maanantai 25. maaliskuuta 2019

Pieni Mokkapalakertomus ja pohdintoja kirjoittamisesta

Olen huomannut pohtivani aika ajoin blogini tulevaisuutta. Tai en tiedä aivan siitä, mutta ainakin sitä, että mitä oikein kirjoittaisin. Ja sitten taas toisaalta koen itselleni merkittäväksi saada kirjoittaa asioista, jotka ovat mielen päällä, ja joihin joku ehkä saattaa samaistua.
Oikeastaan siis pienen pohdinnan myötä en niinkään harkitse blogini lopettamista.

Sinänsä tämän aloittamissyy, lapsettomuus ja -hoidot, ovat jo siinä mielessä taakse jäänyttä elämää, että emme ole ainakaan jääneet lapsettomiksi. Lapsettomuuden kokemus ja tunnemaailma tulevat luultavasti aina olemaan osa elämäämme.
Jossain vaiheessa vaihdoin blogin otsikkoakin, sillä saattoi kulua monta kirjoitusta ja viikkoakin, ennen kuin taas mainitsin lapsiin liittyviä asioita. Elämäni on onneksi ollut niin täynnä kaikenlaista mielenkiintoista ja inspiroivaa.

Olen hehkuttanut ja intoillut täällä milloin mistäkin, niin luonnosta, matkoista, musiikista, ystävistä, keittiöpuuhista kuin lopulta myös niistä odotetuimmista: raskaudesta ja vauva-arjesta. Ja onhan tämä kirjoittaminen mukavaa puuhaa. Mitä luultavammin tekstini saati sitten kuvani ovat kaikkea muuta paitsi ammattimaisia, taitavia tai edes nokkelia. Eikä tarvitsekaan. Ja oikeastaan - loppujen lopuksi tämä on projekti itseäni ja ajatusten selkiyttämistä ja kirkastamista varten. Tietenkin kirjoittamistahti on vähentynyt roimasti, sillä päivät ovat valintoja täynnä. Huldan nukkuessa voin joko tehdä kotihommia, juoda rauhassa aamukahvin, tehdä kotijumppaa, lukea kirjaa, vastata viesteihin tai esimerkiksi kirjoittaa. Useimmiten siirryn kahvin jälkeen pyykkien/tiskien/ruoanlaiton/imurin kimppuun, sillä siisti koti ja touhukas olo tuovat minulle iloa ja onnistumisen tunnetta.

Mutta tietynlainen sensuuri on iskenyt. Se tuntui saaneen alkunsa eräästä aivan harmittomasta Instagram story -päivityksestä. Se taas johti tyhjyyteen, ja samaan aikaan vastaan tullut nuoruusmuisto sysäsi mietteeni tuohon epävarmaan yläastenuoren aikaan ja tunnemaailmaan. Ja jostain syystä olen tarkistanut kaikki mahdolliset julkaisut tietynlaisten ajatussyynin kautta.


Ehkä pieni kertomus mokkapalasta valaisee osaa tämän päivän tunnelmista.
Annas, kun kerron.
Leivoin viikonloppuna mokkapaloja, joista tuli oikeastaan makuhermoissani The Mokkapaloja. Mitään niin hyviä mokkapaloja en ollut tehnyt. Mutta nyt olin saanut käsiini aivan loistavan ohjeen vegaaniseen versioon, että melkein itketti. Kyllä, itketti. Kenties jonkinlainen pika-aikamatka lapsuuden mokkapalamuistoihin sai oloni kovin iloiseksi. Ehkä vähän noloksikin, koska mies ei tainnut ihan ymmärtää intoani. Ei halunnnut tuossa hetkessä edes maistaa.
No niin, ohjetta halusin hehkuttaa, ja menin kehumaan leipomusta äidilleni kutsuen vanhemmat meille kahville seuraavana päivänä. Mokkapalat olivat menossa eräseen tilaisuuteen, mutta olin valmis leipomaan uuden satsin, mikäli kotiin vietävää ei jäisi. Ja kuinka ollakaan, niin sitten toin kotiin tyhjiä rasioita.
Aamulla ryhdyin taas tuumasta toimeen juotuani aamukahvin. Hieman puuha tosin keskeytyi Huldan herättyä.
Sittemmin maistoin pienen palan.
Voi ei! Eihän se ollut näin kuivaa viimeksi? Jokin meni nyt pieleen! Olisiko se sittenkin ollut minuutin liian kauan uunissa? Tai jos vika oli durumvehnäjauhoissa, joihin jouduin turvautumaan tavallisten loputtua?
Pähkäilin ja popisin koko lenkin tuota mokkapala-episodia. Lopulta luulin keksineeni syyn. Se oli se kuorrute! Jos minulla vain olisi ollut aikaa ja lisää aineksia olisin tehnyt uuden. Enhän minä nyt voisi tarjota tuota! Perutaan kahvittelu; se The Mokkapala olikin viikonlopun onnistuminen, tämä oli vain "ihan hyvä". Ihan turhaan kehuin.
Vasta, kun kotikatu alkoi, loksahti jotain paikoilleen. Suhtauduin mokkapalaan kovin pedantisti, vaativasti ja täydellisyyttä tavoitellen, ja koska se ei sitä mielestäni ollut, olin huono ja epäonnistunut. Mokkapalasta oli vahingossa tullut sijaiskärsijä tilanteessa, jossa taisin sittenkin jännittää enemmän kuin luulinkaan.  Olin koko päivän kytännyt erästä puhelua, ja samaan aikaan sekä toivonut niin kovasti että uskonut, että sitä ei takuulla tulisi. Mitä nyt minulle; tällaiselle? Ihan huonolle, epäonnistuneelle.
Koska puhelun suhteen en voinut muuta kuin odottaa, purin kaiken tarmoni noihin mokkapala-parkoihin pyrkien onnistumaan - edes siinä.
Ja miten kävi kahvihetken? No, meillä oli oikein mukavaa ja mokkapalat - ne olivat tosi hyviä; sellainenhan se ohjekin oli.


