Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä mihinkään

Totesin tässä eräänä päivänä, että nyt elämä hipoo aika lailla täydellisyyttä.
On komposti, mattoteline, puutarha ja itse laitettu tapetti seinässä. Ja minun perhe, mies ja lapsi.
Edeltävä viikko on ollut aivan mahtava, vaikka olenkin kuittaillut, että kohta mies todella toivoo pääsevänsä lomalta takaisin töihin. Työleirihän täällä kotona on!
Mutta onneksi hän on monen monta kertaa todennut ja kertonut, että ei haluaisi mennä takaisin. Kotona on ollut niin ihanaa.
Olemme tehneet "aivan tavallisia" asioita perheenä, kuten laittaneet vuorotellen ruokaa, käyneet leikkipuistossa, lenkeillä ja ennen kaikkea laittaneet kotiamme.
Tuntuu niin upealta saada tehtyä asioita omin käsin, nähdä sitten aikaansaannoksiaan ja huomata, että hei: me osaamme ja saamme aikaan!

Pihamme on ollut melkolailla koristepuita ja -kasveja täynnä, mutta nyt sille sai tulla muutos. Olin tosin vakuuttanut miehelleni, että eheeiii, en tee tänä vuonna vielä mitään. Tyydyn harjoittelemaan kasvihuoneella... ehkä pari marjapensasta... Mutta en laita vielä muuta. Ja kuinka ollakaan... No, yksi asia johti toiseen ja sitten... Nyt minulla on kunnon puutarha, josta toivoakseni pääsen korjaamaan satoa jonkin vuoden päästä. Kasvulavoista ja kasvihuoneesta toki aiemmin. Miten mainio tunne olikaan käydä kastelemassa kasvihuoneeseen siirtämiäni taimia Huldan kanssa. Hän tosin tuli pihalelujensa kanssa myös möyhentämään multaa.

Ja entä se yö, kun intouduimme tapetoimaan! Vierashuoneessamme on ollut mustanpuhuva maisemakuva Empire State Buildingista, joka ei nyt suoranaisesti ole käynyt sydämeeni. Ei siis ihme, että huone on vähän jämähtänyt romuvarastoksi. Jo taloa katsomassa käydessämme olin mutissut tapetin saavan lähteä. Pohdimme jo jonkin aikaa sitten, että se ei ehkä ole prioriteettilistan kärjessä, mutta niinhän siinä aina käy... "Mä vaan vähän kokeilen, miten tää irtoaa," huikkasi mies ja hilpaisi huoneeseen. Illan päätteeksi maisema oli entinen.

"Eihän me edes tiedetä vielä, mitä tähän laitetaan," hän vielä epäili. Oi kylläpä tiedetään! Samassa näytin hänelle kännykkäni sivulehdiltä tapettikandidaattini vierashuoneeseen, eteiseen, Huldan huoneeseen sekä makuuhuoneeseen.
Lopulta tilasin tapetin vierashuoneeseen ja kävin hankkimassa tarvikkeet tapetointiin.
Eräänä iltana, kun olin ilmoittanut suojaavani lattian, koska "se olisi yksi asia eteenpäin", me sitten päätimme tempaista. Muutama tunti myöhemmin huokaisimme onnesta (minä) ja helpotuksesta (mies). Vau! Me ensikertalaiset saimme näin hienoa jälkeä aikaan!

On minulla käynnissä myös useampi käsityöprojekti. Hulda rakastaa erilaisia majoja, ja tuumin, että jospa tekaisisi hänelle tiipiin. Noh, "minä" ja "tekaista" ei välttämättä ole kaikista yhteensopivin sanapari, mitä tulee ompelemiseen. Kyllä, osaan käyttää ompelukonetta ja olen vuosien varrella saanut aikaan ihan käyttökelpoista pikkutavaraa. Mutta on se myös työn takana. En vain "tekaise", mutta haluan silti yrittää. Onneksi olen onnistunut kasaamaan itselleni samanaikaisesti useamman projektin, joten ihan fiiliksen, ajan, mahdollisuuksien ja kaikenlaisten muiden vaikuttavien tekijöiden puitteissa voin valita, mihin tartun seuraavaksi. Mies tosin välillä jo tuumi, että eikö sitä yhtä projektia (esim tiipii) voisi saattaa ensin loppuun ja aloittaa vasta sitten toista. No, ei. Ei tässä elämäntilanteessa. Ja ei oikeastaan muulloinkaan. Yksi oppi, minkä olen omalta äidiltäni saanut, on se, että kaikki sujuu paremmin, kun on flow. Ja tätä samaa sovellan aina, kun on mahdollista. Ainahan ei tietenkään voi valita, mutta jos voi, niin antaa mennä. Mutta projektit etenevät, ja saadessani tänään lainata saumuria, aion surauttaa eteenpäin tiipiitä, tyynynpäällisiä ja pipoja.

Tässäpä oli lueteltuna monen moista asiaa ja askaretta. Pelkkä tehtyjen asioiden lista se ei ole, sillä päivien keskellä on ollut myös hetkiä, jolloin mieli on ollut musta, olo huono, kelpaamaton, riittämätön, kömpelö, turha, ylimääräinen, ja kaikkea muuta mieltä ylentävää. Noihin tunteisiin johtaneeseen tilanteeseen en palaa tässä, mutta sitä suuremmalla syyllä on ihana huomata, että kyllä minä saan oikeasti aikaan ja paljon.

Mutta taustalla on myös suurempi syy.
Se, että vitsailen elämän hipovan täydellisyyttä, koska meillä on nyt komposti ja mattoteline ja saamme käyskennellä omalla pihalla ja hoitaa itse istutettuja kasveja vahvistaa sitä tilannetta, jossa saamme nyt elää. Tämä on nyt sitä elämää, josta olen haaveillut. Lähes yhtä kauan, kuin haaveilimme lapsesta, etsimme itsellemme omakotitaloa. Mutta niin kauan, kun lasta ei kuulunut, koko talohankekin tuntui vähän turhalta. Ja nyt meillä on kaikki tämä.
Sydämessäni läikähtää oikeastaan aina, kun puuhastellessani joitain kotihommia kuulen taustalta omastakin lapsuudestani tuttuja Ti-ti-nallea ja Frööbelin palikoita ja näen lapseni katsovan innoissaan näitä ohjelmia (tästä on tullut viime aikoina hitti). Olkoonkin, että jonkin ajan päästä "Ti-ti-ti-ti-Nalle, missä tallustaa!" ja "Päinvastoin! Päinvastoin päinvastoin..." tulevat olemaan pinttyneitä korvamatoja, mutta miten onnellinen olen siitäkin. Se toisaalta kuvastaa juuri sitä, mistä Simpukan teemaviikon aihe #näkymätönsuru tulee. Myös tästä olen haaveillut. Ihan arkisista asioista. Olen surrut niitä pitämättömiä juhlia, aamupuuroja, ulkoleikkejä, sylittelyjä ja ihan kaikkea, mitä lapsiarkeen liittyy. Minulla on ollut suru, jota en ole pystynyt edes selittämään. Se on ollut surua kaikesta siitä, mistä olen jäänyt paitsi.

Jostain syystä koen hiukan vääränä, että lapsettomuus koskettaa minua edelleen. Tietyllä tavalla osaan kuitenkin selittää sen.
Eiväthän ne kokemukset mihinkään häviä, ja etenkin näin äitienpäivän alla olo on todella ristiriitainen. Tänään, lapsettomien lauantaina, vuosien aikana käydyt kokemukset ja tunteet nousevat pintaan.
Itkettää mennyt. Ja samalla tiedostan, että tilanne ei ole vielä ohi. Minulla on edelleen niin suuri toive lapsesta, pelko kaiken uusiutumisesta. Vaikka ei se onneksi enää olisi samanlaista.

Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä koskaan. Joka päivä olen kiitollinen tyttärestämme, jonka olemme saaneet. Joka päivä kerron hänelle, että rakastan häntä tosi paljon.
Lapsettomuuden suru on muuttanut muotoaan. Lapsettomuus ei jäänyt meille lopulliseksi, mutta ne tunteet jättivät jälkensä.
Olemme kuluneella viikolla käväisseet keskusteluissamme menneitä vuosiamme. Jotenkin molemmista on tuntunut, että vasta nyt elämme täysillä ja sitä elämää, josta olemme haaveilleet. En tarkoita väheksyä aiempia vuosia ja niille mahtuneita ihania hetkiä, koska paljon hyvää on myös ollut. Mutta yhdessä ja erikseen koetut vaikeat vuodet saivat aikaan sen, että emme saaneet otetta oikein mistään. On aika hämmentävää miettiä, että mitä ihmettä oikein teimme ennen Huldan mukaan tarttumista!? Siis niin monta vuotta!
Sanotaan, ettei lapsi voi pelastaa parisuhdetta, mutta meillä se todellakin oli niin. Lapsettomuuden suru oli musertaa minut, hänet ja meidät. Lapsettomuus vaikutti ihan kaikkeen. Uneen, olemiseen, tapaan elää, tapaan ajatella itsestä, omasta naiseudesta, suorittaa, huolehtia omasta hyvinvoinnista, työntekemiseen, oman elämän rakentamiseen ja... ihan kaikkeen.
Ei positiivinen raskaustesti muuttanut kaikkea sillä samalla hetkellä. Ei edes sitten, kun Hulda oli sylissämme. Mutta matka kohti tätä elämää ja sitä, että voin sydän onnesta ja rakkaudesta pakahtuen sanoa olevani onnellinen, oli alkanut. Ei kyse ehkä ole siitä, että lapsi olisi ollut "väline" korjata elämäämme. Kyse on mielestäni ennemminkin siitä, että tuo #näkymätönsuru oli vain niin pakahduttavan ja tukahduttavan suuri, että se uhkasi niellä ihan kaiken.

Haluaisin jotenkin yrittää osoittaa tukeni Sinulle, jota lapsettomuus koskettaa tavalla tai toisella.
Haluaisin niin vakuuttaa, että et ole yksin. Olen käynyt ja käyn edelleen läpi samaa tunnemaailmaa. Ymmärrän.
Haluaisin myös toivottaa voimia tähän viikonloppuun.
Minä en ihan vieläkään osaa viettää huomista äitienpäivää itse äitinä ollen.

Äitiys on kuin tietokonepelin kenttä

Lapsena pelasin veljeni kanssa tietokoneella SuperMario-peliä (aaah!). Se oli jotenkin asennettu meidän pöytätietokoneelle, sillä meillä ei ollut pelikonsolia. Toinen saattoi pelata perinteisillä nuolinäppäimillä ja toinen kirjaimilla (miksi ihmeessä noin, jos kerran Mario ja Luigi seikkailivat eri aikoihin). Meillä oli lisäksi hampurilaisen mallinen kello, jonka äiti oli hankkinut meille mittaamaan peliaikaa. Se oli tunti per päivä. No jaa, saattoi toisinaan olla, että hampurilaisen sämpylät kääntyilivät vähän enemmänkin...
Meille oli asennettu muistaakseni kolme tai neljä eri Mario-peliä, ja niitä sitten tahkottiin. Oli jännää ja kutkuttavaa, kun saattoi vahingossa löytää "ilmasta" piilolaatikon, jota Marion päällä kopauttamalla sai kolikoita tai sieniä, jolla tuo pikku peli-ukko kasvoi isoksi Marioksi, tai jopa tähden (lentämään!). Voin oikeastaan kuulla mielessäni pelin tunnusmusiikin tai erilaiset merkkiäänet kulloisestakin tapahtumasta. Kenttiä veivattiin uudestaan ja uudestaan. Joskus elämät loppuivat, sitten taas pelattiin lisää. Joskus supervoimat auttoivat niin pitkälle, että pääsi johonkin suurempaan taistoon.
Ja hampurilaista käännettiin hieman lisää.

