Kuulumisia kera kimpussani roikkuvan kuopuksen

 Ajatusryöppy. 
Toive on ollut päästä kirjoittamaan, ja nytkin teen sen niin, että samaan aikaan Tähti kiipeilee sylissäni ja herättelen Huldaa.

Tänne kuuluu hyvää. Siis sinänsä, vaikka päässä pyöriikin paljon suuret pohdinnat ja kuviot. Jonkin verran surettaa tuleva kolmen viikon lista, jossa meillä on miehen kanssa tasan yksi yhteinen vapaa. Yksi. (Ja se, että oltaisi oltu aivan kaksistaan, on edelleen tuossa viimeksi kertomassani toukokuun imurinostoreissussa. Kai me joskus lokakuussa päästään jonnekin aivan kahdestaan.)
Näissä hetkissä sitä välillä havahtuu miettimään, että normaalisti tai yleensä perheillä on joka viikonloppu vapaa, eli kaksi päivää viikossa. Meillä yksi päivä kolmessa viikossa. Jokin aika sitten tajusin, että kouluarjen alettua yhteisiä perheaikoja,siis vapaapäiviä, tulee olemaan tosi harvassa. Huh. No, nämä on sitten näitä valintoja...

Suuria pohdintoja olemme myös käyneet töihin liittyen. Alkuperäinen pestini päätös, elokuun puoliväli, alkaa lähestyä, mutta - tadaa! - jatkankin loppuvuoteen asti samalla tyylillä, eli 50%-työajalla. Tammikuussa häämöttää sitten ne isot päätökset (tai siis sitä ennen). Jatkanko hoitovapaata vai palaanko "oikeasti". Tämä tarkoittaisi sitten myös kerhojen päätöstä ja päiväkotiarjen aloittamista.

Imetys jatkuu edelleen, ja se on Tähdelle selvästi tosi tärkeä juttu. Jos olen kotona, niin hän syö aamuin illoin, mutta työvuorojen puitteissa toinen jää välillä väliin. Onhan nuo lapsettomuushoidot silti kiikarissa, ainakin minulla. Mies on nykyään aika puhkipoikki, kun näiden kahden kanssa on puuhannut illan tai koko päivänkin. Tunteet ovat suuria, kommelluksia sattuu, sisko on ajoittain todella käsiksi käyvä, pikkuveli taas kiipeilee joka paikkaan. Välillä heidän kanssaan on pelkkää vääntöä tai ohjaamista, lapset huutavat ja kirkuvat, mätkivät toisiaan ja suunnilleen hyppäävät pää edellä korkealta. Yritä siinä nyt sitten laittaa ruokaa tai siivota. Eilenkin mies sanoi, että kyllähän se kolmas vähän hirvittäisi tässä kohtaa.

Vaikka yhteisiä vapaita on tulossa vähän, niin olemme me silti ehtineet miehen lomalla tekemään jotain. Siis jotain muutakin kuin sairastelemaan ja että minä olin töissä (nämä veivät kyllä ison osan). Kävimme parin yön reissussa Turussa, josta käsin kävimme Muumimaailmassa. Kyläilimme myös eräässä ystäväperheessä, kuten myös tämän viikon vapailla. 

Ehkä jatkan joskus. Tämä oli ehkä vain ensiapua kirjoittamistarpeelleni, mutta Tähti on vaihtanut puuhailunsa hiuksissani ja paidassani roikkumiseen (kävi jo pöydälläkin), joten lienee parempi keskittyä paremmin edes jompaan kumpaan. Mutta tässä nyt hiukan kuulumisia.

"Monta lasta haluaisitte?"

Sosiaalisen ja varsin vilkkaan heinäkuun jälkeen on outoa ja orpoa katsoa elokuun kalenterisivua, jossa lukee vain muutama merkintä. Eräs isompi reissu siirtyi (taas), joten sekin vähän latisti oloa. Toisaalta en ole lainkaan huolissani; tekemistä ja puuhaa, ystäviä ja monenlaisia sosiaalisia juttuja tuntuu kuitenkin tulevan jatkuvasti. Heinäkuu on pitänyt sisällään myös uuden oppimisia, niin Huldan kanssa menemisissä, että ihan hänelle itselleenkin: konttaamista, tukea vasten seisomista ja pillimukista juomista. Sorminäppäryyskin on kehittynyt hienosti ruokaillessa ja ruoat maistuvat yleisesti ottaen. Ja miten monia uusia juttuja onkin koettu! On tehty piknik-reissuja, ensimmäistä perhereissua Suomessa, mökillä oloa, marjastusta ja ihan vain arjen keskellä puuhailua. On luovittu sään mukaan, kehitelty kivoja hetkiä arkeen ja välillä väsymyksen iskiessä kellahdettu molemmat sängylle pötköttämään. Ja tuo helle-aika! Mepä uitiin eräänkin viikon aikana joka päivä 1-3 kertaa! Melkoinen vesipeto tuo tyttö! Vaikka kuumuus koettelikin, niin onneksi rannalle ja myös mökille pääsi viilentämään oloa. Ja miten hauskaa olikin istuttaa tyttö laiturille vaippasiltaan, antaa vesimelonin palasia popsittavaksi ja sitten pestä tahmaiset kädet ja suupieli syömisen päätteeksi. Ylipäänsä sellainen tietynlainen rentous on tekemässä muuttotyötään meille. Koen olleeni jokseenkin rento tähänkin mennessä, mutta pientäsuurta murrostyötä on ollut vielä tuloillaan.

Ajatella, että jos palaisin töihin äitiysloman päättyessä, tekisin sen luultavasti ensi viikolla. Ensi viikolla!
Siitä olen kuitenkin hurjan onnellinen, että yhteiskunta mahdollistaa tällaisen vaihtoehdon jatkaa vielä hoitovapaalla vauvan kanssa kotona. Pidän kiinni tästä mahdollisuudesta, enkä pode tästä huonommuutta. Olen vain niin kiitollinen, että meillä on Hulda, ja koska hän vihdoin on, niin haluan olla häntä lähellä. Töitä ehtii vielä tekemään. Jonkin verran toki kaipaan jo kentälle, ja keikkailu on ollut mielessä kaiken aikaa. Se ei kuitenkaan ole mahdollista niin kauan, kuin minua tarvitaan imetykseen  viimeistään 4 tunnin välein.

Eräässä keskustelussa sivuttiin lasten lukumäärää. Hätkähdin, kun minulta kysyttiin, monta lasta haluaisimme. Havahduin siihen, että en itsekään ollut aikoihin miettinyt sitä, mitä minä haluaisin. Sitä on niin kauan ajatellut, että kunhan edes yhden lapsen saisi. Toki vauvakuume on jyllännyt koko ajan, ja toinen olisi vahvasti toiveissa. Mutta kaikki on tuntunut kovin epämääräiseltä. Kolmas olisi jo tosi, tosi iso toive, enkä edes uskalla vielä miettiä niin pitkälle. Tämä yksikin on niin valtava lahja.
Toisaalta huomaan itsessäni jo nyt pieniä surun oloja miettiessäni tilannetta, jos toista ei ala kuulumaan.
Toiset ovat yrittäneet tsempata, että ei sellaisia kannata vielä miettiä, vaan keskittyä Huldaan.
Toiset taas kertoneet niistä kumminkaimankissanhoitajannaapurinkaverista, joka rankkojen hoitojen jälkeen sai toisen luomusti.
Totta molemmat. Mutta pelkkä "keskityn 100% Huldaan ja tähän hetkeen" -ajatus ei voi olla vallalla koko aikaa, vaikka usein niin teenkin. Totta kai keskityn ja iloitsen hänestä, mutta mietin elämää muutenkin.
Ja totta kai on olemassa lukuisia onnellisia tilanteita, joissa toinen lapsi on tullut ilman mitään ulkopuolisia apuja. Mutta on myös niitä tilanteita, joissa näin ei ole käynyt. En voi tuudittautua siihen, että kuulumme ensimmäiseen joukkoon. Eihän kukaan lähtökohtaisesti kuvittele itselleen lapsettomuuden kokemustakaan.

Meillä on pakkasessa yksi alkio.
Yksi pieni pakkas-ukko, Huldan sisko tai veli.
Toivo luomusti onnistumisesta tietenkin on voimakkaana, eivätkä hoidot ole mikään kepeä juttu, jonne lähdetään fanfaarit soiden. Se edellyttäisi myös imetyksen loppumista ja moni taho pitää myös vuotta synnytyksestä aikarajana. Kuukautisia minun on aivan turha odottaa; luotto omaan kroppaani on aikalailla nolla. Joistakin aikamääreistä olemme mieheni kanssa keskustelleet, mutta silloinkin on molemmista tunnuttava hyvältä ja oikealta. Ja niin kauan, kuin imetys sujuu ongelmitta ja se on Huldalle tärkeää, en tule hoitojen vuoksi sitä lopettamaan. Kiirehän tässä ei vielä lainkaan ole.
Toisaalta sekin, että tietäisi uuden raskauden tulevan jossain vaiheessa, auttaisi.
Mutta eipä näitä kukaan osaa etukäteen tietää. Aika näyttää, enkä halua murehtia liikaa sitä, mistä en vielä tiedä mitään. Ja oikeastaan en edes ehdi sellaiseen; arki rikkonaisine öineen ja vastaavasti puuhakkaine päivineen vievät enemmän aikaa ja energiaa. Tästäkin riemuitsen jollain erikoisella tavalla: on aivan ihanaa olla pystyyn-nukahtamis-väsynyt vauvan vuoksi !! En vain siksi, että jostain epämääräisestä syystä olen väsynyt/huono/liian herkkä. Teen asioita vauvan vuoksi!

Olenhan muutakin kuin äiti

Olen löytänyt itseni kaipauksen keskeltä. Tunteet ja ajatukset ovat poikkoilleet riemunkirjavina ja toisaalta myös surun ja haikeuden sävyttäminä monien eri teemojen läpi. Nyt on taas uusi päivä ja olo seesteisempi, onneksi ensin mainitun kaltainen. Odotan jo innolla päivää ja sen tuomia asioita. (Selvä. En oikeastaan neuvolaa tai siellä annettavia rokotteita.)

Hulda ja minä olemme olleet kyllä melkoisia reissutyttöjä männäviikoilla. Oli ihania perhepäiviä, jolloin mieheni vei meidät yllätyksenä ihanaan Porvooseen huomioiden kaiken mahdollisen, kartoittaen suloisen lounaskahvilan ja järjestäen aivan ihanan yhdessäolon päivän. Kerrottakoon, että se oli muutenkin todella suuri piristysruiske parisuhteeseemme. Vaikka takapenkillä tuhisikin pikku-Hulda, niin olo oli silti niin lomalainen (kävimmehän viime kesänä muun muassa juurikin Porvoossa) sekä sellainen "kuin meillä ennen". Tulimme tehneeksi koko perheenä pari muutakin hauskaa reissua, ja sekös vasta onkin inspiroinut miettimään jo kesälomaa.

Perhepäivien lisäksi me tytöt olemme kyläluutailleet sitten enemmänkin. Viikonloppuna olimme kaksistaan anopin luona yökylässä tavaten muita miehen puolen sukulaisia, kuten kaksi Huldan serkkutyttöä. Kuulemma ihana vauva, mutta "älä itke niin paljon!". Kyläilimme myös kummin luona sekä toisen ystäväni kotona, jolla on samaa ikäluokkaa oleva vauva. Hyvin monenlaisia kyläjuttuja, ihania jokainen.

Ei se kenties ole menemisestä ollut kiinni, mutta jokin minussa on herättänyt kaipuun entiseen elämääni. Huomasin yhtäkkiä olevani melkoisen haikealla ja surullisella mielellä. Kaipasin liikuntaharrastuksiani (kuten juoksu, tanssitunnit, kunnon rehkiminen salilla, patikointi...), vapautta mennä ja tehdä, ehjempiä öitä, ystävien tapaamista, iltamenoja, mahdollisuutta tehdä vieläkin spontaanempia juttuja, ottaa silloin tällöin viinilasillisen (kyllä! Tätäkin huomasin kaipaavani!) ja jopa työntekoa. Oi, kuinka kaipasin olevani jotain muutakin kuin vain äiti. Sillä olenhan minä. Olen vaimo, ystävä, tytär, sairaanhoitaja, työkaveri, puuhailija ja vastuuhenkilö seurakunnassa, naapuri, ja ennen kaikkea Minä. Yhtäkkiä huomasin, että olin korviani myöten täynnä kamalia imetyspaitoja, joista jokainen tuntuu olevan joko liian avoin, lyhyt, pieni, outo, tylsä, inhottava, epäkäytännöllinen, sisältävän reikiä oudoissa paikoissa tai sitten kaikkia näitä yhteensä. Huomasin, että minulla oli edelleenkin vaatekaapin hyllyt täynnä omia tuttuja, värikkäitä paitojani, joita en ole voinut tai tule voimaan käyttämään pitkään aikaan.

Kävin eilisaamuna salilla ja ensimmäistä kertaa huomasin polkevani spinning-pyörällä menevän musiikin tahdissa niin vimmatusti, kuin polkimilla pääsi, hiki virraten. Huomasin rehkiväni painoilla varmaan enemmän, kuin olisi ollut tarpeen ja lopuksi vielä venyttelemällä pidempään, kuin tavallisesti. Minulla ei ollut mikään kiire mihinkään. Ensimmäistä kertaa huomasin ajattelevani, että voisinpa jäädä tuonne. Voisinpa vain huolehtia omasta navastani, olla jälleen pelkkä minä. Ja sitten suretti moinen ajatus.

Ehkä ajatusprosessieni kontrasti, ja se, mitkä kaikki ovat inspiroineet minua viime aikoina, ovat olleet niin erilaisia kuin vauvaperhearjen perusjutut. Onhan minulla tosin ollutkin koko ajan mielessä "omia projekteja" ja "mielen askareita", mutta jokin viime aikojen pohdinnoissa laukaisi valtavan kaipuun entiseen. Tunneprosessi on ollut aika värikäs, sillä samaan aikaan en todellakaan vaihtaisi nykyistä elämäntilannettani yhtään mihinkään. En uuteen astiastoon, en matkustamiseen, en ystävien kanssa vietettyihin hauskoihin iltoihin, en unelmatyöhöni, en yhtään mihinkään. Nyt on hyvä juuri näin. Tai en ihan tiedä. Nyt on hyvä, ja on varmasti asioita, joihin voin nytkin vaikuttaa ja joita voin nytkin tehdä.

"Tuleeko sulle tunne, että noin ei saisi ajatella, kun ajattelee teidän taustaa?", kysyi ystäväni avattuani hiukan ajatuksiani hänelle. Oli muuten melkoisen helpottavaa jutella näistä jonkun kanssa, joka on tismalleen samassa elämäntilanteessa.
Mietin tuotakin hetken aikaa, mutta totesin, että ei tule. Uskoisin, että minulla on ollut jo lapsettomuusvuosien aikana melko realistinen kuva vanhemmuudesta ja lapsiperhearjesta. Oli tausta lasten saamiseen mikä hyvä hyvänsä, niin ikävämpiä tunteita tulee jokaiselle. Luulen myös sättineeni itseäni ihan riittävästi jo raskausaikana, jolloin kävin läpi melkoisia syyllisyydentunteita siitä, että minua niin ahdisti alkanut raskaus (ja jälleen samaan aikaan en olisi perunut sitä mistään hinnasta). Silloin avasin keskustelun noista tunteista erääseen foorumiin ja sain lukea monista samanlaisista tuntemuksista. En siis nytkään usko olevani ainoa. Ja en nytkään ajattele, että minulla ei ole lapsettomuustaustallani "oikeutta" kaivata jotain entistä. Pyh.

Muuttoajatukset ovat olleet meillä puheenaiheena melko usein; onhan se joka tapauksessa tulossa. Olemme pallotelleet omakotitalohaaveiden, vuokralla jatkamisen, eri kuntien ja kaupunkien sekä nykyisen vuokra-asunnon välillä. Välillä tuntuu, että kierrämme aina ympyrää ja tulemme joka kerta ajatusprosessin jälkeen samoihin aatoksiin: miksi lähteä muualle, kun täällä on niin monella tavalla hyvä? Mutta kyllähän nuo Huldan kanssa tekemäni reissut pääkaupunkiseudulle laukaisivat melkoisia haikailuja. Se oli luultavasti se ilmapiiri, avoimuus, keskustelevuus, lupa olla oma itsensä (vrt. yleistäen hitaampi muutos asenne-ilmapiirissä maaseudulla). Ajatusleikkien myötä on vain todettava, että ei meidän sentään tarvitse mihinkään Helsinkiin muuttaa, vaan voimme muuttaa tai pitää yllä niitä asioita ja tapoja, jotka ovat meille tärkeitä ja joita haluamme edistää. Hiukan haikaillen pohdimme kyllä sitäkin, että jos olisimme vain kaksin, olisi oikeastaan aika hauskaa aloittaa ihan alusta. Mutta nyt on mietittävä Huldaa.

Eilisiltana hiukan itkettikin. Olo oli aika harmaa, ja tuntui siltä, että en minä sitten varmaan muuta olekaan, kuin äiti. Hulda oli eilisen ollut aika itkuinen, enkä saanut oikein mitään tehtyä. Syytän sitä kokeeksi syömääni pullaa (sisälsi voita). Hirveä syyllisyydentuntokin iski, kun tuntui, että en pystynyt olemaan niin levollinen kyynelsilmäiselle tyttärelleni, joka halusi läheisyyttä ja turvaa. Mutta miten hyvää tekikään meille molemmille, kun kylvetin tyttöä illalla auringonkeltaisessa kylpyammeessa. Kuinka hän niin nauttikaan vedessä olemisesta! Ja kuinka minä nautin katsellessamme toisiamme. Ja sekös vasta itkettikin. Äidin rakas. Äidin niiiiin rakas.

Niin. Tätähän tämä on. Tunteiden laajaa skaalaa, ja näinhän se menee. Tänään on uusi päivä, aurinko paistaa ja me menemme kohta neuvolaan toteamaan, että kyllähän se paino on hyvin kehittynyt (näin toivon ja uskon). Sitten jatkamme yhdessä kaupunkiin vyöhyketerapeutille, sillä kuulemma sillä voidaan ehkä ehkäistä rotarokotteen sivuvaikutuksia. Sen jälkeen menemme smoothie bowlille ja kahville uuteen kahvilaan Kauppahalliin. Olen vain haikaillut sinne menoa, ja nyt menen kokeilemaan. Toivon myös löytäväni itselleni kivan kevättakin, vaikkapa keltaisen. Sellaisen iloisen ja pirteän. Teen Huldan kanssa asioita, mitä olisin ennenkin tehnyt. Olenhan muutakin kuin äiti.

Reissutytöt vauhdissa

Sarjassamme "ensimmäisiä" sai jatko-osaa pidemmän ajomatkan sekä yökyläilyn merkeissä käydessämme tytön kanssa kaksin kummireissulla neljän tunnin ajomatkan päässä. Olin tosin pari päivää aiemmin hoksannut laittaa viestiä kummeille, saadessani vihdoin tilaisuuden nukahtaa risaisen yön jälkeen kello 5 (uni ei enää tullut): "tosiaan: arkemme on muuten aika itkuista, huolitteko meitä vielä?". Vastaus tuli pian: todellakin! Täällä sylittelijöitä piisaa!

Lepo on tärkeintä, kun masu on ollut kipeä.

Ajatukseni matkanteosta oli selvä: tyttö saisi ensin jumppailla ja leikkiä aamupäivän, sillä huolimatta toiveestani päästä hieman liikkumaan, en kokenut järkevänä nukuttaa häntä ensin vaunulenkillä ja sitten automatkalla. Leikkien aikana saisin pakattua meille kaiken maailman kamaa mukaan, jonka jälkeen pukisin unisen, juuri syöneen tytön vaatteisiin ja sulloisin meidät kaikki, hoitoon menevän koirankin, autoon. Sen jälkeen matka taittuisi rattoisasti toisen vedellessä sikeitä ja toisen ajaessa äänikirjan siivittäessä matkantekoa. Todellisuus ei vastannut tätä, ainakaan lähdön ajalta. Tyttö itki aamupäivän niin sydäntä raastavasti, ettei häntä hennonnut jättää lähes hetkeksikään itsekseen, joten pakkaaminen tapahtui pienissä osissa, osin yhdessä toimien, ja kesti kolmisen tuntia. Syömistä (kummankaan) ei voinut ajatellakaan. Kun tyttö sitten vihdoin nukahti, olisi silloin ollut ihanteellisin aika syödä. Mutta en millään hennonnut herättää häntä, raukka kun sai vasta levon. Onneksi kummitkin olivat oikein ymmärtäväisiä, ja koska kyse ei ollut minuuttiaikataulusta, niin sovimme, että vauvan mukaan mennään. Kun sitten sopivan hetken tullen koitti tankkaus, tyttö hymyili mitä valloittavinta hymyä, kujersi ja kihersi ja sai syötyä masunsa täyteen. Matka pääsi alkamaan. Ja kaikki menikin sitten oikein hyvin. Uni maittoi matkaseuralaisella, äänikirja viihdytti minua ja pidimme molemmat taukoa Oriveden Nesteellä (kivempikin paikka olisi kelvannut, mutta oli vaikea tietää, milloin seuraava mahdollinen taukopaikka koittaisi). Aikanaan saavuimme kummeille kylään. Matka oli sujunut hienosti.

Tavaraa minulle, vauvalle ja koiralle. Vain vaunut puuttuivat kuvasta.

Varsinainen kyläily meni hujauksessa. Minulle oli jotenkin kovin luontevaa olla vauvan luona kummeilla kylässä, sillä olin ystäväni kanssa ollut opiskeluaikoina kämppiksiä vuoden verran. Huolimatta siis väliin mahtuneista vuosista, jonkinlainen kodikkuus hänen seurassaan oli aina. Tytölle riitti sylittelijöitä ja hoitajia, niin ystäväni taholta että hänen 4-vuotiaan tyttärensäkin puolesta. Tämä olisi kovasti halunnut, että vauvalle luettaisi satuja; jospa se auttaisi itkuun. Ensimmäisenä iltana vauva itki parisen tuntia, mutta ihme kyllä muina päivinä moista ei juuri masuvaivojen vuoksi ollut! Nukuimme molemmat suorastaan kuin tukit! Ihmettelinkin ensimmäisen yön jälkeen oloani; voko unesta tosiaan tulla näin hyvä olo!
Meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, ja elelimme perheen kanssa ihan normaalia arkea ulkoilun ja kotipuuhien merkeissä. Tai no, minun käskettiin vain olla ja rentoutua, syödä rauhassa ja kädet vapaina. Aikanaan koitti kotimatka, joka niinikään sujui oikein hienosti.

Jo joulukuussa oli hieman poltellut päästä mukaan seurakuntamme keittiöpuuhiin, joka on siis vastuualueeni tiimissä. Olinkin sopinut toisen keittiötiimiläisen kanssa voivani hoitaa tammikuun kahvitukset, jota hän kyllä kovasti huolehti ja tarjosi apuaan. Onneksi sainkin hyvin porukkaa kanssani puuhailemaan, ja olikin oikein mukava, joskin hieman jännittävää, valmistautua iltaan. Leivoin kahveille suolaista piirakkaa, ja tuntui kivalta, että tällä kertaa leipomisvuoroa jakaa myös toinenkin henkilö.
Tytön kanssa olimme "sopineet", että hän söisi ennnen lähtöämme, nukkuisi keittiövalmistelujen ajan, voisi syödä messussa ja mieluusti nukkuisi sitten kahvien tai ainakin loppusiivousten ajan. Ja lähes niin tapahtuikin. Hän oli niin virkeänä messussa, seurasi kovasti lauluja ja mitä tapahtui. Loppusiivouksissa hoitelimme juttuja yhdessä, kanniskellessani tyttöä kylkeäni vasten. Sen verran oli lämmin, etten malttanut pukea kantoliinaa ylleni. Pian vauva nukahtikin ja kävin kysymässä ystävältäni syliä lainaan. Kun kaikki tiskit oli korjattu ja tavarat pakattu, tyttö vielä otti pienen välipalan ennen kotimatkaa ja sitten ajaa huristelimme kotiin hyvillä mielin. Varsin positiivinen kokemus, joskaan en toki voi luottaa siihen, että näin tulee aina käymään. Koen kuitenkin tärkeäksi, että tyttömme pääsee jo alusta pitäen seurakuntaamme mukaan ja toisaalta en halua vielä jäädä pois vastuutehtävistä, jos vaan suinkin pystyn osallistumaan. Jossain vaiheessa toki tarvitsen varmasti lastenvahtia hänelle, mutta sen aika on sitten, kun se on.

Messussa

Koen myös tärkeäksi, että vauvan kanssa oppii myös alusta pitäen kulkemaan ja kyläilemään. Toki maalaisjärjellä ajatellen, vauvan rytmiä ja jaksamista kuunnellen, jos vain ei ole ulkopuolisia aikatauluja määrittelemässä menojamme. Ja ei hän ole tuntunut pahaksi pistävän. Eilen kävimme myös äitiysfysioterapeutin käynnin jälkeen kylässä, ja vaikka itkua masuvaivojen vuoksi riitti, niin ei meistä kukaan silti oikein hätkähtänyt. Ehkä tuttavani 4-vuotias poika arasteli vauvaa alkuun. Mutta sitten pääsimme kaikki lautapelin makuun ja ujous oli voitettu. Iloitseni myös omasta luontevuudestani olla vauvan kanssa ihmisten ilmoilla, rauhoitella, hoitaa ja imettää häntä. En ole kokenut tarvetta piiloutua muualle esimerkiksi imettämisen ajaksi.

Hui, kun aika kuluu! 10,5 viikkoinen tyttömme on alkanut jo kääntyilemään kyljelleen jo noin viikon verran, ja kovasti tällä tavoin onkin jumppaillut! Aina ei leikkimaton riemut riitä, vaan silloin täytyy lähteä kuljeskelemaan hänen kanssaan tai sitten seurustellaan. Ja mikäs sen hauskempaa kuin saada vastaukseksi kujertelua ja kiherrystä, lähes naurua, sekä tuota koko kasvoille leviävää hampaatonta hymyä!

Leikit sujuvat myös kylässä!

Äitiysfysioterapeutin käynti eilen oli jo parempi. Oli mukava kuulla edellisen kerran jälkeen tekemieni lantionpohjalihasharjoitusteni todella auttaneen, ja vatsalihaserkauma oli pienentynyt kaikista kolmesta mitatusta kohdasta! Sain lisää harjoituksia sen pohjalta, miten fysioterapeutti tunnusteli ja tutki minun "heikkoja kohtiani". Seuraavan kolmen viikon aikana tulisin keskittymään navan vierellä oleviin poikittaisiin vatsalihaksiin lantionpohjalihasharjoitusten avulla. Huh, aika spesifiä!

Mieli ja olo on olleet hyviä. Eilen tosin tunsin itseni jokseenkin apeaksi istuessani kotona yksin vauvan ja koiran kanssa, kun kaikenlainen kyläily ja sosiaalisuus olivat ohi. Oliko se yksinäisyyttä? Väsymystä? Epävarmuutta? Hämmennystä? Pohdin myös jaksamistani, itsestäni huolehtimista, elämäntilanteeni muuttumista sekä odotuksiani ja toiveitani. Oliko niissä jotain apeuttavaa? Ystäväni, jolle olin laittanut lyhyen viestin, totesi, että vauvavuoteen liittyy niin monenlaisia tunteita ja kokemuksia ja moni asia varmasti selittyy väsymyksen, muutoksen, äitiysmatkan, hormonien (!!!!!) sekä parisuhdekonfliktien aiheuttamien tunteiden iloisella sekamelskalla. Tämä on ihan normaalia. Ja sinänsä kiva kuulla. Hivenen helpottavaa.
Nyt on jo uusi päivä, ilman aikatauluja. Olemme koko perhe vapaalla, ja ehkä me vanhemmatkin, siis minä ja mieheni (ei siis vain "me vanhemmat"), ehdimme olla hetken aikaa kahdestaankin.
Ja tosiaan. Täytyy muistaa, että tämä on vain vaihe.

Iskikö väsymys, kun kaikki hulina on ohi?

Päivän paras hetki - aamukahvi hyvässä seurassa

Mietin etukäteen, mahtaisiko minulle iskeä melkoinen väsymys ja uuvahdus, kun "tavallinen" arki koittaisi kaikenlaisen juhlahulinan ja -humun jälkeen. Joulu tuli ja meni, koitti uusi vuosi ja saimme kuin saimme pelattua joulupäivänä aloitetun Monopolin loppuun vielä tämän vuoden puolella. Tarkalleen ottaen kello oli 23:50, kun vein voiton. Koitti uusi vuosi. Uupumuksen sijasta sainkin yllättäen uutta tarmoa alkaessani kalenteroimaan kaikenlaisia menoja ja tapaamisia ystävien kanssa. Kuinka riemastuttavaa! Nyt menojani eivät sanelisi epäsäännölliset työvuoroni, vaan voisin sumplia menoja tyttöni kanssa paljon helpommin!

Kuka vie voiton?

Niinpä hyppäsimme aiemmin tällä viikolla ensimmäistä kertaa junan kyytiin. Edeltävästi reissu oli tosin vaatinut hieman aikatauluttamista; riittävästi aikaa tavaroiden kasaamiseen ja pakkaamiseen, auton kuorimiseen lumi- ja jääkerroksen alta sekä toivomista, että tyttö saa syötyä masunsa sopivan täyteen, jotta jaksaa reissata. Ilo olikin varsin suuri, kun sekä ensin käyty äitiysfysioterapeutin käynti että sen jälkeen tapahtunut junamatka sujuivat unisissa tunnelmissa! Hieman pohditutti vaunujen sijoitus, ja toisenkin äidin kanssa tuumasimme iskevämme ne penkkien väliin. Juna oli sen verran väljä, että näin kehtasi tehdä ja samaa sanoi konduktöörikin, kun tarkistin asiaa. Mutta iso käden ojennus VR:ltä, kun suo meille vaunujen kanssa liikkuville mahdollisuuden mennä tiettyjä matkoja ilmaiseksi! Se minua jaksaa vieläkin hämmentää. Näitä kummireissujahan voisi tehdä enemmänkin! 😉
Toki paikan päällä tyttöä sitten itketti; liekö masu jälleen vaivannut. Siinä sitten häntä vuorotellen heijasimme, tytön voinnin mukaan leikitimme ja välillä otettiin unet meidän jatkaessa juttuamme. Lopulta oli lähdettävä kotimatkalle, joka sujui niinikään unessa. Hieman tyttö parahti loppumatkalla, joskin vaunuja heijaamalla sekin helpotti. Paluumatkan teimme vaunun "eteisessä", joka ei sekään hassumpaa ollut.

Junareissulla uni maittoi

Me kyläluudat olemme ehtineet jo muutamaan muuhunkin paikkaan kylään, joka on ollut niin mukavaa. Samalla on päässyt vähän tuulettumaan kotinurkista (, vaikka eipä niissä ole valittamista), vaihtamaan kuulumisia ja ajatuksia ystävien kanssa ja muutenkin tuomaan vauvan kanssa liikkuminen itselle tutummaksi. En ole onnekseni kokenut tuota sekä vauvan hoitamista ja imettämistä muiden seurassa epämiellyttäväksi. Näin olin sen toivonut menevänkin ennen vauvan saamista. Toki hänen oloaan kuunnellen, mutta silti rennosti tullen ja mennen.

Ensimmäinen yökyläilykin tapahtui viikko sitten käydessäni tytön kanssa vanhemmillani. He halusivat ottaa meidät luokseen, passata ja auttaa. Kuinka vaikeaa vain olla ja istua paikoillaan! Samaan aikaan tosin näin, kuinka onnellisia he olivatkaan saadessaan meidät seurakseen ja voidessaan sylitellä ja hoitaa tyttöä. Oli puusaunaa, sylittelijöitä, pedin petaamista, aamupalaa sekä leppoisa pyhäpäivän vaunulenkki kylänraiteilla. Ja kyllä, olo oli todella rentounut.
"Tulkaa vaan uudelleen!", äiti kehotti silmät sädehtien. Lupasin pitää mielessä, mutta sitten tulisin jo auttamaan!

Lenkkitouhuja

Toisaalta on myös erittäin virkistävää päästä keskustelemaan jostain aivan muustakin kuin vauvan hoidosta. Olo on - sanoisinko - kupliva esimerkiksi eilisistä teemoista, joita käsittelimme ystäväni kanssa. Hänen kanssaan olemme lähetelleet usein ääniviestejä, jolloin olemme molemmat kokeneet olevamme toisiamme paljon lähempänä. Nytkin jutut rönsysivät vieläkin enemmän, ja vaikka osa teemoista olikin vaikeita ja kipeitä, niin koin suurta nöyryyttä, kiitollisuutta, avoimuutta ja oppimishalua saadessani kuulla ja keskustella näistä asioista. Toki jutunjuurta löytyy aina jo omasta takaakin, mutta tällä kertaa maratonkeskustelujen aiheuttaja oli eräs podcast-jakso, jonka ystäväni linkkasi minulle. Kuinka virkistävää keskustella jaksosta, joka oli saanut mieleen ajatuksia niin omasta tämän hetkisestä elämästäni, lapsuudestani, maailman tilanteesta, yhteisöistä, joissa elämme, omista ennakkoluuloista ja -asenteista, kipukohdista, tutkimusmatkasta itseen, identiteetistä ja sen muodostumisesta sekä yleisesti ottaen siitä, kuinka kohtaamme toisen ihmisen. Jos tällainen intoutunut, joskin ei ihan älyttömästi valaiseva, myyntipuhe tehosi, niin suosittelen kuuntelemaan Toivola: Miina Savolainen -jakson. Voi olla, että jakso ei puhuttele kaikkia yhtä monipuolisesti ja syvästi kuin minua, mutta minulle se tuli hyvin lähelle.

Kävin tosiaan äitiysfysioterapeutilla tarkistaakseni tilanteeni asiantuntijalla. Saatoin ehkä kertoa täällä, että olin käynyt juoksulenkillä jälkitarkastuksen jälkeen lääkärin annettua luvan palata pikkuhiljaa kohti omaa liikkumista. Netti on täynnä ristiriitaisia ohjeistuksia, ja sain myös eräältä ystävältäni vinkin äitiysfysioterapeutista, jolla hän oli itse käynyt.
"Jos yhtään mietityttää, kannattaa tarkistuttaa," hän sanoi.
Ja kiinnostuin. Sain ajan jo melko pian, enkä kokenut hyväksi käydä ennen sitä juoksemassa, vaikka olo olisikin sallinut sen. Mitään hallaa en ainakaan saisi aikaan odottamalla asiantuntijan mielipidettä.
Kerrottakoon, että alkuperäinen ajatukseni oli ollut, että vasta 6 kuukauden kuluttua synnytyksestä saisi mennä vasta kokeilemaan juoksemista. Ja näinhän tuo fysioterapeuttikin kertoi. Olin jo uumoillut näin tapahtuvan ja ajatuksissani totutellutkin siihen. Katsottiin sitten ryhti sekä vinkkiä sen korjaamiseen. Eipä tuotakaan ollut itse huomannut. Sitten hän tarkisti vatsalihaserkauman tilannetta tunnustellen sekä mitaten kolmesta eri kohdasta. Lantionpohjalihakset tarkistettiin myös, ulkopuolelta tunnustellen. Oli aika yllättävää, että erkauma oli enemmän kuin kaksi kertaa suurempi, mitä lääkäri oli sanonut. Ja lantionpohjalihaksissa ja niiden harjoittamisessakin olisi myös petrattavaa. Eipä niitä harjoituksiakaan kukaan ollut koskaan kunnolla ohjeistanut. Olin tehnyt niitä väärin, joskin säännöllisesti.
Tekstiä kyllä riitti, ja osa asioista oli kysyttävä ja tarkistettava (ei siis mitenkään selkein henkilö siinä mielessä). Mutta kaiken kaikkiaan käynti oli valaiseva. Pidän tosin itse hieman kannustavammasta tavasta esittää asiat ja rohkaista tekemään. Tämän fysioterapeutin kanssa häiritsi hieman se, etten aina ottanut selvää, oliko kyse normaalista tilanteesta suhteessa siihen, että olen synnyttänyt vasta 9 viikkoa sitten tai onko tilanne toivoton vai voiko asialle tehdä kenties jotain. Toivottomalta ja huonolta nimittäin terapeutin kommentit kuulostivat, vaikka tarkennettuani asiaa niin ei kuitenkaan ollut. Siispä treenaamaan lantionpohjalihaksia ja tarkistuttamaan tilanne uudelleen kolmen viikon päästä.

Nyt minua kutsutaan. Olikin jo aika päästä hetkeksi kirjoittelemaan, joka tuntuu arjen keskellä unohtuvan. Olo on hyvä, joskin hieman väsynyt viime yön pätkittäisyydestä ja vauvan itkuisuudesta johtuen. Perusfiilis on kuitenkin iloinen ja onnellinen. Koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Arjen iloja, vauvan päiväunet ulkona

Monen tason reissaamista

Sain yllättävän mahdollisuuden lähteä käymään jokavuotisella reissulla opiskelukaupungissani. Olin laskenut elokuun loman varaan, mutta koska olosta pitkällä junamatkalla ei voi etukäteen sanoa, olin tästä tilaisuudesta innoissani. Whatsapp-viestit lähtivät matkaan heti ja reissun suunnittelu oli käynnissä. Iloinen asia tässä oli se, että jaksoin tehdä tuota innolla. Menneinä viikkoina en ole jaksanut edes miettiä aikataulujen, junien, ystävien ja reissaamisen viidakkoa, vaikka normaalisti tykkäänkin siitä. Olen elänyt päivä pari kerrallaan, ja tehnyt sen mukaan, miten olen nukkunut ja mikä on ollut olo.

Täytyy sanoa, että lähtöaamuna torstaina olo oli ristiriitainen. Varmistunut muutto aiheutti sormien syyhyämisen ja halun alkaa heti tehdä valmisteluja, joten reissu monien suurten uutisten keskellä tuntui vähän oudolta. Mutta istahdettuani niin tutulle vihreälle VR:n istuimelle, olin valmiina reissuun. Junamatkoineen, tapaamisineen, opiskelukaupunkiini. Täältä tullaan taas!

Näin paluumatkan alkumetreillä olen huvittunut tästä oudosta olosta, joka minulle on tullut reissussa ollessani. Miten sattuikaan, että nukuin kolme peräkkäistä yötä hyvin!! Olo on ollut aivan ihmeellinen! Tätäkö se on, kun sumu ei ole päällä koko ajan? Se on toki ollut omiaan tekemään visiitistä mukavan, mutta ennen kaikkea olen nauttinut pitkistä päivistä, eri ystävien luona käymisistä, kuulumisten vaihdoista ja rönsyilevistä keskusteluista. Täällä pohjoisessa päivät tuntuivat vain jatkuvan jatkumistaan, ja ystäväni iltavuoron jälkeen saatoimme höpistä tuntitolkulla, käydä kävelyllä rannalla, hypätä jutuissa syviin vesiin ja sitten heittää jotain kevyttä naurun säestäessä. Tulin tutustumaan tuohon rakkaaseen kaupunkiin jälleen hiukan uudella tavalla, sillä tuntuu, että joka vuosi siellä on tapahtunut jotain ja toisaalta tulen käyneeksi paikoissa, joissa en ole aiemmin käynyt.

En ole enää vuosiin kuljeskellut sydän ikävästä itkien pitkin tuttuja kaupungin katuja. Tiedän elämän jatkuvan ja että minulle on muodostunut ihania juttuja omaan elämääni. Ei olisi enää sama muuttaa opiskelukaupunkiini, vaikka joskus aprikoinkin sellaisten ajatusten parissa. En olisi enää opiskelija (enkä haikailekaan sitä), moni sen aikaisista ystävistäni ei asu siellä enää ja olen itsekin erilainen. En ole enää se nuori, joka on ihmeissään omille muuttamisen vapaudesta, innoissaan tekemisestä ja puuhaamisesta ja täynnä elämänjanoa. No heh, ensimmäistä kohtaa en täytä enää, mutta muut kyllä kirkkaasti! Niistä en halua luopua!

