Lueskelin äsken keväällä kirjoittamiani tekstejä, elin uudelleen lapsettomuushoitojen alkuvaiheita. Tuntui jännältä huomata, kuinka etäältä niitä silti katsoin. Keväällä olin aivan sydänjuuriani myöten jännittynyt, peloissani, toiveikas, tarmokas... En ehkä täysin tunnista tämän hetkistä itseäni kirjoituksista, mikä lienee hyvä asia. Olen saanut kesän ja syksyn aikana oppia aivan valtavasti itsestäni, elämästä, avioliitostamme, ystävistä... Olen ahnehtinut kaikenlaisia tapahtumia ja kokemuksia, elänyt kuin viimeistä päivää. Vielä, kun on mahdollista. Vielä, kun pystyy.
Samanaikaisesti olen kokenut eläväni uudelleen syömishäiriölle menetettyjä vuosia, mutta myös raivaavani tilaa tälle naiselle, minulle.
Tänään huomaan, että olen vihdoin tilanteessa, jossa voin sanoa eläväni aivan ihanaa elämää. Olen onnellinen. Minulla on kaikki, mistä olen haaveillut. Näin ajattelen, ja huomaan lisääväni, että toki minulla on vielä se yksi toteutumaton toive... Mutta ymmärrätkö? Minulla on se, mistä olen haaveillut vuosia. Havahdun huomaamaan, että minulla on ympärilläni useita uskovaisia ystäviä, olen löytänyt hyvän seurakuntayhteyden, minulla on uusia huippuja harrastuksia, olen saanut kunnolla intoa kotihommiin, pidän työtäni lottovoittona ja avioliittomme on voimissaan. Sanalla sanoen olen kotiutunut. 3,5 vuoden jälkeen.
Vaikka keväästä ei vielä olekaan kovin kauaa, ja vaikka tunteet ja toiveet itsessään eivät ole mihinkään kadonneet, niin jonkinlaista muutosta on kuitenkin ollut ilmassa. Huomaan näkeväni elämässä muutakin. (Ja samaan aikaan tuota kirjoitaessani kiirehdin lisäämään, että eijeijei... kyllä minä edelleenkin haluan lapsia! Ikään kuin olisi väärin sekä lapsettomuushoidoissa että onnellisena oleminen.)
Tällä hetkellä intoilen sitä, että huomenna nappaan viimeisen Terolutin tältä erää.
Voi tietysti olla, että seuraavien pistosten alettua olen täynnä suurta epätoivoa ja vihaa. Voisin kenties repiä tämänkin tekstin pieniksi paloiksi, jos se olisi mahdollista. Sitten ehkä vain itken. Olen nytkin itkenyt, mutta ihan eri asioista. Ehkä voisin silloin kokeilla vähän samaa: koskettava Vain Elämää -jakso, kahvakuulailussa epäonnistuminen, liikuttava potilaskohtalo tai sitten se, etten ostanut tänään konetiskiainetta kaupasta.
Sitä odottellessa jumitan vielä hetken omassa poterossa ja ajatuksissani, vaikka silmät jo pyytäisivät päästä nukkumaan. Pyörittelen mielessäni ihan arkisia asioita, kuten huomista tortillaherkuttelua veljen kanssa, nuorten aikuisten messuun menemistä, ystävien tapaamista, parisuhdepäivää, lenkkeilyä, jumppia ja pannukahvin keittämistä. Kuukautiskierto ja tulevat pistoshoidot huolehtivat itse itsestään. Kun on aika.