Äitiys on metka juttu. Se on vähän niin kuin tuo Mario-peli, joka opettaa aina vain uusia juttuja, jonka eri tasoilla löytää kätköjä, lisäpisteitä tai uusia supervoimia ("super"! Haha!!). Vaikka päiviä ja asioita ei voikaan tehdä tismalleen uudetta kierrosta, eikä "elämiä" ole seitsemää, niin erilaisia tilanteita voi onneksi harjoitella ja kokeilla uudelleen. Päätäni olen kyllä kopautellut joko pelkästään ilmaan tai sitten kätköjä löytäen. Olen onneksi saanut ympärilleni melkoisen superjoukon "Luigeja", joiden myötä äitiyden kivikot ovat olleet hieman pehmeämpiä kulkea. Eri "ratoja" on kuljettu, kokeilun, erehdyksen ja onnistumisen kautta. Pahin "vastustaja" lienee ollut ihan minä itse, vaikka olenkin kokenut olleni jokseenkin rento. Mutta miten kivalta on tuntunut, kun kolikot ovat kilahdelleet pistetilille, tähdestä on saanut itselleen superviitan ja taivaalla on voinut liidellä lentävien kilpikonnien kanssa tai hypähdellä pilvien päällä. Siis niinä hetkinä, kun on joko oivaltanut jotain pientäkin, saavuttanut jonkin isomman asian tai keksinyt tai jutustellut ystävän kanssa tehden oivalluksia. Äitiys ei toki ole suorituksia ja saavutuksia, mutta tietenkin eri asiat välillä tuntuvat siltä, kun yrittää tahkota vauvan vaatetuksen, ruokailun, nukkumisen, kontaktin, leikin, lelujen, tarvikkeiden, virikkeiden, puhtauden, pottailun JA NIIN EDELLEEN (tarkoituksella korostaen) välillä. Syöttötuoli mummolaan? Check! Isompia vaatteita kirppikseltä? Check! Välipalajutut reissuun mukaan? Check! Check!Check! Vauva itkee kärsimättömästi junassa? No nyt siihenkin on tullut opittua ja ratkaistua edes aika ajoin. Siispä check! Ja kolikot kilisevät!

Äitiys on aika jännä tanner siinä mielessä, että se kaiken väsymyksen, 24/7 vastuussa olemisen ja monenlaisen huolehtimisen sekä mahdollisten (=todennäköisten) parisuhderiitojen lisäksi laittaa itsensä myös aika tiukille henkisesti. Sitä haluaisi pystyä tekemään yhtä sun toista, ja vaikka aiemmin olisi pystynytkin, niin yhtäkkiä huomaakin olevansa herkillä, väsynyt, kuormittunut, ehkä myös pettynyt, harmistunut, epävarma, arka ja kaikki uusi tuntuu kuin suurelta vuorelta kivuttavaksi ilman puuhaan tarvittavia varusteita. Vaikka synnytyssairaalasta lähtiessä saakin mukaansa pienen vauvan, niin mitään manuaalia ei sen mukana kyllä tule. Oikeastaan ihan hyvä niin. Siksi tuollaiset arjen tai "juhlan" onnistumiset ovat itselleni olleet hetkiä, jolloin tsemppaan itseäni ja iloitsen oivalluksista, onnistumisista ja kehittymisistä. Aivan, kuin kannustaisin ystävääni.

Aina pistetili ei kerry, ja osan kolikoista voi suosiolla jättää keräämättä. Mennä vähän sieltä, mistä aita on matalampi. Olla armollisempi itseä kohtaan. Voikin nimittäin olla, että suorittajamaisen kolikoiden keräämisen sijasta nauttisi pelikentästä, sen haasteista, tilanteista, yllätyksistä ja tapahtumakäänteistä, olisi itse pelaaminen paljon rennompaa ja hauskempaa.

Siispä.
Kyllä sinä ja minä riitämme. Me olemme juuri hyviä äitejä ja isiä, opettelemme ja teemme, siten, mikä tuntuu hyvältä juuri sillä hetkellä. Mitä luultavammin lapsistamme kasvaa ihan mahtavia tyyppejä, siitäkin huolimatta, että itse ei saanutkaan tehtyä asioita juuri sillä Tietyllä Tavalla, miten oli etukäteen ajatellut. On ihan varmasti hetkiä, jolloin löydämme sen tähtikätkön ja saamme harteillemme superviitan. Se on mielestäni sellainen viitta, joka on tarkoitettu ennen kaikkea rohkaisemaan ja kannustamaan meitä itseämme, sillä väittäisin jokaisen (tai ainakin hyvin usean) potevan jonkinasteista huonommuuden tai epävarmuuden oloa suhteessa muihin vanhempiin. Viittaa ei ole tarkoitettu lyttäämään ketään toista, vaan olemaan ilona vain itselle.

Ja jotta elämä ei olisi vain eri askareiden suorittamista, kolikoiden keräämistä ja ratojen läpitahkoamista, niin erittäin paikallaan ovat myös ne lepohetket, joita myös Mario muistaakseni harrasti. Silloin ainakin minultakin kysytään supervoimia. Mikä fiilis ja jaksaminen nyt on? Mitä oikeasti haluan tehdä? Mikä todella tukisi omaa jaksamista? Tiukka porrastreeni vai rauhallinen venyttelytuokio? Hetki pianon ääressä vai kirjan lukeminen? Kodin siivoaminen vai heittäytyminen sängylle lepäämään? Tai jos ihan vain vauva-arjessakin tekisi vieläkin enemmän fiiliksen mukaan? 
Huomaan kirjoittavani aika epämääräisesti, ja toisaalta haluaisin hirveästi painottaa: "Olen oikeasti aika rento! En ole suorittaja! Kyllä minäkin teen paljon fiiliksen mukaan!"
Ja toisaalta haluaisin täyttää tekstin elävillä esimerkeillä, mutta jotenkin en vain uskalla. Mitä minusta sitten ajateltaisi? Nipo? Niuho? Suorittaja?En siis kirjoita kumpaakaan. Luultavasti teksti ymmärretään silti, ja uskon myös sen taustalla olevien ristiriitaisuuksien ja monimuotoisuuksien tulevan esiin. Ei kukaan ole täysin joko tai.

Äitiys on siitä mainio pelikenttä, että vaikka se laittaakin itsensä aika koville, niin miten hienoja löytöjä elämästä, itsestä, maailmasta ja yhteiskunnasta voi tehdä!

Onnea äidit, siis minäkin!

Eilen oli ensimmäinen äitienpäivä, jolloin minäkin kuuluin juhlittavien joukkoon. En vieläkään ymmärrä sitä todeksi. Aamulla tosin tirautin pari kyyneltä tyttöä imettäessäni tämän hieroessa rintakehääni kissanpennun lailla. Voi pieni kullannuppu, minun rakkaani, oma aarteeni!
Kömmin sittemmin aamupalalle ja keittiön pöydällä odotti onnittelukortti kera joskus ilmoille heittämäni toiveeni mukainen Muumi-muki (ensimmäiseni!) ja paketti. Voi miestäni! Muki lähti heti pesuun ja käyttöön ja tuumiskelin puuroa syödessäni päivän kummallisuutta ja erityisyyttä. Vauvan syötyä puin hänet vaunulenkille ja lähdimme aurinkoiseen aamuun nähdäksemme sekä järvien selällä kimaltelevat säteet että useissa lipputangoissa liehuvat Suomen liput. Juhlapäivä. Onnea äidit! Makustelin mielessäni: onnea minä! Minäkin. Minä olen Äiti. Tyttäreni äiti. Mikä kunnia.
Lenkki kulki pitkin kauniita maisemia, vaellellen eri järvien rannoilla. Linnut sirkuttivat puissa, tuuli humisi, koivunlehtien vehreys valkomustia runkoja vasten näytti niin kauniilta, keväiseltä ja tuoreelta. Kaiken uuden edessä olevalta. Raikkaalta. Olin kuin koivu uusine silmuineen ja lehtineen. Elämää jo jonkin verran nähnyt, mutta jatkuvasti monen uuden edessä. Uusia silmuja ihmetellessä, uusien lempeiden ja välillä myös ankarampien tuulien puhaltaessa.
Hulda kuului välillä lauleskelevan vaunukopastaan unen seasta. Voi, minun pieni tyttöni!
Kun sitten astelin alas viimeistä mäkeä hyristelin itsekseni ajatusta, että olen maailman parhaimmalla paikalla, enkä haluaisi vaihtaa osaani mihinkään. Miten onnekas saan olla. Uskomattomalta tuntui myös ajatus siitä, että Hulda ei tulisi olemaan vain hetkellinen ilomme, vaan jos kaikki menee hyvin (elämästähän ei koskaan tiedä), niin hän on osa elämäämme vielä vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan perhepedissä nukkuen, mutta saamme tutustua ja tuntea häntä vielä kauan. Mikä kunnia!

Aamukahvi maistui paremmalta ;)

Kuvituskuva aiemmalta reissulta

Aamupäivä menikin sitten hiukan toisissa tunnelmissa, sillä jossain vaiheessa Huldalla vain meni hermo vähän jokaiseen asiaan, ja minun olisi pitänyt ymmärtää häntä mutta myös valmistautua lähtöön (sekä siivota innokkaan sormiruokailijan puuronjäljet tytöstä, pöydästä, syöttötuolista, lattialta ja...). Lisäksi totesin pettymyksekseni, että nettikaupasta tilaamani (ja käyttöönottopesemäni) ihanat housut eivät enää olleet ihanat, vaan kuin lokapöksyt tehden olosta rönttöisen ja nuhjuisen. Ja kun olin jo niin iloinnut "omasta olosta kivoissa vaatteissa"! Tuli siinä jo hiukan ähkäistyä vauvallekin:
"Hulda! Äitiäkin harmittaa, kun sinua harmittaa koko ajan!"
Se hetkeksi siitä seesteisestä onnellisuuskuplasta.
Vaikka sen kyllä huomasi, että Hulda oli väsynyt, sillä uni voitti saman tien, kun auto käynnistyi.

Teimme vartin verran matkaa vanhemmilleni äitienpäivän viettoon, ja mietin ajon aikana, miten toimisin turvatakseni Huldalle riittävät unet. Isälläni on liikuttava tapa kopata tyttö saman tien matkaansa kaarrettuamme pihaan ja hän ryhtyy yleensä heti riisumaan vauvaa ulkovaatteista. On niin innoissaan lapsenlapsestaan.
Lopulta keksin siirtää tytön varuilta mukaan ottamiini vaunuihin ja yrittää jatkaa tämän unia ulkona. Pieni havahtuminen siirrossa kävikin, mutta mikäs raikkaassa ulkoilmassa nukkuessa! Niinpä saimme ruokailla kädet vapaina - hieman erikoista kieltämättä! Aikanaan Hulda ilmoittikin varsin tomerasti olevansa jo hereillä ja hetken heräilyn myötä korvasta korvaan ulottuva hymy ja tarttuva naurun käkätys suunnattiin molemmille isovanhemmille ja leikit maistuivat taas.

