Puuhaillessa aika hujahtaa

Sain vihdoin aikaiseksi kirjoittaa odotuspäiväkirjaani, että tyttö on syntynyt tasan neljä viikkoa sitten. Aikaisempi merkintäni oli ollut syntymää edeltävänä päivänä, enkä ollut jaksanut keskittyä kirjoittamaan käsin sitä kaikkea, mitä tapahtui ja mielessäni pyöri. Ja sitten huomaan ajan hujahtaneen, neljä viikkoa. Paljon olisi kaikenlaista, mistä haluaisin kirjoittaa, ihan vain itselleni, mutta vaikka ajatukset ovat jo hiukan paremmassa järjestyksessä, muistikin pelaa jonkin verran ja jaksamistakin löytyy, niin sen verran tulee puuhailtua ja arkea järjesteltyä, ettei omiin kirjoitusprojekteihin tahdo oikein jäädä aikaa. Puhumattakaan vaatekankaista, jota kovalla tohinalla tilailin kesällä. Niin vain on jäänyt ompelematta (sekin veisi minulta enemmän aikaa joutuessani opettelemaan asiaa). Toisaalta mikäs kiire tässä on, mutta paatuneena "dokumentoijana" ja "järjestelijänä" olen kokenut aina tärkeäksi saada tällaisetkin pohdinnat laitettua ylös. Onneksi olen päässyt hellittämään siitä, että päiväkirjaa olisi kirjoitettava joka ikinen päivä. Nykyisin kirjoitan, kun jaksan, muistan, ehdin tai tekee mieli. Kenties tähän elämäntilanteeseen olisi paras sellainen toimittajan mikki, jolle voisi vaikka imetystuokioiden parissa höpötellä omia hassuja juttujaan. Ellei sellainen nyt sattumalta tupsahda joulukuusen alle, tyydyn toistaiseksi hyväksymään tilanteen, ja raapustelemaan ajatuksiani tietokoneelle erilaisten otsikoiden alle. Se ei ehkä vastaa minulle mieluisinta muotoa oikeasta ja käsinkosketeltavasta päiväkirjasta (, joka on totta kai valittu huolella), mutta välttää.

Aika todellakin hujahtaa! Jonkin verran luonnostelen itselleni "listaa" päivien aikana suunnittelemistani puuhista, sillä ristiäisten lähestyessä on sellainen oikeastaan aika välttämätöntä. Fiilispohjalta on myös mentävä; tyttö on nimittäin ollut viime aikoina iltaisin kovin itkuinen masuvaivojen vuoksi ja saattaa itkeä tunnista neljään tuntiin. Sikäli harmillista, jos itkut jatkuvat aamuyöhön ja mies on menossa töihin seuraavana päivänä. Itselle se tekee vain sitä, että uuden päivän "ohjelma" menee hiukan uusiksi, jos aamulla on hitaampaa käynnistyä tai rytmi muuten venyy. Mutta touhua ja iloa kyllä riittää! Hiukan itseäni on vain painanut se, että innoissamme olemme kutsuneet melko paljon vieraita kotiimme halutessamme panostaa ristiäisiin. Mutta koska juhlat ovat meillä kotona olen alkanut hiukan miettimään sitä, että täällä sitten ollaan kuin sillit suolassa... Onneksi saamme pöytiä ja tuoleja lainaan ja... no, kaikki järjestyy varmasti, vaikka ketään ei tällaisissa juhlissa tietenkään voi laittaa istumaan lattialle. Muissa meillä järjestetyissä juhlissa moni ystävä on kokenut mukavaksi istahtaa lattialle vaikka koiraa rapsuttamaan.

Mikään muu ei sitten oikein stressaakaan. Olen nauttinut juhlien suunnittelusta ja valmistelusta, mutta huomaan jälleen kerran suurimman kiinnostuksen kohteeni olevan tarjoilut. Niitä olenkin sitten pyöritellyt ja käännellyt, pohtinut ja puntaroinut. Mikä sopii ajankohtaan, väreihin, makumieltymyksiin ja kokonaisuuteen. Minkä tekeminen onnistuu, voisiko jotain tehdä edeltä käsin, missä vaiheessa ja kuinka paljon. Ja niin olen pistänyt tuulemaan! Välillä vauva kantoliinaan ja karjalanpiirakoiden rypytys on sujunut leikiten. On ollut ihanaa näpertää piirakoiden, pikkuleipien ja makean piirakan parissa, surffailla netissä eri ohjeiden keskellä ja upottaa kätensä taikinaan. Sitten olenkin pelannut tetristä pakastimen kanssa, mutta niin vain olen saanut kaikki tekeleeni mahdutettua kaikkien marjojen, ruokien, leipomusten ja muiden pakastusten sekaan. Olen luonnostellut paperille myös juhlien kulun sekä kaikki valmistelut, ja moni asia alkaa aika lailla olemaan hoidossa. Imetysmekkokin löytyi aivan ihmeen kaupalla, vaikka aluksi vaikutti siltä, että joudun kehittelemään jotain muuta. Nyt vain toivotaan, että juhlat todella sujuvat hyvin, vauva jaksaa hienosti, itselleni ei tule totaaliväsähdystä viime metreillä ja jokainen meille tuleva saa istumapaikan vaivattomasti.

Mahtuu elämään toki muutakin, kuin juhlien järjestäminen (kuten omien synttäreiden kahvihetki, joulu... 😁 Miten ihanaa kattaa pöytää ystäville!). Elämään mahtuu monia "ensimmäisiä juttuja", jotka ovat toki tuttuja, mutta vauvan kanssa uusia ja hiukan jännittäviä. Kuten kyläreissu tai vanhemmillani käyminen niin, että otin mukaan myös vaunut metsälenkkiä varten. Tai imettäminen vanhempieni läsnäollessa. Turha tuota oli miettiä etukäteen, luonnollista asiaa. Sain kaiken lisäksi kahvitarjoilun sohvapöydälle. 😉Tänään repäisemme tytön kanssa ja lähdemme tyttöjen shoppailureissulle lähikaupungin ostoskeskukseen! Alun perin oli ollut tarkoitus mennä ystävälleni kylään, jonka jälkeen keksin lähteä vielä omalle reissulle. Mutta ystäväni sairastuttua tapaaminen oli siirrettävä. Sen sijaan jälkimmäistä en jättäisi nyt väliin. Se oli jo ajatuksena piristänyt ja virkistänyt. Nautin kyllä kotona olemisesta, puuhailuista ja vaunulenkeistä, mutta kaipaan myös ihmisten vilinään ja tietyllä tavalla itsenäisyyttä. Tähän mennessä esimerkiksi kauppareissut on ollut ajoitettava niin, että mies voi katsoa vauvan perään jne. Jos ei mitään muuta löydy, niin ainakin käyn kahvilla.

Onni on tässä ja nyt, vaikka välillä vähän väsyttääkin ja on vatsanpuruja

Elo täällä sujuu edelleen varsin mukavasti, päivä kerrallaan, rutiineja ja uusia asioita opetellen. Iloitsen joka päivä tästä uudesta elämänvaiheesta, ja eilen totesinkin iltapäiväkahvia mieheni kanssa juodessani (tai hommahan meni niin, että hän joi ensin minun rauhoitellessa vauvaa, jonka jälkeen hän otti vauvan syliteltäväksi ja minä sain juoda kahvini), että on oikeastaan kovin vaikea ajatella elämää ennen vauvaa. Tai totta kai sen pystyy muistamaan ja sitä miettimään, mutta tämä kaikki tuntui vain niin luonnolliselta. Etenkin sillä hetkellä se, kun näin mieheni suukottavan tyttöä. Eihän elämä muuta voisi nyt ollakaan.

Toki pelkkää onnea ja auvoa ei täälläkään koko aikaa ole. Vauvalla suurimmat muutokset ovat olleet D-vitamiinin aloitus, joka lienee alkuyön itkujen ja masuvaivojen syy. Saatuani tipat neuvolasta lompsin hakemaan vielä Rela-tippoja apteekista, jotta olo ei äityisi niin kovin pahaksi. Masujumppaa tehdään myös pitkin päivää, jos se vaikka helpottaisi rutinoita. Ja onhan vauvalla nytkin ajoittain aika kurja olla, mutta pahemminkin voisi varmasti olla. Muutamassa tunnissa on noistakin hetkistä selvitty.

Vauvan kieleen on myös ilmaantunut valkoista katetta, jonka itse toivoin olevan maitoa, mutta jota mieheni epäili sammakseksi. Neuvolan terveydenhoitajan arvio oli varovainen, mutta päätin silti aloittaa sammaksen luonnonmukaisen hoidon. Niinpä nyt penslataan kieltä ja varmuuden vuoksi myös poskia vichy-vedellä ja sitten puolukkamehulla (pakastemarjojen survoksesta saatua). Yllättäen puolukka saakin aikaan melkoisen imemisreaktion; olisikohan tyttö marjojen perään? 😃

Omien tunteiden kirjo näkyy ja tuntuu myös. Pääasiassa olo on onnellinen ja hyvä, ja jostain se kärsivällisyys, rauhallisuus, tyyneys ja jaksaminen vain tulevat, vaikka kello kahdelta yöllä, kun vaippaa on vaihdettu jo kolmasti tunnin aikana (kiitos D-vitamiinin) ja vauva itkee aivan hikimärkänä (tosin hän on kyllä sellainen tapaus, että kuumenee alta aikayksikön, siis fyysisesti).Todennäköisimmin asiasta on kiittäminen hormoneja; en pidä itseäni aivan noin tyynenä ja rauhallisena "normaalitilassa". Tunnistan tosin myös sen stressittömyyden omasta arjesta, että nyt minulla ei ole kiire yrittää saada vauva-arkea sujumaan parissa päivässä joutuessani palaamaan takaisin kolmivuorotyö-arkeen. Onneksi tuo vaihe ei vielä odota aivan pian. Mutta kyllähän väsymys tuntuu (ja näkyykin). Muisti pätkii, joskin on jo jonkin verran parantunut sitten alkupäivien. Väsyn myös herkemmin, ja päiviin ei todellakaan tule suunniteltua kovin paljon tekemistä ja/tai menoja. Loput mennään fiilis- ja tilannepohjalta. Välillä on päiviä, jolloin saa puuhattua vaikka ja mitä joko vauvan nukkuessa sängyssä tai sylissäni kantoliinassa, tai sitten me vain köllöttelemme sohvalla kirjaa lukien. Välillä ei vain jaksa. Joten itselleni opettelua ja armollisuutta: ei aina tarvitsekaan. Sitähän varten olen leiponut ja kokannut pakastimet täyteen ruokaa ja vierasvaraa. Enkä ole yllättäen vielä potenut huonommutta siitä, jos olenkin tarjonnut pakastimesta otettua vadelma-rahkamurupiirakkaa tai että vauva onkin itkuinen vieraiden tullessa. Sellaista se vain nyt on.

Väsymys. Niin. Eräänä päivänä itketti ja väsytti, ja sitten itketti ja väsytti, koska... itketti ja väsytti. Yritä nyt siinä sitten selittää, mikä on. Vauvahan oli ja on aivan ihana, mutta jotenkin vain kaikki muu tuntui juuri sinä päivänä tuntuvan todella raskailta. Tiskit, pyykit, ruoat, siivous, roskat, koira... Kun minnekään ei voi vielä mennä vauvan kanssa. Onneksi pääsin sittemmin vaunulenkille sekä purettua asiaa ystävälleni (itsekin äiti). Mieheni oli siis tuolloin iltavuorossa. No niin. Väsymys ja sen jatkumona tietyt tunteet tulevat ja menevät, enkä pitänyt tuotakaan mitenkään kummallisena. Seuraavana päivänä oli jo aivan eri tunne. Ja olinhan saanut nukuttua yöllä peräti neljä tuntia peräkkäin, ajatella.

Eräänä aamuna, vauvaa sylitellessäni, alkoi ihan itkettämään, kun mieleeni tulvi jälleen menneiden vuosien lapsettomuuden tuomat tilanteet, vaiheet ja tunteet. Muistin sydänjuuriani myöten ne hetket, kun odottelimme odotusaulassa ultrakäyntiä, tai kun kävin kiireessä työpäivän keskellä tarkistuttamassa tilanteen. Ja miten lääkäri pohti lääkkeiden vaikutusta, suunnitteli minulle lukujärjestystä lääkkeiden pistämisestä, määräsi lääkemäärän. Tai kun juuri siinä kierrossa vastetta ei ollutkaan. Kuinka jännittävää oli pistää itseään ensimmäistä kertaa, mutta joka muuttui varsin nopeasti sellaiseksi asiaksi, jonka kävi vain nopeasti tuikkaisemassa itseensä kesken työpäivänkin, vaikka kahvihuoneen yksinäisyydessä, jos muuhun ei ehtinyt. Miten hidasta olikaan laskea kierronpäiviä, toivon ja epätoivon sekamelskassa, kun samaan aikaan yritti hanakasti kehitellä kaikkea muuta tekemistä, puuhaa ja ajateltavaa. Lääke vaikutti tavallaan, laskinpa päiviä tai en. Muistin ne hetket, jolloin meillä kahdella kiristi ja todella paljon. Kumpikin suri tahoillaan ja purki oloaan toiseen, kyeten vain osittain selittämään asiaa. Ja paha olo meillä todellakin oli. Toki vuosiin mahtui runsaati kaikkea hyvää ja ihanaa; reissuja yksin, mieheni tai ystäväni kanssa, harrastuksia, luontokokemuksia, ammatillista kehittymistä, itseeni tutustumista, monenlaisten asioiden läpikäymistä ja hyvin paljon ihania, hauskoja ja kauniita muistoja. Iloitsen todella paljon siitä, että olen saanut kokea noita asioita. Mutta lapsettomuuden suruverho kuitenkin peitti osan näkyvyydestä, vaihtelevalla laajuudella. Milloin teimme päätöksiä pitää hoidoista taukoa, milloin toivo nosti jälleen päätään. Ja ne ensimmäiset askeleet kohti koeputkihedelmöitystä... Silloinkaan, keskellä rauhoittavan lääkkeen aiheuttamaa tokkuraisuutta, en kyennyt päästämään irti hoitajuudesta, vaan suhtauduin kaikkeen ammatillisesti. Ehkä pyrin sillä suojelemaan jotakin osaa itsessäni. Osan tunteistani sain ainakin vaimennettua. Kun eihän tästä kuitenkaan mitään tulisi.

Ja nyt hän tuhisi sylissäni. Eihän vauvan taustaa tule kovin usein mietittyä, eikä sillä lopulta ole paljoa merkitystä. Hän on nyt tässä, meistä kahdesta tullut, ja näin on hyvä. Oikein hyvä.
Luultavasti lapsettomuuden suru ei koskaan jätä taakseen, mutta ajan myötä se varmasti hälvenee. Onneksi tilalle on tullut tämä ihmeellinen, uudenlainen rakkaus.

