smoothieta, jossa oli banaania, päärynää ja mansikkaa. Aijai. Ja miten onkaan mukavaa, kun voimme ruokailla yhdessä!



Spontaanius on näemmä parasta.
Päätin eilen kokeilla aika extremesti maitotuotteita ja nähdä, kuinka se vaikuttaisi Huldaan. Sen sijaan, että olisin maltillisesti syönyt yhden juustosiivun, esitinkin kainon toiveen miehelle jäätelöstä. (Tosiasiassa en vain keksinyt, mitä maitotuotetta minun todella tekisi mieli. Olen niin tottunut ja tykästynyt vegaanituotteisiin.) Tai toiveeni oli lähinnä haikailua, mutta niin vain reipas mieheni nakkasi takin takaisin päällensä ja paineli iloisesti kauppaan. Kai hän toisaalta kaipasi jotain työpäivän päätteeksi. Tuomisina oli Ben&Jerryn Cookie Dough -jäätelöä ja Daim-minipuikkoja. Huh, yritä nyt sitten tuosta päättää. Otin molempia.
Mitä tapahtui seuraavana yönä?
Minua itketti putkisaneerausahdistus, mutta Hulda vain itki nälkäänsä, söi ja nukkui. Kaikki ainakin vielä hyvin.

Siivouspalvelu toimii vikkelästi ja oma-aloitteisesti
Olen myös pähkäillyt vaunujen "taapero-osan" käyttöönoton aikaa. Milloin se pitäisi tehdä? Miten sitten puen Huldan? Nytkin mittari hipoo jo +15 astetta, joten pähkäiltävää on. Viime viikolla tapasimme vauvauinnista tapaamani uuden tuttavani tyttärensä kanssa. Olipa 1,5 kuukautta vanhempi tyttö niin ison oloinen istuessaan vaunuissa hienot aurinkolasit päässään! Hulda tuntui niin pieneltä vielä, kun sitten sisällä katseli toisen touhottamista ja ryömimistä. Meidän tyttö pyörii vielä paikallaan ja mutta tahtoa eteenpäin olisi. Mutta jospa ne vaunu- ja pukeutumisasiat ratkeavat yhtä jouhevasti kuin sormiruokailun aloittaminenkin.

Toisaalta uusimmassa Vauva-lehdessä päästiin oivasti lähelle omia pohdintojani erään henkilöhaastattelun myötä.
"- Vauva-arjessa oli niin oaljon epävarmuutta siitä, teenkö oikein. Siitä tuli hetkeksi fiilis, että olen huono kaikessa, myös asioissa, joissa tiedän olevani hyvä. ---
- Tosi moni oli ensimmäisen lapsen kanssa kotona. Heidän kanssaan tuli viimein fiisli, että muutkin ovat yhtä pihalla kuin minä.
Aiemmin Höyden oli luullut, että kaikille muille vanhemmuus on helppoa hommaa eikä koskaan herätä epävarmuuden tunteita.
- Ajattelin, että juuri minä hoidan äitiyttä vähän surkeasti. Ryhmän ansiosta tajusin, etteivät kaikki muutkaan esimerkiksi pääse joka päivä ovesta ulos. ---
Täydellisyyteen pyrkiminen ei ole tärkeää."

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Puuhasteluja ja pohdintoja

Olipa kerran tunne, joka ei suinkaan tullut siitä, että aamun aloittaa tempaisemalla aamukahvit pitkin pöytiä ja lattiaa (ilman vauvan osallisuutta asiaan). Se tunne tuli siitä, kun saa aikaiseksi jotain "omaa". Olen pitkään jo mielessäni puuhaillut kirppispöytää, siirrellyt Huldan pieneksi jääneitä vaatteita "poismenevien" pussiin, sinne samaan, jossa ovat myös muutamat nettikirppisten hutiostokset. Samalle kirppispöydälle kaavailen asettelevani myös astiaston osia, joita olen saanut lahjaksi 13-vuotiaana. Haluaisin jo jotain uutta astiastoa, joskin ymmärrän, että se ei välttämättä ole prioriteettilistan kärjessä. Mutta kai sitä voi ainakin hiukan edistää yrittämällä myydä nykyisen astiaston osia, jotka ovat jääneet käyttämättä. (Minulta siis kysyttiin ollessani 13-vuotias mitä astiastoa haluaisin alkaa keräämään. Ja koska en tiennyt mitään muuta, kuin mummolassa olleen Kultakeramiikan Sinisen, niin sitä olen sitten vuosien varrella tullut saaneeksi... Ja paljon. Makumieltymykseni ja astiastoista tietämiseni ovat ehkä hieman muuttuneet.) Kirppisteemalla jatkettiin ja kyhäsin vielä nettikirppikselle kansion myytävistä vaatteista. (Joka hetkeä myöhemmin poistettiin, koska en ollut osannut tehdä kansiota sääntöjen mukaan. Enkä ihan käsitä, miksi muut sitten saivat tehdä noin.)

