Kun väsymys eskaloitui ja Suomi MM-mestaruuden voitti

"Palaan. Nyt itkuväsymys.", vastasin tänään ystävälleni. En jaksanut (enkä toisaalta Huldalta pystynyt) vastata heti. Peilistä katsoivat turvonneet silmät, sekainen tukka ja en oikeastaan edes näitäkään nähnyt. Hulda katsoi minua hiukan kummissaan, sitten taivutti jalkojaan niin, että sai varpaista otteen ja nappasi sukan suuhun. Pieni kikerrys. Hymyilytti silmiin pyrkivien kyynelten takaa. Voi toista.

Edellisilta oli jälleen niitä hetkiä, jotka kuuluvat sarjaan "äitiyden kurjuuksia". Toisaalta mietin aamulla tilanne myös niin, että tällaisen musertavan väsymyksen ottaa vastaan paljon rennommin (vai niin, ettei jaksa edes muuta ajatella?), kuin sellaisen, jolloin uuvutti lapsettomuussurun ja -hoitojen aikana. Tällainen väsymys koetaan jonkun vuoksi, ja se on jotenkin paljon ymmärrettävämpää, kuin se, että taustalla velloo epämääräinen suru ja kaipaus. Lapsettomuus ei näy päälle, eikä sitä voi oikein kenellekään sitä kokemattomalle selittää. Toisaalta ei myöskään tätä vauvaperhe-arjen väsymystä voi ymmärtää, ennen kuin sitä on kokenut. Toivon sydämeni pohjasta, etten ole erehtynyt joskus vähättelemään tai mitätöimään kenenkään väsymystä tai sitä, kuinka sinänsä yksi pieni asia saattaa saada aivan järkyttävän suuret mittasuhteet ja reaktiot. Kuten vaikka tuo eilinen. Lienee sanomattakin selvää, että se yksinään ei ollut riittävästi aiheuttamaan sitä tunnemyräkkää, vaan toimi ikään kuin ponnahduslautana siihen, mihin kaikki purkautui.

Olin ollut aikeissa katsoa jääkiekkoa. Siis ensimmäistä kertaa katsoa tv:tä niin, että saisin olla rennosti. Tähän mennessä en muista, että olisin koko Huldan elinaikana oikeastaan katsonut mitään tv:stä, tai jos olenkin, on tilanteisiin liittynyt jonkinnäköistä vauvan huomiointia. Olen pomppinut jumppapallolla, kanniskellut vauvaa ympäri asuntoa, heijannut, sylitellyt, syöttänyt, höpötellyt ja leikkinyt. Taisin siinä sivussa ehkä saada jonkinlaisen silmäyksen ohjelmasta. Mutta nyt olin päättänyt (kun tajusin vasta muutamaa päivää aiemmin jääkiekon MM-kisojen alkaneen), että nyt minäkin katsoisin peliä. Yleensä olemme katsoneet pelejä mieheni kanssa, joten tokihan nyt tänäkin vuonna. Hulda oli edeltävästi ollut todella tarvitseva ja tavallaan katsoinkin pronssiottelun. Hyvissä ajoin iltaa tyttö alkoi kuitenkin näyttää väsymisen merkkejä, joten toiveikkaasti tein hänelle iltatoimet ja siirryimme makuuhuoneeseen. Kaksi tuntia myöhemmin Hulda söi edelleen, uneen. Sitten hän havahtui hereille ja olikin täynnä tarmoa. Peli oli alkanut aikoja sitten. Minun oli jo päästävä syömään itsekin; oli tullut huono olo. Hulda sai nyt tulla seuraamme, mutta väsyi taas melko pian. Seurasi syömistä... ja viimeisen tunnin ajan puremista, joka oli minulle aika kova pala. Itketti, kun sattui niin kovasti. Imetys alkoi myös ahdistaa ja pelottaa, eikä se tieto, että kiinteitä menee vielä varsin vähän, eikä tyttö ymmärrä tuttipullon päälle, auttanut asiaa. Minun oli ruokittava hänet. Lisäksi kodissamme paleli ihan vietävästi, kiitos putkisaneerauksen. Ja me molemmat olimme vielä aika flunssaisia. Tärisin hormoneissani kuin horkka, itkin väsymystäni, säikyin Huldan puremista (, joka kaiken lisäksi remahti kihertävään vauvannauruun joka kerta, kun älähdin, kiljahdin, parahdin tai tuskastuin puruleluna olemiseen) ja lopulta kuulen, kuinka mies sammuttaa television.
"No, miten kävi?", niiskutin peiton alta.
"Suomi voitti maailmanmestaruuden."
No just.
Uusi itkuaalto oli valmis. Pitikö sen juuri nyt voittaa; siis kaikista päivistä juuri nyt?!
Some täyttyi pian mörkö-hästägeistä, joista minulla ei vieläkään ole tietoa sen tarkoituksesta. Eikä sen koommin halua selvittää.

Oikeasti en elä sumussa koko aikaa. Mutta välillä on niitä päiviä, jolloin tuntuu, että pienikin vastoinkäyminen kaataa koko pakan. Ja sitten sen pakan keskeltä tulee ajatelleeksi, että onpas nyt sormiruokailuprojektit ihan sekaisin, kun vaihtelua ei ole ollut nimeksikään. No, oikeasti en jaksa edes miettiä tuollaista. Kunhan vauva edes saa harjoitella jotain. Jonkinlaista järkeä ajatuksissani siis on; en jaksa  potea enää huonommuutta vaikkapa siitä, että viime viikko oli aika porkkanapainotteista tai osittain syötän Huldalle soseita ja puuroa. Tai siitä, että kesällä ostamani kankaat seistä napottavat edelleen koskemattomana hyllyssä.
Mutta aika sumussa tässä silti mennään. Olen sanonutkin miehelleni, että puhu vain, kerro vain; minä en pysty tai jaksa kommentoida, mutta kiva on kuunnella. Huomio menee niin suurelta osin Huldaan, että suurempien keskustelujen käyminen on tuntunut liki mahdottomalta.

Nytkin kirjoitan tätä Huldan kanssa. Saa nähdä, miltä tämä vaikuttaa myöhemmin.

Oma aika.
Sitä kaipaan toisinaan. Siis muutakin, kuin syömistä, suihkussa käymistä ja kotihommien tekemistä rauhassa. Olisi kiva katsoa jotain, lukea kirjaa, käydä tanssitunnilla ja tavata ystäviä tarvitsematta huomioida Huldaa.

Mutta nyt lopetan. Hermo meni, siis Huldalla. Välipala-aika.

P.S. Jännityksellä odotan ylihuomenna alkavaa reissua, jolle olemme suuntaamassa kaksin. Ajomatkaa on noin kuusi tuntia, joka varmasti tulee koettelemaan Huldan ajokestävyyttä.Toivottakaa onnea.

Tapahtui evakkoreissuilla

Palasimme eilen Huldan kanssa kotiin. Hetkeä aiemmin olin tosin käynyt pulittamassa 5 minuutin lääkäriajasta 74 euroa vain kuullakseni kaiken olevan hyvin. Parkkipaikalla en oikein tiennyt ajaako suoraan kaupungin päivystykseen vai mitä oikein tekisin. Joka tapauksessa täyden auton purkaminen tuntui yhtäkkiä todella uuvuttavalta urakalta. Onneksi Hulda teki ratkaisun puolestani ja nukahti aika pian. Kipaisin apteekissa täydentämässä lääkearsenaalia ja sain lisäksi purettua tavarat ja ladattua pyykkikoneen pyörimään. Kodin vastaanotto ei ollut kovin lämmin; tavarat olivat sikin sokin, lattiat totta kai suojapahvein suojattuna, eivätkä patterit toimineet. Keitin itselleni tulokahvit ja tuumin hetken. Hulda heräsikin uniltaan, joten kauan ei seuraavaa siirtoa tarvinnut miettiä.

Olemme siis kotona. Takana on noin 1,5 viikon mittainen evakkoreissu putkisaneerauksen alta pois. Nyt huomaan, että etukäteen stressaamani aika on jo onneksi ohi ja sujunutkin oikeastaan varsin mukavasti ja monisävyisesti. Paljon olen ainakin saanut ajattelemisen aihetta. Tällä hetkellä, kun olen saanut nauttia harvinaisesta hiljaisesta aamusta ja omasta ajasta kahvikuppeineni, huomaan väsymyksen ottavan taas valtaa. Oikeastaan viikot ovat imeneetkin aika paljon, vaikka ovat antaneetkin.

Mikäs maaseudun rauhassa ollessa! Olen tullut lenkkeilleeksi tunteja noissa samoissa metsissä, joissa niin usein kävin nuorena. Nyt suhasin siellä milloin Huldan kanssa, milloin myös koiran, milloin kaksin koiran ja milloin ihan yksinäni - kahdesti jopa juosten! Kyllähän se metsässä oleminen on vain niin ihanaa ja rauhoittavaa. Jos alkuvaiheessa nautin lukemattomista sini- ja valkovuokoista, niin nyt sain haistella jo tuomen kukkien tuoksua.

Juoksulenkkiä - vai kukkien ihastelua?

Ensimmäiselle viikolle mahtui myös paljon suunnittelu- ja toteutushommia. Olin mukana seurakunnan kevätpäivän järjestämisessä, mutta myös ottanut suunnitellakseni vohvelimenun sunnuntaiselle kevään viimeiselle messulle. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, että innostuin, mutta minua huvitti, kuinka tohkeissani todella olinkaan, kun lopulta olin päässyt vohvelitäytepyörittelyissäni jonkinlaiseen päätökseen. Olimme suunnittelutiimissä vielä keksineet, että kuinka hauskaa olisi saada kuvat malliannoksista. Ja minähän niitä sitten innolla toteuttamaan! Oli niin hauskaa väkertää annoksia ja etsiä kuvaustaustoja. Lopulta kuvailin annoksia pyrstö pystyssä, sillä minusta aivan täydellinen tausta oli tuo ihana, keväisen kirjava Mummon tekemä räsymatto. Tärisin, sillä olin niin innostunut. Tulipa myöhemmin harjoiteltua myös annostäytteiden tarvemäärän laskua. Mitoitimme täytteet 120:lle vohvelille, joten siinäpä olikin sitten pohtimista. No, mukava ja mielenkiintoinen haaste tuokin!Kevätpäivälle leivoin sitten kasan korvapuusteja, joka sekin oli niin hauskaa.
Ilman evakkomatkaani en olisi kyennyt noihin urakoihinkaan; Hulda tapansa mukaan oli varsin osallistuvainen, joten äitini nautti saadessaan viettää laatuaikaa tytön kanssa.
Viikonlopun tapahtumat puuhailuineen menivät varsin mukavasti, eivätkä vain etukäteisleipomisten vuoksi.
Aaah. Kerroinko jo, kuinka nautin ja iloitsen toisille leipomisesta ja kokkaamisesta!

Mikä vohveliannos maistuisi sulle?

