Sisäinen kriitikko

Uusimmassa Tehy-lehdessä kirjotettiin henkilöhaastattelussa itsekriittisyydestä ja suorittamisesta.
"Kun olen saavuttanut jotain, rimani on ollut ylempänä.--- Olen harvoin kokenut olevani riittävän hyvä ja kelpaavani, vaikka tekisin mitä", sanoi haastateltu. Sanat osasivat sanoittaa tunnemaailmaani jotenkin oikealla tavalla. Ne lienevät samaa sarjaa ajatukseni kanssa: tietävätköhän minut töihin valinneet, mitä ovat tekemässä? Taisin varmaan jotain tehdä oikein, kun kerran minut valittiin. Tai sitten se pelko, että olisi yhdentekevää työkavereille, että lähden entisestä työpaikastani ja samantekevää, että menen uuteen. Mitä, jos olenkin tekemässä virheen?
Mistä näitä keljuja ajatuksia tulee??

Jostain käsittämättömästä syystä huomaan pyöritteleväni tuon kaltaisia ajatuksia keskellä yötä, kun muu maailma nukkuu (tosin ei minun työpaikoillani). Siitäkin huolimatta, että olen viettänyt ihanaa iltaa ystävieni kanssa todella hyvässä talk show -tilaisuudessa, kuullut koskettavia lauluja, puhuttelevia ajatuksia. Ja siellä se Juha taas lauloi: "Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan." Hetkeksi koko muu maailma ja pieni elämäni oli käännetty hiljaiselle, ja oli vain tuo tilaisuus. Keskustelua elämästä. Ainutkertaisesta elämästä.

Ja täällä minä nyt olen. Julkistin Facebookissa työuutiseni, sain onnitteluja. Näin uutisvirrassa kollegani vastaavan uutisen, ja siinä perässä persoonallisia, riemuitsevia kommentteja. "Näin sen pitikin mennä", moni hurrasi. Ja huomaan miettiväni omaa osaani. Kaipaako minua kukaan? Pian entiselle osastolle, entä uudelle? Olen taas se, joka lähtee pois, eikä kukaan muista minua enää. Vai onko juuri tämä se rima? Tavallaan asiat menevät juuri nappiin, mutta se ei sitten riitäkään itselle? Enkö ollutkaan tarpeeksi ja riittävästi?

Kun en edes lapsiakaan saa.

Ja mitäs siellä illassa tänään puhuttiinkaan?
Elämä on ainutkertainen. Minä olen ainutkertainen.
Elämä ei useinkaan mene omien suunnitelmien mukaan, mutta Jumalalla on vielä paremmat suunnitelmat minun varalleni.
Elämä on siunaus. Päätehtävämme on yrittää olla hyvä ihminen lähimmäisillemme. Rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Elämä on ihme, tutkimusmatka. Ihmettelyä ja ihastelua.
Olisiko se tosiaan niin?

(Siis haloo. En kerta kaikkiaan voi käyttää viittä vapaapäivääni tällaiseen työjuttujen pohtimiseen. Pakko yrittää painua nukkumaan. Jospa ajatukset menisivät muualle huomenna puolukkamättäillä.)

Elämme jännittäviä aikoja, ystäväni

Johan nyt jännäksi veti.
Nyt tosin olen enää jälkikierroksilla, ja asioihin tottumiseen menee oma aikansa. Osasipa asiat yllättää!
Työkuviot ovat olleet tänä syksynä pinnalla. Olen hakenut pariin paikkaan ja yllätyksekseni sain molempiin kutsun haastatteluun. Jo tuo on ollut kovin rohkaisevaa ja kannustavaa.
Alkuviikosta sain kuulla saaneeni vakipaikan toiselta osastolta. Homman juju piili tosin siinä, että päätös oli tehtävä seuraavaan aamuun mennessä, vaikka tänään olisi ollut seuraava työhaastattelu. No, tiesinhän minä, mitä tulisin tekemään, mutta halusin silti nukkua ensin yön yli, tehdä lista-ihmisenä plus- ja miinuslistat jokaisesta kolmesta vaihtoehdosta (nykyinen, vakituinen tai haastattelu kolmanteen). Kyse ei olisi mistään uusista ympyröistä, sillä hain omille kiertoalueilleni. Mutta iso päätöshän se kuitenkin oli.

"Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan," lauloi Juha Tapio radiossa ajellessani tuplavuoron päätteeksi kotiin. Ihan kuin olisin ehtinyt miettimään asiaa pitkän päivän aikana. Mutta tuntui kuitenkin, että nyt olisi käännettävä tämä lehti. Jätettävä jotain, jotta voisi saada jotain.

Ja niin ilmoitin eilen ottavani paikan vastaan.

Onhan tässä jo muutamat itkut melkein itketty. Ikävä ja haikeus toiselle osastolle, tärkeiksi tulleita työkavereita... Paljon on ehtinyt tapahtua lähes viiden vuoden aikana, jonka olen siellä viettänyt. Osan kiertolaisena, mutta viettänyt kuitenkin. Mikä raakile olinkaan tullessani osastolle! Kiitin osastonhoitajaa siitä, että hän oli uskonut minuun ja halunnut minut töihin. Tänä päivänä olen erittäin kiitollinen saamastani kokemuksista, niin hyvistä kuin vaikeista. Joistakin pulssi kiihtyy hieman vieläkin, mutta hyvillä mielin voin ajatella toimineeni suoraselkäisesti ja rehellisesti, kohdanneeni pelkoni, tehneeni valintoja ja kehittyneeni sairaan hyväksi hoitajaksi (pieni kehu itsestä päivässä ei haittaa). Opittavaa kuitenkin riittää aina. Aloittaessani opintojani en olisi uskonut löytäväni itseäni tällaisista hommista. Ja kuinkas sitten kävikään!

Kaikki on elämässä mahdollista. Voihan olla, että syvennän nyt jonkin aikaa tuolla toisella osastolla ja ehkä jossain vaiheessa pyrin taas toiselle osastolle. Tai sitten osastot yhdistetään joka tapauksessa.
Kuka tietää. Päätös on nyt tehty ja on aika mennä eteenpäin. Kaikki menee varmasti hyvin.

Mitä tulee lapsettomuusasioihin (se varmaan lapsettomuusblogin lukijaa kiinnostaa), niin on siitä vähän puhuttu. Pintapuolisesti, sillä se ei tunnu olevan nyt enempää meidän kummankaan mielessä.
(Ja kyllähän se iskee välillä miettimättäkin. Oman lapsen kaipuu.)
Mies heitti tänään hassun vitsin raskauden aiheuttamista hormonimyrskyistä, kun olin ähissyt hänelle jotain. "Mitä sä tolla tarkoitit? Miksi sä noin sanoit?", tivasin tivaamistani. Ihan kuin miehellä olisi muka ollut joku röntgenkatse. Mutta molemmat tiesimme, että ei se ollut mitään. Vain töistä väsyneen hoitajan turhanpäiväistä ähinää. Mutta suoraan sanottuna en ole halunnut edes miettiä koko asiaa. En vielä, ei ole sen aika. Nyt vain ollaan ja eletään. Annetaan elämän kerrankin tasaantua.

Hengitän syvään. Lähden kohta kaatosateessa kulkemaan kuntosalille jumppatunnille. Tästä on hyvä aloittaa vapaapäivien vietto. jos vain saan ajatukseni irti töistä näiden myllerrysten jälkeen.

Päivän miete

Tunteet tulee ja menee.
Onnellisuus on, joka pysyy.

Näitäkin tunteita.

Arvelin, että jossain vaiheessa niitä taas tulee. Surun ja kaihon tunteita.

Vietin tänään ihanaa iltaa rakkaiden ystävien sekä uusimman tulokkaan, pojan 11 viikkoa, kanssa. Juteltiin ja jaettiin elämästä, naurettiin, myötäelettiin, tsempattiin ja iloittiin. Minulla ei tällä kertaa ollut kuin elämän onnen ihmettelemistä, kerrankin. Poika oli suloinen, häntä ihasteltiin. Tuore äiti pohti imetystä, toinen äiti kertoi kokemuksiaan. Minä kuuntelin, enkä osannut sanoa mitään. Edes työni puolesta. 

Huomaavaisesti minulta kysyttiin, että tekeekö tällainen minusta pahaa. Kauniisti ajateltu. Sanoin, että ei tunnu missään. Kaikki on ollut niin hyvin suuren päätöksen jälkeen. Puhukaa vain. Minä dippasin porkkanaa dippikastikkeeseen ja rouskutin menemään. Osa puheista meni ohi.

Tulin kotiin. Päänsärky ja siihen liittynyt pahoinvointi jatkoi aaltomaista jyskettään, jo toista päivää. Sama kävi viime viikolla. Mutta se ei nyt ollut tuo olo, joka vaivasi.

Se oli se jokin ikävän tuttu. Haikeus. Suru jostain, mitä ei ole. Suru.

Tunne menee varmasti pian ohi, eikä tunnu mitenkään juuria myöten kalvavalta. Mutta välillä näinkin, jotta voi taas ponnistaa eteenpäin. Tuollaisiakin kokemuksia on hyvä saada tutussa ja hyvässä seurassa.

Ehdottomasti menen uudestaan, olen lasten kanssa ja teen kaikkea tavallista. Nyt ehkä tuo olo vain aiheutti sen, että haikeus pääsi luikahtamaan tunteisiin.

Oman paikan löytämistä

Viime viikkoina tajuntaani on alkanut hiipiä pohdinta: onko tämä sitä normaalitilaa?
Nyt ei hötkyillä tai surra lapsettomuusasiaa, ei pohdita muuttoa tai asuntojen etsimisiä, ei sitä, missä pitäisi asua, missä käydä, mitä harrastaa, mitä tehdä työksi.
Itseasiassa olen ollut varsin onnellinen nykyisestä tilanteesta ja siitä vapauden tunteesta tehdä asioita ja elää. Nyt lapsettomuuden suru ei varjosta elämääni, ei peitä osaa näkökentästä, ei ole painona hartioilla, ei aiheuta "entä, jos..", "sitku.."-ajatuksia, olen osannut hengittää paljon vapaammin. Minua itseänikin vähän hämmentää todeta tuollaista, toisaalta on todella riemullista. Olen mennyt ja tehnyt paljon asioita aiemminkin, mutta se on ollut vähän kuin joku olisi ollut silmäkulmassa; ihan kokonaan ei näe. Tai sitten tahra silmälaseissa; pystyy näkemään, mutta tahra häiritsee koko ajan, vaikka sitä ei ajatellisikaan.
Voisin luetella moniakin arjen asioita, joiden keskellä huomaan välillä huokaavani, kuinka mukava on olla vain yksin tai kaksin. En jaksa enää edes potea syyllisyyttä moisesta. Miksi pitäisi?

Luulen menneen kesän laittaneen aika monen asian ruotuun, sillä niin monta -käytännössä meidän koko elämä- laitettiin melkoiseen pyöritykseen. Tuntui, että menetimme kaiken, mutta saimme ne uudenveroisina takaisin. Kotikin pääsi siihen myllerrykseen mukaan, mutta hämmästyttävää kyllä: myymättä ja ostamatta yhtään mitään saimme aivan ihana ja uudenveroisen kodin. Miten rakas tämä onkaan. Ja eilen kykkiessäni puolukkamättäillä ihan meidän lähellä ajattelin myös tätä asuinseutua. Miten täydellinen paikka! On luontoa, järviä, marjoja, ulkoilureittejä, mutta myös kahviloita, liikuntatoimia ja hyviä palveluita, kuten hieronta. Matka kaupunkiin ja töihin käy hujauksessa, ja tämä vajaa puolituntinen sopii oikein mainiosti työpäivän nollaukseen sekä etäisyyteen. Nuorena tekemäni kokoelma-cd soimaan ja kuvittelemaan kukat hiuksiin matkalla San Fransiscoon. Peace and love!

