torstai 28. joulukuuta 2017

Alkoi joulutontun vapaat


Olihan joulu!
Töissä tonttuillessa se meni tiiviisti, mutta sain silti "kaikki joulujutut". Mieheni kanssa on ollut perinteenä viettää oma joulu silloin, kun on yhteinen vapaa. Joskus se on ollut 19.12., joskus 21.12., tänä vuonna 23.12. Hauska, ihana päivä.
Varsinaisen joulun vietimme erillään omien lapsuudenperheidemme luona, sillä kurja miehen olisi ollut olla yli puolet ajasta yksin kotonaan minun ollessa töissä. Pääsin itse käymään aattoiltana ja joulupäivän aamuna maalla lapsuudenperheeni luona. Oi tuota puusaunaa, maalaismaisemaa ja vanhoja perinteitä. Joulupäivänä lähdimme koko porukka käymään joulukirkossa ja samalla reissulla hautausmaalla. Voin sanoa, että olipa hyvä kokemus! Saarna oli oikein hyvä ja puhutteleva, eli elämänläheinen ja samalla kuitenkin täynnä evankeliumin pääsanomaa.



Töissä oli paljon pikkutonttuja, ja oli varsin hauskaa penkoa osaston kaapit läpi ja pukea nuo pikkuiset punaisiin vaatteisiin ja asettaa vielä lakki päähän. Eiväthän nuo pienet ymmärtäneet tuosta, mutta vanhemmat ilahtuivat suunnattomasti tällaisen nähtyään. Tai miten paljon iloa oli tuonut, kun yöhoitajat olivat painaneet jokaisen pikku-murun jalanjäljet korttipohjille ja taiteilleet vanhemmille joulukortit!
Niin, ja kävi meillä pukkikin. Toi oikein terveisiä Korvatunturilta. Meille vähän isommille tontuille olivat vanhemmat viime ajoilta ja vuosienkin takaa tuoneet kasapäin suklaata ja herkkuja. Niinpä jossain vuorossa olivat kollegat taiteilleet ison plakaatin: "Namubuffa". Kansliassa siis pidettiin huolta siitä, että työhousut eivät vain päässeet putoamaan.
Yöhoitajat keittelivät jouluviikolta lähtien riisipuurot itselleen ja aamuvuorolaisille. Oli hauskaa suunnitella myös yhteisiä pitoja aaton vuorolaisten kanssa. Kuka toisi ja mitä.
Joulupäivänä oli hetki aikaa, ja pidimme töissä paikallissanomien "Jouluvisan". Kysymykset olivat kuin Triviaalin kaltaisia, mutta tällä kertaa vuoden lehdet olisi pitänyt varmaan lukea kannesta kanteen. Ehdin jo nauraa vähäiselle pistemäärälleni, mutta kuinka ollakkaan: voitin! Palkintojäätelöä en kuitenkaan jaksanut heti lunastaa jostain kumman syystä, mutta hyvät naurut visasta kyllä sai.Nyt jäin peräti seitsemälle vapaalle. Pakkohan se on uskoa, että tuo on mahdollista, kun tässä listassa on niin monia arkipyhiä, olen tehnyt tupla- ja yövuoroja. Ei haittaa lainkaan. Jospa pääsisisi taas hiihtämään, kuten kävi Tapanina.💗


Tavallaan siis aika rennosti mennyt. Ehkä tänä vuonna olen kiinnittänyt enemmän huomiota, että jouluna juhlimme "joulun lasta"... Ei se aiemmin ole tällä tavoin särähtänyt korvaan, vaikka itselleni onkin tärkeää pitää yllä myös joulun varsinaista sanomaa.
Sen olen huomannut myös, että en ole enää pohtinut, että jospa ensi jouluna olisimme jo erilaisella kokoonpanolla. Tavallaan tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Ei noita enää mieti. Joulut lipuvat entisenlaisena vuodesta toiseen. Paistetaan laatikot, koristellaan kuusi, kokoonnutaan yhteen, lauletaan lauluja. Joidenkin muiden lapset kasvavat, mutta ne eivät liity omaan jouluun mitenkään.
Aika kuluu, ja vaikka joulu tuntuukin itselläni olevan nykyisin sellainen ystävien ja läheisten tapaamisaikaa irrallisena lapsista, niin siitä huolimatta alitajunnassa raksuttaa: eilen alkoi vika Femoston-liuska. Siis tämän liuskan aikana alkaa jo tositoimet. Seuraavaan polikäyntiin on 18 päivää. Raksutti alitajunnassa halusi tai ei.

Joulun seutu on sisältänyt myös harmaampia elementtejä, mutta toisaalta olen saanut niistä omaa itsetunnon kohotusta. Olo on kuin pikku oikeustaistelijalla, mutta toisaalta ristiriitaisin mielin. On hyvä, että olen saanut rohkeutta puuttua asioihin ja puhua ääneen, pitää puoleni. Ehkä vastavirtaan uivilla kaloilla on vähän samanlainen fiilis: tietää toimivansa oikein, mutta vastaanotto ei ole lainkaan senlainen. Välillä vain ihmetyttää, että miten tähän vuoteen on kasaantunut niin paljon ihmissuhde- ja työjuttuja. Vai liittyykö se vain siihen, että olen alkanut saamaan tarpeekseni hyssyttelystä ja puhumattomuudesta, kaiken sietämisestä? Olen sekä täyttänyt 30v että käyttänyt erilaisia hormoneja (eikä! Miltä tuokin kuulosti! 😂),ja alan luultavasti olemaan kypsä epäkohtiin. Olen oppinut tietämään oman arvoni. En minä sentään lähde turuille ja toreille riehumaan ja ala jokaisesta asiasta räyhäämään viattomille vastaantulijoille. Huolimatta siitä, että esitin asian nyt aika dramaattisesti, kyse on ollut vain kärjistyneiden tilanteiden selvittämisestä rauhallisesti. En ole ovimatto, koska synnyin tytöksi tai olen nuorempi työntekijä.

Mutta nyt jatkukoon joulurauha.
Loppukevennykseksi on kerrottava, että omana jouluaattonamme keksin, että voisimme katsoa tv:stä Frozenin. En ole ikinä nähnyt sitä, ja olenkin ollut aina aika pihalla kaikista Frozen-jutuista. Niinpä jäimme katsomaan elokuvaa, ja innostuin. Eihän se tietenkään vetänyt vertoja perinteisille Disney-elokuville (2D), mutta pidin oikein paljon tietyistä radikaaleista ratkaisuista, joita aiemmissa piirretyissä ei ole nähty.
Eli kyllä vielä 30-vuotiaana voi katsoa lastenelokuvia! 😃

                    Oikein ihanaa joulunaikaa ja mieluista uutta vuotta Sinulle! 💗💗💗

tiistai 19. joulukuuta 2017

Ajatuksia 30 vuoden iästä

Kävin tänään apteekissa kyselemässä kasvovoidetta kuivalle iholleni. Moni kokeilu on saanut aikaan lehahtelua ja entistä inhottavampaa kutinaa. Hajusteista, ehkä? Luonnonkosmetiikkakokeiluni on vielä pahasti kesken, mutta sillä välillä haluaisin välillä saada ihoni jollain tavoin tasapainoon. Hieman huvitti, kun apteekkari (itseasiassa kolme vuotta minua nuorempi "poika") esitteli minulle erästä sarjaa, joka "sopii hyvin nuorelle iholle". Tahtomattani ajattelin, että saanko sanoa ihoani vielä nuoreksi?

Sain kuulla, että Titanicin ensi-illasta on tänään kulunut 20 vuotta. Anteeksi mitä? Vastahan minä sain VHS:n 11-vuotislahjaksi (huom. kasetin tulo noin paljon myöhemmin).

Kuvittelenko vain, vai onko vartaloni sittenkin tanakoitunut? Siis muodoltaan?

Naururyppyjä nyt ainakin on löytynyt jo jonkin aikaa silmäkulmista. Naururyppyjä, nimenomaan!

Missähän vaiheessa tuntee itsensä oikeasti 30-vuotiaaksi? Jos ei ole vielä oppinut olemaan oikein 29-vuotiaskaan? Tai jos luulee edelleen olevansa 26...

Kun minä olin nuori, ajattelin, että ollessani 30-vuotias, minulla olisi mies, 2 lasta, kiva työ ja omakotitalo. Kissa ja oma piano. Toisaalta suunnittelin myös, että jos sattuisin kuolemaan, niin hautajaisvieraat saisivat pukeutua värikkäästi. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Mies, kiva työ ja piano löytyvät, väriä onneksi muulla tavoin kuin hautajaisvieraiden vaatteista. Mutta muuten elämä on ihan erilaista, kuin olin sen kuvitellut. Toisaalta kivut ovat muokanneet ajatusmaailmaani aika hyvään suuntaan. Idealistista ja taivaanrannanmaalarista tuli enemmänkin tekevä, empaattinen ja aito.

En uskaltaisi enää kiivetä puiden latvoihin, kuten tein lapsena niin monta kertaa. Elin puissa. Uskoisin vielä uskaltavani hypätä 10 metristä (uima-altaaseen), mutta se onkin vähän eri asia. Rohkeus on muuttunut ja suuntautunut toisiin asioihin, oikeastaan hyvä niin.

Mietin nykyään vähemmän, mitä muut ajattelevat. Olen saanut vahvistua omana itsenäni juttuineni ja väreineni. Iloitsen siitä, mitä minusta on tullut, mutta samalla olen nöyrä elämälle ja sen tuomille opetuksille eilen, tänään ja huomenna. Koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan ja mitä niistä seuraa.

Elämä ei todellakaan koko ajan ole mitään "iloitse pienistä asioista" -mottoja. Välillä ottaa päähän ja kiukuttaa niin paljon, että räjähtää ja räiskyy. Uskoisin oppineeni sanoittamaan itseäni paremmin. Tämän asian varmistamiseksi kannattaa kääntyä mieheni puoleen.

Sinänsä tyynenä pohdittujen asioiden lisäksi huomaan olleeni tänään hieman levoton. Kun minä olin nuori, en todellakaan ajatellut aloittavani 30 vuottani IVF-hoidoilla. Saadaanko niistä toivottu tulos? Vai räiskyykö vain enemmän? Kävin sunnuntaina laulamassa joululauluja lapsuuden kirkossani. Samassa mieleni täyttyi jouluaattoaamujen perinteestä kokoontua lähisuvun kesken mummolaan joulupuurolle ja laulamaan. Nyt osa on kuollut ja seuraava polvi (siis minun ikäluokkani) on saanut jo lapsineen uusia perinteitä perheidensä kesken. Toivoin joskus, että sitten, kun minulla on omia lapsia, haluaisin meillekin samanlaista perinnettä. Olen lakannut jo toivomasta, että seuraava lapsenlapsenlapsi olisi meidän. Tai että tänä jouluna saisimme kertoa ilouutisia, ehkä näyttää ultraäänikuvaa. Varovainen toive on enää, että ehtisin kertoa 88-vuotta tänään täyttäneelle Äijälle, että hänestä tulee Isoäijä vielä yhdennentoista kerran.

