keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Elämänvärien vivahteet

Elämä on usein samanaikaisesti sekä mielenkiintoista, uuvuttavaa, sykähdyttävää, hengästyttävää, helpottavaa, kaunista ja moniulotteista. Eri porrastasanteilla löytyy tunteiden ja tilanteiden vivahteita, tilanteita ja kohtaamisia. Herkillä ja tunteissa mukana elävälle nuo sävyt ja värit voivat näyttäytyä todella hengästyttävinä, joskin myös antoisina.


Olen käynyt tänään ostamassa kukkakimpun, halannut toista ja juonut mukaan ottamani kahvit yhdessä. Olen katsonut tämän vanhan miehen, Äijäni, ikää kunnioitettavat 87 vuotta 11 kuukautta, uurteisia, surun murehduttamia kasvoja. Jonkin verran surun verhon takaa pilkahti ilo. Kuului naurahdus. Sitten taas hörpättiin kahvia, katseltiin ikkunasta kylälle. "Kukahan tuolla kävelee noin hitaasti? Ai, se kääntyykin tuonne päin." Muisteltiin jälleen viimeisiä hetkiä. Tuntuu käsittämättömältä, että näihin viikkoihin on mahtunut myös eräät jäähyväiset. Tätini, Äijän kuudesta lapsesta kolmanneksi vanhin,  menehtyi pitkän sairauden uuvuttamana. En tiedä, osaanko surra - kyllä varmasti -, sillä jostain syystä en vielä ole käsittänyt tilannetta. Jotenkin vain koen, että suurempi murhe tämä on juurikin tälle vanhalle miehelle, joka esitteli minulle tekemiään kintaita. "Oliskos siulla näille käyttöä?", hän kysyi. Olin hetkeä aiemmin näyttänyt Mummon tekemiä, vielä käytössä olevia, lapasia. Mummon lähdöstä tulee keväällä kuluneeksi 10 vuotta, muistelimme Äijän kanssa.

---

Hämmentävää, että samaan sukuun mahtuu samanaikaisesti niin monia eri tilanteita. Iloja ja suruja, onnellisuuksia ja riitaantumisia, onnistumisia ja pettymyksiä, kysymyksiä ja vastauksia. Ja sitten katseltiin taas Äijän kanssa vanhoja valokuvia. Niistä katsoi takaisin pieni poika. "Tuos oon mie. Kaks vuotiaana." Karjalan poika hipaisi sormellaan kulunutta valokuvaa.

---

Olen ollut tämän viikon lomalla. Onnekseni aika on kulunut jopa paremmin kuin kesäloma, ainakin töistä irti pääsemisen suhteen. Olen soittanut pianoa tuntikausia, nauttinut tästä. Olen tuntenut sävelten, nyanssien, melodioiden, sävyjen ja tunnelmien voimat sisintäni myöten. Olen elänyt musiikissa ja musiikin kautta. Olen menettänyt täysin ajantajun, käsityskyvyn. Olen vain... soittanut. Muun ajan olen sitten kuunnellut pianomusiikkia, aamusta iltaan. Lenkille "vääntäydyttyäni" olen pyöritellyt mielessäni eri kappaleiden melodiakuvioita. Olen tahkonut muutama tahti kerrallaan kappaleita, yrittänyt saada sormiani taipumaan oikeaan järjestykseen, viilannut juoksutuksia, kuunnellut äänenvoimakkuuksia, tunnustellut koskettimia ja naputtanut jalalla oikeaa tahtia ja laskenut rytmiä. Olen kantanut kirjastosta varaamiani kirjoja, kokeillut erilaisia kappaleita, muistanut myös harjoitella hieman läksyjäkin. Ai niin! Aloitin viime viikolla pianotunnit!! Tosin kokeilemme vasta opettajani kanssa, mitä ja mihin suuntaan lähdemme menemään. Vuosien varrella orastanut haave on käynyt toteen, mutta huomaan sen saaneen aivan uudenlaisia sfäärejä. Olen rohjennut haaveilla jostain sellaisesta, jonka olen väläyttänyt ääneen ensimmäistä kertaa 6-vuotiaana, palannut siihen peruskoulun viimeisenä keväänä ja haudannut ajatuksen lähipiirin tyrmäyksen vuoksi. Nyt, aikuisena, en aivan uskalla sanoa sitä kunnolla ääneen, sillä pelkään tekeväni itseni naurunalaiseksi. Mutta ainakin voin kirjoittaa: minulla on suuri haave.