Ai että. Liittyy varmaan lähenevään 30-vuotissyntymäpäivään, mutta myhäilen lähes päivittäin tyytyväisyyttäni. Moni asia on tasaantunut myrskyisän 20-vuosikymmenen aikana. Niin moni. Tietyt karikot on saatu onneksi tasaantumaan ja oma itse on muotoutunut. Minusta on tänä päivänä aivan hillitöntä katsella lavakasvimaatani, hakea puolukoita takapihalta, asetella värikäs pöytäliina pöydälle, ommella kukallisesta retrokankaasta kauppakassia, kuunnella "vanhaa" musiikkia, väkerrellä kokkailujen parissa, suunnitella kurpitsahillon tekemistä ja uppoutua pianon tai kitaran soittamiseen. Tätä elämäni on, ja rakastan sitä. Rakastan kukkia, värejä, kauneutta ympärilläni. Rakastan pieniä hetkiä, kastehelmiä lehtien päällä, sateenkaaria taivaalla, puiden ruskan väriä. Rakastan mieheni ja ystävien kanssa olemista. Rakastan, rakastan, rakastan. Olen yrittänyt välillä tehdä asioita toisin, mutta voin vain todeta, että tämä minä oikeasti olen.

Oma paikka. Tuuli on laantunut. Ei tarvitse hötkyillä, mihinkään ei ole kiire. Tässä on hyvä olla, ihan kaikkinensa. Minä olen riittävä ja kelpaan. Kaikki on hyvin.
Kuinka vapauttavaa.

Rauhasta käsin

Hitaasti hyvä tulee.
Vähemmän on enemmän.
Rauhasta käsin.

Viime vuosien aikana olen oppinut todella paljon itsestäni. Joskus tuntuu, että koko vuosikymmen kahden- ja kolmenkymmenen vuoden välillä on ollut pelkkää oppimista. Kantapään kautta, innostuen, kompastuen, sisuuntuen, hätiköiden, rauhoittuen, harmistuen, ilostuen, oivaltaen ja ymmärtäen. Se lohdullisuus elämässä on, että valmiiksi tässä ei tulla koskaan (ai miten niin lohdullista, heh), vaan oppiminen jatkuu aina ja eri elämäntilanteissa ja ikäisenä.

Monenlaisia vaiheita on tullut käytyä läpi elämässä, ja ihan kaikkia niitä ei ehkä olisi halunnutkaan kokea. Kaikesta huolimatta on ihana huomata, että hei, nyt tuli tällaista. Tällainen minä olen, kaikkine kokemuksineni. En ole ylpeä joistakin tekemistäni asioista, mutta niistä on tultu eteenpäin ja opittu. Sitten on taas otettu spurtteja elämännälkäisenä, juostu joka paikassa, nautittu joka hetkestä, iloittu, kun pystyy, saa, osaa ja on mahdollista. On ollut myös "pienempiä" oppimisia, kuten niitä, mistä pidän ja mistä en. Onneksi olen aika nopeasti ymmärtänyt palata omien juttujeni pariin. Kokeilut ovat kuitenkin tehneet hyvää.

Välillä elämä heittää eteen asioita, joiden kanssa ei oikein tiedä, miten toimia. Ne saattavat vaikuttaa aivan liian suurilta ja vaikeilta. Aloitin työnantajallani työni kauhun ja innon sekoittamin tuntein lähes viisi vuotta sitten. Pelkäsin, että työ on aivan liian vaikeaa ja haastavaa. Todennäköisesti en tulisi pärjäämään. Liian vaikeaa ja henkisesti raskasta. Mutta sisuunnuin ja totesin, että tekemällä oppii. Ja suurimman osan näistä vuosista olen pitänyt työtäni ihan parhaana.

Elämäni varrelle on osunut useita tilanteita, jolloin on todella kysytty kanttia tehdä niin kuin sydän sanoo. Minulle tämä tarkoittaa myös viisauden ja ohjauksen pyytämistä Jumalalta. On ollut tilanteita, jolloin haluaisi vain niin kovasti tehdä tai saada jotain, mutta olosuhteet eivät anna myöten. On pakottauduttu keksimään jotain muuta, ja silloin olo on ollut rauhaton. Useimmiten ne muut asiat ovat myös olleet hyviä, mutta kun mieli askaroi osittain muissa aiheissa, niin ristiriitaahan siitä tulee.

Joku sanoi joskus viisaasti, että ehkä minua testataan. Ehkä Jumala katsoo, että miten pitkään yritän räpiköidä ja järjestellä omin voimin ilman, että antaisin Hänen osoittaa minulle tietä parempia suunnitelmia kohti. Olen kuvitellut antaneeni ohjakset Hänelle, mutta olen silti jatkanut itsepintaisesti omien suunitelmieni eteenpäin viemistä.

Mutkat suoraksi oikaisten voin todeta nyt, monien kompastelujen, itkettyjen itkujen, murheellisten olojen ja katkerien hetkien jälkeen saavani tehdä asioita rauhasta käsin. Ei se ole ollut todellista rauhaa, että olen halunnut saada lapset heti, vaan ensin on pitänyt antaa muiden asioiden tapahtua ja eheytyä. Olemme vielä matkan alussa. Vauhti on esimerkiksi vuoden takaiseen paljon hitaampi, koen silti, että vähemmän on enemmän. Hitaasti hyvä tulee. Teen tätä kaikkea rauhasta käsin. Rauha sydämessä.

Harjoitus 1: Tee kasvimaa.
Kuoki maata. Kippaa kasa multaa. Tasoita, hivele sitä käsillä. Tee siemenille urat. Istuta. Hoivaa. Nauti uudesta kasvusta.

Harjoitus 2: Ompele.
Piirrä kaavat. Leikkaa kangas. Kaiva ompelukone esille. Tutki ohjeita (koneen tai ompelutyön). Keskity tekemääsi. Laita Spotify taustalle soimaan, esimerkiksi Classic Acoustic -soittolista (luvassa mm. Beatlesia, Simon&Garfunkelia, Bruce Springsteenia, ja Eric Claptonia). Älä yritä ehtiä mahdollisimman paljon.Ota oppia, luota itseesi.

Harjoitus 3: Lue kirjaa, älä lehtiä
Käy kirjastossa, vaella hyllyjen välissä pää vinossa kirjan nimiä lukien. Ole ennakkoluuloton. Lainaa useita vaihtoehtoja. Lue, keskity henkilöihin, kerrontaan, ympäristön kuvauksiin, sanavalintoihin, kirjan aikakauteen. Eläydy. Heittäydy kirjan vietäväksi.

Harjoitus 4: Laula tai soita
Ihan sama, miten hyvin koet osaavasi soittaa tai laulaa, anna palaa! Musiikilla on ihmeitä tekevä vaikutus, ja mikäs sen parempaa kuin musisoida itse! Pysähdy vaikka saman laulun tai kappaleen kohdaksi pidemmäksi aikaa, harjoittele ja anna musiikin viedä. Nuotit, viivastot, nyanssit ja melodiat, ah.

Harjoitus 5: Tapaa ystäviä
Ei sentään erakoiduta liikaa, vaan sovi lenkki-, kahvi-, käsityö-, marjastus- tai muuten vain höpöttelytreffit ystävän tai useamman kanssa. Älkää unohtako nauraa.