Pelkkää surua ja murhetta ei elämä todellakaan ole. Välillä uppoudutaan tuohon onneen ja auvoon, intoudutaan soittamaan pianoa (hiljaa) vauva kantoliinassa, nuuskuttelemaan tuota pientä tyttöä tai sitten jumppailemaan ja laulelemaan tytön kanssa. Arki soljuu eteenpäin, ruokaa pitää laittaa, koti pitää siistinä, jos vaikka saisi ensi yönä nukuttua vähän. Arjen onnea on katsella vauvan kirkkaita silmiä, ihmetellä hänen ilmeitään ja muuttuneita piirteitään, kuunnella unen tuhinaa. Arjen onnea on myös saada syödä aamupala rauhassa, kun pesue, siis vauva ja koira, on hoidettu. Hetki äidin omaa aikaa, ja taas jaksaa. Elämä tulee vielä muuttumaan aikataulullisemmaksi, ohjelmallisemmaksi ja sellaiseksi, jossa on tehtävä ja saatava aikaan, tiedän sen. Siksi otan nyt kaiken vapauden nauttia tästä ainutlaatuisesta vaiheesta.

Aika kuluu, vaikka kuinka olisi vauvakuplassa

Ihan pelkkää kuplailua ei tämä elämä sentään ole ollut. Meillä on edelleen käynyt "tasaiseen tahtiin" vieraita, ja onkin ollut ilo saada ystäviä ja tuttavia käymään meillä. On sekä ihasteltu vauvaa että vaihdettu kuulumisia puolin ja toisin. Tai sitten vain ihasteltu vauvaa.

Viimeksi mainitsemani neuvolakäynti sujui hienosti. Terveydenhoitaja tuli meille kotiin tuoden mukanaan lahjoja; Muumi-vaippoja ja muun muassa Marttojen kutomat sukat. Juteltiin synnytyksestä, imetyksestä ja voinnista. Katsottiin vähän imetystä yhdessä ja terveydenhoitaja pyöritteli vauvaa ja punnitsi hänet. Olin maininnut lyhyesti, että imetys on alkanut hieman (jos noin voi sanoa, kun välillä pitää purra hammasta) sattua vasemmalta puolelta. Ehätin kyllä kertomaan, että kyljelleen imettäen kipu ei ollut niin kova. Näin ollen terkka vain kannusti vaihtelemaan asentoja. Mitään ihorikkoa ei ollut, kuten olin itsekin tarkistanut. Mutta voihan vauva! Niin sai kovasti kehuja ja olin minäkin mielissäni, kun punnitsimme hänet. Painoa oli tullut pyöreästi 400 grammaa sitten sairaalasta lähdön (+100g syntymäpainoon nähden), joten rintamaito on todellakin riittänyt. Hurraa hurraa! Tämän myötä saimme ulkoiluluvan, ja samantienhän minä olisin ampaissut pihalle vauvan kanssa, ellemme olisi olleet saamassa lisää vieraita.

Illalla olikin sitten tehtävä Se Ensimmäinen Vaunulenkki, jonne puoliksi raahasin miehenkin mukaan. Hän oli ehtinyt käymään jo omalla lenkillään, mutta tottahan nyt tällainen 20-minuuttinen ihka ensimmäinen vauvan kanssa tehty ulkoilu olisi tehtävä yhdessä. Aijai, nytpä en sitten muuta tekisikään vauvan kanssa.

Päivät kuluvat mukavaan malliin. Yöt ovat tosin alkaneet olemaan hiukan unettomampia, mutta hankalamminkin voisi olla. Aina on ratkaisu löytynyt jossain vaiheessa. Eräänä yönä jouduin tosin suru puserossa turvautumaan tuttiin, sillä mies oli menossa aamuvuoroon, ja itkua oli kestänyt jo tavallista pidempään. Olin suunnitellut, että sitä annettaisi imetyksen turvaamisen vuoksi vasta kahden viikon iässä, mutta 12 vuorokautta lienee melko lähellä. Kovin oli kyllä ihmettelevät ja nyrpistelevät ilmeet tutista, mutta lopulta sekin maittoi kera unen.
Päivisin sitten elellään vähän sekalaista rytmiä. Välillä välipalastellaan monta tuntia, sitten nukutaan kolmekin tuntia. Aamupäivät ovat usein minulle puuhakkainta aikaa, jolloin vauvan unet mahdollistavat kotihommien tai muiden juttujen tekemisen. Ja jos joku harmittaa vauvaa, niin olen sujauttanut hänet kantoliinaan ja sitten olemme puuhastelleet yhdessä. Oi. 💓

Mutta aika todellakin kuluu! Havahduin alkuviikosta siihen, että ristiäisikutsut on saatava tällä viikolla postiin! Ja tuossa vaiheessa minulla ei ollut kuin pieni käry siitä, millaiset haluaisin tehdä, puhumattakaan materiaalista.
"Eikö kutsut voisi vain lähettää tekstiviestillä?", oli mies erehtynyt kysymään pari kertaa.
"Ei!", vastasin tarkoittamaani jyrkemmin. "Sen kerran, kun saan järjestää ristiäiset - eihän sitä edes tiedä, jäävätkö ne ainoaksi - aion panostaa!"
Ratkaisuna käänsin seuraavana aamupäivänä kuntakeskuksemme kaupat ympäri (turhaan) ja sitten lähdimme kaupunkiin niin, että minä kiisin kaupasta toiseen miehen valvoessa vauvan unta. Huono onni jatkui ja jatkoimme lopulta Kärkkäiselle. Sieltäpä löytyi melkoinen askartelutaivas, ja.. noh.. lopulta soi puhelin ja mies tiedusteli paluutani vauvan säestäessä vienolla äänellä taustalla. Pikajuoksua kassalle ja autolle, vauvan välipala ja kohti kotimatkaa. Iltahan se sitten kului sormet syyhyten askarrellen. Tällä hetkellä ensimmäiset kutsut ovat jo saapuneet vastaanottajilleen, ja itse googlettelen jo kakkuohjeita. Voisikohan keksejäkin alkaa jo tekemään?

Tänään saimme kylään ystäväni vuosien takaa. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo reilu 6,5 vuotta, ja asuessamme nykyään toisiamme lähempänä olimme yrittäneet järjestää tapaamista jo hyvän tovin. Kuulumisista olin maininnut yleisesti, lisäten "kerron sitten vähän lisää, kun näemme" -vinkkauksen. Alun perin olin halunnut yllättää hänet raskausmahallani, sillä hän oli tiennyt lapsettomuuskipuiluistamme. Mutta näinhän yllätys olisi paljon suloisempi.
Niinpä ovikello lopulta soi, ystäväni astui sisään ja tuntui, kuin mitään erossa olo -vuosia ei olisi välissä ollutkaan. Juttu jatkui samanlaisena ja yhtä luontevana, kuin se oli ollut niinä vuosina, jolloin opiskelimme samassa koulussa. Mutta nyt sain todella yllättää hänet. Ensin tosin hän ilostui, että olisin paraikaa raskaana nähdessään mahani ja eteisessä olevat vaunut.
"Ei sentään.. tulehan katsomaan sitä kuulumistani..", kehotin tulemaan olohuoneeseen ja kurkistamaan rottinkiseen ensisänkyyn.
Siinä sitä sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin tuota pientä nyyttiä. Voiko tuollaista ihmettä ollakaan.

Ajan kulumiseen havahtuu myös siinä, että olen alkanut jo miettimään kodin ulkopuolista elämää vauvan kanssa. Niinpä olen jo kartoittanut vauvauinnin, vauvamuskarin ja seurakunnan perhekerhotarjonnan. Toki moneen voi mennä vasta 3 kuukauden ikäisen kanssa, mutta hyvähän se on jo pohtia, mikä voisi kiinnostaa. Tai sitten me vain vaunulenkkeilemme ja vien vauvan laavuretkelle metsään.

P.S. Ehkä vähän erikoista, mutta täällä jyllää RS-viruksen ja influenssa sijasta vauvakuume.

Ensimmäisiä ja erityisiä

Joka päivä opitaan jotain uutta, niin tytär kuin varsinkin äiti. Ja tytär se tuntuu kasvavan päivä päivältä, niin, että eilisiltana nauroimme, että mihin se vauva jäi, joka meillä oli sairaalassa! Niin kovasti seurusteltiin illalla. Vaikka eipä tuota tiedä, minkä verran vauva oikeasti seurasi ja reagoi, mutta luultavasti ainakin jonkin verran. Tänäisellä neuvolakerralla, jolloin terveydenhoitaja tulee käymään kotona, selviääkin, kuinka paljon vauva oikeasti on kasvanut.

Oman erityisen maininnan uuden opettelussa ansaitsee kantoliinailun opettelu. Olin raskausaikana käynyt kantajien tapaamisessa ja tuttuni oli opettanut minulle perussidonnan niin, kuin se ison mahan ja jäykkäjalkaisen nuken kanssa oli mahdollista. Nyt sidoin liinaani nettivideon opastuksella ja sujautin vauvan kyytiin. Pienellä korjauksella asento tuntui olevan meille molemmille hyvä! Oi jee!

Päivänä muuanna oli ystäväni, tuleva kummi, tulossa meille kylään. Koska asumme hieman mutkien takana, hänellä ei ole autoa, ja miehenikin oli aamuvuorossa, oli ratkaisuna se, että minä hakisin hänet kaupungista juna-asemalta. Näin olemme toki toimineet ennenkin, mutta nyt tilanne oli hieman toinen. Ajattelin, että eihän siinä mitään kummallista ole; pakkaan vain vauvan mukaan autoon ja sitten huristelemme tuttua reittiä ystävääni hakemaan. Mutta voi sitä jännitystä! Aamun sentään sain puuhattua kakkua leipomalla, siivoamalla ja muuten huushollaamalla, mutta silti aikaa jäisi. Pyöritin mielessäni vaatekertoja ja -vaihtoehtoja, ettei tyttö vain paleltuisi. Pian jo herättelinkin häntä hiukan etukäteen, jotta ehdittäisi tankata ennen lähtöä (, vaikka niin oli ystäväni luvannut odottaa niin kauan, kuin on tarpeen). Pika-aterian jälkeen aloin pukea vauvaa kädet täristen. Ja sitten vauva turvakaukaloon. Tovin kuluttua oli jo laitettava viivästysviestiä: jokin ei vain nyt sopinut yhteen. Nauroin ystävälleni, että joko äiti-aivot ovat todella pettäneet tai sitten olen vain aivan kamalan hermostunut, sillä turvavyön palaset eivät vain sopineet yhteen, vaikka kuinka käänteli ja katseli! Hetken päästä tosin huomasin suoristaa toisen vyön kierteen, joten siinähän sitä sitten oltiinkin äiti-aivoineni.

Vauva ja omat tavarat mukaan, ehkä jotain oleellista unohtui, mutta autoon vain. Miten oudolta tuntui istua ratin taakse! Jotenkin penkkikin oli omituisen alhaalla ja takana, mutta tajusin pian sen johtuvan siitä, että edellisen kerran ajoin autoa mahan kanssa. Puolen tunnin ajomatkan aikana keskityin joka solullani ajamiseen, ympärillä oleviin autoihin, kuulostelin vauvaa, olin superhuolellinen nopeuksista, turvarajoista, ennakoinneista ja yritin muistaa hengittää itsekin. Kaupungissa jo nauratti: tämähän jännitti varmaan yhtä paljon kuin ensimmäinen punasolutiputus töissä! Aikanaan kaarroimme parkkipaikalle, jossa ystäväni iloisesti vilkuttaen jo odotti. Me selvisimme!

Paluumatka meni niinikään hienosti, vauva tuskin inahtikaan. Poikkesimme hakemassa lounasta sekä piipahdin vielä nopeasti asioilla kummin jäädessä vauvan seuraksi. Niinpä hiihtelin "kuumeen kiilto silmissä" kuntakeskuksemme raiteilla asioilla, kuten kaupassa ja seurakuntavaaleissa äänestämässä. Siellä minut nähtyään esiin pomppasi monta tuttua onnittelemaan ja kyselemään vointia. Pasmat menivät entistä enemmän sekaisin, enkä edes muistanut kävellä äänestyskoppiin, vaan raapustin numeron lippuun jo heti kättelyssä.
"Ai niin, henkkarit kai tarvitsee...", mutisin vielä.
"Eikä mitään, sulla on se vauva siellä autossa odottamassa!", minulle naurettiin.
Ja autossahan ei ollut mitään hätää. Uni maistui tytölle. Kokeilin vielä niskaa. Taisi olla aika kuuma.

----

Eilen saimme viettää erityisistä erityisintä päivää, ensimmäistä isänpäiväämme. Olin etukäteen ollut innosta täpinössäni, sillä vaikka olin "vain kotona", niin olihan nyt jotain lahjantynkää annettava miehelleni. Niinpä olin valjastanut kolme henkilöä minua auttamaan tässä top secret -tehtävässä. Onnekseni miehellä ei ollut aavistustakaan projekteistani. Itselleni hauskinta oli askarrella tytön kanssa isänpäiväkortteja painamalla sormiväreillä hänen jalankuviaan. Sehän ei pienen kanssa ollut ihan yksinkertaista, mutta kyllä sieltä 30 kuvan joukosta joku onnistunut löytyi.

Iltapäivällä saimme kahvitella erityisellä kokoonpanolla juhlistaen siis tuoretta Iskää, omaa isääni ja tuoretta isoisää (jätän "oikeat" nimet tässä väliin) sekä minun isoisääni eli isoisoisääni, jolle tyttäremme oli 11. lapsenlapsenlapsi. Siinä jo unohdin pyytää kaikkia sisälle käsienpesun kautta, kun olin jo antamassa tyttöä noiden viisaiden ja monenlaisten kokemusten käsien pideltäväksi. Kuinka herkkä hetki. (Ja kuinka usein olen viime viikkoina ikävöinut Mummoani, joka nukkui pois 10,5 vuotta sitten. Miten tärkeää olisi ollut, että hän olisi saanut tavata tyttäremme!)
Oma iloni oli myös se, että sain kunnialla tehtyä monivaiheiden kinuski-puolukkakakun meille kahvipöytään. Pidän leipomisesta ja se on myös yksi tapani osoittaa rakkautta ihmisille. Ihanaa siis, että tyttönikin mahdollisti leipomisen. 😉
Yhtä kaikki, niin sitä sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin pientä prinsessaa, jolle olin pukenut vielä hieman ison, mutta niiiin söpön mekon. Pitihän sitä nyt juhlapäivän kunniaksi laittaa nättiä päälle.

Ilta jatkui oman perheen kesken. Vaikka meitä kaikkia väsytti kummallisen paljon, niin koti-ilta ihan sohvalla löhötessä miehen kainalossa (mahduin taas suht normaalisti! Nyt maha ei ollut enää tiellä!) oli aika suloista. Hiukan uskalsin käydä taas happihyppelyllä, mutta nyt pyörin tiukasti kilometrin säteellä, puhelin hollilla. Teki kyllä hyvää. Ilta höpöteltiin tytön kanssa, joka oli ihmeen seurustelevainen. Katseli ja oli. Voi, pieni.

Synnytyksen merkitys

Tänä iltana vauvamme täyttää viikon.
Paljon onnea, rakas!
On hämmentävää miettiä viikon takaista torstaita; juuri tällä hetkellä viikko sitten revin itseni pois suihkusta ajatellen joutuvani tekemään sen "hyvän sään aikana" ja olin pian aikeissa soittaa synnytyssairaalaan. Sen illan jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan, mutta paljon paremmin.