Mutta kyllä! Tulihan tälläkin visiitilillä leikiteltyä niinkin villeillä ajatuksilla, että millaista olisi aloittaa elämä ihan uudelta pohjalta, muuttaa vaikka tuohon kaupunkiin, muodostaa omaa itsenäistä elämää, etsiä omat elinpiirit, harrastukset, työ, ystävät. Elää taas jonkin aikaa huolettomampaa kaupunkilaiselämää kerrostalossa. Hyödyntää kaupungin tarjoamia kulttuuri-, tapahtuma-, kahvila-, ostos- ja muita mahdollisuuksia. Elää jollain tavoin avoimemmassa ilmapiirissä.

Näiden päiväunihaaveiden jälkeen tiedostan ja iloitsen oikein paljon niistä realiteeteista, joiden keskellä elän. En usko, että tulen ikinä muuttamaan takaisin tuohon rakkaaseen kaupunkiin, yksin varsinkaan. Olen onnellisesti naimisissa, haaveemme lapsesta ovat toteutumassa ja muutkin suuremmat asiat ovat muotoutumassa. Ja iloitsen kaikesta tästä.
Mutta ainahan sitä voi haaveilla ja leikitellä ajatuksilla. Olisi mielenkiintoista selvittää, mikä arvo, asia, teema tai minua kiehtova asia näiden kaikkien kevyiden ajatusleikkien takana on. Ja voisinko saada toteutettua niitä omassa hyvässä elämässäni?

Yhden osaan tosin sanoa jo heti.
Se on vapaus ja riippumattomuus. Toivoisin voivani yhdessä ja erikseen toteuttaa niitä asioita, joista pidämme, joita arvostamme ja arvotamme, ilman ulkopuolisten (esimerkiksi vanhempieni) oletusten, odotusten ja asenteiden vaikutusta. Ilman totuttuja toimintamalleja, rutiineita tai ajatustapoja. Onneksi tällainen opettelumatka jatkuu läpi elämän, eikä meidän tarvitse sitä varten muuttaa toiseen kaupunkiin, vaikka mieli joskus tekisikin.
Ihmeellistä, kuinka paljon joku reissu voi toisinaan saada ajatuksia eri tavoin liikkeelle. Ihania mahdollisuuksia.

Sydämen ilo

Joskus asiat vain tapahtuvat ajallaan. Tai sanotaan, että asiat tapahtuessaan tapahtuvat aina ajallaan, mutta useimpaan asiaan ei voi vaikuttaa. Ne tilanteet, jolloin asiat eivät ole tapahtuneet silloin, kun olisi pitänyt, ovat olleet väkisin yrittämistä, ajattelemista, että nyt on toimittava, harkitsemattomia.
Uskon johdatukseen, ja siihen, että emme ole täällä yksin. Uskon siihen, että Jumala auttaa meitä elämän poluillamme, ja voimme kysyä aina neuvoa. Hän tietää aina parhaiten. Sen verran itsepäistä laatua kuitenkin olen, että joskus pyrin kiirehtimään asioissa, toimimaan ennen kuin olisi aika. Innostun helposti, ja annan sen virran viedä. Useimmiten jossain vaiheessa ilmenee jonkinlainen takku, hidaste, epävarmuus tai "nihkeä" olo, josta hiljalleen alkaa tietää ajan tai asian olevan väärä.

Kuvat Pinterestistä

On toki aikoja, joskus jopa todella pitkiä, jolloin jokainen suunta tuntuu yhtä sumuiselta, yhtä hankalalta ja vaivalloiselta. Jokaisesta suunnasta tuntuu tulevan vastoinkäymisiä, joka päivälle omansa, edellisten lisäksi. Joinakin hetkinä on kovin vaikea iloita siitä, että on Joku, jolta pyytää viisautta ja johdatusta. Hmm. Suoraan sanottuna, huomaan useimmiten miettiväni asioita vain omalla järjelläni, kiukuttelevani, surevani, mitä sitten tuleekin olossa vastaan. Toki Jumala on antanut meille myös järjen käyttöön, joten en ajattele, että meidän tulisi vain istua paikoillaan odottelemassa valmiita vastauksia ja suuntaviivoja. On mielestäni aivan oikein pyrkiä selvittämään vaihtoehtoja, ottamaan selvää ja kokeilemaan eri ovia. Tällaiset ovat usein niitä vastauksia; jos ovi ei aukea, niin suunta (tai ajankohta) vaikuttaa olevan väärä. Aina asioiden sujuminenkaan ei toki tarkoita yksiselitteisesti sitä, että nyt tärppäsi. Koen, että myös tällaisista tilanteista, joissa on onnistunut, mutta jossain vaiheessa matkaa on joutunut perääntymään, perumaan ja lopettamaan on ollut jotain opin antia. (Tiedän! Aina ei vain voi ymmärtää, miksi hyvin sujuneet asiat menevätkin sitten mönkään... Tarkemmin sanottuna... ei todellakaan.)

Mutta tänään olen onnellinen. Oi sentään.
Ja tiedän kyllä, että helppo on hymyillä, kun asiat sujuvat. Toisaalta tänään tuntuu pitkästä aikaa kevyemmältä, valoisammalta ja sydänjuuria myöten kiitollisemmalta kuin hyvin pitkään aikaan. Toisaalta olen vain yksinkertaisesti onnellinen, ja myös silloin on mielestäni paikallaan antaa kiitollisuuden näkyä. Kolmanneksi, olen parhaillaan suunnittelemassa pienimuotoista hartaushetkeä illan tilaisuuteen, ja vaikka unihiekkaa jäikin silmäkulmiin, yö oli ollut katkonainen ja omituinen pitäen sisällään myös unissakävelyä ja lattialle tuupertelua, niin sydämeni pulppuaa iloa.

Aluksi en oikein tahtonut saada ajatuksen tyngästä kiinni, joten tein niin kuin useimmiten tällaisissa tilanteissa: tartuin Raamattuun. Kyllä sieltä löytyisi varmasti jae jos toinenkin. Ja kuinka ollakaan: yksi lempikohdastani tarttui silmään ja sai jälleen uusia sävyjä, uusia kokemuksia:
"Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa."
Fil. 4:4-7

Myönnän, tulin aluksi pyöritelleeksi jakeita mielessäni epäröiden. Tämähän on aika usein luettu. Onko tämä liian yleinen? Mitä edes tarkoittaa iloitkaa Herrassa? Olenko minä iloinnut Herrassa? Olenko tehnyt sen oikein? Luin kohtaa uudestaan ja uudestaan. Ja taas uudestaan ja uudestaan. Hiljalleen huomasin kohdan puhuttelevan minua vieläkin syvemmin. Ymmärsin, että se, että olen huokaillut väsyneitä pyyntöjäni Jumalalle, toisinaan epäuskonkin saattelemana, se, että en ole jaksanut kuin olla, ja se, että koko eilispäivän ja viime yön, kiitin sydämessäni Jumalaa onnen kyynelten lomassa tarkoittaa sitä, että olen iloinnut Herrassa. Joku toinen kerta tai jollain toisella se on erilaista. Mutta tarvitaanko iloon sääntöjä ja oppeja? EI.

Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. Olen kiitollinen. Olen siunattu. Pikku Hipsuttelija jumppailee kohdussani, tiedän hänellä olevan kaikki hyvin. Tuolla rukousten lapsella. Tiedän niin monien rukoilleen puolestamme jo vuosikausia, silloinkin, kun me emme ole jaksaneet. Kun me olemme olleet erämaassa, silloinkin meitä on kannettu. Ilo sydämessäni laajenee. Kuinka kiitollinen voikaan olla siitä, että ihmiset ovat muistaneet meitä. Kuinka tärkeitä asioita! Ja kaiken yllä: kiitollinen siitä, mitä Jumala on tehnyt meidän eteemme. Ei tämä tie ole ollut mitenkään helppo, ja toissailtaiset riidat ovat olleet valitettavan arkisia vuosien varrella. Mutta silti: kun eilen kävimme nukkumaan, käperryin mieheeni kiinni, kuuntelin hänen hengitystään, tunsin hänen lämpönsä ja kosketuksensa. Olimme vain. Tunsin tuon läsnäolon ja tunsin Hipsuttelijan liikkeet. Meidän perhe on tässä ja kaikki on hyvin.

Parisuhdeaikaa vauvaristeilyllä

Vuosia sitten mieheni sanoi vievänsä minut vauvaristeilylle, kun olisin raskaana. Kului monta vuotta, monta monituista vuotta, eikä tapahtunut mitään. Toki teimme molemmat tahoillamme sekä omia että yhteisiä reissuja, mutta jostain syystä juuri se vauvaristeily odotutti tuloaan. En ole kovin ahkera risteilyihminen, mutta toki tuossa olisi syvempää merkitystä, ja siksi sen todeksi tulemisella oli isompi merkitys.

Koitti aika, jolloin unelmamme alkoi elää, aloimme odottaa lasta. Jossain vaiheessa, kun alkuvaiheen sumusta ja oudoista oloista pääsi, tajusimme, että nyt yhteisellä lomalla voisimme toteuttaa tämän pienen haaveen. Kartoitin kuitenkin myös Euroopan mielenkiintoisia kaupunkeja lentoineen ja hotelleineen, listasin hintoja, tarjouksia, hintaeroja ja muita, kunnes ruksin kaikki yli ja naurahdin:
"Miksi emme vain pysyttelisi ensimmäisessä ideassa?"
Niin sitten vertailimme Viking Linen ja Silja Linen risteilyjä ja päädyimme ensimmäiseen. Vaikkakin kovin romanttista tunnelmaa ei ehkä kerrossängyistä saisi.. 😏

Reissu alkoi sillä, että olin edeltävästi yrittänyt toteuttaa asunnonvälittäjän toiveita kotimme suhteen. Laitoimme asuntomme nimittäin myyntiin, ja ollessamme vielä pois kotoa hän kävisi ottamassa kuvat. Niinpä siivosin, puunasin, kiillotin, piilotin, istutin, kastelin, asettelin, silitin, mallailin, mittailin, kätkin, tyhjensin, siirtelin, peittelin, tuuletin, ja puhisin maanantai-illan ja tiistai-aamun. En todellakaan tule tekemään kaikkea tuota näyttöjä varten, mutta ilmeisesti kuvia varten oli hyvä saada koti näyttämään vähemmän siltä, kuin siellä asuisi kukaan (mutkat suoriksi -selitys). Ärsytti, vaikka osa totta kai oli hyviäkin juttuja (kuten kesäkukkien hankkiminen ja istuttaminen, joka vain oli jäänyt tekemättä). Purin väsymystäni ja ärsyyntymistäni mieheen istuessamme linja-autopysäkillä. Onneksi asia saatiin puhuttua, ja oli aika kääntää mieli lomamoodiin.

Risteilymme kohokohtia olivat ruokailut (heh, ruoka aina mielessä) ja ehdottomasti noin 5,5 tunnin oleskelu Tukholmassa. Olimme päättäneet käydä tutkimassa tuota naapurimaan pääkaupunkia rennolla asenteella; joku määränpää ja muuten mukavaa kuljeskelua (ja oma vaatim...toiveeni oli saada ruotsalaista jäätelöä). Ruoka totta kai oli laivalla hyvää, joskin huomasin alkupalojen kohdalla joutuvani ohittamaan melko monta lajiketta raskauden vuoksi välteltävien ainesosien vuoksi. Toinen syy oli sitten vain ihan vain pähkinäallergia, mutta se ei ollut suuri murhe. Kolmanneksi nauroin, että vaikka en suuri alkoholin kuluttaja olekaan, niin nyt vähän harmitti se, etten voisi ottaa valkoviiniä ruoalla enkä valita illalla coctailia! Buffet-aamiaiset sitten ovat vain oma juttunsa. Ihanaa. Pyrin välttämään kummassakin tapauksessa ähkyä, mutta onhan jokin ravintolassa syömisessä aika kiehtovaa ja rentouttavaa.

Tukholma avautui eteemme oikein aurinkoisena ja kesäisenä. Jouduin pian riisumaan pois neuletakkini, jota en sittemmin enää pukenutkaan päälleni. Kuljimme koko päivän jalkaisin, ja mikäs tuossa oli kulkea. Reittimme kulki meren vierellä, puistoteitä pitkin, päivästä nauttien. Kävimme katsomassa Nordiska Museetin (Pohjoismaista kertovan museon) ja aikomuksenamme oli käydä myös Junibackenissa (minun toiveesta) tai Poliisimuseossa. Nordiska Museet oli mukava läpileikkaus aiheesta toiseen ja siellä olisi saanut vierähtämään enemmänkin aikaa. Junibackenissa päädyimme käymään sitten lasten kanssa ja Poliisimuseon aikana olimme niin nälkäisiä, että totesimme etsivämme ensin syötävää. Tässä vaiheessa perinteisesti kaikki ruokaa muistuttava katoaa silmistämme, joten sitä sai oikein etsiä. Sittemmin Poliisimuseo vaikutti enemmän lasten paikalta, joten jatkoimme matkaa puiston poikki kohti Gamla stania. Tulipa sitäkin nähtyä hieman, ja se riitti. Onhan vanha kaupunki kaunis, ei siinä mitään. Mutta halusimme kerrankin nähdä jotain muuta, ja ainakin muuta kuin turistikauppoja ja kahviloita. Ja tulipa toiveenikin toteuduttua! Sain tötterön suussa sulavaa kahvisuklaan makuista Sia-merkkistä jäätelöä. Nam nam. Ja niin oli aika palata takaisin laivaan. Harmittihan se, että aikaa oli niin vähän, vaikka olihan se tiedossa. Jo aiemmin mielessä pyörinyt ajatus tulla Tukholmaan pidemmäksi aikaa vahvistui.

Laivamatkan aikana tein uudenlaisen "esiintulon". Sain ystävältäni äitiyshousuja, ja niistä yhdet pääsivät mukaan, sekä nettikirppikseltä ostamani t-paita. Kuinka mukavalta vaatteet tuntuivatkaan! Mihinkään ei kiristänyt, puristanut, eikä ahdistanut. Vaatteet vain solahtivat päälle. Katsoin itseäni hytin peilistä. Oho.Onko mahani noin iso? Mietiskelin voivatko vaatteet lisätä tuota vaikutelmaa, vai oliko maha todella kasvanut? Arvailuille ei taatusti jäänyt varaa, ja sen ainakin monet kanssaristeilijät laittoivat merkille. Toisena iltana olisi tehnyt mieli sanoa pöydän toisella puolella istuville ikärouville, että coctailini on oikeasti vain mehua ja kivennäisvettä.

Vauvaristeily meni siis oikein mukavasti. Se antoi meille tilaa ja aikaa olla vain yhdessä, ilman mitään ylimääräisiä häiriötekijöitä (kuten kännykät, netti, tv, kotihommat, lenkkeily, ulkoilu ja muut ihmiset) lukuunottamatta joitakin meistä riippumattomia asioita (nälkä, väsymys, huonot sängyt). Meillä oli aikaa jutella, istua lähekkäin, puhua meistä, vauvasta, raskaudesta, höpötellä ihan muita vain. Kaikki meni aika mallikkaasti ja paremmin, kuin olin ajatellut (eipä minulla ollutkaan odotuksia, kun en tiennyt, mitä vauvaristeilyllä tehtäisi). Tukholma näytti minulle ensi kertaa aurinkoista puoltaan, ja pääsimme molemmat lomamoodiin.Sitä meinasi hieman laimentaa paluumme kotiin, jossa tavarat olivat huiskin haiskin. Välittäjä oli käynyt ottamassa kuvat, mutta myös sekoittanut tavaroita laittamatta niitä takaisin paikoilleen. Jos omat etukäteisvalmisteluni olivat ärsyttäneet, niin nyt ärsytti tuplasti. Laitoin hänelle asiasta viestiä (en tosin noilla sanoin), ja nappasin suuhun laivalta ostettua uutta Fazer Domino -suklaata.
No, eiköhän kaikki järjesty.

Ensi yönä saa nukkua ilman moottorin hurinaa ja käydä aamulla buffetin sijaan parvekkeelle aamupuurolle. Ei hullumpaa sekään. Mutta kuinka kiva mieli.
Pääsimme vauvaristeilylle. Ja vain siksi, että meille tulee vauva.

Reissun päällä

Uskomatonta, mutta totta - reilun 24 tunnin kotimatka Wienistä alkaa olla loppumetreillään. Ihan kuin olisin tullut jostain kauempaa! Sain juuri viettää rakkaan ystäväni kanssa lopulta viidettä päivää tuossa suklaan, kahvin ja musiikin kaupungissa. Alkuperäinen toiveemme oli päästä aurinkoon ja lämpöiseen, mutta lopulta sekin pääsi toteutumaan lämpötilan hivellessä 28 astetta.

Matka itsessään meni hyvin, mutta huomasin tavallisen reissuvointini olevan tipotiessään. Nyt väsymys iski nopeammin, vaikka toki osansa oli myös monen edeltävän viikon sekä reissussa nukutuilla huonoilla öillä. Onneksi varsinainen etova olo ei iskenyt, vaan pretzeleillä sai hyvin pidettyä sen loitolla.

Nähtävyyksien, kuten Schönbrunnin linnan, Karlsplatzin, erilaisten kirkkojen ja patsaiden lisäksi kävimme myös muun muassa Hundertwasserin taidenäyttelyssä (Kunst Haus Wien) ja taloa katsomassa sekä Praterin puistossa ja vanhassa maailmanpyörässä. Sacherkakkua tuli toki maisteltua sekä Mariahilferstraßen kauppoja katseltua. Hauskaa oli jälleen kerran ja juttelu alkoi siitä, kun reissu alkoi ja päättyi heippoihin. Yllätyskäänne tosin koitti lähtöiltana, kun meille selvisi lentokentällä, ettei koneessa ole riittävästi paikkoja. En oikein ymmärrä ylibuukkausajatusta, mutta eihän siinä voinut, kuin jäädä odottamaan, jos joku vaikka unohtaisi -lähtöselvityksestä huolimatta- tulla. Pienethän siinä olivat mahdollisuudet, joten ei auttanut kuin niellä tilanne ja ajatella, että kaikki järjestyy. Ja kyllähän ne järjestyivätkin, vaikka ensin meille väitti kiven kovaan eräs töykeä virkailija, että me emme todellakaan pääse koneeseen, joutuisimme lentokenttähotelliin ja lisäksi maksamaan siitä 250e per henkilö. Tämän kuulimme molemmat, ja vielä tarkistin sen uudemman kerran, sillä niin uskomattomalta se kuulosti. Tunteja myöhemmin avasimme kuitenkin hotellihuoneen oven helpottuneina. Meille järjestettiin kaikki, eikä kuluja tulisi. Pääsimme syömään sekä illallista että aamupalaa. Uusi kotimatkan lento järjestyi myös, mutta koska omat bussiyhteyteni kotiini ovat nykyään kovin vähäiset, teen edelleen matkaa. Väsymys painaa jo, ja väsyneenä järkeilyyn ei aina tarpeeksi topakasti kykene, vaan tunteet meinaavat ottaa valtaa.

Tilanne alkoi itseasiassa jo sunnuntaina, joka ajankohdallisesti oli todella huono. Vähän samanlainen tapahtui reissussa keskiviikkona, torstaina sekä nyt tänään perjantaina. Tuli jonkinlaista vuotoa, joskin järkeilyn perusteella harmittomalta vaikuttavaa. Mutta koska tätä ei ole ollut aiemmin, niin olen singonnut jo sunnuntaina pois vauvakuplasta. Välillä yksittäinen kyynel valahtaa silmäkulmasta surun päästessä valtaan. En oikeastaan panikoi, mutta ei tämä varsinaisesti luo turvallisuuden tunnettakaan. Soitin keskiviikkona neuvolaankin, vaikka sanoin ymmärtäväni, ettei minun ollessa Wienissä voi tilanteelle tehdä mitään. Kyselin terkalta, että ymmärtääkseni tämä voi olla harmitontakin. Tätä en koskaan kuullut, vaan ennemmin terkka sanoi, että voihan se olla myös vaarallista.

Tuntuu, että kukaan ei ota minua tosissaan, joten en haluaisi käydä päivystyksessä. Olen reissun aikana alkanut kallistua siihen, että voisin käydä yksityisellä lääkärillä. Yritän ajatella järkeilemällä ja miettimällä monia harmittomia syitä, sillä en usko vuodon sellaisenaan olevan vaarallista. Mutta kun en tiedä.