maanantai 18. maaliskuuta 2019

Vertaistukea, ei vertailua.

En ole käynyt missään perhekerhoissa, vauvaharrastuksissa, muskareissa, olkkareissa, äitiryhmissä, vauvajumpissa, en siellä enkä täällä. En ole kokenut "vieraiden äitien porukkaan" menemiseen vielä tarvetta, sillä olen kokenut saavani eniten siinä, kun olen tavannut ystäviäni lähikaupungissa. (Olen ehkä jopa hiukan pelännyt tuollaisiin ryhmiin menemistä, ehkä syy selviää myöhemmissä pohdinnoissa.) Osa heistä on äitejä, joten olen saanut heidän kanssa pohtia vanhemmuuteen ja kasvatukseen liittyviä teemoja. Lisäksi olen miettinyt, että Hulda tuskin vielä kaipaa vauvakerhoja.
Eilinen vauvauinti oli siis ensimmäinen kokemus, jossa olimme äitiporukassa. Toki jokainen keskittyen omaan vauvaansa, mutta myös jutellen toisille äideille ja vauvoille. Kun sitten istuimme kaikki äidit, mummot ja vauvat saunan lauteilla iloitsin tuosta kokemuksesta! Miten ihana, iloinen ja avoin porukka! Miten hauska oli nähdä eri ikäisiä vauvoja, kuulla ja nähdä muiden kokemuksia ja käytäntöjä. Pitäisiköhän sitä lopulta itsekin hakeutua perhekerhoon, eikä aina vain sosialisoida niin, että järjestää menoja kaupunkiin tai kutsuu ystäviä kylään?



Kun lopulta istahdimme takaisin autoon iski ahdistus. Minä en edes syöttänyt vauvaani! Tuolla varmaan jokaisella oli jonkinlainen eväs lapselle (lauteilla imettäen tai sitten pukuhuoneessa korviketta tai muuta evästä antaen). Nyt minun tyttöni kuivuu takapenkille toppahaalariinsa pakattuna kuin rusina! Ihmetellen olin sivusilmällä seurannut muiden äitien näppäriä otteita heidän pukiessa lapsiaan välikerrastoihin ja kauniisiin, juuri sopiviin välikausihaalareihin. Ja minä? No, minä sulloin vauvan talvihaalariin, pistin hiukan liian pienen kypärämyssyn villapipon alle (liian pieni johtui siitä, koska se oikean kokoinen hävisi mystisesti jonnekin. Olen tullut siihen lopputulokseen, että joko minä olen pistänyt sen äitidementiassani vaikka pakastimeen tai sitten koira on syönyt sen.). Tavallaan tuossa pukuhuoneessa minulle valkeni kaikki se epävarmuus, huonous, tietämättömyys, osaamattomuus ja kaikki muu iloinen äitiyden tunnekimara. Riemun ja murheen sekaisessa tunteessa sitten hurautin kotiin toivoen, että rusina-Hulda jaksaisi. Ja sitten: kotiovi kiinni. Turvapaikka. En lähde täältä enää ikinä minnekään.

Päätin, että miehelle en puhu. En sitten millään. Mitä hänkin tähän osaisi sanoa? Raukka, käy töissäkin vielä ja hoitaa siellä mummot ja papat niin, ettei tarvitse hetkeäkään pohtia tekeekö oikein vai väärin.
Sitten kävi ulko-ovi. Keitin miehelle kahvia.
"Mites teillä meni?"
Ja sitten annoin tulla.
Vuodatukseni päätteeksi oli yritettävä vakuuttaa, että itse vauvaunti oli oikeasti, siis niin oikeasti, siis ihan oikeasti, siis todella, todella ihanaa. Ja miten vauva nautti, polski, nauroi ja iloitsi! Me mennään sinne uudestaan! Mut mä en osaa mitään!

Kuulun erääseen Facebook-ryhmään, jonne olen satunnaisesti kirjoittanut. Aika on yleensä mennyt muihin puuhiin, mutta olen silti pitänyt ryhmää silmällä. Sen sisäinen henki on tuntunut kovin tsemppaavalta, lämpimältä ja ihanalta. Moni siellä kertookin jakavan tunteen. Keksin sitten purkaa tunnemyräkän sinne, sillä en enää kehdannut kuormittaa miestäni tai ystäviäni tällaisilla pohdinnoilla. Mietin vain, että olen varmaan ainoa, jota edes yhtään mietityttää tai kokee olonsa epävarmaksi. Minusta on nimittäin tuntunut, että jopa sellaiset, joilla on elämässä menneet polut hiukan sivuraiteille syystä tai toisesta - ketään vähättelemättä tai arvottamatta - , pystyvät hoitamaan lapsensa todella hyvin. Heiltä löytyy tarvittavat varusteet, vaatteet, ruoat, soseet, sormiruokatietous ja niin edelleen.
Mutta sen verran höhlä olen, että en jaksa kovin kauaa popista epävarmuuksistani yksinäni. Joten annoin palaa.



Ja miten paljon kommentteja, tsemppejä ja tukea sainkaan!!
Osa alkoi aivan itkettää ja olisin niin mielelläni halunnut pistää pystyyn "riittävän hyvien äitien kerhon", sillä moni tuntui jakavan samanlaisia ajatuksia. En laita ryhmän kommentteja tähän suoraan (vaikka mieli tekisi), mutta referoin joitakin niin, että ne eivät ole tunnistettavia tai yhdistettäviä mihinkään. Kommenteista kävi ilmi, että edes silloin, kun lapsia on jo useampi, niin olo on edelleen epävarma. Jokainen lapsi on omanlaisensa ja jokaisella on omat tarpeensa ja juttunsa. Minulle vakuutettiin, että kaikki äidit ovat epävarmoja, edes jossain vaiheessa, ja että tekemällä oppii. Kantapää on minulle varsin tuttu monesta muusta eri yhteydestä, joten sinänsä äitiys ei varmasti olisi poikkeus. Olin myös itse pyrkinyt noudattamaan sitä, että vauvaa rakastettaisi, pidettäisi lähellä ja turvassa. Tuo varmasti oli se kaikkein tärkein.



Minulle välittyi tunne, että kaikki halusivat uskoa ja valaa sellaista kokemusta, että äidit ovat toisilleen vertaistukea, tsemppareita ja lämpimiä halauksia sen sijaan, että syötäisi toisia äitejä elävältä tai kilpailtaisi keskenään. Joku pohti, että muiden neuvominen saattoi olla vaikeaa siksi, että oli itse epävarma tai sitten oli pelkoa, että joku tulee "ohjaamaan". Tunne oli ristiriitainen; tavallaan halusi ohjausta, toisaalta taas koki sen olevan "pätemistä".



Kommenteista kantautui vahvimmin viesti, että jokainen äiti on paras äiti lapselleen. Parempi ottaa rennosti ja nauttia. Hiukan myös humoristisesti joku totesi, että vauva ei tiedä muusta, kuin että oma äiti on paras. Eräs kultaneuvo kuului myös niin, että lapsiaan rakastaa niin paljon, että pelkää, ettei ole ole täydellinen ja tekee virheitä. Epävarmuus onkin siis rakkautta omaa lastaan kohtaan.



Kuva Pinterestistä

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Polskis ja molskis vaan!

Otin luultavasti asiasta ennemmin selvää kuin synnytyksestä, ja kyselin mahdollisuuksista siinä vaiheessa, kun Hulda oli suunnilleen kuukauden. Nimittäin vauva-uinnista!
Ja kun vihdoin ikä, paino (vähintään 3 kuukautta ja 5 kiloa) sekä olosuhteet osuivat kohdilleen, niin mepäs sitten hurautettiin naapurikunnan uimahallille ja puettiin uikkarit päälle! Jospa vaikka oma uima-innostukseni tarttuisi hiljalleen tyttöönkin.
Ja miten kivasti kaikki menikään! Kovasti piti tarkkailla ympäristöä, vettä, tilannetta, mutta ai että sentään! Sitten se polskiminen ja nauru alkoivat! Teki itsellekin niin hyvää olla kerrankin altaassa keskittyen käsillä olevaan hetkeen, rauhoittua ja ihmetellä yhdessä tyttäreni kanssa uutta tilannetta sen sijaan, että uisi uimarataa edestakaisin kilometrit, potkut, vedot ja hengitysrytmit mielessä. Nyt vain olimme ja tutustuimme uuteen. Oi että. Nauratti itseänikin.


Arki on soljunut mukavasti. Illat menevät edelleen tytön kanssa yöunille rauhoituessa imetysmaratooneineen ja viime yötä ennen yöt sen sijaan ovatkin kuluneet 1-2 tunnin välein heräämisillä. Hiukan ehkä tokkuraista meininkiä aika ajoin, mutta iloja on onneksi riittänyt.
Ollaan kyläilty, käyty kahviloissa ja kotonakin ystäviä ja sukulaisia kestitty. Olen nauttinut kokkaamisesta ja siitä, että Hulda on voinut tarkkailla tilannetta kantorepussa ja ottaa siinä tirsat. Unet nyt muutenkin tuntuvat olevat hiukan hakusessa, joten kunhan nyt jossain vaiheessa nukkuu.


Omanlainen kriisinsä koitti minulle (taas) viime neuvolakäynnin myötä. Paino ei ole hurjan hurja, vaikka tyttö tuntuu syövän kyllä usein, olevan tyytyväinen, pissaavan ja kakkaavankin paljon. Toki liikkumisia on melkoisesti päivän aikana... Lääkäri ei onneksi ollut huolissaan, kun kerran omilla käyrillä mennään, mutta silti hän toi useaan kertaan esiin kiinteiden aloituksen. Olin aika järkyttynyt. Mitä? Nyt jo? Ajatukseni oli aloittaa sormiruokailulla puolen vuoden iässä, joten... tämä tuli nyt vähän äkkiä. Jotenkin koin tilanteen myös hiukan uhkaavaksi. Olisiko kiinteille todella perusteita? Se ei kyllä vaikuttaisi painoon, kevyet kasvissoseet... Olisiko vauva edes valmis?


Aikani asiaa tunnemyräkässä vaahdottuani (kiitos ja anteeksi mieheni ja ystäväni) aloin selvittelemään asiaa. Oma järkeilyni kiinteiden aloittamiselle nojasi painon ja kalenterin sijaan vauvan valmiuksille (jep jep. Syömiseni ovat alkaneet aika tavalla kiinnostamaan) sekä sille, että kiinteät voisivat kenties tuoda lisä-apua lopuille refluksi-oireille. Ja jo päivässä-parissa olin innolla paahtamassa ja soseuttamassa bataattia! Että bon appetit, vaan!



Ensimmäinen maistaminen sujui oikein mukavasti. Taisi teelusikallinen päätyä ihan masuun asti, eikä sosetta kolattu pihalle. Jos kiinteiden aloittaminen olikin ollut minulle ensialkuun pienoinen järkytys ja uhka (hyvänen aika! Onhan se aika iso asia, että minun ja Huldan väliin onkin yhtäkkiä tullut... joku bataatti!), niin nyt olin jo innoissani seuraamassa tyttäremme reaktioita ja uuteen tutustumista. No, seuraavina päivinä mielenkiintoa ei sitten ollutkaan, joten muutaman kokeilun jälkeen päätin siirtää jatkoa odottaen taas paremmin herkkyyskausia.


Paljon uutta sekä Huldalle (jolla nähtävästi aloin kutsumaan vispaajaamme) ja minulle. Mielenkiintoisia uuden oppimisia, hiukan myös ahdistustakin ("Kaikki muut äidit tietävät tasan tarkkaan, miten toimia/miten pukea/mitä leluja/mitä ja miten syöttää/miten hoidetaan iltatoimet ja nukkumaan käymiset/miten sitä ja miten tätä!!!!!!!" Enköhän minäkin pärjää, mutta välillä koen olevani aika yksin pohdintojeni kanssa. Tai saatan tajuta edes miettiä jotain vasta siinä vaiheessa, kun muut äidit ovat jo täyttäpäätä touhunneet jo vaikka miten. No, mitäs juttelin parin "superäidin" kanssa.), jonkin verran väsymystä mutta paljon, niin paljon iloja ja onnellisuutta. Päivät soljuvat hurjaa vauhtia muodostuen pienistä osasista, hetkistä, leikeistä, lukutuokioista, vaunulenkeistä, päiväunista, imetyksestä, mutta myös omista inspiraatioista. Hauskaa oli päästä taas kokkailemaan uusia juttuja kylässä käyneille ystäville ja tutkia uusia ja uusia ohjeita. Onni on myös lukuisat ystävät lähellä ja kauempana, joiden kanssa jutella, kysellä, pohtia ja purkaa. Niin iso onni.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 2

Onko sillä mitään väliä, millä täyttää vapaa-aikansa? Entä, jos taustalla on tietyt arvot? Vai riittääkö, että saa vain "jotain muuta" arjen keskelle?

Iltapäiväkahviseuraa
Olen huomannut tulleeni herkemmäksi sille, mihin haluan käyttää vapaa-aikani. Naurattaa tosin juuri käyttämäni sana. Mikä "vapaa-aika"? Koen olevani vapaalla kaiken aikaa, iloisessa sekamelskassa keskellä vauvaperhe-elämää. Tarkoitan tuolla sanalla tässä yhteydessä sitä aikaa, jonka voi ottaa omiin ajatusprosesseihin, latautumisiin, hengähtämisiin, sosiaalisiin tilanteisiin ja vaikka sitten somen käyttöön. Kovin tarkka portinvartija en tässä suhteessa ole, sillä toisinaanhan tulee jaksoja, jolloin vain kaipaa "höttöä" (esim juuri niiden kevyempien romaaninen lukemista, joiden luettua ei viikon päästä enää muista, mistä kirjat kertoivat), siis välillä myös aivot narikkaan -ajanvietettä.