Tai entäs tämä! Kokeilin eilen vegaanista artisokkapizzaa Chochilin ohjeella. Ihan hauskan makuista siitä kyllä tuli, joskin pizza oli himpun verran liian kauan uunissa. Oli ainakin rapea pohja. Innoissani olin eilen myös haalinut kaupasta muutamia tarvikkeita tulevaan vegaaniseen kokeiluun, mutta koska pizzaa tulikin sen verran paljon, niin kokkausintoa on maltettava hillitä ainakin huomiseen. Tai sitä seuraavaan päivään.




Aika tosi kiva tunne tuli myös siitä, kun saimme eilen katsottua mieheni kanssa elokuvaa. En edes muista, milloin olisin katsonut kokonaisen leffan ja vielä pysynyt juonesta kärryillä. Edellinen oli joskus kuukausia sitten, ja silloin koko filmi meni jumppapallolla pomppiessa, kämppää kiertäessä, Huldan itkeskellessä sylissäni. Yritin hiukan napostella dippivihanneksia, mutta totesin sen aika turhaksi, jos meinaan kovastikin pomppia pallolla. Tuolloin oli pakko pyytää miestä vielä kertaamaan juoni. Mutta tällä kertaa, vaikka Hulda veikin osan huomiosta, tällä kertaa ihan vain imetyksen ja seurustelun myötä, pysyin juonesta selvillä ja ehdin tajuamaankin asioita. Aika hauska pieni arjen juttu.

Tänään voisi lähteä taas, kuten lähes tulkoon joka päivä, vaunulenkille. Taivaalla ei näy pilven hattaraakaan ja lämpö on noussutt aamun aikana -8 asteesta jo klo 9 mennessä -2 asteeseen. Kunhan tästä vielä päästään liikkeelle, niin oi että. Kiva olisi käydä paikallisella kirppiksellä, joka tosin tuntuu olevan kovin kasarihenkinen, mutta tuo karvakaveri haittaa hiukan sisätiloihin poikkeamisia.
Suunnitteilla on myös empiirinen tutkimusretki, jonka toteuttaisin Huldan kanssa "tässä jonain päivänä". Ajatus on lähteä suuntaamaan kaupunkiin ja kirppiskierrokselle vain julkisia ja jalkoja käyttäen. Olen aika vahvassa käsityksessä, että meiltä ei oikein pääse kaupunkiin kovin fiksusti (ellei fiksuksi lasketa sitä, kun menin kerran yövuoroon pikavuorolla, juoksemalla ja kaupunkilinjalla yhteensä 1,5 tuntia, kun normaalisti matkaa töihin tekee omalla autolla noin 35 minuuttia). Luullakseni vaunutkin voisi ottaa linja-autoon, miksi ei voisi? Kenties Hulda menisi hyvin sylissäni. Haluaisin selvittää myös sykemittaria avuksi käyttäen, mitä tarvitaan ajallisesti ja kävelykilometrillisesti siihen, että kävisi vauvan kanssa linja-autolla kaupungissa, 1-2 kirppiksellä, kenties syömässä. Syy tähän on hyvinkin ajankohtainen: ilmasto-asiat. Miten mielelläni suosisin julkisia, mutta haluan ensin ottaa selvää käytännön tasolla, onko se oikeasti niin huono täällä, kuin missä käsityksessä olen. Junallahan pääsee pääkaupunkiin varsin näppärästi, mutta junalle pääseminen taas vaatii oman auton. Tai sitten linja-auton, mikäli sen käyttö onnistuu. (Selvennän, että emme asu missään pikkupikkukylässä, josta kulkee linja-auto kerran päivässä. Täältä menee lyhyellä tarkistamisella 10 vuoroa päivässä kaupunkiin,tosin rajatulla aikavälillä.)

Toisaalta odotan mielenkiinnolla sunnuntaisia eduskuntavaaleja. Hämmentää. Olen jotenkin erikoisen kiinnostunut näistä vaaleista, mutta hyvä vain. Suunnitelmissani on käydä äänestämässä, juoda sitten vaalikahvit ja pitää illalla vaalivalvojaiset. Toivon kovasti, että tulevalla kaudella päästään edistämään itselleni tärkeitä arvoja.

Sain eilen uusimman Simpukka-lehden. Jotenkin tuo lehden näkeminen toi ensin olon, että haluanko enää edes lukea sitä. Jokin etäinen kiputunne pisteli olossa. Sitten lehti jälleen imaisi mukaansa mielenkiintoisilla ja koskettavilla jutuillaan. Myös jäsenmaksut tälle vuodelle ovat ajankohtaisia, ja jäin niitäkin pohtimaan. Olisiko minun tarvetta enää kuulua Simpukka-yhdistykseen? Toisaalta nuo aiheet eivät varmasti koskaan jätä taakseen ja toisaalta vertaistuella ja tuollaisella yhdistystoiminnalla on todella paljon voimaa! Jos olen itsekin saanut Simpukalta tukea ja apua, niin todellakin haluaisin muidenkin saavan sitä jatkossa. Ja mistä sitä tietää, vaikka teema tulisi vielä koskettamaan meitä myöhemminkin... Toivottavasti ei.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Asioita, joita ei tarvitsisi vielä miettiä

Työasiat ovat pyörineet paljon ajatuksissani viime viikkoina. Toki ne olivat olleet "taustalla" koko ajan kärkkyessäni erästä työpaikkaa, ja etenkin sen jälkeen, kun toimi tuli lopulta hakuun. Nyt olo oli paljon levollisempi, kuin esimerkiksi syksyllä. Nyt olin jotenkin paremmin sinut ajatuksen kanssa, jos en saisi paikkaa; olisinhan silti edelleen maailman parhaan "työnantajan" leivissä täällä kotona, eikä mikään vielä muuttuisi. Mutta kyllähän se työ oli koko ajan mielessä, kun tavallaan kyttäsin puhelinta. Tai en kytännyt, mutta... Mielessä se silti oli. Onneksi meillä oli perheenä niin ihania päiviä, että vaikka kutsua työhaastatteluun ei tullut, ja se kirpaisi, niin oma perhe oli kaikista suurin ilo ja onni. Jätin asian sikseen.


Sitten tapahtui pari kohtaamista entisten työkavereideni kanssa, saivat ajatukset taas pyörimään työasioissa, haikein, katkerin, surullisin, hämmentynein, turhaantunein ja toisaalta lopulta myös avoimin mielin. Sisu ei anna periksi vain lähteä vakipaikastani, sillä aion yrittää siellä sitten, kun jossain vaiheessa palaan. Kaipuu olisi entiseen työpaikkaani, jonne voisin keikkailla jossain vaiheessa. Toisaalta mielen taistossa yrittää jyrätä myös ikävä ajatus ammatti-osaamisesta. "Ne ovat vain tyytyväisiä, kun pääsivät susta! Siellä on niin paljon parempia!"

Haluan kuitenkin luottaa siihen, että asiat järjestyvät hyvällä tavalla. Jonkin aikaa asioissa tulee varmasti pyörittyä. Toisaalta tänä aamuna herätessäni oli ajatuksissani uudenlainen, vapautuneemman kaltainen pohdinta: mitä, jos paikka ei oikeasti olisikaan enää se, mihin haluaisin palata?
Nyt kysymyksellä oli uusi sävy, ei pakon alla, nurkkaan ahdettu, "itsepä pilasin kaiken" -ajatuksella ryyditettynä. Nyt kysymys oli täysin avoin, vapaa muista tunteista.
Se vain kysyi: "Entä, jos minä en haluakaan palata sinne enää? Entä, jos haluan todella tehdä jotain muuta?"
Iso muutos täytyy käydä myös ammatti-identiteetissäni. Enhän ole tehnyt muuta, kuin tietyn potilasryhmän kanssa töitä. Mikä sitten olisin? Mikä on ammatti-identiteettini?


Näitä asioita ei todella olisi tarve miettiä. Mutta joskus joku asia vain jää painamaan mieltä, vaikka kuinka olisi onnellinen tästä elämäntilanteesta ja hetkestä. Olen kyllä. Mutta en ole myöskään "äitirobotti", joka kykenee vain yhteen "moodiin". Viime aikoina olen ajatuksissani seikkaillut niin entisessä elämässäni, työelämässä että äitiyden hetkissä. Viime päivinä olemme joutuneet pohtimaan myös ihan käytännön ratkaisuja asuntoomme tulevan putkisaneerauksen vuoksi. Huh, kolme kuukautta niin, että useiden työpäivien aikana ei tule vettä. Minä, vauva ja koira. Ou jea.


Mutta onneksi elämä on käytännössä kuitenkin ihanaa. Pinnan alla välillä velloo erilaisia ajatuksia, mutta miten hauskaa on sitten vain puuhata ja tehdä muuta. Käydä uudelleen vauvauinnissa, nyt Mumma (äitini) mukana. Opetella lisää syömisistä, tehdä lisää soseita. Tai sitten ihan vain leipoa koko päivä! Mten nautinkaan saadessani pitää eilen Nosh-vaatekutsuja. Nautin siitä, että sain selailla toinen toistaan ihanampia reseptejä ja sitten toteuttaa niitä joko Hulda kantorepussa tai sitten äitini kanssa vaunulenkillä. Sanoinko jo, että niiiiin nautin?
Olin lisäksi ottanut oikein mieluisan teeman, ja leiponut kaiken vegaanisena. Miten ihana juttu olikaan, kuinka hyviä ohjeita nuo olivatkaan! Suuret kiitokset siis Viimeistä murua myöten -, Urbaanivegenda- ja Ruokakonttuuri-blogeille! Myös Chocochili on minulla runsaassa käytössä, mutta nyt en leiponut sieltä mitään.


Ilta oli ihana, tupa täynnä upeita naisia, neljä söpöä vauvaa ja kivoja vaatteita. Toki oma huomioni meni vauvan kanssa olemiseen, mutta hauska mieli jäi illasta. Tällä kertaa olikin kiva saada tilattua jotain Huldalle; viimeksi en tainnut löytää mitään. Vuosi sitten rohkenin tehdä ensimmäiset hankinnat emännöimilläni kutsuilla. Pohdiskelin vaatteiden esittelijälle (työkaveri-ystävälleni) haluavani tilata pari bodya "ystäväni tulevalle vauvalle". En uskaltanut vielä kertoa, että kyse oli omasta pienestä vauvanidustani. Tilanne oli tuolloin, naistenpäivänä, suunnilleen rv 6. Mutta sen oli kuulemma nähnyt kasvoistani. Ja nyt Itu sai olla mukana kutsuilla!


Aika näyttää, mihin elämä kuljettaa.
Luotan asioiden kuitenkin järjestyvän.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

#olenvalmis

Kun minä olin nuori koin jonkinlaisen "ympäristöherätyksen". Tajusin yhtäkkiä rakastavani luontoa todella paljon, ja koin  maailmantuskaa siitä, missä jamassa moni asia oli. Koin tuskaa myös monien ihmisoikeuksia koskevien epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi. Niinpä ryhdyin ministi kampanjoimaan paremman maailman puolesta. Olisin kovasti halunnut kasvissyöjäksi, jota vanhempani vain naureskelivat. Tehtailin kuvistunneilla luonnonsuojelemiseen liittyviä töitä. Suosin kierrätettyjä vaatteita ja tavaroita (kohdallani se tarkoitti äitini 70-luvulta peräisin olevia vaatteita, olinhan myös keskellä omaa retrohuumaa). Luin netistä kasvissyönnistä, luonnonsuojelemisesta, Kerää roska päivässä -liikkeestä, kestotuotteista, ja tilasin itselleni solidaarisuuskalenterin, kestositeitä ja kuukupin. Olisin kovasti halunnut kuulua johonkin porukkaan. Johonkin, jossa olisin voinut purkaa jäsentelemättömän tarmoni ja maailmantuskani. Nyt olin yksin, ja minulle vain naureskeltiin. Ymmärrän toki, että tehomaataloustuottajien perheessä kasvissyönti saattoi vaikuttaa jopa pilkanteolta, sillä riippuihan leipämme siitä, paljonko lehmät lypsivät. Jotkut ystävänikin pitivät minua hieman pilkkanaan. "Ihme puunhalaaja." Paasasin kotona kierrätysasioista, ja kerran äitinikin jopa tuumasi jokunen kuukausi ennen vaihto-oppilaaksi lähtemistäni: "Toivottavasti et sitten puhu siellä isäntäperheessäsi noista asioista."


Toki nuoren maailma on melko mustavalkoinen. En tänä päivänäkään koe olevani kuten Greta Thunberg, tuo rohkea ja tiedostava ilmastolakon aloittanut nuori. Ei minulla ollut kovin järkevää tietotaitoa tai myöskään logiikkaa asioissa. Koin vain suurta tuskaa maailman tilan vuoksi. Minulla ei ehkä ollut kovin paljon keinoja, mutta sen tiedostin, että jotain on tehtävä. Nyt jälkikäteen ajateltuna toivon, että minulla olisi ollut joku aikuinen tai edes ystävä, jonka kanssa jäsennellä näitä asioita, kohdistaa niitä jotenkin järkevästi ja opetella myös pohtimaan asioita monelta kantilta. Noh, asiat toisaalta vinksahtivat "hieman" jossain vaiheessa, ja ehkä ympäristöteoksi saattoi kuvitella sen, että mitä vähemmän syö, sen ekologisempaa. Just.

Ympäristöasiat ovat olleet viime vuosien kuumin puheenaihe, varsinkin tulevien eduskuntavaalien alla. Huomaan, että jollain tavalla hurraan sille 15-vuotiaalle minulle: "Oi, katso! Et ole väärässä! Nyt sinulla on paljon samankaltaisesti ajattelevia, et ole yksin! Et ole tyhmä haihattelija!". Jollain jännällä tavalla olen ajatellut niitä ilmastolakkoilevia nuoria haikeuden kaltaisella lämmöllä ja kunnioituksella. Kuinka rohkeita ja viisaita nuoria! Juuri noin, hyvä hyvä! Mutta haikeus juurikin siitä, että koin itse olevani aikoinani väärin ymmärretty. Mutta itsesääli sikseen; se ei ole todellakaan mikään suuri juttu tässä tekstissä tai ajatuskokonaisuudessa.
Koskaan aiemmin en ole ollut näin kiinnostunut vaaleista, ja viime viikkoina olen käyttänyt ennätysmäärän aikaa täyttääkseni erilaisia vaalikoneita ja tutustuakseni eri ehdokkaisiin. Viime yönä taisin päästä valintaani, sillä olen puntaroinut kovasti parin puolueen sekä "kodinperinnön" kanssa. Intuitio kuitenkin kehottaa nojaamaan siihen puolueeseen, joka on mielessäni vahviten. Kuinka vapauttavaa onkaan, kun tässäkin asiassa saa tehdä juuri niin, kuin itsestä tuntuu. Niin, kuin kokee tärkeäksi.


