Tänään on ollut aamu, jolloin olen huomannut vaikeaksi nousta ylös. Ei sängyssäkään ole oikein hyvä olla, sillä olen ottanut käyttöön uuden, ihan liian paksun tyynyn, ja niskani on kipeä. Mutta ei vain tekisi mieli nousta. Miksi pitäisi? Lopulta kaikki fyysiset syyt komentavat ylös; on vessahätä, janottaa ja on nälkä. Huomaan miettiväni, että miksi on oltava koko ajan nälkä, vaikka vain itseäni varten syön.
Ota minulta pois tämä suru, Jumala.
Tällaista minä en todellakaan halua. Että itkeä tihrustan milloin mistäkin asiasta, joudun miettimään syitä päiville, etsimään iloa, pakottautumaan nauttimaan asioista, joista tiedän nauttivani. En todellakaan halua olla jatkuvasti surumielinen, raskas(öh. meinasin kirjoittaa raskaus)mielinen, ahdistunut tai sellainen/tällainen, joka ei osaa miettiä muuta. Mutta eihän tuo edes pidä paikkansa. Niin. Olenhan tällä kuluneella viikolla ollut oikeasti todella inspiroitunut ja innostunut esimerkiksi omasta ilta-ajasta miehen mentyä jo nukkumaan. Mieltä on oikein kutkuttanut, kun olen uppoutunut eri blogeihin ja sivustoihin lukiessani luonnonkosmetiikasta, BDA-vapaista muoveista, ekoteoista ja sokerittomista herkuista. Ja sitten olen innostunut tuosta tunteesta. Olla innostunut jostakin. Ja sitten: olla innostunut jostakin muusta kuin selvittämään erilaisia asioita liittyen lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin. Mutta silti huomaan, että tapahtui yksikin hieman hankalampi asia (kuten se, että koira sotki keittiön maton tai että poltin pinaattikeiton pohjaan. Tai ihan vain se, että yhtäkkiä mieleen tunkeutuu taas ajatus siitä, että minähän en sitten voi saada niitä lapsia), niin hetki sitten vallinnut ilo on harmaantunut, olo on raskaampi.
Ota minulta pois tämä haave.
Tänään tulee viikko loman aloittamisesta. Aika on tehnyt todella hyvää. Kerrankin olen osannut olla suunnittelematta ihan liikaa ajalleni, ja olen saanut pysähtyä. Ja miten olenkin pysähtynyt! Ihan kaikki on pysähtynyt, enkä oikein muista tai jaksa tehdä mitään. Aikomus oli tehdä joulusiivous, leipoa jouluun ja leipoa ensi viikon juhliin. Mutta siivous on vasta tuloillaan (tänään), joulua en ole jaksanut miettiä ja leivontakirjoja olen vasta pintapuolisesti selaillut. En ole oikeastaan liikaa ottanut stressiä tästä lomasta. Ehkä ihan hyvä näin.
Eilen huomasin miettiväni, kuinka hyvää loma on myös tehnyt työn vuoksi. Miten on ollut helpottavaa, ettei minun tarvitse olla päivittäin onnittelemassa tuoreita vanhempia, ihastelemassa vauvoja tai hoitaa vanhempia lapsia. Niin paljon kuin työstäni tykkäänkin. Nyt on vain ollut parempi näin.
Anna minulle jotain muuta.
On kulunut melkein neljä vuotta siitä, kuin kuulin murskaavat sanat: "Tyhmä tyttö, oma vikasi. Et tule saamaan koskaan lapsia." Hetkeä myöhemmin gynekologi kuitenkin ehätti korjaamaan sanojaan mutisemalla, että onhan sotavuosienkin jälkeen saatu lapsia. Mutta ne sanat kummitelevat yhä silloin tällöin. En ehkä syyllistä itseäni enää niin voimakkaasti kuin pari ensimmäistä vuotta, mutta silti se karu tiputus maan pinnalle (tai jopa vähän syvemmälle) sattuu vieläkin. Jos sellaista ei olisi tullut, tai en olisi lähtenyt selvittämään syytä sille, ettei vain tärppää, niin mitenköhän nämä vuodet olisivat menneet? Jos olisimme haaveilleet ensin jostain ihan muista asioista, niin millaista elämää olisimme viettäneet? Olisimmeko onnellisempia? Olisimmeko voineet välttää huonot parisuhdeaikamme? Millaista elämämme olisi nyt? Jostain syystä mieleeni tulee vain yksi asia: olisimme ehkä paljon rennompia ja iloisempia.
Sitä haluaisin. Että olisimme paljon rennompia ja iloisempia, kävi miten kävi.
Koska elämä on sen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti