torstai 19. tammikuuta 2023

Raikkaampia tuulia



Töihinpaluuahdistus on hellittänyt onneksi. Sain prosessoitua asiaa monen ystävän kanssa ja aikakin teki tehtävänsä. Prosessi oli oikeastaan vain sellainen, joka minun oli käytävä, koska olin joka tapauksessa ottanut työn (josta niin tykkään ja jonne haluaisin tulevaisuudessa päästä) vastaan. Sitä ei voisi perua, joten olisi löydettävä rauha asiasta. Kipu ja haikeus alkoivat ajallaan helpottaa, itkuisuus vähentyä. Aloin löytää asiasta entistä enemmän hyviä puolia ja myös järkisyitä. Olimmehan me kyllä suunnitelleet, että olisin ollut kotona 2-2,5 vuotta ja keikkailut olisin aloitellut juurikin vuoden jälkeen. Mutta huvittavaa onkin, että miten puolikas työaika, eli 2-3 vuoroa viikossa, eroaa keikkailusta? Koska keikkavuoroja voisi hyvinkin tulla välillä aika runsaastikin, joten tuohan on melkein sama. Vielä olisi edessä unikoulu ja jonkinlainen järjestely iltahommiin, mutta jälleen tullut nuhakuume on hidastanut tällaisia projekteja.

Ja voihan tämäkin olla nyt jonkinlainen vaihe, sillä Tähti-vauva on oppinut kävelemään! Hän otti ensiaskeleensa noin 10 kuukauden ikäisenä ja aika ajoin treenailee tätä opittua taitoa - ja varmaankin öisin sitten tankkaa läheisyyttä senkin edestä. Taas viimeisimpänä juttuna on äänteiden löytäminen. Ei vielä mitään tunnistettavia sanoja, mutta äännähdysten laajeneminen ja oman vauvakielen puhuminen on ilahduttanut myös vauvaa itseään.

Olin päässyt kutakuinkin rauhaan tuon työasian kanssa, kun sain maanantaina puhelun samaiselta työpaikalta. Asia ei nyt täysin yllätyksenä tullut, mutta yllätti silti. Minua kysyttiin nimittäin kesäksi töihin, edelleen sillä houkuttelevalla puolikkaalla työajalla. Kuulin myös muitakin hyviä uutisia tulevasta, jonka johdosta jäin painiskelemaan kesätyöasian kanssa... Lukuisten keskustelujen ja lastenhoitokuvioiden selvittämisen jälkeen päädyimme, että jatkan töissä kesänkin yli. Olenhan itkuni jo itkenyt. Syksyllä (jos muuta ei ilmene) jatkan sitten pelkästään hoitovapaalla ja puhtaasti keikkaillen, sillä olemme sopineet vanhempieni kanssa, että sitten tällaista hoitomäärää emme enää pyytäisi (emmekä mielellämme nytkään. Pyrimme saamaan työvuoromme limittäin, vaikka se verottaakin aika rankasti yhteisestä ajasta). Toki, jos muuta tapahtuu, niin sitten meidän perheessä puhaltavat entistäkin uudemmat tuulet ja edessä on päiväkoti-arki. Mutta turha mennä vielä liian pitkälle asioissa. Jos nyt ensin aloittaisi töissä helmikuussa. :D

Uusia tuulia on puhaltanut myös omassa mielessäni, johon havahduin tällä viikolla. Tähän mennessä olen kaiken iloitsemisen ja elämästä ja lapsista nauttimisesta huolimatta haikeillut aika rankastikin. Olen toden teolla ikävöinyt ja haikeillut raskaus-, synnytys- ja vauva-aikaa. Uskon sen liittyneen vahvasti lapsettomuuskipujen nyansseihin, sillä lapsettomuussuru ja kaipaus ovat edelleen kulkeneet mukana. Olen kokenut sylin olleen vielä osin tyhjä; kuin joku vielä puuttuisi meidän perheestä. Tietyllä tavalla olen tehnytkin jo joitain alustavia suunnitelmia jatkojen suhteen pakastealkioiden siirtojen suhteen (mies mukana suunnittelussa, toki), samalla pyrkien myös nauttimaan tästä ajasta. 

Mutta tällä viikolla, sairastupailusta huolimatta, havahduin siihen, että ajatuksissani on tapahtunut jonkinlainen käänne! Voihan se olla osa töihinpaluuprosessia, vauvavuoden päättymistä samalla, kun olen tehnyt lapsille valokuvakirjoja, mutta jonkinlaista ihanaa uutta vaihetta on koittamassa. Kaikki Tähti-vauvan uudet vaiheet, oppimiset ja kehittymiset ovat olleet tosi ihania juttuja, mutta nyt aloin havahtumaan tähän uusin silmin. Hänestä on kuoriutumassa melkoinen persoona! Sellainen koheltaja-vauva, että oksat pois! Ja mitä juttuja, ilmeitä, reaktioita, puuhailuja ja taitoja! Kyllä hän on ollut hän kaiken aikaa, mutta olisikohan tämä sitten sellainen aika muutenkin, että hänestä alkaa tulla se oma itsensä vielä enemmän esiin? Hän on melkoinen menijä, tekijä, puuhailija ja seikkailija. Kaapit pengotaan, niihin kömmitään, vessanpönttöön kädet tungetaan, lattiakaivojen ritilät irti kiskotaan, joka paikkaan möngitään. Ja ne valloittavat jutut, kerta kaikkiaan. Tuntui ihanalta huomata vähän toisenalaista näkökulmaa: menneiden haikeilujen sijaan tulevaisuuteen katsomista. Näin kirjoitettuna se kuulostaa pöhköltä, koska kaikkea tätä olen vauvavuoden aikana muutenkin miettinyt, mutta kait nämä ovat taas niitä ajatusten selvittelyjä.

Yhtä kaikki on helpottavaa huomata ja alleviivata itselle, että elämässä on paljon muutakin. (Miten tähänkin liittyy tosi monia juttuja.) Ja Tähti-vauva on paljon muutakin kuin pikkuinen vauva. Hän on jo iso poika! Kohta 11kuukautta, ja meno tästä vain kovenee. 

Tekee mieli taas painottaa sitä, että en ole märissyt koko vuotta ja itkenyt vain sitä, että tuota ja tätä ja sitä. Koen, että lapsettomuusprosessini on nytkähtänyt taas onneksi jollain tavoilla eteenpäin ja se tuntuu hyvältä.

Yksi konkreettinen juttu on myös kantoliinani laittaminen myyntiin. Hankin sen ennen Huldan syntymää, keskellä ihania ajatuksia ja haaveita. Liina oli ja on tosi kaunis väreiltään ja nautin vauvojeni kantamisesta siinä. Voin silti myöntää, että meille toimivin on ollut kantoreppu, joten liina on jäänyt kuitenkin suhteellisen vähälle käytölle. Sellainen järkiratkaisu siis myös; turha siinä kiinni olevaa rahaa pantata kaapissakaan. Mutta silti: liina on ensimmäinen myyntiin laittamani isompi hankinta, jonka olen aikoinaan lähtenyt hankkimaan Huldalle. Kaikki muu on tallessa ja jääkin vielä. Mutta onhan tämä kyllä jotain jännää. Ehkä ymmärrät?



perjantai 6. tammikuuta 2023

Töihinpaluuahdistus

Nyt sitten iski ahdistus. Mitä olen menossa tekemään? Töihin?! Nyt jo... Vauvakin on vasta vuoden. Olo on ollut aika herkillä etenkin viimeisen viikon, varmasti monesta eri tekijästä johtuen. Ja nyt vielä tuo työjuttu... Vaikka se onkin vain puolikas työaika ja vain 2,5 kuukautta, niin silti. Toisaalta yritän ajatella myös niin, että tästä hetkestä 1,5 kuukautta eteenpäin on vauva taas isompi, eikä välttämättä roiku minussa (=tississä) kiinni koko yötä.

Siis joo, on moniakin hyviä puolia töihin menosta, mutta kun mietin lapsia... Voinko jättää heidät? Kyllähän kaikkee tottuu ja oppii, se on selvä. Ja kaikki menee hyvin, ihan taatusti. Mutta tunteet... ja väsymys.

perjantai 30. joulukuuta 2022

Suuria odotuksia tulevalle vuodelle

Syysaika ja loppuvuosi on kulunut rattoisasti sairastellessa - kuten monessa muussakin perheessä. Osa kivoista jutuista, kuten kerhokuvista, jäi täysin taudin jalkoihin, mutta onneksi ne tärkeämmät, kuten kerhon joulutupa, joulujuhlat ja minun synttäreiden vietto perheen kesken, saatiin onnistumaan. Toisaalta Tähti-vauva nykäisi vielä 39-40 asteen kuumeen juuri jouluksi (kuume laski onneksi lääkkeellä), mutta toisaalta vanhempani olivat niin innolla tulossa meille, että sairastelu ei jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Tuosta puheen ollen: oli muuten tosi tärkeä rohjeta kutsua vanhempani ja veljeni ensimmäistä kertaa meille joulun viettoon. Se todella vaati rohkeutta, mutta miten kivalta tuntuikaan viettää joulua meillä ja meidän ruoilla (toki mukana oli myös juustoja ja lohta sekä vanhempieni tuomaa kinkkua, joten jokaiselle oli jotain). Nautimme kaikki päivästä!