Kuvia lenkiltä, jolle pääsin poikkeuksellisesti ilman vaunuja
Pidän valtavasti ihmisten seurassa olemisesta, ja vastakohtana minulla on myös tarve olla itsekseni, pohdiskella, puuhastella, olla ja elellä. Jos ensimmäisinä vuosina tänne muutettuamme janosin saada ystäviä saatoin lähteä kahvittelemaan ihan vain siksi, että joku lähti kanssani. Ja olihan se kivaa, molemmista. Mutta silti se "jokin" puuttui. Joidenkin kanssa ystävyys on säilynyt tietyllä tasolla, mutta vuosien varrella oikeasti ystäviksi kutsuttavia on alkanut kertymään muista yhteyksistä. Vauvan tulon myötä olen lähtenyt kotoa tapaamaan ystäviä ja käynyt eri paikoissa, mutta huomaan, että nykyisin mieluummin harkitsee, kuinka usein lähtee, kuinka moneen paikkaan päivän aikana ja kenen kanssa. Itse jaksaisin, mutta mitä enemmän olen alkanut tuntemaan tytärtäni, huomaan, milloin hän kaipaisi esimerkiksi leikkimatolla leikkimistä, eikä vain sylissä istumista meluisassa kahvilassa. Olen alkanut myös ymmärtää ystäväni sanoja vauvan "suuritarpeisuudesta" etenkin eilisiltaisen tapahtuman perusteella. Kotimatkalla mies nimittäin pohti: "On tää meidän vauva aika eloisa [muihin vauvoihin verrattuna]. Ihanaa, kun hän on niin eloisa."
Vauva on siis tavallaan myös turvani. Silloin, kun en tajua itseni takia pitää "vapaapäiviä" menoista, on hänen takiaan mietittävä menoja tarkemmin.


Vauva-arki ottaa myös veronsa, myönnetään (nimimerkillä Hulina-Huldan kanssa viime viikolla yöt valvoneena. Tyttö söi joinakin öinä 1-2 tunnin välein ja päivisin nukkui tuskin tuntiakaan yhteen mittaan). On joitakin tilanteita, jolloin olen esimerkiksi lähtenyt tapaamaan tuttua kahvilaan, mutta jota olen etukäteen jännittänyt hiukan. Ja jopa miettinyt jälkeen päin, että olinkohan ihan höhlä, toiminkohan oudosti, pitiköhän hän tuota ihan ajanhukkana. Tapaamiset ovat useimmiten olleet mukavia, mutta huomaan, että mieluummin vetäydyn pääasiassa mukavuusalueelle niissä tilanteissa, kuin voin. Heti tämän kirjoitettuani tajuan, että tuskin tulen ikinä kuitenkaan kieltäytymään kahvikutsuista ja saatan jopa itsekin kysyä tuttavalta tapaamista. Tärkeämpää on silti miettiä omia voimavaroja kulloisenakin hetkenä. Onko nyt se aika, jolloin erilaisten kuormittavampien tekijöiden lisäksi kannattaa sopia tapaaminen, joka saattaa olla enemmän kuormittavampi kuin rakentavampi?



En tarkoita, että ihmissuhteita tulisi arvottaa niin, että vain ne, joista minä saan, voi pitää tai niiden eteen voi nähdä vaivaa. Joskus vain monen kuormittavan tekijän vuoksi tuskin kannattaa haalia itselleen lisää tilanteita, joissa joutuu vähän jännittämään. On ihan hyvä olla välillä vain sellaisessa seurassa tai tehdä niitä asioita, jotka ravitsevat. Uusien kokemusten ja tilanteiden aika tulee myöhemmin.


Saimme kokea ihanan esimerkin tästä viime viikolla. Se oli se kauan odotettu isyyslomaviikko, joka sitten menikin aivan toisin, kuin olimme ajatelleet. Minä ärhäkässä alilämmöstä kuumeeseen sahaavassa flunssassa, mies angiinassa ja vauvalla hulinavaihe. Ou jea. Olin jo aiemmin kutsunut vanhempani meille syömään, mutta koska olimme vasta loppuviikkoa kohti alkaneet tervehtymään, ja kaipasimme jo kipeästi normaalia perheaikaa yhdessä,joten päädyimme perumaan lounaan (itseasiassa heidän ehdotuksestaan). Tulin myös tuon viikon aikana itkeneeksi väsymystäni joidenkin pikkuasioiden keskellä ja kaiken tämän myötä tuli tajuttua, että nyt tarvitsemme latautumista.
Lopulta vanhempani kuitenkin tulivat meille. He veivät Huldan ja koiran vaunulenkille ja me kävimme miehen kanssa kaksin kahvilla, vieläpä kävellen ihanassa aurinkoisessa säässä. Miten hyvää se tekikään.
Muutamat hyvät hetket ja olin taas takaisin raiteillani. Ja siis miettimässä uutta ruokailukutsua (ja sopimassa muitakin tapaamisia).