Aikanaan pakkasimme tavaramme ja ajelimme takaisin kotiin, jossa mieheni jo odotteli töistä päästyään. Hän oli tuonut minulle myös ruusukimpun, joka ei olisi voinut olla täydellisempi! Niin kaunis! Avasin myös hänen aamulla jättämänsä paketin, jonka sisältö oli myös todella ihana.
Hetken aikaa tytär ja isä ehtivät leikkimään, ennen kuin oli taas pukeuduttava lähtöön. Mies oli nimittäin halunnut yllättää minut ja juhlistaa ensimmäistä äitienpäiväämme. Oli varannut oikein pöydän ravintolasta. Siellä meitä sitten odottikin pöytä, jonka päässä odotti syöttötuoli. Miten sekin hiveli mieltä. Ruokailuhetki sujui oikein mukavasti, ruoka maistui, Hulda seurasi silmä kovana ikkunasta vilistäviä autoja ja ohikulkijoita, minullekin järjestyi tarvittaessa maidottomia vaihtoehtoja ja mekin ehdimme miehen kanssa hiukan keskustelemaan muistakin, kuin päivän polttavimmista puheenaiheista. Sovimme ravintolaan kävellessämme, että nyt emme keskustelisi putkisaneerauksesta, muutosta, tuleviin vohvelikekkereihin suunnittelemastani menusta, Huldan seuraavista hankinnoista emmekä pohtisi mitään negatiivista. Ja niin olimme ja rentouduimme.

Valkolupiinitempeä kera monien kasvisten

Lakritsimousse vadelmasorbetilla ja marengilla

Äitienpäivä sisälsi siis monenlaisia juhlallisuuksia. Illalla, miehen hierossa vielä erittäin jumissa olevaa yläselkääni tuumasin, että tämä tuntuu jo ihan liiallisuudelta. En vieläkään pystynyt uskomaan, että minuakin muka juhlistettiin päivän aikana!
Päivän päätteeksi olisin kovasti halunnut hehkuttaa kokemuksiani somessa, mutta mielessäni risteilivät monenlaiset pohdinnat: aiempina vuosina tämä päivä ja nuo nimenomaiset hehkutukset olivat olleet kuin suolaa haavoihin; haluaisinko olla lisäsuola? Toisaalta tämä on minun elämäni, eikä minun tilanteeni ole keneltäkään toiselta pois. Päivä tuntui myös niin epätodelliselta ja hämmentävältä, joskin niin onnelliselta ja uskomattomalta, että halusin myös pitää sen meidän omassa perhekuplassa.
Lopulta päädyin jakamaan pienen osan päivästä, ja sekin tuntui omituiselta. Ikään kuin valehtelisin. Vaikka kuvassa olevat tyttäreni ja kukkakimppu olivat täyttä totta, ja ohimenevää näistä olivat vain nuo kukat. Tyttäreni on kuin uusi lahja joka päivä.
Luettuani Facebookin vertaistukiryhmää, huomasin varsin monen jakavan kokemuksen: lapsettomuuden varjo ja identiteetti on tiukassa. Saamaansa onnea on vaikea ymmärtää todeksi.

Tänään tuo lahja on herättänyt minut jo kello 5. Pieni möngertäjä, jolle uni lopulta maittoi taas, mutta joka oli saanut minut hereille. Ei se mitään; aamupala omassa rauhassa teki ihan hyvää.
Rohkenin lopulta täyttää myös Kelan hakemuksen kotihoidontuesta. Laskin Huldan ikävuosia vuosilukujen kera. Huh heijaa! Tuntui hurjalta, mutta toisaalta myös rauhoittavalta virallistaa yhdessä tekemiämme päätöksiä noiden asioiden suhteen.

Tietyllä tavoin tuntuu, kuin olisin astunut uuteen aikakauteen. Pieni vauvani, se joskus kolmikiloinen, on jo erittäin eloisa, höpöttelevä, toimiva ja tekevä (joskin vielä todella tarvitseva). Moni asia on selkiytynyt ja helpottunut, ja moneen asiaan on tullut varmuutta ja luottamusta. Toki uusia juttuja tulee vastaan; nytkin jo hiukan mietiskelen auton turvaistuinta ja pohdinpa jälleen sitä, kuinka osaan pukea Huldalle sopivia vaatteita. Ja sopivista vaatteista puheenollen: tuo pitkä tyttö on kohta niin pitkä, että uusille vaatteille alkaa tulla iso tarve ja vanhoja on todellakin laitettava pois!

Pitkään ajatukset pyörivät myös työn parissa ja olo oli jotenkin sellainen "valmiusasennossa" koko ajan. "Äitiysloma loppuu kuitenkin kohta!!! Ikinä ei tiedä, mikä meidän tilanne on!"
En oikeastaan miettinyt noin edes kovin selkeästi; jotenkin vain sellainen täysoleminen kotona oli kateissa, nyt sen huomaan. Mutta kotihoidontukihakemus on nyt tehty, ja luulisi olevan aika rentoutua sen suhteen.
Oma olo on myös mietityttänyt, hämmentänyt, huvittanut ja hiukan ärsyttänytkin. Ystäväni totesikin eilen, että oireeni kuulostavat aivan siltä, kuin olisin raskaana. Ja siltä ne todella kuulostavatkin ja etenkin tuntuvat.
Kaikki alkoi muutaman viikon ihmeellisestä herkistelystä. Milloin mikäkin tuppasi itkettämään tai ärsyttämään. Kova väsymys iski päälle, mutta myös omat yöheräilyt Huldan lisäksi, jolloin oli käytävä vessassa, juotava vettä ja jopa syötävä hiukan. Nälkä on tuntunut vaivaavan jatkuvasti. Ja mihin lie liittynyt, mutta pahoinvointia on ilmennyt myös, niin yöllä kuin päivällä, ja joskus vain valjummin heikotusta. Ja entä se sulkasato! Jos jonakin päivänä pohdin hiusten värjäämistä, niin useammin tuumin, että kannattaako tuota, kun hiukset tippuvat kuitenkin pois. Vaihtelevasti olen myös horkassa ja toisessa hetkessä kuumuus ja hiki puskevat läpi. Mutta kaiken syynä ovat kuulemma hormonit. Imetän Huldaa edelleen vauvantahtisesti (suunnilleen 8-10?? kertaa päivässä), eivätkä kuukautiseni ole vielä alkaneet.
Raskauteen en usko (vaikka ihanaahan sekin olisi), sillä jotekin vain... no... Raskaus ja ylipäänsä normaali hormonitoiminta luultavasti kiertävät minut kaukaa.

Paljon siis kaikkea uutta. Hulda mennä möngertää kohta kovaa kyytiä eteenpäin ja vetelee puuroa ja ruokaa innolla. Minäkin koen olevani uuden edessä. Tavallaan mitään ei ole tapahtunut, mutta silti pilkahduksia omasta olosta on ollut havaittavissa. Tai sitten se on vain se uusi keltainen neuletakkini, joka on myös vaikuttanut asiaan. Niin tai näin, niin uuden edessä olen.
Kuin se koivu kirkkaan vihreiden lehtiensä kanssa.

Lapsettomien lauantai koskettaa yhä

"Hyvää äitienpäivän aattoa!", sain viestin sukulaiseltani. Kiitin hieman hämmentyneenä.
Tottahan se on. Äitienpäivä on huomenna, ensimmäiseni.
Ajatukseni ovat tosin pitkin viikkoa olleet käyneet Simpukka-viikon äärellä ja etenkin tänään vietettävän Lapsettomien lauantain mietteissä.
Se vetää olon nöyräksi ja sanattomaksi. Tekisi niin mieli sanoa vaikka mitä, sillä monenlaisia tunteita liittyy tähän päivään. Syvästi kiitollisena koen olevani etuoikeutettu saadessani olla siinä osassa tyttäreni ansiosta, jossa nyt olen. Äiti. Mutta se tie, jonka olemme mieheni kanssa kulkeneet tähän asti, ja joka varmasti tulee jollain tavoin vaikuttamaan meihin, on ollut pitkä ja raskas. Onneksi matkan varrelle on mahtunut paljon iloja ja värejä, mutta se sumu, jonka lapsettomuus lyö päälle, on jotain vaikeasti selitettävää.
Hämmentävä päivä. Olen tavattoman kiitollinen tyttärestämme, mutta samalla myös hämmentynyt. Miten etuoikeutettu olo on saada tutustua tähän ihmislapseen, jota tyttäreksemme kutsutaan!
Omat lapsettomuuskokemukseni ovat silti vielä verrattain tuoreita, että erilaiset tunteiden kirjot ovat tuttuja vereslihaa myöten. Oikeastaan tällaisten ajatusten ympärillä nöyrästi pohdin, miten olen voinut "ansaita" tämän ihmeen! Miksi juuri me? Miten juuri meille on suotu tällainen lahja? Kuinka moni muu olisi niin hyvä vanhempi, ja juuri meitä on onnistanut! Niin tai näin, mehän emme onnistumiseen ole voinut vaikuttaa sen enempää, joten mitään syyllisyyttä ei tässä kannata kantaa. Sen sijaan saan viipyä kokemuksissani, kunnioittaa tunteita ja antaa niiden syventää myös nykyisiä kokemuksia.

Hetki omille ajatuksille

Eräs ystäväni kertoi juuri ymmärtävänsä lapsettomien lauantaihin liittyviä tunteitani, sillä ennen parisuhdetta hänkin oli joutunut käymään läpi mahdollisuutta jäädä lapsettomaksi.
"Vaikka en olekaan ollut hoidoissa, niin ymmärrän sinua. Ja vaikka meillä ei sitten ollut mitään ongelmaa, eikä aihepiiri sinänsä koskenut meitä..."
Kuulin hänen äänessään jonkinlaista vähättelyä. Ihan kuin vain parisuhteessa olevat lapsettomuuteen liittyvät diagnoosit ja jopa lapsettomuushoidot (mitä rankemmat ja pidempiaikaisemmat, sen parempi) olisi vasta oikeutus surra lapsettomuutta.
Ei se kuitenkaan niin ole. Tämä päivä on jokaisen, jota lapsettomuus koskettaa millään lailla. Oli sitten lasta yrittänyt pariskunta, hoidoissa ollut tai oleva ("kevyissä" tai "raskaissa", sillä ei ole väliä. Raskaita ne ovat joka tapauksessa henkisesti.), lopullisesti lapsettomaksi jäänyt, sekundaarisesti lapseton, adoptiojonossa oleva tai adoptiolapsen saanut, sosiaalisesti lapseton, yksin hoidoissa oleva, lasta toivova nais- tai miespari, isovanhemmuuden kautta lapsettomuussurua käyvä... elämäntilanteita on lukematon määrä. Jokaista näitä ihmistä yhdistää suru lapsesta, jota ei koskaan tullut tai tuli lopulta, mutta surun kautta.
Olo on haikea kaikkia näitä tilanteita kohtaan. Tässä keittiönpöydän ääressä istuessani, saatuani hetki sitten nukutettua kallisarvoisen lahjani, haluaisin vain halata ihan jokaista, jota tämä teema koskettaa.