---

Isänpäivä osoittautui melko raskaaksi, joskin ei lapsettomuudesta johtuen. Koska tilanne johtui lähipiiristämme en mene asiaan sen tarkemmin, mutta tapaus sai aikaan minun ja mieheni pahastumaan toden teolla. Se sai minut pohtimaan omaa riittävyyttäni, sopivuuttani ja "oikeanlaisuuttani". Olenko tarpeeksi? Teenkö riittävästi? Kelpaanko?

---

Ystävien kanssa vietetyt hetket ovat olleet täynnä hykerryttävän hyvää ja levollisen onnellista olotilaa. Kuinka olenkin saanut niin ihania ihmisiä ympärilleni! Samaa olen pohtinut myös omasta rakkaasta miehestäni, tuesta, turvasta, keskustelu- ja elämänkumppanista. ❤

---

Pieniäsuuria iloja.
Pidin leipomispäivän, jolloin puuhasin kaikenlaista uutta ja jännää kurpitsasta. Oli aika ikävä myös Kanadaa, siksi kurpitsapiiras. Reseptit ja kaikenlaiset uudet kokeilut, niin leipomiset ja kasvisruoat, saavat innostumaan.




Kävin Anna Puun keikalla ystäväni kanssa. Oi, miten ihana kokemus! Esiintyjän ilo ja riemu musiikista oli todella käsinkosketeltavaa ja tarttuvaa.
Olen nukkunut huonosti, mutta siitä huolimatta ollut useimmiten iloa ja ideoita täynnä jo heti aamusta. Mitähän kivaa sitä tänään tekisi?

Etsin tänään musiikin teorian kirjojani vanhempieni ulkovarastosta. On vähän hävettänyt, kun muistan vain haparoiden vähennetyistä soinnuista, kadensseista, septimeistä, kvarteista ja sen sellaisista. Kirjoja en löytänyt, mutta sen sijaan paljon muuta.


---

Jotenkin en osaa kuvitella töitä sellaisena, jona olen sitä tehnyt. On ollut helpottavaa olla pois sieltä. Mitä nämä ajatukset sitten tarkoittavatkin.

---

Ensi viikolla koittavaa ivf-suunnittelukertaa en ole ehtinyt tai jaksanut miettiä. Jotenkin kaikki tämä muu eläminen on sopivasti vienyt huomiotani, enkä tuosta oikeastaan valita. Huomaan olleeni kovin väsynyt, herkästi jäänyt tunnelmoimaan itsekseni musiikkia tai muuta luovuutta. Muutama sosiaalinen tapahtuma tällä viikolla on tuntunut ihan riittävältä. Kirjoituttaisi, mutta tällaiseksi hajanaiseksi se nyt jäi. Kai se on välillä sallittua tämäkin. Elämän eri vivahteita.





perjantai 3. marraskuuta 2017

Musiikkihaaveita

Ehdotus: mitä, jos jäisin musiikkivapaalle?😉Voisin ottaa pianotunteja, soittaa tuntikausia, pitkästä aikaa paneutua, ehkäpä saada taas kunnon tatsia soittamiseen? Voisin harjaantua, oppia, syventää, treenata.
Mutta ennen kaikkea: päästä flow-tilaan, nauttia, soittaa, elää musiikissa ja musiikista.
Minulla on tähän sopiva tarjous: tavallista äitiyslomaa ja hoitovapaata odotellessa voisin käydä kasvamassa musiikissa. (Ja katsotaan nyt, miten tuossa tulee käymään.) Sanotaanko vaikka vuoden, eikä minun sen jälkeen tarvitsisi jäädä pois töistä lapsen sairastelun vuoksi. Korkeintaan siksi, että sormia vähän syyhyttäisi. 

Niin. Aika ajoin se iskee ja silloin syyhyää sormet, kylmää selkäpiitä ja posket hehkuvat. Unohtuvat aika ja huolet, päivän murheet ja mietteet. Ei haittaa, vaikka aiemmin olen pohtinut, että mitä ovat johtoportaassa oikein miettineet, kun ovat minut palkanneet. Ei sekään, että tuleva ivf jo vähän jännittää. Sillä niin olen pianoa soittaessa kasvanut, ettei se pieni tytön tyllerö, joka juuri ja juuri pianon koskettimille ylsi, ole mihinkään hävinnyt. Olisi halu soittaa, vaikka taito ei olekaan kovin kaksinen. Mutta ehkä se ei olekaan se jutun juoni.


Haluaisin pianotunneille. Olisi ihanaa, kun voisi jonkun kanssa tutkia nuotteja, opetella ja saada neuvoja. Tarvitsisin kunnon rotia tähän harjoitteluuni, joka välillä on päivittäistä, välillä kerran kuukaudessa tapahtuvaa. Miten kivaa se olisikaan! Niin että miten sen musiikkivapaan laita olikaan?

Olen niin hypännyt musiikin vietäväksi. Aamulla pistän Spotifyn päälle, keittelen puuroa pianomusiikin soidessa. Äsken, potiessani taas alemmuuskompleksia työrintamalla (liittynee työmuutoksiin. Tänään muutin kamppeeni pois entiseltä osastoltani uudelle. Nyyh.), en osannut tai jaksanut sanoa enää mitään.
"Mä voisin soittaa hetken," mutisin kaivellessani jo nuotteja. 

Parin tunnin päästä hörppään vettä. Tuli vähän kuuma.
Kiitos Stenhammarin, Satien, Debussyn, Mårtensonin ja kumppaneiden, olen kuin uusi ihminen. 


torstai 2. marraskuuta 2017

Mielen jukeboksi

Olen leiponut posket hehkuen pianomusiikin soidessa taustalla (tunnettuja kevyen musiikin kappaleita tai tuttuja sävelmiä elokuvista, ihan by the way). Olo oli jokseenkin melankolinen (tunnelmoi hetki Forrest Gumpin kaltaista musiikkia), sillä olin parhaillaan leipomassa rakkaille työkamuilleni pian entiselle osastolleni. Mutta voi sentään, että osasi olla hauskaa! Okei, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja halusin kyllä mennä lenkillekin. Suunnittelin ensin leipovani suolaisen piirakan, kakun ja keksejä... Eihän siihen menisi kuin muutama tunti. Sitten pääsisin ulos. No, käytännössä kyttäsin uunissa olevaa marenkia vielä puoli kymmenen aikaan illalla, ja ulkohyppelyiden sijasta tein hiit-treenin kotona. Miksi? Koska halusin liikkua.


Kanniskelin tekeleitäni innoissani töihin seuraavana aamuna. Mieleni jukeboksissa soi kipale elokuvasta La la land. Tanssiaskelia ei sentään kannattaisi herkkujen kanssa ottaa. Levitin kermavaahdon kakun päälle ja kippasin pari rasiallista pakastevadelmia kaiken kruunuksi. Oli ihana toivottaa työkavereita kahville, kunhan puuhiltaan ehtisivät. Oma tauko tuli pidettyä yhtä lailla vähän juosten, mutta mitäs tuosta.
"Nytkö se koittaa?", moni kyseli. "Ei ihan vielä. Ensi viikolla vasta," vastasin. Haikeaa, mutta samalla innostavaa. Uudet tuulet ovat tällaisia. Ja minä kun satun olemaan sen kaltaista sorttia, että kotiudun vähän minne tahansa. Vaikka onhan se tosi innostavaa lähteä kohti uusia seikkailuita.

Hiukan kierroksia on tällä viikolla johtunut erinäisistä ajatuksista ja päätöksistä. Viikonloppu vertaisten parissa otti voimille, vaikka olikin ihan superhyvä juttu. Ihan uudelta kantilta katson taas vertaistuen merkitystä. Kuinka erilaisia elämäntarinoita saimmekaan kuulla! Ja kuinka monenlaisia yhtymäkohtia niissä oli, varsinkin tunnemaailmassa. Jään edelleen kaipaamaan paikkakuntamme (=lähimmän) vertaistukiryhmää. Sellaista ei ymmärtääkseni ole vetäjän puutteesta. Olen jokseenkin ajatellut, että ei minun ole tarve repiä haavoja auki kerran kuussa, kun muutenkin tulee pohdittua lapsettomuusasioita enemmän tai vähemmän. Mutta jotain erityisen lohdullista, hoitavaa, helpottavaa ja keventävää toisten vertaisten kanssa olemisessa oli.