Entä muu vapaa-aika, ilman toisia ihmisiä?
Tällä hetkellä en jaksa lukea kevyttä kirjallisuutta, vaan nyt mennään asiakirjalinjalla. Jossain vaiheessa saatan ehkä siirtyä joihinkin kertomakirjallisuusromaaneihin, mutta sen aika tulee, kun se tulee. Toisinaan (äitiyslomallakin) luen oman alani liiton lehtiä. Kunhan en lue "paineen alla".
Television katsomisesta olen luopunut jo aikapäivää sitten. Odotin pitkään uuden Selviytyjät Suomi -kauden alkamista, sillä katsoin vuosi sitten ensimmäisen kauden (mitäpä muutakaan pitkillä sairaslomapäivillä olisi tehnytkään). Nuorempana olin kovin kiinnostunut ensimmäisistä amerikkalaisista Selviytyjät -kausista, ja toisaalta nyt hiukan haikeudella mietin vuoden takaisia hetkiä ja oloja.
Mutta se, että pystyisin olemaan oikeaan aikaan ruudun äärellä ja vieläpä koko ohjelman ajan... ei vain onnistu! Yritin katsoa paria ensimmäistä jaksoa Ruudusta myöhemmin, mutta ensin tuli stressi katsomisesta ja lopulta vain tajusin, että en oikeasti edes saa jaksoista mitään. Niissähän on vain pelkkää juonittelua. Silläkö haluan täyttää vähäisen "oman aikani"? Päätin siis olla katsomatta ohjelmaa, ja hyvä niin.


Miten tämä liittyy kasvatukseen?
Ehkä ei vielä kovin paljon mitenkään, mutta koen, että tässä vaiheessa on minun itseni tärkeä tehdä hyvä pohjatyö. Olla avoin, rehellinen, herkkä, kuulosteleva, tunnusteleva, rohkea ja lempeä itseäni kohtaan. Mistä minä pidän? Mikä oikeasti tuo minulle hyvää? Mikä ravitsee minua? Mikä tuo minulle sisäistä rauhaa? Mistä nautin? Mistä ammennan voimavaroja huolehtia perheestäni, itsestäni, ystävistäni, työstäni, arjen koko paketista?
Uskon, että ollessani rehellinen itselleni suhteessa omaan aikaani voin jo nyt sekä tulevaisuudessa luoda parempaa kasvuilmapiiriä tyttärelleni. Toivon, että joskus voimme sitten yhdessä lähteä metsän poluille ja laavuretkelle tai miksi ei jopa huvipuiston vuoristorataan! Mutta kaikkein eniten toivon, että saisin kuorittuani oman sydämeni ympäriltä niitä kerroksia pois, jotka estävät kuulemasta aitoja toiveitani. Ja ettei tyttäreni koskaan rakentaisi niitä oman sydämensä ympärille.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kun Hulina-Hulda taloon tuli

Eräänä iltana sen keksin. Voisiko aika, jota elämme, liittyä nyt niihin hulinoihin?
Olin onnekseni lukenut vain paria viikko aiemmin Imetyksen tuen sivuilta nelikuisen hulinoista, ja jopa vinkannut ystävääni kyseisestä vaiheesta. Ajatellut jopa, että huhheijaa, kun meillä ei onneksi niitä vielä ole. Juuri, kun sai tilanteen jotenkin rauhoittumaan masuvaivoista.
Mitä vielä. 😅

Uusia taitoja
Hulina-Hulda asettui meillekin taloksi. Se tarkoittaakin sitten sitä, että tyttö ei nuku enää kovin pitkiä päiväunia, ja rauhoittuminen levolle on muutenkin hankalaa. Itseasiassa koko syömistouhu... voi hyvänen aika, siis joskus. Toisinaan on aivan sama, missä kulmassa masuun saa murkinaa, mutta annas olla, kun pienen päässä hämmentää. Silloin harmittaa asento, paikka, häly, äidin juttelut, puoli tai ylipäänsä se, että pitäisi syödä. Valitettavasti nälkä helpottuu vain syömällä, ainakin niin minä olen oppinut.
Niinpä päiväni ovat nykyisin olleet melko pitkälti sitä, että joko juttelemme ja höpöttelemme, leikimme ja touhuamme, mutta voin kopata vauvan myös kantoreppuun, jonne hän onneksi melko hyvin saa nukahdettua (oi sitä onnen hetkeä, kun hän rauhoittui pianonsoittooni!!). Mutta ne muut hetket. Tuntikausien pötköttelyt sängyllä, jossa tuntuu tytöllä olevan paras paikka rauhoittua ja syödä. Joka ilta. Ja usein myös päivisin. Vaunuihin vauva tuntuu nukahtavan melko helposti, mutta eräänä iltana sainkin sitten huhkia oikein olan takaa kaiken maailman ylämäet, maat ja mannut, kun nälkä iski pienelle niinkin lähellä tai kaukana kuin 2 kilometriä kotoa. Siinä oli jo otettava juoksuaskelia, jotta hän ei aivan kuvittelisi, että ruokatarjoilua ei enää olisi. Onneksi tyttö ei taida olla kovin pitkävihaista sorttia, vaikka katsoikin minua isän sylistä kyynelsilmin hiukan loukkaantuneena. Oih ja voih. Kerrottakoon, että hän on useimmiten jaksanut lenkit aivan mainiosti ja jatkanut vielä uniaan puolesta tunnista tuntiin kotiin palattuamme. Nyt saa olla tyytyväinen, jos tyttö nukkuu edes tuntia yhteen soittoon. Tämä pätee myös yöelämään.

