perjantai 11. lokakuuta 2019

Huijari

Tähän mennessä olen joko unohtanut, ollut kipeänä tai sitten aivan tieten tahtoen järkännyt jotain muuta tekemistä. Mutta nyt keräsin rohkeuteni. Ei se niin paha juttu voi olla; jossain kohtaa aika kuitenkin koittaa. Hyvää se varmasti tekee. Ja niin puin vauvan ja lähdin työntelemään vaunuja kohti perhekerhoa.Joku siinä oli, että olin aika tavalla jopa jännittänyt sinne menoa. Olin ehkä ajatellut, että en osaa olla sellaisessa (siis millaisessa?) porukassa, kaikille selviäisi epävarmuuteni ja... en tiedä. Ehkä minua vain pelotti. Olisiko ympärillä joukko superäitejä neuvoineen ja vinkkeineen? Porukka, joka olisi jo erittäin muodostunut, ja siinä minä sitten olisin, hengailemassa vain yksikseni oman tyttäreni kanssa? Sen voisin tehdä kotonakin.

Mistä näitä ihmeellisiä alemmuuskompleksi- ja "äidit ovat toisilleen susia" -pelkoja oikein tulee? Miksi toisaalta jännitin, siis minä, joka muutenkin olen kulkenut Huldan kanssa vaikka missä? On toki totta, että etenkään pienempänä hänelle olisi ollut aivan sama, istuuko hän sylissäni perhekerhossa vai kotona. Ei minullakaan ole ollut kovin suurta tarvetta hakeutua äitijoukkoihin, sillä sosiaalisuutta sain aivan riittämiin ystävieni kanssa. Nyt olin kuitenkin alkanut pohtia, että tänne olisi mukava juurtua myös hankkimalla harrastuksia yhdessä Huldan kanssa. Jos sitä samalla oppisi tuntemaan myös muita ikäisiäni ja samassa elämäntilanteessa olevia. Joten keräsin rohkeuteni ja päätin, että nyt lähdemme kerhoilemaan.

Menimme seurakunnan perhekerhoon, joka oli avoin kaikille. Paikalle ilmaantui eri aikoihin vauvoja ja lapsia äiteineen tai isovanhempineen (isiäkin kävi kerhossa ajoittain), ohjaajat ottivat jokaisen vastaan lämpimästi. Alkuun tuntui hassulta ja helpottavaltakin jutustella niitä näitä ohjaajien kanssa, joista osa sattui olemaan myös vanhempieni tuttavia. Huldaa arastutti aluksi uusi ympäristö, ja olihan hän vasta herännyt uniltaankin. Pian kuitenkin lelulaatikko alkoi kiinnostaa, vaikka aika ajoin oli tarkistettava äidin olo lähellä. Alku sujui rennosti jutustellen ja lasten leikkiessä, kunnes oli aika käydä puoliympyrään lyhyttä hartautta kuuntelemaan. Lapset jaksoivat hienosti istua aloillaan ja kuunnella kerhon ohjaajan jutustelua. Vaikka sanoma oli sinänsä yksinkertainen (olihan se tehty lasten maailmaa ajatellen), niin sai aikuinenkin siitä kivaa matkaevästä. Loppurukouksen jälkeen oli aika käydä puurolle. Kerhossa on tapana olla vuoroviikoin tarjolla puuroa tai leipiä. Kahvi tuoksui houkuttelevalta (olin itse ollut pätkittäisen yön jälkeen hereillä kello 3 eteenpäin), mutta hienoon ruokajonoon käyneet lapset saivat tietenkin ottaa hyvin haudutettua neljänviljan puuroa ensin. Minäkin otin Huldalle aluksi varovaisen annoksen ja hain vielä lisää, kun tyttö söi puuroa hyvällä halulla suu ammollaan kuin pieni linnunpoikanen. Puurolautasten äärellä olikin mukava jutella toisten vanhempien kanssa, kuulla muista lapsista, mutta ennen kaikkea jutella heidänkin kanssa. Isommille lapsille laiteltiin pöydälle askartelutarvikkeita, osa siirtyi ulkoilemaan ja osa jäi vielä sisälle leikkimään. Lopuksi meidänkin oli aika pukea Huldalle ulkovaatteet unihiekan mentyä silmiin. Palasimme kotiin päin yhdessä toisen äidin ja lapsen kanssa kokemuksia vaihdellen ja molempien tyttöjen syntymäpäivistä jutellen. Olo oli hiukan uuvahtanut, mutta olihan tässä jo monenlaista uutta. Itseasiassa koko perhekerhon konsepti oli minulle aika uusi, puhumattakaan kaikista ihmisistä ja porukasta tulevista äänistä.

Havahduin kuitenkin äsken jännään asiaan. Ensimmäinen kokemus perhekerhosta oli oikein hyvä, ja tekisi mieli päästä heti ensi viikolla uudelleen, samoin perhepiireihin ja pienten lasten äitien saunailtaan. Haluaisin tutustua toisiin äiteihin, ylipäänsä ihmisiin ja olla osa lapsiperheiden yhteisöä paikkakunnallamme. Huomaan hengästyväni ajatuksesta. Hiukan jopa hämmentyväni. Ai siis minäkö? Voisinko minäkin kuulua sellaiseen?
Tunnistan itsessäni jonkinlaisen peittelyn tarpeen. Ikään kuin pelkäisin paljastuvani hetkenä minä hyvänsä. Jos joku vaikka huomaakin, että en oikeasti kuulu joukkoon. Enhän minä kuulu perheellisiin.Lapsettoman identiteetti puskee yhä jostain syvältä. Se liittyy myös siihen kaipuuseen olla yksi lapsiperheistä, siihen kipuun, että olemme vain väliinputoajia. Olemme vain lapsettomia, jolle ei ole oikein mitään yhteisöllistä paikkakunnallamme (todennäköisesti on, mutta esimerkiksi seurakunnalla ei). Olemme niitä, joilla ei ole jotain, joilla ei ole kuin kaipuu, tyhjä syli.
Ihan kuin olisin jokin valeäiti, joka vain huuhailee eri kerhoissa ja paikoissa, yrittää keskustella sujuvasti vauva-arjesta, esittää olevansa enemmän kuin on. Joku, joka olisi raivannut tiensä, ängennyt itsensä johonkin, joka ei ehkä kuuluisi minulle. Kuin olisin tehnyt luvatonta, esittänyt jotain. Huijari.
Ja kohta joku keksii totuuden ja paljastaa minut. En minä oikeasti ole kuin kaikki muut. En minä kuulu joukkoon.

