Kun hoidot etenevät

Heh, kirjoitan nähtävästi aina juuri ennen tilannetta, jolloin asiat etenisivät. Nytkin kulutan aikaa siihen, että lähden kohta ajelemaan sairaalalle ja lapsettomuuspolille, saamaan uusia suuntaviivoja ja suunnitelmia. Kävi nimittäin niin, että viikko sitten pääsin viimein aloittamaan pistokset (Gonal-F)! Kertaalleen olen käynyt jo polilla tarkistuttamassa tilanteen, ja tuolloin, viime perjantaina, sanottiin, että punktio olisi jo tulevana perjantaina tai maanantaina. Aika hurjaa. Mutta tänäinen kertoo taas enemmän. 

Viime kerrasta aika on todella kullannut muistot. Muistan tavallaan, että olo oli hatara ja huimaava jossain vaiheessa, mutta en todellakaan muistanut, että se alkaisi jo niinkin pian kuin toisen pistoksen jälkeen! Keskiviikkona nimittäin ajattelin, että voisinpa käydä vielä hiihtämässä. Aikataulullisten syiden takia oli mentävä silmät sikkurassa yövuoron jälkeisten unien jälkeen, mutta halu hiihtämään oli kova. Sen olin päättänyt, että tällä viikolla en enää menisi. Mutta voi, mikä olo  olikaan tuon hiihtoreissun aikana ja sen jälkeen! Huh, niin tukala ja ikävä. Lenkit jäivät sitten siihen. Rekrytoin miehenkin tekemään viikkosiivouksen viikonloppuna, mutta eihän siitä mitään tullut. Nimenomaan siitä, että olisin malttanut vain olla; siellä minä sitten huitelin imurinvarressa varovasti kumarrellen. Ja sen kyllä sitten huomasi seuraavana aamuna, kun huimasi ja teki pahaa. Uskomatonta, että tuollaisestakin.

Olen päättänyt, että hyperstimulaatiota ei tule ja että menemme tuoresiirtoon.
Sehän ei todellisuudessa ole lainkaan omista päätöksistäni kiinni, mutta noin olen päättänyt.
Jos yhtään minusta on kiinni, niin tuoresiirto tehdään. Tällä kertaa otan oikeasti todella varovasti kaiken liikkumisen suhteen, Sen vuoksi onkin ihan hyvä, että työt loppuivat torstaina, ja palasin nyt keikkailulinjalle. Huomaan, että huilaaminen saa olon paljon paremmaksi, sillä liike selvästi provosoi tukalaa oloa. Ja onhan se tukalaa, kun munarakkuloita kasvatellaan tavallista suurempaa määrää...

Viime yön olen jälleen nukkunut katkonaisesti ja valvoskellut. Sinänsä on ihan hyvä, että on ollut muutakin mietittävää, kuin nuo hoidot, mutta ei tämä silti tee asioita helpommaksi. Pari viikkoa sitten tein kaupat kännykästä ja liittymästä, ja olen nyt usean reklamaation ja käynnin myötä selvitellyt asiaa, ja menen tänäänkin käymään liikkeessä. Niinpä oikeastaan tuntuu, että viime yönä stressasin nimenomaan tuota puhelinasiaa polikäynnin sijaan... 

Mutta ei kai se auta, kuin lähteä autoa kaivamaan esiin lumen alta ja lähteä kuulemaan suunnitelmia.
Toivotaan parasta.

Kun mitään ei tapahdukaan

"Miten menee? Miten jakselet?", kysyi eräs ystäväni eilen. Hän tarkoitti hoitoja ja niiden keskellä elämistä.
"Ei mitenkään. Mitään ei ole tapahtunut."

En osannut arvata, tai ainakaan uskonut, että jo ensimmäinen mutka olisi se mutka, johon koko homma tuntuisi  nyt tyssäävän. Polikäynnillä sain ohjeistuksen lääkityksen aloittamiseen ja luvan hakea lääkkeet apteekista. 
"Ilmoita, kun kuukautiset alkavat," sanottiin.
Toin jo tuolloin esiin huoleni, että kuinka tarkkaa punktion on olla juuri viikolla 4. Mitä, jos tässä tuleekin viivästystä?
"Älä siitä huolehdi," lääkäri sanoi. Aha. No, sehän on helppo juttu.

Aiempien kokemusten mukaan kierto on käynnistynyt pari päivää keltarauhashormonilääkityksen päättymisestä, ja niin tätäkin hoitoa oltiin suunniteltu. Murehdin viikolla, että kuinka kauan tässä todella on varaa odotella? Kuinka täynnä sairaala, jossa punktio tehtäisiin, on? Onko viikko 5 liian täynnä? Tällaistahan lääkäri joulukuussa vihjaili. Että tammikuussa olisi pari väljempää viikkoa. 
Kirjoitin huolestani polille torstaina. Kauanko tässä on varaa odotella?
"Kohdun limakalvo oli niin paksu, että kuukautiset alkavat ennemmin tai myöhemmin. Nyt täytyy vain rauhassa odotella. Jos niitä ei kuulu viikonloppuna, niin tee maanantaina raskaustesti."
Mitä?!

Oikeastaan ei olisi yhtään huvittanut lähteä tuohon ajatuskuvioon. Ei sitten millään. 
Koska tuo on sellaista, jota käy vain muille. "Eka tuli monen vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen, ja juuri, kun toista lähdettiin yrittämään hoidoilla, niin hups vaan!" Kivat muille, mutta ei se meitä auta.
Ja nopeammin, kuin tajusinkaan, oli mieli jo lähtenyt kierroksille. Olisinko sittenkin jo raskaana? Voisiko se olla totta?

Ei. Se ei ole totta. En ole raskaana, enkä usko siihen pätkän vertaa.
En halua uskoa, koska petyn kuitenkin.
Jollain tavoin tuo viesti valoi kuitenkin toivoa, ainakin sen suhteen, että hoitoja voidaan vielä ajatella, vaikka kuukautisista ei ole tietoa. 

Arki on onneksi pitänyt ajatukset muualla. Olen iloinnut niin monesta asiasta, touhunnut ja tehnyt asioita, ollut täynnä virtaa. Mielen perukoillahan kaikki nämä kiusaavat oloa, mutta olen visusti päättänyt niiden saavan jäävän omaan arvoonsa. Päätin, että nyt on aika iloita talvesta ja puuhailusta, keskittyä luonnon kauneuteen, Huldan kanssa touhuamiseen, iloon siitä, että saa aikaan asioita ja töihin. Ja kun nyt vain tulisi selkeys hoitoihin, sillä sitten voin ilmoittaa töihinkin, miten voin toimia tarjotun jatkon suhteen.

Kohti uutta koitosta

Joulu- ja tammikuu ovat menneet pitkälti töiden merkeissä - jomman kumman. Nautin ja iloitsin aivan valtavasti jouluisista asioista, ja kun vuosi ja kuukausi vaihtuivat tammikuuksi 2021 olin hiukan vastahakoinen. Ei vielä! Joulua on vielä jäljellä vaikka kuinka! En ole valmis! Ja sitten kuitenkin samaan aikaan olin intoa täynnä: jes, voin vihdoin aloittaa keltarauhashormonin. Olin kuullut tämän jouluaatonaattona, ja kieltämättä kaikki aikataulut saivat oloni malttamattomaksi. Keltarauhaskuuri olisi  ensimmäinen etappi kohti tammikuun IVF-hoitoa. Jostain syystä tuollaisen kymmenen päivän kuurin aloittaminen oli iso juttu, vaikka ei todellakaan tarkoittanut tai luvannut vielä yhtään mitään.

Samanmoisia tunteita minulla on huomista koskien. Huomenna nimittäin olisi polikäynti, jossa ultrattaisiin tilanne ja kuulisin konkreettisia aikatauluja. Aloitanko pistokset jo ylihuomenna? Ja mitä tapahtuu kahden viikon päästä? Ollaanko silloin jo punktioreissulla? Ja edelleen: voidaanko tuoresiirtoa tehdä?

Ajatukseni ovat jälleen aika skeptisiä, vaikka ilman muuta myös toiveikkaita. Pelkään silti, että jotain menee pieleen nytkin. Niin moni kohta on vielä epävarmaa. Jopa se, että onko sairaalassa, jossa punktio tehdään, tilaa juuri silloin, kun minun pitäisi mennä sinne? Ja mitä, jos koronakin heittää lisää kapuloita rattaisiin?

Yllättävän rauhallinen silti olen. Yleensä olen tähän mennessä menettämään unet jo parilta edelliseltä yöltä. Toisaalta tykkään tällaisesta työntäyteisestä arjesta. Vaikka työvuorot käyvät koko ajan vähiin, niin kotonakin hommaa on joka päivä. Minusta on aivan ihanaa, että lunta on tullut taivaan täydeltä. Ihan mahtavaa. Tykkäämme molemmat lumitöistä niin paljon, että äsken jopa kävimme pienen lempeän väittelyn siitä, kumpi saa mennä kolaamaan lumia. Talvi. AH. Lumitöiden ohessa lumileikit lapsen kanssa ja hiihtoretket lähellämme olevilla laduilla ovat ihan huippuja. Tässä eräänä iltana itketti lähes onnesta hiihtäessäni hangen kimmeltäessä, pakkasen purressa poskia, hiusten huurustuessa. Puutkin niin kauniina, verhoutuneena lumeen. Olen aina ollut talven lapsi, ja kun kunnon sellaista ei ole ollut, niin varsinkin nyt olen äärettömän kiitollinen.

Lapsettomuuden kivun pahin terä on onneksi jo mennyt ainiaaksi, kiitos Huldan syntymän. Kiitän myös siitä, kuinka erilainen ote minulla on nykyään ollut kovin moneen asiaan. Tässä kohtaa en jotenkin rohkene vielä pukea ajatuksiani sanoiksi, vaikka itse tiedän niistä jo varsin hyvin. Vapaudesta on kuitenkin kyse. Rakastan sitä tunnetta, kuinka työ- ja arkikiireistä huolimatta olen vapaa. Vapaa tekemään ja toimimaan juuri sen, mikä kulloinkin on tärkeintä. Keskittymään täysillä ja tekemään parhaani.

Huomista ja siihen liittyviä tunteita voisin pallotella vaikka kuinka, mutta en oikeastaan edes jaksa. Ei huvita, eikä kiinnosta. Se, millä todella on väliä, on aika parin viikon päästä. Parin viikon! Ei voi kuin toivoa parasta.

Kerrotaanpa vielä parisuhdekuulumisia. Mies on minua enemmän kriiseillyt puuttuvasta parisuhdeajasta. Itse olen ajatellut, että tämä on vain väliaikainen vaihe, tiedossa on, että työsuhteessa ollessani arki on meillä nyt niin täyttä, ettei kahdenkeskisiin hetkiin ole juuri mahdollisuutta. Ellei oteta lukuun Pipsa Possun mahdollistamia saunahetkiä tai iltamyöhään The Crownin tai X-Filesin katsomista Huldan lopulta nukahdettua. Minäpä sitten keksin: siinä onkin hilpeä treffipäivä tulossa, kun reissaamme kaksin punktioreissuun. Minä rauhoittavissani kotimatkalla! Viimeksikin poikkesimme Raxissa syömässä kotimatkalla, miten olisi nytkin.