Jouluaaton mietteitä

Jouluaattoaamuna katsoin kelloa uskomatta silmiäni. Ei se voinut olla 10:20! Mutta varmasti edellisyön valvomiset ja leipomiset vaikuttivat asiaan ja kellonaika oli vain nieltävä. Ryhdyin riisipuuron ja hedelmäkiisselin keittoon Joulupukin kuumalinjan tullessa televisiosta.
Olen yleensä aikaisin hereillä ja nykyään yleensä ei haittaa, että joskus nukunkin pidempään. Mutta tänään vanhat takaumatunteet nousivat pintaan ja olin melko ärsyyntynyt. Inhotttavaa myös, että tuollainen "pieni" asia nostaa pintaan myös näitä kestosuruja, ja ne yhdessä pistävät olon melko kurjaksi. Yritin olla miettimättä kumpaakaan, vaan nauttia jouluisista asioista, joista yleensäkin nautin. Laitoin pesussa olleen joululiinan pöydälle, poltin kynttilöitä, kuuntelin Joulupukin kuumalinjaa ja Lumiukkoa puuhastellen samalla keittiöhommia. Joulupuuroa lusikoidessamme tuli kuitenkin puhuttua molempien mieltä painavia asioita. No, harmittihan se, että joulussa pitäisi olla lapsia, mutta meillä ei ole niitä. Miksi siis viettää joulua?

Niiskutin vielä loppuitkuja autossa matkalla vanhemmillemme. Harmitti niin kovin, vaikka samalla tiesin, että olo tästä piristyisi, kun pääsisi isompaan ihmisjoukkoon. Siis porukkaan, jossa kaikkia ei yhdistäisi tällainen asia. Ja toden totta: yhdessä touhuaminen, höpöttely ja joulun laittaminen (siis viimeistely, äitinihän oli jo ahertanut suurimman osan puuhista) veivät ajatukset tehokkaasti muualle. Vanhempani olivat riemukkaalla päällä (isäni muisti ainakin viisi kertaa huokaista, että tämä on viimeinen joulu töissä), veljeni puhelias ja iloinen ja isänisäni jaksoi illan hyvin (ja kuuli, kun toin hänelle kuulolaitteen takaisin huollosta). Isä luki jouluevankeliumin Luukkaan mukaan, jonka jälkeen nautimme hyvästä jouluateriasta. Tai no, isänisä jo ennen mitään muuta ehätti jo "tökkimään"... Eli tökkäsi perunakakkaraa lämpimään kinkunrasvaan... nam.. tai..

Ruoka oli hyvää, että pökerryin melkein pöydän alle. Enpä muista, että olisin moneen vuoteen sallinut itseni syödä noin. Tuskin kuitenkaan yleisellä mittakaavalla kovinkaan valtavasti (enhän edes santsannut), mutta silti. Siirryimme tuvan puolelle lahjojen jakoon. Nyt aikuisiällä tuntuu vähän jännältä saada lahjoja. On niitä kyllä kiva antaa, kunhan keksii idean. Lapsuudesta muistan, kuinka päivät ja tunnit olivat piiiiitkiä ennen kuin pukki tuli. Huh, sitä jännitystä! Nyt lähinnä jännitti, että mitä muut pitävät lahjoista. Minusta parasta kaikessa oli kuitenkin iloinen puheensorina, naurunpyrskähdykset, valokuvien räpsimiset ja lämmin tunnelma. Olin iloinen, että saimme viettää jouluaattoillan tällaisissa tunnelmissa. Veljeni joutui tosin jo melko varhain lähtemään ajelemaan toiseen kaupunkiin yövuoroon ja vei samalla isänisän naapuriin. Mutta isäpä pisti pyörimään vanhoja videokuvauksia, jotka oli tallennettu dvd-muotoon! Voi hyvänen aika! Olipa melkoista katsella arjen ja juhlan hetkiä vuosilta 92-95! Siellä me veljen kanssa pyörittiin ja hyörittiin, tepasteltiin pihalla. Soitin pianoa, vedin piruetteja helmat hulmuten... oli baletin jouluesitystä, synttärijuhlia... myös pihalla leikkimistä, mummon ja isänisän kalareissuja... Ai että. Ihania katseltavia.
Ja sitten se pikkusuru: me kaikki olisimme varmasti katselleet mielellämme meidän lapsia leikkimässä tuvan lattialla, kuin minua ja veljeäni pieninä videolta.

Lopulta lähdimme ajelemaan kotiin iloisissa tunnelmissa. Katselimme vielä hetken aikaa tv:stä Jouluyön messua, ja lopulta kömmin nukkumaan joulunlämpöisin mielin.

Leivontavalvojaisten jatkoa ja kiitollisuutta

Tänä yönä jatkan jälleen leipomista ja jouluruokien laittoa. Mies tuossa tokaisikin, että tänä jouluna olenkin ottanut tavaksi valvoa öisin. Niin taitaa olla. Se lähti lomalta, jolloin minulla oli sekä oman ajan tarvetta että surullinen olo. Suurin syy oli ja on kuitenkin se, etten vain ole ehtinyt aiemmin.
Tänään olin kiireisessä aamuvuorossa (ja aika jännässäkin, vaikka kyse on vain asioista, joiden tekemisestä on aikaa), jonka jälkeen tulin kotiin ja jämähdin. Lopulta oli vain kiskottava itsensä ylös ja ryhdyttävä toimeen. Mies lupasi käydä kaupassa hakemassa vielä viime hetken joulujuttuja, jonka aikana ryhdyin siivoamaan. Yritin hieman delegoida hommia osoittamalla miehelle kuusta ja koristelua, mutta pian jo löysin itseni ripustamasta tähteä sen latvaan. Lopulta mies hätisti minut pois ja tartuin uudelleen imurin varteen. Työpäivien aikana kertynyt sekasotku tuli lopulta selvitettyä siivouksen ohessa ja katsahdin toiveikkaana kelloa: vasta 21! Nyt lähden pihalle! En ole aikoihin (siis noin viikkoon) käynyt juoksemassa, ja sitä todella kaipasin! Edes hurjan liukas piha ja kotitie eivät estäneet, vaikka tavallisilla juoksukengillä juokseminen voisi olla jossain määrin kohtalokasta. Onneksi tiet olivat lähes sulia, joten riemulla pingoin menemään. Tätä lisää.