Ja jotain uudenlaista puhtia saimme tuolla viikonloppukurssilla niin, että jo kotiin päästyämme teimme päätöksen hoitoihin liittyen.
On aika.
Ja jo samana iltana naputtelin viestiä lapsettomuuspolille.
Eilen sain vastauksena, että meille on varattu IVF-suunnitteluaika, ja ajankohta näkyy nettipalvelun kautta. Kirjauduin sinne illalla ja sain yllättyä: jo kolmen viikon päästä istumme taas pohtimassa elämämme suuria asioita. Ja tekemässä suunnitelmia ajasta, jolloin minusta tulee kai vähän pöhkö(mpi).

Toiveikkuus ja jossain määrin myös realistisuus on nostanut taas suoraselkäisenä päätään. Mutta en voinut olla nauramatta eilen tutkiessani tarkemmin tuota nettipalvelua. Sen kautta sai varata aikoja eri paikkoihin, ja yhden klikkauksen päässä olisi ollut ajanvaraus synnytysvalmennukseen. Heitin miehelle, että oltaisiko optimistisia ja ennakoitaisi jo...


Huh heijaa, viikon päästä alkaisi talviloma. Miten sitä jo odotankin. Olen kohta elänyt tällä maapallolla 30 vuotta ja vasta nyt alan myöntymään siihen tosiasiaan, että loppuvuoden pimenevät päivät saattavat kuin saattavatkin vaikuttaa omaan väsymykseen. On tässä toki tällainen pikkujuttu myös kuin työkuvioiden muuttuminen... Yhtä kaikki, odotan jo niin sellaista ajatonta oloa kotona (=keittiön kaappien siivousten viimeistelyä, ovien pesua sekä leipomista) kuin muutamia sovittuja reissuja ja kullan arvoisia ystävähetkiä. Olemme miehenikin kanssa sopineet jo jotain tietyille päiville. Lomalomaloma, tule jo!

Sound of the Music: Climb Ev´ry Mountain

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Aikaa meidän rakentumiselle

Olin puhunut jo vuosia parisuhdeleirille menemisestä, mutta koskaan sopivan tuntuista ei oikein löytynyt. Sitten keväällä bongasin lapsettomille suunnatun leirin, ja totesin, että tuonne me muuten menemme. Yllättäen ja onneksi vastaanotto oli myönteinen. Odotimme ensin, että tulisimmeko edes valituiksi, sillä leirikoko ei suinkaan voisi olla 30 luokkaa, vaan vain kourallinen pareja pääsisi leirille. Jotenkin ajattelin, että me niin tarvitsisimme tuota leiriä, jotain apua meille. Iloksemme saimme syksyllä viestiä, että meidät oli valittu kuuden muun parin kanssa osallistumaan tuolle kurssille. Alkoi jännitys ja odotus. Mitähän siellä tapahtuu? Millaistakohan siellä on? Keitä muita siellä on? Millaisia tehtäviä teemme? Mitä minun pitäisi sanoa? Entä mitä mies sanoo? Miten tämä vaikuttaa meihin? Tai oikeastaan... jaksaisiko näitä asioita edes miettiä? Käytännössä meillä ei ollut mitään ennakko-odotuksia, vaikka silti toivoimme... jotain.




Vaikka se olin minä, joka penäsin meitä lähtemään mukaan leirille, niin se olin minä, jota hiukan ahdisti perjantai-iltana. Tuntui, että haluaisin juosta äkkiä pois. Voin puhua, mutta en sittenkään. Tekee ehkä liian kipeää, tehdään mieluummin jotain kivaa. Puhutaan vähän, mutta ei liian syvältä. Oloon varmasti vaikutti sekin, että menneelle viikolle oli sattunut jotenkin kaikenlaista kuraa; oltiin riidelty ja kinasteltu, vailla kunnon ilmanpuhdistusaikaa, ja olin myös pudonnut lapsettomuusmurheen aallokkoon. No, näin jälkiviisaana tuo leiri taisi tulla siis oikeaan saumaan.