Korvapuusteja kevätpäivään

Metsämessussa

Seuraava viikko pyörähti aikanaan käyntiin, ja me Huldan kanssa saavuimme evakkomajoitukseen vanhemmilleni jo sunnuntai-iltana. Tuntui uuvuttavalta pakata jälleen tavaroita, joita oli häthätää ehtinyt pyykkäämään viikonlopun menojen keskellä. Mutta yhteispelillä mieheni kanssa oli autoon tuupattu taas niin rattaat kuin syöttötuoli, vauva ja kasa vaatteita ja vaippoja. Täältä taas tullaan.
Alkuviikosta pääsimme retkelle työkavereideni kanssa. Olo oli kuin rekan alle jäänyt, enkä olisi jaksanut nyt yhtään mitään järjestelyä ja valmistelua. Tiesin kuitenkin, että luonnossa ja yhdessä oleminen tekisi hyvää. Ja tavallaan tekihän se, vaikka Hulda oli koko reissun ajan todella itkuinen.

Nokipannukahvit kuksassa ja suklaabanaania vaniljakastikkeella - nam!

Kesä pääsi sitten yllättämään tämän äidin! Olin nimittäin kovalla tohinalla etsinyt aiemmin vaatteita Huldalle 68 ja 74 cm koissa, ja etenkin pitkähihaisia bodyja. Jo viikonlopun kevätpäivä todisti sen, että noilla varusteilla vauvan kantaminen kantorepussa läkähdyttäisi meidät molemmat; puin hänet hihattomaan mekkoon. Niinpä tiistaille suunnittelemani kaupunkipäivä todellakin keskittyi kirppiskiertelyyn. Toki löysin joitakin juttuja jo tulevaisuuteenkin, mutta myös sopivia kesävaatteita tuolle lämpöpatterille. Mutta taas vastaavasti olikin jännää pukea tyttöä loppuviikosta, kun keli heitti sitten taas vilpoiselle.

Ai tätä lämpöä!

Mehuthan nuo kaikenlaiset menot ja tapahtumat ovat aika lailla vieneet. Tai ei ehkä ne, vaan huonosti nukutut yöt. Onneksi vanhempani eivät kuulemma ole kuulleet mitään Huldasta. Päivät ovat olleet myös työntäyteisiä tytön kanssa, etenkin, kun flunssa mokoma asettui myös taloksi. Parin päivän menot peruuntuivat pikkuhiljaa, ja varsinkin perjantaille suunnitellut menot oli lopulta todella viisasta jättää. Tyttö on ollut kovin kipeä, ja Panadolia olen antanut nyt useammin. Onneksi nenä on pysynyt keittosuolaliuoksella auki ja syöminen on sujunut. Korviaan hän on kuitenkin haronut, ja sillä lähdinkin häntä näyttämään lääkärille. Mutta kuulemma kaikki on tosi hyvin. Mutta miten hauskaa olikaan eilisiltainen tuokio mieheni tullessa kotiin iltavuorosta. Ihan paras lääke! Tytön kasvoille levisi Naantalin auringon kokoinen hymy ja hän hihkui, pomppi, heilui ja huojui nähdessään iskänsä. Aivan itseäkin nauratti.
Omaa vauhtia hiukan hidastaa myös minuunkin tarttunut flunssa. Olisi mukava saada kotia taas siistimmäksi, kukkapenkkiä laitetuksi ja puuhatuksia yhtä sun toista. Mutta evakkouskin verottaa tietyllä tavalla. Toisaalta huomaan, että olisi vain ihana käydä nukkumaan, ihan sellaisen asentoon, kuin huvittaa. Tai lähteä vain jonnekin. Mutta tietenkään se ei ole mahdollista. Ja kyllä päivä tästä taas reipastuu, kun Hulda heräilee kunnolla. Aiemmin teki jo heräilyä itkien käheästi kipujaan ja kurkkuaan. Annostelin Panadolin jo valmiiksi, mutta tyttö pääsi lopulta taas uneen iskänsä kainalossa.

Edellisen päivän puuhat pyörivät myös mielessä. Isoisäni terveydessä alkoi tulla outoja asioita, ja kävimme häntä katsomassa ja hoitamassa useita kertoja päivässä päätyen siihen, että oli paikallaan lähteä päivystykseen. Nyt hän on osastolla.

Oma lukunsa ovatkin sitten ajattomat hetket, lyhyetkin keskustelutuokiot, lapsuus- ja nuoruusmuistoissa viivähtäminen. Ja vastaavasti taas nähdä, kuinka uusi polvi - Hulda - asettuu perhekuntaan. Kuinka hän ja vanhempani ovat jo varsin tuttuja. Elämä jatkuu.

Minun vanhat astianit!

Onnea äidit, siis minäkin!

Eilen oli ensimmäinen äitienpäivä, jolloin minäkin kuuluin juhlittavien joukkoon. En vieläkään ymmärrä sitä todeksi. Aamulla tosin tirautin pari kyyneltä tyttöä imettäessäni tämän hieroessa rintakehääni kissanpennun lailla. Voi pieni kullannuppu, minun rakkaani, oma aarteeni!
Kömmin sittemmin aamupalalle ja keittiön pöydällä odotti onnittelukortti kera joskus ilmoille heittämäni toiveeni mukainen Muumi-muki (ensimmäiseni!) ja paketti. Voi miestäni! Muki lähti heti pesuun ja käyttöön ja tuumiskelin puuroa syödessäni päivän kummallisuutta ja erityisyyttä. Vauvan syötyä puin hänet vaunulenkille ja lähdimme aurinkoiseen aamuun nähdäksemme sekä järvien selällä kimaltelevat säteet että useissa lipputangoissa liehuvat Suomen liput. Juhlapäivä. Onnea äidit! Makustelin mielessäni: onnea minä! Minäkin. Minä olen Äiti. Tyttäreni äiti. Mikä kunnia.
Lenkki kulki pitkin kauniita maisemia, vaellellen eri järvien rannoilla. Linnut sirkuttivat puissa, tuuli humisi, koivunlehtien vehreys valkomustia runkoja vasten näytti niin kauniilta, keväiseltä ja tuoreelta. Kaiken uuden edessä olevalta. Raikkaalta. Olin kuin koivu uusine silmuineen ja lehtineen. Elämää jo jonkin verran nähnyt, mutta jatkuvasti monen uuden edessä. Uusia silmuja ihmetellessä, uusien lempeiden ja välillä myös ankarampien tuulien puhaltaessa.
Hulda kuului välillä lauleskelevan vaunukopastaan unen seasta. Voi, minun pieni tyttöni!
Kun sitten astelin alas viimeistä mäkeä hyristelin itsekseni ajatusta, että olen maailman parhaimmalla paikalla, enkä haluaisi vaihtaa osaani mihinkään. Miten onnekas saan olla. Uskomattomalta tuntui myös ajatus siitä, että Hulda ei tulisi olemaan vain hetkellinen ilomme, vaan jos kaikki menee hyvin (elämästähän ei koskaan tiedä), niin hän on osa elämäämme vielä vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan perhepedissä nukkuen, mutta saamme tutustua ja tuntea häntä vielä kauan. Mikä kunnia!

Aamukahvi maistui paremmalta ;)

Kuvituskuva aiemmalta reissulta

Aamupäivä menikin sitten hiukan toisissa tunnelmissa, sillä jossain vaiheessa Huldalla vain meni hermo vähän jokaiseen asiaan, ja minun olisi pitänyt ymmärtää häntä mutta myös valmistautua lähtöön (sekä siivota innokkaan sormiruokailijan puuronjäljet tytöstä, pöydästä, syöttötuolista, lattialta ja...). Lisäksi totesin pettymyksekseni, että nettikaupasta tilaamani (ja käyttöönottopesemäni) ihanat housut eivät enää olleet ihanat, vaan kuin lokapöksyt tehden olosta rönttöisen ja nuhjuisen. Ja kun olin jo niin iloinnut "omasta olosta kivoissa vaatteissa"! Tuli siinä jo hiukan ähkäistyä vauvallekin:
"Hulda! Äitiäkin harmittaa, kun sinua harmittaa koko ajan!"
Se hetkeksi siitä seesteisestä onnellisuuskuplasta.
Vaikka sen kyllä huomasi, että Hulda oli väsynyt, sillä uni voitti saman tien, kun auto käynnistyi.

Teimme vartin verran matkaa vanhemmilleni äitienpäivän viettoon, ja mietin ajon aikana, miten toimisin turvatakseni Huldalle riittävät unet. Isälläni on liikuttava tapa kopata tyttö saman tien matkaansa kaarrettuamme pihaan ja hän ryhtyy yleensä heti riisumaan vauvaa ulkovaatteista. On niin innoissaan lapsenlapsestaan.
Lopulta keksin siirtää tytön varuilta mukaan ottamiini vaunuihin ja yrittää jatkaa tämän unia ulkona. Pieni havahtuminen siirrossa kävikin, mutta mikäs raikkaassa ulkoilmassa nukkuessa! Niinpä saimme ruokailla kädet vapaina - hieman erikoista kieltämättä! Aikanaan Hulda ilmoittikin varsin tomerasti olevansa jo hereillä ja hetken heräilyn myötä korvasta korvaan ulottuva hymy ja tarttuva naurun käkätys suunnattiin molemmille isovanhemmille ja leikit maistuivat taas.

Aikanaan pakkasimme tavaramme ja ajelimme takaisin kotiin, jossa mieheni jo odotteli töistä päästyään. Hän oli tuonut minulle myös ruusukimpun, joka ei olisi voinut olla täydellisempi! Niin kaunis! Avasin myös hänen aamulla jättämänsä paketin, jonka sisältö oli myös todella ihana.
Hetken aikaa tytär ja isä ehtivät leikkimään, ennen kuin oli taas pukeuduttava lähtöön. Mies oli nimittäin halunnut yllättää minut ja juhlistaa ensimmäistä äitienpäiväämme. Oli varannut oikein pöydän ravintolasta. Siellä meitä sitten odottikin pöytä, jonka päässä odotti syöttötuoli. Miten sekin hiveli mieltä. Ruokailuhetki sujui oikein mukavasti, ruoka maistui, Hulda seurasi silmä kovana ikkunasta vilistäviä autoja ja ohikulkijoita, minullekin järjestyi tarvittaessa maidottomia vaihtoehtoja ja mekin ehdimme miehen kanssa hiukan keskustelemaan muistakin, kuin päivän polttavimmista puheenaiheista. Sovimme ravintolaan kävellessämme, että nyt emme keskustelisi putkisaneerauksesta, muutosta, tuleviin vohvelikekkereihin suunnittelemastani menusta, Huldan seuraavista hankinnoista emmekä pohtisi mitään negatiivista. Ja niin olimme ja rentouduimme.

