sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Vauvan tuloon laskeutumista

Äitiyslomalla ennen vauvan syntymää on varmasti paikkansa. Ainakin oma meno on ollut sellaista, että herkästi päivänsä vain täyttää monenlaisella askareella ja vauva sitten vain roikkuu mukana ja maha asettaa omat haasteensa ulkopukeutumisen suhteen. Noin siis kärjistäen.
Vuosilomani lähennellessä loppuaan olin alkanut pohtia, että vauva ei ehkä malta odottaa laskettuun aikaan - ties vaikka syntyisi 2-3 sisällä (eli rv 37-38). Niinpä loman loputtua ja äitiysloman alettua ryhdyin käymään läpi listaamiani asioita, joita haluaisin saada tehdyksi ennen hänen tuloaan. Kävin vauvan vaatteiden kimppuun; lajittelin niitä vielä tarkemmin, tein jo valintaa hoitopistettä varten. Vähän jo itkeä tirautinkin, kun nostin varaston hyllyltä Huldaa varten saamamme äitiyspakkauksen. Osa sinne talletetuista vaatteista voisi tulla nytkin käyttöön. Ja kuinka olinkaan herkistellyt ja itkeskellyt pakatessani niitä pari vuotta aiemmin talteen. Jäikö niiden käyttö ainutkertaiseksi?

Iso projekti sai onneksi myös inspiraation alleen, ja niin sain kuin sainkin lopulta työstettyä Huldan valokuvakirjan loppuun. Sen, jonka olin niin toivonut saavani tehtyä ennen hänen marraskuisia 3-vuotissynttäreitään. Mutta jos ei ehdi, niin ei siitä stressiä kannata ottaa. Nyt kuitenkin sain tekemistä siivittämään avukseni inspiraation, ja puuha oli kyllä hauskaa. Tosin projektihan sitten rönsysi niin, että nyt tulossa on tähän mennessä monisivuisin valokuvakirja, mitä olen tehnyt hänelle.

Tämä viikko onkin sitten kulunut enemmän ja vähemmän vauvajutuissa. Neuvolalääkärin tapaaminen oli maanantaina. Vauva on jo asemissa (sen olen kyllä aavistellut, mutta kyllähän tuota jännitti etukäteen), kohdunkaula hiukan lyhentynyt, kohdunsuu pehmeä, mutta vielä kiinni. Kaikki on kuulemma niin hyvin, kuin pitääkin. Ostin hyvien uutisten ja äitiysloman alun kunniaksi tulppaaneja kotiin.

Oma prosessinsa oli eilen, kun ajelin ystäväni luo raskauskuvausta varten. Etukäteen tuo oli myös hiukan jännittänyt, ja myös se, kuinka saan laittauduttua; meikattua ja laitettua hiukset nätisti. Lopputulos miellytti ja tunsin olevani kaunis. Tuntui myös ihanalta, että olin aivan sattumalta ja viime tinkaan löytänyt nettikirppikseltä juuri visioimani neuletunikan. Ilman sitä olisin joutunut tyytymään kompromisseihin, ja senhän tietää, miltä tilanne sitten tuntuu, kun muutenkin on epävarma ja jännittynyt olo... Tuntui siis ihanalta lähteä kuvattavaksi, vaikka kieltämättä matkalla aloin jo herkistelemään pysähtyessäni ajatusten äärelle. Tätä moottoritietähän minä kuljin monet monet kerrat lapsettomuushoitojen ja pakastealkionsiirtojen vuoksi. Ja mikä tilanne onkaan nyt? Se pieni pupu, jonka olin saanut päähäni ostaa toukokuiselta reissuilta eräästä taukopaikan Pentikistä, matkasi nyt mukanani raskauskuvauksiin. Se "päivän päätähti" oli pian syntymässä meidän perheeseemme!
Tuntui hyvältä, että tämä päivä oli sovittu. Miten suuri symbolinen merkityskin sillä oli. Sai keskittyä tilanteeseen, sai kokea olevansa kaunis, sai korostaa vauvamahaa... Eivät nuo minulle ole olleet ongelmakohtia, mutta jotenkin sen mahan on vain "unohtanut". Ehkä "ulkopuolisen" seurassa raskausasioista tulee paljon todempia.

Niinpä me sitten kuljimme lähimetsissä etsimässä hyviä kuvauspaikkoja, ihailimme auringonvaloa ja varoimme liukastelemasta pääkalloteillä. Oli hauskaa ja jännää olla taas kuvattavana; edellinen kerta olikin ollut Huldan odotusaikana. Samaan aikaan ajatukseni poukkoilivat sinne tänne ja tuntui välillä, ettei osannut oikein keskittyä mihinkään. Ihana aika tuo kuitenkin oli, ja kiittelin ystävääni hetkestä.

