Ensin ajatus masensi. Eikä, kierto meni taas hukkaan. Ei mitään tulosta toisesta Letrozol-kierrosta. On kuitenkin taivuttava astetta vahvempiin aseisiin. Se olisi taas askel eteenpäin, mutta tarkoittaisi samalla sitä, että askeleita on edempänä entistä vähemmän.
No, täytyy myöntää, että sisäinen sairaanhoitaja minussa oli jopa kiinnostunut tulevasta pistoshoidosta. Suurimmat pistoksiin liittyneet itselleni tekemäni asiat ovat olleet verensokerin mittaaminen sekä insuliinipumpun kanyylin kiinnittäminen, joten aika vähän tiedän mistään mitään. Siis miltä se tuntuu.
Alakulo oli jo kp1:n jälkeen tipotiessään. Kävin tarkistusultrassa kp 5, jolloin tarkistettiin, että kohtu on tyhjä. Sain lukujärjestyksen pistoksille sekä uuden ultra-ajan. Hain samana päivänä lääkkeet ja tuijottelin kelloa, milloin "saisin" aloittaa. Kehotuksena oli ottaa pistos illalla. Töissä kun on oltava tarkka ajoista, totesin, ettei "ilta" ole sama kuin klo 18 ja klo 22 päivästä riippuen. Kävinpä sitten hermojuoksulenkillä. Tuolla vauhdilla kun olisin osallistunut puolimaratonille!
Lääkkeiden laimentaminen on minusta hauskaa muutenkin. Nyt se oli jopa eksoottista, kun puuhat teki kotona. Silti tilanne oli aika absurdi. Ihan kuin en olisi koskaan tehnyt tällaista ennen, niin tarkasti luin ohjeet. Enpä ole pistänytkään itselleni lääkkeitä.
Näin pitkälle pääsin reippain mielin! Annos vedetty ruiskuun, joka vastaa, eikä kuitenkaan vastaa, insuliiniruiskua. Minusta neula ainakin näyttää pidemmältä...
Odotin miestä saunasta tulevaksi. Sitten ilmoitin: "Mä pistän nyt!".
Rutistin vatsanahkaa sormillani. "Nyt mä pistän!"
Laitoin neulan iholle. "Nyt se menee!"'
Kääk, miten jännitti. Nyt alkoi jo sattua, nimittäin vatsan ihoa. Niin kovasti puristin.
Mies tuli jo vierellekin katsomaan. "Mä pistän nyt!", julistin taas reipasta yrittäen.
Piti vetää taas vähän henkeä. Ja vähän lisää.
"Noooh, nyt mä pistän!"
Ja sitten pistin. Vähän liiankin hitaasti, sillä se ei tuntunut kivalta.
"Apua! En mä voi laittaa sitä lääkettä! Tule auttamaan!", henkäisi sairaanhoitaja, joka pistää toisia tämän tästä. "Työnnä sä mäntää! Ei! Älä koske! Mä laitan! Apuaaa!"
Työnsin kirvelevän lääkkeen ihonalaiskudokseen, annoin neulan olla vähän aikaa paikoillaan, irrotin ihopoimun, nostin neulan pois ja painoin sormella pistoskohtaa samalla hieroen ihoa hieman.
Ja sitten vähän hyperventiloin. Uuh, tällaistako tämä tulee olemaan seuraavat seitsemän päivää?? Ja diabeetikko joutuu pistämään itseään ainakin seitsemän kertaa päivässä!
Hyperventiloin hieman vielä seuraavana aamuna. Mutta illaksi olin jo rauhoittunut. Tulin tuplavuorosta, käytin koiran pihalla. Vedin ruiskuun 75 yksikköä lääkettä, puhdistin ihon, puristin nahkaa ja pistin. Tuosta noin vain. Pikkaisen vain kirveli, mutta muuten ei ollut ongelmaa. Ensimmäinen kerta taitaa todella olla se pahin.
Nyt otetaan taas päivä kerrallaan, mutta toisella tavalla. Ensi viikolla katsotaan taas ultra, josko silloin saisi pistää irrotuspiikin. Yritän olla lukematta netin keskustelupalstoja ja todennäköisyyslukuja onnistumiselle.
Meillä oli oikein kiva pitkä viikonloppu mieheni sukulaisten parissa. Tuli kokeiltua uusia juttuja kaupungilla, syötyä hyvin, käytyä tanssimassa. Tuli siis tehtyä monia tosi kivoja juttuja, huomattua taas, kuinka ihanaa on olla yhdessä mieheni kanssa sekä kaksin että porukassa. Elämää on onneksi hoitojen ulkopuolella ja jälkeen. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti