Ajatuksia ensimmäisen kolmanneksen varrelta

Kaikki (paitsi olo) hyvin.🙏

Etovaa oloa ilman oksentamista on lähes koko ajan enemmän tai vähemmän, mutta vaikka se oloa väsyttääkin, en vaan jaksa enää miettiä sitä.

Oikeastaan onkin vaan parempi, että on joitain oireita, heh.

Varhaisultran jälkeen alkoikin sitten odottelut neuvola- ja neuvolalääkärikäynneille. Ensimmäinen oli lähinnä kysymyksiin vastailuja, mutta jälkimmäistä odotin enemmän. Meidän neuvolassa on nykyään nimittäin ultralaite!

Minulle tuo käynti oli oikeastaan ylimääräinen polin tekemän ultran vuoksi, mutta todellakin  halusin mennä, koska oli kiva saada tilannepäivitystä rv 10+1.

Edeltävällä viikolla sairastin Huldan kanssa flunssaa, ja se ehti hiukan saada ajatuksia sille kantille, että onko nyt sitten liian hyvä olo etovan olon suhteen. Onko kaikki sittenkään hyvin? En kovin syvällisesti lähtenyt jännittämään, mutta oloa helpotti huomattavasti, kun sain nähdä Tähden vispaavan kovaa kyytiä kohdussani ja sydämen sykkivän tasaiseen, jumputtavaan tahtiin. Ihan parasta, ja itkuhan siinä sitten pääsi.

Viikon päästä on jo niskapoimu-ultran aika, ja kohta ensimmäinen kolmannes on takana. Ihan hurjaa ja samalla sisimmästäni nousee syvä, levollinen, kiitollinen ja onnellinen huokaus. Alan uskoa ja luottaa tähän raskauteen hiukan enemmän.

Vatsa on alkanut kasvaa, kenties turvotuksen myötä suurimmalta osin, mutta eilen oli jo puettava päälle äitiyshousut.🥰 Vatsa tuli niiden kanssa jotenkin vieläkin enemmän näkyviin!

(Tähän mennessä olen käyttänyt mekkoja ja hameita sekä joustavia housuja, joten tavallisten housujen tiukkuuutta ei sitten tajunnut, kunnes toissaillan kahvilareissulla. Olin koko illan vyö, nappi ja vetoketju auki.😂 onneksi pitkä paita peitti tilanteen.)

Olo on levollinen ja luottavainen, oikeastaan vielä aika epäuskoinenkin (voiko jotain näin ihanaa oikeasti olla tapahtumassa??). En osaa kaikkea edes määritellä; olo on herkistynyt ja niin onnellinen ja kiitollinen. Jännällä tavalla oloa tyyneyttää myös se, että tällä kertaa minun ei tarvitse ihan niin paljon kriiseillä vaatteista (viimeksi ahdisti jotenkin tuo vaatteiden hankinta itselle), sillä niitä on jo valmiina. Myös vauvan hankintojen kohdalla on moni asia jo valmiina, myös ihan jo tietotaidonkin kohdalla. Muistan Huldan kohdalla miettineeni, että voisinpa joskus saada ottaa vauvavuotta uusiksi, sillä oli asioita, joissa olin epävarma ja tein jänniä ratkaisuja. Tuntuu ihanalta tietää, että ihan kaikkea myllerrystä omissa ajatuksissa ja elämässä ei tarvitse enää käydä, vaikka koinkin Huldan vauvavuoden todella ihanaksi (rankkuuudesta huolimatta).

Totta kai mielessä välähtää välillä jännityksiä. Kuinka ihmeessä hoidan miehen iltavuoroiltoina vauvan ja Huldan nukkumaan? Kuinka hoidan vanhenevan koiran ulkoilutukset? Kuinka pääsen yhtään mihinkään kodin ja leikkipuiston lisäksi ilman autoa, kun julkista liikennettä ei juuri ole (keksin etsiä vaunuihin seisomatuen, olisi ainakin pieni apu)?

Kaiken taustalla on kuitenkin suuri luottamus.

Minä pärjään kyllä.

Okei, nythän on toki vasta rv 11+5, ja yllätin itseni hankkimasta kirppikseltä ihastuttavan kesämekon. Ihan kuin tässä oltaisi muka pidemmällä ja hän olisi tyttö...

Nimiä ja kummejakin olen miettinyt, sisarussuhdetta ja käytännön pieniä asioita.

Huldalle olen silloin tällöin jutellut, että äidin masussa on vauva.

Hän tuumii hetken.

"Eeeei ole," toteaa varman oloisena.

"On kyllä, mutta vauva on vielä ihan pikkuinen. Äidin masua kuitenkin painaa, eikä äiti voi nyt samalla tavalla kantaa sinua."

"Ei äidin masussa ole vauvaa. Minusta tulee sisko."

Omat kriisinihän kiskaisin siihen alkuvaiheeseen jo, mitä osasin odottaakin. Ajankohtaan liittyi myös monenlaisia peruuntumisia ja yksi murehduttava tilanne eräässä ystävyyssuhteessa, flunssa ja järjetön väsymys lapsettomuushoidoista. Retkeilimme Huldan kanssa monta päivää, joiden aikana koin saavani syvälatautua ja hengittää.

Sitten iski flunssa, työt loppuivat sen myötä aiemmin ja olimme pari viikkoa vain omissa oloissamme ja mökillä. Olo muuttui jo ennen tätä saatuani puhua ystävälleni asioista ääneen. Tuntui, että kun asiat sanoo ääneen, saivat onnellisuus, levollisuus, tyyneys, kiitollisuus ja innostus enemmän tilaa mielessäni.