Ihan hullua ajatella edelleen jotenkin noin. Tässähän minä olen, eilenkin pakkasin kasan kaikenlaisen kokoisia pikkukenkiä, kävin läpi ystäviltäni tulleita lasten vaatteita ja tarvikkeita, ostin vauvan ruokia kaupasta ja kävimme eilen perheenä uimassa. Kuinka monta yötä meillä onkaan mennyt vauvan kitistessä ja itkiessä. Miten usein pöytää, syöttötuolia ja lattiaa on putsattu ruoasta. Kuinka monta kierrosta on vedetty taaperokärryllä, ja mikä kikatus ja käkätys kuuluu 6-hampaisesta suusta hassutellessa ja naurattaessa. Mehän olemme lapsiperhe! Minä olen äiti! Minä kuulun lapsiperheyhteisöön, perhekerhoon, äitiporukoihin, hiekkalaatikolle, vauvaryhmiin, univelkaisiin vanhempiin ja ties mihin porukoihin. En ole huijari.

Itkuhälyttimestä kuuluu itkua. Tuo on todellisuutta. Minua kutsutaan, äitiä.

lauantai 5. lokakuuta 2019

Kun ei tarvitse miettiä mitään

Kävin tällä viikolla uimassa. Rakastan uimista, mutta pääsen tekemään sitä ihan liian harvoin, sillä meillä ei ole uimahallia kunnassamme. Tykkään siitä tunteesta, kun vesi lainehtii ihoa vasten. Siitä, millainen kevyt olo on vedessä. Uin usein matkaa, silloin, kun on mahdollista. Joku voisi sanoa sen olevan todella tylsää, sillä eihän edes omaa musiikkia voi kuunnella. Uidessa minulla on päässäni 13-vuotiaana äidiltäni saadut uimalasit. Ne olivat oiva apu suorittaessani uimamerkkejä, ja ovat olleet useammin käytössä kuin se joku pinssi saatuani priimusmaisterin päätökseen. No, oli miten oli, lasit ovat uineet kanssani kilometrikaupalla. Tällä kertaa ne eivät päässeet mukaan, sillä näppäränä pakkaajana olinkin laittanut ne jo muuttolaatikkoon. Kukapa olisi arvannut, että pääsisin vielä uimaan.
Lasit olisivat olleet siitä kätevät, että uidessa todella olisi voinut olla omassa maailmassa; kauhoa vettä kroolatessa, vedellä rintauintivetoja, käväistä pinnan alla, haukata happea, katsoa kuplia ja veden liikkeitä pinnan alla. Mutta käy se näinkin. Pää koholla vain, melko jäykästi tosin.

Fiilis, kun pääsin uimaan!!
Kuva: Anna.fi

Se tapahtui taas.
Kun olin vetänyt ensimmäiset vedot, kääntänyt mittaria 100 metrin kohdalle, huomasin olevani taas elementissäni. Uin, uin, uin. Uin kuin viimeistä päivää. Laskin mielessäni pikkuradan kierroksia. "Yksi...yksi...yksi...kaksi...kaksi...kaksi..." Saadakseen sata metriä täyteen oli uitava rata päästä päähän kolme kertaa. Ja jos rata on täynnä kanssauijia... no, se ei ole enää niin rentouttavaa. Onneksi pikkuallas sijaitsee pikkukunnassa, joten suurimman osana ajasta sain uida väljästi.
Uiminen tuntui rentouttavalta. Vaikka olinkin nauranut, että voisin väittää uineeni 5 kilometriä, mutta majailleeni koko ajan saunassa, niin lopulta halusinkin uida viimeiseen minuuttiin asti. Jossain kohti vain alkoi olo olemaan jo väsynyt; joten oli sanottava itselle matkan riittävän jo. Ei enempää. Vaikka olen usein uinutkin tietyn matkan, niin nyt ei tarvitse. Tämä riittää ja on hyvä. Veteenkin olisi tehnyt mieli jäädä. Mutta kello kävi, uintiaika väheni.
Istahdin tyhjän saunan lauteille, asettauduin mukavasti. Ihanaa.
Sitten ovi kävi, vanhempi nainen astui sisään, istuutui ja niin aloimme juttelemaan. Eipä siinä mitään, mukavaa tuokin.
Pohdimme uimisen rentouttavaa tunnetta.
"On hienoa, kun ei tarvitse, eikä voi miettiä, kuin kierroksia," sanoin.
"Niin, tai ei tarvitse sitäkään! Voi miettiä mitä vain!", nainen toi esiin.
Juttu jatkui, poukkoili, rönsyili. Toivotettiin hyvät jatkot ja siirryin pesutiloihin.

