Voisiko yksilapsisuus ollakin meille hyvä asia?

Olin tässä taannoin kyläilemässä Huldan kanssa tuttavallani, jolla on hiukan tyttöäni vanhempi lapsi. Siinä sitten kahvittelun, leikkien ja lasten perässä juoksemisten lomassa ehdittiin vaihtamaan ajatuksia myös lapsitoiveista. Oli hän jo aiemminkin jutellut, ettei heillä ole vielä varmuutta siitä, haluaisivatko sittenkään toista lasta, mutta nyt hän pohti asiaa jo varmemmin.
"Meille on tullut vain tunne, että meidän perhe on hyvä juuri näin. Ja olemme miettineet ihan omiakin jaksamisia," tuttava kertoi ja avasi minulle myös muita syitä.

Kotimatkalla havahduin pohtimasta tuttavani näkökulmia. Olinhan vastaavia kuullut aiemminkin, mutta nyt ensi kertaa ne tulivat jollain tavoin kohti. Huomasin tarkastelevani niitä uteliaasti, pohtien, millaista olisi olla itse miettimässä samanlaisia asioita. Millaista olisi se rauha ja tyyneys, joka päätökseen kätkeytyy? Ilman, että tarvitsisi surra sitä, ettei meille ehkä tulekaan toista lasta?

"Tämä ei sitten ole mikään virallinen päätös," alustin miehelleni.
Halusin vain keskustella asiasta neutraalisti, ilman suurempia tunteita. Miltä tuollainen vaihtoehto tuntuisi meidän perheellemme?
Pohdimme asiaa eri kanteilta. Elämä Huldan kanssa laajenee ja toisaalta myös helpottuu koko ajan. Toki uusia haasteita ilmaantuu myös, mutta se on se, mitä ihmiselämä on. Uusia juttuja, haasteita, kasvua ja kehitystä. Millaista elämä olisi yksilapsisena perheenä? Ilman, että lapsettomuushoidot varjostaisivat eloa? Saisi keskittyä vain meihin kolmeen, jakaa enenevässä määrin Huldan hoitamista ja voisimme esimerkiksi reissata jatkossa kenties helpommin kuin useamman lapsen kanssa. Aikaa ja energiaa riittäisi varmasti paremmin myös vapaaehtois- ja toki ihan palkkatyöhönkin. Niin, onhan siinä puolensa.

Omanlainen viehätyksensä on myös siinä lisääntyneessä vapauden tunteessa, jota olen saanut kokea enemmän Huldan kasvaessa. On aika ihanaa saada myös omaa kroppaa takaisin (poislukien tätä edelleen jatkuvaa lisääntynyttä imetystä, josta en toki ole harmissani), ja alkaa haaveilla vaikkapa puolimaratonin juoksemisesta.

Jotenkin sitä on vain tottunut jo vuosia kestäneeseen lapsettomuussuruun, joka on myös muuttunut eri aikoina ja vaiheissa. Rakkaus Huldaan ei ole millään tavoin vähempää, vaikka toive toisesta lapsesta onkin suuri. Ei se sitä vähennä, eikä kyse ole siitä, ettenkö olisi kiitollinen Huldasta. Ikään kuin hän ei riittäisi. Ei ei. Syli on vain vielä tyhjä, vaikka välillä se ei konkreettisesti todellakaan vaikuta siltä. Tunnetasolla on vain tuntunut siltä, että meidän perheeseen mahtuisi vielä toinen lapsi, oi todellakin. En ole koskaan aiemmin pysähtynyt toden teolla miettimään yksilapsisuutta meidän kohdallemme. Lapsettomuusvuosina yrittämällä yritin sopeutua ja hyväksyä lapsettomaksi jäämisen ja keksiä korviketta lapselle. Silloinkin sellaiset puhtaasti itseä koskevat asiat tuntuivat vääriltä. En osaisi perustaa elämääni pelkkien omien, minua koskevien haaveiden toteuttamisen varaan. Haluan tehdä jotain muiden hyväksi.
Vähän sama siis nytkin; olisinko liian itsekäs, jos meillä olisi vain yksi lapsi? Pääsisinkö liian helpolla? (Kyllä nuo ovat olleet mielessäni! Ihan hassuja kysymyksiä, mutta sellaisia olen miettinyt.)

Tietyllä tavalla tällaisten ajatusten pohdinta on muuttanut jollain tavoin suhtautumistani Huldaan. Olen nytkin ollut hänen kanssaan läsnä, keksinyt puuhia ja antanut aikaani ja rakkautta. Mutta jos hän jäisikin ainokaiseksemme ja saisin jatkossakin antaa huomioni vain hänelle... Miten sen selittäisi...Jotain on ollut nyt eri tavoin.

"Tämä ei todellakaan ole mikään päätös," painotin vielä.
"Me ollaan kyllä menossa jatkamaan hoitoja, ja mennään vaikka uudestaankin, jos pakkasalkion siirto ei onnistu," muistutin.
Olkoon ajatukset vaikka sitten sopeutumista siihen, mikä saattaa olla myös tilanne jossain vaiheessa.

Samana iltana kuulen vauvauutisia ja olen vilpittömästi sydänjuuriani myöten onnellinen.
Samalla omat juuri heikohkosti rakennetut pohdinnat horjahtavat.
En pysty hyväksymään yksilapsisuutta vielä.

Lapsettomuushoitojen jatko - ajankohtaista vai ei?

Elämä on ollut kiireistä ja nuhaista.

Sitten taas nuhaista ja kiireistä.

Välillä tehtiin keksintö, kuinka kiivetä tuolin avulla pöydälle tai sammutetaan valot. Sitten nuha on taas vienyt voiton ja ihan kuin minulla olisi taas sylissäni pikkuvauva.

Elämä on kieltämättä rientänyt aimo harppauksin eteenpäin. Tänään Hulda on jo 1 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen, ja oppinut monenlaisia uusia asioita.

Elämä on aika ihmeellistä pienen lapsen silmin kautta katsottuna. On se myös aika ihmeellistä silloin, kun huonojen öiden jälkeen on saatu nukuttua hiukan paremmin. Molempia on siis mahtunut tälle vuodelle.

Tämä blogi on kieltämättä jäänyt hiukan paitsioon meneillään olevien projektien ja ihan vain elämän myötä. Välillä muistan tämän olemassaolon ja saatan pohtia tämän funktiota. On paljon aikoja, jolloin mieli tekisi avata mielessä olevia asioita, kuten nyt vaikka vegaaniteema ruoanlaittoineen, leipomisineen, ympäristö- ja eläinoikeusnäkökulmineen, töihin liittyvät pohdinnat, harrastusmietinnät ja toisaalta ihan vain arki. Mutta njaa. Miksi kirjoittaa?

Toisaalta käytän suhteellisen paljon aikaa kirjoittamiseen myös toisaalla, joten ymmärrettävästi tämä foorumi jää vähemmälle huomiolle. Eikä lapsettomuus ole ollut juuri päivän teema.

Vai onko sittenkin?

Olemme pohtineet aika ajoin hoitoihin palaamista. Joulukuun puhelun perusteella olin saanut ymmärtää polilta, että imetyksen loputtua voisimme vain laittaa viestiä sinne, ja sitten hoidot voisi aloittaa taas. Pian olisimme jo hakemassa Pakkasukkoamme kotiin. Niinpä tässä eräänä iltana tuumasimme, että mitäs, jos iltamaito jäisikin nyt pois. Liekö se enää Huldallekaan ollut niin tärkeä. Omaa sydäntä tosin hiukan riipaisi nukuttaa lasta ilman tuttua iltarutiinia, imetystä, sylissä olevaa taaperoa ja sitten leveän hymyn näkemistä. Parhaillaan jopa "Nam nam!" kuulemista. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös imetys.

Ja minä hassu laitoin jo samana iltana viestiä polille.
"Se on loppu nyt!"

Seuraavana päivänä soi puhelin ja jouduin hiukan nolostellen kertomaan, että imetys päättyi vasta edellisenä päivänä. Hoitaja naurahti minulle ja selvensi, että hoitojen jatkamista varten imetyksen lopettamisesta täytyy olla kulunut 2 kuukautta. Huh!
(Kuulemma aiemmin se oli ollut puoli vuotta.)
Sovimme, että palaisin asiaan, kun tämä aika olisi todella kulunut.
"Ja ajattele lastakin," sanoi hoitaja.

No ajattelenhan minä lasta.
Sydäntä on raastanut pienen oleminen nuhan keskellä, ja taas on käynyt niin, kuten pari viikkoa aiemmin, että tarmokkaan seikkailijataaperon sijasta minulla onkin taas hiukan voipunut pikkuvauva, joka nautiskelee ajan kanssa maitoa jopa 8 kertaa päivässä. Kieltämättä olen itsekin nauttinut tästä. Flunssa on vaivannut minuakin, ja koska sitä ei oikein ehdi sairastamaan, niin sohvalla köllöttelyt vauvan kanssa ovat kelvanneet.

Vaan mitä tuo puhelu sitten tarkoittaa?
"Pitäköön tunkkinsa!", oli spontaani reaktioni. En oikeasti ollut pahana polille, hoitajalle, protokollalle, yhteiskunnalle, politiikoille tai millekään. Turhautti. Tavallaan tuntui, että tässä täytyisi tehdä hirmuinen työ henkisesti ja fyysisesti, jotta imetys loppuisi, eikä sekään riittäisi. Sitten pitäisi vielä odottaa! Hyvänen aika!
Lähinnä ajattelin sitä, että todennäköisesti aika täyttyisi juuri kesän korvilla ja jopa lähellä kesätaukoa. Silloin koko työ tuntuisi aivan hukkaan heitetyltä. Miksi ei siis vain antaisi ajan kulua ja asioiden sujua luonnollisesti ja lapsentahtisesti, kuten olemme niin monta kertaa kokeneet hyväksi?
Siirtyköön hoitojen jatko vaikka syksyyn. Nyt on Huldan olo kaikista tärkein.