Tähti, olet jo nyt niin rakastettu.❤

Ensimmäinen kuva Tähdestä

Viikko sitten, rv 7+0, iski pieni pelko. Mitä jos sykettä ei löydykään! Mitä, jos kyseessä on sittenkin vain tuulimunaraskaus!

Edessä oli lapsettomuuspolilla tehtävä varhaisultra. Tuo ultra, joka oli meille merkkipaaluna, ja jonka myötä voisi vaikka hiukan hengähtääkin.

Mennyt pariviikkoinen oli kyllä melkoinen. Vuotoa kesti suunnilleen kaksi viikkoa, ja oikeastaan vain parin tunnin ajan iltapäivästä. Järki sanoi, että ei tuollaisella vuodolla mitään keskenmenoa ole tapahtumassa (okei. Järki muistutti myös keskeytyneistä keskenmenoista). Ehdin juttelemaan jo polin hoitajankin kanssa, ja huolta ei ehkä niinkään enää ollut. Enää vain turhautti. Tällaiset kamalat helteet (kyllä valitan. Kuumuus on ahdistavaa), pahoinvointia, enkä tulehdusriskin takia saanut edes uida. Pahin ärsytys onneksi kaikkosi jo melko pian, sillä päätin suhtautua tilanteeseen loogisesti: mieluummin kuitenkin uimattomuus ja etova olo raskauden vuoksi, kuin uiminen vaikka 24/7, enkä taaskaan olisi raskaana.

Yövuorot triggeröivät oloa, ja aika inha oli kyllä valvoa. Yleensä olen myös aika hyvä pysymään hereillä, mutta voi jestas sentään. Nyt torkahtelin mennen tullen, ja kerran jopa siinä vaiheessa, kun aamuvuorolainen tuli jo paikalle! Yhdessä vuorossa sen sijaan jäin jo kiinni. Uudelta potilaalta oli otettava keuhkokuva, enkä suojavarusteista huolimatta voinut olla röntgenissä mukana avustamassa. Tämä on siis käytäntö, ja joku toinen menee silloin. Onneksi yökkökaverini olivat mukavaa sakkia, ja käytänössä vain liikuttuivat ja intoilivat. Olikin jännä kuulla myös toisen suunnitelmia lähteä jossain vaiheessa kumppaninsa kanssa yrittämään raskautta rIVF-hoidoilla.

Yövuoroista nukuttuani heräsin pakkaamaan ja suuntasimme perhereissulle Mikkeliin. Se se vast oli ihanaa, ja nautimme kaikki suunnattomasti. Minäkin, jolla pahoinvointi ei onneksi yltynyt missään kohti kovin pahaksi. No, siinä vaiheessa olo oli melko huono, kun oli syönyt liikaa pizzaa. Tuntui yhtä kaikki ihanalta, kun sai nauttia olostaan suht hyvävointisena. Ja miten vapauttava, arjen irtiottoinen tunne reissussa olikaan! Kuin "ennen vanhaan".

Koitti vihdoin maanantai. Mies totesi edellisenä päivänä, ettei sittenkään tulisi mukaan, koska polille tulo tuntui henkisesti pahalta. Minulle tämä oli ok, koska kaikki oli muutenkin aika erilaista kuin Huldan kohdalla. Niinpä ajelin itsekseni keskussairaalaan ja yritin pitää pelkoni kurissa kuuntelemalla matkalla äänikirjaa. Odotustilassa oli tv jälleen päälle, ja sieltä tuli jumalanpalvelus kuin tilauksesta.

Ja sitten minut kutsuttiin sisälle. Lääkärinä oli erikoistuva lääkäri, jonka puheista en saanut mitään selvää, ja joka käytti ultrauslaitetta hätäisesti ja niin, että se jopa vähän sattui. Kätilö ohjasi häntä ja suomensi asiat minulle. Ja mitäs sieltä löytyikään! Pieni, pikkuriikkinen Tähti, sydän vinhasti sykkien! Pituutta hänellä oli 10,8cm ja viikot olivat ihan oikein, 7+1.

"Se on tyttö, niin jämpti on!", sanoi kätilö silmät tuikkien ja antoi minulle sittemmin tukilääkkeiden purkuohjeet.

No niin, siis. Tähti on siis matkassa. Olen raskaana. Meille tulee vauva. Kaikki on hyvin.

Pienet kriisit vetäisin jo, mitä vähän odotinkin, mutta kaikki hyvin. Ihan en siltikään osaa vielä sanoa yhtään mitään.

Mutta miten viisas olikaan anoppini jutellessaan mieheni kanssa. "Et kuulosta kovin innostuneelta. Veikö kevät voimat?"

Aikalailla sellaiset on molempien fiilikset. Ihan mahtava tilanne toki, mutta vähän jos saisi levättyä.  Ja olokin voisi helpottua. En ole taaskaan okentanut kertaakaan, mutta en oikein keksi, mikä voisi helpottaa oloa. Helteen vuoksi en saa nukuttua kunnolla, ja olokin välillä herättelee. Mutta tekeepä Tähti jo tilaa! Kyljissä riipii ja repii, ja ihmettelen, missä kohtaa raskaus alkaa näkymään. 

Viikon päästä on neuvola. Niin jännää olla uudestaan näissä tilanteissa.