Hämmästelen yhtenään ajan nopeasti kulumista, ja haikeus lisääntyy aina, kun Tähti-vauvan kuukausipäivä on käsillä. Nyt hän on jo 10 kuukautta!! Enää alle 2 kuukautta vauvavuotta jäljellä, en kestä. 
Nyt tuohon haikeusjuttuun tuli vielä lisää kierroksia, kun sain eilen melkoisen puhelun. Näin toki jo soittajan nimen ennen vastaamista, mutta yllätys oli melkoinen, kun asia selvisi. Sieltä nimittäin soitteli osastonhoitaja juuri siltä osastolta, jonne kaipailisin töihin!! Hän kyseli, olisinko ollut kiinnostunut tietystä ajasta puolikkaalla työajalla. Vai että olisinko?! Toisaalta totta kai minun olisi juteltava mieheni ja lastenhoitoon osallistuvien vanhempieni kanssa...

Illalla kävin hiihtämässä hiihtoladuilla, jonne vuosien varrella olen purkanut niin paljon sydäntäni. Lapsettomuus- ja lapsettomuushoitomurheita, raskauspohdintoja, yrittänyt vauhdittaa synnytyksiä, mutta myös työpohdintoja, uskon asioita, ihmissuhdekuvioita... Nyt melkeinpä itketti, sillä yhtäkkiä kaikki tunteet vain tuntuivat vyöryvän ylleni.
Innostus. Ihanaa, vau, mahtavaa, jee!! Kuinka olinkaan hetki sitten ollut tosi ahdistunut muun muassa omasta työnteostani, ja ihan vain väsymyksen vaikutuksesta. Ja nyt minua pyydettiin haikailemalleni osastolle! VAU!!!
Malttamattomuus. Joko saa aloittaa?? Mihin tämä voisi johtaa? Kuinka pitkään työt tulisivat jatkumaan?
Pelko. Mitähän minä mokaan taas?
Jännitys. Miten arki lähtee sujumaan? Miten väsynyt olen?
HAIKEUS. Tässäkö tämä vauvakuplailu sitten olikin? Nytkö se loppuu? Nyt on jo ikävä lapsia. Yhyy!
Mieleen vyöryi myös lapsettomuusjutut, oikein toden teolla. Sitähän ei voi tietää, oliko tämä tässä. Jos nyt "annan pikkusormen" töille, niin pääsenkö koskaan enää tällaiseen pikkulapsiarkikuplaan?

Mutta sitten, kun oikein miettii, niin kyllähän minä olin joka tapauksessa aikonut aloittaa keikkailun tuossa Tähti-vauvan 1v-synttäreiden jälkeen. Symbioosi tulisi muutenkin väljentymään. Ja kunhan unikoulu saadaan pidettyä, niin nukkuminenkin varmasti helpottuu. Ikääkin tulee Tähti-vauvalle koko ajan lisää, ja teoriassa imetyskerrat myös vähenevät. Nyt sairastelujen myötä hän kyllä ottaa maitoa varsin usein päivän aikana, mutta luulisi senkin helpottuvan. Eivätkä ne lapset mihinkään häviä, kun palaan töihin. :)

Ja ne lapsettomuusmurheet. Hirveä vauvakuume, ihan koko ajan. 

Ja minusta on ihan hirmuisen jännittävää ja kutkuttavaa ajatella, mitä tuleva vuosi tulee tuomaan tullessaan. Ainakin nuo työkuviot, mutta omissa haaveissani pääsemme kokeilemaan vielä pakkasalkion siirtoja...

Sekalainen sepostus, koska ympärillä hyöritään ja pyöritään. Lupasin Huldalle kirjoittavani hetken, ennen kuin katsomme taas hänen kuviaan. Tarkoitukseni olisi tehdä jälleen valokuvakirja hänelle, mutta toki nyt myös Tähti-vauvalle.

maanantai 14. marraskuuta 2022

Kuuntelusuositus: Kierron verran toivoa -podcast

Kävin tänään pitkällä kävelylenkillä. Pitkäksi olin sitä jo alunperinkin suunnitellut, koska oli ihanaa päästä pitkästä aikaa itsekseen metsään kävelylle. Mutta ensin poikkesin matkan varrella olleelle laavulle, koska nuotion tuoksu (siis sellainen "kestotuoksu") houkutteli. Meninpä siis fiilistelemään laavulle, tuoksua ja retkihaaveita. Matka jatkui. Kuuntelemani podcast-jakso tuli aikanaan päätökseen ja aloitin uuden. Eräs jakso oli sellainen, jossa oli haastateltavana Viimeistä murua myöten -blogista tuttu Saara Atula, joten aloitin sen. Mutta vaikka kuinka jakso ja jutut olisivat kiinnostaneet, niin juuri nyt koin tarvitsevani jotain muuta. No, laitoin Spotifyhin hakusanaksi "vauvakuume", aloittelin muutamia, kunnes vastaani tuli Simpukka-yhdistyksenkin ig-sivuilla mainostettu Kierron verran toivoa.
Toisaalta mietin, että huvittaisiko minua kuunnella sellaista perinteistä "mitään ei tapahtunut, mentiin tutkimuksiin, rankkaa oli ja lapsi tuli/ei tullut" -tyyppistä kertomusta, vaikka jokaisen kokemus onkin arvokas ja vähintäänkin yhden podcast-jakson arvoinen. Mutta aloitin silti jakson nimeltä "PCOS ja lapsitoive". Haastateltavana ollut Jennika Salmela sai aikaan sen, että jumituin kuuntelemaan jaksoa herkeämättä (ja toivomaan, että koti ei tulisi vielä vastaan jakson ollessa kesken).