Se kipu on jotain niin syvää ja erikoista, että sitä on vaikea selittää. Ulospäin voi näyttää siltä, että elämä on mallillaan ja mahdollisuuksia ja vapautta on vaikka millä mitalla. Kyllä minäkin muistelen aika ajoin eräitä vuosia, jolloin reissasin paljon, harrastin, panostin moniin asioihin, pystyin painamaan töitä vaikka kuinka, sain paljon uusia ystäviä, ja taisi meillä parisuhteessakin mennä aika kivasti. Tai en minä ihan tarkalleen muista. Moni asia on myös sumuverhon pimennossa. Muistan, että noiden vuosien aikana itkin myös paljon. Oli raskasta, riitelimme usein purkaen omaa suruamme, pohdimme tosissamme yhteisen tulevaisuutemme mielekkyyttä. Sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Kävin terapiassa, vaikka olin joskus kuullut työterveyslääkärin tokaisseen: "vieläkö suret sitä lapsettomuutta?" mainittuani asian ohimennen, tyyliin, että se saattaa myös vaikuttaa jaksamiseen. "Vieläkö?"
Oli aikoja, jolloin oli oikeastaan tosi kivaa, kun ei ollut velvoitteita, ei kenestäkään muusta vastuuta, kuin meistä ja koirasta. Lenkille ja harrastuksiin pääsi milloin vain, ystäville oli aina aikaa (työvuorojen puitteissa). Töissä pystyi joustamaan. Olihan se kiva! Kunhan muisti keskittyä riittävästi, eikä antanut aikaa lapsihaaveille. Keskittyi vain itselle tärkeisiin muihin asioihin.

Olen usein miettinyt vuosien ennen lasta olleen loppujen lopuksi todella arvokkaita. Jos haave lapsen saamisesta heti häidemme jälkeen olisi toteutunut, en usko, että olisin voinut kasvaa ihmisenä tällaiseksi. Kliseitä, kliseitä, mutta olen oikeasti tyytyväinen näin. Olen oikeastaan iloinen, että en ole se sama ihminen, joka olin vuosia sitten. Mustavalkoisuus ja tietty naiiviuus on vuosien varrella karissut, ja olen tullut kokeilleeksi asioita, jotka ovat joko tulleet jäädäkseen tai jääneet vain kokeiluasteelle. Ja niin tai näin, niin värit mustan ja valkoisen välillä ovat vahvistuneet. Tästä en osaa riittävästi sanoa, kuinka iloinen olen. On ihanaa, kun olen saanut oppia elämältä niin paljon! Sitä en sen sijaan aio sanoa (edes vahingossa), että en vaihtaisi päivääkään pois. No todellakin vaihtaisin, tai ainakin voisin vetää ne pikakelauksella läpi. On moniakin päiviä, joista en varsinaisesti ole iloinen. Mutta niiden myötä on ehkä saattanut tulla asioita, joista sen sijaan iloitsen.

Joten hyvää Lapsettomien lauantaita!
Voiko näin edes sanoa?
Haluaisin ennemmin tuoda esiin sitä iloa, vertaistuen merkitystä ja kokemusten ja tunteiden opetuksia, joita teeman ympärille liittyy. Suru ja ahdistus ovat sellaisia, jotka valitettavasti kuuluvat kestotussilla kirjoitettuna pakettiin. Mutta onneksi tunteiden kirjo on laaja myös tässäkin aiheessa, joten päivää voi viettää myös iloiten ja hymy kasvoilla. Kaikesta oppii edes jotain.

Uusi arki. Aarteemme.

Olenhan muutakin kuin äiti

Olen löytänyt itseni kaipauksen keskeltä. Tunteet ja ajatukset ovat poikkoilleet riemunkirjavina ja toisaalta myös surun ja haikeuden sävyttäminä monien eri teemojen läpi. Nyt on taas uusi päivä ja olo seesteisempi, onneksi ensin mainitun kaltainen. Odotan jo innolla päivää ja sen tuomia asioita. (Selvä. En oikeastaan neuvolaa tai siellä annettavia rokotteita.)

Hulda ja minä olemme olleet kyllä melkoisia reissutyttöjä männäviikoilla. Oli ihania perhepäiviä, jolloin mieheni vei meidät yllätyksenä ihanaan Porvooseen huomioiden kaiken mahdollisen, kartoittaen suloisen lounaskahvilan ja järjestäen aivan ihanan yhdessäolon päivän. Kerrottakoon, että se oli muutenkin todella suuri piristysruiske parisuhteeseemme. Vaikka takapenkillä tuhisikin pikku-Hulda, niin olo oli silti niin lomalainen (kävimmehän viime kesänä muun muassa juurikin Porvoossa) sekä sellainen "kuin meillä ennen". Tulimme tehneeksi koko perheenä pari muutakin hauskaa reissua, ja sekös vasta onkin inspiroinut miettimään jo kesälomaa.

Perhepäivien lisäksi me tytöt olemme kyläluutailleet sitten enemmänkin. Viikonloppuna olimme kaksistaan anopin luona yökylässä tavaten muita miehen puolen sukulaisia, kuten kaksi Huldan serkkutyttöä. Kuulemma ihana vauva, mutta "älä itke niin paljon!". Kyläilimme myös kummin luona sekä toisen ystäväni kotona, jolla on samaa ikäluokkaa oleva vauva. Hyvin monenlaisia kyläjuttuja, ihania jokainen.

Ei se kenties ole menemisestä ollut kiinni, mutta jokin minussa on herättänyt kaipuun entiseen elämääni. Huomasin yhtäkkiä olevani melkoisen haikealla ja surullisella mielellä. Kaipasin liikuntaharrastuksiani (kuten juoksu, tanssitunnit, kunnon rehkiminen salilla, patikointi...), vapautta mennä ja tehdä, ehjempiä öitä, ystävien tapaamista, iltamenoja, mahdollisuutta tehdä vieläkin spontaanempia juttuja, ottaa silloin tällöin viinilasillisen (kyllä! Tätäkin huomasin kaipaavani!) ja jopa työntekoa. Oi, kuinka kaipasin olevani jotain muutakin kuin vain äiti. Sillä olenhan minä. Olen vaimo, ystävä, tytär, sairaanhoitaja, työkaveri, puuhailija ja vastuuhenkilö seurakunnassa, naapuri, ja ennen kaikkea Minä. Yhtäkkiä huomasin, että olin korviani myöten täynnä kamalia imetyspaitoja, joista jokainen tuntuu olevan joko liian avoin, lyhyt, pieni, outo, tylsä, inhottava, epäkäytännöllinen, sisältävän reikiä oudoissa paikoissa tai sitten kaikkia näitä yhteensä. Huomasin, että minulla oli edelleenkin vaatekaapin hyllyt täynnä omia tuttuja, värikkäitä paitojani, joita en ole voinut tai tule voimaan käyttämään pitkään aikaan.

Kävin eilisaamuna salilla ja ensimmäistä kertaa huomasin polkevani spinning-pyörällä menevän musiikin tahdissa niin vimmatusti, kuin polkimilla pääsi, hiki virraten. Huomasin rehkiväni painoilla varmaan enemmän, kuin olisi ollut tarpeen ja lopuksi vielä venyttelemällä pidempään, kuin tavallisesti. Minulla ei ollut mikään kiire mihinkään. Ensimmäistä kertaa huomasin ajattelevani, että voisinpa jäädä tuonne. Voisinpa vain huolehtia omasta navastani, olla jälleen pelkkä minä. Ja sitten suretti moinen ajatus.

Ehkä ajatusprosessieni kontrasti, ja se, mitkä kaikki ovat inspiroineet minua viime aikoina, ovat olleet niin erilaisia kuin vauvaperhearjen perusjutut. Onhan minulla tosin ollutkin koko ajan mielessä "omia projekteja" ja "mielen askareita", mutta jokin viime aikojen pohdinnoissa laukaisi valtavan kaipuun entiseen. Tunneprosessi on ollut aika värikäs, sillä samaan aikaan en todellakaan vaihtaisi nykyistä elämäntilannettani yhtään mihinkään. En uuteen astiastoon, en matkustamiseen, en ystävien kanssa vietettyihin hauskoihin iltoihin, en unelmatyöhöni, en yhtään mihinkään. Nyt on hyvä juuri näin. Tai en ihan tiedä. Nyt on hyvä, ja on varmasti asioita, joihin voin nytkin vaikuttaa ja joita voin nytkin tehdä.

"Tuleeko sulle tunne, että noin ei saisi ajatella, kun ajattelee teidän taustaa?", kysyi ystäväni avattuani hiukan ajatuksiani hänelle. Oli muuten melkoisen helpottavaa jutella näistä jonkun kanssa, joka on tismalleen samassa elämäntilanteessa.
Mietin tuotakin hetken aikaa, mutta totesin, että ei tule. Uskoisin, että minulla on ollut jo lapsettomuusvuosien aikana melko realistinen kuva vanhemmuudesta ja lapsiperhearjesta. Oli tausta lasten saamiseen mikä hyvä hyvänsä, niin ikävämpiä tunteita tulee jokaiselle. Luulen myös sättineeni itseäni ihan riittävästi jo raskausaikana, jolloin kävin läpi melkoisia syyllisyydentunteita siitä, että minua niin ahdisti alkanut raskaus (ja jälleen samaan aikaan en olisi perunut sitä mistään hinnasta). Silloin avasin keskustelun noista tunteista erääseen foorumiin ja sain lukea monista samanlaisista tuntemuksista. En siis nytkään usko olevani ainoa. Ja en nytkään ajattele, että minulla ei ole lapsettomuustaustallani "oikeutta" kaivata jotain entistä. Pyh.

Muuttoajatukset ovat olleet meillä puheenaiheena melko usein; onhan se joka tapauksessa tulossa. Olemme pallotelleet omakotitalohaaveiden, vuokralla jatkamisen, eri kuntien ja kaupunkien sekä nykyisen vuokra-asunnon välillä. Välillä tuntuu, että kierrämme aina ympyrää ja tulemme joka kerta ajatusprosessin jälkeen samoihin aatoksiin: miksi lähteä muualle, kun täällä on niin monella tavalla hyvä? Mutta kyllähän nuo Huldan kanssa tekemäni reissut pääkaupunkiseudulle laukaisivat melkoisia haikailuja. Se oli luultavasti se ilmapiiri, avoimuus, keskustelevuus, lupa olla oma itsensä (vrt. yleistäen hitaampi muutos asenne-ilmapiirissä maaseudulla). Ajatusleikkien myötä on vain todettava, että ei meidän sentään tarvitse mihinkään Helsinkiin muuttaa, vaan voimme muuttaa tai pitää yllä niitä asioita ja tapoja, jotka ovat meille tärkeitä ja joita haluamme edistää. Hiukan haikaillen pohdimme kyllä sitäkin, että jos olisimme vain kaksin, olisi oikeastaan aika hauskaa aloittaa ihan alusta. Mutta nyt on mietittävä Huldaa.

Eilisiltana hiukan itkettikin. Olo oli aika harmaa, ja tuntui siltä, että en minä sitten varmaan muuta olekaan, kuin äiti. Hulda oli eilisen ollut aika itkuinen, enkä saanut oikein mitään tehtyä. Syytän sitä kokeeksi syömääni pullaa (sisälsi voita). Hirveä syyllisyydentuntokin iski, kun tuntui, että en pystynyt olemaan niin levollinen kyynelsilmäiselle tyttärelleni, joka halusi läheisyyttä ja turvaa. Mutta miten hyvää tekikään meille molemmille, kun kylvetin tyttöä illalla auringonkeltaisessa kylpyammeessa. Kuinka hän niin nauttikaan vedessä olemisesta! Ja kuinka minä nautin katsellessamme toisiamme. Ja sekös vasta itkettikin. Äidin rakas. Äidin niiiiin rakas.