Viikonloppu yllätti täysin tunteikkuudellaan ja rankkuudellaan. Itkin varmaan joka saumassa, enkä aina niin posiitivisia asioita. Jostain kumman syystä herkistyin omasta itsestäni, miehestäni, meistä. Herkistyin jopa siitä, että osaankohan nyt olla täällä, heittäytyä, miettiä kunnolla, hyödyntää tätä mahdollisuutta. Herkistyin siitä, jos mies toimikin toisella tavalla. Onneksi en suinkaan ollut ainut kyynelehtijä joukosta, vaan nenäliinoja kaivoi yksi jos toinenkin kurssilaisista, myös miehistä. Koossa oli aika sympaattinen porukka, ja tunnelma lempeä, armollinen ja kannustava. Oli ihanaa, kuinka jokainen pari uskalsi omalla tavallaan antaa itsestään muille. Leirin sisältö koostui parisuhteen miettimisestä,  omien toiveiden ja tarpeiden sanoittamisesta, suhteen mahdollisuuksista ja seksuaalisuuden pohdinnoista. Asioita pohdittiin yksin, pareittain ja porukalla, osin myös ensin miesten ja naisten kesken, sitten taas yhteen kokoontuen. Miten helpottavaa olikaan puhua vertaisten kanssa, kuulla toisten parien haasteista ja oivalluksista, nähdä rakkautta ympärillä, kuulla omaa rakasta. Kurssin päätteeksi laadimme kotiin konkreettisia asioita sisältävän listan, joita pyrkisimme toteuttamaan. Minusta oli ihana miettiä juuri näitä pieniä arjen konkreettisia tekoja: minusta olisi ihana, jos keittäisit minulle kahvin herättyäni yövuoron jälkeen. Suunnitellaan joka viikolle yhteistä aikaa, pyritään jopa yhteiseen vapaapäivää, eikä oteta niistä suorituspaineita. Katsotaan vaikka Netflixiä tai käydään retkellä. 
Kunhan ollaan yhdessä.


Tulimme tänään kotiin. Oli oikeastaan jopa oksettava olo, niin väsynyt taisin olla. Haimme kaupasta kahvisyömistä ja rikoimme rutiineja. "Ollaan spontaaneja!", mies tokaisi, ja niin me keitimme kahvit, kannoimme kupit, Visbystä ostamani lammasservetit, Halloween-munkit ja kahvin alakerran vierashuoneeseen. Kerrankos sielläkin tulee kahviteltua, virkistää kummasti. Kävimme vielä läpi kurssia ja siitä heränneitä ajatuksia. Vaikka olo oli kuin olisi maratonin juossut (tai mistä minä tiedän, kun en ole päässyt ihan vielä puolikastakaan mentyä), niin se kannatti. Hiukan vielä on aika hajalla olo, kuin pintaa olisi jonkin verran rapsuteltu. Odottavainen, toiveikas, herkistynyt ja huojentunut.
Mutta onnellinen meistä ja meidän mahdollisuuksistamme.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Olla toisen puolesta onnellinen, mutta silti...

Työpäivän päätteeksi jäin juomaan vielä "lähtökahveja" ennen sovittua menoa. Välipala vauhdikkaan vuoron päätteeksi tekisi hyvää. Juteltiin ja höpöteltiin työkavereiden kanssa. Kunnes se tapahtui.
"Onko se sitä, mitä mä luulen?", kysyi työkaveri.
"Joo, meille tulee vauva!", totesi toinen, nopeasti tokaisten. Uskalsiko vielä itsekään tuota uskoa todeksi.
Olin jo aiemmin arvellut, aistinut, että kyse oli ehkä jostain surusta. 
Onnittelimme onnen kyyneleet silmissä. Hymyilytti, ilostutti. Itkettikin.
"Aika jännää vain vielä, kun meillä on ollut tosi vaikeaa onnistua," hän sanoi hetken perästä.

Itketti sitten vielä vähän lisää. Olin niin onnellinen hänen puolestaan, mutta jostain syystä rinnalle kipusi - suorastaan rynni - myös toinen tunne. Ei se kateutta ollut, mutta ennemminkin jotain pehmeämpää. Olin vilpittämästi onnellinen tästä uutisesta, mutta samaan aikaan vain niin kovin pettynyt meidän tilanteeseemme. Siihen, että minusta ei ole tulemaan raskaaksi. Että minusta ei koskaan tule äiti. Että minä en saa koskaan ikinä milloinkaan lapsia. 

Otin vähän lisää kahvia ja leikkasin ohuen luirun (sellainen siitä tuli) kotiuneen potilaan perheeltä saatua unelmatorttua.