Jaksossa käytiin ihanalla tavalla läpi Jennikan oma lapsettomuustaipale, sillä se oli myös syy, jonka vuoksi hän oli tällä hetkellä yrittäjänä PCOS:n tiimoilta, auttaen satoja naisia. Jennikan kertoma kokemus lapsettomuudesta kosketti ja osui monin tavoin yksiin meidänkin kokemusten kanssa. (Ja jos tarkkoja ollaan, niin mekin aloitimme yrittämisen vuonna 2012, saaden lääkäriltä tylyn tuomion v 2013, eikä minullekaan kerrottu, mikä tuo kirjainhirviö oikein on.) Oli herkistyttävää, upeaa ja kovin rohkaisevaa kuulla siitä polusta, tiestä, kivuista ja oivalluksista, joista Salmela kertoi. Koettuaan olevansa aivan loppu keskellä hoitoja alkoi hän tekemään arvaamattoman tärkeitä oivalluksia omasta itsestään, kehostaan, mielestään ja koko kokonaisuudesta. Hän vertasi PCOS:n aiheuttamaa munarakkulahelminauhaa "orkesteriksi", joka ei oikein osaa soittaa yhteen, ja meitä "kapellimestareiksi". Olisiko jotain, jolla itse voisi auttaa omaa kehoaan toimimaan oikein? Tästä alkoi Jennikan matka kohti oman olon kuuntelemista, sen tarpeisiin vastaamista ja aidosti sen mukaan toimimista, mitä keho ja mieli tarvisisivat, eikä vain siksi, että niin "pitäisi", vaan koska niin olisi hyvä juuri itselle.

Hyvin samantyyppisiä ajatuksia olen lapsettomuusvuosien varrella pohtinut itsekin, mutta voin myöntää, että aina en ole ehkä osannut suhtautua asioihin kovin lempeästi. Olen uskoakseni suorittanut hyvinvointiakin, jota se ei tietenkään saisi olla. Olen ensin vaatinut ihan liikoja omalta keholta, sitten ollut vaativa "terveellisemmällä" tavalla, kenties mennyt myös sille linjalle, jolloin olen kuvitellut voivani tasapainottaa omaa kehoa, kun hankin vitamiinit x, x ja x. Tai välttelen ruoka-ainetta x. Ja samaan aikaan keho oli muuten aika sekaisin. Mutta eihän se mene niin. Ei hyvinvointia voi suorittaa. Olisihan se jo aika paradoksaalista.

En tiedä, miksi juuri tänään tuo podijakso kosketti ja todella nappasi mukaansa. Sanoin miehellekin, kun suu vaahdossa sitten hölpötin ajatuksiani toisen lapsen keppostellessa (kipeänä ei vaan aina jaksaisi) ja toisen lapsen itkiessä (oli juuri kaadunnut. Lenkin aikainen aika oli oikeasti mennyt hyvin.), että välillä tuntuu, kuin toisinaan jollakin "prosessilla" on tosi monta ketjua, jotka täydentävät ja avaavat enemmän sitä viestiä, joka niiden kautta olisi kuultava. Nyt tekijöitä on ollut jo hengellisellä saralla, sosiaalisella, toisten tukemisella, nukkumisella, parisuhteen parissa, liikunnan kohdalla, oman mielen tasolla ja kenties nyt myös tuon podin viesti oman hormonitoiminnan tasoittamisen parissa myös. En sano, että nyt kaikki on sitten selvää ja selkeää, eikä tässä sitten muuta enää tarvitakaan, kuin huolehtia siteet ja kuukupit valmiiksi. :D Mutta viesti alkaa hiljalleen avautua tiestä, jolle olisi kenties hyvä astua.

