Uutta elämää kohti

Tänään se päivä koitti, vihdoinkin.
Olkoonkin, että siihen meni ajatuksesta tekoihin ja toimiin hmm.. hivenen aikaa (älkää edes kysykö mieheltäni mitään...), niin nyt olen taas askeleen lähempänä omaa pikkukasvimaatani.
Olin kuvitellut, että "ehkä joskus, jos saan jotain aikaan" ja "osaankohan mitään". Mutta näin olen tänä kesänä tuuminut: jos jokin tekeminen mietityttää tai harmittaa, ettei muka osaa, niin on parempi lähteä kokeilemaan ja tekemään. Sittenpähän tietää.
Ja koska tämä koti nyt on ja pysyy meidän kotinamme, niin miksi en todellakin ala toteuttamaan asioita. Tekosyitä riittää: on ollut vähän turhan kiireinen toukokuu, väsynyt kesäkuu, muuttoaikeinen heinäkuu. On siis kenties ymmärrettävää, että tälle nimenomaiselle puuhalle ei riittänyt aikaa saatika energiaa. Mutta koska nuo ovat nyt menneitä juttuja ja ilmassa leijailee myös uudenlaisia tuulia, olen aikonut saada jotain aikaan.

Hihii. Joten:
Tadaa! Täällä ne nyt ovat! Tarvikkeet lavakasvimaata varten! Harsoa ja asentamista vaille valmiit. (No juu, nyt on muutamaa tuntia vaille elokuu, eikä kasvatusvaihetta ehkä ole enää kovin kauaa jäljellä. Olen kuitenkin järkeillyt, että ovatpahan sitten valmiina ensi vuodelle. Saman homman aion tehdä myös tämän kesän hittikasville raparperille.)

Ja nyt minulla on myös kastelukannu. Jos ei tuo, niin mikä sitten tuo iloa pimeneviin elokuun iltoihin?

Tällä hetkellä intoilen myös listojen tekemisestä. Tällä viikolla on jokseenkin paljon valmistelemista, ja pää surisee niitä kaikkea samaan aikaan. Mieli askaroi asiasta toiseen, kirjoitan ajatuksen poikasen ylös tuohon listaan, sitten tähän listaan. Sitten kirjoitan vähän päiväkirjaa, kuuntelen sydän rauhaa täynnä ylistysmusiikkia ja höpisen koiralle puoliääneen. Uutta kohti!

Mitä lapsettomuus mahdollistaa

Viime päivät ovat olleet yhtä lomafiiliksen ilotulitusta. Huokailututtaa moneen suuntaan, ja vain onnellisella tavalla. Päivä päivältä on alkanut vihdoin tuntumaan siltä, miltä lomalla pitäisikin tuntua: rentoutuneelta.

Pari päivää sitten isäni kyyditsi minut ja kanootin rannalle ja lupasi tulla poimimaan minut sitten illalla. Lähdin kiertämään saarta mukanani eväät, upouusi kuksa ja ai-että-niin-innostunut-mieli. Olin jo ensi metreillä aivan pakahtua onnesta. Järvellä taas! (Täytyy tosin mainita, että en suinkaan päässyt melomaan, vaan soutamaan. Näin ollen olin liikkeellä venootilla.)
Mikä sydämen rauha ja riemu, hehkeä onni ja autuus! Siinä sitä sitten soudeltiin menemään, lihasten tehdessä töitä, mielen rauhoittua katseen viivähdellessä luonnon upeissa maisemissa. Pysähtelin missä halusin, rantauduin silloin, kun teki mieli mennä uimaan tai haukata vähän evästä. Kävin jopa hakemassa kaikki kaksi geokätköäkin saarelta ja sen naapurisaarelta. Illan päätteeksi saavuin vielä "meidän rannalle", jossa olen viettänyt lapsuuteni kesiä. Pulahdin viileään veteen vielä kerran, hipsuttelin paljain jaloin hiekalla ja puiden lomassa, istahdin rannalle ja vain tuijotin järvelle. Mieli leijaili korkeuksissa, kiitollisena. Kuinka tällaista kauneutta ja upeutta voikaan olla? Ja mikä etuoikeus, että sen pääsee kokemaan noinkin käsinkosketeltavin tavoin! Hyvä, kun maltoin lähteä paluumatkallekaan, mutta uudet seikkailut mielessä. Toisaalta kroppa alkoi olla jo sen verran kipeä ja väsynyt, että lepokin olisi voinut olla paikallaan. Olihan päivässä tullut soudeltua noin 23 kilometriä lähes kylmiltään.

Jos olen saanut nauttia luonnon rauhasta, niin olen myös iloinnut ystävistä. Olin kutsunut kylään kaksi hyvää ystävääni, joiden kanssa tapaamme muutamia kertoja vuodessa. Kiireisten aikataulujen ja eri paikkakunnilla asumisten vuoksi yhteisten aikojen löytäminen on välillä kiven takana. Mutta niin vain sain tänään hakea nuo kaksi rakasta juna-asemalta mukanani piknik-eväät. Miten ihanaa olikaan voida laittaa meille hyvää syötävää, miettiä kaikki kukista ja serveteistä pöytäliinaan ja jälkiruokaan myöten. Yrittää saada toisille mukavaa ja rentoa oloa. Niin nautin tuosta.
Kuinka ihanaa olikaan istua puistossa kahden rakkaan ystävän seurassa, napostella eväitä, jakaa ajatuksia ja olla vain. Sai olla juuri sitä, mitä on. Ja kelvata. Sai vuodattaa, mitä oli mielen päällä, sai iloita siitä, mikä juuri nyt oli ilona. Ja sitä varten me olimme toisillemme. Ystäviä.

Miehen kanssa on ollut myös ihanaa. Olemme kokeneet hyviä ja meitä voimauttavia hetkiä. Paljon olemme juttelemisen ja paljon odotetun "hengailun" lisäksi tehneet asioita. On laitettu uudella innolla kotia, poljettu pitkin maita ja mantuja, nautittu kesästä, mökkeilty ja eletty hetkessä. Olen saanut etsiä geokätköjä Miehen kanssa (kätevää, kun toinen on niin pitkä 😉) ja haaveilla niin mustikoiden keräämisestä kuin reissuista. Hyvä kun suun vuoroa on saanut!
Ja välillä tunnit loppuvat päivästä, polkaistaan käyntiin jo seuraava, kun ajatusten virta vain jatkaisi kasvuaan. Silmät sädehtivät, hymy on herkässä. Elämä! Täällä me ollaan!!

Mutta totesin eilen, että lapsettomuus on mahdollistanut kovin monta omaan kasvuun liittyen. Olen iloinnut siitä, kuinka omanlaisia juttuja olen voinut tehdä ja myös huomata, että ne ovat juuri hyviä ja juuri minun näköisiä asioita. Ei minun tarvitse esimerkiksi verrata kotiani joihinkin huippubloggareiden kauniisti sisustettuihin mustavalkoisiin koteihin. Ei minun tarvitse potea huonommuutta omista kokkailuistani verrattuna joihinkin trendikkäisiin taidonnäytteisiin. Ei ei ja ei. Koska minä tiedän, mistä pidän, mikä on tyylini, tapani ja haluni tehdä asioita. Minä tiedän, että en ole pintamuodin perään, vaan hieman jopa retrohenkisemmän. Tiedän, etten koe oloani täysin kodikkaaksi valkoiseksi vuoratussa kodissa, vaan värit ja kukat tuovat lämmön. Ja mitä tulee harrastuksiin... Äh, miksi edes yritän selittää kenellekään, mitä ja miksi olen jotain? Ei minun tarvitse, sillä olen onnellinen elämästäni ja siitä, millainen se on. Voin sanoa suoraan, että olen taputtanut tänään itseäni olalle, sillä keksin niin ihania juttuja piknikille - kuulosti tuo liian ylpeältä tai sitten ei. Mutta kai nyt kiitosta saa välillä itsellekin antaa.

Tämä on ollut suurten päätösten ja ajatuskuvioiden kesä. Paljon työtä, mutta paljon paljon hyvää.
Ja minulla on kutina, että tämä ei ole vielä tässä.

Popinaa kerrakseen

Tiedätkö sen tunteen, kun jokin asia ärsyttää oikein olan takaa? Sellainen, josta ei tahdo päästä oikein puhumalla ja popisemalla? Ei edes kahvikupillisella? Harmittaa vain, ja sitten harmittaa, että niin harmittaa. Eikä siitä oikein jaksa kirjoittaakaan. Ehkä vähän, että helpottaisi.