Minulle uiminen ja ylipäänsä pitkänmatkan urheilu näyttää toimivan parhaiten. Vähän kuin pianonsoitto, jossa ajatukset ovat nuoteissa, rytmissä, nyansseissa ja musiikissa. On keskityttävä vain käsillä olevaan hetkeen. Vaikka nautin samalla tavalla myös vaikka leipomisesta tai ruoan laitostakin, niin liikunta ja musiikki (tai vaikkapa ihan lukeminen!) ovat vain itseä varten. Ei oikeasti voi miettiä mitään muuta, kuin käsillä olevaa tekemistä. Välillä aivan uuvuttaa, kuinka erilaisia ajatuskuvioita omassa päässä oikein pyörii, kuinka eri tasoisia, eri suuruisia, eri tyyppisiä ajatuksia ja prosesseja. On käytännön asiaa arkeen liittyen, tuleviin päiviin, muuttoon ja sen jälkeiseen aikaan (Uujea! Kahden viikon päästä olemme toivoakseni nukkuneet kodissa jo ensimmäisen yön!) sekä Huldan 1-vuotissynttäreihin. On myös ihan prosesseja (voisiko joku keksiä tuolle paremman sanan?). Ilmeisesti olen vähän tällainen tunneihminen kaikilla elämänalueilla, joka on aika ajoin hiukan kuormittavaa. Samanaikaisesti intoilen ja haikeilen sitä, että Hulda on kohta jo vuoden ikäinen (oi että, ihanaa! Oi apua, ei vielä!), kun ajatukseni myös pyörittävät jossain taustalla myös lapsettomuuskipua. Miksi se ei voi jättää rauhaan? Ei se suuremmin häiritse, mutta huomaan sen olevan kuin arpeutunut haava. Ja toisaalta vielä hiukan punottava, sillä tulevaisuudesta ei tiedä. Löysin Facebookista aihepiirin sopivan ryhmän, ja on helpottavaa huomata, että en ole ajatusteni ja toiveideni kanssa yksin.

Mutta onneksi pää ei ole vain täynnä pelkkää ajatusvyyhtiä. Sainkin tässä jo muutaman yön nukuttua suht hyvin (viime yötä lukuunottamatta), ja 4,5 tunnin yhtäjaksoinen unipätkä antoi sellaisen puuhabuustin, että oksat pois. On ollut ihana puuhailla ja touhuta. Nyt on korvapuustipäivää päästy viettämään "oikeana" päivänä ja tupakin puhdas. Enpä arvannut alkavani pyörittelemään pulliakin tässä muuton alla, joten kaulin oli kaivettava esille. Kaapista löytyi hiukan vaille tarvittavat, mutta ajoivat nuo korvapuustit kyllä asiansa. Tänään ei sitten tarvitse niin paljon tehdä. Katsotaan nyt. Olen menossa kotikyläni pikkuiseen juoksutapahtumaan, jonka jälkeen pääsemme miehen kanssa viettämään kaksin aikaa vanhempieni katsoessa Huldan perään. Onneksi aina ei tarvitse puhua suurempia juttuja. Riittää, että vain on. Sen olemme sopineet noina harvoina kertoina, että silloin ei puhuta muutosta tai Huldasta. Ollaan vain ja hengaillaan. Jos nyt vaikka söisikin jotain.

Korvapuustipäivän kunniaksi!

lauantai 28. syyskuuta 2019

Vauvavuodesta jäljellä pian enää kuukausi - miten on toisen kierroksen laita?

Tapasin tällä viikolla 2 kuukauden ikäisen vauvan. Kuten niin monen muunkin olen kuullut tehneen, niin myös minä ihmettelin, että voiko jotain noin pientä olla. Eihän meidän Hulda ole ollut noin pieni? Oli jännä, kuinka ajatukset sinkosivat tuota pikaa niihin ensimmäisiin viikkoihin Huldan kanssa. Sylittelyihin, rauhoitteluihin, tunteisiin, ajatuksiin, itkuihin, ihasteluihin. Mieleen tulivat ne onnen huumaavat tunteet, mutta haikeuden sävyin. Toisaalta olisi ollut ihana päästä taas niihin samoihin kokemuksiin uudelleen, mutta samalla olin myös onnellinen, että masuvaivat olivat hellittäneet.
Aika jännää huomata kuitenkin ajattelevansa, että vaikka tuo aika oli ihanaa, niin oli se myös rankkaa!

On ihanaa elää vauva-arkea ja kokea pieniä ja suuria seikkailuja ja ihmeitä lähes joka päivä (Oikeasti! Kyllä minä fiilistelen välikausivaatteiden löytämistä, leikkipuistoilua, arkiaskareiden tekemistä ja uusien taitojen oppimista). Koen kihelmöivää ja lämmintä tunnetta siitä, kun näen tyttäreni innostuneen ilmeen esimerkiksi asioiden sanoittamisesta ("Missä lamppu?" Hulda suuntaa katseensa lamppuun ja osoittaa sitä leveästi hymyillen.), liukumäelle portaiden kiipeämisessä tai silloin, kun hän kiskoo rasioita ja kippoja keittiön kaapista lattialle. Toisaalta riemunkiljahdukset ja naurut ovat myös melkoisia silloin, kun hän on tarrautunut kaksin käsin koiraparan turkkiin/kuonoon/häntään/jalkaan/poskeen. Huh. Mutta olen myös tavattoman onnellinen myös omasta oppimisestani. Miten kiva tunne onkaan, kun vaunulenkillä käydessä olen pukenut tytön riittävästi tai että erilaiset päivän aktiviteetit ovat ilostuttaneet häntä. Entäpä se kerta, kun keksin paistaa Huldalle ihan oman letun pienin twistein! Naurakaa pois, mutta yritän löytää pieniäkin onnistumisen kokemuksia myös omasta toiminnastani, sillä liian helposti tulee vain soimattua itseä ja pohdittua sitä, onko ollut liian riski antaa lapsi minun huolehdittavakseni.
Tämä kaikki on ollut todella mukavaa. On ihan arkijuttuja, mutta nyt myös roppakaupalla kokemuksia reissuilta. Olemme käyneet koko perheen voimin leirillä, kummireissussa kylpylässä ja nyt viimeisimpänä pitkän junamatkan päässä opiskelukaupungissani tervehtimässä ystäviäni, joiden joukossa oli myös Huldan toiset kummit. Toki rankkaa, mutta niin mukavaa oli tuo reissaaminen. Hulda oli kyllä niin reipas, vaikka ymmärrettävästi välistä väsyttikin. Onneksi kantorepun suojissa saattoi ottaa makoisat nokoset.