Nyt jatkan siis jouluvalmisteluita. Mies oli toivonut englantilaista hedelmäkakkua jo ajat sitten, ja nyt vasta teen sen. Kakku on uunissa ja imellettyyn perunalaatikkoon tulevat perunat hellalla kiehumassa. Silmiä kyllä jo väsyttää, mutta ei nyt auta. Paras pysyä auki, kun tämä tyttö on päättänyt leipoa. :D

Jännä, kuinka tunteet omasta onnellisuudesta ja surusta vaihtelevat. Toisessa hetkessä on varsin onnellinen siitä, mitä kaikkea meillä on ja millaista elämää vietämme. Odotan jo innolla tulevaa vuotta. Tuntuu, että tänä vuonna koetut ihanat ja enemmän ja enemmän oman näköisemmät asiat tulevat vain lisääntymään. Tiedän entistä paremmin, mistä pidän, mitä haluan tehdä ja keiden kanssa viettää aikaani. Minua ilostuttaa myös harrastukseni, niin nykyiset kuin haaveet. Joissakin haluaisin ryhdistäytyä, toisia taas kenties karsia tai ehkä täsmentää. Aika ajoin mieleeni putkahtaa myös uusia ideoita, joista osa on myös sellaisia, joita olen tehnyt nuoruudessani. Aika vain on valitettavasti rajallinen...
Sitten taas toisessa hetkessä tuntuu, että pieni murtuminen voi tulla milloin vain, pienestäkin ajatuksesta. Alakulo voi peittää alleen niin paljon hyvää. Tulee laskettua kierronpäiviä, samalla pohdittua, kuinka kaukana polin aukeaminen on...

Ja sitten on niitä hetkiä, jolloin kumpikaan edellä kerrotuista ei tunnu reilulta tai oikeudenmukaiselta. Mielessäni pyörii joitakin potilaskohtaloita, joihin olen viime päivinä törmännyt. Niin paljon kipua ja tuskaa, kohti vääjäämätöntä. Tiedän myös ystäväpiiristäni kovia kokeneita, lukemattomia keskenmenoja saaneita, saatujenkin lasten terveysongelmia. Mietin entistä naapuria, yksinhuoltajaäitiä, ja tämän kolmea tyttöä.

Täytyy sanoa, että meillä on kyllä asiat hyvin. Meillähän on tilanne, että kävi, miten kävi, niin teoriassa käy hyvin. Lapsi toisi varmasti kaivatun onnen, mutta kaksin jäämisessäkin on paljon etuja. Uskon, että saisimme oikein ihanan elämän, vaikka emme saisikaan sitä, mitä olemme ikämme toivoneet. Epäilen tosin, että molemmat ratkaisut vaatisivat melkoisen käsittelemisen.
Jotenkin minusta vain tuntuu, että samaan aikaan, kun moni ihminen joutuu tyytymään kohtaloonsa sairauksineen, ihmissuhde- tai taloudellisine tilanteineen, niin me emme todellakaan voi jäädä kyhjöttämään sohvan nurkkaan vinkumaan, että asiat ovat huonosti.
Minua on koskettanut etenkin eräs potilas, ja juoksulenkilläkin hän oli mielessä. En pysty kuvittelemaan, millaisessa tilanteessa hänen vanhempansa ovat tällä hetkellä. Kipua ja kärsimystä, eikä lopun hetkeä tiedä... Omat murheet tuntuvat tuon rinnalla niin turhalta.

Vaikka tämän vuoden joulun aika ei ole ollut minulle se tavanomaisen odotuksen täyteinen, niin aion silti kerta kaikkiaan olla kiitollinen. On niin pajon hyvää. Kaikki toiveideni ja haaveideni toteumiset ovat vain bonusta.

                                                               Rauhallista joulua! 💓

Kun pienistä ajatuksista tulee liian suuria

On hetkiä, jolloin pystyy näkemään mahdollisuuksia pienessäkin iltalenkissä, puolukan varvussa, hymyssä suin lausutussa ajatuksessa tai ystävältä saadussa viestissä. On myös niitä hetkiä, jolloin jää miettimään omia sanomisia tai sanomatta jättämistä, murehtii pieniä työasioita tai lapsen kuolemasta lukeminen tuo syyllisyyden tunteet omasta surusta...
Päädyin sentään naurahtamaan, kun olin pilkkonut pilkkomasta päästyäni ja kuorin ja pilkoin innoissani myös perunat, vaikka ne kuuluisi (ohjeeni mukaan) keittää kuorineen ja pilkkoa vasta sitten saadakseni hyvää imellettyä perunalaatikkoa.  No, teenpä huomenna perunamuusia pitkästä aikaa.

Olen ollut tänään melko pysähdyksissä. Oli myös isänisäni 87-vuotissyntymäpäivät, ja olin menossa sinne myöhässä. Vanhempani olivat yllättäneet vielä omassa kodissaan asuvan miehen kutsumalla lähinaapurit kakkukahville. Täydestä meni. Saavuin onneksi vain muutamaa minuuttia muiden jälkeen, halasin isänisää ja tervehdin paikalla olevia eläkeikäisiä naapureita. Jotain jo ehätimme höpöttelemään, mutta melko pian astelin ajatuksissani kahvipöytään.  Yhtäkkiä tajuan kesken kahvin santsaamisen, etten ollut kätellyt. Mistään virallisesta ei toki ollut kyse, mutta pienessä maalaiskylässä tällaista vielä arvostetaan. No, olipas nyt kohteliasta!! Jonkin ajan kuluttua paikalle tuli vielä yksi pariskunta mukanaan lapsenlapsensa. Tervehdimme kätellen, rouvalle vielä esittäydyin. "Joo, kyllähän minä sinut tunnen!", tokaisi hän nauraen. Ai. Jonkin ajan päästä oli tehtävä tunnustus ja kysyin pahoitellen, että keitä he oikein ovat. Kävi ilmi, että kyseessä oli jälleen eräät naapurit. Nimi erittäin tuttu, mutta en todellakaan muista nähneeni heitä moneen vuoteen. Kiusallista!

Jos ensin on lähes iloinen ja innostunut monenlaisesta mahdollisuudesta, niin seuraavassa hetkessä tuntuu, kuin olisi Itse Kömpelyys, epäkohtelias ja epäonnistunut. Miten vanhempani mahtavatkaan hävetä minua. Kun ei lastakaan saa.

No, tämä nyt on vain tällaista tajunnanvirtaa, ja tiedän, ettei ajatuksissani ole järjen hiventäkään. On vain erikoista, että aivan asiaa miettimättä saattaa eteen tulla pieniäkin tilanteita, joista tulee itselle isoja. Kuten juuri se 4-vuotias tyttö, jonka kanssa menin tutkailemaan leluja. Isäni intoutui myös kiusoittelemaan tyttöä tapansa mukaan. Suru valtasi mieleni. Kun voisi suoda sellaisen onnen isälleni, että hän voisi kiusoitella omaa lapsenlastaan! Tai äidilleni, että saisi lukea kirjaa. Näin, kuinka isä kutitti tyttöä jalkapohjasta. Äiti kokeili kädellään tytön kaunista hametta. Tuntui, kuin olisin voinut lukea ajatuskuplat heidän päänsä päältä. Toive omasta lapsenlapsesta.

Lähdin aikanaan pois synttärikemuista. Erään vieraan hajuvesi oli lisäksi saanut minut hivenen huonovointiseksi. Pakkasin isän metsästä hakeman kuusen autoon ja ajelin ajatuksiini vaipuneena takaisin kotiin. Miksi miksi miksi miksi miksi miksi???

Niin. Sen kun tietäisi.

Vietän tässä nähtävästi tämän joulun "juttua", kokkausvalvojaisia. Tällä kertaa vuorossa on joululaatikoiden tekoa. Aioin väkertää myös karjalanpiirakoita, mutta laitettuani riisipuuron puolitoistakertaisena valmistumaan huomasin, ettei meillä ole ruisjauhoja. Ehkä näin oli parempi. Saapa aamulla riisipuuroa. :) Nyt ruoat ovat parvekkeella jäähtymässä. Tuntuu mukavalta tehdä "edes jotain" jouluksi. Olen muutamana vuonna tehnyt meille koko kavalkaadin pipareista ja kuivakakuista torttuihin ja joulukortteihin. Tänä vuonna en ole enää jaksanut. Ei meistä kumpikaan edes syö pipareita niin paljon, että moista vaivaa kannattaisi nähdä. Luulen, ettei taito mihinkään katoa, vaikka näin kaksin ollen en teekään koko valikoimaa. Ehkä sitten joskus...

Havahtumista siihen, mitä on tapahtunut

Havahduin illalla ennen nukkumaan käymistä erään asian.
Olen aina vähätellyt lapsettomuuttamme, tunteitani ja tilannettamme. Olen aina ajatellut, että emmehän tai enhän minä nyt mitään.. Ei tätä ole kestänyt kovin kauaa, emmekä sitä paitsi ole olleet missään isoissa hoidoissakaan. Emme ole saaneet keskenmenoja. Jollain tavoin olen ajatellut, että en ole oikeutettu tunteisiini tai vähintäänkin ylireagoin. Olen liian herkkä. On hävettänytkin. Olen ajatellut, että koska emme ole vielä joutuneet/päässeet IVF-hoitoihin, emme ole riittävän "lapsettomia" tai emme kuulu joukkoon. Ei meistä oikeasti voi tuntua näin kipeältä. Minusta on tuntunut ja tuntuu välillä edelleen, että en saisi kertoa kenellekään tilanteesta, sillä eihän tämä nyt ole mitään.

Yksi lause sai havahtumaan.
"Hedelmöityshoidoissa käydään usein vuosien ajan, vaikka toimenpiteiden välillä saattaa olla useita kuukausia tai pidempiäkin taukoja."
Luin eilen Simpukka-yhdistyksen Lapsen muotoinen unelma -vihkosen yhdeltä istumalta, ja siitä yllä oleva lainaus on myös. Tavallinen lausehan tuo on, mutta jotenkin se sai ymmärtämään, että lapsettomuus on rankkaa ja todellista oli sitten vasta puntaroimassa tilannetta tai eri vaiheissa lapsettomuushoidoissa.

Siispä.
On tässä kuitenkin jotain tapahtunut.
Juhannuksena 2012 menimme naimisiin ja samalla asteteltiin tervetulomatto vauvalle koti-oven eteen. Onnellista odotuksen odotusta siivittivät myös luomusti alkaneet kuukautiset (ensimmäiset...hmm.. kahteen vuoteen?). Stressaava työ yhdessä nukkumisongelmien kanssa eivät ainakaan helpottaneet tilannetta ja pitkin syksyä alkoi raastava epätietoituus vallata mieltä. Mikä minussa on vikana?
Tammikuussa 2013 varasin ajan yksityiselle lääkärille selvittääkseni syyn sekä poisjääneille kuukautisille että sille, että vauvaa ei kuulunut. "Tyhmä tyttö, oma vikasi", tokaisi lääkäri ykskantaan kuultuaan syömishäiriötaustani ja katsoessaan helminauhakuvaa uä-ruudulta. "Selvä PCO. Et tule koskaan saamaan lapsia." Eipä tainnut lääkäri tietää, kuinka syvältä hän repi sydämeni auki. Niitä riekaleita korjailtiin useita vuosia.
Samoihin aikoihin olimme valmistautumassa muuttoon ja kummipoikamme syntyi. Pakkasimme banaanilaatikoita ja saimme hetkeksi muuta mietittävää. Kun tavarat oli uusissa paikoissa alkoi armoton googlettelu ennen ensimmäistä käyntiä lapsettomuuspolilla. Mikä ihme tuo PCO oikein on??
Huhtikuussa 2013 menimme ensimmäistä kertaa lapsettomuuspolille ja tästä tuli todellisuutta. Kokemus oli varsin ihana, lääkäri ja hoitaja kannustavia. Sain hieman selkeytystä PCO:hon. Seuraavien kuukausien aikana tehtiin labrakokeet, aukiolotutkimus ja mietittiin jatkoja. Mies ei ollut vielä valmis hoitoihin, vaan uskoi, että tulisimme saamaan lapsen ilman apuja. Jäimme odottelemaan.
Aikaa kului. Ilmapiiri kiristyi kotona. Olimme molemmat uupuneita sekä lapsettomuusasioista sekä töistä. Oli hankala olla yhdessä. Pohdin vakavasti omaa naisellisuuttanikin, kun mistään sellaisesta ei tuntunut olevan tietoakaan. Kuukautiset olivat jälleen alkaneet luomusti helmikuussa 2013 kestäen vuoden. Pisimpään aikuisiällä. Mutta mitään ei tapahtunut. Ajatukset pyörivät vain sen yhden asian ympärillä. Mietittiin vakavasti myös meitä. Onko meitä? Onko meitä ilman lapsia? Onko mitään muuta?

Saimme pelkästä odottelusta tarpeeksemme ja hakeuduin terveyskeskukseen aikomuksenani hankkia lähete lapsettomuuspolille. Aika oli kesäkuussa 2015, mutta jonkinlaisen ihmeellisen sekoilun vuoksi vasta elokuussa 2015 sain lähetteen ja marraskuussa 2015 kävimme mieheni tutkimuksissa. Lääkäri lomailikin välillä ennen kuin ehti tarkistaa tulokset. Kaikki oikein priimaa. Vasta helmikuussa 2016 koitti jälleen uusi ensikäynti lapsettomuuspolille. Samalta istumalta kehotettiin hakemaan Letrozol-nimistä lääkettä, joka edesauttaisi ovulaation tulemista. Alkoi melkoinen tunteiden vuoristorata. Tässä sitä nyt sitten ollaan.
Toiveet olivat korkealla, mutta samalla ahdisti. Me olemme oikeasti lapsettomuushoidoissa.
Kokeiltiin yksi kierto Letrozolia vailla riittävää tulosta. Seuraavalle kierrolle olisi pitänyt siirtyä jo pistoshoitoihin, mutta pääsiäisen vuoksi polilla ei ollut riittävästi aikoja seurantaultriin. Tingin toisen hoitokierron Letroilla. Se päättyi tuloksettomana. Aloitettiin ovulaation induktio -hoito Menopur-pistoksilla huhtikuussa 2016. Lääke tehosi lopulta liikaa niin, ettei irrotuspiikkiä päästy pistämään. Kävin hurjilla kierroksilla, en nukkunut kuin muutamia tunteja, kävin töissä hoitamassa toisten lapsia ja purin oloani pyöräilemällä pitkiä matkoja ympäri kuntaa. Helpotti hieman. Koitti taukokierto, kesätauko ja loppujen lopuksi myös pari muuta taukokuukautta. Kuukautiset olivat hävinneet saman tien kevään jälkeen.

Paluu polille koitti vasta marraskuussa 2016. Aloitettiin jälleen ovulaation induktio. Hoito sujui mallikkaasti ja olimme kaikki toiveikkaita. Tällä kertaa sain pistää Pregnyl-irrotuspiikin sekä aloittaa Lugesteron-puikkojen käytöt. Kaikenlaiset raskausoireet puskivat päälle, vaikka tiesin niiden johtuvan lääkkeestä. Korkealla ollut toivo kuitenkin laski ja lopulta katosi, kun hoitokierto päättyi tuloksettomana. Oli vaikea nähdä missään mitään valoa. Loman ensimmäinen viikko sujuikin varsin itkuisissa merkeissä. Surtiin yhdessä ja erikseen. Olimme onneksemme saaneet asioitamme parempaan tilanteeseen jo ennen hoitoihin lähtöä. Juteltiin ja juteltiin. Mies otti kiinni ja piti sylissä. En olisi halunnut olla missään muualla. Toisaalta kaipasin hurjasti myös omaa aikaa ja valvoskelin iltamyöhään. Olin jo valmistautumassa IVF-hoitoihin, vaikka varmasti OI:lla jatkettaisiin tammikuussa. Aloin saada uskomattomia kokemuksia vertaistuesta netissä. Rohkenin liittymään Simpukka-yhdistykseen ja ilmoittauduin vertaistukitapaamiseen.

Kulunut vuosi on ollut merkillinen. Samaan aikaan se on ollut paras vuoteni täällä asuessani (kohta 4 vuotta); ihan valtavasti on tapahtunut ihania asioita. Ja samaan aikaan vuosi on ollut tosi vaikea. Mutta on erikoista, etten silti osaa kirjoittaa vuoden olleen vaikein. Kyllä, lapsettomuushoidot ovat olleet rankkoja varsinkin henkisesti, mutta myös fyysisesti. Ne ovat hiertäneet välejämme. Mutta silti: meillä on ollut toisemme. Olemme tukeneet toinen toistamme. Takana ovat vuodet, jolloin molemmilla oli epäilyksensä yhteisestä tulevaisuudesta ja jolloin oli vaikea löytää läheisyyttä tai yhteistä puheenaihetta. Nyt on onneksi toisin.