Tänään on kiehuttanut niin, että jos olisin ollut mummini retrokuvioinen puurokattila, niin kyllä olisi kuumaa soppaa syntynyt. Popistiin siinä sitten hetki miehen kanssa yhdessä, toinen toisessa päässä sohvaa, toinen toisessa. Kuin peruna ja porkkana. Tai itseasiassa kaksi porkkanaa, sillä olimme molemmat samoilla linjoilla.

Sitten Herra Porkkana jatkoi seikkailujaan ja Rouva Porkkana raastoi vielä hetken. Kunnes alkoi uusi hämmennys ja soppa, mutta nyt parempi.

Kun muita asioita (kuten kutsujen järjestäminen!) alkoi saamaan kohdilleen ja pakkauslistaa melonta- ja vaellusreissuille suunniteltua alkoi olokin jo helpottaa. Hainpa vielä naapurilta hänen lupaamiaan raparperejä, niin olin jo melkein onnellinen.

Ensimmäinen lomaviikko on puolivälissä, ja olen jo hieman huolissani. Toivottavasti ehdin päästä lomamoodiin! Kivoja suunnitelmia on meneillään, ja niitä varten olin tänäänkin ostoksilla. Annan vihjeen: oi, kuksa!

Mutta sitten taas tasan kolmen viikon päästä klo 10:30 otamme taas askelen eteenpäin: meille on varattu ivf-suunnittelukäynti. Se jännittää ja häärii alitajunnassa.

Ivf on sellainen, joka ahdistaa ja helpottaa. Kyllä me varmasti käännämme tuonkin kiven, vaikka välillä tuntuu kurjalta. Se suurin toive oman puolison jälkeen voisi mahdollisesti toteutua syksyllä. Mutta sitten. Ensinnäkin hoitojen rankkuus; miten käy oman jaksamisen ja oman elämän? Onko ajatusten taas oltava piikitysten, lääkkeiden, uä-kuvien ja munarakkuloiden ympärillä? Onko pakko? Eikö tämä olisi voinut tapahtua luonnollisesti?

Toiseksi tuntuu, että toisaalta olisi vielä niin paljon koettavaa ja opeteltavaa, ihan itsekseni mutta myös yhdessä. Onko vielä ivf:n aika? Pystymmekö me siihen?

.....

Aurinko paistaa lämpimästi. Tuuli hyväilee käsivarsien paljasta ihoa. Parvekkeella voi istua juomassa kahvia.

On vain tämä hetki.

Nyt paistaa aurinko, siitä on nautittava. Huominen pitää huolen itsestään.

Perillä

Olin tänään "ajamassa sisään" uusia vaelluskenkiäni. Ajatella, istuin lounaalla tällaisissa ihanissa maisemissa, ja mikä ihmeellisintä, näissä maisemissa voin lenkkeillä päivittäin!
Vaikka päivä sisältääkin jonkin verran aikatauluja ja tehtäviä asioita (kuten äidin synttärikakun leipomista), oli patikkareissulle otettava eväät mukaan.
Ja antaa ajan pysähtyä.

Mitä sisin sanoo

Haluan kirjoittaa tämän saman tien, koska muuten aiempien tekstien perusteella voi jäädä väärä käsitys sekä seurata vain pohdintaa, joko asunto on mennyt kaupaksi. Melkein toivoisin, etten olisi miin hätiköidysti lähtenyt kertomaan sitä, mutta olipahan kokemus tämäkin.

Välittäjä kävi meillä viikko sitten. Hyvä, etten itkenyt hänen ollessaan meillä, vaikka kaiken piti olla varmaa. Olimmehan puhuneet tästä jo pitkään. Mutta jotenkin silmäni alkoivat avautua uudella tavalla. Ei se ehkä täysin johtunut välittäjän ihasteluista ja sisustuskehuista. Sen jälkeen aloin saamaan ihmeellisiä inspiraation innoittamia sisustus-, siivous- ja touhuilupuuskia. Raijasin huonekaluja kerroksesta toiseen, pyyhin innoissani pölyjä. Ripustelin verhoja ikkunoihin ja lopulta suurin piirtein väänsin taas itkua:"Miksi vasta nyt?? Miten tämän huoneen löysi vasta nyt??"
Kun välittäjä kävi hakemassa vielä viimeisiä papereita painuin tuonne Huoneeseen ja kaivoin esille isän kitaran. Aloin soittamaan sormenpäät kipeytyen, sydän ahdistuksesta sykkyrällä. Viikon aikana ollut puristus tuntui tukahduttavalta, mutta aukeni sointu soinnulta, laulu lauluta. Lohdutuksen sanoja.