Kumma ristiveto mielessä. Jos samaan aikaan tulee joskus muisteltua haikeudella ihan alkuvaiheita, tai jopa vuosi sitten äitiyslomalle jäämisen tunnelmia, niin kuitenkin olo on myös odottava. Mitä kaikkea saamme vielä kokea ja tehdä Huldan kanssa! Millainen tyttö hän oikein on! Ja kuten vanhempani olivat pohtineet: mitähän hän tulee juttelemaankaan, kunhan nuo pulputushöpinät alkavat muotoutua aivan oikeiksi sanoiksi...

Mutta niin se vain on. Jälleen yksi kuukausi on pian tullut täyteen, ja tyttäremme on jo 11 kuukauden ikäinen. Voin kertoa, että se "vauvavuoden viimeinen kuukausi" hujahtaa kyllä vieläkin nopeammin, sillä tästä päivästä lukien olemme kovaa kyytiä kantamassa tavaroitamme jo uuteen kotiimme. Siitä parin viikon päästä saammekin viettää jo ensimmäisiä syntymäpäiviä. Voi että, maltan tuskin odottaa! Ja sitten: apua, ei tämä vuosi ole voinut mennä näin nopeasti!
Luultavasti olenkin vain osa niin monen muun äidin jatkumoa: kaikki vuorotellen kauhistelevat ajan kulumista.



Tiedostan toisaalta myös lapsettomuusnäkökulman. Jännä, sillä ei se ole oikeastaan missään kohtaa hävinnyt; tuota kuitenkaan olettamatta. Stressiä en ole varsinaisesti kantanut asiasta, mutta jotenkin huomaan jonkinlaisen kellon tikittävän. Meillä on omat pohdintamme lapsettomuuspoliin yhteydessä ottamisesta, ja se toki tuntuu olevan vielä tosi kaukana ja samaan aikaan hurjan lähellä. Tiedämme toki, että meidän tapauksessa (PCO) luomusti raskautuminen on myös varsin mahdollista, mutta oma luottoni kehoani kohtaan on aika nolla. Tai ehkä 10%, sillä olenhan kuitenkin jo ollut raskaana, synnyttänyt ja pystyn ruokkimaan lapseni. Siitä iso kiitos keholleni. Sanotaan sitten 15%. Kuitenkin realistina olen suunnannut ajatuksia jo seuraaviin hoitoihin. Haluaisin jo tietää niistä, mutta en kuitenkaan lopettaa imetystä vielä. Saatan pyöritellä nyt ihan samoja ajatuksia, mitä ennenkin...
Mikä siinä onkin, että vuoden kohdalla sitä alkaa ehkä enemmän pohtimaan jatkoa... Ehkä se liittyy siihen, että oma tavoitteeni imetyksen suhteen on ollut ainakin vuosi... Tai että vauvavuosi tulee juuri täyteen... Tai sitten muuten vain on jotenkin herkillä oman kehonsa kanssa. Jänniä nipistelyjä on tuntunut taas, mutta vaikka en haluaisi miettiä niitä, niin toki joka kerta pieni toivo herää. Tapahtuisiko tässä siis jotain? Edes luomukuukautiset?

Onneksi arki ja muu elämä on sopivan vilkasta ja vaihtelevaa, että ihan tosiasiassa ei tällaisia pohdintoja koko ajan jaksa tai huvita miettiä. Ajankohtaisempaa on ollut lähinnä erilaiset hengelliset prosessit, pohdinnat ja kokemukset, asioiden jakamiset ja keskustelut, aloittamani Tunne lukkosi -kirja, kasvatukseen liittyvät pohdinnat ja aiemmin mainitsemani muutto. Mieluummin suuntaan siis ajatuksiani tällaisiin aiheisiin sen sijaan, että pohtisin oman kehoni hormonitoimintaa tai mahdollisia raskausoireita.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Oma aika ja sen tarve

On sateinen päivä. Vauva nukkuu makuuhuoneessa päiväuniaan; emme siis ole lähteneet tänään vaunulenkille. Mies on iltavuorossa ja voisin oikeastaan kutsua tätä aikaa omaksi ajaksi. Aikaa siis omille ajatuksille, puuhille ja projekteille. Tai ainakin sen verran, miten aikaa jää järkyttävän hitaan tietokoneen käyttämisen jälkeen (ja kuitenkin samalla vauvan heräämisestä ollen varuillaan). Ensin oli hoidettava pois alta pari kirjallista hommaa viikonlopun leirille, jonne olemme menossa perheenä. Jonkin aikaa (jotain muuta, kuin omia pohdintojani) kirjoitellessani tuli jotenkin jännä fiilis. Vähän kuin opiskeluaikoina ja töihin liittyvien kirjallisten töiden parissa puuhatessa. Vaikka ei toki kuitenkaan, mutta vähän ainakin.