Instagramissa on pyörinyt hetken aikaa #olenvalmis-kampanja. Sen tarkoituksena on ilmeisesti kertoa päättäjille erilaisista ilmastoteoista, mutta itse huomaan sen olevan melkoinen motivaattori ja ideapankki. Ensinnäkin olen todella, todella iloinen niin monen ihmisen pohdinnoista ja siitä, miten laaja ilmiö tämä on. Kuinka moni ottaa ympäristöasiat todesta ja on myös valmis tekemään asioita edistääkseen asioita! Vau vau! Toisaalta huomaan sen männävuosien nuoren riehaantuvan mielessäni. "Jihuu! Nyt saan olla ja tehdä, kuten hyvältä tuntuu!" Olen saanut enemmän työkaluja asioihin, mutta myös rauhan ja syvällisyyttä. Vapauttavaa.


Olen valmis tekemään asioita ympäristön hyväksi. Osaa asioista teenkin jo, mutta on hyvä pysähtyä miettimään niitä sekä mitä muuta voisi tehdä. Pohdin muun muassa kasvis- ja vegaaniruokavaliota, menojen yhdistämistä, hävikkiruoan minimoimista, halpavaateketjujen välttämistä (laatuun ja kotimaisuuteen panostaminen), nykyisten kestotuotteiden ja uusien mahdollisuuksien käyttämistä sekä erilaisten aineettomien tai hyödyllisten lahjojen antamista. Haluaisin hyödyntää kirpputoreja enemmän, kuin vain Huldan vaatteiden ja tarvikkeiden osalta. Olemme käyneet mieheni kanssa hyviä keskusteluja liittyen asumiseen ja liikkumiseen. Muutto tulee olemaan meillä edessä luultavasti puolen vuoden-vuoden päästä, ja silloin on hyvä tehdä ympäristöystävällisiä ratkaisuja. Millainen asumismuoto, kuinka sitä lämmitetään? Kuinka paljon oikeasti tarvitsemme neliöitä ja mitä kannattaa roudata mukana? Ja sijaintiin vaikuttaa myös autopolitiikka, jota täytyy myös miettiä. Ja ajankohtaisesti ajatellen aion antaa ääneni sellaiselle ehdokkaalle, joka ajaa ympäristöön ja ihmisoikeuksiin liittyviä asioita. Olisi myös ihana, jos Hulda oppisi kunnioittamaan ja rakastamaan luontoa niin, että hän haluaisi pitää sitä hyvänä ja viettää aikaa siellä.


perjantai 5. huhtikuuta 2019

Olenhan muutakin kuin äiti

Olen löytänyt itseni kaipauksen keskeltä. Tunteet ja ajatukset ovat poikkoilleet riemunkirjavina ja toisaalta myös surun ja haikeuden sävyttäminä monien eri teemojen läpi. Nyt on taas uusi päivä ja olo seesteisempi, onneksi ensin mainitun kaltainen. Odotan jo innolla päivää ja sen tuomia asioita. (Selvä. En oikeastaan neuvolaa tai siellä annettavia rokotteita.)

Hulda ja minä olemme olleet kyllä melkoisia reissutyttöjä männäviikoilla. Oli ihania perhepäiviä, jolloin mieheni vei meidät yllätyksenä ihanaan Porvooseen huomioiden kaiken mahdollisen, kartoittaen suloisen lounaskahvilan ja järjestäen aivan ihanan yhdessäolon päivän. Kerrottakoon, että se oli muutenkin todella suuri piristysruiske parisuhteeseemme. Vaikka takapenkillä tuhisikin pikku-Hulda, niin olo oli silti niin lomalainen (kävimmehän viime kesänä muun muassa juurikin Porvoossa) sekä sellainen "kuin meillä ennen". Tulimme tehneeksi koko perheenä pari muutakin hauskaa reissua, ja sekös vasta onkin inspiroinut miettimään jo kesälomaa.

Perhepäivien lisäksi me tytöt olemme kyläluutailleet sitten enemmänkin. Viikonloppuna olimme kaksistaan anopin luona yökylässä tavaten muita miehen puolen sukulaisia, kuten kaksi Huldan serkkutyttöä. Kuulemma ihana vauva, mutta "älä itke niin paljon!". Kyläilimme myös kummin luona sekä toisen ystäväni kotona, jolla on samaa ikäluokkaa oleva vauva. Hyvin monenlaisia kyläjuttuja, ihania jokainen.

Ei se kenties ole menemisestä ollut kiinni, mutta jokin minussa on herättänyt kaipuun entiseen elämääni. Huomasin yhtäkkiä olevani melkoisen haikealla ja surullisella mielellä. Kaipasin liikuntaharrastuksiani (kuten juoksu, tanssitunnit, kunnon rehkiminen salilla, patikointi...), vapautta mennä ja tehdä, ehjempiä öitä, ystävien tapaamista, iltamenoja, mahdollisuutta tehdä vieläkin spontaanempia juttuja, ottaa silloin tällöin viinilasillisen (kyllä! Tätäkin huomasin kaipaavani!) ja jopa työntekoa. Oi, kuinka kaipasin olevani jotain muutakin kuin vain äiti. Sillä olenhan minä. Olen vaimo, ystävä, tytär, sairaanhoitaja, työkaveri, puuhailija ja vastuuhenkilö seurakunnassa, naapuri, ja ennen kaikkea Minä. Yhtäkkiä huomasin, että olin korviani myöten täynnä kamalia imetyspaitoja, joista jokainen tuntuu olevan joko liian avoin, lyhyt, pieni, outo, tylsä, inhottava, epäkäytännöllinen, sisältävän reikiä oudoissa paikoissa tai sitten kaikkia näitä yhteensä. Huomasin, että minulla oli edelleenkin vaatekaapin hyllyt täynnä omia tuttuja, värikkäitä paitojani, joita en ole voinut tai tule voimaan käyttämään pitkään aikaan.

Kävin eilisaamuna salilla ja ensimmäistä kertaa huomasin polkevani spinning-pyörällä menevän musiikin tahdissa niin vimmatusti, kuin polkimilla pääsi, hiki virraten. Huomasin rehkiväni painoilla varmaan enemmän, kuin olisi ollut tarpeen ja lopuksi vielä venyttelemällä pidempään, kuin tavallisesti. Minulla ei ollut mikään kiire mihinkään. Ensimmäistä kertaa huomasin ajattelevani, että voisinpa jäädä tuonne. Voisinpa vain huolehtia omasta navastani, olla jälleen pelkkä minä. Ja sitten suretti moinen ajatus.

Ehkä ajatusprosessieni kontrasti, ja se, mitkä kaikki ovat inspiroineet minua viime aikoina, ovat olleet niin erilaisia kuin vauvaperhearjen perusjutut. Onhan minulla tosin ollutkin koko ajan mielessä "omia projekteja" ja "mielen askareita", mutta jokin viime aikojen pohdinnoissa laukaisi valtavan kaipuun entiseen. Tunneprosessi on ollut aika värikäs, sillä samaan aikaan en todellakaan vaihtaisi nykyistä elämäntilannettani yhtään mihinkään. En uuteen astiastoon, en matkustamiseen, en ystävien kanssa vietettyihin hauskoihin iltoihin, en unelmatyöhöni, en yhtään mihinkään. Nyt on hyvä juuri näin. Tai en ihan tiedä. Nyt on hyvä, ja on varmasti asioita, joihin voin nytkin vaikuttaa ja joita voin nytkin tehdä.

"Tuleeko sulle tunne, että noin ei saisi ajatella, kun ajattelee teidän taustaa?", kysyi ystäväni avattuani hiukan ajatuksiani hänelle. Oli muuten melkoisen helpottavaa jutella näistä jonkun kanssa, joka on tismalleen samassa elämäntilanteessa.
Mietin tuotakin hetken aikaa, mutta totesin, että ei tule. Uskoisin, että minulla on ollut jo lapsettomuusvuosien aikana melko realistinen kuva vanhemmuudesta ja lapsiperhearjesta. Oli tausta lasten saamiseen mikä hyvä hyvänsä, niin ikävämpiä tunteita tulee jokaiselle. Luulen myös sättineeni itseäni ihan riittävästi jo raskausaikana, jolloin kävin läpi melkoisia syyllisyydentunteita siitä, että minua niin ahdisti alkanut raskaus (ja jälleen samaan aikaan en olisi perunut sitä mistään hinnasta). Silloin avasin keskustelun noista tunteista erääseen foorumiin ja sain lukea monista samanlaisista tuntemuksista. En siis nytkään usko olevani ainoa. Ja en nytkään ajattele, että minulla ei ole lapsettomuustaustallani "oikeutta" kaivata jotain entistä. Pyh.

Muuttoajatukset ovat olleet meillä puheenaiheena melko usein; onhan se joka tapauksessa tulossa. Olemme pallotelleet omakotitalohaaveiden, vuokralla jatkamisen, eri kuntien ja kaupunkien sekä nykyisen vuokra-asunnon välillä. Välillä tuntuu, että kierrämme aina ympyrää ja tulemme joka kerta ajatusprosessin jälkeen samoihin aatoksiin: miksi lähteä muualle, kun täällä on niin monella tavalla hyvä? Mutta kyllähän nuo Huldan kanssa tekemäni reissut pääkaupunkiseudulle laukaisivat melkoisia haikailuja. Se oli luultavasti se ilmapiiri, avoimuus, keskustelevuus, lupa olla oma itsensä (vrt. yleistäen hitaampi muutos asenne-ilmapiirissä maaseudulla). Ajatusleikkien myötä on vain todettava, että ei meidän sentään tarvitse mihinkään Helsinkiin muuttaa, vaan voimme muuttaa tai pitää yllä niitä asioita ja tapoja, jotka ovat meille tärkeitä ja joita haluamme edistää. Hiukan haikaillen pohdimme kyllä sitäkin, että jos olisimme vain kaksin, olisi oikeastaan aika hauskaa aloittaa ihan alusta. Mutta nyt on mietittävä Huldaa.

Eilisiltana hiukan itkettikin. Olo oli aika harmaa, ja tuntui siltä, että en minä sitten varmaan muuta olekaan, kuin äiti. Hulda oli eilisen ollut aika itkuinen, enkä saanut oikein mitään tehtyä. Syytän sitä kokeeksi syömääni pullaa (sisälsi voita). Hirveä syyllisyydentuntokin iski, kun tuntui, että en pystynyt olemaan niin levollinen kyynelsilmäiselle tyttärelleni, joka halusi läheisyyttä ja turvaa. Mutta miten hyvää tekikään meille molemmille, kun kylvetin tyttöä illalla auringonkeltaisessa kylpyammeessa. Kuinka hän niin nauttikaan vedessä olemisesta! Ja kuinka minä nautin katsellessamme toisiamme. Ja sekös vasta itkettikin. Äidin rakas. Äidin niiiiin rakas.

Niin. Tätähän tämä on. Tunteiden laajaa skaalaa, ja näinhän se menee. Tänään on uusi päivä, aurinko paistaa ja me menemme kohta neuvolaan toteamaan, että kyllähän se paino on hyvin kehittynyt (näin toivon ja uskon). Sitten jatkamme yhdessä kaupunkiin vyöhyketerapeutille, sillä kuulemma sillä voidaan ehkä ehkäistä rotarokotteen sivuvaikutuksia. Sen jälkeen menemme smoothie bowlille ja kahville uuteen kahvilaan Kauppahalliin. Olen vain haikaillut sinne menoa, ja nyt menen kokeilemaan. Toivon myös löytäväni itselleni kivan kevättakin, vaikkapa keltaisen. Sellaisen iloisen ja pirteän. Teen Huldan kanssa asioita, mitä olisin ennenkin tehnyt. Olenhan muutakin kuin äiti.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 3

Voida olla oma itsensä



Olin alkuviikosta Huldan kanssa kummireissulla. Siinä tytön pitäessä omaa juttuaan keskustelimme ystäväni kanssa niin ekologisista pohdinnoista, elämästä, ruoanlaitosta, liikunnasta kuin reissaamisesta (vain muutaman mainitakseni, heh). Siinä sitten kovasti komppasin ystävääni hänen tokaistuaan, että nyt on rauha siitä, millaista elämää hän saa elää. Nyökyttelin mukana. Jep, sama tunne itsellä. Totesimme molemmat, että vaikka monenlaisia polkuja, kokeiluja, haaveita, seikkailuja, epävarmuuksia, onnistumisia, saavutuksia, rohkaistumisia ja pohdintoja on kumpikin elämänsä varrella tullut tehneeksi ja kokeneeksi, niin nyt on hyvä näin. On tullut rauha ja levollisuus monesta asiasta. Ja toisaalta myös vapaus. Hellittäminen ja vapaus siitä, että joku asia ei ole oma juttu tai tietyllä tavalla ei tarvitse tehdä. Ja sitten toisaalta: näin saan tehdä, tätä mieltä minä olen.

Tietenkään elämä ei muutu kerta laakista pelkäksi onnellisuuden ja tyyneyden tyyssijaksi heti, kun ikävuosissa siirtyy 30 puolelle. Mutta jotain perää on siinä, mitä aikanaan kuulin tuttavaltani, että uudelle vuosikymmelle siirtyessä jonkinlainen epävarmuus vähenee. Ehkä kyse on osittain elämän tasaantumisesta opintojen oltua ohi, monen vakiinnuttua parisuhteeseen, lasten kanssa, tulee talo, koira, auto ja vakityö. Mutta vaikka ihan samaa rataa nuo konkreettiset asiat eivät ole omalla kohdallani tulleetkaan, niin levollisuutta ja hyväksyntää olen saanut elettyä elämää kohtaan. Olen viime aikoina muistellut vuotta 2017, jolloin olin vielä 29-vuotias. Silloin kävin monia isoja juttuja läpi, reissasin Kanadaan (ja kävin aikamatkaa vaihtarivuoteen ja sen jälkeiseen 11 vuoteen liittyen) ja kävin itkemässä Lapin tuntureille kompastuskiviäni. Vuosi huipentui 30-vuotisretrojuhliini, jolloin vielä kerran elin teinivuosina ihailemaani 60- ja 70-lukujen kulttuuria kera rakkaiden ystävieni. Sen jälkeen tuli olo: "Kiitos tähänastinen elämäni, olet ollut hyvä. Nyt kääntyy uusi sivu." Ja niinhän siinä kävikin.

Raskaus ja vauvan tulo totta kai ovat aivan totaalimuutos, se nyt on selvä. Mutta olen huomannut muutakin. Tietynlaiset suuntaviivat, arvopohja, elämäntyyli ja tavat ovat alkaneet vakiintua ja hahmottua. Huomaan, ettei minulla ole tarve sinkoutua tyylisuunnista tai elämäntavoista toiseen, vaan ennemmin kaikenlaisen pohdintaviidakon keskeltä huomaan tarttuvani niihin juttuihin, jotka ovat olleet itselleni jo pitkään, osa jo nuoruusvuosista lähtien tärkeitä. Nyt ne vain ovat saaneet syvempää ja laajempaa merkitystä ja varmuutta. On kiva huomata tuollaista ja rohkaistua myös tekemään asioita sen mukaan. Minä saan olla tätä mieltä ja toimia näin.