Valkolupiinitempeä kera monien kasvisten

Lakritsimousse vadelmasorbetilla ja marengilla

Äitienpäivä sisälsi siis monenlaisia juhlallisuuksia. Illalla, miehen hierossa vielä erittäin jumissa olevaa yläselkääni tuumasin, että tämä tuntuu jo ihan liiallisuudelta. En vieläkään pystynyt uskomaan, että minuakin muka juhlistettiin päivän aikana!
Päivän päätteeksi olisin kovasti halunnut hehkuttaa kokemuksiani somessa, mutta mielessäni risteilivät monenlaiset pohdinnat: aiempina vuosina tämä päivä ja nuo nimenomaiset hehkutukset olivat olleet kuin suolaa haavoihin; haluaisinko olla lisäsuola? Toisaalta tämä on minun elämäni, eikä minun tilanteeni ole keneltäkään toiselta pois. Päivä tuntui myös niin epätodelliselta ja hämmentävältä, joskin niin onnelliselta ja uskomattomalta, että halusin myös pitää sen meidän omassa perhekuplassa.
Lopulta päädyin jakamaan pienen osan päivästä, ja sekin tuntui omituiselta. Ikään kuin valehtelisin. Vaikka kuvassa olevat tyttäreni ja kukkakimppu olivat täyttä totta, ja ohimenevää näistä olivat vain nuo kukat. Tyttäreni on kuin uusi lahja joka päivä.
Luettuani Facebookin vertaistukiryhmää, huomasin varsin monen jakavan kokemuksen: lapsettomuuden varjo ja identiteetti on tiukassa. Saamaansa onnea on vaikea ymmärtää todeksi.

Tänään tuo lahja on herättänyt minut jo kello 5. Pieni möngertäjä, jolle uni lopulta maittoi taas, mutta joka oli saanut minut hereille. Ei se mitään; aamupala omassa rauhassa teki ihan hyvää.
Rohkenin lopulta täyttää myös Kelan hakemuksen kotihoidontuesta. Laskin Huldan ikävuosia vuosilukujen kera. Huh heijaa! Tuntui hurjalta, mutta toisaalta myös rauhoittavalta virallistaa yhdessä tekemiämme päätöksiä noiden asioiden suhteen.

Tietyllä tavoin tuntuu, kuin olisin astunut uuteen aikakauteen. Pieni vauvani, se joskus kolmikiloinen, on jo erittäin eloisa, höpöttelevä, toimiva ja tekevä (joskin vielä todella tarvitseva). Moni asia on selkiytynyt ja helpottunut, ja moneen asiaan on tullut varmuutta ja luottamusta. Toki uusia juttuja tulee vastaan; nytkin jo hiukan mietiskelen auton turvaistuinta ja pohdinpa jälleen sitä, kuinka osaan pukea Huldalle sopivia vaatteita. Ja sopivista vaatteista puheenollen: tuo pitkä tyttö on kohta niin pitkä, että uusille vaatteille alkaa tulla iso tarve ja vanhoja on todellakin laitettava pois!

Pitkään ajatukset pyörivät myös työn parissa ja olo oli jotenkin sellainen "valmiusasennossa" koko ajan. "Äitiysloma loppuu kuitenkin kohta!!! Ikinä ei tiedä, mikä meidän tilanne on!"
En oikeastaan miettinyt noin edes kovin selkeästi; jotenkin vain sellainen täysoleminen kotona oli kateissa, nyt sen huomaan. Mutta kotihoidontukihakemus on nyt tehty, ja luulisi olevan aika rentoutua sen suhteen.
Oma olo on myös mietityttänyt, hämmentänyt, huvittanut ja hiukan ärsyttänytkin. Ystäväni totesikin eilen, että oireeni kuulostavat aivan siltä, kuin olisin raskaana. Ja siltä ne todella kuulostavatkin ja etenkin tuntuvat.
Kaikki alkoi muutaman viikon ihmeellisestä herkistelystä. Milloin mikäkin tuppasi itkettämään tai ärsyttämään. Kova väsymys iski päälle, mutta myös omat yöheräilyt Huldan lisäksi, jolloin oli käytävä vessassa, juotava vettä ja jopa syötävä hiukan. Nälkä on tuntunut vaivaavan jatkuvasti. Ja mihin lie liittynyt, mutta pahoinvointia on ilmennyt myös, niin yöllä kuin päivällä, ja joskus vain valjummin heikotusta. Ja entä se sulkasato! Jos jonakin päivänä pohdin hiusten värjäämistä, niin useammin tuumin, että kannattaako tuota, kun hiukset tippuvat kuitenkin pois. Vaihtelevasti olen myös horkassa ja toisessa hetkessä kuumuus ja hiki puskevat läpi. Mutta kaiken syynä ovat kuulemma hormonit. Imetän Huldaa edelleen vauvantahtisesti (suunnilleen 8-10?? kertaa päivässä), eivätkä kuukautiseni ole vielä alkaneet.
Raskauteen en usko (vaikka ihanaahan sekin olisi), sillä jotekin vain... no... Raskaus ja ylipäänsä normaali hormonitoiminta luultavasti kiertävät minut kaukaa.

Paljon siis kaikkea uutta. Hulda mennä möngertää kohta kovaa kyytiä eteenpäin ja vetelee puuroa ja ruokaa innolla. Minäkin koen olevani uuden edessä. Tavallaan mitään ei ole tapahtunut, mutta silti pilkahduksia omasta olosta on ollut havaittavissa. Tai sitten se on vain se uusi keltainen neuletakkini, joka on myös vaikuttanut asiaan. Niin tai näin, niin uuden edessä olen.
Kuin se koivu kirkkaan vihreiden lehtiensä kanssa.

Lapsettomien lauantai koskettaa yhä

"Hyvää äitienpäivän aattoa!", sain viestin sukulaiseltani. Kiitin hieman hämmentyneenä.
Tottahan se on. Äitienpäivä on huomenna, ensimmäiseni.
Ajatukseni ovat tosin pitkin viikkoa olleet käyneet Simpukka-viikon äärellä ja etenkin tänään vietettävän Lapsettomien lauantain mietteissä.
Se vetää olon nöyräksi ja sanattomaksi. Tekisi niin mieli sanoa vaikka mitä, sillä monenlaisia tunteita liittyy tähän päivään. Syvästi kiitollisena koen olevani etuoikeutettu saadessani olla siinä osassa tyttäreni ansiosta, jossa nyt olen. Äiti. Mutta se tie, jonka olemme mieheni kanssa kulkeneet tähän asti, ja joka varmasti tulee jollain tavoin vaikuttamaan meihin, on ollut pitkä ja raskas. Onneksi matkan varrelle on mahtunut paljon iloja ja värejä, mutta se sumu, jonka lapsettomuus lyö päälle, on jotain vaikeasti selitettävää.
Hämmentävä päivä. Olen tavattoman kiitollinen tyttärestämme, mutta samalla myös hämmentynyt. Miten etuoikeutettu olo on saada tutustua tähän ihmislapseen, jota tyttäreksemme kutsutaan!
Omat lapsettomuuskokemukseni ovat silti vielä verrattain tuoreita, että erilaiset tunteiden kirjot ovat tuttuja vereslihaa myöten. Oikeastaan tällaisten ajatusten ympärillä nöyrästi pohdin, miten olen voinut "ansaita" tämän ihmeen! Miksi juuri me? Miten juuri meille on suotu tällainen lahja? Kuinka moni muu olisi niin hyvä vanhempi, ja juuri meitä on onnistanut! Niin tai näin, mehän emme onnistumiseen ole voinut vaikuttaa sen enempää, joten mitään syyllisyyttä ei tässä kannata kantaa. Sen sijaan saan viipyä kokemuksissani, kunnioittaa tunteita ja antaa niiden syventää myös nykyisiä kokemuksia.

Hetki omille ajatuksille

Eräs ystäväni kertoi juuri ymmärtävänsä lapsettomien lauantaihin liittyviä tunteitani, sillä ennen parisuhdetta hänkin oli joutunut käymään läpi mahdollisuutta jäädä lapsettomaksi.
"Vaikka en olekaan ollut hoidoissa, niin ymmärrän sinua. Ja vaikka meillä ei sitten ollut mitään ongelmaa, eikä aihepiiri sinänsä koskenut meitä..."
Kuulin hänen äänessään jonkinlaista vähättelyä. Ihan kuin vain parisuhteessa olevat lapsettomuuteen liittyvät diagnoosit ja jopa lapsettomuushoidot (mitä rankemmat ja pidempiaikaisemmat, sen parempi) olisi vasta oikeutus surra lapsettomuutta.
Ei se kuitenkaan niin ole. Tämä päivä on jokaisen, jota lapsettomuus koskettaa millään lailla. Oli sitten lasta yrittänyt pariskunta, hoidoissa ollut tai oleva ("kevyissä" tai "raskaissa", sillä ei ole väliä. Raskaita ne ovat joka tapauksessa henkisesti.), lopullisesti lapsettomaksi jäänyt, sekundaarisesti lapseton, adoptiojonossa oleva tai adoptiolapsen saanut, sosiaalisesti lapseton, yksin hoidoissa oleva, lasta toivova nais- tai miespari, isovanhemmuuden kautta lapsettomuussurua käyvä... elämäntilanteita on lukematon määrä. Jokaista näitä ihmistä yhdistää suru lapsesta, jota ei koskaan tullut tai tuli lopulta, mutta surun kautta.
Olo on haikea kaikkia näitä tilanteita kohtaan. Tässä keittiönpöydän ääressä istuessani, saatuani hetki sitten nukutettua kallisarvoisen lahjani, haluaisin vain halata ihan jokaista, jota tämä teema koskettaa.

Se kipu on jotain niin syvää ja erikoista, että sitä on vaikea selittää. Ulospäin voi näyttää siltä, että elämä on mallillaan ja mahdollisuuksia ja vapautta on vaikka millä mitalla. Kyllä minäkin muistelen aika ajoin eräitä vuosia, jolloin reissasin paljon, harrastin, panostin moniin asioihin, pystyin painamaan töitä vaikka kuinka, sain paljon uusia ystäviä, ja taisi meillä parisuhteessakin mennä aika kivasti. Tai en minä ihan tarkalleen muista. Moni asia on myös sumuverhon pimennossa. Muistan, että noiden vuosien aikana itkin myös paljon. Oli raskasta, riitelimme usein purkaen omaa suruamme, pohdimme tosissamme yhteisen tulevaisuutemme mielekkyyttä. Sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Kävin terapiassa, vaikka olin joskus kuullut työterveyslääkärin tokaisseen: "vieläkö suret sitä lapsettomuutta?" mainittuani asian ohimennen, tyyliin, että se saattaa myös vaikuttaa jaksamiseen. "Vieläkö?"
Oli aikoja, jolloin oli oikeastaan tosi kivaa, kun ei ollut velvoitteita, ei kenestäkään muusta vastuuta, kuin meistä ja koirasta. Lenkille ja harrastuksiin pääsi milloin vain, ystäville oli aina aikaa (työvuorojen puitteissa). Töissä pystyi joustamaan. Olihan se kiva! Kunhan muisti keskittyä riittävästi, eikä antanut aikaa lapsihaaveille. Keskittyi vain itselle tärkeisiin muihin asioihin.