On jotenkin merkillistä pysähtyä miettimään omaa aikaa. Sinänsä pystyn tekemään tosi monia asioita Huldankin kanssa, vaikkakin keskittyminen ja ylipäänsä tekeminen voi olla melko lyhytaikaista. Saatan nipistää aamuisin ennen tytön heräämistä hetken aikaa kirjan lukemiseen (hei! Onhan viisikin sivua jotain!), kuuntelen automatkoilla äänikirjaa ja kirjoitan, jos yhtään ehdin.  Toisaalta taas pidän kotihommien tekemisestä, etenkin, jos niissä saa käyttää luovuutta. Ja nyt en suinkaan tarkoita pyykkien viikkaamista (pakkopullaa), vaan esimerkiksi ruoanlaittoa ja leipomista. Olen pyrkinyt opettelemaan myös ottamaan Huldaa mukaan erilaisiin kotihommiin, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että juuri ripustamani pyykit ovat hetkessä lattialla. Huomaan hymähtäväni hiukan näille mietteilleni. Mitäs "omaa aikaa" se tuollainen on? Pianoa pystyn soittamaan jopa useamman kappaleen verran, joskin nyt on nuotitkin jo pakattu, ja täydellisesti musiikkiin uppoutuminen ei kuitenkaan onnistu Huldaa samalla silmällä pitäen. Käyn menoillani ja ystäviä tapaamassa Huldan kanssa, oikeastaan aina.



Tavallaan oma aika ja sen tarve ovat jänniä asioita. Osa äideistä saattaa mutista, että mikäs äiti se tuollainen on, kun miettii omaa aikaa, sillä lapset menevät etusijalle ja he ovat pieniä vain kerran. Mutta uskoisin, että nykyään tiedostetaan äitien hyvinvointi ja tätä myötä lasten hyvinvoinnin turvaaminen niin, että äidin on tärkeä päästä aika ajoin tekemään jotain ihan muuta. Kuka toisaalta pystyisi sitä aiempaa itseään sulkemaan kokonaan poiskaan? Vauvan ollessa ihan pieni, on ihan luonnollistakin kuplailla jonkin aikaa, mutta kuplankin keskellä minulla oli omia puuhia ja projekteja. Onneksi monia asioita on voinutkin tehdä kotona ja vauvan kanssa.

Miehen vuorotöiden vuoksi mitään säännöllistä menoa ei ole voinut ajatellakaan. Onneksi omat harrastukseni ja menoni eivät usein ole olleet kovin sidottuja aikatauluihin, ja niinpä olemme niistä sopineet aina yksi kerrallaan. Nyt rohkenin ilmoittautua vanhoihin tuttuihin jumpparyhmiin sillä ajatuksella, että menen niihin silloin, kun työvuorot ja perhetilanne antavat myöten. Olikin ihanaa viime viikolla taas päästä tauon jälkeen jatkamaan treenejä! Ja miten se tuntuikaan kropassa - hyvällä tavalla!

Oma aika tuo mieleen kasan ristiriitaisuuksia. Ehkä suurin pohdintani on ollut kautta vauvavuoden, että enhän mene liikaa. (Tätä järkeillen epäilen  suuresti!) Toiseksi on ollut jännä huomata, mitä oloja oma aika tuo. Se toki virkistää, piristää ja antaa energiaa, kun on saanut tehdä jotain omaa ja parhaimmillaan saanut kosketusta siihen omaan itseen. Mutta olo on myös haikea. Aika ajoin se on suoraan jonkinlaista ikävää Huldaa kohtaan, mutta eräänlaista nostalgisuutta myös. Saada kosketusta  elämään, joka ei palaa sellaisenaan enää koskaan. Tämä lieneen samaa sarjaa kuin opiskeluvuosien muistelot tai jonkun muun vaiheen ajatteleminen. Kuten sanonta kuuluu: aika kultaa muistot. Tässä tilanteessa on toki ihanaa, että mitään ei ole menetetty. Omia juttujaan voi tässä vaiheessa tehdä mukaellusti, myöhemmin taas enemmän. Ja lapsi (toivottavasti myöhemmin lapset) on ilman muuta tärkein. Omille ajoille ehtii sitten jossain vaiheessa enemmänkin, mikäs hoppu tässä nyt on. Hyvä siis, kun joitain tuokioita saa kokea ja latautua.

Niin. Hyvin usein juuri perhearki on sitä, mitä olen elämältäni toivonut. Mutta huomaan, että niin moni asia siinä pitää sisällään sellaisia elementtejä, jotka pystyvät vastaamaan siihen oman ajan tarpeeseen. Ja ajatuksissa on myös prioirisointi. Nyt perhe menee edelle, ja tasapainon ylläpitämiseksi me vanhemmat käymme silloin tällöin, yhdessä sopien, omissa jutuissamme.


torstai 5. syyskuuta 2019

Kun unelmat jatkavat toteutumistaan


Sisälläni kuplii.
Jos olisin hymiö whatsapp-viestissä, olisin ehdottomasti se tyyppi, joka soittaa juhlapilliä tötterö päässään. Nyt, kun nimetkin ovat paperissa, on tuleva varmaa.
Sormia syyhyttää. Mitenköhän sen oikein muotoilisin, sillä haluan sanoa sen juuri oikein. Tämä ei onneksi ole unta! Se, mistä ja millaisesta elämästä olemme haaveilleet, on ihan oikeasti toteutumassa!
Me muutamme omakotitaloon!

Tästä se lähti jo pari viikkoa sitten!
Tuntuu oikeastaan vain uskomattomalta. Olen leijaillut pilvissä jo hyvän aikaa (siis pari viikkoa), ja tänään, kun nimet ovat vihdoin paperissa, se on ihan oikeasti toteutumassa. Mielessäni sinkoilee ja poukkoilee kasapäin ajatuksia, haaveita, arkijuttuja, juhlahetkiä ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, mitä tuleva elämänmuutos tulee tarkoittamaan. Lyhyesti ajateltuna jo pelkästään se, että voimme vaikka istua aamupalapöydässä koko perhe ja katsoa ulos omalle pihalle tiivistää sen kaiken. Perhearki omassa kodissa.