Äidin sydän sulaa, kun vauva nukahtaa syliin soiton aikana
Yöllä sitten hutkitaan, vatkataan, vispataan, häärätään, kääntyillään, halutaan syödä, ei haluta syödä, halutaan sittenkin, kiukustutaan, halutaan toinen puoli, ei sittenkään, nukahdetaan, sätkitään, kääntyillään ja vääntyillään. Ou jee. Olen taas hetkeksi luopunut siitä, että tyttö nukkuisi omassa sängyssään (, joka on tätä nykyä isojen vauvojen pinnasänky! Se toimii "sivuvaununa" sänkymme vieressä.), sillä muuten jäisin joka tapauksessa kuulostelemaan, että täytyykö hänet nostaa takaisin vierelle. Ja oikeastaan ajattelen myös niin, että jos näillä hulinavaiheilla on taustalla se, että 4-7 kuukauden iässä tapahtuu niin suuria kehitysharppauksia, niin varmasti pieni pää on jo aivan hämmennyksissä. Uskon läheisyyden tuovan turvaa ja tukea uuteen vaiheeseen. Ja voiko tuollaista pientä kättä omaa rintakehää vasten niin vain raaskia irrottamaan. Pienen raap... silittäessä minua hymisten itsekseen syödessään... 💗

Meillä on jo iso tyttö!

Uuteen sänkyyn tutustumassa
Oikeasti tämä hulinavaihe on vain mielenkiintoista, ja väsymystä tuovat vain muut seikat ja olot. Harmillista on nimittäinen, että baihe ajoittui nyt näille viikoille. Tällä viikolla on nimittäin se kauan odotettu isyysloma, mutta sen pääosia näyttelevät nyt yksi kuumeinen (mies), yksi alilämpöinen (minä) ja tuo edellä mainittu Hulina-Hulda. Tällä hetkellä olen joutunut vain pyyhkimään mielen kalenteristani kaikenlaisia haaveita ja suunnitelmia, joita olin itsekseni toivonut tälle viikolle. Ehkä me vielä joskus pääsemme vauvauintiin, laavuretkelle, kyläilemään, saamme toisen mummon kylään ja sitä rataa. Ehkä mekin vielä pääsemme joskus viettämään kahden keskistä aikaa. Eilinenkin oli aika ihana, kun Hulda malttoi ensin syödä ensimmäistä osaa iltapalastaan olohuoneessa, sitten leikimme melko pitkän tovin. Sekin oli minulle jotain: viettää iltaa perheenä, höpötellä niitä näitä, kuunnella tytön kiherryksiä ja nähdä naurun riemastuttaneita kasvoja, silmäillä hiukan tv:täkin (sivuseikka. En ole vain aikoihin nähnyt oikeastaan mitään, vaikka eipä tuo kovin suuri menetys ole ollut.). Sitten vetäydyimme makuuhuoneeseen nukutuspuuhiin. Joskin klo 23:30 tuumin, että mitenköhän tässä sitten kävi... kumpi taisi nukahtaa.

Muista juoda paljon
Perusfiilis: aika kiva ja positiivinen. Vauva on kyllä niin rakas ja ihana. Tykkään elämästäni, ja vastapainoksi vauvan hoitoon on niin kiva pohdiskella ja jakaa aatoksia ystävien kanssa vaikka sitten viestien välityksellä. Tai selvitellä itse monen eri teemaisia asioita. Hiukan välillä väsyttää, kun vauva on nyt tosi kiinni minussa, mutta onneksi senkin saa sanoa ääneen. Sitten taas jaksaa. Ilo irti omista kauppareissuista, tai että sain järjesteltyä pari hyllyä. Pienet ilot on pop. Ja opin paikka jälleen kerran: kaikkea ei tarvitse eikä täydy.



Oloa uhmaten kävin metsässä lenkillä!
Se olikin sitten enemmän mielen kuin kropan
hyvinvointiin.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Epäonni vai onni?

Olen jäänyt odottelemaan, mitä lempeyden teema tuo mieleeni ja eteeni edellisen postauksen jälkeen. Kuinka olenkaan yllättynyt! Jatkan tarkemmin lempeyden teeman ympärillä, mutta nyt pohdin hetken jotain muuta.

Tapahtui viime sunnuntaina.
Kävin tyttäreni kanssa vanhemmillani viettämässä pienimuotoisesti isäni nimipäiviä. Äiti tapansa mukaan oli häärinyt kovasti keittiössä. Hän sitten kysymään, että mitä ruoka-aineita välttelen. Kerroin välttäväni edelleen maitoa.
"Hmm..Mitenköhän tuo porkkanakakku... Käyköhän juokseva Oivariini...?"
Lopulta selvisi, että kaikki leipomukset sisälsivät voita.
Ahdisti ja tuntui todella pahalta. En halunnut olla vaivaksi ja ongelmaksi. Äiti ei ollut vain tullut ajatelleeksi. Hän kuittasi asian vain hymyillen ja pyyhältäen touhuamaan, että "äh, älä sitä enää mieti". Mutta vauvan parhaaksihan minä. Yritin vielä mutista, että jospa aloittaisin siedättämisen jo... Tämä sai aikaan täystyrmäyksen molempien vanhempieni taholta hymyillen. Kyläily oli mukava, mutta olo jäi kyllä kurjaksi mennessäni sittemmin kirkkoon seurakuntayhteisömme messuun.

Illan myötä olo tuli paremmaksi, ahdistus helpottui. Mutta mitä sainkaan tilalle? Tämä on lähinnä vitsi, mitä heitin sittemmin. Lähdin pakkaamaan tytärtäni aikomuksenani lähteä kotimatkalle. Meitä molempia väsytti jo.
Jonkin ajan kuluttua tajuan: koti- ja autonavaimeni on varastettu.
Myöhemmin, mieheni tuotua auton vara-avaimen, selviää, että pihassa olleessa autossa oli käyty, mitään ei oltu viety. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mutta oletettavaa oli, että varkaalla oli avaimeni ja hyvin vahva mahdollisuus selvittää osoitteeni.

Ihan älyttömän kurja tapahtuma, joka kotimatkalla miettiessäni oikeastaan oksetti. Meidän omaisuuteen oli kajottu!! Meille voisi joku tulla! Joku voisi viedä kannettavan tietokoneeni, jossa olisi kaikki tyttäreni kuvat!
Mutta mikä merkillisintä, olo oli kuitenkin varsin kiitollinen, siunattu, hyvä. Jo tapahtumat kirkolla, mieheni suhtautuminen minuun ja tyttäreemme (kuin karhuemo!), monien tuttujen ja tuntemattomienkin avun tarjoaminen, halaukset ja tsemppaukset... Mitä kohtaamisia! Sain käydä myös monia lohdullisia ja ihania keskusteluja whatsappin välityksellä ystävieni kanssa ja ymmärtää, kuinka paljon välittäviä ihmisiä meillä oli ympärillämme.

Seuraavana päivänä mieheni otti ohjat käsiinsä ja millä tarmolla ryhtyi järjestelemään asioita samalla, kun minä pyöritin arkea. Pian meillä oli jo uudet lukot ja avaimet ovissa, viralliset ilmoitukset hoidettu yhdessä ja kaikki taas mallillaan. Näin mieheni elementissään, asioita järjestelemässä ja perheensä puoliaan pitämässä. Kuten siinäkin hetkessä, kun eräs naapurimme tuli ovelle tiedustelemaan, että meiltä oli kuulemma hävinnyt avain.
"Ei ne mitään ollut hävinnyt! Ne varastettiin!"
Hän toimi niin upeasti, meistä huolehtien.

Merkillistä, kuinka tilanteen huomaamisen jälkeen vyörynyt ahdistus oli hävinnyt niin pian. Olin saanut tilalle melkoisen turvallisen ja kiitollisen tunteen. Tällaiset tapahtumat tuppaavat laittamaan liikkeelle myös erinäisiä ajatusprosesseja, ainakin minulle. Turvattomuuden, itsesyytösten, ahdistuksen, epäuskon, harmin, hämmennyksen ja häpeän tunteiden tilalle tulvi roppakaupalla tunteita, joista voin olla vain kiitollinen. En varsinaisesti iloitse tapahtuneesta, sillä olisin kyllä varsin mielelläni voinut elää ilman sitäkin. Mutta ennemminkin olen onnellinen sen jälkeisistä tilanteista. Siitä, kuinka sain ihailla mieheni toimintaa ja suhtautumista asioihin. Siitä, mitä kaikkea tämä sai aikaan suhteellemme. Siitä, millaisia kohtaamisia minulla oli ystävien ja tuttavien kanssa. Tarkemmin en osaa määritellä. Mutta hienoja asioita on tapahtunut.
"Ahdistaako sua vielä se varkaus?", minulta kysyttiin eräänä päivänä.
"Ai mikä? Ai niin se... Ei todellakaan. Siitä on seurannut niin paljon hyvää."

Koalaa kaivaten