Olen usein miettinyt vuosien ennen lasta olleen loppujen lopuksi todella arvokkaita. Jos haave lapsen saamisesta heti häidemme jälkeen olisi toteutunut, en usko, että olisin voinut kasvaa ihmisenä tällaiseksi. Kliseitä, kliseitä, mutta olen oikeasti tyytyväinen näin. Olen oikeastaan iloinen, että en ole se sama ihminen, joka olin vuosia sitten. Mustavalkoisuus ja tietty naiiviuus on vuosien varrella karissut, ja olen tullut kokeilleeksi asioita, jotka ovat joko tulleet jäädäkseen tai jääneet vain kokeiluasteelle. Ja niin tai näin, niin värit mustan ja valkoisen välillä ovat vahvistuneet. Tästä en osaa riittävästi sanoa, kuinka iloinen olen. On ihanaa, kun olen saanut oppia elämältä niin paljon! Sitä en sen sijaan aio sanoa (edes vahingossa), että en vaihtaisi päivääkään pois. No todellakin vaihtaisin, tai ainakin voisin vetää ne pikakelauksella läpi. On moniakin päiviä, joista en varsinaisesti ole iloinen. Mutta niiden myötä on ehkä saattanut tulla asioita, joista sen sijaan iloitsen.

Joten hyvää Lapsettomien lauantaita!
Voiko näin edes sanoa?
Haluaisin ennemmin tuoda esiin sitä iloa, vertaistuen merkitystä ja kokemusten ja tunteiden opetuksia, joita teeman ympärille liittyy. Suru ja ahdistus ovat sellaisia, jotka valitettavasti kuuluvat kestotussilla kirjoitettuna pakettiin. Mutta onneksi tunteiden kirjo on laaja myös tässäkin aiheessa, joten päivää voi viettää myös iloiten ja hymy kasvoilla. Kaikesta oppii edes jotain.

Uusi arki. Aarteemme.

Onnea me puolivuotiaat!

Vappupäivänä Hulda täytti 6 kuukautta. Aika hurjaa, puolivuotias.
Kuinka paljon hän onkaan jo oppinut! Nyt jo käännytään sekä selältä vatsalle että toisin päin, opetellaan liikkeelle lähtemistä, lähinnä peruuttaen, nauretaan ja kikatetaan. Sormiruokailujen myötä ympäristöön jää enemmän, toisinaan vähemmän murusia ja liiskaantuneita ruoanjämiä. Kenties jotain päätyy joskus masuunkin asti. Aivan viime päivien riemuja ovat tavujen opettelut, kuten "mammammam", "nännännännän" ja (suosikkini etenkin ruokapöydässä) "namnamnam". Hauskaa kuulla tytön "omaa ääntä".
Juhlahumussa eleltiin koko viikko, joskin osittain suunnitelmien muutoksissa minun ja päivänsankarin potiessa flunssaa. Jäi kummireissu aivan tykkänään väliin, mutta joskus näin.Viikonloppuna vietettiin synttärikemut tytön kunniaksi. Joskin se typistyi lopulta vain omien vanhempieni päästyä paikalle. Mutta olipa meillä sentään kukkapanta päässä ja rimpsut päällä, ilmapalloja ja synttärikakku!
Tuntuu, kuin Huldasta olisi kuoriutunut iso tyttö ihan yhdessä yössä! Muutoksen huomasi esimerkiksi ottaessani hänestä juhlakuvia. Jos ristiäisten ja joulun tienoilla oli toimittava ripeästi siksi, ettei hän nukahtaisi, niin nyt vauhtia oli pidettävä yllä siksi, että kanssani oli melko vauhdikas tyttö itsekin! Hauskaa ja koskettavaa tuo taas oli. Voi, meidän iso tyttö, mutta silti niin pieni.
(Ja oikeastaan myös onnea me vanhemmat. Mekin olemme jo puolivuotiaat Äiti ja Iskä. Ajatella.)

Monenlaista puuhaa on edelleen ollut. Erilaisia ruokia on tullut maisteltua, niin kasviksia ja hedelmiä kuin vauvanruokakokkauksiani (kuten porkkana-kuskuspihvit). Kaikki vihreä (kurkku, parsakaali ja avokado) tuntuvat olevan Huldan mieleen, ja niitä pienet kädet vievät määrätietoisesti kohti suuta välillä osuen, välillä tippuen kesken matkan. Vihreät kiinnostivat myös ensimmäisellä retkellämme. Koppasin Huldan kantoliinaan kyytiini selässä asiaan kuuluvat retkieväät ja kipusin erään vuoren laelle. Haha, jopa kuulostaa suurelta saavutukselta, kun kyse kuitenkin on vain siitä, että ajoin autolla parkkipaikalle ja kävelin tuskin kilometriä. Halusin selvittää retkikumppanini kestävyyskyvyn, jotta suru ei tule puseroon keskellä monen tunnin patikkaretkeä. Ajatus oli saada hänet unille, mutta en kai ollut ajatellut tarkkaavaisen tytön kiinnostusta. Ympärillä olevat puut, aurinko, värit, lempeä tuuli, lintujen laulut ja kukat olivat sen verran mielenkiintoisia, että niitä oli seurattava silmä kovana. Lopulta laskin seuralaiseni laavun lattialle mukaan ottamalleni pyyhkeelle, join kevään ensimmäiset retkikahvit kuksasta, syötin Huldan, viritin hänet uudelleen liinan kyytiin ja sain lopulta kuulla unilaulun alkavan ja muuttuvan hiljalleen rauhalliseksi tuhinaksi. Voi pieni! Oli jotenkin kovin suloista silmäillä mäen rinteillä olevia sinivuokkorykelmiä, nähdä auringon säteiden ilakointia vehreillä koivun ja kuusten oksilla, kuulla lintujen elämäniloista sirkutusta ja nähdä puron veden solisevan kauniisti. Yksinkertaisen ja toisaalta taas niin monimuotoisen kaunista.