Palasimme heille, ja hän siinä sitten tokaisemaan, että nyt lähdetäänkin sitten teille päin.
Jaahas... 
Niin me sitten ajelimme peräkkäin meille asti, ja kyllähän siinä jo matkalla arvasi, mistä oli kyse. Kotipiha oli kuitenkin tyhjä. Avasin oven, ja ensimmäinen näkemäni asia oli eräältä ystävältä lainaan saamani koppasänky, jossa myös Hulda oli aikoinaan nukkunut! Näky oli jotenkin todella suloinen, mutta samalla hihitytti. Aistin, että meillä oli joku. Ja meillä oli myös hämmentävän siistiä (lähdin siis pienen pommin jäljiltä. Tai okei, arjen keskeltä). Ja sitten yhtäkkiä: "yllätys!"
Yhteensä neljä ystävääni oli järjestänyt minulle vauvakutsut, ja ihan yllättäen omassa kodissani! Sen verran tosin kuulin, että suunnitelmissa oli tullut todella paljon muutoksia, niin osallistujien mutta ihan viime metreillä myös paikan ja jopa koko kutsujen järjestämisen suhteen. Mutta miten ihanaa, että ne pidettiin!!
Aika hujahti aivan siivillä, nautin ystävieni seurasta, puheen sorinasta, yhdessä olemisesta, tarjoilusta ja muutamasta ohjelmanumerosta. Päivä oli kokonaisuudessaan aivan ihana!

Rv 36+0.



maanantai 3. tammikuuta 2022

Käyrillä käyntiä ja nimijumppaa

Minulta kysyttiin eilen, että onko ollut kivaa olla kotona ja miten olen voinut. Ottaen huomioon joulun ja uuden vuoden, niin tuntuu, ettei sellaista tavallista arkea ole ehditty oikein viettämään. Tämä on tuntunut vain pitkiltä vapailta. Mutta ihan hyvin olen kyllä voinut.

Joulu meni. Huomasin, että kyllä joulukuu kiireineen ja puuhineen veivät sillä tavoin voimia, että yksipäiväisen joulun viettomme oli eräänlaista suorittamista. (Iltavuoron jälkeinen päivä ristiin menneiden vuorojen jälkeen oli meidän perheen ainut yhteinen vapaa, jonka jälkeen mies palasi iltavuoroihin joulunpyhiksi.) Ei sillä, olihan joulun aika ihanaa ja Hulda nautti silminnähden saadessaan koristella kuusia moneen kertaan. Meillä niitä sattuu olemaan nyt kaksi, kun olivat isovanhempien kanssa hakeneet metsästä enemmänkin, kuin oli ollut tarve. Mutta varsin suloista tuo on ollut. Huvitti, kun koko päivän touhujen jälkeen minulla ja miehellä olisi ollut hetki kahdenkeskistä aikaa, niin olimme molemmat vain niin puhkipoikki, että ei siinä enää mitään jaksanut tehdä. Että hyvää joulua vaan. :D

Olivathan nuo joulunpyhät ihan mukavia kaikesta huolimatta. Näin jouluihmisenä pyrin kyllä etsimään ihania ja kauniita asioita joulusta. Joulun tuoksut, kauneus, musiikki ja äänet, ruoat ja maut... Jouluaaton vietimme päivällä ennen miehen iltavuoroa vanhemmillani. Jäimme sinne vielä Huldan kanssa ja kävimme tytön enon kanssa testaamassa tytön saamaa lumipatjaa kauniissa talviaurinkoisessa säässä. Sen jälkeen maistuikin välipala ja joulusauna. 

Joulupäivä alkoi jo muistuttaa tavallista vapaapäivää kotipuuhineen. Lunta oli sadellut jonkin verran, ja ajattelin, että mepäs reippaina tyttöinä teemme lumityöt. Se olikin varsin mukavaa puuhaa, ja Huldasta lumikolan kyydissä oleminen oli hauskaa. Ajattelin lisätä hauskuutta lisäämällä vauhtia... ja  - töks! 
Tökkäsin kolalla jäiseen kohtaan, ja kola taas tökkäsi minua vatsaan. Äh.
No, päätin jäädä seurailemaan tilannetta ja oloa. Jonkun tunnin jälkeen olo oli edelleen hyvä: ei kipuja, vuotoja tai mitään ihneellistä. Ajattelin, että on tästä kuitenkin soitettava äitiyspolille. Ja niinpä minut haluttiin näytille. Siispä järjestämään lastenhoitoa illalla klo19... Loppuviimein pääsin sairaalaan isäni kyyditsemänä, vaikka ihan itsekin olisin voinut ajaa. Tilanne ärsytti, mutta pakkohan tuo reissu oli tehtävä. Käyrillä sitten kuuntelin vauvan sydämen sykettä ja pyrin ottamaan ajan "omana aikana" lueskelemalla e-kirjaa ja viestittelemällä ystävieni kanssa. Vaikka olisihan sinne voinut nukahtaakin... 
Lopulta minut kutsuttiin lääkärin tarkistukseen. Kaikki oli hyvin sekä minulla että vauvalla ja sain luvan kotiutua. Tai käytännössä pyytää miestäni hakemaan minut.
Menin odotteluajaksi moikkaamaan työkavereita, jotka ihmettelivät toden teolla, että mitä ihmettä teen sairaalassa joulupäivän iltana klo 22! Sain lisäksi osastolla käymässä olleen päivystäjänkin terästäytymään kerrottuani olleeni käyrillä.
"Etkös sä ole jo jotain 32 viikolla?", säikähti eräs kollega.
"32+6, mutta mä en tullut synnyttämään," vastasin.

Vointi muuten on ollut melko hyvä. Tai edelleen voin allekirjoittaa ajatuksen, että toinen raskaus on rankempi ensimmäistä. Enemmästä puuhasteluista on usein seurauksena nivusten liitoskipuja. Miten nautinkaan eräänä päivänä saadessani imuroida! (Mieshän on hoitanut tuon homman jo viikkoja.) Ja käytiin me Huldan kanssa vaunuttelemassakin (liian pitkä matka hänelle kävellä koko matkaa, siksi vaunut). No auts vaan, oli illan meno.