On tässä siis kulunut jo 4,5 vuotta kipua ja kyyneleitä. Varovaisesti totean: meillä on ollut rankka polku, jonka määränpäätä tai päätöstä emme vielä tiedä. Mutta samalla tuona aikana on tapahtunut valtavasti asioita, jotka ovat kasvattaneet meitä yhdessä ja erikseen. Olemme saaneet kotiutua, saaneet ystäviä ja vahvistaneet avioliittoamme. Tärkeitä asioita, joita emme ehkä olisi saaneet tehtyä ja koettua, jos olisimme saaneet lapsia heti naimisiin mentyämme. Tässä ollaan yhdessä.

Joitain oivalluksia ja oven avauksia

Joululoma sitten otti ja loppui.
Kenties allekirjoittaneen oman syyn vuoksi luvassa oli muutenkin rankka työputki: ilta, tupla ja aamu. Astetta haastavammaksi asiasta teki se, että minut oli varattu kahdelle aikuisten osastolle, jossa en ole koskaan ennen ollut (puhumattakaan osastojen erikoisaloista). No, ei muuta kuin tulta päin. Tällä hetkellä, kun ei-niin-kovin-pitkä työputki on ohi, on aivot aika nollassa. Olen viilettänyt tukka putkella eri osastoilla ja yrittänyt sukkuloida eri maailmoissa pyrkien olemaan enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Tänään, kun menin toiselle kierto-osastolleni, oli kuin olisin mennyt kotiin.

Paljoa en ole ehtinyt sitten töiden alun miettimään asioita; olen käynyt vain kotona kääntymässä ja hieman nukkumassa. Mutta nyt on yksi niistä hetkistä, jolloin ajatukset ovat vapaita tulemaan ja menemään. Ilo täyttää hetkessä väsyneen mielen. Kyllä! Viime viikkoinen ei ollut unta! Siitä todisti muun muassa porkkanakakun viimeinen pala, jonka söin jälkiruoaksi. He kaikki ihanat ihmiset todella olivat meillä! Lahjaksi saamat pienet tuomiset ovat vieläkin olohuoneen pöydällä. Pyörittelen mielessäni jo monennetta kertaa erilaisia ideoita illanvietoista ystävien kanssa. Ihan vielä ei sentään kehtaa alkaa kutsumaan ihmisiä, olisi se vähän liian innokasta, heh.

Liityttyäni Simpukka-yhdistyksen jäseneksi sain viime viikolla paksuja kirjekuoria. Niistä löytyi kasapäin erilaisia lippulappusia ja tietopaketteja, sekä vuoden aikana ilmestyneet Simpukka-lehdet. Itseasiassa viikonlopun neronväläykseni oli alkaa lukemaan lehtiä tuplavuoron jälkeen klo 23, kun herätys olisi klo 4:45... Mutta niissä lehdissä oli "sitä jotakin". Miten voikaan tulla niin hyvin ymmärretyksi! En olekaan ainoa! Teoriassa tämän on tiennyt, mutta käytännössä olo on ollut kovin ulkopuolinen ja eristäytynyt... vääränlainen. Tunteeni eivät ole tuntuneet oikeilta. Onhan joku työterveyslääkärikin jossain vaiheessa ihmetellyt hakiessani sairaslomalle jatkoa unettomuuden ja työuupumuksen vuoksi, että vieläkö suret tuota asiaa! Satuin nimittäin mainitsemaan, että olin 1,5 vuotta aiemmin saanut tällaisen pommin. Hän todellakin hämmästeli asiaa, ikään kuin enkö muka vielä ole oppinut sitomaan kengännauhojani.

Toisaalta tekisi mieli selata lehdet vauhdilla, mutta sitten taas tuntuu, että jokaisen jutun kohdalle haluaisi pysähtyä rauhassa. Olen myös menossa huomenna ensimmäiseen vertaistukitapaamiseen. Olen avannut uuden oven johonkin sellaiseen, joka auttaisi minua löytämään värit. Nyt on ollut aika.

Et ole yksin!

Kullanarvoisia hetkiä

Jäädessäni lomalle liki kaksi viikkoa sitten minulta kysyttiin, että mitä aion tehdä lomalla. "Siivota", vastasin. Ja sitä minä olenkin tehnyt. "Älä nyt ihan koko lomaa siivoa", sanottiin. "Vanhenen", lisäsin.
Ja niin minä sitten tein, toissapäivänä.

Yleensä syntymäpäivät ovat olleet minulle aika hauskoja päiviä. Minusta on ollut ihana voida kutsua "syyn kanssa" ihmisiä kylään, vaikka toki muutenkin voi kutsua. Ehkä päivä on jollain lailla kuitenkin spesiaalimpi. Tulee ainakin leivottua enemmän. En ajattele tai tarkoita, että päivän täytyisi olla minua täynnä ja täytekakun päällä tulisi koreilla nimeni sekä ikäni määrän verran kynttilöitä. En tavoittele suuria lahjoja, vuolaita onnen toivotuksia ja huomion osoituksia. Minusta on vain ihanaa saada viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa.

Tänä vuonna päätimme yhdessä kutsua kylään meille tärkeiksi tulleita ystäviä. Oli ihana huomata, kuinka paljon ihania ihmisiä olemme saaneet elämäämme, joista suurin osa asuu täällä päin. Pieni paniikki vain meinasi iskeä edellisenä yönä leipomuksia leipoessani, sillä olen huomannut lapsettomuusmurheen pistelleen poskeensa monta hyvää asiaa minussa. Yhtäkkiä olinkin kovin epävarma kaikesta. Jännitti, kuinka kaikki tulisi sujumaan. Mutta kutsuttu, mikä kutsuttu. Paras toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Kenties tämän vuotisia syntymäpäiviäni vielä varjosti vielä melko tuore murhe epäonnistuneesta hoitokierrosta. Onneksi päivä oli kuitenkin sen verran ohjelmaa ja järjestelyä täynnä, ettei minulla ollut aikaa murehtia tuollaisia.

Ja niin. Mitenköhän sen sitten muotoilisi? Aika hyvin varmaan kuvaa tuntojani hetki ennen nukkumaan käymistä. En olisi millään malttanut antaa unen tulla, vaikka väsytti paljon. Huokailin vain onnesta ja höpöttelin miehelleni milloin mitäkin huomioita ja ajatuksia, joita ilta oli herättänyt. Jatkoin hetken aikaa tuota, vaikka vierestä alkoi jo kuulua kuorsaus.

Olen vain niin onnellinen tuosta illasta. Meillä oli tupa täynnä rakkaita ystäviä, puheensorinaa ja naurua. Oli ihana huomata, että meillä viihdyttiin ja entuudestaan vieraat ihmiset tulivat loistavasti juttuun. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka haluaisi napata pulloon talteen ja laittaa hyllylle ihailtavaksi.
Hetkiä, jotka haluaisin äänittää tai vähintään kirjoittaa ylös, jotta voin palata niihin myöhemmin.
Hetkiä, jotka riuhtaisevat ylös lapsettomuusmurheen pohjilta. Että osaakin olla kiitollinen mieli jokaisesta meillä olleesta ystävästä sekä heistä, jotka eivät valitettavasti päässeet paikalle.

Niin siunattu ja onnellinen olo.

Oi nuoruus, minkä teit

Unohduin eilisiltana selailemaan tutun tytön kirjoittamaa blogia (hänen itsensä vinkkaamana). Tyttö uskaltautui välillä raottamaan henkilökohtaisempia ajatuksiaan kertomalla paniikkikohtauksistaan, täydellisyyden tavoittelustaan, väsymyksestään ja stressistä. Mutta suurin osa blogista käsitteli ihania nuoren naisen elämään kuuluvia asioita: ystävien kanssa olemista, koulua, vanhojen tansseja, kielimatkaa, kesälomareissuja ja perheen kanssa olemista. Minusta kuvat olivat suloisia ja herkkiä, ja blogi tytön epävarmuuksienkin keskellä tuntui aidolta.

Kömmin nukkumaan eriskummallinen haikeuden tunne mukanani. Huomasin pian, että selatessani blogia olin samalla tehnyt pienen aikamatkan omaan nuoruuteeni. Eilenhän se oli, eikö? Samankaltaiset muistot vanhojen tansseista, ystävien kanssa olemisesta, kesälomista, perheen kanssa vietetystä ajasta, reissuista, lukemisesta, koulusta... Tyttö viittasi muutaman kerran blogissaan Kanadassa vaihto-oppilaana olevasta ystävästään ja sekös vasta sinkosikin minut muistojen maailmaan. Voihan! Ehdin aikoinani tanssia vanhat ja viettää riemukkaan kesäloman juosten ties missä riennoissa ja leireillä ennen lähtöäni Kanadaan.

Herään aamulla unen läpi soivaan ovikelloon. Ensin luulen sen olevan unessani: olen ulkomailla ventovieraiden ihmisten kanssa, ja ovikello soi. Lopulta ymmärrän sen tulevan oikeasta elämästä ja revin itseni ylös. Mies oli käyttänyt koiraa pihalla ja unohtanut avaimensa sisälle. Ei se mitään. Mutta en saa enää unenpäästä kiinni. Jään pyörimään sänkyyn pyöritellen ajatuksia nuoruudesta, Kanadasta, elämästä.

Muistan itsekin olleeni stressaantunut ja epävarma, mutta silti innostunut ja ennakkoluuloton ollessani nuori. Minulla oli haaveita ja oman näköisiä tavoitteita ja toteutuksia (Miss Sixtyjä minulla ei koskaan ollut, vaan pukeuduin äitini nuoruuden raidallisiin trumpettihousuihin ja kuuntelin isäni LP-levyjä). Ehkä se oli nuoruuden lujaa uskoa asioihin ja siihen, että kaikki on mahdollista. Nuorenahan sitä saattoi uppoutua lukemaan kirjaa illalla ja tajuta aamuyöstä klo 4, että kohta pitäisi herätä kouluun. Nuorena saattoi myös olla haaveita, joihin ei liittynyt sen suurempia pelkoja tai uhkia. Toisaalta, nuorena ei vielä tiennyt elämästä kovinkaan paljoa.

Jäin miettimään sitä rohkeutta, iloa, innotusta ja tuoreutta, joka tytön blogista ja kuvista heijastui. Kaikki on vielä niin uutta, vielä voi ihastella ja tutustua elämään ihan tuoreeltaan. Vähän kuin vastasatanut lumi, jonka sileää pintaa ei vielä kukaan ole säröttänyt jalanjäljillään.

Ja entäs minä? Kun 17-vuotiaana lähdin Kanadaan ajattelin monenlaisia asioita aikuisuudesta. Ja kuinka seuraava vuosikymmen on sitten mennyt? Ihmissuhdekiemuroita ja -kipuja, syömishäiriötä ja siitä toipumista, lapsettomuussurua. En ihan tällaista ollut miettinyt. Totta kyllä on, että näiden vuosien lomaan mahtuu myös hyvin paljon ihania muistoja, kokemuksia ja kasvamista. Kuten tavataan sanoa: en olisi minä ilman näitä kokemuksia. Pelkällä teinitytön ideologisella ajatusmaailmallani en ehkä olisi kovinkaan pitkälle päässyt. Olen onneksi osannut myös kuunnella intuitiotani ja toteuttanut monia ulkomaan matkoja sekä muun muassa työharjoittelun Nepalissa. Olen erilaisten kriisienkin keskellä osannut elää, etenkin tämän vuoden kesänä. Ja siitä olen iloinen. Katkeruus on myös tuttu tunne, ja se yrittää välillä hiipiä mieleen myrkyttäen ajatuksiani väittäen, että elämä on mennyt ja tulee menemään ihan hukkaan.

Joskus tarvitaan vain pieni tapahtuma, joka saa aikaan suuren ajatusvyöryn.
En ehkä ole 17-vuotias, eikä minusta voi pyyhkiä pois sitä kaikkea, jota olen kokenut ja joka on muokannut minusta tällaisen. Mutta voin valita, mitä teen elämälläni ja miten siihen suhtaudun.

Ei näin

Tänään on ollut aamu, jolloin olen huomannut vaikeaksi nousta ylös. Ei sängyssäkään ole oikein hyvä olla, sillä olen ottanut käyttöön uuden, ihan liian paksun tyynyn, ja niskani on kipeä. Mutta ei vain tekisi mieli nousta. Miksi pitäisi? Lopulta kaikki fyysiset syyt komentavat ylös; on vessahätä, janottaa ja on nälkä. Huomaan miettiväni, että miksi on oltava koko ajan nälkä, vaikka vain itseäni varten syön.

Ota minulta pois tämä suru, Jumala.

Tällaista minä en todellakaan halua. Että itkeä tihrustan milloin mistäkin asiasta, joudun miettimään syitä päiville, etsimään iloa, pakottautumaan nauttimaan asioista, joista tiedän nauttivani. En todellakaan halua olla jatkuvasti surumielinen, raskas(öh. meinasin kirjoittaa raskaus)mielinen, ahdistunut tai sellainen/tällainen, joka ei osaa miettiä muuta. Mutta eihän tuo edes pidä paikkansa. Niin. Olenhan tällä kuluneella viikolla ollut oikeasti todella inspiroitunut ja innostunut esimerkiksi omasta ilta-ajasta miehen mentyä jo nukkumaan. Mieltä on oikein kutkuttanut, kun olen uppoutunut eri blogeihin ja sivustoihin lukiessani luonnonkosmetiikasta, BDA-vapaista muoveista, ekoteoista ja sokerittomista herkuista. Ja sitten olen innostunut tuosta tunteesta. Olla innostunut jostakin. Ja sitten: olla innostunut jostakin muusta kuin selvittämään erilaisia asioita liittyen lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin. Mutta silti huomaan, että tapahtui yksikin hieman hankalampi asia (kuten se, että koira sotki keittiön maton tai että poltin pinaattikeiton pohjaan. Tai ihan vain se, että yhtäkkiä mieleen tunkeutuu taas ajatus siitä, että minähän en sitten voi saada niitä lapsia), niin hetki sitten vallinnut ilo on harmaantunut, olo on raskaampi.

Ota minulta pois tämä haave.

Tänään tulee viikko loman aloittamisesta. Aika on tehnyt todella hyvää. Kerrankin olen osannut olla suunnittelematta ihan liikaa ajalleni, ja olen saanut pysähtyä. Ja miten olenkin pysähtynyt! Ihan kaikki on pysähtynyt, enkä oikein muista tai jaksa tehdä mitään. Aikomus oli tehdä joulusiivous, leipoa jouluun ja leipoa ensi viikon juhliin. Mutta siivous on vasta tuloillaan (tänään), joulua en ole jaksanut miettiä ja leivontakirjoja olen vasta pintapuolisesti selaillut. En ole oikeastaan liikaa ottanut stressiä tästä lomasta. Ehkä ihan hyvä näin.

Eilen huomasin miettiväni, kuinka hyvää loma on myös tehnyt työn vuoksi. Miten on ollut helpottavaa, ettei minun tarvitse olla päivittäin onnittelemassa tuoreita vanhempia, ihastelemassa vauvoja tai hoitaa vanhempia lapsia. Niin paljon kuin työstäni tykkäänkin. Nyt on vain ollut parempi näin.

Anna minulle jotain muuta.

On kulunut melkein neljä vuotta siitä, kuin kuulin murskaavat sanat: "Tyhmä tyttö, oma vikasi. Et tule saamaan koskaan lapsia." Hetkeä myöhemmin gynekologi kuitenkin ehätti korjaamaan sanojaan mutisemalla, että onhan sotavuosienkin jälkeen saatu lapsia. Mutta ne sanat kummitelevat yhä silloin tällöin. En ehkä syyllistä itseäni enää niin voimakkaasti kuin pari ensimmäistä vuotta, mutta silti se karu tiputus maan pinnalle (tai jopa vähän syvemmälle) sattuu vieläkin. Jos sellaista ei olisi tullut, tai en olisi lähtenyt selvittämään syytä sille, ettei vain tärppää, niin mitenköhän nämä vuodet olisivat menneet? Jos olisimme haaveilleet ensin jostain ihan muista asioista, niin millaista elämää olisimme viettäneet? Olisimmeko onnellisempia? Olisimmeko voineet välttää huonot parisuhdeaikamme? Millaista elämämme olisi nyt? Jostain syystä mieleeni tulee vain yksi asia: olisimme ehkä paljon rennompia ja iloisempia.

Sitä haluaisin. Että olisimme paljon rennompia ja iloisempia, kävi miten kävi.
Koska elämä on sen arvoista.

Minne jäi vitskut?

Tänään on pp16 (vai dpo16?).
Ten negatiivisen raskaustestin, vaikka huomasin jo aamusta kuukautisten alkaneen Lugesteronista huolimatta.
Hoitaja soitti polilta, ja vaikka asia ei varsinaisesti ollutkaan niin mukava, niin se pieni hetki hänen kanssaan oli mukava. Miten paljon voikaan saada aikaan sillä, kuinka kohtaa toista! Hoitaja tuntui siinä lyhyessä hetkessä rohkaisevan ja tukevan valtavasti, vaikka lapsettomuus ei ollutkaan hävinnyt mihinkään. No, palataan asiaan vielä keskiviikkona, päästäänkö jo tähän uuteen kiertoon aloittamaan hoitoa.

Kysyin myös voinko tehdä vielä jotain lisää auttaakseni asiaa. Hoitaja sanoi, ettei mitään enempää ole tehtävissä. Terveelliset ruokailutavat, sopivasti liikuntaa, vitamiinit... Mainitsin sokerittomasta kokeilustani, johon hoitaja totesi, ettei sellaista tarvitse tehdä. Jos olisin ylipainoinen, mutta koska olen "siron mallinen", niin mieluummin toisin päin.

Jäin miettimään näitä. En ole ihan samaa mieltä tuosta sokerittomuudesta, mutta voihan olla, että hoitaja tarkoitti sokerin maltillista käyttöä. (Ja kenties itse syynään omaa sokerin käyttöäni vähän turhankin tarkasti... Olenko liian kriittinen?) Kokeilumielessä voisin kuitenkin jatkaa vielä jonkin asteisella sokerittomalla. Muutamia poikkeustilanteita lukuunottamatta... ;)

Tajusin illalla unohtaneeni erään todella tärkeän asian. Hoitajan mainitsemat vitamiinit! Kenties ennen lapsettomuushoitoja olin ehtinyt jo niin monta purkkia syömään multivitaa raskautta suunnitteleville (ja tetraa greippimehua), että olin jo vähän luopunut toivosta. Kävin illalla linkkua odotellessani hieman shoppailemassa ja kassiini tarttui omega-kolmosia, multivitaa sekä pellavansiemenrouhetta ja mulperimarjoja herkutteluhetkiin.

Heh.
Mutta oli miten oli, niin huomaan tämän päivän tuoneen piristystä aiempien päivien murheellisiin aallokkoihin. Vietimme mieheni kanssa molemmat hieman omia vapaapäiviä; mies itsekseen ja minä ystäviäni tapaamassa Helsingissä. Teki muuten tosi hyvää molemmille. Nyt ajatustilaa tuntuu olevan taas enemmän ekologisille teoille, mies on pohtinut talokauppoja.

Tunteiden vuoristorataa

Kyllä - piinapäiviksihän nämä päivät ovat sitten siirtyneet. Muka niin rauhallisena odottelin ja melkein hyrisin onnellisista asioista. Sen sijaan tämä viikko on ollut jo aika vastakohta edelliselle. Päästyäni reissusta kotiin testasin jo heti sunnuntai-iltana negan. Siitä tosin jäin miettimään, että onko testissä sittenkin haamujen haamu tai vain viivanpaikka. Ja siitäpä ne testaukset sitten lähtivät. Lähes joka päivä, aina uudestaan toivon nostaessa päätään ja aina uudestaan epätoivo ja murhe vetivät alakuloon. Tänään kai olisi ollut se varsinainen testipäivä, kaksi viikkoa ovulaatiosta. Toivo oli jo oikeastaan enää pieni hiipuva hiillos, ei enää sen kummempaa. Olin jo eilen lueskellut Lapsettomuushoidot-lehtistä ja perehtynyt seuraavaan hoitoaskeleeseen, ivf-hoitoon. Tuskin se vielä tulisi kyseeseen, mutta onpahan jo vähän valmistauduttu siihen.

Huomaan tänään olevani jo hieman reippaammalla mielellä. Aiemmin tällä viikolla olen aloittanut päiväni musertavassa surun ja epätoivon aallokossa. On ollut harmaata. Kurkku ona kuristanut. Mitään ei oikein jaksaisi, eikä huvittaisi. Pinnallisesti olen iloinnut joulukuusta (olen oikeasti oikein ihastunut joulukuuhun), tapahtumista, asioista, tekemisistä, mutta todellisuudessa mikään ei ole oikein tuntunut kiinnostavan. "Viikon liikuntasuoritukset" ovat tuntuneet vain suorituksilta, enkä ole jaksanut mennä jumppiinkaan. Paleleminen ja väsymys ovat syöneet energiaa. Ja koko ajan voimistuva tieto, ettei meille tulekaan vielä lasta.

Olin eilen jo hyvin lähellä laittaa viestiä lapsettomuuspolille. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt, olisivat kuitenkin vain kehottaneet testaamaan lisää. Veisin turhaan heidän työaikaansa. Maanantaina sitten. Jospa päästäisiin jo suoraan seuraavassa kierrossa jatkamaan hoitoja, kuten vähän lupailivat.

Mutta aika hauskoja valopilkkuja on tähänkin kiertoon mahtunut. Tulin kerran jutelleeni erään uuden työkaverini kanssa, ja hänen kysyttyä lapsihaaveista kerroin asiasta suoraan. Onkin ollut jännä, kuinka olemme tästä eteenpäin lähentyneet jollain lailla. Ystävystyneet? Hän on jo kovasti tsempannut näissä jutuissa ja kysellyt testien tuloksia. Mieltä on lämmittänyt kovasti, kun joku on noin halunnut myötäelää vierellä.

Ilmoittaudun tänään Simpukan jäseneksi. Olin pitkään miettinyt, ettei yhdistys ole minua varten - tämähän on vain ohimenevä vaihe. Nyt asia on tullut jotenkin lähemmäksi. Ehkä esimerkiksi Simpukka-lehdestä olisi jotain iloa synkkään tilanteeseen.

Hassua, että vain reilu viikko sitten hehkutimme miehen kanssa, että nyt tuntuu, että kaikki tapahtuu rytinällä ja samaan aikaan! Jos asunto meneekin kaupaksi, löydämme uuden kodin ja saamme lapsen! No, tällä hetkellä tuntuu, että asunto saattaakin mennä kaupaksi, mutta sitten onkin edessä vuokra-asunnn etsiminen... Ei siis ihan niin, kuin olimme ajatelleet...

P.S. Nyt alkoi loma! Ensi viikolla tosin saan varmaan juhlia itsekseni uutta kiertoa kuukautisten merkeissä, äh.