Olen kirjoitellut itselleni synnytyskertomusta, jotta saisin sekä muistot talteen että prosessoitua asiaa läpi itsekseni. Toki olemme keskustelleet mieheni kanssa pitkin viikkoa ja olen jonkin verran jutellut myös ystävieni kanssa. Tuntuu liikuttavalta palata niihin hetkiin synnytyksen eri vaiheissa. Jos vielä synnytyssängyssä maatessani pieni tuhiseva vauva rinnallani pohdin, että ei se kipu kyllä mihinkään ole unohtunut, niin nyt asian laita on täysin toisin. Jo pari päivää synnytyksestä kivun muisto oli jo hälventynyt, ja nyt oikeastaan vain tiedän synnytyksen sattuneen.
Voisin oikeastaan synnyttää jo uudestaan.

Oloni on viikon aikana ollut tyynempi kuin pitkään aikaan. Palaset ovat loksahtaneet kohdilleen. Kotona ollessa on jo jotain pieniä rutiineja alkanut muodostumaan (lähinnä pienillä tytölle keskityillä lempinimillä, koppasängyn kantamisella olohuoneeseen, jossa hän saa nukkua silmän alla, ja aamutoimina, sillä vauvalla ei vielä ole lainkaan rytmiä). Yöt ovat sujuneet nyt hieman paremmin, sillä laitoin tytön toissailtana nukkumaan omaan sänkyynsä kokeilumielessä (vaikka se surettikin kaiken sylittelyn ja ihokontaktin jälkeen!). Tuloksena olin aamulla kuin uusi ihminen huolimatta tunnin välein tapahtuneista syötöistä. Minun ei ollut tarvinnut nukkua mitä omituisimmissa asennoissa pysytellen niissä, kunnes vauva heräisi seuraavan kerran ja jolloin vääntäytyisin taas toisenlaiseen kummalliseen asentoon.

Sisäisen tyyneyden ja rauhan lisäksi olen huomannut jostain sisältäni kumpuavan sitä voimauttavan kokemuksen tunnetta, jota kovasti toivoin saavani synnytykseltä. Se ei ehkä ihan siltä vaikuttanut juuri silloin, kun on kaikista paljaimpana, avoinna, primitiivisenä ja herkimmillään. Silloin oli turha pohtia varsinaisesta voimauttavasta hetkestä. Mutta näin ajan myötä tuo tunne on saanut kasvaa ja vahvistua ihan samalla tavalla, kun luottamus siihen, että tuo pieni prinsessa on todella olemassa ja meidän oma kullannuppumme.

Olen oikeasti ylpeä itsestäni, vartalostani ja katselen jäljelle jäänyttä synnytyksen jälkeistä vatsaa ja muuta vartaloa hyväksyvästi. Onhan se nyt vähän löysä ja siinä on viiruja ja raskausarpia. Rinnatkin ovat aika omituiset (en ikinä osannut ajatellakaan, että jonain päivänä minullakin on sellainen varustus, että vilkkumista saa varoa!!), etenkin silloin, kun ne kivistivät ja turvottivat oikein paljon. Tämä vartalo pystyi kantamaan lasta yhdeksän kuukautta, kasvattamaan hänet vauvanidusta aivan täydelliseksi pikkuihmiseksi. Ja vielä synnyttämään hänet! Mihin kaikkeen ihmisvartalo voikaan taipua! Erityisen onnellinen olen myös siitä, että pystyn ruokkimaan omaa lastani imettämällä. Hurraan joka kerta, kun vaippa on täynnä pissaa, sillä silloin tiedän maidon riittävän. Kaiken liikutuksen keskeltä minut valtaa ylpeys, hämmentävän suuri ylpeys, lämpö ja hyväksyntä. Niin monien vuosien, epävarmuuksien, epäonnistumisten, pettymysten, itseinhon ja oman hyvinvoinnin laiminlyömisen jälkeen voin vain ihailla tuota pientä tyttöä. Arvet, löysyydet ja omituiset olot eivät haittaa, sillä ne ovat merkkinä siitä, että olen saanut syliini jotain näin ihmeellistä. Tyttäreni.

Joten kyllä, koen synnyttämisen ja sen jälkeisen ajan erittäin voimauttavana kokemuksena. Toivoisin, että tunne voisi olla oikein pitkävaikutteinen sekä sen verran tarttuvaa, että voisin tartuttaa tyttärelleni hänen kasvaessaan itsensä hyväksyvää asennetta. Sitä, että pystyy, kykenee, on kaunis, vahva ja hyväksytty.

Kun se, mitä niin kauan oli odottanut, oli vihdoin totta

Takana on kaksi yötä kotona kolmihenkisenä perheenä. Olemme kumpikin ihastelleet noita satunnaisia unenaikaisia hymyjä, silitelleet silkinpehmeää tukkaa, pitäneet vuorotellen ihokontaktissa. Nuuskutelleet pienen tuoksua, yrittäen saada kaiken tämän jäämään muistiimme. Nyt pieni tuhisee vierelläni, ja joudun lähes jokaisen kirjoittamani sanan jälkeen kurkistamaan häntä. Siinä hän nyt on. Siinä hän nyt todellakin on.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä tunsin jo aamuvarhain, että nyt on jotenkin erilainen olo. Mutta kuten olen lukenut: ensisynnyttäjillä saattaa synnytyksen alkaminen kestää. Silti teki mieli kellottaa. Ainakin voisi harjoitella valmistautumista!
Päivän myötä kuitenkin kävi ilmi, että kivuliaammaksi muuttuvat supistukset tihenivät ja pitenivät, eikä enää auttanut muu puuhailu, lämpötyyny, jumppapallo tai lämmin suihku. Aamulla miettimäni lenkki ei tullut enää kyseeseenkään. Sen olin kuitenkin saanut päähäni, että koti täytyy olla siisti. Niinpä olin imuroinut hikipäässä välillä supistuksia puuskuttaen.
Olisiko synnytys oikeasti alkamassa?

Saavuimme sairaalaan klo 17. Kätilö puheli, että katsotaan, miltä tilanne vaikuttaa, ja lähtisimmekö vielä kotiin. Tilanne ehti kuitenkin edetä klo 19:30 mennessä, että hän hihkaisi meidän lähtevän nyt synnytyssaliin. Sielläkin vielä pohdin, että en oikeastaan uskaltaisi lähteä enää kotiin.
Kaikki tapahtui lopulta melko nopeasti ja hienosti (nyt voi jo sanoa niin). Toiveeni oli ollut käyttää lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä tilanteen ja oman olon niin salliessa, ja vaikka amme jäi nyt kokeilematta, niin lääkkeettömillä keinoilla todella mentiin. Täytyy sanoa, että sen verran koko synnytyskupla, ilokaasu ja kipu laittoivat sekaisin, että oikeastaan pyörin jossain ihan muissa sfääreissä käväisten välillä haukkaamassa huoneilmaa ja selvittämässä päätäni. Kunnes tuli uusi supistus ja sitten taas mentiin. Muistan myös tiedustelleeni, että mitä täällä tapahtuu ja mikä vauva...



Ja sitten.
Kello 22:19 hän syntyi. Pieni, terve, niin kaunis tyttö!
Tuore isä sai leikata napanuoran ja pian tuo pieni laskettiin rinnalleni. Siinä me sitten itkettiin molemmat, minä ja tyttäreni, isän silitellessä meitä molempia.

Sairaalassa vierähti kolme päivää, jonka aikana vuorottelimme tytön sylittelyä ja ihokontaktissa pitämistä. Olen onnellinen saadessani huomata imetyksen alkaneen sujumaan saman tien. Vain kolmantena yönä (ilmeisesti aivan normaali tiheän imun aika) hermo paloi aivan lopullisesti tytöltä, kun tilauksen ja toimituksen suhde ei aivan toiminut. Silloin annoin hänelle lisämaitoa hörpyttämällä.
Mutta muuten kaikki sujui mallikkaasti, ja kuten töistäkin tuttu lääkäri totesi: hieno, reipas tyttö.

Mieheni toimi koko ajan niin upeasti. Hänestä oli valtavan suuri tuki ja apu, ja olen todella kiitollinen siitä kaikesta, mitä hän teki. Siitä, että saimme olla yhdessä tuossa tilanteessa. Mieheni on ollut kotona aivan uskomaton; auttaa, huolehtii, hoitaa ja rakastaa meitä molempia. Kannustaa ja naurattaa.

Elämä kotona on sujunut hienosti (yhtä eilisiltaista huono äiti -oloa lukuunottamatta), ja emme millään raaskisi laskea tyttöä silmistämme. Katselemme hänen kasvojaan, ilmeitään ja eleitään. Juttelemme ja höpöttelemme. Hoidamme ja rakastamme. Ja ihmettelemme: onko tämä todella totta!

Vanhemmuuden tuomat tunteet ovat ilmeisesti jokin aivan oma osionsa, joka asetetaan ihmiseen saman tien, kun hänestä tulee äiti tai isä. En olisi ikinä osannut kuvitella, kuinka vahvoja, syviä ja kokonaisvaltaisia tunteet ja niiden kirjo voisi olla. Kuinka noin pieni ihminen voi laittaa kaiken, siis aivan kaiken ihan uuteen järjestykseen. Kuinka millään muulla ei tunnu olevan väliä, kuin sillä, että hänellä, aarteellamme, on kaikki hyvin. Toki oma osansa on varmasti hormoneilla, sillä olen ehtinyt kotona ollessakin itkemään onnesta ties kuinka monta kertaa.
Yhden hetken mainitakseni eilen kahvipöydässämme vanhempieni käydessä karjalaisperinteitä kunnioittaen rotinoilla. Isäni kertoi oman isänsä sanoneen tädilleni viisi vuotta sitten toivovansa, että isänikin saisi lapsenlapsia. Ja siinä minä sitten itkin tuota. Sitten tuli kuuma ja hiki, niin että me kaikki vain nauroimme. Oi hormonit.

Öisin ei nukuta kuin korkeintaan kolme tuntia, nekin pätkissä. Vähän on asiat jo hujan hajan kotona, tukkakin vähän miten sattuu ja unohtelen sitä ja tätä. Mutta millään niillä ei ole väliä.
On vain tämä hetki, neljäs elinvuorokausi ja suloinen vauvakupla, jonka onnellisuudesta en osaa edes riittävästi sanoa. Voisin katsella ja suukotella tytärtäni kaiken aikaa, mutta haluan suoda tuon mahdollisuuden myös isälle.
Täällä me nyt ollaan, vauvakuplassa. Me kaksi ja vauva. Meidän perhe.

Hän laittoi maailmamme aivan sekaisin, silti kaiken täysin kohdalleen.