Ajattelen, että minullakin on ollut oma pysäytykseni. Vuosi 2017 oli mielestäni merkittävä. Se oli tosi rankka kaikkine kilpirauhasen vajaatoiminnan diagnosoimisesta jatkuviin parisuhdeongelmiin. Mutta se oli ihan supertärkeä. Kävin tuolloin maassa, jossa olin ollut 11,5 vuotta aiemmin vaihto-oppilaana, sain jutella, kuunnella, selvittää ja eheytyä, voimaantua ja saada ihan järjettömän paljon jälleenrakennusta omaan itseeni ja menneisyyteni liittyen. Kesällä olimme ihan varmoja, että ei tästä tule yhtään mitään, sovimme aikatauluista, jonka jälkeen laittaisimme eropaperit vireille ja sitten ajoin kolarin. Se muutti taas kaiken, ja koko erohässäkkä unohtui. (Voin kertoa, että isoin kolaus kolari oli autolle ja itsetunnolleni.) Loppukesästä kävin vaeltamassa Lapissa hyvän ystäväni kanssa ja yhtenä päivänä itkin elämääni tuntureille. Itku tuli aivan yllättäen, suoraan sydämestä ja aivan raakana. Itkin, itkin ja itkin. Ja vaikka se harmittikin, niin enemmän se puhdisti, oli armollinen ja anteeksi antava Syksymmällä, kutakuinkin näihin aikoihin (hei itseasiassa se todella oli pyhäinpäivän viikonloppu!! Eli samoja aikoja, kun esikoisemme on syntynyt.) kävimme SimpukkaParit-leirillä, ja sekin oli pelkkää itkua. Lopputulemana söimme halloween-munkkeja alakerrassamme ja teimme päätöksen jatkaa tauolla olleita lapsettomuushoitoja. Loppuvuonna täytin 30 ja kävin vielä läpi omaa elämääni. Lopulta totesin, että vai niin. Sellaista se nyt sitten oli, jospa nyt jättäisi menneiden murehtimisen ja jatkaisi tästä sitten eteenpäin. Juhlin ystävieni kanssa retrohengessä, joka oli itsessään minulle todella symbolinen merkitys. Silloin, kun ongelmiani ei ollut vielä tullut, olin pelkkää retroa ja haikailin 60-70-luvuille. Joten vielä kerran: Beatles ja Rollarit soimaan, Springsteen rokkaamaan ja vaikka miten monet muut soimaan. Ja niin vuosi tuli päätökseen, tuli tammikuu 2018 ja aika lapsettomuuspolille. Muistan myös tarkalleen, että 5.2. oli ivf:n punktio ja torstai 8.2. kohtuuni siirrettiin Itu, josta sittemmin syntyi "Hulda".

Tämä nyt rönsyää, anteeksi, lukija. :D
Tiivistäen: elämä on sinänsä ollut enenevässä määrin enemmän oman olon kuuntelemiseen tähtäävää, joskin aika tiukille olen kehoni silti laittanut. Mutta tuo hormonaalisen tasapainon huomioiminen on ollut nyt silmiä avaava näkökulma. Olen ehkä jättänyt sen asian syrjään, koska imetän. Mutta mitä esteitä sille olisi, etten jo nyt pyrkisi selvittämään, millä voisin tukea omaa kehoani? Haaveilen siitä, että jos kolmatta lasta ei kuulu, niin ainakin oma kuukautiskiertoni voisi toimia.
Siispä jatkamaan selvitystyötä. Ottamaan selvää, mikä voisi olla juuri minulle hyvä, karsia elämästä sitä, mikä ei oman kehon hyvinvointia tue ja toisaalta jättämään myös väljyyttä elämään. Toki selvää on, että elämä on muutakin kuin oma napa, eikä pitkät, katkeamattomat unet oli todellisuutta kuin vasta ... hmm... joskus. Mutta ainakin voisin harjoitella, etsiä keinoja, joka tukisi kokonaisvaltaiseen jaksamiseen. Koko elämästähän tässä kuitenkin on kyse, ei vain hormonitoiminnasta.

No nyt kuulostaa jo aikamoiselta melskeeltä lasten ja mieheni meno. Parempi mennä auttamaan. :D

maanantai 7. marraskuuta 2022

"Minusta kuulostaa siltä, että sinulla on vauvakuume."

"...vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?"
Olin tänään lasten kanssa neuvolassa, Huldan 4-vuotistarkastuksessa. Odotin käyntiä kovasti, sillä nykyisen terveydenhoitajamme kanssa on niin hyvä keskustella. Olimme myös sopineet juttelevamme myös aiemmin esille tuomistani ajatuksista lapsettomuuden kipuun liittyen.