Muita vaihtoehtoja

Tulen suvusta, jossa maailma on pieni. Meidän mökillämme on saunotettu niin egyptiläistä kirkonmiestä, taiwanilaisia seurakuntalaisia, kiinalaisia ystäviä, sweitsiläisiä 30-vuotishäämatkalaisia, saksalaisia, kanadalaisia, englantilaisia ja kuka ties minkä maalaisia tuttavia. Olen jo pienestä pitäen oppinut siihen, että olemme kaikki yhtä arvokkaita ja samanarvoisia maailman kansalaisia. Kotikyläni loi turvalliset puitteet elämänalulle ja olisin jaksanut kuunnella loputtomiin maailmalla töissä olleiden tätieni värikylläisiä kertomuksia, kuunnella ulkomaalaisia lauluja, tutkia kiinalaisia merkkejä, syödä napani täyteen uskomattomia ruokia, ihmetellä afrikkalaisia hedelmiä ja vain hengittää tuota lähetystyöntekijä-tätieni tuomaa tuulta. Pidin aivan itsestään selvänä, että voisimme ykskaks lähteä viikonloppuvisiitille toisen tätini luo Aasiaan. Lapsen muistoissa tätini olivat usein kotimaassa, vaikka todellisuudessa kului varmasti useita vuosia, ennen kuin he pääsivät takaisin. Afrikasta pystyi soittamaan puhelun kahden viikon välein. Minua kiehtoivat suunnattomasti nuo matkat ja niiden tarkoitusperät.Toki oman vaikuttensa antoivat myös omat matkani, joille olin saanut lähteä.
Eräänä iltana, ollessani jotakuinkin 14-vuotias, kirjoitin päiväkirjaani, että minusta tulee varmaankin samanlainen kuin tätini. "Eikä varmasti tule," äitini totesi seuraavana päivänä, kun juttelin ajatuksistani.
Pohdin, että mitä jos minun ei ole tarkoituskaan löytää miestä, saada lapsia ja asettua. Ehkä joku kutsui maailmalle? Ajatus hymyilytti.
Ja se oikeastaan hymyilyttää vieläkin, ainakin siltä osin, että hahaa, minulla on mies. Ja myös siitä tyyneydestä, jolla pohdin noita ajatuksia nuorena. Vaikka pohdiskelin myös Afrikasta adoptoimista yksin, niin jotenkin olin ihailtavan avoin eriaisille vaihtoehdoille. Kaikki ei aina mene perinteisen "mies, kaksi lasta, omakotitalo ja koira" -ihanteen mukaan. On myös vaihtoehtoja.

---

Muistan erään kerran viimeiseltä opiskeluvuodeltani. Olin yksin kotona, kämppäkaverini oli hengailemassa poikaystävänsä kanssa, ja minä ilmeisesti vapaalla (tai aikomuksenani tehdä opinnäytetyötä). Olin asettanut pyykinkuivaustelineen eteiseen ja ripustelin sille vasta pestyjä pyykkejä. Aurinko pilkisti pilvien raosta ja sai juuri minun huoneeni sekä keittiön kesäisen lämpimiksi. Kohta voisi lähteä käymään lenkillä läheisessä puistossa, jossa kävin oikeastaan päivittäin. Lempipaikkojani.
Radio oli päällä taustalla, ja olin kuuntelemassa keskusteluohjelmaa Radio Deiltä. Siinä haastateltiin erästä naista, mutta en enää muista tilanteesta muuta kuin sen, että yhtäkkiä olin jähmettynyt paikoilleni häntä kuunnellessani. Sydäntä puristi, kurkkua kuristi ja tuntui ikävältä. Nainen puhui siitä, kuinka he olivat jääneet miehensä kanssa lapsettomiksi, ja monen monituisen sumussa vietetyn vuoden jälkeen he olivat päässeet yli tuon kriisin. Hän kuvaili myös sitä rauhaa ja luottamusta, värien syvyyttä ja keveyttä, joka oli tullut heidän elämäänsä.
Miksi minua sitten ahdisti? Nuohan olivat ihania asioita.
Sammutin radion, sillä en pystynyt kuuntelemaan ohjelmaa enää. Jatkoin pyykkien ripustamista.
Jostain syystä tunsin, että aihe liippasi liian läheltä, vaikka tuossa vaiheessa emme olleet vielä edes naimisissa. Aihe tuntui liian kipeältä. Ei se voisi koskea meitä. Ei. Ja vaikka koskisikin, niin sellaista ratkaisua ei olisikaan, että "sitten me lopulta löysimme rauhan, vaikka emme saaneet lasta". Ei, me emme jäisi lapsettomiksi, emme voisi. Meistä oli tarkoitus tulla lapsiperhe.
Miten lähelle tuo aihe lopulta osuikaan...

---

Huomisaamuna saamme kuulla loppuviikon aikatauluista. Joka tapauksessa luultavasti kolmen viikon päästä tiedämme, kuinka tällä kierroksella on käynyt. Malttamaton mieleni haluaisi päästä jo asioissa eteenpäin. Elämään vielä täydemmin sitä elämää, joka minulla on. Todennäköisesti osa tästä olosta on myös suojelukeinoa; en halua elätellä liian suuria toiveita, jotta en tipahda liian korkealta. Keskityn mieluummin siihen hyvään, jota olen saanut niin paljon.
Mielessä pyörii ajoittain myös sellainen hassu kysymys, että onko lapsettomuushoidoista ja lapsen saamisesta tullut lapsen saamista isompi asia? Ei varmasti, ja ehkä ajatukset väistämättä ovat nyt enemmän hoidoissa ja toiveessa kuin itse lapsiperhearjessa. Olemme lakanneet jo kauan sitten miettimästä kestovaippoja, Mam-pulloja, imetystä, vauvan vaatteita ja muiden tarvikkeiden hankkimista. Se huone, jota niin kauan pidimme tulevana lastenhuoneena, on jo aikaa sitten muutettu vierashuone-harrastushuoneeksi. Ehkä kaikki tämä on ihan itsensä suojelemista vain.

Palaan hetkeksi omiin maailman seikkailuihini. Namaste, Nepal!

Messuhulinaa, vegeilyä ja pistoshommia

Täytynee kohta varmaan perustaa kokonaan uusi blogi, sillä juttujeni sisältö tuppaa koko ajan olemaan enemmän ja enemmän jotain ihan muuta, mitä nimi antaa ymmärtää. Olen tosin miettinyt, olisiko mitenkään mahdollista saada muutettua blogin osoiteriviä; nimen sain onneksi muutettua.
Elämä nimittäin on niin paljon muutakin, kuin vauvasäveliä.

Terveisiä Tampereelta!
Miten hauskaa olikaan kulkea siellä kanssa rakkaan ystäväni. Lähdimme viettämään hänen syntymäpäiviään sinne, ja samalla kävimme Vire-messuilla. Siellä oli yhdistetty vegaani-, gluteeniton, jooga- ja luomupuoli samaan messuhalliin, ja sehän olikin mielenkiintoinen yhtälö. Toki jotkin kojut nyt vain skippasimme suosiolla, mutta etenkin Vegaaniliiton,Vegaanihaasteen pöytiä ja muita vege-aiheisia juttuja tuli innolla tiirattua ja kokeiltua. Kaikki ei toki minustakaan ole hyvää, tai ei kiinnosta, mutta nuo nyt ainakin olivat mielessä käydä kurkistamassa. Muutamia luonnonkosmetiikkatuotteita tuli testattua, sekä suolasaippuaa. Selkä vääränä ei tarvinnut kantaa viemisiä, sillä meille oikeastaan vain riitti messufiilistely ja tuotteisiin tutustuminen. Osa toki meni ehkä ohi, sillä meillä tuntuu juttua aina riittävän. :D

Kovasti olen myös männäpäivinä ehtinyt kokkailemaan vegejuttuja. Tuli kokeiltua myös gluteenittomia ja vegaanisia Runebergin torttuja, sillä eräs ystäväni on keliaakikko. Olipa hyvä resepti!
Ruoan laittamisen into on entisestääknin kasvanut, ja tuntuu, että tämä on melkoinen makuseikkailu. Vegaanihaasteeseen lähteminen ei ole tuntunut vaivalloiselta lainkaan, ja erilaisten ohjeiden kokeileminen on vain ollut hauskaa ja inspiroivaa. Tykkään niin paljon enemmän tällaisesta syömisestä kuin polttoaineena syödystä lihasta, jota se minulla on ollut monta vuotta. Ja varsinkin eettisyyttä ja ekologisuutta arvostan.
Ainut hankaluus koitti nyt viikonloppuna tilattuani meille aamulatet Tampereen Stocmannilla. Olisin varmasti voinut saada juomani vegaanisena, mutta en ole vielä tottunut "vaatimaan erilaista". Sama homma toistui illalla nepalilaisessa ravintolassa tilattuani ruoan ja vielä jälkiruoaksi masala-teen. Yllättävää kyllä, niin vatsa kyllä ilmoitti seuraavana päivänä, että maitoa on taidettu juoda! Siis minulla, joka olen lapsena juonut maitoa janojuomana! Kumma, kuinka nopeasti elimistö tottuu maidottomuuteen.
Tänään sen sijaan kävimme vielä syömässä laskiaispullat eräässä ihastuttavassa kahvilassa Tallipihassa. Ja kuinka ollakaan, listassa oikein luki, että pullan voi saada vegaanisena! Ja tarjoilija kiikutti hymyillen kauramaitoa kahville. Miten mukava on asioida näin, kun vegaaniudesta ei tarvitse tehdä numeroa tai vaatia jotain erityistä. Sama juttu toistui myös hotellilla, jossa oli olemassa pieni valikoima vege-juttuja.

Reppuni sopukoissa reissasi myös muuan pieni sininen putkilo. Olin pakannut matkapurkkiin mukaan muutaman puhdistuslapun, ruiskuja ja Sen Lagenulan. Joten iltapuhteeksi puristin vatsanahkaa ja tyrkkäsin lääkettä navan viereen. Taas sitä mennään, Toveri Menopur. Ensi viikolla olisi tarkoitus pistää pari päivää jarrulääkettä ja perjantaina käydään kurkistamassa pikkupalluroita. Jos asiat sujuvat hyvin, niin omien laskujeni mukaan parin viikon päästä ollaankin jo kanyyli kädessä. Hurjaa.
Sisäinen sairaanhoitajani on vain kiinnostunut tällaisesta "koekaniini-tilaisuudesta" (millaista on olla potilaana) ja sitten taas arki-minä suorittaa näitä toimenpiteitä vain sillä ajatuksella, että olisi ohi jo. Yksi pistos on aina lähempänä sitä, että koko rumba on ohi.
Ja minä se vain suunnittelen tulevia reissuja, harrastusjuttuja ja kesää. Ehkä yritän suojella vain mieltäni.