Melko ympäripyöreitä pohdintoja, osaan sisältyy paljonkin konkreettisia juttuja. Se rauha kuitenkin on oleellisin. Minusta on esimerkiksi tärkeää kierrättää, suosia ekologisia pesuaineita ja kosmetiikkaa, valita mahdollisimman paljon kasvis- tai vegaaniruokavaihtoehtoja, suhtautua ja kohdata ihmisiä tasa-arvoisesti ja pohtia perheemme ratkaisuja näiden asioiden pohjalta. Toki ilmastoasiat ovat päivän juttu, ja minulle ne ovat olleet tärkeitä jo vuosia. Minusta on hienoa, että niistä puhutaan entistä enemmän, ja olisikin hyvä muistaa, että yksikin teko on enemmän, kuin ei tekoja yhtään. Meille nämä arvot ovat tulleet tärkeämmiksi, ja ne ovat oman pohdintamme ja elämänkokemuksemme myötä muodostuneet. Nautin luonnossa olemisesta ja retkeilemisestä, mutta on minulla myös se toinen, sosiaalinen sekä "materialistinen" puoli. Samaan aikaan haluaisin jo suunnitella seuraavaa Lapin vaellusta, mutta myös päästä maistamaan pinnalla olevaa smoothie bowlia tai hipelöimään astioita miettien uuden astiaston keräämistä. Toisaalta näiden ei myöskään tarvitse olla toisiaan pois sulkevia asioita.

Olen kokenut, että minua ei ole lapsuudenkodissani ihan kauheasti kannustettu omaan pohdintaan. Veikkaan sen juontavan juurensa maaseudun voimakkaan työkeskeisestä ja patriarkaalisesta kulttuurista. Ei siellä ole ollut aikaa ennenkään pohtia tunteita ja mietteitä, tyttöjen varsinkaan. Mies on perheen pää ja määrää kaapin paikan. Olkoonkin, että minä esikoisena olen päässyt melkoisen hienoihin seikkailuihin isäni kanssa ja hänen kanssaan olen myös saanut käydä monenlaisia keskusteluja. Siis minun, ei veljeni kanssa. Tavallaan olen saanut paljon esimerkkiä siitä, että jokainen saa ja voi tehdä omat ratkaisunsa. Silti koen, että isäni on ennemminkin kaivannut kuuntelijaa tasa-arvoisen keskustelukumppanin sijasta. Se tietynlainen sukupolvesta toiseen toistunut "työ on ihmisen mitta" -mentaliteetti on vain toistunut, ja harrastuksiin kannustamisesta huolimatta olen kokenut itseni liian herkäksi, luovaksi ja jotenkin oudoksi.

Joku saattaa nyt miettiä, että miksi oikein alleviivaan joitakin asioita, miksi pyörittelen näitä aina. Ikään kuin yrittäisin vakuutella koko ajan jotain. Ehkä yritänkin. Huomaan itsessäni olevan kovin itsepäisesti se pieni kiltti tyttö, joka yrittää miellyttää kaikkia, etenkin omia vanhempiaan. Ehkä sinussakin asuu samanlainen pieni kiltti tyttö tai poika? Olen pitkään potenut huonommuutta siitä, että muka vieläkin kipuilen ja olen epävarma, kun taas kaikki muut seisovat jo vankasti omilla jaloillaan ja ovat tasapainossa sen kanssa, mitä ratkaisuja ovat itse tehneet ja tekevät verrattuna omiin vanhempiinsa. Mutta en aivan jaksa uskoa tuohon. Siksi kirjoitan näistä asioista. Selventäen itselleni ja ehkä kirjoittaen epävarmuuksista, joista joku muukin koettaa sinnikkäästi päästä eteenpäin. Todeten lempeästi itselleni: "Hei Sinä. Sä oot just hyvä noin, anna mennä vain. Toimi vapaasti arvojesi mukaan."

Rönsyilyt sikseen. Luultavasti Hulda tulee käymään elämässään omat kipuilunsa, mutta sen toivoisin, että hänellä olisi vapautta ajatella itse.Tuohon kannustamisen oppii varmasti elämällä ja esimerkkiä antamalla. Ei meidän vanhempina tarvitse kaikkea ottaa mukisematta vastaan, mutta voisimme sen sijaan keskustella asioista. Haluaisin kuulla Huldan mielipiteitä asioista, joita hän on pohdiskellut tai miten hän on joihinkin ratkaisuihin päätynyt. Voi hyvinkin olla, että osa ratkaisuista ei ole meille aina mieleisimpiä, mutta kun vain osaisimme antaa hänelle tuonlaista vapautta. Aina ei todellakaan tarvitse toimia niin kuin aina ennenkin. Vanhemmat eivät ole aina oikeassa. Koko elämä on meilläkin oppimista.

Vapaus ajatella ja pohtia. Vapaus olla oma itsensä, ei vanhempiensa jatke. Sitä toivon tyttärellemme ja meille itsellemme.

Kuvat perhepäiviltämme, joiden miettiminen saa minut vieläkin kovin onnelliseksi