Terveystarkastus oli ihana. Hulda suoriutui annetuista tehtävistä mainiosti, parista asiasta keskusteltiin myös, joiden harjoitteluun voisi kiinnittää huomiota. Minusta tällaiset jutut ovat niin tärkeitä, koska arjen keskellä näitä ei aina edes muista ajatella tai tajuta. Juttelimme myös minun täyttämieni vastausten pohjalta eri teemoista, joita esikoistani koskevissa lomakkeissa oli. Keskustelu oli minusta antoisaa ja aika rönsyilevääkin, koska vastaaja mokoma vain rönsyili ja jutteli. Oli kiva saada tukea omiin pohdintoihin, näkemyksiin ja ajatuksiin ilman tuomitsemista. Iloitsen siitä, että terveydenhoitaja on niin samoilla linjoilla monen minulle tärkeän asian kanssa (esim tunnekasvatuksessa, ruokailuun liittyvissä pohdinnoissa (kylläisyys- ja eri ruoka-aineiden samanarvoisuus jne) kuten myös sanavalinnoissa, joilla lasta vaikka kysyy lähtemään mukaan eri juttuihin. Olen viime viikon aikana pohtinut paljon myös Huldan sosiaalisia taitoja, ryhmässä olemista ja eri kavereiden huomioimista. Osasta kerhonohjaajien tekemistä ratkaisuista ja "tuomioista" olen hiukan eri mieltä, ja omat mielipiteeni ovat vain vahvistuneet päivien kuluessa. Niistä juttelimme myös terveydenhoitajan kanssa, ja olen aikonut jutella myös ohjaajien kanssa. Viime päivien parin kohtaamisen kautta oli mieleeni myös jäänyt jäytämään, että aiheutammeko lapsellemme suurtakin vahinkoa, jos hän ei ole päiväkodissa. (Todennäköisesti henkilöt, joiden kanssa olin keskustellut, eivät ole tarkoittaneet näin, mutta tietyt nyanssit ja lauseet saivat omituisen olon, vaikka meidän hoitoratkaisumme on ollut hyväksi havaittu) Oli ihana siis kuulla myös terveydenhoitajan sanomana, että Hulda ei ole jäänyt mistään paitsi, eikä päiväkoti ole pelkkää onnea ja autuutta. Tällä kerhomäärällä (joka arkipäivä) ja kotona puuhastelulla hän saa ilman muuta paljon sosiaalisuutta ja virikkeitä. Kaiken kaikkiaan oli hyvä keskustelu.

Jonkinlainen surunverho varjostaa oloa päivittäin, häilyen yllä joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei toki arkea haittaavasti, mutta kuitenkin niin, että olen huomannut sen olemassaolon. Olo on ajoittain haikea, surullinen, kipuileva, mutta sen olen huomannut aivan viime päivinä, että ihan täysin lapsettoman tunnemaailmaa en enää tavoita. Hämmentävää että helpottavaa.
En toki ehdi näitä juttuja miettimään koko ajan, mutta huomaan niiden käyvän mielessä päivittäin. Viimeistään iltaisin, kun selaan instagramia. Ihan todella; minusta on ihana katsoa videoita, joissa naiset kuvaavat raskaustestin tuloksen odottamista ja - oooooh!! - huomaavat sen olevan positiivinen. Saan näistä videoista jotain jännää iloa, heh.

Kerroin, kuinka päivittäin haaveilen, kuinka niin kovasti toivoisin, että meille vielä suotaisi lapsi. Jotenkin tuntuu, että se on vain ajan kysymys; meidän perheeseen on tarkoitus tullakin vielä kolmas lapsi. Syli on edelleen hiukan vajaa. Jemmailen häntä varten vaatteita ja tarvikkeita, vaikka samaan aikaan yritän vaimentaa tätä haikeiluani ja toivetta. Tovin minua kuuneltuaan terveydenhoitaja tokaisi ihanan spontaanisti ja riemukkaasti:
"Mutta minusta kuulostaa sitä, että sinulla on vauvakuume! Sehän on ihanaa! Ei siinä ole mitään väärää; kyllä vauvakuume saa olla!"
Yhtäkkiä se vain nytkähti eteenpäin: miten ihanasti hän osasikaan kääntää minun kipuni toiseen vinkkeliin, katsoa kertomaani eri näkökulmasta. Minulla on haave lapsesta, vauvakuume. 
Oma näkökulmani oli ollut jo valmiiksi kipuileva, turha toive lapsesta. 
"Teillä on vielä kolme alkiota pakkasessa, ja sinä mietit jo sitä neljättä vaihtoehtoa, jos nämä kolme alkiota eivät tuota tulosta. Miksi pelätä epäonnistumista jo valmiiksi?", hän kysyi lempeästi. Kerroin realiteetit ja koettelemuksemme eri alkioiden kanssa, mutta ajatuksessa oli itua. Miksi ei saisi helliä ajatusta siitä, että kolmas lapsi voisi olla jonain päivä totta?
Sitäkin pohdimme, että vaikka on jo lapsia, niin lapsettomuuden kipu voi yhtä lailla olla totta. Siksi puhutaankin minulle tutusta termistä, sekundaarisesta lapsettomuudesta, josta olen omalla instagram-tililläni myös puhunut (lieventääkseni samassa tilanteessa olevien syyllisyyden tunteita. Lapsettomuuden kipu on todellisuutta myös silloin, jos on jo lapsi tai useampi.).