P.S. Onneksi on  oma elämä ja sen innostuksen lähteet! T. Töistä ahdistunut

Helpottavaa aloittaa uusi vuosi

On oikeastaan aika helpottavaa, kun alkaa uusi vuosi. Olen naureskellutkin, että parittomat vuodet eivät ole juttujani. Miten sattuukin, että juuri silloin sattuu vähän kurjia asioita.
Yleensä olen tavannut tehdä listaa kuluneesta vuodesta kuukausi kerrallaan, mutta nyt se ei taida onnistua. En yksinkertaisesti muista joistakin (yllättävän monista) kuukausista mitään. Voin kyllä katsoa valokuvia hymyilevistä ihmisistä ja mieleeni tulvahtaa muistoja ihanista hetkistä. Mutta paljon muuta en sitten muistakaan. Paljon surua, unettomia öitä, ahdistusta, puristavaa tunnetta rinnassa, kyyneliä.

Suurimpia asioita tänä vuonna on näin summaten kuitenkin reissut vaihtarimaahani Kanadaan (😍) ja Lappiin, retkeilyt ja ulkoilut, erilaisiin tapahtumiin osallistumiset,  ylä- ja alamäet miehen kanssa (mutta miten onnellisia olemme nyt! Näin ohimennen huikkaan, että vietimme eilen 7 vuotiskihlapäivää.), ystävien kanssa vietetyt hetket, omien ja omanlaisten harrastusten vahvistuminen, 30-v ikäpaalun saavuttaminen, kilpirauhasen vajaatoiminnan toteaminen, uuden työn saaminen ja lisäksi lapsettomuushoitojen siirtyminen rankempiin. Onhan tuossa jo melkoisesti. Toki monia tosi isoja juttuja, eivätkä ne noin listattuna herätä samanlaisia oloja, kuin jos ne avaisi ja purkaisi. Mutta voin sanoa, että tyrskyjä ja myrskyjä on tänä vuonna piisannut. Ehkä vähän liiaksikin.

Tekee ihan hyvää summata kulunut vuosi, mutta tosiasiassa haluaisin jo katsoa eteenpäin. Fiilistelen taas silloin tällöin ihania hetkiä kuvien kautta, mutta väistämättä vuotta miettiessä tulee kaiveltua myös niitä hetkiä esille, jolloin tuntui, että nyt alkaa täyttyä jo toinen valtameri näistä kyynelistä.

Mistä sitten olen innoissani?
Ystävistä - yhdessä vietetystä ajasta, heille kokkaamisesta ja leipomisesta, jakamisesta, ilosta, tuesta, rohkaisusta, yhdessä puuhailusta.
Harrastuksista - pianon koskettimet kutsuvat soittamaan, uudet reseptit eivät meinaa hellittää otettaan, retkeily ja patikointi kiehtovat ja saavat ajan unohtumaan, ja toisinaan on hyvä mäiskiä täysillä ja juosta/hiihtää/pyöräillä tai voimailla
Vegehaasteesta - toista kertaa osallistuessani en edelleenkään pyri täysveganismiin, vaan lisäämään itselleni tietoa kasvisruokavaliosta ja tekemään itselleni vielä enemmän rutiiniksi laittaa hyvää ja maittavaa kasvisruokaa. Lisäksi yritän opetella ottamaan riittävästi jaksaakseni edellä lueteltuja harrastuksia.
Matkakuumettakin pukkaa - minnekäs sitä sitten lähtisi? Trangiankin sain joululahjaksi...
Työkuvioiden selviäminen - no, en nyt aivan innoissani, mutta jokin ratkaisu noihin kiemuroihin on saatava. Voin sanoa, että itse työstä tykkään, mutta työpaikassa voin huonosti.
Haikara - kai tämäkin on laitettava tähän, vaikka jotenkin tuntuu, että meidän haikara on aika pahasti eksyksissä, ja ehtii varmaan kotiutua aivan muualle vuosien saatossa.

No mutta, eipä sitä tuleva vuosi enempää kaipaa näin alkuun. Kalenteri tulee täyttymään vinhaa vauhtia, siitä olen aika varma.

Arkeen solahtamisen ihanuus

Herätys kello 4:45. Thyroxin naamaan, yritys odottaa ainakin puoli tuntia. Sen aikana tokkuraisena päivän eväiden kokoamista. Aamupäivän välipala, lounas, iltapäivän välipala, päivällinen... Hampaiden pesua ja oman itsensä "valmistelua". Kahvin ja puuron keittoa. Sitten aika käydä aamupalapöytään. Lueskelen (epäkohteliaasti) pöydässä englanninkielistä kirjaa, joka on imaissut mukaansa. Aika ajoin vilkaisen taka-alalla olevaa kelloa, jonka mukaan siistin pöydän viimeistään klo 5:45, kurkistan vielä peilistä hiukset suht ojennukseen ja käyn hakemassa unesta pökkyräisen koiran käymään ulkona. Sitten käytän koiran tassupesulla ja nappaan käsilaukkuni ja lounaskassini ja istahdan autoon valmiina matkaamaan työpäivään. Matkalla kuuntelen cd:tä, joka on siivittänyt niin 17-vuotiaan kesääni sekä viime viikon Lapin matkaani. Muistot ja hyvä mieli valtaavat olon.

Tervetuloa, arki.

Oikeasti arki on aika kivaa. Nautin tuollaisista pienistä hetkistä, vaikka eilen sain koko osaston hiljenemään hämmennyksestä, kun kerroin heräämisaikani. "Siis kauan sulla oikein menee ajaa töihin? Saatko sä nukuttua ollenkaan? Meetkö sä seitsemältä nukkumaan?"
Nauratti, mutta aikaisista aamuistani on vain tullut rutiinia. Kauan aikaa sitten se oli välttämätön paha (heräsin ihan tahtomattani), nykyään teen sen vapaaehtoisesti, jotta minun ei tarvitsisi hötkyillä. Sitä saa tehdä useimpina päivinä töissä muutenkin. Lisäksi olen vähän höppänä, että teen ties minkälaisia aamupalasötkötyksiä (no. Siis aina saman), jotka haluan nauttia kiireettömästi.
Inhoan niitä muutamia harvoja aamuja, kun olen herännyt sinä hetkenä, kun autossa pitäisi olla jo. Silloin tuntuu, että koko päivä menee ihan sekaisin, eikä hereille pääse edes viidennen kahvikupin jälkeen.

Työarkea on takana nyt kolme päivää. Minua on taas heitelty miten ja minne sattuu, mutta olen huomannut, että eipä se ole mitään haitannut. Eilisaamu ehkä jännitti vähän enemmän, sillä olin menossa käytännössä täysin vieraalle osastolle. Työparini kanssa hommat hoituivat mukavasti (ja hiki hatussa). Olen ylipäänsä ollut muutenkin hyvin kiitollinen kollegoistani, sekä virallisesti omista, että myös sellaisista, keiden kanssa olen ollut tekemisissä joko omaisen roolissa tai sitten "keikkaillessa". Ihan mahtavaa, kuinka pienilläkin eleillä - hymy, katsekontakti, avun tarjoaminen, ystävälliset sanat - voivat vaikuttaa. Kyllä meillä on aika huippu työporukka.

Olen onnekseni saanut huomata pelkojeni ja ahdistusteni olleen pahempia, kuin arki loppujen lopuksi on osoittautunut. Olin pelännyt, että tehtyämme päätöksen lapsettomuustauosta, saisin töihin palattuani jonkinlaisen ahdistuksen, jolloin kaikki surut ja murheet, toteutumattomat haaveet ja lapsettomuuskivut vyöryisivät päälle hallitsemattomana. Luulin, että jo lasten lähellä oleminen tekisi niin kipeää, että olisin pian taas samassa kipsissä, kuin loman alussa. Kuluneen kolmen työpäivän jälkeen saan huomata, että väärin meni. Onneksi. Tie takaisin arkeen on varmasti vielä aluillaan. Tekisi mieli lisätä myös, että tie uudenlaiseen arkeen. Tänä syksynä ei jännätä ultrakäyntejä, lääkkeenottoja, lääkärin mietteitä. Nyt ei juosta apteekissa, toimenpiteissä tai kalenterin kanssa. Tänä syksynä ei lasketa kp:ta, pp:ta, yk:ta, ei  mitään. Ei mietitä missä vaiheessa pitää ottaa yhteyttä, testata, toivoa ja pelätä pahinta. Ei mitään noista.
Ehkä tässä on aimo annos vapauden tunnetta. Uskaltaako siitä puhua?

Tänä syksynä haluaisin ja/tai aion: marjastaa, tehdä kurpitsahilloa, käydä mökillä, järjestää Nosh-vaatekutsut, osallistua juoksukilpailuun, käydä erilaisissa jumpissa, harrastaa liikuntaa ulkona, tavata ystäviä, osallistua seurakuntamme toimintaan, osallistua käsityömessuille, järjestää huippukivat 30-vuotissynttärit (ainakin suunnittelut on jo kovasti käynnissä) ja viettää erityistä aikaa oman puolison kanssa. Aion myös elää ihan tavallista arkea töineen, aamu- ja iltarutiineineen, kiireineen ja iloineen, väsymyksineen ja vapaapäivineen. Eikä mihinkään näistä tarvitse miettiä, että milloin on seuraava polikäynti, minne pitää ottaa lääkkeet mukaan, mihin aikaan tarvitsee käydä itseä piikittämässä (vaikka kesken keskolatyövuoron) tai milloin olisi ivf-hoitoihin liittyvät toimenpiteet.

Ja nyt on hyvä näin.
Tässä piilee tosin surun vivahde, mutta mieluummin odotan syksyä innolla ja toivolla.

P.S. Kuvat ovat Lapin vaellukselta. Voi että, kun pääsisi taas jo!
Kummalliset välit kuvien ja tekstien välissä sen sijaan ovat ihan Bloggerin omaa aikaansaannosta. :/