Olen aina haaveillut elämästä omakotitalossa, mieluummin maalla. Ihan maaseutua ei tässä tule toteutumaan, mutta meidän elämäntilanteeseemme nähden aivan täydellistä muuten. Talokauppoihin on sisältynyt vuosien etsintää, pohdintoja asuinpaikoista, asumismuodosta ja ylipäänsä koko projektista. On käyty katsomassa taloja, asuntoja ja jopa tontteja monissa eri kunnissa ja jossain kohdin on lähipiirissäkin ehkä kuiskittu, että eikö meille kelpaa mikään. Olihan noita tosi hyviä taloja paljonkin, toimivia ratkaisuja ja sopivia vaihtoehtoja, mutta jokin puuttui. Ja se Jokin tuli vastaan heti, kun astuimme sisään tulevaan kotiimme. Rauha.

Tuntuu huimalta ajatella, että kaikkea ei tarvitse tehdä heti ja saman tien. Meillä ei ole mihinkään kiire.
Voimme rauhassa katsella kotia, miettiä, mitä tekisimme esimerkiksi makuuhuoneiden tapeteille tai mihin kasaisin lavakasvimaat. On päätä huimaavaa ja aivan superihanaa (heh, näitä superlatiivi-adjektiiveja, joita täynnä mieleni nyt on) huoahtaa, että meillä on koko elämä aikaa tutustua kotiimme, hyödyntää sitä, elää ihanaa elämää siellä ja nauttia myös sen ympärillä olevista asioista.
Ja mikä ihan parasta: tehdä se kaikki Huldan kanssa.
Sehän se onkin se sydäntä sykähdyttävä ajatus: tästä kaikesta olen haaveillut ja nyt se on toteutumassa! Ilman Huldaa ei omakotitalossa asuminen olisi tuntunut näin täydelliseltä.
Voiko jotain näin ihanaa olla!!
Jotenkin haluaisin uskoa myös siihen, että se kolmas makuuhuone ei tule jäämään vain vierashuoneeksi, vaan sen jonain päivänä sen saa sisustaa Huldan pikkusiskolle tai -veljelle sopivaksi.

Eikä. En ehkä kestä. Olen ihan älyttömän onnellinen.

tiistai 20. elokuuta 2019

Muksahteluja, hyviä unia ja syksyn tuulia

Huomenta!

Täällä me ollaan, aamukahvilla Huldan kanssa. Nyt olemme nukkuneet peräkkäin 11 (siis YKSITOISTA!!!) hyvää yötä, ja oma sumu alkaa toivon mukaan jo hiukan hälvetä. Parina aamuna, kuten tänään, Hulda on havahtunut nousuuni kello 7, ja olenkin kopannut hänet kantoreppuun jatkamaan uniaan (hän ei ole siis halunnut jäädä yksin) samalla, kun voin itse puuhailla jo aamutoimia. Aika ihanaa. Kantoreppu muutenkin on ollut viime aikoina tosi iso juttu. Voisikohan olla niin, että kaiken menon ja melskeen, kopsahtelun ja muksahtelun vastapainoksi Hulda kaipaa läheisyyttä. Nykyisin ollaan taas nukuttu unia repussa ja jonkin verran ollaan kuljettu niin ostoskeskuksessa ja metsän poluilla tuohon tyyliin. Mutta ihanahan tuo vain on; hetken aikaa ehdin jo miettimään, että olenkohan hankkinut oman repun lainareppujen jälkeen aivan turhaan, kun suurin tarve oli ollut refluksikuukausien aikana... Mutta huoli pois; syli kelpaa ja tämä äiti kyllä oikein mielellään kantaa!



Vaikka yöt ovatkin olleet selvästi paljon parempia on kroppa ehkä jäänyt jumittamaan tajutessaan, että tässä huushollissa saakin taas unta. Se kaipaisi sitä lisää ja lisää. Tietynlainen pöhnä on ollut siis päällä, mutta ei voi mitään. Menoa ja tekemistä on piisannut; olemme olleet keräämässä niin karviaisia kuin laittamassa kirpputoripöytää.

Tietynlainen haikeus ja kenties lapsettomuussurun sukulainen on hieman vallannut mieltä. Pääasiassahan elämä on hyvin pitkälti tässä ja nyt, mutta taustalla on hääräillyt kummallinen tunne. Se lienee saanut alkunsa joistakin kuulemistani vauvauutisista (ihanaa!), viikon takaisesta valokuvien menettämis -episodista sekä siitä, kun hinnoittelin niitä Huldan pikkuriikkisiä vaatteita kirpputoripöydälle. On kuin syystuuli alkaisi puhaltamaan, ruskan värjäämät lehdet tipahdella puista ja kesä auttamattomasti jäädä taakse. On vain muistot ja kaunis ruska. Ikävöin Huldan pikkuvauvavaihetta, ja samalla lähes nyyhkin päivittäin sitä, miten onnellinen olen tyttärestämme. Iloitsen hänen kanssaan vietetyistä hetkistä ja päivistä. En tarkalleen ottaen tiedä, haluaisinko varsinaisesti palata takaisin, sillä koko ajan tapahtuu jotain uutta ja mielenkiintoista ja mielessäni siintävät jo asiat, joita voi tehdä Huldan kanssa sitten hiukan vanhempana. Ehkä se on se ainutlaatuisuus, jota en saa enää koskaan kokea sellaisenaan, jota kaipaan. Ja toisaalta pelko siitä, saako raskautta, synnytystä, pikkuvauva-aikaa ja kaikkea siihen liittyvää kokea enää uudelleen. Pelko, joka on jossain hyvin taka-alalla, mutta on kuitenkin. Onneksi arki ja muut elämässä olevat asiat vievät niin paljon aikaa ja mielenkiintoa, ettei siihen ole tarvetta liiemmin keskittyä.
Mutta tiedostan sen olemassaolon.

Piipahdimme eräänä päivänä moikkaamassa työkavereitani. Ajaessani kohti työpaikkaani mielessä kihelmöi; jännitti, innosti, oli haikea ja nostalginen olo. Oli kiva huomata, kuinka iloisen vastaanoton saimme. Hulda katseli kiinnostuneena ihmisiä ja me saimme jutustella kuulumisia. Kuinka merkillinen käynti. Tavallaan tekisi hirveästi mieli päästä keikkailemaan (lienee "oman itsen" ja "omien juttujen" sekä ammattitaidon ylläpidon tarvetta), mutta en siltikään ole vielä valmis. En halua rikkoa vauvavuotta vielä yksittäiselläkään työvuorolla. Oli myös ihanaa kuulla ihmisten positiivisesta ja erittäin rohkaisevasta suhtautumisesta hoitovapaani pituuteen.

Syksy saapuu väistämättä, ja on ollut yritettävä suuntautua jotenkin sellaiseen moodiin. Olen toki vietellyt koko tämän vuoden aika aikataulutonta elämää, mutta kenties kesä saa vieläkin rennomman olon. Syksyn tullen sitä kuitenkin usein kaipaa jonkinlaista ryhtiliikettä, edes jonkin säännöllisen menon. Olen jo katsellut hiukan yhteistä harrastusta minulle ja Huldalle sekä kartoittanut omia juttuja (okei. Myönnän. Tästä aloitin, mutta voin sanoa, että olin jo ollut tietoinen yhteisistä jutuista, joten paljon selvitettävää ei ollut). Nyt voisin lähteä käymään jonkinlaisessa perhekerhossa tytön kanssa, ja ilmeisesti myös muskaria ollaan laittamassa käyntiin samalla taholla. Toista muskaria katsoin jo, mutta ajankohta on melko hankala meille. Ei meillä mitään minuuttiaikataulua ole arjessa, mutta sen vain tietää, että kello 11 Hulda joko nukkuu tai syö. En jotenkin näe, että olisimme juuri silloin muskarissa. Oli aika jännä huomata, että vanhempi-vauva-jumpparyhmiä olisi, mutta -hyvänen aika!- Hulda ei kohta ole enää vauva. Mitä yksivuotiaan kanssa voi harrastaa täällä päin?
Itse olen ajatellut ilmoittautua useaan jumpparyhmään ja katsoa sitten mieheni työvuorojen ja perhe-elämämme puitteissa, mihin milloinkin pääsen. Palaan takaisin tuttuihin kuvioihin, mutta jotain uuttakin olen huomannut orastavan. Olen vuosia muistellut haikeudella, kuinka hauskaa oli kouluaikoina pelata niin jääkiekkoa, ringetteä, pesäpalloa, jalkapalloa, sählyä, lentopalloa ja koripalloa. Niin hauskaa! Nyt vasta olen alkanut tajuamaan, että voisihan niitä varmaan nykyäänkin pelata. Jostain syystä totuin aina miettimään, että olisin tosi huono, en joukkuelajien harrastaja, enkä varsinkaan urheilullinen. Kuka nyt minua haluaisi joukkueeseensa! Mutta nyt olen halunnut rikkoa tuota varmasti virheellistä käsitystä itsestäni, tai ainakin ajatella: mitä sitten!? Jos kyse on vain pelaamisesta ja hauskanpidosta urheilemalla, niin mitä sillä on väliä, mikä oma taso on? Ja itseasiassa: saakoon mennä koko itsensä mollaamiskäsitys! Vuosien varrella olen onneksi löytänyt itseni haastajan, useita liikuntamuuotoja harrastukseksi ja voin jopa sanoa olevani niissä hyvä. Joten enköhän nyt yhteen lentopalloon osu. Katsotaan, mihin palloon pääsen lopulta käsiksi.


Mutta tällaista meille. Kovasti mennään ja muksahdellaan. Sitten taas sylitellään, luetaan kirjoja ja viipotetaan taas menemään.

Mitä Sinulle kuuluu?

maanantai 12. elokuuta 2019

Haikeuden ja riemun ristiaallokko

Viime aikoina olen herkistellyt sitten oikein olan takaa.
Eräänä iltana, katsellessamme yhdessä tv:tä (historiallista!), tuli yhden ohjelman aikana sama mainos kolme kertaa. Itkin joka kerta. Voi, se mainos oli minusta vain niiiin liikuttava.

Voisikohan kaiken saaneen alkunsa siitä päivästä, kun mies pohti Huldan sängyn siirtämistä minun vierestäni sänkymme jalkopäähän. Minusta se tuntui aluksi oudolta. Jalkopäähän! Mutta sittenhän hän olisi niin kaukana! Joutuisin myös nousemaan ylös nostaakseni Elean syömään - viisikintoista kertaa! Jossain vaiheessa tajusin, että ilmeisesti napanuoran pituutta tässä koeteltiin. Oli yhtäkkiä outoa, että vauva ei tuhissut enää siinä aivan vieressä. Nyt hän on nukkunut jalkopäädyssämme jo neljä yötä, ja voin sanoa, että napanuoran venytys on kannattanut. Jostain syystä illat ovat sujuneet nykyään paljon paremmin; Hulda nukahtaa yöunille puolesta tunnista tuntiin ja sen sijaan, että heräilisi lyhyehkön hetken päästä kerran pari uudelleen, hän nukkuu pari kolme tuntia putkeen sängyssään! Hurraa! Olenkin ollut aika ihmeissäni, kun monena iltana olen joko voinut kömpiä nukkumaan suht aikaisin, tai sitten olemme voineet vaikka katsoa tv:tä yhdessä (eli viettää yhteistä aikaa jutellen siinä niitä näitä). Virkistävää!
Ja kuten mainospätkä menee: eikä siinä vielä kaikki! Yöt ovat nimittäin kokeneet melkoisen mullistuksen muutenkin: 8-15 heräämiskerran sijasta olemme pärjänneet 2-4 heräämisellä! Mitä ihmettä?!
Ensimmäisen paremmin nukutun yön jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty: mitäs tämä oikein on... Mutta kiitos joo, kelpaa!