Niin. Tätähän tämä on. Tunteiden laajaa skaalaa, ja näinhän se menee. Tänään on uusi päivä, aurinko paistaa ja me menemme kohta neuvolaan toteamaan, että kyllähän se paino on hyvin kehittynyt (näin toivon ja uskon). Sitten jatkamme yhdessä kaupunkiin vyöhyketerapeutille, sillä kuulemma sillä voidaan ehkä ehkäistä rotarokotteen sivuvaikutuksia. Sen jälkeen menemme smoothie bowlille ja kahville uuteen kahvilaan Kauppahalliin. Olen vain haikaillut sinne menoa, ja nyt menen kokeilemaan. Toivon myös löytäväni itselleni kivan kevättakin, vaikkapa keltaisen. Sellaisen iloisen ja pirteän. Teen Huldan kanssa asioita, mitä olisin ennenkin tehnyt. Olenhan muutakin kuin äiti.

Vertaistukea, ei vertailua.

En ole käynyt missään perhekerhoissa, vauvaharrastuksissa, muskareissa, olkkareissa, äitiryhmissä, vauvajumpissa, en siellä enkä täällä. En ole kokenut "vieraiden äitien porukkaan" menemiseen vielä tarvetta, sillä olen kokenut saavani eniten siinä, kun olen tavannut ystäviäni lähikaupungissa. (Olen ehkä jopa hiukan pelännyt tuollaisiin ryhmiin menemistä, ehkä syy selviää myöhemmissä pohdinnoissa.) Osa heistä on äitejä, joten olen saanut heidän kanssa pohtia vanhemmuuteen ja kasvatukseen liittyviä teemoja. Lisäksi olen miettinyt, että Hulda tuskin vielä kaipaa vauvakerhoja.
Eilinen vauvauinti oli siis ensimmäinen kokemus, jossa olimme äitiporukassa. Toki jokainen keskittyen omaan vauvaansa, mutta myös jutellen toisille äideille ja vauvoille. Kun sitten istuimme kaikki äidit, mummot ja vauvat saunan lauteilla iloitsin tuosta kokemuksesta! Miten ihana, iloinen ja avoin porukka! Miten hauska oli nähdä eri ikäisiä vauvoja, kuulla ja nähdä muiden kokemuksia ja käytäntöjä. Pitäisiköhän sitä lopulta itsekin hakeutua perhekerhoon, eikä aina vain sosialisoida niin, että järjestää menoja kaupunkiin tai kutsuu ystäviä kylään?

Kun lopulta istahdimme takaisin autoon iski ahdistus. Minä en edes syöttänyt vauvaani! Tuolla varmaan jokaisella oli jonkinlainen eväs lapselle (lauteilla imettäen tai sitten pukuhuoneessa korviketta tai muuta evästä antaen). Nyt minun tyttöni kuivuu takapenkille toppahaalariinsa pakattuna kuin rusina! Ihmetellen olin sivusilmällä seurannut muiden äitien näppäriä otteita heidän pukiessa lapsiaan välikerrastoihin ja kauniisiin, juuri sopiviin välikausihaalareihin. Ja minä? No, minä sulloin vauvan talvihaalariin, pistin hiukan liian pienen kypärämyssyn villapipon alle (liian pieni johtui siitä, koska se oikean kokoinen hävisi mystisesti jonnekin. Olen tullut siihen lopputulokseen, että joko minä olen pistänyt sen äitidementiassani vaikka pakastimeen tai sitten koira on syönyt sen.). Tavallaan tuossa pukuhuoneessa minulle valkeni kaikki se epävarmuus, huonous, tietämättömyys, osaamattomuus ja kaikki muu iloinen äitiyden tunnekimara. Riemun ja murheen sekaisessa tunteessa sitten hurautin kotiin toivoen, että rusina-Hulda jaksaisi. Ja sitten: kotiovi kiinni. Turvapaikka. En lähde täältä enää ikinä minnekään.

Päätin, että miehelle en puhu. En sitten millään. Mitä hänkin tähän osaisi sanoa? Raukka, käy töissäkin vielä ja hoitaa siellä mummot ja papat niin, ettei tarvitse hetkeäkään pohtia tekeekö oikein vai väärin.
Sitten kävi ulko-ovi. Keitin miehelle kahvia.
"Mites teillä meni?"
Ja sitten annoin tulla.
Vuodatukseni päätteeksi oli yritettävä vakuuttaa, että itse vauvaunti oli oikeasti, siis niin oikeasti, siis ihan oikeasti, siis todella, todella ihanaa. Ja miten vauva nautti, polski, nauroi ja iloitsi! Me mennään sinne uudestaan! Mut mä en osaa mitään!

Kuulun erääseen Facebook-ryhmään, jonne olen satunnaisesti kirjoittanut. Aika on yleensä mennyt muihin puuhiin, mutta olen silti pitänyt ryhmää silmällä. Sen sisäinen henki on tuntunut kovin tsemppaavalta, lämpimältä ja ihanalta. Moni siellä kertookin jakavan tunteen. Keksin sitten purkaa tunnemyräkän sinne, sillä en enää kehdannut kuormittaa miestäni tai ystäviäni tällaisilla pohdinnoilla. Mietin vain, että olen varmaan ainoa, jota edes yhtään mietityttää tai kokee olonsa epävarmaksi. Minusta on nimittäin tuntunut, että jopa sellaiset, joilla on elämässä menneet polut hiukan sivuraiteille syystä tai toisesta - ketään vähättelemättä tai arvottamatta - , pystyvät hoitamaan lapsensa todella hyvin. Heiltä löytyy tarvittavat varusteet, vaatteet, ruoat, soseet, sormiruokatietous ja niin edelleen.
Mutta sen verran höhlä olen, että en jaksa kovin kauaa popista epävarmuuksistani yksinäni. Joten annoin palaa.

Ja miten paljon kommentteja, tsemppejä ja tukea sainkaan!!
Osa alkoi aivan itkettää ja olisin niin mielelläni halunnut pistää pystyyn "riittävän hyvien äitien kerhon", sillä moni tuntui jakavan samanlaisia ajatuksia. En laita ryhmän kommentteja tähän suoraan (vaikka mieli tekisi), mutta referoin joitakin niin, että ne eivät ole tunnistettavia tai yhdistettäviä mihinkään. Kommenteista kävi ilmi, että edes silloin, kun lapsia on jo useampi, niin olo on edelleen epävarma. Jokainen lapsi on omanlaisensa ja jokaisella on omat tarpeensa ja juttunsa. Minulle vakuutettiin, että kaikki äidit ovat epävarmoja, edes jossain vaiheessa, ja että tekemällä oppii. Kantapää on minulle varsin tuttu monesta muusta eri yhteydestä, joten sinänsä äitiys ei varmasti olisi poikkeus. Olin myös itse pyrkinyt noudattamaan sitä, että vauvaa rakastettaisi, pidettäisi lähellä ja turvassa. Tuo varmasti oli se kaikkein tärkein.

Minulle välittyi tunne, että kaikki halusivat uskoa ja valaa sellaista kokemusta, että äidit ovat toisilleen vertaistukea, tsemppareita ja lämpimiä halauksia sen sijaan, että syötäisi toisia äitejä elävältä tai kilpailtaisi keskenään. Joku pohti, että muiden neuvominen saattoi olla vaikeaa siksi, että oli itse epävarma tai sitten oli pelkoa, että joku tulee "ohjaamaan". Tunne oli ristiriitainen; tavallaan halusi ohjausta, toisaalta taas koki sen olevan "pätemistä".

Kommenteista kantautui vahvimmin viesti, että jokainen äiti on paras äiti lapselleen. Parempi ottaa rennosti ja nauttia. Hiukan myös humoristisesti joku totesi, että vauva ei tiedä muusta, kuin että oma äiti on paras. Eräs kultaneuvo kuului myös niin, että lapsiaan rakastaa niin paljon, että pelkää, ettei ole ole täydellinen ja tekee virheitä. Epävarmuus onkin siis rakkautta omaa lastaan kohtaan.

Kuva Pinterestistä

Vauvani on vaihdettu!

Tapahtui eräänä iltana.
"Mä meen nyt!", huikkasin innoissani.
Olin aivan tohkeissani, olo oli kevyt ja kupliva. Voi että! Voiko tämä olla tottakaan!
Asettauduin aloilleni, kaivauduin syvemmälle, etsin hyvää asentoa. Ah. Hymyilytti. Vaihdoin taas asentoa. No jopas nyt, näinkin voi!
Ihan kuin olisin ollut menossa esimerkiksi tapaamaan ystäviä tai tekemään jotain muuta hauskaa; niin innoissani olin.
Tosiasiassa olin menossa nukkumaan.

Nyt tilanne on toistunut jo kahdesti.
Iltaisin tyttö syö pitkään ja hartaasti. Sitten hoidetaan iltakylpy ja vaihdetaan vaippaja yöpuku. Peitteleminen omaan sänkyyn (kello 22!!!), hyvänyön toivotukset ja suukot. Hetken aikaa kuuluu pientä juttelua, peiton kahinaa. Ja sitten - ei mitään. Unista tuhinaa. Yöllä nyt varmaankin jäädään vierekkäin nukkumaan, epäilen. Mutta ei sittenkään; lähes kellontarkasti puolentunnin ateriat kolmen tunnin välein, sitten siirto takaisin koppasänkyyn ja itse peiton alle ihmettelemään, että onpas tämäkin. Niin koittaa aamu, ja olo on ihmeellinen. Juon aamukahvia kynttilänvalossa itsekseni. Tätäkö se paremmin nukkuminen aiheuttaa? Voiko näin hyvä olo ollakaan?

Sylissä uni maistuu

Perhepeti itsessään on minusta todella tärkeä ja ihana ajatus. Sitä olin halunnut toteuttaa, ja toisaalta olosuhteet ajoivat tilanteen niin, että niin oli vain toimittava. Toisaalta koimme, että voisi olla myös hyvä, että vauva pystyisi nukkumaan myös omassa sängyssään. Yritimme lukuisia kertoja viedä nukahtanut tyttö sänkyynsä, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun itse oli hiippailemassa pois huoneesta, hän ilmoitti kovaäänisesti, että ei käy. Unille on päästy maidottomalle ruokavaliolle siirryttyäni entisen kello 1-2 sijaan kello 23-24 tienoille. Ja silloinkin niin, että tyttö nukahtaa rinnalle. Olen oppinut etsimään itselleni asennon, jossa meidän molempien on hyvä olla. Se ei ole kovin kiva itselleni, mutta tuohon tilanteeseen nähden hyvä. Ajatus siitä, että vauva saa koko ajan läheisyyttä, on tuntunut hyvältä. Hän on vaikuttanut nukkuvan levollisesti kainalossani, ja välillä jopa möngertänyt lähemmäs, jos välillämme on ollut väljää. Olen joskus aamuyön valveillaolotunteita pohtinut liikkuneeta tuota pientä ihmettä. Niin rakasta tyttöä.
Ja eikä siinä mitään; useimmiten nuo klo 2-4 välillä vietetyt valveillaolon hetket, yleensä tunnin mittaisia, ovat olleet ihan hauskoja ja inspiroivia.

Ulkoilusta nauttimassa

Onni on, että yöt ovat kuitenkin sujuneet melkoisen hyvin 2-4 kertaa syöden. Luulisin olevan paljon väsyneempi, jos sekä päivät että yöt menisivät itkujen keskellä. Nyt vain päivisin on itketty (kellonajalla ei ole muuten ollut väliä). Sinänsä en ole kokenut tilannetta liian raskaaksi, etenkin, kun se on alkanut helpottumaan maidottomuuteni jälkeen. Mutta kyllähän jaksaminenkin alkaa jossain vaiheessa muuttua sellaiseksi, että puurtaa kivojakin asioita yrittäen olla liikaa miettimättä ja vain jaksaa. Ja toivoa, ettei mitään kovin suurta unohdusta tapahtuisi. Äh, kun tuntuu, että tälläkin liioittelen omaa väsymystä, mutta kai tuokin ajatus on vähän ominaista itselleni. "Eihän tämä vielä mitään, koska onhan tuolla ja tuolla paljon rankempaa. Tässähän on menty yhden lapsen kanssa vasta näin vähän aikaa... ja niin edelleen." Mutta jonkinlaista väsymystä on liikkeellä, sen voin sanoa, vaikka olenkin kovin onnellinen ja koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Mutta mitä siis tapahtui?
Olen käyttänyt vauvaani monen ystäväni suosituksesta nyt pari kertaa (kolmas tänään) vyöhyketerapeutilla.
Itse emmin tuota pitkään, sillä en tiennyt, mistä oli kyse. Enemmänkin pohdin, että onko se ihan ok, soveliasta, outoa tai jotain muuta. Mutta sitten rohkenin varata ajan. Ei siitä varmasti haittaakaan olisi.
Okei, ensimmäisen kerran illalla itkettiin sitten parin illan edestä. Yritin rauhoitella miestäni, että tämä kuuluu asiaan. Toisen kerran illalla tapahtui tuo aluksi kuvailemani tilanne. Vauva (huom! Jäntevyydeltään ihan eri tuntuinen; niin rento!) söi pitkään ja hartaasti, sitten vein hänet kokeilumielessä omaan sänkyynsä. Hetken aikaa hän katseli minua hämmentyneenä, mutta pian uni oli vienyt taas voiton. Nyt olemme mieheni kanssa saaneet syödä iltapalaa kahdestaan jo kaksi iltaa. Tätä ei ole tapahtunut... hmm... en edes muista, milloin.
Päivisin leikit ovat edelleen rentoutuneempia, pulautukset ja nieleskelyt ovat vähentyneet entisestään ja vauva on todellakin paljon rentoutuneemman oloinen. Kuona-aineet ovat lähteneet liikkeelle yhden suuren limapulautuksen, pahahajuisten ilmavaivojen ja kakkojen myötä. Mutta vauva itsessään on ollut hyvävointinen. Toissailtana melkein itketti. Miten ihanaa, että vauva saa levättyä ilman kipeää oloa!

Ja ei - kyllä se meidän tyttömme edelleen on. Onneksi.💗

Leikit maistuvat, kun on hyvä olo

3 kuukautta - erilaisia kääntymisiä

Käymme ilmeisesti molemmat, sekä minä että tyttäreni, jonkin sortin 3-4 kuukauden kehitysvaihetta, jolloin ylimääräistä hulinaa on vähennettävä. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa, vaikka on tehnyt mieli. Viime viikkoihin on riittänyt prosessoitavaa, enkä ole kokenut mielekkääksi purnata pohdintojani blogiin. En ole osannut, tohtinut, pystynyt tai koko kirjoittaminen on tuntunut aivan typerältä. Toisaalta olen hyvin kiitollinen siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa peilata ajatuksia ja mietteitä, saada rehellistä palautetta ja toisaalta myös kuulla joko komppaamista tai sitten maan pinnalle nostamista. Puolin ja toisin näin, eikös.

Ja kun jostain ajatustyöstä on alkanut toipumaan, niin neuvola heittää lisää pähkäiltävää.
Maanantain käynnillä tyttöä kehuttiin kovin sosiaaliseksi, virkeäksi ja liikkuvaksi. Oli kiva kuulla kehuja tytöstä. Sain kertoa hänen kääntyneen päivää ennen 3 kuukauden ikäänsä molempien kylkien kautta selältä vatsalleen. Kerroin myös omasta maidottomasta ruokavaliostani olleen jo parin viikon kokeilun myötä apua. Suhtautuminen oli imetysdieetteihin edelleenkin skeptinen. "Ainahan sitä voi kokeilla, vaikka eivät sun syömiset rintamaitoon vaikuta."
Joskin hetken päästä oltiin jo kovin huolissaan siitä, saanko ja saako kauttani vauva riittävästi kalsiumia!
Kerroin lisäkysymyksen myötä, että syön oikeastaan aika kasvispainotteisesti, mutta monipuolisesti ja monen vuoden kokemuksella.
Tästä seurasi luento (monisteiden ja ääneen lukemisen kautta) vegaani- ja kasvisruokavalion haitoista vauvalle, ja seuraavassa hetkessä minut oli jo passitettu labroille.
Sinänsä mikäs siinä; onhan ferritiinit ja albumiinit ihan hyvä katsastaa (,vaikka lopulta minä olin se, joka neuvoin niiden tilaamisessa...), mutta periaatteessa koko tilanne vain turhauttaa. Nykytutkimusten ja ravitsemussuositusten mukaan monipuolisesti koostettu kasvis- tai vegaaniruokavalio on aivan hyvä imettävän ruokavalio. Tuntuu kovin vanhakantaiselta ajatella, ettei olisi.

Ulkoilusta nauttimassa

Vauva myös mitattiin, ja siitäkin tuli moitetta. Vauvan paino jäi laahaamaan. Puhuttiin jo kiinteiden aloittamisesta aiemmin, tarvittaessa lisämaitojen antamisesta. Itse pohdin vain, että edelliseen mittaukseen oli 46 päivää, johon mahtuu aika monta kipeää päivää (silent reflux). Eihän kipeänä itsekään tee mieli syödä! Painotin tytön olleen nyt maidottoman ruokavalioni myötä paljon parempi voivainen, pirteämpi, seurustelevampi ja liikkuvaisempi. Hän on syönyt minusta hyvin, pissaa on tullut ja ripuli on muuttunut myös kiinteämmäksi. Toisaalta ymmärrän kyllä painoseurannan; hyvä se on, että vauva saa riittävästi painoa, jotta kasvaa ja kehittyy. Ja vaikka terveydenhoitaja ei varsinaisesti kehottanut huolestumaan, niin tokihan jonkinlaista herätystä tuo kuitenkin toi. Onko imetyksessäni jotain vikaa?? En silti ole huolissani, sillä maalaisjärjellä ajatellen haluan mieluummin luottaa vaistooni ja uskoa siihen, että painokontrollissa 1,5 viikon päästä paino on jo paremmalla tolalla. Jatkan edelleen maidottomalla,ja toki huomioin imetystilanteita ja tiheyttä. Lisäksi jatkan huomion kiinnittämistä siihen, että minäkin syön ja juon riittävästi. Toisaalta laskujeni mukaan tyttö syö päivittäin noin 10 kertaa, kun taas eilen (kyläilypäivänä, johon sisältyi myös junamatkat!) hän ruokaili 18 kertaa. Kenties elelemme tiheän imun kautta.
Neuvolakäynnin lopuksi tyttö sai vielä rotarokotteen suuhun ja molempiin reisiin piikit, niin, että siniset laastarit näyttivät kuin kinesioteipeiltä. Toistaiseksi rokotteiden sivuvaikutuksissa ollaan päästy vielä aika vähällä. Toisena iltana olo tuntui olevan jo aika ikävä, joten silloin tyttö sai ensimmäistä kertaa Panadolia. Se  olikin sitten melkoista herkkua.

Onnellista perusarkea täällä kuitenkin elellään, tytön kanssa on ihana puuhailla, höpötellä ja leikkiä. On upea tunne nähdä, kuinka hänen silmänsä sädehtivät ja hymy leviää koko kasvoille. Pienet jalat ja kädet sätkivät innoissaan joka ilmansuuntaan. Joskin rauhoittumisen tarvetta alkaa ilmeisesti molemmin puolin olla ilmassa. Tytöllä lienee uuden oppimisen vaihetta, jonka myötä onkin ihan paikallaan rauhoittaa menoja. Tämä olikin hyvä kommentti eräältä ystävältäni, ja sitä tuki myös lukemani sivu vauvan kehitysvaiheista. Aivoille riittää niin paljon prosessoitavaa, että jatkuva muutos ja meneminen voivat vain väsyttää turhaan. Oma menojalkani on luultavasti myös levon kaipuussa. Erikoinen vetämätön olo on vaivannut jonkin aikaa, ja tuntuukin kovin helpottavalta, että vietämme sekä tänään että huomenna kotipäivää. Emme toki ole joka päivä aamusta iltaan menossa, viikkoihin on sisältynyt useampi kotipäivä,

mutta menottomat päivät tuntuvat nyt hyviltä. Kun vielä saisi otettua tuosta imurinvarresta kiinni vielä, kun vauva nukkuu yöuniaan...Kiitollinen mieli on siitäkin, kuinka olemme osanneet miehenikin kanssa keskustella asioista, omasta jaksamisestamme ja vaiheista. Toki joskus melko pian, joskus pienen kyselyn kautta. Mutta silti, toinen toistamme tukien. Kovin mukavaa onkin ollut, kun hän on ottanut aika ajoin ruoanlaitto- tai muiden kotihommien vastuuta nähdessään, että olen kiinni vauvassa tai pienen lepohetken kaipuussa. Näistä olen kiitollinen. Vielä väsymyksen sanoittaminen (tai edes itsellenikään myöntäminen!) vaatii opettelua, mutta jospa tämäkin vain kuuluu tähän 3-4 kuukauden kehitysvaiheeseen. 😉

Välillä on köllitty yhdessä

Voi pientä poloista - löytyisikö syy itkuun?

Kuinka nopeasti sitä "turtuukaan" toimimaan totutulla tavalla, tavallaan selviytymään päivästä, yöstä, päivästä ja yöstä, suunnittelemaan mukavia juttuja, touhuamaan arjen puuhia ja soveltamaan, jos tuleekin muutoksia tai vaikka vain itkuja. Samaan aikaan sitä on kuitenkin jossain mielensä perukoilla tullut pohdiskelleeksi asioiden normaaliutta tai ennemminkin sitä, etteivät kaikki vaikuta normaalilta. Jokin vaisto on kolkutellut mielessä, että ei tämä näinkään voi mennä.
Sitten on vain jatkettu heijaamista, rauhoittelua, pomppimista jumppapallolla ja käveleskelyä ympäri asuntoa. Jatkettu vain jotain, joka voisi auttaa vauvan oloon.

Vauvan rauhoittelua

Muistelen, että tilanne muuttui tytön ollessa kahden viikon ikäinen. Olen sittemmin lukenut, että juuri tuohon aikaan vauva alkaa enemmän "tulemaan esiin" ja suolistokin reagoimaan asioihin. Vahinko vain, että juuri samoihin aikoihin ajoittuu D-vitamiinin aloittaminen, joka ainakaan meillä ei kyllä helpottanut asioita. Kummallista, kuinka edelleenkin tulee ajateltua, että mitä minä näistä nyt puhun tai nostan esille. Eihän tämä nyt niin paha ja hankala ole ollut.
Kunnes sitten tyttäreni itkee masukipujaan, vääntäen itseään kaarelle. Ja taas mennään,vaikka kuudetta tuntia. Tai aamuviiteen (nämä ovat onneksi olleet harvinaisia).

Eilisiltana ystäväni toteamus sai minut havahtumaan. Olin hänen kanssaan keskustellut vauvan hoidosta lukuisia kertoja ennenkin, mutta eilen, hänen rauhoitellessaan pientä tytärtäni, hän sanoi  tytöllä olevan aivan samanlaisia oireita, kuin hänenkin kahdella tyttärellään vauva-aikoina. Ja heillä oli ollut refluksi.
Kotimatkalla palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, ainakin siltä minusta tuntui. Sitäkö se siis oli, refluksia? Jota olin jo hiukan pohtinut jo joulukuussa? Silloin tosin kaikki neuvolan vähättelyt, hyvin menneet päivät ja yöt, juhlahumut ja kenties jonkinlainen väsymyskin saivat tuollaisen ajatustyön hälvenemään. Olin vain tyytynyt siihen, että vauvalla on masu kipeä, hän saattaa itkeä tai olo olla hankala monia, monia tunteja, joten heijataan, hierotaan, hoivataan ja kannetaan. Käydään vaunulenkeillä ja jumpataan. Röyhtäytetään ja pidetään pystyssä.

Mutta olivathan oireet kuitenkin tuntuneet pahentuvan, vaikka toisin olisi voinut luulla. Yhtäkkiä tajusin, että kaikki ne lisääntyneet pulauttelut, maidon nousut suuhun, hikka, käheä ääni, rohina, masukivut, mahallaan olon tuskaisuus (välillä), leikkimatolla olemisen hankaluus (välillä), pahanhajuiset, rusehtavat liejukakat olivatkin mahdollisesti refluksin oireita! Olin tiedostanut, että ei tämä ihan tavalliseltakaan vaikuta, mutta kenties olin jäänyt kaiken puuhailun alle ja unohtanut, ettei kellertävää ryyniä ollut enää todella pitkään aikaan ollut enemmistönä vaipassa. Todella pitkään aikaan.

Pohdin jo jonkin aikaa sitten silent reflux -tyyppistä oireilua, mutta sitten taas tuli jotain, joka vei ajatukset muualle. Mielessä on toki ollut myös "pelko" siitä, että ylireagoinko, suurentelenko asioita. Kenties siksi en ole osannut ajatella asioiden olevan tällä tolalla. Hän kuitenkin nukkuu monia tunteja peräkkäin. Eihän vauvamme huuda joka ilta monta tuntia, tauotta. Eihän hän oksenna kaaressa, eihän hän heräile jatkuvasti uniltaan. Eihän hän... no, kyllähän hänen on hankala olla. Monellakin tavalla. Ja monta kertaa päivässä. Kuka minä olen muuta sanomaan, kun tyttäreni katsoo minua itkusta vääntyneillä kasvoillaan, kuin pyytäen, että veisin kivun pois. Ja veisinhän minä, kun vain tietäisin, miten.

Näitä aamuja, kun leikit onneksi maistuvat,
vaikka itkua on kestänyt aamuviiteen.

Olin jo raskausaikana päättänyt, että tekisin imetyksen eteen töitä, mikäli jotain hankaluuksia ilmenisi. Nytkin on päivänselvää, että jotain muutosta täytyisi kenties tehdä. Lukemani perusteella refluksiin toki voi vaikuttaa myös muillakin tavoin, sillä aina kyse ei ole allergiatyyppisestä. Ja mitä ruoka-aineisiinkin tulee, niin melko hakuammuntaa se tuntuu olevan. Mutta jostain voi kuitenkin yrittää. Yleisimpiä refluksi-oireita aiheuttavia ruoka-aineita ovat maitotuotteet, soija, kananmuna, kotimaiset viljat sekä naudanliha. Toki tiukempaakin dieettiä on olemassa, mutta minusta helpointa olisi nyt eliminoida alkuun vaikka maitotuotteet. Se tuntuu muutenkin kaikista helpoimmalta, sillä käytän muutenkin osittain kauramaitotuotteita. Muutamat läheiseni ovat kyselleet kahvin vaikutuksia, mutta täytyy sanoa, että se tuottaa minulle jo valmiiksi tuskanhikeä (kamalaa sanoa). Kyllähän kahvikin varmasti voi vaikuttaa tilanteeseen, mutta suoraan sanottuna jännitän omia mahdollisia vieroitusoireita, joita voisi seurata kahvin lopettamisesta! Kahvi onkin ollut minulle eräänlainen herkkuhetki ja tietynlainen pahe, vaikka en ämpäritolkulla sitä kittaakaan (siis EN!). Mutta täytyy miettiä, mistä lähteä liikkeelle. Ja kysyä apua. Pyytää tukeakin. Neuvolaan minulla on valitettavasti melko skeptinen suhtautuminen, sillä jo aiemmin kysyessäni omien syömisteni vaikutuksia vauvan vointiin, terveydenhoitaja suhtautui imetysdieetteihin kovin vähättelevästi ja aliarvioivasti, ja nosti pian esiin lääkkeet ja koliikkipatjat. Siksi olen asialla hiukan omatoimisestikin, toki myös vertaistukipaikoista ja asioita kokeneilta ystäviltäni neuvoa kysellen.

Toivottavasti jokin helpottaa. Kyllähän minä tytärtäni kannan vaikka pitkin yötäpäivää, mutta se ei lopulta ole kenellekään paras ratkaisu. Vähiten hänelle, jolla ne kivut ja hankala olo on.

Miksi minä imetän?

Tämä teksti ja ajatusvyyhti sai alkunsa siitä, kun eräs ystäväni kysyi minulta näin:
"Ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen, niin miksi haluat täysimettää? Mikä se juttu on siinä? Täytyyhän sun päästä jossain vaiheessa yksin käymään jossain ja myös kaksinkin."
Annoin joitakin perusteluja imetyksen luonnollisuudesta, läheisyydestä, turvasta, helppoudesta, mutta tosiasiassa pääni täyttyi kysymyksistä. Toki tiesin paljonkin imetyksen terveydellisistä hyödyistä niin vauvalle kuin itselleni, sen psyykkisistä ja kiintymyssuhdetta edistävistä vaikutuksista, mutta jokin sai aikaan myllerryksen mielessäni. Tuntui, kuin se, että valitsin (valitsimme) täysimetyksen ilman, että pumppaisin maitoa pullolla annettavaksi, olisi jotenkin outoa. Miksi en muka voisi olla vaikka yhdenkin syöttövälin pois vauvan luota; yhtä laillahan hän saisi rintamaitoa. Olisinko epäreilu "omiessani" imetyksen?
Toki ystäväni pohdinnat ymmärtää hänen taustaansa vasten: hän on yksineläjä, eikä tietääkseni ole juuri koskaan haikaillut omien lasten perään. Olen aiemmin keskustellut hänen kanssaan toiveistaan elämäänsä kohtaan, ja silloin hän oli tuuminut, että haluaisi päästä pian takaisin töihin, jos hän saisi joskus lapsia. Luultavasti täysimetys ei olisi toivelistalla.

Tekee hyvää pysähtyä välillä pohtimaan valintojaan ja perustelujaan. Googlettelin illalla imetyksen hyödyistä ja mietiskelin, miksi siitä oli tullut minulle niin valtavan tärkeä jo ennen vauvan syntymää ja varsinkin syntymän jälkeen. En olisi sen huonompi äiti, jos imetys ei onnistuisikaan tai antaisimme osan maidoista pullolla. Mutta silti.Onnekseni voin sanoa mieheni olleen koko ajan kanssani samoilla linjoilla, tukeneen minua pohdinnoissani ja toivoneen myös vauvan saavan ruokansa luonnollisinta reittiä pitkin, siis imettämällä. Vaikka onkin kovin innokas osallistumaan vauvan hoitoon omien töidensä puitteissa, niin vauvan ravitsemukseen hän ei ole vielä hingunnut, uskoisin juuri tämän vuoksi. Tarkistelen aina silloin tällöin hänen kantaansa, ja että onko hänellä tullut toiveita siitä, että voisi osallistua vauvan hoitoon myös tuolla tavoin. Ehkä nämä juontavat juurensa siitä, että en halua "omia" jotain, vaikka kokisinkin olon imetyksestä edes osittain luopumista vaikeana. Mieheni on aina sanonut, että toivoo jatkavamme tällä tavoin. Tuleehan myöhemmin kiinteiden aloitus ja sormiruokailut kuvioihin, joten silloin saamme osallistua molemmat.

Aika ajoin esiin on noussut kuitenkin mieheni pohdinta siitä, että voisi olla hyvä, jos vauva osaisi syödä pullosta tarpeen tullen. Jos vaikka minulle sattuukin jotain, tai olenkin jossain pidemmän matkan päässä. (Ajatus jälkimmäisestä tuntuu ehkä oudolta, sillä en ole aikeissa tehdä niin. Pyrin järjestämään menoni tytön pidempien unien mukaan.) Luultavasti kyse on ollut vain pohdinnoista ja "varmuuden vuoksi" -toimimisesta. Ehkä myös parisuhteen hoitamisen toiveista (emmehän ole olleet kertaakaan missään kaksin, ilman vauvaa). Tämä sattui samoihin aikoihin, kuin tulivat pohdintani täysimetyksestä.

Oma kantani ja toiveeni on, että saisin täysimetettyä lapseni ainakin vuoden ikäiseksi, toki lapsentahtisesti. Minulla on käsipumppu olemassa, mutta sille heruminen on tuntunut vaikealta. Ja vaikka hankinkin jo raskausaikana pari Mam-pulloa sekä korviketetraa, koen nämä hankinnat jokseenkin turhiksi. Ensisijaisesti pidän imetystä vauvalle luonnollisimpana tapana saada ravintonsa jo läheisyyden, turvallisuuden tunteen, vastustuskyvyn turvaamisen sekä juuri hyvän ravinnon vuoksi. Vauva saa myös itse säädellä syömänsä maidon määrää ja ruoka on aina saatavilla sopivan lämpöisenä. Toki paljon on hyötyjä myös minulle mm. synnytyksestä toipumista edistämisen saralla, mutta ennen kaikkea mietin vauvaa ja hänen oloaan. Hyötyjä voi lukea lisää eri lähteistä; en lähde niitä tähän sen tarkemmin avaamaan.
Tiedän, että pullosta annettu rintamaito tai korvike eivät ole lainkaan vauvan turvallisuuden tunnetta tai hoivaa ja läheisyyden tunnetta pois sulkevia asioita. Jokaisella perheellä on omat tilanteensa, tapansa, toiveensa ja voimavaransa. Jokainen tekee omat valintansa elämän-ja perhetilanteensa puitteissa, kokonaistilanteen hyväksi, ja on paras äiti ja isä lapselleen. 💗

Lopputuloksena päädyimme siihen, että kokeilen maidon pumppaamista ja tarjoaisimme sitä myöhemmin vauvalle. Mielessäni vuorottelivat hoitajan ja äidin ajatukset, joista jälkimmäisen tunnepainotteiset ajatukset olivat enemmän äänessä. Niinpä sain pumpattua maitoa nippanappa 20ml, josta todennäköisesti tulisi tytölle vain paha mieli. Seuraavan kerran herättyään lämmitin maidon lämpimässä vedessä ja kokosin Mam-pullon valmiiksi. Mielessäni oli tahdistetun pulloruokinnan ajatukset, sillä vauva ei missään tapauksessa saisi myöskään pakottaa syömään. Olo oli jokseenkin skeptinen, sillä tuttikin kelpaa todella harvoin. Yleensä se aiheutti kakomisreaktion.
Mitä tapahtui?
Vauva suorastaan suivaantui. Hän kiukustui aivan mahdottomasti, eikä monista yrityksistä huolimatta suostunut edes kokeilemaan pulloa. Välillä rauhoituttiin rinnalla, sitten hetken päästä taas kokeiltiin.
Edes makutipat huulilla eivät saaneet tyttöä lämpenemään.
"No, eihän häntä pidä pakottaa," mies totesi lempeästi. "Eivät kaikki vauvat vain syö pullosta."
Ja niin jatkoimme ruokailua, tytön hieroessa tyytyväisenä pienellä kädellään rintaani, silmät ummessa, hiljaa pieniä äännähdyksiä pitäen. Näin oli hyvä meille.