Samaan aikaan, kun kävimme molemmat merkillistä taistelua tahoillamme aloimme saada uudistuneita hetkiä yhdessä. Tuntui, että saimme viettää keskenämme sellaisia hetkiä, joita emme ole viettäneet aikoihin, toisemme löytäen. Hetkiä, jolloin ei ollut huolta tai murhetta. Ihan kuin joskus ennen. Ja toivo hihkui: "täällähän minä olen! Ei minua tarvitse kauempaa etsiä!"

Ja niin. Hirveän vaikeaa, mutta olemme kokeneet yhdessä asioita, jutelleet ja rukoilleet ja kokeneet asunnon myymisen vain ahdistavampana ja ahdistavampana.
Joskus järkevältä tuntuvat ratkaisut eivät olekaan niitä viisaimpia.
Ja niin me keskustelimme välittäjän kanssa.

Me olemme nyt Kotona. Toivo on täällä, meidän keskellämme.

Pyörällä vinhasti polkien

Miten ihania tunteita voivatkaan olla hyvin (ja itselleni) pitkään nukkuminen, rauhallinen aamupala parvekkeella kera miehen keittämän kahvin (milloin viimeksi minä olen pystynyt nukkumaan pidempään??) ja liikunnan tuoma hyvä olo!

Päivän puuhaksi oli valittu pyöräily, ja innosta puhkuen keittelin kahvia ja pakkailin eväitä mukaan. Poljimme sellaiselle yksinäiselle rannalle, jossa olen aikoinaan käynyt uimakoulua. Sinne on käyty myös maatalon töiden lomassa, poljettu lapsuuden kodista muulloinkin. Ja ranta yhtä hurmaava kuin silloinkin. Aurinko paistoi aluksi pilvettömältä taivaalta, mutta eri muotoisia hattaroita hakeutui yllemme päästäen auringon säteiden pilkistämään juuri sopivasti. Kahvi ja korvapuustit maistuivat mainoilta aaltojen liplatusta kuunnellessa, lämpimän tuulen tuiverruksessa. Tuota maisemaa olisi voinut istua katselemassa iäisyyden!

Paluumatka poljettiin niin ikään samaa reittiä takaisin - keskellä maalaismaisemaa. Niin ihanaa.
Niin tuttuja, niin kauniita. Ja jollain lailla surullisia. Ovatko nämä jonkilaiset hyvästit?

Huomaan haalivani nyt kaikenlaisia mahdollisuuksia, joita vain tässä asuessa voi tehdä. Edellä kerrottujen lisäksi kurvasin vielä pyöräretken - hikisten 56 kilometrin - päätteeksi uimarannalle ja annoin järven aaltojen huuhtoa pölyn ja hien iholtani. Veteen sukeltamisessa on aina erikoinen vapautumisen tunne. Joten sukelsin ja sukelsin. Sitten tuli kylmä ja oli lähdettävä.

Vaikka väsymys painaakin, niin olo on onnellinen.
Luonto, pyöräily, yhdessä olo.
Mitä muuta tähän tarvitsisi?

Luopumisen tuskaa

Jollain lailla tämä myyntiprosessi tuntuu paljon suuremmalta, varmemmalta ja muuttavammalta kuin edellinen. Silloin katselimme vielä omakotitaloa samalta paikkakunnalta. Nyt suunta on täysin eri. Jotain niin erilaista, mitä lapsiperheellemme olisimme toivoneet.
Olo on raskas, mutta uskon tämän olevan osa luopumisprosessia. Toivon, että asunto menee nopeasti, jotta konkreettisia asioita kohti uutta kotia pääsisi tekemään.

Mies pohti eilen grillatessaan tekevänsä sitä "vielä, kun pystyy". Kertoi myös päivän aikana ahkeroineensa joidenkin fiksaustöiden parissa. "Miksi en tehnyt noita aiemmin," hän mietti. "Olisiko meillä voinut olla tässä toisenlaista?"
Sydäntäni raastoi. Silti kumpikin meistä halusi vain päästä eteenpäin.