----
On jotenkin erikoista, että kaikenlaista mieltä harmaannuttavaa sattuu juuri, kun olisimme lähdössä parisuhdeleirille. Ollaan riidelty, riidelty ja riidelty, mieli on ollut maassa lapsettomuudesta ja muutenkin on ollut väsynyt olo. Olisi nyt ehkä jotenkin voinut olla hyviä päiviä ennen leiriä, jossa juurikin tuota lapsettomuutta käsitellään.
Mutta onneksi on luonto, retkeilyt ja geokätköily! Niitä kun saisi tehdä joka päivä!




sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Haikeuden aaltoja

"Voi rakas lapseni," tekisi mieleni sanoa.
Sulkea pehmeähiuksinen pieni ihminen syliin, haistaa hänen suloinen tuoksunsa, tuntea lämpönsä. Aistia ja kokea oman lapsen läheisyys, tuntea hänet jo raskausajalta, viipyä tässä hetkessä, odottaen myös toiveikkaasti tulevia yhteisiä hetkiä. Mitä kaikkea hänen elämälleen on tulossa, missä kaikissa seikkailuissa saan olla hänen mukanaan.
"Voi rakas lapseni," huokaan.
"Milloin tulet syliin? Täällä odotetaan sinua jo kovasti."



Ei hätää, en ole jossain surun ja murheen mustissa syövereissä. Haikeuden aallot pyyhkäisevät välillä ylitseni ja halusin sanoittaa jotakin niistä ennen kuin taas jatkan päivääni. Ruoanlaittoa meille kahdelle, lounas ja sitten eväiden pakkailua ja iltavuoro.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Metsän taikaa

Metsä saa ihmeitä aikaan.
Ei tarvitse kauaakaan olla patikoimassa ja hengittämässä luonnon raikasta tuoksua, kun jo tuntuu paremmalta. Poissa ovat päänsärky ja vellova olo, surullinen ja haikea mieli.
On vain patikkareissu, hyvien työkavereiden kanssa höpötteleminen, geokätköjen etsiminen, eväiden nauttiminen nuotion äärellä ja koiran touhuille naureskeleminen. Kuinka paljon enempää tarvisee nyt vaatia? (Okei. Ehkä fleecepaita olisi voinut olla aika kiva. Mutta muuten oli hyvä.)


Kyllähän se suru ja haikeus ovat edelleen läsnä, kun olen taas kotona, mutta jotenkin haaleampana. Huomaan, että mielessäni pyörittelen nyt ennemmin mielessäni jotain hyvää papuruoan reseptiä, kasvisruoista ja luonnonkosmetiikasta innostumista sekä tällä viikolla tulevia ihania ihmisiä. Vielä aamulla olisin kovin mielelläni jäänyt kotiin omine ajatuksineni ja oloineni. Olisi tehnyt mieli lähteä reissaamaan, hypätä pois arjestani. Lentää taas Kanadaan tai jopa jonnekin ihan muualle. Toisaalta välillä olen todella lähellä aloittaakseni taas Femoston-lääkkeen käytön, tehdäkseni "edes jotain", mutta en halua vielä. Tuo on siis sellainen, jota suositeltiin käytettäväksi kesän yli ennen ivf-hoidon aloittamista. Lopetin sen heinäkuun lopussa ja aion pitää taukoa siitä ainakin loppuvuoteen. Ikään kuin toivoen, että jo Thyroxin ja kilpirauhasen tasapainottuminen saisivat yksistään jotain aikaan.


Sitten palaan taas yksinkertaisempien asioiden äärelle.
Teimme tänään patikkaretkellämme ensimmäistä kertaa s´mores-herkkuja. Tein niitä viimeksi Kanadassa ollessani, 17-vuotiaana. Aikamoista nostalgiointia. Harmi, että ne eivät mielestäni onnistuneet aivan niinkuin muistoissani, mutta mitäs tuosta, jos tunnelma oli kohdillaan ja herkut maistuivat. Homma meni siis näin: paistoimme vaahtokarkkeja, iskimme sitten kerrosleivän lailla kasaan Marie-keksin, vaahtokarkin, suklaapalan ja keksin. Nam nam. Sen verran kylmä tosin oli, ettei kylmästä kova suklaa ehtinyt sulaa.



Ja entäs sitten puun oksiin ja kantojen nokkiin kurkisteleminen! Juurakoiden ja kivien koloihin kyyristeleminen! Mitä nokkelampiin paikkoihin oli kätketty pieniä jemmoja, ja aika hauskaa oli kyllä etsiä niitä. Tätä lisää!



Huomattavasti rentoutuneena ajelin iltapäivällä kotiin, naureskellen hassulle koiralle, mukaville jutuille ja viipyen vielä sellaisessa tuttavallisessa tunnelmassa. Me ollaan tuttuja jo, me tiedetään, että yhdessä on hyvä retkeillä. Me ollaan kaikki tosi upeita tyyppejä.