Ja voi kuulkaa, miten kovasti haluaisin kuukautiset!! Haha, olen kuin minä 11-vuotiaana, kun tuota suurta tapahtumaa odotin niin innolla (joutuakseni sitten kokemaan aika ahdistavia, kivuliaita ja kurjia juttuja. Eivät ne olleetkaan mitkään ihanat, eikä minusta yhtäkkiä tullut jonkin muun näköistä tai jotain muuta "kypsempää".). Nyt tiedän, mitä odottaa, tai odotas... en sittenkään. En siis nytkään, kiitos pco:n. Ja todennäköisesti odotus vain jatkuu, eikä mitään tapahdu imetyksen loputtuakaan. Kiva, miten optimistinen olen. Toivon silti julkisalaa, että kiertoni palautuisi ihan itsekseen, ja jonain päivänä myös raskaus voisi onnistua ilman lääketieteen apua!
Ja olisin kyllä kuukautisistakin aika iloinen. Tietyllä tapaa olen kokenut vajetta naiseudestani niiden puuttuessa, vaikka kieltämättä onkin helpompaa, kun ei tarvitse sumplia sen kaiken säädön kanssa, jota kuukautisiin liittyy. Ei se silti ole parempi vaihtoehto, ettei niitä ole. 

Jälleen yksi todiste rönsyilystä (joskaan tuosta emme puhuneet neuvolassa kahta lausetta pidempään). 
Aika mennä nukkumaan.

Miten ihanaa, että tänä päivänä neuvolan terveydenhoitaja tuntuu parhaimmillaan olevan rinnalla kulkija, kuuntelija, rohkaisija, toki myös neuvoja. Uskon tällaisesta olevan enemmän hyötyä kuin vain  "ylhäältä jalustalta" kerrotuista suosituksista ja ohjeistuksista kenties jopa ilman aitoa ja välittävää kohtaamista. Huldan raskaus- ja vauvavuonna koin melko lailla tällaista kohtelua.
Mutta nyt. Nyt meillä on aivan ihana terveydenhoitaja ja hänestä olen niin kiitollinen.

torstai 20. lokakuuta 2022

Tähti-vauva 8 kuukautta!

Ajatella, Tähti-vauva täyttää huomenna jo 8 kuukautta! Aika rientää, välillä vähän liiankin nopeasti! Ja vauhtia kyllä on muutenkin: tyyppi nimittäin on keksinyt kuukauden sisään ryömimisen, konttaamisen, toiselle jalalle nousemisen ja ihan eilen tukea vasten molemmille jaloille nousemisen. Päättipä vielä illan riennoiksi kivuta pinnasängystä pois; olihan taso vielä puolivälissä. (Mies saikin sitten hommaksi laskea taso alimpaan, jotta minäkin saatan ehkä nukkua yön jännittämättä, milloin vauva putoaa.)

Tänään oli 8kk:n neuvola, ja sinänsä harmitti, että kyseessä oli lääkärineuvola, eikä aikaa jutella asioista. Jotenkin valitettavan liukuhihnamenoa nuo lääkärikäynnit, vaikka eipä niitä kai ole mitoitettu kuin välttämättömään, eli mittojen ottoon ja vauvan nopeaan tutkimiseen. Vaikka se tuntuikin vaivaannuttavalta, niin keräsin rohkeuteni ja kerroin pohdinnoistani lapsettomuuden jälkipyykistä; josko saisi aikaa psykologille. Tosin tässä kirjoittaessani muistin, että jonothan ovat kilometrin mittaisia, joten saapa vaan nähdä, mitä tässä tapahtuu (vai tapahtuuko mitään).

Esikoisen ollessa omassa kerhossa jatkoimme Tähti-vauvan kanssa vielä perheklubiin, johon osallistuimme ensimmäistä kertaa. Samoja tuttuja kävijöitä siellä on kuin muissakin käymissämme kerhoissa, mutta tämä oli konseptina meille uusi. Tosi kiva oli kyllä käydä, jutella muiden äitien kanssa ja syödä lounaskin rauhassa (yksi ohjaajista lupasi huolehtia vauvasta). Mutta koska lapsettomuusteema oli ollut pinnalla, niin herkistyin kuitenkin jonkin verran. Paikalla oli sekä pieni pikkuinen 3 viikkoinen vauva sekä äiti, jonka laskettu aika oli puolen viikon päästä. Niin ihania asioita, todellakin! Mutta mikä haikeus iski.

Oli ihana päästä klubin jälkeen käymään vaunulenkillä esikoisen jäädessä mieheni kanssa kotiin. Sai rentoutua raikkaassa, aurinkoisessa ulkoilmassa hyvää podcastia kuunnellen.

Mitä muuta mielessä?
Hirmuinen vaatejahti! Kovasti olen tehnyt etsintätöitä sekä talvivaatteiden osalta että esikoisen juhlamekon suhteen. Toisaalta kirppiksillä kiertely on aivan ihanaa - ja myös koukuttavaa, myönnetään.
Synttäreiden valmistelu. Hulda täyttää pian huimat 4 vuotta ja meillä on reilun viikon päästä kemut. Yllättävää kyllä en ole leiponut vielä kuin vasta yhden jutun pakastimeen. En osaa sanoa, otanko juhlat rennommin vai väsyneemmin. Kivaa joka tapauksessa tulee.
(Jonkin verran saan myös harmaita hiuksia lukiessani oman seurakuntani vaaliehdokkaista. Tosi vaikea löytää äänestettävää. Minua pyydettiin myös ehdokkaaksi, mutta en usko, että rahkeeni juuri tässä elämänvaiheessa riittävät. Vaalikoneen vastauksia lukiessani välillä tuntuu, että olisiko sittenkin... mutta ehkä ei. Yritän vaikuttaa sitten pienellä paikallani; vaikkapa sitten rohkeasti pyytämällä kasvis- (ehkäpä vielä yritän uudelleen vegaani-)ruokaa.)

keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Tunnemuisto lapsettomuussurun taustalla?

Kun kerran kirjoittamisen vauhtiin pääsee, niin jatketaan siis...

Mies lähti vauvan kanssa vaunuttelemaan, esikoinen katsoo Pikku Kakkosta ja minä sanoin aikovani kirjoittaa tämän synttärikutsukortteja... No, sen ehtii vaikka huomenna. 
Huomaan, että ajatuksia vain tulvii, ja haluaisin saada niitä työstettyä eteenpäin. Toki hetkeen en ole jutellut kenenkään kanssa (usein ystävien kanssa tulee prosessoitua juttuja ääniviestien kautta), joka sekin varmasti vaikuttaa "ajatusruuhkaan". Tai sitten alan saada kiinni jostain, pystyn ehkä hahmottamaan asioita, sanoittamaan ja samalla löytämään keinoa eteenpäin.

Lapsettomuuden surua olen pohtinut omalla instagram-tililläni melko avoimesti aika ajoin. Noin viikko sitten pohtiessani teemaa tajusin, että se, mikä vetää omaa oloa melankoliseksi, saattaa olla ihan vain myös tunnemuisto lapsettomuudesta. Kyllähän minä vielä kaipaisin kolmatta lasta, mutta luulen, että enemmän tuossa lapsettomuuden surussa, haikeudessa ja pohjattomassa ikävässä on vaikuttamassa myös muistot. On tiettyjä paikkoja, kappaleita, ajanjaksoja, muistoja ja esineitä, jotka muistuttavat kipeällä tavalla kuljetusta tiestä. Koko tunne ei siis ole pelkkää lapsitoivetta ja surua lapsettomuudesta.

Tulin eilen miettineeksi, että vaikka olenkin mielestäni aika tasapainossa, pystyn prosessoimaan asioita ja löytämään keinoja kuulostella omaa oloa ja enenevässä määrin myös keinoja toimia oman olon parhaaksi (tilanteissa, joissa niin voi tehdä), niin olisikohan sittenkin hyvä käydä myös keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Ihan siis vain sellaisesta lapsettomuuden jälkipyykistä. Miten pääsisi jo irti? 

Toisaalta kaikista asioista ei voi vain "päästää irti" silloin, kun päättää. Osa vaatii näemmä aikansa, käsittelynsä ja kypsyttelynsä. Ja en tiedä... milloin edes on päästänyt irti? Kai senkin vain sitten jonain päivänä huomaa... Vai jättääkö lapsettomuuden kokemus vain niin suuren särön omaan oloon, että se jollain tavoin aina kirpaisullaan muistuttaa koetusta? Eihän toisaalta esimerkiksi minulla ole enää "hätää", vaan olen saanut peräti kaksi lasta.

En tiedä, onkohan tämä vain jotain erittäin herkistynyttä aikaa muutenkin. Olen ollut herkillä niin ihania kuin vaikeampia tunteita kohtaan. Voihan hormonitkin (ja univelka) varmasti vaikuttaa siihen, että kaikki tuntuu nyt isommin. Välillä se on aika ihanaa, mutta sitten taas välillä... voisiko joskus vaan elää ilman suuria tunteita? (Haha, vaikka uutta ruokaa olikin kiva tehdä, niin en esimerkiksi sitä lähtenyt sen kummemmin herkistelemään. Sipuli on riittävä itkettäjä.)