Saimme viikolla kutsukirjeet ivf-hoitojen suunnittelukäynnille. Sydän hyppäsi yhden lyönnin väliin, vaikka vielä, eikä tuolloin elokuussakaan, tapahdu mitään. Mutta silti.
Melkoinen syksy siis tiedossa.

Irtiotto

Päätös.
Allekirjoitus.
Kättelyt.
Jäljellä nippu asiakirjoja.

Ajatus on kypsynyt mielissämme jo pitkään, käytännössä koko tämän 4,5 vuoden ajan. Muuttaminen.
Asuntomme oli jo marras-huhtikuussa myynnissä, mutta ei mennyt silloin kaupaksi. "No mutta, onhan tässä ihan hyvä asua," pyrimme ajattelemaan. Kunnes taas.
Ja tätä on tapahtunut oikeastaan koko ajan.

Muutimme nykyiseen asuntoomme suurin haavein.
Meillä oli kesällä hankittu lapsiperheelle soveltuva auto. Asunnossa oli kaksi makuuhuonetta, joista toista pidettiin ajatustasolla lastenhuoneena. Sellaisena sitä esiteltiinkin. Kunnes huoneen nimike vakiintui "lastenhuone-työhuone-pyykinkuivaushuone-ompeluhuone-vierashuoneeksi".
4,5 vuoden aikana lapsiperheautossa on kuskattu koiraa, pyöriä, milloin mitäkin. Mutta ei yhtäkään lasta.
Asuntomme toista makuuhuonetta ei koskaan päästy sisustamaan lastenhuoneeksi.
Näihin vuosiin on mahtunut niin paljon surua ja murhetta, että välillä on tuntunut jo niidenkin vuoksi aivan turhalta asua nykyisessä asunnossamme. Vaikka tottahan se on, mitä moni kyseleekin: tämähän on niin kiva ja hienolla paikalla. Miten tätä raaskii myydä?

On tehnyt melko tiukkaa myöntää itselle ja toiselle, että oikeastaan haaveet maaseudulle omakotitaloon muuttamisesta ei ehkä olekaan se, mitä todella haluaa. Jostain syystä olin - ihan toisesta ammatista huolimatta - aina ajatellut tulevani elämään maatilan emännän lailla: iso omakotitalo, piha, pirtinpöytä ja sen ympärillä monta suuta ruokittavana. Pihalla kissoja, kasvimaa ja kaunista luontoa. Mutta vaikka ajatukset olisivat käytännössä olleet lapsuudenkotiini muuton suunnilla, niin jo isäni tiesi pari vuotta aiemmin: ei meidän kannata sinne muuttaa. Hän kannusti kovasti meitä muuttamaan kaupunkiin, lähemmäs töitä, harrastuksia ja ystäviä. Tuntui pahalta. Vänkäsin vastaan. Mutta minähän olen maaseudun tyttöjä!

Ajan myötä on pitänyt vain tulla sen asian eteen, että ensinnäkin: asunto ei ole meille toimiva. Ennemminkin olemme jämähtäneet pysyttelemään pois kotoa, järjestämään mukavia asioita muualla. Asunto muistuttaa vain kaikesta murheesta ja ahdistuksesta. Hetkittäin täällä on ollut hyvä olla, mutta silti tuntuu, että jotain täytyisi saada ravistettua pois päältä.
Toiseksi: elämämme on itseasiassa muodostunut lähikaupunkiin, joten nykyisessä asuinkunnassamme ei meillä ole käytännössä mitään muuta kuin asunto, lenkkipolut ja itselleni lapsuudesta tutut kulmat.
Kolmanneksi: vuodet ovat kasvattaneet meitä monella lailla, olemme löytäneet omaa itseämme, oppineet itsestämme

Moni asia on puoltanut koko ajan sitä ajatusta, että tekisimme jotain itsemme ja suhteemme hyväksi. Jotta emme jämähtäisi, vaan pyrkisimme eteenpäin. Ja pitkän aikaa on asia asian perään ajanut meitä lähikaupunkiin. Ja se on pitkään ollut toivomme. Sitä kohti olemme katsoneet.

Tänään allekirjoitimme sopimuksen.
Asuntomme menee myyntiin.
Haluamme aloittaa alusta. Uusi, raikas alku. Eletty elämä on jättänyt meihin jälkemme, mutta me selviämme tästä. Joskus pitää vain rohkaistua ja uskaltaa. Uusi alku, täältä tullaan (toivottavasti).
Tuntuu helpottavalta.