Lisäys 17.1.2019:
Varmuuden vuoksi tahdon vielä painottaa sitä, että tarkoitukseni ei ollut missään tapauksessa tuomita suuntaan tai toiseen, sillä jokainen perhe tekee ratkaisunsa sen tilanteen mukaan, mikä heillä on. Haluan peräänkuuluttaa jokin aika sitten vietetyn imetysrauhan perään; siinäkin muistaakseni vielä muistutettiin sitä, että imetys ei ole aina se ainut vaihtoehto. Tärkeintä on, että vauva saa hoivaa, rakkautta, ruokaa ja läheisyyttä. Imetys on herkkä aihe, johon liittyy paljon odotuksia ja toiveita (toisille enemmän, toisille vähemmän). Hyvää tarkoittavat ohjeet tai pohdinnat saattavat loukata muutenkin herkillä olevaa mieltä, ja sitä en todella halua kirjoituksellani tehdä. Halusin itsellekin selventää ajatuksiani aiheeseen liittyen, sillä on mielenkiintoista, kuinka ne ovat muuttuneet sitten raskausajan. Meillä nimittäin se olin minä, joka puhuin miehelleni, että meillä molemmat saavat osallistua vauvan ruokkimiseen, jotta isälle ei tule ulkopuolisuuden tunnetta. Ostinpa myös tuttipulloja sekä korviketta, jos oma maito ei riittäisi. Ilmeisesti viisas mieheni oli jo tuossa vaiheessa "vaistonvaraista vanhemmuutta" painottava (hänen sanojaan lainatakseni), sillä ei hän mielestäni juuri tuonut esille mitään erityistä riemua pulloja kohtaan, vaan ennemmin puhui imetyksen puolesta.
Peace and lots of love!

P.S. Lienee vain omassa päässäni varovaisuus olla loukkaamatta ketään, mutta olkoon tuo nyt varmuuden vuoksi -lisäys.

Reissutytöt vauhdissa

Sarjassamme "ensimmäisiä" sai jatko-osaa pidemmän ajomatkan sekä yökyläilyn merkeissä käydessämme tytön kanssa kaksin kummireissulla neljän tunnin ajomatkan päässä. Olin tosin pari päivää aiemmin hoksannut laittaa viestiä kummeille, saadessani vihdoin tilaisuuden nukahtaa risaisen yön jälkeen kello 5 (uni ei enää tullut): "tosiaan: arkemme on muuten aika itkuista, huolitteko meitä vielä?". Vastaus tuli pian: todellakin! Täällä sylittelijöitä piisaa!

Lepo on tärkeintä, kun masu on ollut kipeä.

Ajatukseni matkanteosta oli selvä: tyttö saisi ensin jumppailla ja leikkiä aamupäivän, sillä huolimatta toiveestani päästä hieman liikkumaan, en kokenut järkevänä nukuttaa häntä ensin vaunulenkillä ja sitten automatkalla. Leikkien aikana saisin pakattua meille kaiken maailman kamaa mukaan, jonka jälkeen pukisin unisen, juuri syöneen tytön vaatteisiin ja sulloisin meidät kaikki, hoitoon menevän koirankin, autoon. Sen jälkeen matka taittuisi rattoisasti toisen vedellessä sikeitä ja toisen ajaessa äänikirjan siivittäessä matkantekoa. Todellisuus ei vastannut tätä, ainakaan lähdön ajalta. Tyttö itki aamupäivän niin sydäntä raastavasti, ettei häntä hennonnut jättää lähes hetkeksikään itsekseen, joten pakkaaminen tapahtui pienissä osissa, osin yhdessä toimien, ja kesti kolmisen tuntia. Syömistä (kummankaan) ei voinut ajatellakaan. Kun tyttö sitten vihdoin nukahti, olisi silloin ollut ihanteellisin aika syödä. Mutta en millään hennonnut herättää häntä, raukka kun sai vasta levon. Onneksi kummitkin olivat oikein ymmärtäväisiä, ja koska kyse ei ollut minuuttiaikataulusta, niin sovimme, että vauvan mukaan mennään. Kun sitten sopivan hetken tullen koitti tankkaus, tyttö hymyili mitä valloittavinta hymyä, kujersi ja kihersi ja sai syötyä masunsa täyteen. Matka pääsi alkamaan. Ja kaikki menikin sitten oikein hyvin. Uni maittoi matkaseuralaisella, äänikirja viihdytti minua ja pidimme molemmat taukoa Oriveden Nesteellä (kivempikin paikka olisi kelvannut, mutta oli vaikea tietää, milloin seuraava mahdollinen taukopaikka koittaisi). Aikanaan saavuimme kummeille kylään. Matka oli sujunut hienosti.

Tavaraa minulle, vauvalle ja koiralle. Vain vaunut puuttuivat kuvasta.

Varsinainen kyläily meni hujauksessa. Minulle oli jotenkin kovin luontevaa olla vauvan luona kummeilla kylässä, sillä olin ystäväni kanssa ollut opiskeluaikoina kämppiksiä vuoden verran. Huolimatta siis väliin mahtuneista vuosista, jonkinlainen kodikkuus hänen seurassaan oli aina. Tytölle riitti sylittelijöitä ja hoitajia, niin ystäväni taholta että hänen 4-vuotiaan tyttärensäkin puolesta. Tämä olisi kovasti halunnut, että vauvalle luettaisi satuja; jospa se auttaisi itkuun. Ensimmäisenä iltana vauva itki parisen tuntia, mutta ihme kyllä muina päivinä moista ei juuri masuvaivojen vuoksi ollut! Nukuimme molemmat suorastaan kuin tukit! Ihmettelinkin ensimmäisen yön jälkeen oloani; voko unesta tosiaan tulla näin hyvä olo!
Meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, ja elelimme perheen kanssa ihan normaalia arkea ulkoilun ja kotipuuhien merkeissä. Tai no, minun käskettiin vain olla ja rentoutua, syödä rauhassa ja kädet vapaina. Aikanaan koitti kotimatka, joka niinikään sujui oikein hienosti.

Jo joulukuussa oli hieman poltellut päästä mukaan seurakuntamme keittiöpuuhiin, joka on siis vastuualueeni tiimissä. Olinkin sopinut toisen keittiötiimiläisen kanssa voivani hoitaa tammikuun kahvitukset, jota hän kyllä kovasti huolehti ja tarjosi apuaan. Onneksi sainkin hyvin porukkaa kanssani puuhailemaan, ja olikin oikein mukava, joskin hieman jännittävää, valmistautua iltaan. Leivoin kahveille suolaista piirakkaa, ja tuntui kivalta, että tällä kertaa leipomisvuoroa jakaa myös toinenkin henkilö.
Tytön kanssa olimme "sopineet", että hän söisi ennnen lähtöämme, nukkuisi keittiövalmistelujen ajan, voisi syödä messussa ja mieluusti nukkuisi sitten kahvien tai ainakin loppusiivousten ajan. Ja lähes niin tapahtuikin. Hän oli niin virkeänä messussa, seurasi kovasti lauluja ja mitä tapahtui. Loppusiivouksissa hoitelimme juttuja yhdessä, kanniskellessani tyttöä kylkeäni vasten. Sen verran oli lämmin, etten malttanut pukea kantoliinaa ylleni. Pian vauva nukahtikin ja kävin kysymässä ystävältäni syliä lainaan. Kun kaikki tiskit oli korjattu ja tavarat pakattu, tyttö vielä otti pienen välipalan ennen kotimatkaa ja sitten ajaa huristelimme kotiin hyvillä mielin. Varsin positiivinen kokemus, joskaan en toki voi luottaa siihen, että näin tulee aina käymään. Koen kuitenkin tärkeäksi, että tyttömme pääsee jo alusta pitäen seurakuntaamme mukaan ja toisaalta en halua vielä jäädä pois vastuutehtävistä, jos vaan suinkin pystyn osallistumaan. Jossain vaiheessa toki tarvitsen varmasti lastenvahtia hänelle, mutta sen aika on sitten, kun se on.

Messussa

Koen myös tärkeäksi, että vauvan kanssa oppii myös alusta pitäen kulkemaan ja kyläilemään. Toki maalaisjärjellä ajatellen, vauvan rytmiä ja jaksamista kuunnellen, jos vain ei ole ulkopuolisia aikatauluja määrittelemässä menojamme. Ja ei hän ole tuntunut pahaksi pistävän. Eilen kävimme myös äitiysfysioterapeutin käynnin jälkeen kylässä, ja vaikka itkua masuvaivojen vuoksi riitti, niin ei meistä kukaan silti oikein hätkähtänyt. Ehkä tuttavani 4-vuotias poika arasteli vauvaa alkuun. Mutta sitten pääsimme kaikki lautapelin makuun ja ujous oli voitettu. Iloitseni myös omasta luontevuudestani olla vauvan kanssa ihmisten ilmoilla, rauhoitella, hoitaa ja imettää häntä. En ole kokenut tarvetta piiloutua muualle esimerkiksi imettämisen ajaksi.

Hui, kun aika kuluu! 10,5 viikkoinen tyttömme on alkanut jo kääntyilemään kyljelleen jo noin viikon verran, ja kovasti tällä tavoin onkin jumppaillut! Aina ei leikkimaton riemut riitä, vaan silloin täytyy lähteä kuljeskelemaan hänen kanssaan tai sitten seurustellaan. Ja mikäs sen hauskempaa kuin saada vastaukseksi kujertelua ja kiherrystä, lähes naurua, sekä tuota koko kasvoille leviävää hampaatonta hymyä!

Leikit sujuvat myös kylässä!

Äitiysfysioterapeutin käynti eilen oli jo parempi. Oli mukava kuulla edellisen kerran jälkeen tekemieni lantionpohjalihasharjoitusteni todella auttaneen, ja vatsalihaserkauma oli pienentynyt kaikista kolmesta mitatusta kohdasta! Sain lisää harjoituksia sen pohjalta, miten fysioterapeutti tunnusteli ja tutki minun "heikkoja kohtiani". Seuraavan kolmen viikon aikana tulisin keskittymään navan vierellä oleviin poikittaisiin vatsalihaksiin lantionpohjalihasharjoitusten avulla. Huh, aika spesifiä!

Mieli ja olo on olleet hyviä. Eilen tosin tunsin itseni jokseenkin apeaksi istuessani kotona yksin vauvan ja koiran kanssa, kun kaikenlainen kyläily ja sosiaalisuus olivat ohi. Oliko se yksinäisyyttä? Väsymystä? Epävarmuutta? Hämmennystä? Pohdin myös jaksamistani, itsestäni huolehtimista, elämäntilanteeni muuttumista sekä odotuksiani ja toiveitani. Oliko niissä jotain apeuttavaa? Ystäväni, jolle olin laittanut lyhyen viestin, totesi, että vauvavuoteen liittyy niin monenlaisia tunteita ja kokemuksia ja moni asia varmasti selittyy väsymyksen, muutoksen, äitiysmatkan, hormonien (!!!!!) sekä parisuhdekonfliktien aiheuttamien tunteiden iloisella sekamelskalla. Tämä on ihan normaalia. Ja sinänsä kiva kuulla. Hivenen helpottavaa.
Nyt on jo uusi päivä, ilman aikatauluja. Olemme koko perhe vapaalla, ja ehkä me vanhemmatkin, siis minä ja mieheni (ei siis vain "me vanhemmat"), ehdimme olla hetken aikaa kahdestaankin.
Ja tosiaan. Täytyy muistaa, että tämä on vain vaihe.