Tavallaan tuntuu, että moni asia on loikannut hurjasti eteenpäin. Ajatus raskaudesta ja vauvan tulosta. Huldan taidot. Huldan into kampauksiin (vihdoin!!). Ystävien tapaaminen. Uusi vuosi ja sosiaalisuuden sen ympärillä. Ja se vauhti, millä kuuset ovat ripotelleet neulasiaan. 

Vauvan nimeä olemme pyöritelleet usein. Monesti minä olen ottanut asian puheeksi, eikä mies ole kuulemma miettinyt asiaa yhtään. Toki se juuri sinä hetkenä on hankala miettiä, mutta olemme ainakin yrittäneet. Muutaman kerran olemme heittäneet vaihtoehtomme Huldalle, ja nyt viime kertoina hän on kertonut suosikikseen saman, mitä mekin olemme miettineet. Eilen sai anoppikin kuulla vaihtoehdot ja hän oli oikein ihastuksissaan nimestä, jonka Hulda kertoi selvänä Tähti-vauvan nimenä. Luultavasti hänestä tulee sitten sen niminen.

Mutta nuo kummit! Ei sillä, ettei meillä olisi ystäviä, joita kysyä, mutta otamme asian aika isosti. Keiden kanssa olemme molemmat läheisiä? Keiden kanssa arvo- ja ajatusmaailmat kohtaavat edes suurin piirtein? Kuka on uskossa?  Keitä haluaisimme joka vuosi syntymäpäiväjuhliin? Keiden kanssa olisi luonteva pitää yhteyttä ensimmäiset vuodet, ennen kuin lapsi pystyy yhteydenpitoon edes hiukan itsekin? Huldalla kummeja on kolme, joten olisi kiva, että Tähti-vauvalla olisi siis enemmän kuin 1.
Vielä emme ole keneltäkään kysyneet asiaa, mutta pallottelua on ilmassa.

Arki alkaa jo hiljalleen laskeutumaan. Tämä viikko oli tarkoitus olla jo rauhallisempi, mutta niin vain olen suunnitellut yhtä ja toista. Jospa jossain kohtaa tekisin listan asioista, joita yritän saada tehtyä ennen vauvan tuloa. Kuten 50cm-kokoisten vaatteiden etsiminen kirppiksiltä ja Huldan valokuvakirjan valmiiksi tekeminen...

Mutta jos ihan ensin aloittaisi tuosta pihasta, jonne on taas yön aikana satanut melko lailla lunta...

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Viimeinen työvuoro käsillä

Minun olisi tarkoitus tehdä kauppalista, valmistaa fudge, porkkala sekä seitan. Vielä, kun Hulda nukkuu. Mutta ei - minä jäin pohtimaan tulevaa viimeistä työvuoroa ja alkavaa lomaa ja äitiyslomaa. 

Mennyt neliviikkoinen on ollut aikamoinen. En olisi voinut uskoa, että saisin olla vielä siellä, missä toivoisin. Olin ajatellut selvittää tämän ajan sisulla, vaikka samaan aikaan ahdisti jonkin verran olla "virallisella osastollani". Ja tiedoksi - olen näitä asioita pohtinut jo monta vuotta, päätökseni jatkoista tehnyt; en siis aio kituutella lopun ikääni jossain, joka ei ole juuri minun paikkani.😊 

Tänään on vielä iltavuoro, ja sitten se olisi siinä taas vähäksi aikaa! Avainten, kulkulätkän ja henkilökortin palautus vartijalle (turvallisuusyksikköön) ja sitten kohti joulua. Onhan tätä jo odotettu, mutta voi että on kyllä monenlaiset olot. Helpottuneet, haikeat, mietteliäät, jännittyneet, innostuneet, yksinäisetkin. On ollut ihana tehdä töitä, saada työskennellä aikuisten kanssa, vaihtaa kuulumisia ja käyttää aivoja töissä. Ehdin olla enemmäm tai vähemmän töissä aika lailla vuoden, ja tämä on tehnyt kyllä hyvää. Toisaalta tuntuu oudolta jäädä taas pois, mutta ehtiihän noita töitä tekemään  Samalla on tehnyt hyvää saada itsellekin enemmän havaintoa siitä, että raskaus on jo aika pitkällä. Ei sitä oikein kotona tule huomattua, kuin että mies on jo monta viikkoa ottanut imuroinnin huolehtiakseen ja että sukkia pukiessani on minun ähellettävä koivet yksitellen sängyn laidalle. Kieltämättä töissä ja kotonakin puuhaillessa väsyy nyt nopeammin, vaikka olo onkin ollut paljon parempi. Kääntöpuolena on se, että olen sitten ahnehtinut oikein urakalla kaikenlaista tekemistä, mutta on se myös tuntunut. Sikäli siis helpottavaakin, kun työt loppuvat. Kotiin jääminen jännittää. Mitäs nyt pitäisi tehdä? Kukas minä nyt olen? Miten arki kotiäitinä taas rullaa? Miten synnytys tulee menemään? Entä arki kahden pienen lapsen kanssa? Ja iso pohdinta on myös ollut yksinäisyyden teema. Tuleeko (ja saako edes tänä päivänä?) lasten kanssa lähdettyä mihinkään, onko minulla ystäviä ja yhteyttä? Tilanne tuntuu nyt kovin erilaiselta Huldan vauvavuoteen nähden, mutta elämäntilanteet joka suunnalla muuttuvat.