Putkisaneeraus- ja muuttoasiat jylläävät kovasti mielessä joskus olon helpottuen, joskus vaikeutuen. Vesikatkosten kanssa olin jo ajatustasolla hyväksynyt elämään, mutta toisesta rakennuksesta kuuluvan metelin perusteella täällä ei sitten sen takia voi olla. Joten evakkomatkalle käy minun ja Huldan tie ensi viikolta lähtien. Mutta periksi ei anneta, me selviämme mistä vain. Kotivaihtoehtoja kartoitamme myös parhaillaan.

Kovin suurta selviytyjä-oloa minulla ei kuitenkaan ole ollut pariin viikkoon. Huomaan oman jaksamisen olevan hiukan kortilla, sillä suuritarpeisen tytön kanssa oleminen ympärivuorokautisesti ilman varsinaista "omaa aikaa" sekä kovin pätkittäiset yöt (1-4 tuntia pätkittäistä unta) verottavat kummasti voimia. Tuo putkisaneeraus tuntui lopulta olevan se viimeinen niitti ja sen tiedon jälkeen olenkin ollut melko herkillä. Pari viikkoa saatoin itkeskellä milloin lehdestä lukemalleni synnytyskertomukselle, milloin Huldan naurunkiherrykselle, milloin mielestäni hiukan epäonnistuneelle leipomukselle tai milloin vain sitä, että tyttö itki ja tarvitsi jotain. Taas. Sen olen tosin huomannut, että maitotuotteiden kokeilu osoittautui huonoksi ideaksi ja yöt kärsivät siitä melko lailla. Minkä verran on flunssallakin tai ihan vain jollain "vaiheella" olevan osuutensa, vaikea sanoa. Mennyt viikko on kuitenkin ollut melko itkuntäyteinen. Lyhyesti voin sanoa, että olen itkenyt paljon. Todella kiitollinen olen ollut ystävilleni, jotka ovat tukeneet ja kulkeneet rinnalla, ymmärtäneet. Mieheni on ollut hurjan tärkeällä paikalla myös viisaine tuntosarvineen. Kun minulla ei ole ollut edes sanoja, niin hän on kysymättä sen tarkemmin ottanut Huldan ja antanut minulle edes hetkeksi kädet vapaiksi (voidakseni hoitaa jonkin kotihomman; niitä on tuntunut nyt kertyvän). Kiitos myös vanhemmilleni, jotka ovat ottaneet koiramme hoitoon "pitkäksi aikaa" (pituudesta ei ole tietoa). On arjen iloja voida kävellä kotona paljain jaloin ilman, että tarvitsee tuntea jalkapohjissaan koirankarvoja.

Väsymyksestä huolimatta elämässä on paljon iloja. Jos kaiken "Huldailun" jälkeen jää aikaa, niin sellaisia omia "arvoja" on rohkaisevaa päästä työstämään. Olen puuhannut kirppispöytää, haaveillut uudesta kodista, haravoinut pihaa ja seikkaillut uusien vegaaniruoka- ja leivonnaiskokeilujen parissa. Olemme mieheni kanssa tullut käyneeksi arjen kiireiden keskellä hyviä keskusteluja, saaneet vahvistusta "meihin" eräiden ulkopuolelta tulevien tilanteiden vuoksi. On ollut omia menoja (Huldan kanssa) muun muassa ystäviä tavaten, kauppa-asioiden hoitamista ja sen sellaista. Iloitsen pienistä onnistumisista, kuten siitä, että olin lopulta saanut hiukan voittoa kirppispöydästäni päästen myös eroon juuri toivomistani tavaroista. Mukaan tosin lähti myös korillinen löytöjä, vaatteita Huldalle. Iloinen mieli jäi myös siitä, että teetin ja postitin pari kuvaa toiselle mummolle äitienpäivän kunniaksi.

Kovasti pitäisi jo ehkä miettiä tulevia evakkopaikkoja, mutta ajatukset tuntuvat junnaavan niin paikoillaan. Olenkin nauranut jollekin ystävälleni, että niin kauan, kun ei ole pakko, haluan olla kotona. Jollain tavoin jo tuo "uhka" siitä, että kotiimme tullaan jo aikaisin, täällä on kamala meteli, eikä vettä tule moneen tuntiin, on jo kuormittanut niin, että en ole jaksanut miettiä kuin päivän kerrallaan.Tietenkin välillä on ollut vain päiviä, jolloin valinnat koostuvat puhtaasti seuraavista: pyykkien viikkaus vai astioiden lataus koneeseen? Oma syöminen vai suihku? Nukkuminen vai syöminen? Ja välistä tuntuu, että koko valintoja ei pysty tekemään, sillä Hulda on lopulta se, joka määrää tahdin. Aika tomera tyttö, sanoisin. Usein tosin tuntuu, että sekin rauhoittaa kummasti, kun hänet koppaa vaikka kantoliinaan tai juuri nettikirppikseltä ostamaani kauniiseen (ulkonäköhän vaikuttaa kantokokemukseen!) kantoreppuun ja tyttö pääsee näkemään puuhailujani.

Kaiken kaikkiaan varsin vauhdikasta ja ihanaakin arkea. Ja aika rankkaakin välillä.