Monenlaisesta pohdinnasta huolimatta uskon löytäväni hyvän kasvovoiteen, jaksavani jonain päivänä juosta ainakin puolimaratonin ja uskaltaa ja sallia myös ikävien tunteiden tulla (ja mennä). Elämä on hyvällä mallilla jo nyt, mutta kaipaan tiettyä rytmitystä, muunkin kuin oman elämäni ja menojen suhteen. Kaipaisin seurata jonkun elämää ja kasvua. Nyt aloitettiin kerho, koulu ja tuli joulujuhla. Meidän tyttö on enkelikuorossa (jos tulevaisuudessa saa enää olla joulunäytelmää tai olla joulujuhliakaan). Ehkä joskus.
Nyt lähden valmistautumaan yövuoroon.


sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Retrolla kohti uutta ikää


Taidan taas vain valvoskella tämän yön. Pohdin tätä ja tuota, katselen valokuvia, kuuntelen tiskikoneen hurinaa. Sen uumenissa on iso kasa lautasia. Se tarkoittaa siis, että ruokailijoita on ollut iso kasa. Ystäviä. Iso kasa ystäviä. Meidän rakkaita ystäviä.

Päivä on kulunut retrohulinassa. Ensin vanhempieni ja isänisäni käydessä kahvilla ja illalla retrojuhlien merkeissä. Ihastelin sitä, kuinka paneutuneita ystäväni olivatkaan vaate- ja asustevalinnoissaan! Mitä heittäytymistä!
Ilta oli kerrassaan ihana. Jos vuosi sitten huokailin sitä, miten olemme kotiutuneet tänne, niin nyt koin suurta onnellisuutta ja luottavaisuutta näiden ihmisten keskellä.
Täydellistä.
Ei haitannut, vaikka kakku ei ihan vastannut toiveitani, tietokilpailun pisteidenlasku oli hämmentävä tai että yhteiskuvassa hameen helmani oli noussut tarpeettoman korkealle.
Ei, sillä minun oli niin hyvä olla. Luontevaa ja helppoa. Ja näiden ihmisten kanssa saattoi vain höpötellä, kuunnella musiikkia, heittää hullujakin ideoita, twistata erään ohjelmanumeron puitteissa, nauraa kihertää ja istuskella vain rennosti joko sohvalla tai matolla. Kuinka nautin myös siitä, että sain tehdä ihmisten olon hyväksi.

Ehkä jatkan vielä tovin tätä fiilistelyä. Kuuntelen soittolistaani ja luen ystävien kirjoittamia kauniita asioita kortteihin.
Miten etuoikeutettu tunnenkaan olevani.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Kohta retroillaan!

Eilen pyörähti elämä sitten uusille vuosikymmenille. Ehdin ottamaan jo varaslähdön ikäkriiseilylle vuosi sitten, joten nyt ei sen suhteen ollut mitään hätää. Tuli nimittäin todettua, että aika kelpo elämähän tämä on. Miten paljon ilostuttikaan saada erilaisia onnentoivotuksia, niin puhelinsoitoin, viestein, Facebookissa, kasvokkain ja halaten. Kyllä, hymyilytti jok´ikinen.
Nauratti myös suloinen 89-vuotias isänisäni ("Äijä"), joka soitti heti aamusta (tiesin virittää puhelimeeni äänet päälle).
"No ni, onnee nyt sit vaan! Niin se vaan on, että nuoretkin vanhenee! -- Niin mites paljon se nyt olikaan?"
Sitten kyseltiin kuulumisia. Ehdin vastata lauseella, kun Äijä tokaisi: "No ei miul sit muuta. Että hyvvää jatkoo vaa sinne!"
Minuutti 17 sekuntia. No mutta, mitä sitä muuta jaarittelemaan, kun asia tuli esitettyä. 😉

Tänään olen sitten pistänyt uunin töihin ja leiponut koko päivän huomisia juhliani varten. Sormet syyhyten olen odottanut pääseväni tekemään jotain hyvää tärkeille ihmisille. No, todettakoon, että olen pyöräyttänyt menun varmaan viidesti uusiksi - viimeksi tein muutoksia edellisaamuyönä. Tavallaan ihan hauskaa tuo tuollainen. Itse leipominen on ollut rentouttavaa puuhaa. Olen miettinyt kaikkia, jotka ovat tulossa huomenna. Ystäviä eri tahoilta, läheltä ja kauempaa. Miten onnellinen olenkaan heistä! Mietin myös heitä, jotka eivät pääse paikalle. Voi, miten voikaan olla niin ihania ihmisiä!


Tein myös oivalluksen.
Tavallaan tällaiset juhlat, oli ne sitten synttäri-pikkujoulut, tai mitkä hyvänsä näin joulun alla, ovat minulle ja kenties meille ne joulun "korvaavat" juhlat. Itse jouluahan ei toki korvaa tärkeimmän sanomansa suhteen mikään, mutta me molemmat olemme jääneet kaipaamaan "perhejoulua". Toki käymme vanhempiemme luona, mutta jotenkin se on tuntunut kaikessa ihanuudessaan ja perinteikkyydessään melko laimealta. En halua mitenkään loukata tätä itsellekin tärkeää asiaa, mutta ehkä tässä näkökulmassa keskiössä on lapsettomuus. Menemme viettämään joulua isovanhemmiksi haluavien luo, ja jokainen paikalla olija tietää, että periaatteessa joukossa olisi aika kiva olla joitakin pieniä. Mutta koska pikkujoulut ovat aikuiselämäni perinteitä, eikä niissä ole oikeastaan mitään perinnettä, niin siihen olen ehkä halunnut keskittää huomioni. Niissä ei koskaan tunnu siltä, että ihan kiva muuten, mutta missä ovat lapset... Juhlissa on parasta, että saa kutsua ystäviä kotiin, laittaa hyvää heille, nauttia hyvästä ja rennosta tunnelmasta.
Käytän siis sen tarmon, jonka käyttäisin laittaessani joulua lapsille siihen, että järjestän huomenna ystävilleni Retrojuhlat.
Ja nyt ei surra eikä murehdita. Tulossa on ihana ilta! Siitäkin huolimatta, että minulla ei ole kenkiä. Vuokrasin nimittäin aidon retromekon eräästä liikkeestä, ja omistaja kyseli muusta asusteistani. Kuulemma 60-luvulla kaikilla oli todella laitetut hiukset, hienot kengät, vaaleanpunaista huulipunaa ja kahvin kanssa snapsit. Sisällä myös tupakoitiin. Noh, minun retrojuhlani ovat retroteemaltaan melko laveat. Tehdään aikamatkaa niin 60-, 70- kuin hitusen 90-luvullekin. Mutta 70-luvun tyylisiä illanistujaisruokia, lämpimiä voileipiä, en kyllä ajatellut tarjota. :D
Hih, taas innostun! Mutta nyt vielä imurin varresta otetta, niin että huomenna voi keskittyä vain somistamiseen ja hiusten laittamiseen - tai sitten jumahtaa sänkyyn kaiken päivän puuhailun jälkeen.

Oi ystävät, tulkaa jo! 💕


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Voihan Suomi!

Upea luonto.
Puhdas vesi.
Vapaus ja tasa-arvo.
Koulutusmahdollisuudet.
Ja niin paljon muuta, jota haluaisin kertoa kehuakseni tätä merkillistä maata, jossa kerrotaan olevan hiljaisia ihmisiä. Silti alasti saunassa istuessa juttu luistaa.
Tämä maa, jossa kahvia juodaan enemmän kuin missään ja käydään avannossa uimassa, on se maa, joka sykähdyttää syvältä.
Kaikesta en todellakaan ole ylpeä tai mielissäni, mutta onneksi joihinkin asioihin voin pyrkiä vaikuttamaan. Etenkin omaan toimintaani. Millainen suomalainen haluan olla?
Silti tovin oltuani ulkomailla huomaan jonkin sykähtävän sydämessäni kuullessani Finlandian, nähdessäni kuvia kansallismaisemista, maistaessani Fazerin sinistä tai Reissumiestä (jälkimmäiset makuelämykset saivat minut melkein itkemään kiitos Finnairin), kuullessani pitkän tauon jälkeen suomen kieltä tai päästessäni puusaunan lauteille. Mikä siinä onkin, että jotkut karut, yksinkertaiset ja melankoliset sävelet koskettavat niin erityisesti... 
Toisaalta en pidä tätä huonona lainkaan. Olen todella ylpeä juuristani ja siitä, että saan asua ja olla rakentamassa tällaista maata.

Onnea meille suomalaisille!❤
Onnea 100-vuotias Suomi!❤🇫🇮


Kuva Finnish Nightmares -Facebook-sivuilta.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Faktat pöytään ja hormonia napaan

Sattuipa sitten niin somasti, että purimme jännitystä ja tilanteeseen liittyvää ahdistusta riitelemällä sekä eilisiltana (tultuani väsyneenä tuplavuorosta) ja edelleen tänä aamulla. Olisi ollut ihan mukava mennä henkisestikin yhdessä polille ivf-suunnittelukäyntiin, mutta toisaalta ymmärrän. Joskus ne asiat vain purkautuvat jollain lailla ja tärkeintä ja suurinta välittämistä on, että toinen ymmärtää ja antaa tilaa. Itse en tosin tähän kyennyt eilen, vaan paiskasin kaapinoven tavallista kovempaa kiinni parin kipakan sanan jälkeen ja jatkoin kaurajugurttini lusikoimista.
"Ei sun tarvitsisi olla tässä tilanteessa ilman mua! Täähän on mun vika, kyllähän me molemmat se tiedetään!", fiksu aikuinen tiuskahti.
Jokin järjenhaituvainen yritti ymmärtää ja saavuttaa rauhaa, mutta silti vähän heikoille jäi. Nice.

Tänään istuimme odotustilassa tuijottamassa tv:stä Ylen ohjelmaa. Keski-ikäinen mies oli menossa naimisiin netissä tapaamansa filippiiniläisnaisen kanssa. Poli oli jo puoli tuntia myöhässä, mutta tiesin tällaista sattuvan.

"Mitä teille kuuluu? Kuinka te voitte?", lääkäri katsoi meitä lempeillä silmillään ja tutkimushuone oli täynnä lämpöä.
Kuulumisten kertomisen jälkeen alettiin käydä läpi tulevaa hoitopolkua. Hurjan paljon olin jo tiennyt etukäteen ja nyt tutuilta kuulostavat lääkkeet saivat paikkansa meille tehdystä summittaisesta kaaviosta. Tulisin myöhemmin saamaan lukujärjestyksen (onneksi).
Lääkäri kertoi tarkasti tulevista lääkityksistä ja niiden vaikutuksista, mitä tapahtuu täällä meidän polilla ja mitä HUS:ssa. Missä vaiheessa on pistettävä mitäkin lääkettä ja missä kohtaa voidaan ehkä ajatella munarakkuloiden keräystä ja myöhemmin mahdollista PAS:ia, vai tulisko kyseeseen sittenkin icsi.

Alkoi välillä hiukan itkettääkin. Nuo kauheat kirjainhirviöt, kaukaiset lääketieteelliset termit! Ne eivät voi koskea meitä! Joitain muita!
Mutta kyllä: tässä me sitten olimme tilanteemme kanssa. Lääkäri tutki ja ultrasi minut, ja samaltahan se tilanne edelleen vaikutti. Surkeaa.

Kirjoitettiin sopimukset, sovittiin labroista (infektiot ja minulla kilpirauhanen), toivotettiin hyvät loppuvuodet ja jatkettiin matkaa. Mies lähti kotia kohti, minä arpomaan syömistä ennen iltavuoroa. Ei tehnyt mitään mieli.

Tammikuu koittaa pian. Ja sitten se on kuitenkin niin kaukana. Haluan ja en sittenkään.
Ja sitten se sisäinen sairaanhoitaja sisälläni kuiskaa: "Kuinka jännittävää! Hyvä tästä tulee tavalla tai toisella!"
Toisen ammattini edustaja istuu toisella hartiallani: "Sinusta pidetään hyvää huolta."

torstai 23. marraskuuta 2017

Saman pöydän äärellä

Yksi on raskaana (vaikeuksien jälkeen. Ihana uutinen siis!).
Yhdellä on kolme lasta, joista esikoiskaksoset saaneet alkunsa hoidoilla.
Yhdellä kolme tyttöä.
Toisella yksi teini-ikäinen, jollain toisella kaksi.
Puhutaan raskaudesta, mitä saa ja ei saa syödä.
"Mä ainakin söin jouluna pienen palan maksalaatikkoa, kun teki niin mieli!"
"Mä en piitannut noista ohjeista mitään."
"Mä en edes pystynyt miettimään kahvia."
"Mä taas vedin ihan hulluna hopeatoffeeta ja sinappia. Siis yhdessä."
"Älkää puhuko. Tekee pahaa."

Niin. Hämmensin lusikkaa kahvikupissa ja hörppäsin.
Ei se nyt varsinaisesti haitannut huomata olevani ainut, jolla ei ole minkäänlaista kokemusta pahoinvoinnista, mieliteoista ja kielletyistä ruoka-aineista. Ei, vaikka välillä on siltä tuntunut.

Toisaalta vähän hymyilin salaa.
En tiedä, ehkä se on toivo. Jokin kuitenkin, joka pehmensi tilannetta.
Ehkä huomenna olemme viisaampia. Tai sitten saamme hoitojen päätyttä huomata, että vaikka toive lapsesta (ja mielihaluista) ei toteutunutkaan, niin kuinka kivasti meillä kuitenkin on asiat.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Jotain, mitä odottaa

Kävin eilen Tampereen Kädentaidot -messuilla ystäväni kanssa.
Luvassa oli messukeskus täynnä toinen toistaan ihanampia kojuja täynnä kaikenlaisia pieniä ja suuria upeuksia. Olimme käyneet messuilla vuosi aiemmin, ja jo tällöin olimme päät pyörryksissä ja silmät ihastuksista ymmyrkäiset. Voi kun ihania! Ja tuo! Ja nuo! Katso näitä!
Päätimme, että tulisimme takuulla uudelleen.
Tällä kertaa - pienten logististen hmm...haasteiden - jälkeen kaivoin kännykkäni esiin ja näytin lipuntarkastajalle e-lippumme (kuinka kätevää! Kännykällä voi tehdä nykyään mitä vain!), luovutimme takkimme narikkaan ja suuntasimme kohti kutsuvia messupöytiä - satojen ja tuhansien muiden messukävijöiden joukossa. Porukkaa oli kyllä melkoisesti, niin naisia lastenrattaiden kanssa kuin harmaahapsisempia messukävijöitä, miehiä ja naisia. Teimme toimintasuunnitelman, jonka mukaan lähtisimme käymään läpi kutsuvia kojuja. Ensin tuosta noin, sitten välejä noin. Eikä mennyt kauaakaan, kun jo mietimme, että se siitä suunnitelmasta.

Mutta monenlaista ihasteltavaa, hypisteltävää ja katseltavaa riitti. Jonkin verran jo vuoden takaisen uutuuden viehätyksen jälkeen osasimme rajata, ettemme jääneet jokaista kojua tutkimaan, vaan suuntasimme niille, jotka meitä kiinnosti ja jotka olivat jääneet mieleen. Tällaisia olivat muun muassa retrohenkiset pöydät, pitsillä koristellut laukkupisteet sekä värikkäät puukoristeet ja -korut. Joulujuttujakin ehdimme ihastelemaan, mutta itse en ollut ihan vielä päässyt joulunlaittotunnelmaan, joten lahja- ja koristeajatukset lähtivät syttymään vasta viimeisen tunnin kuluessa.

Mutta vaikka heräsinkin vähän hitaasti lahjahommiin, niin paljon ihania löytöjä tein sitten muuten! Ehkä hieman turhakkeena ostettu (mutta oi niin ihana!) passinsuoja saattoi hieman kieliä mielessä kytevästä matkakuumeesta. Toisaalta ilotsin myös löytämästäni iloisen värisestä piposta. Löysin kuin löysinkin joitakin joululahjaksi meneviä asioita, vaikka enemmän olisi mielessä tehdä jotain itse. Mutta katsotaan nyt.

Paljon meillä meni - ja useimmiten meneekin - aika tunteiden analysoinnissa, kuten rakas mieheni aina naureskellen vinoilee. Aamusta lähtien vuoroin puhuimme, vuoroin kuuntelimme, ja kun lopulta saattelin ystäväni junalle iltakymmenen jälkeen huomasin, että ääneni oli mennyt aika kummalliseksi. No, tätähän se monesti meillä on. Olo oli väsynyt, mutta onnellinen.

Jäin tosin pohtimaan erilaisia odotuksia. Olisi ihanaa, jos olisi jo tiedossa jokin matka, jota kohti suunnata ajatuksia, jota odottaa. Toisaalta aika suureellista, mutta sitten: miksi ei? Tämän hetkinen odotukseni, joka taitaa kaikesta tyyneydestä ja rauhallisuudesta huolimatta olla aika jännittävä, liittyy ivf-hoitoon. En silti haluaisi laittaa kaikkea muuta elämääni tauolle, koska jos vaikka...Mieluummin tekee juuri niitä asioita, joihin on mahdollisuus. Vaikka se sitten tarkoittaisi matkaa, kahvittelua ystävän ja mieheni kanssa, leipomista yötä myöten, Taru Sormusten Herrasta -elokuvien katselemista, illanvieton järjestämistä ystäville, hyvän kirjan lukemiseen uppoutumista, salilla käymistä aamuvarhain tai iltamyöhään tai kynsien lakkaamista yhden vapaapäivän vuoksi (hoitoalalla työskentelevät ymmärtävät). Miksi ei?

Murehdin joistakin asioista tosin aika liikaa. Ja sitten vapaapäivien tai loman tullen olenkin sitten omissa ajatuksissaan haahuileva, musiikin maailmaan uppoutuva runotyttö. Mieleni alkaa täyttyä vallankumouksellisista ajatuksista, joiden annan elää jonkin aikaa. Osa niistä on tuonut lämpöä mieleeni, helpotusta pian palaavaan arkeen. Mitä jos... Ja kun olen sitten uskaltanut puhua niistä kodin ulkopuolella on kupla puhjennut. Naurettavaa. Tyhmä haaveilija. Pysy lestissäs.

Ryhdistäydyn taas. Kerään hajanaiset ajatukseni. 
Soitan pianoa, leivon lomaltapaluupiirakan töihin, nostan suupielet korviin ja tervehdin iloisesti kollegoita. Pyyhin pois murheet nukkumisesta, mietin osaston kehittämisjuttuja, teen ratkaisuja päivieni askareissa, vilkaisen välillä kalenteriani. Suunnittelen jo kovalla tohinalla tulevia juhliani, mutta valmistelen myös sitä ennen muita asioita. Ehkä jonkin verran suon ajatusta myös perjantain polikäyntiin. Arki on pian täällä taas. Ja se on myös hyvää. 

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Elämänvärien vivahteet

Elämä on usein samanaikaisesti sekä mielenkiintoista, uuvuttavaa, sykähdyttävää, hengästyttävää, helpottavaa, kaunista ja moniulotteista. Eri porrastasanteilla löytyy tunteiden ja tilanteiden vivahteita, tilanteita ja kohtaamisia. Herkillä ja tunteissa mukana elävälle nuo sävyt ja värit voivat näyttäytyä todella hengästyttävinä, joskin myös antoisina.


Olen käynyt tänään ostamassa kukkakimpun, halannut toista ja juonut mukaan ottamani kahvit yhdessä. Olen katsonut tämän vanhan miehen, Äijäni, ikää kunnioitettavat 87 vuotta 11 kuukautta, uurteisia, surun murehduttamia kasvoja. Jonkin verran surun verhon takaa pilkahti ilo. Kuului naurahdus. Sitten taas hörpättiin kahvia, katseltiin ikkunasta kylälle. "Kukahan tuolla kävelee noin hitaasti? Ai, se kääntyykin tuonne päin." Muisteltiin jälleen viimeisiä hetkiä. Tuntuu käsittämättömältä, että näihin viikkoihin on mahtunut myös eräät jäähyväiset. Tätini, Äijän kuudesta lapsesta kolmanneksi vanhin,  menehtyi pitkän sairauden uuvuttamana. En tiedä, osaanko surra - kyllä varmasti -, sillä jostain syystä en vielä ole käsittänyt tilannetta. Jotenkin vain koen, että suurempi murhe tämä on juurikin tälle vanhalle miehelle, joka esitteli minulle tekemiään kintaita. "Oliskos siulla näille käyttöä?", hän kysyi. Olin hetkeä aiemmin näyttänyt Mummon tekemiä, vielä käytössä olevia, lapasia. Mummon lähdöstä tulee keväällä kuluneeksi 10 vuotta, muistelimme Äijän kanssa.

---

Hämmentävää, että samaan sukuun mahtuu samanaikaisesti niin monia eri tilanteita. Iloja ja suruja, onnellisuuksia ja riitaantumisia, onnistumisia ja pettymyksiä, kysymyksiä ja vastauksia. Ja sitten katseltiin taas Äijän kanssa vanhoja valokuvia. Niistä katsoi takaisin pieni poika. "Tuos oon mie. Kaks vuotiaana." Karjalan poika hipaisi sormellaan kulunutta valokuvaa.

---

Olen ollut tämän viikon lomalla. Onnekseni aika on kulunut jopa paremmin kuin kesäloma, ainakin töistä irti pääsemisen suhteen. Olen soittanut pianoa tuntikausia, nauttinut tästä. Olen tuntenut sävelten, nyanssien, melodioiden, sävyjen ja tunnelmien voimat sisintäni myöten. Olen elänyt musiikissa ja musiikin kautta. Olen menettänyt täysin ajantajun, käsityskyvyn. Olen vain... soittanut. Muun ajan olen sitten kuunnellut pianomusiikkia, aamusta iltaan. Lenkille "vääntäydyttyäni" olen pyöritellyt mielessäni eri kappaleiden melodiakuvioita. Olen tahkonut muutama tahti kerrallaan kappaleita, yrittänyt saada sormiani taipumaan oikeaan järjestykseen, viilannut juoksutuksia, kuunnellut äänenvoimakkuuksia, tunnustellut koskettimia ja naputtanut jalalla oikeaa tahtia ja laskenut rytmiä. Olen kantanut kirjastosta varaamiani kirjoja, kokeillut erilaisia kappaleita, muistanut myös harjoitella hieman läksyjäkin. Ai niin! Aloitin viime viikolla pianotunnit!! Tosin kokeilemme vasta opettajani kanssa, mitä ja mihin suuntaan lähdemme menemään. Vuosien varrella orastanut haave on käynyt toteen, mutta huomaan sen saaneen aivan uudenlaisia sfäärejä. Olen rohjennut haaveilla jostain sellaisesta, jonka olen väläyttänyt ääneen ensimmäistä kertaa 6-vuotiaana, palannut siihen peruskoulun viimeisenä keväänä ja haudannut ajatuksen lähipiirin tyrmäyksen vuoksi. Nyt, aikuisena, en aivan uskalla sanoa sitä kunnolla ääneen, sillä pelkään tekeväni itseni naurunalaiseksi. Mutta ainakin voin kirjoittaa: minulla on suuri haave.



---

Isänpäivä osoittautui melko raskaaksi, joskin ei lapsettomuudesta johtuen. Koska tilanne johtui lähipiiristämme en mene asiaan sen tarkemmin, mutta tapaus sai aikaan minun ja mieheni pahastumaan toden teolla. Se sai minut pohtimaan omaa riittävyyttäni, sopivuuttani ja "oikeanlaisuuttani". Olenko tarpeeksi? Teenkö riittävästi? Kelpaanko?

---

Ystävien kanssa vietetyt hetket ovat olleet täynnä hykerryttävän hyvää ja levollisen onnellista olotilaa. Kuinka olenkin saanut niin ihania ihmisiä ympärilleni! Samaa olen pohtinut myös omasta rakkaasta miehestäni, tuesta, turvasta, keskustelu- ja elämänkumppanista. ❤

---

Pieniäsuuria iloja.
Pidin leipomispäivän, jolloin puuhasin kaikenlaista uutta ja jännää kurpitsasta. Oli aika ikävä myös Kanadaa, siksi kurpitsapiiras. Reseptit ja kaikenlaiset uudet kokeilut, niin leipomiset ja kasvisruoat, saavat innostumaan.




Kävin Anna Puun keikalla ystäväni kanssa. Oi, miten ihana kokemus! Esiintyjän ilo ja riemu musiikista oli todella käsinkosketeltavaa ja tarttuvaa.
Olen nukkunut huonosti, mutta siitä huolimatta ollut useimmiten iloa ja ideoita täynnä jo heti aamusta. Mitähän kivaa sitä tänään tekisi?

Etsin tänään musiikin teorian kirjojani vanhempieni ulkovarastosta. On vähän hävettänyt, kun muistan vain haparoiden vähennetyistä soinnuista, kadensseista, septimeistä, kvarteista ja sen sellaisista. Kirjoja en löytänyt, mutta sen sijaan paljon muuta.


---

Jotenkin en osaa kuvitella töitä sellaisena, jona olen sitä tehnyt. On ollut helpottavaa olla pois sieltä. Mitä nämä ajatukset sitten tarkoittavatkin.

---

Ensi viikolla koittavaa ivf-suunnittelukertaa en ole ehtinyt tai jaksanut miettiä. Jotenkin kaikki tämä muu eläminen on sopivasti vienyt huomiotani, enkä tuosta oikeastaan valita. Huomaan olleeni kovin väsynyt, herkästi jäänyt tunnelmoimaan itsekseni musiikkia tai muuta luovuutta. Muutama sosiaalinen tapahtuma tällä viikolla on tuntunut ihan riittävältä. Kirjoituttaisi, mutta tällaiseksi hajanaiseksi se nyt jäi. Kai se on välillä sallittua tämäkin. Elämän eri vivahteita.





perjantai 3. marraskuuta 2017

Musiikkihaaveita

Ehdotus: mitä, jos jäisin musiikkivapaalle?😉Voisin ottaa pianotunteja, soittaa tuntikausia, pitkästä aikaa paneutua, ehkäpä saada taas kunnon tatsia soittamiseen? Voisin harjaantua, oppia, syventää, treenata.
Mutta ennen kaikkea: päästä flow-tilaan, nauttia, soittaa, elää musiikissa ja musiikista.
Minulla on tähän sopiva tarjous: tavallista äitiyslomaa ja hoitovapaata odotellessa voisin käydä kasvamassa musiikissa. (Ja katsotaan nyt, miten tuossa tulee käymään.) Sanotaanko vaikka vuoden, eikä minun sen jälkeen tarvitsisi jäädä pois töistä lapsen sairastelun vuoksi. Korkeintaan siksi, että sormia vähän syyhyttäisi. 

Niin. Aika ajoin se iskee ja silloin syyhyää sormet, kylmää selkäpiitä ja posket hehkuvat. Unohtuvat aika ja huolet, päivän murheet ja mietteet. Ei haittaa, vaikka aiemmin olen pohtinut, että mitä ovat johtoportaassa oikein miettineet, kun ovat minut palkanneet. Ei sekään, että tuleva ivf jo vähän jännittää. Sillä niin olen pianoa soittaessa kasvanut, ettei se pieni tytön tyllerö, joka juuri ja juuri pianon koskettimille ylsi, ole mihinkään hävinnyt. Olisi halu soittaa, vaikka taito ei olekaan kovin kaksinen. Mutta ehkä se ei olekaan se jutun juoni.


Haluaisin pianotunneille. Olisi ihanaa, kun voisi jonkun kanssa tutkia nuotteja, opetella ja saada neuvoja. Tarvitsisin kunnon rotia tähän harjoitteluuni, joka välillä on päivittäistä, välillä kerran kuukaudessa tapahtuvaa. Miten kivaa se olisikaan! Niin että miten sen musiikkivapaan laita olikaan?

Olen niin hypännyt musiikin vietäväksi. Aamulla pistän Spotifyn päälle, keittelen puuroa pianomusiikin soidessa. Äsken, potiessani taas alemmuuskompleksia työrintamalla (liittynee työmuutoksiin. Tänään muutin kamppeeni pois entiseltä osastoltani uudelle. Nyyh.), en osannut tai jaksanut sanoa enää mitään.
"Mä voisin soittaa hetken," mutisin kaivellessani jo nuotteja. 

Parin tunnin päästä hörppään vettä. Tuli vähän kuuma.
Kiitos Stenhammarin, Satien, Debussyn, Mårtensonin ja kumppaneiden, olen kuin uusi ihminen. 


torstai 2. marraskuuta 2017

Mielen jukeboksi

Olen leiponut posket hehkuen pianomusiikin soidessa taustalla (tunnettuja kevyen musiikin kappaleita tai tuttuja sävelmiä elokuvista, ihan by the way). Olo oli jokseenkin melankolinen (tunnelmoi hetki Forrest Gumpin kaltaista musiikkia), sillä olin parhaillaan leipomassa rakkaille työkamuilleni pian entiselle osastolleni. Mutta voi sentään, että osasi olla hauskaa! Okei, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja halusin kyllä mennä lenkillekin. Suunnittelin ensin leipovani suolaisen piirakan, kakun ja keksejä... Eihän siihen menisi kuin muutama tunti. Sitten pääsisin ulos. No, käytännössä kyttäsin uunissa olevaa marenkia vielä puoli kymmenen aikaan illalla, ja ulkohyppelyiden sijasta tein hiit-treenin kotona. Miksi? Koska halusin liikkua.


Kanniskelin tekeleitäni innoissani töihin seuraavana aamuna. Mieleni jukeboksissa soi kipale elokuvasta La la land. Tanssiaskelia ei sentään kannattaisi herkkujen kanssa ottaa. Levitin kermavaahdon kakun päälle ja kippasin pari rasiallista pakastevadelmia kaiken kruunuksi. Oli ihana toivottaa työkavereita kahville, kunhan puuhiltaan ehtisivät. Oma tauko tuli pidettyä yhtä lailla vähän juosten, mutta mitäs tuosta.
"Nytkö se koittaa?", moni kyseli. "Ei ihan vielä. Ensi viikolla vasta," vastasin. Haikeaa, mutta samalla innostavaa. Uudet tuulet ovat tällaisia. Ja minä kun satun olemaan sen kaltaista sorttia, että kotiudun vähän minne tahansa. Vaikka onhan se tosi innostavaa lähteä kohti uusia seikkailuita.

Hiukan kierroksia on tällä viikolla johtunut erinäisistä ajatuksista ja päätöksistä. Viikonloppu vertaisten parissa otti voimille, vaikka olikin ihan superhyvä juttu. Ihan uudelta kantilta katson taas vertaistuen merkitystä. Kuinka erilaisia elämäntarinoita saimmekaan kuulla! Ja kuinka monenlaisia yhtymäkohtia niissä oli, varsinkin tunnemaailmassa. Jään edelleen kaipaamaan paikkakuntamme (=lähimmän) vertaistukiryhmää. Sellaista ei ymmärtääkseni ole vetäjän puutteesta. Olen jokseenkin ajatellut, että ei minun ole tarve repiä haavoja auki kerran kuussa, kun muutenkin tulee pohdittua lapsettomuusasioita enemmän tai vähemmän. Mutta jotain erityisen lohdullista, hoitavaa, helpottavaa ja keventävää toisten vertaisten kanssa olemisessa oli.


Ja jotain uudenlaista puhtia saimme tuolla viikonloppukurssilla niin, että jo kotiin päästyämme teimme päätöksen hoitoihin liittyen.
On aika.
Ja jo samana iltana naputtelin viestiä lapsettomuuspolille.
Eilen sain vastauksena, että meille on varattu IVF-suunnitteluaika, ja ajankohta näkyy nettipalvelun kautta. Kirjauduin sinne illalla ja sain yllättyä: jo kolmen viikon päästä istumme taas pohtimassa elämämme suuria asioita. Ja tekemässä suunnitelmia ajasta, jolloin minusta tulee kai vähän pöhkö(mpi).

Toiveikkuus ja jossain määrin myös realistisuus on nostanut taas suoraselkäisenä päätään. Mutta en voinut olla nauramatta eilen tutkiessani tarkemmin tuota nettipalvelua. Sen kautta sai varata aikoja eri paikkoihin, ja yhden klikkauksen päässä olisi ollut ajanvaraus synnytysvalmennukseen. Heitin miehelle, että oltaisiko optimistisia ja ennakoitaisi jo...


Huh heijaa, viikon päästä alkaisi talviloma. Miten sitä jo odotankin. Olen kohta elänyt tällä maapallolla 30 vuotta ja vasta nyt alan myöntymään siihen tosiasiaan, että loppuvuoden pimenevät päivät saattavat kuin saattavatkin vaikuttaa omaan väsymykseen. On tässä toki tällainen pikkujuttu myös kuin työkuvioiden muuttuminen... Yhtä kaikki, odotan jo niin sellaista ajatonta oloa kotona (=keittiön kaappien siivousten viimeistelyä, ovien pesua sekä leipomista) kuin muutamia sovittuja reissuja ja kullan arvoisia ystävähetkiä. Olemme miehenikin kanssa sopineet jo jotain tietyille päiville. Lomalomaloma, tule jo!

Sound of the Music: Climb Ev´ry Mountain

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Aikaa meidän rakentumiselle

Olin puhunut jo vuosia parisuhdeleirille menemisestä, mutta koskaan sopivan tuntuista ei oikein löytynyt. Sitten keväällä bongasin lapsettomille suunnatun leirin, ja totesin, että tuonne me muuten menemme. Yllättäen ja onneksi vastaanotto oli myönteinen. Odotimme ensin, että tulisimmeko edes valituiksi, sillä leirikoko ei suinkaan voisi olla 30 luokkaa, vaan vain kourallinen pareja pääsisi leirille. Jotenkin ajattelin, että me niin tarvitsisimme tuota leiriä, jotain apua meille. Iloksemme saimme syksyllä viestiä, että meidät oli valittu kuuden muun parin kanssa osallistumaan tuolle kurssille. Alkoi jännitys ja odotus. Mitähän siellä tapahtuu? Millaistakohan siellä on? Keitä muita siellä on? Millaisia tehtäviä teemme? Mitä minun pitäisi sanoa? Entä mitä mies sanoo? Miten tämä vaikuttaa meihin? Tai oikeastaan... jaksaisiko näitä asioita edes miettiä? Käytännössä meillä ei ollut mitään ennakko-odotuksia, vaikka silti toivoimme... jotain.




Vaikka se olin minä, joka penäsin meitä lähtemään mukaan leirille, niin se olin minä, jota hiukan ahdisti perjantai-iltana. Tuntui, että haluaisin juosta äkkiä pois. Voin puhua, mutta en sittenkään. Tekee ehkä liian kipeää, tehdään mieluummin jotain kivaa. Puhutaan vähän, mutta ei liian syvältä. Oloon varmasti vaikutti sekin, että menneelle viikolle oli sattunut jotenkin kaikenlaista kuraa; oltiin riidelty ja kinasteltu, vailla kunnon ilmanpuhdistusaikaa, ja olin myös pudonnut lapsettomuusmurheen aallokkoon. No, näin jälkiviisaana tuo leiri taisi tulla siis oikeaan saumaan.


Viikonloppu yllätti täysin tunteikkuudellaan ja rankkuudellaan. Itkin varmaan joka saumassa, enkä aina niin posiitivisia asioita. Jostain kumman syystä herkistyin omasta itsestäni, miehestäni, meistä. Herkistyin jopa siitä, että osaankohan nyt olla täällä, heittäytyä, miettiä kunnolla, hyödyntää tätä mahdollisuutta. Herkistyin siitä, jos mies toimikin toisella tavalla. Onneksi en suinkaan ollut ainut kyynelehtijä joukosta, vaan nenäliinoja kaivoi yksi jos toinenkin kurssilaisista, myös miehistä. Koossa oli aika sympaattinen porukka, ja tunnelma lempeä, armollinen ja kannustava. Oli ihanaa, kuinka jokainen pari uskalsi omalla tavallaan antaa itsestään muille. Leirin sisältö koostui parisuhteen miettimisestä,  omien toiveiden ja tarpeiden sanoittamisesta, suhteen mahdollisuuksista ja seksuaalisuuden pohdinnoista. Asioita pohdittiin yksin, pareittain ja porukalla, osin myös ensin miesten ja naisten kesken, sitten taas yhteen kokoontuen. Miten helpottavaa olikaan puhua vertaisten kanssa, kuulla toisten parien haasteista ja oivalluksista, nähdä rakkautta ympärillä, kuulla omaa rakasta. Kurssin päätteeksi laadimme kotiin konkreettisia asioita sisältävän listan, joita pyrkisimme toteuttamaan. Minusta oli ihana miettiä juuri näitä pieniä arjen konkreettisia tekoja: minusta olisi ihana, jos keittäisit minulle kahvin herättyäni yövuoron jälkeen. Suunnitellaan joka viikolle yhteistä aikaa, pyritään jopa yhteiseen vapaapäivää, eikä oteta niistä suorituspaineita. Katsotaan vaikka Netflixiä tai käydään retkellä. 
Kunhan ollaan yhdessä.


Tulimme tänään kotiin. Oli oikeastaan jopa oksettava olo, niin väsynyt taisin olla. Haimme kaupasta kahvisyömistä ja rikoimme rutiineja. "Ollaan spontaaneja!", mies tokaisi, ja niin me keitimme kahvit, kannoimme kupit, Visbystä ostamani lammasservetit, Halloween-munkit ja kahvin alakerran vierashuoneeseen. Kerrankos sielläkin tulee kahviteltua, virkistää kummasti. Kävimme vielä läpi kurssia ja siitä heränneitä ajatuksia. Vaikka olo oli kuin olisi maratonin juossut (tai mistä minä tiedän, kun en ole päässyt ihan vielä puolikastakaan mentyä), niin se kannatti. Hiukan vielä on aika hajalla olo, kuin pintaa olisi jonkin verran rapsuteltu. Odottavainen, toiveikas, herkistynyt ja huojentunut.
Mutta onnellinen meistä ja meidän mahdollisuuksistamme.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Olla toisen puolesta onnellinen, mutta silti...

Työpäivän päätteeksi jäin juomaan vielä "lähtökahveja" ennen sovittua menoa. Välipala vauhdikkaan vuoron päätteeksi tekisi hyvää. Juteltiin ja höpöteltiin työkavereiden kanssa. Kunnes se tapahtui.
"Onko se sitä, mitä mä luulen?", kysyi työkaveri.
"Joo, meille tulee vauva!", totesi toinen, nopeasti tokaisten. Uskalsiko vielä itsekään tuota uskoa todeksi.
Olin jo aiemmin arvellut, aistinut, että kyse oli ehkä jostain surusta. 
Onnittelimme onnen kyyneleet silmissä. Hymyilytti, ilostutti. Itkettikin.
"Aika jännää vain vielä, kun meillä on ollut tosi vaikeaa onnistua," hän sanoi hetken perästä.

Itketti sitten vielä vähän lisää. Olin niin onnellinen hänen puolestaan, mutta jostain syystä rinnalle kipusi - suorastaan rynni - myös toinen tunne. Ei se kateutta ollut, mutta ennemminkin jotain pehmeämpää. Olin vilpittämästi onnellinen tästä uutisesta, mutta samaan aikaan vain niin kovin pettynyt meidän tilanteeseemme. Siihen, että minusta ei ole tulemaan raskaaksi. Että minusta ei koskaan tule äiti. Että minä en saa koskaan ikinä milloinkaan lapsia. 

Otin vähän lisää kahvia ja leikkasin ohuen luirun (sellainen siitä tuli) kotiuneen potilaan perheeltä saatua unelmatorttua.

----
On jotenkin erikoista, että kaikenlaista mieltä harmaannuttavaa sattuu juuri, kun olisimme lähdössä parisuhdeleirille. Ollaan riidelty, riidelty ja riidelty, mieli on ollut maassa lapsettomuudesta ja muutenkin on ollut väsynyt olo. Olisi nyt ehkä jotenkin voinut olla hyviä päiviä ennen leiriä, jossa juurikin tuota lapsettomuutta käsitellään.
Mutta onneksi on luonto, retkeilyt ja geokätköily! Niitä kun saisi tehdä joka päivä!




sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Haikeuden aaltoja

"Voi rakas lapseni," tekisi mieleni sanoa.
Sulkea pehmeähiuksinen pieni ihminen syliin, haistaa hänen suloinen tuoksunsa, tuntea lämpönsä. Aistia ja kokea oman lapsen läheisyys, tuntea hänet jo raskausajalta, viipyä tässä hetkessä, odottaen myös toiveikkaasti tulevia yhteisiä hetkiä. Mitä kaikkea hänen elämälleen on tulossa, missä kaikissa seikkailuissa saan olla hänen mukanaan.
"Voi rakas lapseni," huokaan.
"Milloin tulet syliin? Täällä odotetaan sinua jo kovasti."



Ei hätää, en ole jossain surun ja murheen mustissa syövereissä. Haikeuden aallot pyyhkäisevät välillä ylitseni ja halusin sanoittaa jotakin niistä ennen kuin taas jatkan päivääni. Ruoanlaittoa meille kahdelle, lounas ja sitten eväiden pakkailua ja iltavuoro.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Metsän taikaa

Metsä saa ihmeitä aikaan.
Ei tarvitse kauaakaan olla patikoimassa ja hengittämässä luonnon raikasta tuoksua, kun jo tuntuu paremmalta. Poissa ovat päänsärky ja vellova olo, surullinen ja haikea mieli.
On vain patikkareissu, hyvien työkavereiden kanssa höpötteleminen, geokätköjen etsiminen, eväiden nauttiminen nuotion äärellä ja koiran touhuille naureskeleminen. Kuinka paljon enempää tarvisee nyt vaatia? (Okei. Ehkä fleecepaita olisi voinut olla aika kiva. Mutta muuten oli hyvä.)


Kyllähän se suru ja haikeus ovat edelleen läsnä, kun olen taas kotona, mutta jotenkin haaleampana. Huomaan, että mielessäni pyörittelen nyt ennemmin mielessäni jotain hyvää papuruoan reseptiä, kasvisruoista ja luonnonkosmetiikasta innostumista sekä tällä viikolla tulevia ihania ihmisiä. Vielä aamulla olisin kovin mielelläni jäänyt kotiin omine ajatuksineni ja oloineni. Olisi tehnyt mieli lähteä reissaamaan, hypätä pois arjestani. Lentää taas Kanadaan tai jopa jonnekin ihan muualle. Toisaalta välillä olen todella lähellä aloittaakseni taas Femoston-lääkkeen käytön, tehdäkseni "edes jotain", mutta en halua vielä. Tuo on siis sellainen, jota suositeltiin käytettäväksi kesän yli ennen ivf-hoidon aloittamista. Lopetin sen heinäkuun lopussa ja aion pitää taukoa siitä ainakin loppuvuoteen. Ikään kuin toivoen, että jo Thyroxin ja kilpirauhasen tasapainottuminen saisivat yksistään jotain aikaan.


Sitten palaan taas yksinkertaisempien asioiden äärelle.
Teimme tänään patikkaretkellämme ensimmäistä kertaa s´mores-herkkuja. Tein niitä viimeksi Kanadassa ollessani, 17-vuotiaana. Aikamoista nostalgiointia. Harmi, että ne eivät mielestäni onnistuneet aivan niinkuin muistoissani, mutta mitäs tuosta, jos tunnelma oli kohdillaan ja herkut maistuivat. Homma meni siis näin: paistoimme vaahtokarkkeja, iskimme sitten kerrosleivän lailla kasaan Marie-keksin, vaahtokarkin, suklaapalan ja keksin. Nam nam. Sen verran kylmä tosin oli, ettei kylmästä kova suklaa ehtinyt sulaa.



Ja entäs sitten puun oksiin ja kantojen nokkiin kurkisteleminen! Juurakoiden ja kivien koloihin kyyristeleminen! Mitä nokkelampiin paikkoihin oli kätketty pieniä jemmoja, ja aika hauskaa oli kyllä etsiä niitä. Tätä lisää!



Huomattavasti rentoutuneena ajelin iltapäivällä kotiin, naureskellen hassulle koiralle, mukaville jutuille ja viipyen vielä sellaisessa tuttavallisessa tunnelmassa. Me ollaan tuttuja jo, me tiedetään, että yhdessä on hyvä retkeillä. Me ollaan kaikki tosi upeita tyyppejä.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Kuinka mukava on lapsena riehua

Haluaisin ilakoida vielä hetken aikaa ystäväni hullun hauskoista synttäreistä lauantailta. Päivänä, jolloin sai hypätä pois aikuisen elämästä, murheista ja huolista. Jolloin sai olla kuin lapsi taas. Mitä muuta voi odottaa vauhdikkaalta ystävältäni, kuin lapsisynttäreitä?
Päivä alkoi koulun liikuntasalissa vietetyillä tunneilla, jolloin pelattiin, kisattiin, hulluteltiin ja annettiin palaa. Lyötiin sanomalehdellä milloin ketäkin läpsyn merkeissä, vieriteltiin sählypalloja, leikittiin rikkinäisiä leivänpaahtimia, pyllähdettiin lattialle peppupalloa pelatessa ja viipotettiin menemään norsupallon vilinässä. Kyllä sai nauraa! Ja paras oli, että mukana olleet samanikäiset ja vanhemmat olivat yhtä mukana jutuissa. Jotenkin ekstrahauskaa ja tunnelmaa luovaa tuosta teki myös sen, että joukossa oli useita, joiden kanssa olin käynyt yläastetta ja lukiota. Ja nyt pelasimme samassa koulussa noita pelejä! Ajoittain oli epätodellinen olo siitä; ihan kuin olisi tehnyt aikamatkan Lintusen liikkatunneille! Juhlat jatkuivat herkkupöydän ääressä mehukattia juoden. Huvitti, kuinka täysillä ystäväni oli panostanut kaikenlaiseen kisailuun ja herkutteluun. Toki mehuja vahvempaa olisi saanut tuoda mukanaan, mutta meillä oli niin hauskaa, että mahdolliset juomat unohtuivat kasseihin. Saunomisen, Party-Aliaksen ja muun pelailun jälkeen oli lopulta aikuistuttava ja lähdettävä kotiin nukkumaan edes hetkeksi aikaa ennen aamuvuoroa. Lähtiessäni sain mukaan pienen pussukan. Siinä oli kiitokseksi käymisestä sydäntarra, rusinarasia ja muumi-tikkari.


Ei kaikki ollut pelkkää hauskaa lapsena, ei tietenkään. Eikä ole aikuisenakaan, se nyt on vain fakta ja osa elämää. Tiedän sen. Mutta iloa sain paljon tuosta päivästä. Voisin hyvin ottaa toisen erän liikunnallisia leikkejä, naurusta kipeän mahan, pari mustelmaakin ja hiestä märän olon tämän päivän tunteiden tilalle. Aikuisen maailmani on tänään kallellaan surun puolelle. Sellaiselle puolelle, jossa olo on väsynyt, haikea, murheellinen ja saamaton. Joo, siivosin ja tein ruokaa, mutta ei se vauva siitä saa alkuaan. Ei, vaikka seisoisin päälläni ja luettelisin taikasanoja väärinpäin sen jälkeen, kun olen syönyt kaiken maailman vitamiineja. Ei, vaikka mekin yhdessä tehtäisi vaikka mitä. Ei, koska minä olen viallinen. Mikä nainen tämä tällainen on?? Ei mikään. Ei yhtään mikään.Ehkä tuohon suhteutettuna on jotenkin helppoa ajatella riehaantuvansa lasten liikuntaleikeistä. Silloin ei tarvitse ajatella olevansa mitään muuta, kuin onko rikkinäinen tehosekoitin, kirahvi vai norsu. Tai kenen nimi sanotaan seuraavaksi. Viihdyn minä kyllä kahvivastaavana, se on jo aikuisempaa. Ja nyt painun tehotreenitunnille. Antaa palaa, kyytiä kahvakuulalle!

P.S. Toivottavasti ymmärrät, että tiedän näin olevan hyvä. On hyvä, että olen tämän ikäinen, tässä elämänvaiheessa ja -tilanteessa. Tiedän, että elämässäni on ihan hurjan paljon iloa tuovia asioita ja olen oikeasti tosi onnellinen. Välillä vain on tällaista. Ohimenevää.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Keittiöhommissa

Joskus vain tuntuu niin voimakkaana, että meistä ei tule koskaan vanhempia. Että meille ei tule koskaan lasta. Kuten tänään.
Ja sitten tuntuu siltä, kun koko sisus olisi täynnä vaahtomuovia, sellaista paksua ja tiivistä. Hyvä,  että mahtuu sekaan hengittämään. Ja kaiken sen keskellä tiuskahdan taas miehelle, liian monennetta kertaa, lyön tarkoittamatta luun kurkkuun, näen hämmennyksen ja minua alkaa harmittaa oma kömpelyyteni entistä enemmän. Ei sen näin pitänyt mennä. Kiiruhdan piiloon, keitän kahvia, huolehdin, että kaikilla on sopivasti syötävää, teevettä, piirakkaa ja vaniljakastiketta, tehdäkseni edes jotain oikein. Että edes jotain onnistuisi. Edes tänään.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Värien viemää

Tällä hetkellä olen ihan superkorkealla fiilistelemässä.
Kävin eilen ensimmäistä kertaa hiusten kasvivärjäyksessä! Laittaisin tähän hetipaikalla linkin kyseiseen paikkaan ja suosittelisin asiantuntevaa ja ihanaa ekokampaajaa, mutta haluan edelleen pitää itseni ja asuinpaikkani anonyymina. :) Tyydyn siis vain hehkuttamaan kokemusta sekä sitä, kuinka se sai taas inspiroitumaan luonnonkosmetiikasta ja luonnonmukaisista asioista.

Matkani kohti ekologisempaa elämää ottaa välillä isompia, välillä pienempiä askelia. Joskus takataskussa (siis kännykän kirjanmerkeissä) on kasapäin houkuttelevia kasvisruoka- tai jopa vegaanireseptejä, kauppakoriin löytyy luonnonkosmetiikkaa ja yritän miettiä enemmän kulutustapojani. Välillä teen näin enemmän, välillä vähemmän. Painiskelen paljon sellaisten asioiden parissa, että mikä todella on ekologista, taloudellista, järkevää, käytännöllistä ja luonnon ja ihmisten kannalta paras. Onko parempi hankkia maailman toiselta laidalta tuotua ekotuotetta vai ostaa lähellä tuotettua ei-vegaanista tuotetta? Mihin asioihin haluan panostaa, mikä tuntuu mukavalta, millä saa hyvää lopputulosta ja mikä on myös ympäristölle hyväksi? Nyt, kun meitä on vain kaksi ja koira, meillä on toki vähän paremmin varaa miettiä tuollaisia asioita, vaikka onneksi ihan kaikki ei ole kalliimpaa.

Olen aikoinaan ollut muutaman vuoden kasvissyöjä, mutta tuolloin jouduin vähän ongelmiin valintojeni kanssa, enkä oikein ole varma, kuinka eettistä tai terveellistä tuo touhu oli. Kasvisruokakiinnostus on kuitenkin säilynyt, ja nykyään pyrin pitämään joustavaa linjaa sen suhteen, etten rajoita itseltäni mitään. Tasapainon ja sallivuuden rajoissa koen olevani turvallisemmilla vesillä sen sijaan, että tekisin itselleni tiukkaakin tiukempia sääntöjä ja kiellettyjen listaa. 😳 Näin koen olevani paljon rennompi ja joustavampi. Huomaan, että heilahdan herkästi ehdottomaksi sääntöjen suhteen; kontrollin tarvetta ehkä. Toisaalta arjen kiireiden keskellä saattaa sekaruoan tekeminen olla joskus paljon nopeampaa kuin kasvisten pilkkominen ja kypsentäminen. Silti tohdin sanoa, että usein tuntuu siltä, että kasvisruoka on jopa monin verroin maistuvampaa kuin kanasuikalesötkötykset ja vakuumipakatuista jauhelihoista tehdyt muhennokset.


Luonnonkosmetiikka on niin ikään hieman ristiriitainen juttu. Toisaalta haluaisin todella paljon käyttää tällaisia tuotteita, mutta ovathan ne aikamoinen investointi. Jo halvimmatkin tuotteet ovat "tavallisia" tuotteita kalliimpia, puhumattakaan laadukkaammista luonnonkosmetiikkatuotteista. Lisäksi tuotteiden kokeiluun on valitettavasti liittynyt useampia pettymyksiä. Kerran jo jouduin pätkäisemään hiuksistani hampuksi menneitä haituvia shampoon pilattua hiukseni. Useaan eri deodoranttiin olen ollut pettynyt, enkä ole uskaltanut mitään niistä ottaa ihmisten ilmoille käyttöön. Jo testiajo liikunnan parissa on riittänyt todistamaan, etteivät ne ole pitäneet mitään. Pyykinpesuaine jättää myös tahroja, eikä esimerkiksi pese liikuntavaatteita puhtaaksi. Pessyt pyykit ovat vain haisseet voimakkasti niin pinttyneelle hielle että voimakkaasti tuoksuvalle pyykinpesuaineelle. Ripsiväriäkin saisi sutia ripsiin vartin, että se näkyisi. Ja sitten se valuu hetkessä iholle.

Mutta on minulla myös hyviä kokemuksia! Kasvisruoka nyt on vain ihan tosi hyvää. Tykkään kasvissosekeitoista, erilaisista kastikkeista, laatikoista, pihveistä, yrteistä ja oikeastaan lähes mistä tahansa. Aika kivoja ovat myös nämä uudet "lihankorvikkeet", nyhtökaura ja härkis. Omaksi bravuurikseni voisin näin äkkiseltään kehaista porkkana-maapähkinävoisosekeiton tai punajuuri-mustapapupihvit. Oi nam. Tykkään meidän tiskiaineesta, Ecover-merkkisestä. Joihinkin suihkusaippuoihin olen myös ihastunut sekä varsinkin kahvia varten tehtyyn kauramaitoon! Sinnikkäästi haluan ottaa selville, mikä voisi olla sopiva tuote mihinkin tarkoitukseen, sillä kosmetiikan sisältämät mömmöt mietityttävät. Aika kivoja kokeiluja olen jo tehnyt. Tänään löysin Flow-merkkisen mineraalipuuterin, oli vieläpä suomalaista! Katsotaan, mitä testiajo sanoo.

Mutta tämä hiusten kasvivärjäys. 😍 Kampaaja sanoi, että väri voi aluksi tuntua hiukan mietityttävältä, mutta täytyy sanoa, että minulle ei sitä pelkoa ollut. Ihastuin siihen saman tien! Punaista väriä minulla ei olekaan ollut, mutta tuo tuntui niin omalta heti ensisilmäyksellä. Ja jotenkin koko kampaajakokemus oli kovin miellyttävä. Okei, alkuun tehty savinaamio, jossa puhdistettiin hieman omaa hiusta synteettisistä väriaineista, ei ollut kovin ihastuttavan tuoksuista, mutta yleisesti ottaen oikein mukavaa. Ehkä se koko prosessi tuntui jo ajatustasolla hyvältä. Tykkään ihan valtavasti hiuksistani, millaiset ne ovat ja mitä se on saanut minussa itsessänikin liikkeelle. Minä uskalsin! Olin muutaman vuoden vaalea, sitä ennen hetken aikaa tumma, ja kaiken kaikkiaan maantienvärinen. Nyt koitti ihana ja pirteä värin leisku! Väriä koko tyttö! Tai nainen, se taidan ennemmin olla, kun kohta 30 kolkuttelee jo ovella. (Anteeksi, en vain voi olla hehkuttamatta. Kunnollista, sopivan anonyymia ja värit oikeuksiinsa tuovaa kuvaa minulla ei tosin ole, joten jos vain on mahdollista päästä ulkonäöstä intoilemistunnelmaan, niin hyvin läheltä liippaa!)


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kun lapsiperhe kylässä kävi

Illan päätteeksi siistin jälkiä. Ladoin tiskejä koneeseen, pyyhin kastikkeen tahroja pöydän jaloista, keräsin puuvärit ja taideteokset pöydältä, asettelin pöytäliinan takaisin paikoilleen. Hymyilytti. Jäljet olivat tulleet elämästä ja ihanista hetkistä.

Perhe kahden pienen tytön kanssa kävi meillä eilen kylässä. Voi, kuinka paljon iloa tuosta oli!
Aika lensi kuin siivillä, oli ilo laittaa ja passata ja toivottavasti edes jonkin verran helpottaa vanhempien oloa. Tämä koti on niin kaivannut lasten ääntä ja menoa, sitä, että joku pyörii ja hyörii, puuhailee piirustusten parissa, ihastelee omaa peilikuvaansa eteisen peleistä ja tulee syliin istumaan.
Tuo kyläily toi onnellisia tuulahduksia, ja jonkinlainen ovi aukeni mielessäni. Se tietty ovi on ollut itsesuojelun vuoksi suljettuna. Joskus jostain raosta on päässyt livahtamaan vauvan odotuksen tai tuoreen äitiyden tunteita, ja väsymykseen yhdistettynä ne ovat jääneet omaa oloa kalvamaan. Olen vielä tällä viikolla havahtunut miettimään, että en ole enää aikoihin edes kunnolla miettinyt lapsiperhearkea oman lapsen kanssa. En raskautta, synnytystä, ensikohtaamista, vauva-arkea tai ylipäänsä vanhemmuutta, koska jossain mieleni lokeroissa haluaisin sitä kaikkea niin paljon. Ja niin kauan, kuin siihen ei ole mahdollisuutta, pidän lokeron visusti suljettuna.

Se viereinen lokero on saanut muodostua, jossain hiljaisuudessa ja rauhassa. Nyt on ollut aika.
Tunteet ja oma sisäinen kasvu ovat aika jänniä juttuja. Ne eivät tapahdu ja muodostu mitenkään kronologisessa tai loogisessa järjestyksessä, eivätkä varsinkaan nousujohteisesti. Jos aiemmin tällä viikolla olen halunnut olla miettimättä ja päästämättä lapsiperhe-ajatuksia mieleeni, niin jo nyt viikonloppuna huomaan taas toisenlaisia ajatuksia. En ole koskaan edes uskaltanut miettiä lelukopan hankkimista, vaikka lelut tulisivatkin lapsivieraiden käyttöön. Meiltä ei löydy mitään lasten varalle lukuunottamatta kummipojan jäljiltä jäänyttä lusikkaa. Muutamat hankkimani vauvan vaatteet olen päätynyt antamaan vaatekeräyksiin, sillä pahimpina aikoina ne ovat vain satuttaneet. Tykkään olla lasten kanssa, mutta olen huomannut pitäväni jonkinlaista suojamuuria mielessäni. En ehkä uskalla päästää lapsia ja vauvoja liian lähelle. En aina edes muista kysyä lapsia syliinkään. Arastelen neuvoa sitä kysyviä lasten hoidossa tai vaivoissa. Töissä on erilaista; silloin olen hoitajan roolissa. Nyt nämä kaksi hymytyttöä valloittivat loputkin minusta ja yhtäkkiä huomaankin rutistavani tyttöjä vuoronperään sylissäni. Lapset ihastuttivat myös luovuudellaan; kuinka paljon iloa voi saada valkoisesta paperista, puuväreistä ja värityskirjasta (sen sentään löysin! Tuleepa tuollekin parempaa käyttöä, ei ollut ihan minun juttuni). Jonkinlainen lapsivara olisi ihana olla! Muutama lelu, kirja, värikyniä. Kyllä meille lapset saavat tulla ja puuhata!
Nyt mieleeni on tullut tilaa myös tällaisille hetkille, olematta kuitenkaan raastavia ja surun tunteita jättäviä. Niitä on varmasti ollut ennenkin, mutta nyt ne piirtyivät mieleeni. Tällaistakin se elämä voisi olla!

Oi. Kiitos, ihana, värikäs ja rakas perhe.


tiistai 3. lokakuuta 2017

Katso, kuinka sinä olet kaunis

Huh, kuinka virkistävältä voi tuntua yllättäen tullut vapaapäivä. Eilen jäin tekemään tuplavuoron, ja ainut vaihtoehto saada tunnit takaisin oli pitää vapaapäivä tänään. Sehän sopi, vaikka jäisikin vain yksittäiseksi. Mielessäni tuuletin jo sairaalan käytävillä ja mieli kummallisen vapautuneesti leijuen: "Vapaapäivä! Enkä mä aio tehdä mitään!!" Aika hassu tunne. Toisaalta hurjan siunattu ja ihana, sillä samaan aikaan tiedän, miten hauskan täysiä päiviä minulla on ollut aiemmilla vapailla ja työpäivinä(vaikka en olekaan suunnitellut jokaiselle mitään erityistä menoa). Kyllä, jaksan vain edelleenkin hämmästellä elämän hienoutta, mutta samalla tarkastella sitä myös hieman varoen: eihän se vain säry?
Rutistin miestä aamulla. "Olen varmaan ollut aika väsynyt, tämä päivä tekee hyvää."
"Niin ootkin," kuului vastaus ja tinttasin toista kylkeen. Naurettiin molemmat.


Olin viikonloppuna Helsingissä ystäväni kanssa Puhkea kukkaan -konferenssissa.Päivä jätti paljon pureskeltavaa ja pohdittavaa naiseudesta, uskosta, jumalasuhteesta ja elämästä. Ehkä saan koottua ajatuksia jossain vaiheessa. Nyt nautin tästä mielen seesteisyydestä ja to do -listani lyhyydestä: vie mies töihin, ripusta pyykit, kerää takapihalta marjat, käy lenkillä, ole. Sellaista järkevää puuhaa, kuten itseopiskelu tulevan osastoni erikoisalasta tai jonkin toisenlaisen hillon tekeminen voi olla nyt vähän liikaa. Tai kivaahan nuokin olisivat, mutta nyt pitää laittaa rajat. Välillä voisi yrittää vain olla. Lukea vaikka lehteä tai kirjaa, jolle en ole vielä kahteenkaan viikkoon löytänyt aikaa. Voisi yrittää.


Viime päivinä olen ilokseni saanut kuulla kehuja aivan tuntemattomiltakin. Se on ilahduttanut suuresti. On kehuttu asukokonaisuutta (aamulla töihin tullessani pukukopissa), lettikampaustani tai jotain leipomustani. Puhumattakaan siitä vastaanotosta, joka seurasi toimen saatuani. Haluan nostaa tämän esille muistutukseksi, kuinka ihanalta tuntuu, kun saa kuulla jotain positiivista ja kannustavaa, tutuilta tai tuntemattomilta. Ei sen tarvitse välttämättä olla sen suurempaa syväanalyysia jostain tekemisestä, luonteenpiirteestä tai tilanteesta. Miten sekin tuntuu niin suloiselta ja piristävältä, kun kehutaan vaikka jotain pientäkin, vaikka korvakoruja. Olen jutellut tästä nyt useamman kanssa, ja olemme pohtineet, kuinka suomalaisille naisille on hämmentävän vaikea sanoa jotain hyvää toisille. Etenkin, jos kyse on ventovieraista. Onko kyse jostain kateudesta vai mistä? Onko se jotenkin noloa?
Ei se ole keneltäkään pois, jos hymyilee toiselle, tervehtii, kertoo iloisia juttuja tai mikä toisessa on ihastuttanut. Onneksi tuollainen kehumattomuuden kulttuuri on osittain varmasti väistymässä, mutta uskon, että meillä suomalaisilla naisilla on paljon opittavaa pohjois-amerikkalaisilta kanssasiskoilta. "Ääh, tämä nyt on vaan tällainen... halpa löytä kirppikseltä, vanha kuin mikä", ei koskaan kuulu rapakon toisella puolella. "Oi, kiitos paljon. Minäkin pidän tästä," tekee itsellekin paremman mielen.

Hei te kauniit, upeat ja valloittavat naiset (ja miehetkin, jos täällä vierailee teitäkin)!
Olkaa iloisia ja ylpeitä itsestänne ja toisistanne. Muistakaa sanoa kauniita asioita!
Tehdään tästä päivästä kannustavilla sanoilla ja teoilla hieman kauniimpi. 💗




perjantai 22. syyskuuta 2017

Sisäinen kriitikko

Uusimmassa Tehy-lehdessä kirjotettiin henkilöhaastattelussa itsekriittisyydestä ja suorittamisesta.
"Kun olen saavuttanut jotain, rimani on ollut ylempänä.--- Olen harvoin kokenut olevani riittävän hyvä ja kelpaavani, vaikka tekisin mitä", sanoi haastateltu. Sanat osasivat sanoittaa tunnemaailmaani jotenkin oikealla tavalla. Ne lienevät samaa sarjaa ajatukseni kanssa: tietävätköhän minut töihin valinneet, mitä ovat tekemässä? Taisin varmaan jotain tehdä oikein, kun kerran minut valittiin. Tai sitten se pelko, että olisi yhdentekevää työkavereille, että lähden entisestä työpaikastani ja samantekevää, että menen uuteen. Mitä, jos olenkin tekemässä virheen?
Mistä näitä keljuja ajatuksia tulee??

Jostain käsittämättömästä syystä huomaan pyöritteleväni tuon kaltaisia ajatuksia keskellä yötä, kun muu maailma nukkuu (tosin ei minun työpaikoillani). Siitäkin huolimatta, että olen viettänyt ihanaa iltaa ystävieni kanssa todella hyvässä talk show -tilaisuudessa, kuullut koskettavia lauluja, puhuttelevia ajatuksia. Ja siellä se Juha taas lauloi: "Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan." Hetkeksi koko muu maailma ja pieni elämäni oli käännetty hiljaiselle, ja oli vain tuo tilaisuus. Keskustelua elämästä. Ainutkertaisesta elämästä.

Ja täällä minä nyt olen. Julkistin Facebookissa työuutiseni, sain onnitteluja. Näin uutisvirrassa kollegani vastaavan uutisen, ja siinä perässä persoonallisia, riemuitsevia kommentteja. "Näin sen pitikin mennä", moni hurrasi. Ja huomaan miettiväni omaa osaani. Kaipaako minua kukaan? Pian entiselle osastolle, entä uudelle? Olen taas se, joka lähtee pois, eikä kukaan muista minua enää. Vai onko juuri tämä se rima? Tavallaan asiat menevät juuri nappiin, mutta se ei sitten riitäkään itselle? Enkö ollutkaan tarpeeksi ja riittävästi?

Kun en edes lapsiakaan saa.

Ja mitäs siellä illassa tänään puhuttiinkaan?
Elämä on ainutkertainen. Minä olen ainutkertainen.
Elämä ei useinkaan mene omien suunnitelmien mukaan, mutta Jumalalla on vielä paremmat suunnitelmat minun varalleni.
Elämä on siunaus. Päätehtävämme on yrittää olla hyvä ihminen lähimmäisillemme. Rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Elämä on ihme, tutkimusmatka. Ihmettelyä ja ihastelua.
Olisiko se tosiaan niin?

(Siis haloo. En kerta kaikkiaan voi käyttää viittä vapaapäivääni tällaiseen työjuttujen pohtimiseen. Pakko yrittää painua nukkumaan. Jospa ajatukset menisivät muualle huomenna puolukkamättäillä.)

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Elämme jännittäviä aikoja, ystäväni



Johan nyt jännäksi veti.
Nyt tosin olen enää jälkikierroksilla, ja asioihin tottumiseen menee oma aikansa. Osasipa asiat yllättää!
Työkuviot ovat olleet tänä syksynä pinnalla. Olen hakenut pariin paikkaan ja yllätyksekseni sain molempiin kutsun haastatteluun. Jo tuo on ollut kovin rohkaisevaa ja kannustavaa.
Alkuviikosta sain kuulla saaneeni vakipaikan toiselta osastolta. Homman juju piili tosin siinä, että päätös oli tehtävä seuraavaan aamuun mennessä, vaikka tänään olisi ollut seuraava työhaastattelu. No, tiesinhän minä, mitä tulisin tekemään, mutta halusin silti nukkua ensin yön yli, tehdä lista-ihmisenä plus- ja miinuslistat jokaisesta kolmesta vaihtoehdosta (nykyinen, vakituinen tai haastattelu kolmanteen). Kyse ei olisi mistään uusista ympyröistä, sillä hain omille kiertoalueilleni. Mutta iso päätöshän se kuitenkin oli.

"Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi, ja tulee nimenäsi olemaan," lauloi Juha Tapio radiossa ajellessani tuplavuoron päätteeksi kotiin. Ihan kuin olisin ehtinyt miettimään asiaa pitkän päivän aikana. Mutta tuntui kuitenkin, että nyt olisi käännettävä tämä lehti. Jätettävä jotain, jotta voisi saada jotain.

Ja niin ilmoitin eilen ottavani paikan vastaan.

Onhan tässä jo muutamat itkut melkein itketty. Ikävä ja haikeus toiselle osastolle, tärkeiksi tulleita työkavereita... Paljon on ehtinyt tapahtua lähes viiden vuoden aikana, jonka olen siellä viettänyt. Osan kiertolaisena, mutta viettänyt kuitenkin. Mikä raakile olinkaan tullessani osastolle! Kiitin osastonhoitajaa siitä, että hän oli uskonut minuun ja halunnut minut töihin. Tänä päivänä olen erittäin kiitollinen saamastani kokemuksista, niin hyvistä kuin vaikeista. Joistakin pulssi kiihtyy hieman vieläkin, mutta hyvillä mielin voin ajatella toimineeni suoraselkäisesti ja rehellisesti, kohdanneeni pelkoni, tehneeni valintoja ja kehittyneeni sairaan hyväksi hoitajaksi (pieni kehu itsestä päivässä ei haittaa). Opittavaa kuitenkin riittää aina. Aloittaessani opintojani en olisi uskonut löytäväni itseäni tällaisista hommista. Ja kuinkas sitten kävikään!


Kaikki on elämässä mahdollista. Voihan olla, että syvennän nyt jonkin aikaa tuolla toisella osastolla ja ehkä jossain vaiheessa pyrin taas toiselle osastolle. Tai sitten osastot yhdistetään joka tapauksessa.
Kuka tietää. Päätös on nyt tehty ja on aika mennä eteenpäin. Kaikki menee varmasti hyvin.

Mitä tulee lapsettomuusasioihin (se varmaan lapsettomuusblogin lukijaa kiinnostaa), niin on siitä vähän puhuttu. Pintapuolisesti, sillä se ei tunnu olevan nyt enempää meidän kummankaan mielessä.
(Ja kyllähän se iskee välillä miettimättäkin. Oman lapsen kaipuu.)
Mies heitti tänään hassun vitsin raskauden aiheuttamista hormonimyrskyistä, kun olin ähissyt hänelle jotain. "Mitä sä tolla tarkoitit? Miksi sä noin sanoit?", tivasin tivaamistani. Ihan kuin miehellä olisi muka ollut joku röntgenkatse. Mutta molemmat tiesimme, että ei se ollut mitään. Vain töistä väsyneen hoitajan turhanpäiväistä ähinää. Mutta suoraan sanottuna en ole halunnut edes miettiä koko asiaa. En vielä, ei ole sen aika. Nyt vain ollaan ja eletään. Annetaan elämän kerrankin tasaantua.

Hengitän syvään. Lähden kohta kaatosateessa kulkemaan kuntosalille jumppatunnille. Tästä on hyvä aloittaa vapaapäivien vietto. jos vain saan ajatukseni irti töistä näiden myllerrysten jälkeen.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Näitäkin tunteita.

Arvelin, että jossain vaiheessa niitä taas tulee. Surun ja kaihon tunteita.
Vietin tänään ihanaa iltaa rakkaiden ystävien sekä uusimman tulokkaan, pojan 11 viikkoa, kanssa. Juteltiin ja jaettiin elämästä, naurettiin, myötäelettiin, tsempattiin ja iloittiin. Minulla ei tällä kertaa ollut kuin elämän onnen ihmettelemistä, kerrankin. Poika oli suloinen, häntä ihasteltiin. Tuore äiti pohti imetystä, toinen äiti kertoi kokemuksiaan. Minä kuuntelin, enkä osannut sanoa mitään. Edes työni puolesta. 
Huomaavaisesti minulta kysyttiin, että tekeekö tällainen minusta pahaa. Kauniisti ajateltu. Sanoin, että ei tunnu missään. Kaikki on ollut niin hyvin suuren päätöksen jälkeen. Puhukaa vain. Minä dippasin porkkanaa dippikastikkeeseen ja rouskutin menemään. Osa puheista meni ohi.

Tulin kotiin. Päänsärky ja siihen liittynyt pahoinvointi jatkoi aaltomaista jyskettään, jo toista päivää. Sama kävi viime viikolla. Mutta se ei nyt ollut tuo olo, joka vaivasi.
Se oli se jokin ikävän tuttu. Haikeus. Suru jostain, mitä ei ole. Suru.

Tunne menee varmasti pian ohi, eikä tunnu mitenkään juuria myöten kalvavalta. Mutta välillä näinkin, jotta voi taas ponnistaa eteenpäin. Tuollaisiakin kokemuksia on hyvä saada tutussa ja hyvässä seurassa.

Ehdottomasti menen uudestaan, olen lasten kanssa ja teen kaikkea tavallista. Nyt ehkä tuo olo vain aiheutti sen, että haikeus pääsi luikahtamaan tunteisiin.

torstai 14. syyskuuta 2017

Oman paikan löytämistä

Viime viikkoina tajuntaani on alkanut hiipiä pohdinta: onko tämä sitä normaalitilaa?
Nyt ei hötkyillä tai surra lapsettomuusasiaa, ei pohdita muuttoa tai asuntojen etsimisiä, ei sitä, missä pitäisi asua, missä käydä, mitä harrastaa, mitä tehdä työksi.
Itseasiassa olen ollut varsin onnellinen nykyisestä tilanteesta ja siitä vapauden tunteesta tehdä asioita ja elää. Nyt lapsettomuuden suru ei varjosta elämääni, ei peitä osaa näkökentästä, ei ole painona hartioilla, ei aiheuta "entä, jos..", "sitku.."-ajatuksia, olen osannut hengittää paljon vapaammin. Minua itseänikin vähän hämmentää todeta tuollaista, toisaalta on todella riemullista. Olen mennyt ja tehnyt paljon asioita aiemminkin, mutta se on ollut vähän kuin joku olisi ollut silmäkulmassa; ihan kokonaan ei näe. Tai sitten tahra silmälaseissa; pystyy näkemään, mutta tahra häiritsee koko ajan, vaikka sitä ei ajatellisikaan.
Voisin luetella moniakin arjen asioita, joiden keskellä huomaan välillä huokaavani, kuinka mukava on olla vain yksin tai kaksin. En jaksa enää edes potea syyllisyyttä moisesta. Miksi pitäisi?


Luulen menneen kesän laittaneen aika monen asian ruotuun, sillä niin monta -käytännössä meidän koko elämä- laitettiin melkoiseen pyöritykseen. Tuntui, että menetimme kaiken, mutta saimme ne uudenveroisina takaisin. Kotikin pääsi siihen myllerrykseen mukaan, mutta hämmästyttävää kyllä: myymättä ja ostamatta yhtään mitään saimme aivan ihana ja uudenveroisen kodin. Miten rakas tämä onkaan. Ja eilen kykkiessäni puolukkamättäillä ihan meidän lähellä ajattelin myös tätä asuinseutua. Miten täydellinen paikka! On luontoa, järviä, marjoja, ulkoilureittejä, mutta myös kahviloita, liikuntatoimia ja hyviä palveluita, kuten hieronta. Matka kaupunkiin ja töihin käy hujauksessa, ja tämä vajaa puolituntinen sopii oikein mainiosti työpäivän nollaukseen sekä etäisyyteen. Nuorena tekemäni kokoelma-cd soimaan ja kuvittelemaan kukat hiuksiin matkalla San Fransiscoon. Peace and love!


Ai että. Liittyy varmaan lähenevään 30-vuotissyntymäpäivään, mutta myhäilen lähes päivittäin tyytyväisyyttäni. Moni asia on tasaantunut myrskyisän 20-vuosikymmenen aikana. Niin moni. Tietyt karikot on saatu onneksi tasaantumaan ja oma itse on muotoutunut. Minusta on tänä päivänä aivan hillitöntä katsella lavakasvimaatani, hakea puolukoita takapihalta, asetella värikäs pöytäliina pöydälle, ommella kukallisesta retrokankaasta kauppakassia, kuunnella "vanhaa" musiikkia, väkerrellä kokkailujen parissa, suunnitella kurpitsahillon tekemistä ja uppoutua pianon tai kitaran soittamiseen. Tätä elämäni on, ja rakastan sitä. Rakastan kukkia, värejä, kauneutta ympärilläni. Rakastan pieniä hetkiä, kastehelmiä lehtien päällä, sateenkaaria taivaalla, puiden ruskan väriä. Rakastan mieheni ja ystävien kanssa olemista. Rakastan, rakastan, rakastan. Olen yrittänyt välillä tehdä asioita toisin, mutta voin vain todeta, että tämä minä oikeasti olen.


Oma paikka. Tuuli on laantunut. Ei tarvitse hötkyillä, mihinkään ei ole kiire. Tässä on hyvä olla, ihan kaikkinensa. Minä olen riittävä ja kelpaan. Kaikki on hyvin.
Kuinka vapauttavaa.