Eiköhän ne asiat jotenkin taas ratkea ja pian olen taas ihan suuna päänä hoitamassa kaikenlaisia kotihommia ja kiireinen jo niistä. Tuskin ehtisin töissä käymäänkään.😅 Ehkä se onkin muutos, joka tässä eniten jännittää.



lauantai 18. joulukuuta 2021

Todellisemmalta tuntuva raskaus

Onpa ollut ihanaa saada puuhata ja touhuta sekä töissä että vihdoin kotona nyt vapaalla. Töissä käyminen on kieltämättä tehnyt todella hyvää, etenkin, kun olen saanut olla minulle omemmalla osaatolla "naapuriapuna". Siitäkin huolimatta, että kiire on ihan hurjaa, eikä kovin moni ole päässyt syömään edes aamupalaa klo 14 mennessä. Ylityöt ovat paukkuneet ja olen tehnyt pitkiä työvuoroja. Talven infektiot näkyvät todella raskaasti osaston arjessa. Mieli on niin hyvä, että vielä tässä vaiheessa sain mahdollisuuden olla tuolla. Kyllähän meno välillä nipistelee ja kiristää, mutta ei todellakaan siinä määrin kuin jokunen viikko sitten jopa levossa. 

Työt kaikesta ihanuudesta huolimatta ovat myös raskaita ja jäävät mieleen pyörimään. Joissain kierroksissa melkein tarjouduin töihin myös näillä vapaillani, kunnes tulin järkiini - myös minä tarvitsen lepoa! Ja kyllähän se hyvältä tuntui jäädä parin päivän vapaille. Tänä aamuna olo oli kyllä sen mukainen, että ei olisi ollut hyvä paahtaa.

Jaa mutta olenko malttanut levätä? No, nyt, kellon ollessa 21, oli jo heitettävä pitkäkseen ja nostettava jalat tyynypinon päälle. Olen vain niin nauttinut ihan vain arjen puuhista! Olen pyykännyt, siivonnut, tehnyt ruokaa ja leiponut joulua varten. Kävimme nykyisin aika harvinaisella vaunulenkillä yhdistäen siihen kauppareissun ja isomman leikkipuiston käynnin. Ja nyt illalla olen touhunnut joululahjaherkkujen parissa - siis niiden, joita minun oli ollut tarkoitus viedä tytön kanssa ystäville tänään. Eipä ole hirveästi ollut aikaa tehsä niitä aiemmin. Puuhani loppuivat väkisin, kun sokeri loppui. Siis ihan liian aikaisin. Jonkun lisähomman keksin vielä, mutta sitten oli jo annettava periksi: ei tarvitse enää. Jalkojakin pakotti jo aika kovasti.

On siis ollut ilo saada tehdä niin monia asioita. Koko joulukuu on oikeastaan ollut kovin ohjelmoitua ihanilla suunnitelmilla, tapaamisilla ja menoilla, mutta aloin kuulostelemaan jo viikolla omaa oloani (ja joululahjasaldoani). Ei olisi järkeä urakoida kaikkea yömyöhään aiemmin viikolla. Nyt olisi paikallaan viettää kotipäivä. Ja lopulta karsiutuivat myös huomisen menot. Olo on hämmentävän helpottunut ja onnellinen.

Huomenna on rv 32+0. Olen alkanut saamaan enenevässä määrin myös tuntemattomilta (lähinnä potilaiden omaisilta) kommentteja sekä tutuilta ja työkavereilta kyselyitä, kuinka olemme Tähti-vauvan kanssa jaksaneet kaiken menon keskellä. 

Jostain syystä olen, kuten ensimmäisessäkin raskaudessa, alkanut huomaamaan ripauksen haikeutta. Nyt alan olla jotenkin enemmän raskaana, ja pianhan se sitten onkin ohi! On tämä minusta jo aika ihanaa, ehkä alan vihdoin uskomaan tätä todeksi.

Toisaalta olen huomannut myös suurta muutosta omissa tunteissani. Vauvan sukupuoli on jostain syystä vaatinut sopeutumista. (Enkä edes haluaisi suosia kumpaakaan sukupuolta, vaan ottaa vastaan se, mitä annetaan. Koko aihe aiheuttaa vain häpeää, että edes ajattelen tai tunnen, mitä olen tuntenut.) Nyt kuitenkin asiaan on alkanut tulla muutosta, myös tunnetasolla. Toki olen vilpittömästi ihastellut söpöjä vaatteita, joita olen löytänyt tai saanut, ja vihdoin nimijumppakin alkaa olla jo helpompaa. Mutta se syvin tunne... Ystäväni sanoitti alkuviikosta niin osuvasti sen, mitä olin huomaamattani pyöritellyt mielessäni koko raskauden ajan. Hän sanoi, että on varmasti tarkoitettu, että juuri me saamme tämän lapsen, jotta maailmaan tulisi lisää herkkyyyttä. Olen nimittäin miettinyt paljon sitä, millaisia odotuksia lapsi tulee kohtaamaan pelkästään oman sukupuolensa perusteella. Millaiseen muottiin häntä yritetään tunkea? Minulle lempeä kasvatus ja herkkyys, jota ihan varmasti löytyy kaikista meistä,  ovat niin tärkeitä. Haluaisin olla tukemassa lastani olemaan juuri sellainen persoona, kuin hän on. 

---

Joulu tulee meille tänä vuonna hiukan siinä sivussa. Tuntuu, että olen ihan kaikesta vähän myöhässä. Mutta jaa, tuntuu myös siltä, että nyt on hyvä näin. En jaksa liikoja stressata. Ehtii sitä niin paljon muutenkin, joten tehdään asioita omalla painolla. Kyllä ne joulukortitkin päätyvät postiin vaikka viimeistään loppiaisena ja ruoat valmistua ajallaan - siis ne, joita on nyt tarve tehdä. Ihana olisi kokeilla ja etsiä erilaisia juttuja, mutta luultavasti menen sillä erilaisella joulumenulla, johon olen jo parin vuoden ajan ihastunut. Nyt tuntuu hyvältä näin. 

Ihanaa ja siunattua joulun aikaa!





torstai 9. joulukuuta 2021

Haaveiden pohdintaa

Kiitos rakkaan mieheni, pääsin tänään käymään iltalenkillä talvisessa metsässä. Kuuntelin Aamukahvilla -podcast- jaksoa, jossa keskusteltiin haaveista ja haaveilemisesta. Ensin ajattelin, että joojoo, mutta kuunnellaan nyt kuitenkin. Mutta sitten huomasin pientä kutinaa mielessäni. Miten samaistuttavaa oli Henriikan kertoma, että elämäntilanne saattaa kuormittavuudessaan vaikuttaa siihen, että isompia haaveita ei edes jaksa miettiä. Keskustelun myötä niitä kuitenkin ilmaantui, ja samaa huomasin myös itsessäni. Tavallaan en ole jaksanut miettiä sen suurempia haaveita ajatellen, että nyt haaveilen vain joistain ihan pikkuisista jutuista, kuten vegaanisista kokkailuista ja leipomisista, sillä suurempaan ei ole mahdollista. Mutta sitten ajatuksenidut pääsevät valloilleen ja pian olenkin jo mieli kuplien suorastaan haaveilemassa vaikka mistä. Lenkkiä edeltänyt ahdistus ja harmimieli alkoivat olla onneksi tipotiessään astellessani niin kauniissa satumetsässä pakkasen nipistellessä kivasti poskia ja nenänpäätä. Hengitys huurusi. Ja vauva liikkui vinhasti. Sitten taas pysähdyttiin ihastelemaan lumesta kimaltelevia männyn- ja kuusen oksia, kuvaamaan pienimpiä yksityiskohtia.
Ja minä haaveilin.

Haaveilin kirjoittamisesta, soittamisessa ja retkeilyssä kehittymisestä, työkuvioista, ystävistä, treffeistä mieheni kanssa, lapsista, vegaanisista kokkailuista ja leipomisista ja hyvistä yöunista. Haaveilin siitä, että puheemme Lapissa reissaamisesta todella toteutuisi. Haaveilin, että jonain päivänä saisin mahdollisuuden paistaa lettuja trangiallani ja keittää kahvit päälle. Että voisin pystyttää teltan ihanaan paikkaan ja yöpyä siellä lasten tai vaikka koko perheen kanssa.

Haaveilin siitä, kuinka toivoisin ystäviä elämääni. Haaveilin seurakuntayhteyden palautumisesta. Haaveilin niistä asioista, joita olen saanut elää, mutta jotka ovat jotenkin etääntyneet ajan kuluessa. Ehkä osittain "kiitos" koronan. Haaveilin työjutuista, niistä, joissa tänäänkin sain viuhtoa menemään. Toki olisi mukava ehtiä syömään lounaskin työajalla, mutta juuri tänään se ei menoa (supistuksia lukuun ottamatta) haitannut. En tarkoita, että syömättömyys on jokin ihailtava tavoite, mutta tänään työn imu ja flow olivat sellaisia, että jos vain olisi kysytty, niin taatusti olisin jäänyt tuplavuoroon. Ja tämä tapahtui juuri sillä osastolla, jonne koen kuuluvani.

Haaveilin, että voisin taas käydä pitkillä juoksulenkeillä. Kehittyä juoksijana. Mutta totta kai myös toipua rauhassa raskaudesta ja synnytyksestä. Haaveilin jumppatunneista, spinningeistä, siitä, että osaisin rauhoittua myös kehonhuoltoon ja vaikka kokeilemaan taas joogaa. Oi, hieronnasta, uimisesta, kiipeilemisestä ja vaikka mistä harrastamisesta! Olisi myös ihanaa päästä teatteriin, musikaaleihin, näyttelyihin ja kivoihin vegaaniravintoloihin.

On kuitenkin maltettava odottaa joidenkin haaveiden mahdollista toteutumista tai kenties muuttumista.
Ilman muuta ajankohtaisimmin haaveilen nyt joulun ajasta, jota toivoakseni saamme ristiin menevistä työvuoroista huolimatta viettää rennoin mielin. Ihan vielä en ole saanut suunniteltua kaikkea aikomaani valmiiksi puhumattakaan aikatauluista, mutta uskon ehtiväni sen, mikä on tärkeää.

Haaveilen myös onnistuneesta syntymäpäivästä. Ihan totta. Kyllä minulle merkitsee syntymäpäivät, niin muiden kuin omanikin. Ja ennen kuin pieni vauvamme saapuu maailmaan, on vielä edessä oma syntymäpäiväni. En ole ihan varma, mitä silloin olisi kiva tehdä. Koska haaveeni perheen kanssa vietettävästä ajasta kosahti mieheni iltavuoroon, haaveilin ystävistä. Mutta koska se tarkoittaisi myös joukon triplaantumista kaikkien ihanien lasten vuoksi, en jaksanut ryhtyä siihenkään. En tällä kertaa. Olisin kaivannut vain ystäviä ympärille. Ja ehkä minä saankin erään ystävän. Ainakin Huldan, jos en muita.

Mutta erään syntymän sujumisesta kaikin tavoin hyvin haaveilen myös. Hän, joka rymistelee joka päivä niin, että välillä ihan ihmetyttääkin, että tässäkö pitäisi sitten nukkua. Tiheät harjoitussupistukset ovat onneksi vähentyneet huomattavasti, ja pääsin palaamaan töihin kolmen viikon sairasloman jälkeen. Teki hyvää olla vielä pois töistä, joista ei tietenkään voi tietää etukäteen, onko edessä rauhallinen päivä vai sellainen, jossa jalkeilla olisi oltava jatkuvasti. Teki myös hyvää palata töihin, joskin eipä tässä ole kuin 80% työaikaa 4 viikkoa jäljellä. Ja joululistalla hieman vielä vähemmän. Oma flow iski parina päivänä tietyissä tilanteissa, ja mietinkin, että onko minun oikeasti pakko jäädä lomalle joulun jälkeen ennen äitiysloman alkua. 

Synnytykseen olen hiukan suunnannut jo ajatuksia. Onhan jo rv 30+4. Olen kuunnellut äänikirjaa ja joitakin podcast-jaksoja, seurannut instassa äitiysfysioterapeuttien postauksia. Olen myös hämmästellyt ajan kulumista, ja kuinka vatsani on oikeasti jo niin kasvanut, että sen koon syystä ei voi erehtyä. Kyllä minä ja vauvamahani vielä mahdumme oman talvitakin alle, mutta emme taatusti kauan. Talvipukeutuminen on kyllä oma haasteensa, mutta siitä selvitään kyllä.

Huomaan, että haaveilu on kyllä aikamoista urakkaa välillä. Nyt olen jo niin innoissani kaikista ajatuskuvioista ja pohdinnoista, että virtaa ei meinaa riittää enää loppuraskauden, synnytyksen ja vauvan syntymän jälkeisen ajan haaveiluun. Kyllähän sinnekin riittäisi vaikka mitä ajatuksia. Eräänä päivänä kärräsin yhden vauvan äitinsä luo synnyttäneiden osastolle ja viivähdin hetken haaveissani. Pian minäkin olen siellä vauvan kanssa! Mielessäni on kyllä niin hassuja pohdintoja, kuten että tällä kertaa mahdollisesti huutaessani täytyisi huutaa matalalla äänellä korkean sijaan ja kohdistaa energiaa vauvan ulossaamiseen. Tai miten ihanalta maistuukaan kaikki ruoka synnytysrupeaman jälkeen. Täytyypä muistaa huolehtia, että tällä kertaa saan kasvis- tai vegaanista ruokaa viimeksi saadun perusruoan sijaan. Pikkuasioita sen äärellä, millaisen aarteen tulemme taas saamaan. Miten ihmeellisiä ovatkaan nuo ensipäivät sekä sairaalassa että sitten kotona!

Liekö johtunut kuluneen viikon herkillä olemisesta, niin tästäkin olen jo kohta nyyhkimässä. Olen reagoinut itsekseni aika tunteikkaasti joihinkin asioihin, ja asiaan kuuluvasti herkistelen jo näitäkin.

Onpa ihanaa saada hetki aikaa kirjoittaa, vihdoinkin. Iloitsen edes pienestä hetkestä, pienestä tajunnanvirrasta. Kyllä tämäkin jotain taas selkiyttää.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on haaveita. Olisi mukava kuulla niistä.
Ihanaa, haaveiden täyttämää ja todeksi tulevaa joulukuuta!





sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Juhlahumua ja supistuksia

Tänään koittaa päivä, jota sekä minä että Hulda olemme odottaneet kovasti. Synttärijuhlat! Hän täyttää huomenna jo 3 vuotta, ajatella! Aikataulusyistä juhlistamme häntä jo tänään. Eilen oli vielä joitakin valmisteluja jäljellä, mutta tuntui kyllä helpottavalta todeta, miten fiksu olin ollut leipoessani edellisellä viikolla pakastimeen lähes kaiken. Eilen olin niin jumissa viikon töistä (100% työaika), ja vähän väliä supisteli. Toki joitain juttuja vielä leivoin ja laittelin valmiiksi, mutta kerrankin voi ihan avoimesti todeta, miten hyvin olen tehnyt etukäteisvalmisteluja.😅 Ei sillä, pidän itseäni ihan ajoissa olevana tyyppinä muutenkin, mutta ehkä nyt olen aikaistanut joitakin asioita vieläkin enemmän.

Vielä tämä aamupäivä, vikat järkkäilyt, juhlakamppeet niskaan ja päivästä nauttimaan.❤🎂 Teemaksi meinasi alkuun tulla metsäneläimet-pupu-kissa-Ryhmä Hau-prinsessa-vaaleanpunainen, mutta saimme onneksi tarkennettua sitä kissateemaksi. Se näkyy oikeastaan vain tarjoilujen koristelussa, sillä vaaleanpunainen prinsessamekko viehätti Huldaa niin, että muusta ei sitten voinut enää puhuakaan. Ja näin on hyvä; mekon kannalla olin minäkin. On ollut ihana suunnitella juhlia ja tarjoiluja, vaikka jälleen kerran törmäsin heikkoon kohtaani: mitä valitsisin niin monesta hyvästä vaihtoehdosta!😅

---

Yksi ajanjakso päättyi perjantaina, kun suljin työpaikan oven taakseni viimeisen keikkavuoron (tai nyt tein sovitusti viikon täydellä työajalla) jälkeen, kun lopulta maltoin lähteä. Ensi viikon pidän vuosilomaa ja sitten koittaakin paluu hoitovapaalta vakituiseen työpaikkaani toviksi ennen uutta lomaa ja äitiyslomaa. Sinne on vielä hetken aikaa, mutta oli tämäkin etappi aika haikea. Haikea siksi, että tuo kyseinen työpaikka houkuttaisi niin paljon enemmän, joten jäin sieltä tavallaan nyt äitiyslomalle. Ja onhan tämä reilu 1,5 vuotta, jonka olen keikkaillut enemmän ja vähemmän ollut myös erityistä aikaa.

Mutta aika aikaansa kutakin. Pyrin tekemään parhaani jäljellä olevana aikana ja sitten alkaa taas uusi ajanjakso.

---

Tähti-vauvalla on kova meno ja melske päällä; sen kyllä näkee ihan koskemattakin. Viimeksi neuvolassa käydessäni ei terveydenhoitaja meinannut saada mitattua dopplerilla sydänääniä, kun tyyppi liikuskeli niin kovasti. Lopulta kurkistimme häntä ultralla.

Juttelin terveydenhoitajallekin harjoitussupistuksista. Hän ehdotti, että kävisin antamassa protokollaan kuuluvat pissanäytteet (bakteerivirus, HIV ja klamydia; ihan kuin kahta jälkimmäistä ei olisi jo muutamaan otteeseen tutkittu lapsettomuushoitojen aikana...😅), ja soittaisi sitten "välitsekkaussoittoa". Kuulin perjantaina näytteiden olleen normaaleja, ja että voisin kuitenkin käydä varuilta neuvolalääkärillä. Ihan helpottavaa tuokin. Olin viikko sitten ollut yhteydessä synnytysosastolle "päälle jääneestä" kipeämmästä supistuksesta, mutta sain ohjeeksi vain ottaa Panadolia, juoda litra vettä ja huilata, jos töissä on rauhallista. En mennyt näytille.

Nyt huomaan, että myös kotona on harjoitussupistuksia ollut enemmän. Aiemmin niitä oli vain pääasiassa toisessa työpaikassa henkisen paineen vuoksi. Ja toki kotona välillä, jos on ollut enemmän rasitetta. Mutta nyt supistelee päivittäin. Jälkijättöisesti myös, jos edeltävät päivät ovat olleet rankkoja. Tänään olen herännyt klo 3:30 Huldan herätettyä. Sen jälkeen on supistuksia ollut klo 7 mennessä ainakin 10...

Millään en tahtoisi sotkea päiväämme noilla, mutta toisaalta tuntuu, että näistä pitäisi ehkä soitella synnärille... Jos vaikka sitten illalla, jos tilanne ei ole rauhoittunut...

Siispä puuhiin; siksihän minun oli tarkoitus herätä aikaisin, jotta ehtisin tekemään kaiken.🤗❤🎂

--

Rv 25+0.❤

torstai 21. lokakuuta 2021

Oma aika iltavuoron jälkeen klo 23:30

Työkaverini postailee usein instagramiin kuvia kolmannesta raskaudestaan eri yhteyksissä. Hän päivittää tilannetta ja vaiheita, kuvaa vatsaansa, tuskastelee pahoinvoinnin kanssa ja vaikeroi sokerirasituksen kurjuudesta. Ultrakuva vauvasta on mallattu ihanasti ja romanttisesti neilikan ja söpöjen vauvan vaatteiden kanssa.
Hän on niin onnellinen.
Ja minäkin hänen puolestaan. Sitten mietin, miksi en itse nosta raskautta enemmän esille omissa somekanavissani. Muistan jo Huldan raskauden kohdalla, että en jotenkin tohtinut. En kehdannut. Ja suurin osa niistä ihmisistä, joiden kanssa vietin eniten aikaa tai olin yhteyksissä eivät juuri mainostaneet omia raskauksiaan. Olivat vaatimattomia ja aivan ihania omana itsenään ja tavallaan ilmaista asioita.

Tulin tänään miettineeksi pukukopin ovea sulkiessani iltavuoron jälkeen pientä tuokiota työkaverin kanssa. Kysäisin hänen kuulumisiaan, jonka jälkeen hän kysyi minun, ehkä hieman jopa vilkaisten löysän työpaidan alta näkyvää raskausvatsaa. Mitä minä kerroin? En yhtään mitään vauvasta tai raskaudesta. Kerroin jotain pientä, ympäripyöreää ja heitin mukaan Huldan päivittelyn "apsaltista", jonka takia emme eilen päässeet isoon kuralätäkköön hyppimään. (Siis asfaltti) En maininnut sanallakaan raskaudesta. Toki olen myös varuillani tuossa työpaikassa. En tiedä, mitä minusta puhutaan, sillä taatusti minusta puhutaan. 
Mutta sivuraiteille tai ei, niin en jotenkin tohtinut tuoda esille raskautta. Vaikka kyllähän siitä tiedetään. (Ja juorutaan varmaan, että olen taatusti suunnitellut tämän näin, että saan jäädä samantien pois töistä äitiyslomalle...)

Tulin myös ajatelleeksi sitä, että ei tätä raskautta ole enää ihan kauheasti jäljellä. Jos jo ensimmäiset 23+ viikkoa on kulunut hujauksessa, niin miten mahtaa käydä lopuille viikoille, kun edessä on enemmän töitä, Huldan synttärit, omani sekä joulu? Kaikenlaista puuhaa ja järkkäämistä, mukavaa touhuamista.
Ja vastapainona sitten myös jaksamattomuutta, väsymystä, supistuksia ja huonoa oloa juurikin siitä nimenomaisesta puuhaamisesta.
Ehdinkö nauttimaan raskaudesta? Ehdinkö ihastelemaan raskausvatsaa, hehkumaan raskaudesta ja vauvan odotuksesta? Ehdinkö suomaan ajatusta vauvan tulolle, muutoin kuin käytännön asioiden puitteissa?
Ja mitä jos haluaisinkin mainostaa sitä enemmän; ehtisinkö??

En toisaalta tiedä, haluaisinko toisaalta leijua vain jossain raskauskuplassa, sillä Huldan raskauden aikanakin surin sitä, että aikani kului työhaasteissa, muutossa ja uniongelmissa. Silti en muista aikaa niin, vaan nyt muistoissani tuo aika on ollut jotenkin todella suloista, ihanaa ja onnellista vauvan odotusta. Mitä luultavammin tämänkin raskauden myöhemmät muistikuvat ovat varmaan aika samanlaisia.

Kiireisen ja intensiivinen onnellinen on tämä arki edelleen, ja olen kovin onnellinen siitä. Toki joskus olisi oikeasti aika kiva saada käydä vaikka lenkillä ihan itsekseen tai salilla. Käydä juoksulenkillä!! (Mutta en tosiaan mene raskauden aikana.) Tai vaikka heittää pitkäkseen lukeakseen kirjaa (minä kuuntelen nykyisin pääasiassa vain äänikirjoja työmatkoilla ja harvoilla lenkeillä). Saisi ottaa aikaa vain itsekseen. Ja toisaalta juuri nythän minä teen niin: otan aikaa itsekseni, iltavuoron ja iltapalan jälkeen klo 23:30 kirjoittaakseni vihdoin koneella edes joitain hataria ajatuksiani. Tiedän tämän kostautuvan huomisaamuna, kun monen huonon yön jälkeen myös ensi yö jäänee lyhyeksi ja joudun heräämään Huldan kanssa herätykseen ehtiäksemme äitiysneuvolaan. Ja siitä sitten äkkiä perhekerhoon, josta kotiin syömään ruokaa ennen Mumman tuloa ja sitten viiletän taas töihin. Mutta jos sitten viikonloppuna!

Jälleen palaan siihen taustalla leijuvaan ajatukseen, että kaipaan niin kovin aikaa prosessoida ajatuksia, käydä läpi niitä, tutkia ja pohtia, keskittyä raskauteen ja vauvan tuloon tunnetasolla. Ehkä se, että sitä toisi esiin somessa toisi raskautta itsellekin edelleen todemmaksi? 

---

"Miten olet jaksanut?", on usein kuulemani kysymys työpaikoillani. 
"Ihan hyvin," vastaan, vaikka eihän se täysin koko totuus ole. Saatan joissakin tapauksissa mainita kiusallisen huimauksen, vauhtia hidastavat harjoitussupistukset ja se, että puuhailun tuntee herkemmin jaloissa ja olossa. Näiden lisäksi olen huomannut, että myös vatsan ja selän seudulla on Huldan raskautta enemmän jonkinlaisia kipuja ja epämukavia oloja. Kaipa se keho tosiaan reagoi voimakkaammin uusissa raskauksissa. Yhä edelleen jaksan silti huvittua kansainvälisestä termistä, jonka kuulin viime viikolla. Aivan en ehdi olemaan geriatrinen synnyttäjä, vaikka olo välillä onkin melkoisen kömpelö, raihnainen ja väsynyt.

Huomenna on jälleen äitiysneuvola, ja ehkä siksikin ajatukseni ovat lipuneet tänään silloin tällöin raskausajan pohdintoihin. Olen odottanut käyntiä jo pari viikkoa, sillä olen niin kaivannut pysähtymistä. En tosin ole ihan varma, tuleeko käynti vastaamaan odotuksiini, sillä joudun ottamaan Huldan mukaani ja aiheena on Kelan tuet.
Siispä nukkumaan.

P.S. Ai että inspiroidun niin kovin Aamukahvilla-podcastin Henriikan päivityksistä Instagramista! Jälleen niin hyvää ja rehellistä pohdintaa esimerkiksi erkaumasta. Meillä on toki eri tilanteet, mutta huomaan saaneeni pientä lomaa omista harmitteluista liittyen Huldan raskauden myötä jääneeseen vatsalihasten erkaumaan. Tsemppaan siis jo pienesti itseäni uuteen kuntoutusprosessiin.