Arjen onnen murusia

Onnellista käpertymistä, hymyjä, sanoja ja halauksia. Söpistelyä.
Salaatin ja rucolan lehtiä omasta kasvimaasta.
Puolukoita - hiukan vielä raakoja - mäntyjen juurelta.
Innostavia työpäiviä omapotilaan kanssa. Paljon ohjausta ja opetusta. Hienosti menee!
Kännykästä hävisi kaikki taivaan tuuliin . Yhteystiedot, tallennetut reseptit, valokuvat. Kaikki. Jäljellä ennakoiva tekstinsyöttö, oudot oletusasetukset, tyhjä puhelin. Ei mitään.
"Kuinka sinut saa harmistumaan tai suuttumaan?", kysyttiin työhaastattelun lopuksi. Työhaastattelun!
Huima tehotreenitunti, mikä fiilis! Historiallinen kehonhuolto, minä oikeasti rentouduin.
Pyöräilyä harrastuksiin ja kauppaan.
Tiskejä tiskipöydällä, oi laiskuus.
Niin hyvä kirja, ettei malttaisi laskea käsistään.
Kampaaja-ajan varaaminen. Innosta kihisen jo kasvivärien kokeilusta.
Kaikonnut uni, sillä olo on niin mahdottoman onnellinen ystävistä ja yhdessä vietetystä ajasta.
Kahvinkeittoa vapaaehtoishommissa. Hymyjä ja naurua, kuulumisia, kyläkutsuja. Oi kyllä. Kaikkea tuota.
Työkaverin ihania uutisia. Liikutuksen kyyneliä.
Se raukea olo työputken jälkeen. Nyt koitti vapaapäivät.
Elokuvailta miehen kanssa, kainaloon käpertyneenä. Uni vei.
Hajanaisia mainintoja arjesta. Minun elämäni. Aika kiva (paitsi kännykän tyhjeneminen).💗

Hengähdys

Ohhoh, vai on tämä peräti 100. kirjoitukseni. Jollain lailla olisi ollut mukava voida kirjoittaa jotain erityistä, mullistavaa tai muuten vain tärkeää. Sata kirjoitusta! Onneksi kaikki sentään eivät ole ollut pelkkää itkua ja porua aiheesta lapsettomuus, vaan olen uskoakseni ollut aika positiivisin mielin muistakin aiheista. Olen kenties saattanut intoilla ihan vaikka uutta käsitiskiainetta (taisinpa hyvinkin. Luonnonkosmetiikka aiheuttaa innostumista.) Mutta sitähän tämä elämä on: vaikka mitä ja siitä intoilua.

Tänään olen ollut hyvällä tavalla väsyneellä päällä. Samaan aikaan on ollut ihanaa ja helpottavaa huomata, että mitään ei oikeastaan tarvitse tehdä. Aika on ollut säilöä marjoja pakastimeen, leipoa sydämeni kyllyydestä, saada ystäviä kylään, käydä töissä ja muilla menoilla. Aika on kiireisille päiville ja hetkille.
Mutta nyt on aika levätä ja vaikka lukea kirjaa tai kerätä satoa omasta kasvimaasta.

Aika hieno tunne.

Samoin ajattelen, että nyt on uuden aikakauden aika. On aika viettää meidän kahden vuotta, jättää lapsettomuusaihe aivan muualle. Se on saanut jo riittämiin meidän aikaamme. Nyt saamme hengittää ja katsoa, mitä tästä tulee. Onhan tätä toki täällä tullut jo kirjoitettua, mutta välillä tuntuu vain hyvältä saada todeta ääneen, miten kevyt olo nyt on.

Tuntuu hyvältä.

EDIT. Mitä touhuan, kun olisi kerrankin aikaa vain olla ja relata? Siivoan.
Olipas tuokin.