Merkillistä tunteiden kimaraa on kuitenkin liittynyt ympärillä pyörineisiin vauva- ja raskausuutisiin, mutta myös omiin mietteisiini raskaudesta, synnytyksestä ja Huldan pikkuvauva-ajasta. Haikeudella hinnoittelin Huldan pieneksi jääneitä vaatteita kirppiksellä myytäväksi. Voi, minun pieni vauva ei enää ole niin pieni! Jonkin verran olen ehtinyt istahtaa koneelle ja kirjoitella jatkoa omaan päiväkirjaani. Siis ihan oikeaan päiväkirjaan, johon kirjoitetaan käsin, en ole edes yrittänyt tarttua; ajatukset virtaavat liian nopeasti voidakseni kirjoittaa kaiken ylös. Koneellakin se on niin ja näin ajan oltua rajallinen. Jatkoin siis eräänlaista päiväkirjaa, jonne olin kirjoitellut ajatuksiani eri teemoista marras-joulukuulta, eli Huldan parilta ensimmäiseltä kuukaudelta. Huh! Olipa erikoista palata noihin mietteisiin! Jos pohdin kolmeviikkoisesta Huldasta, että en oikein osaa uskoa tätä kaikkea todeksi, niin voin sanoa vieläkin ihan samaa. On aikoja, jolloin joudun (henkisesti) nipistämään itseäni ja vakuuttelemaan, että kyllä, tämä todella on totta!


En ole juuri ehtinyt katsomaan kuvia näiltä ajoilta, mutta olen yrittänyt järjestellä kuvia nyt koneella voidakseni jossain vaiheessa siirtää ne järjestyksessä ulkoiselle kovalevylle sekä tilata paperikuvia tehdäkseni vanhan kunnon valokuva-albumin. Järjestelyn ohessa huokailin taas:" Voi pieni!" Onpa Hulda ollut sentään pieni! Ja miten ihana! Voi sitä vauvakuplailua! Sairaala-aika! Eikä, ja tuokin...
Eilen kuitenkin koin melkoisen järkytyksen, jonka vuoksi itkin silmät päästäni ja soitin paniikissa ensin miehelleni töihin (tietenkään hän ei voi vastata, ymmärrän) ja sitten äidille. Äiti oli aivan hädissään, kun niiskutin puhelimeen pystymättä ensin sanomaan mitään.
"Mikä hätänä?! Mitä on tapahtunut?"
Eihän mitään vakavaa ollutkaan tapahtunut, mutta silti. Olin nimittäin huomannut, että suurin osa Huldan kuvista oli kadonnut! Ne eivät olleet tallentuneet järjestellessäni niitä, ja esimerkiksi osa sairaala- ja joulukuvista oli vain hävinneet! Olo oli kamala, ja samalla myös tuntui tyhmältä. Itkeä nyt valokuvien vuoksi! Mutta silti. Ne olivat valokuvia meidän rakkaasta aarteestamme. Äiti ymmärsi hyvin, rauhoitteli ja lopulta pyyhin nenäni paitaan ja lähdin katsomaan sängyssään hihkuvaa Huldaa, joka oli herännyt.
Asiat tärkeysjärjestykseen: Hulda oli kuitenkin tässä, voi hyvin ja on terve, iloinen tyttö.
(Kerrottakoon, että päivän myötä sain monia yhteydenottoja ja avuntarjouksia. Uskon myös löytäneeni osan kuvista ihmeellisistä paikoista, ja osa on vielä etsinnässä. Mutta tietokoneet!! Tästä siis opiksi: AINA useampi eri talletuspaikka.)



Samaan aikaan, kun sydämeni itkee haikeudesta ja rakkaudesta pientä Huldaa kohtaan, kaipaan alkuvaiheisiin sekä haikailen uutta raskautta, synnytystä ja vauvaa, niin ai että. Tuntuupa toisaalta vapauttavalta (ja myös haikealta!), kun yhtäkkiä huomaankin muutaman imetysvälin olleen jopa viisi tuntia. On ollut mukavaa päästä tekemään "omia juttuja" ja saada tiettyä itsenäisyyttä ja väljyyttä takaisin. Eilen kokeilimme myös ensimmäistä kertaa viedä Huldaa hoitoon vanhemmilleni useammaksi tunniksi. He ovat siis tähän mennessä olleet meillä. Nyt siis vein tytön isovanhemmille, näytin ruoat, vaipat ja vaihtovaatteet ja jätin seikkailemaan lähtevän tytön hyvään hoitoon. Kovasti joka paikka täytyy siis tutkia, nousta seisomaan tukea vasten ja kokeilla. Kävimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa kaksin ulkona syömässä ja kahvilla. Olipas sekin! Molemmat nauroimme, että onpa outoa. Mutta yhteinen sopimus piti: hänestä, joka ei ollut mukana, ei puhuttu sitten sen enempää.
Lopulta Hulda oli hoidossa 3,5 tuntia, ja itku pääsi vasta siinä vaiheessa, kun tyttö näki meidät. Hänellä ei ollut ollut mitään hätää. Vanhempani olivat iloisia tilanteesta, joskin totesivat aktiivisen vauvan kanssa olemisen olevan "aika rankkaa". Minä huomasin Huldan kanssa sylitellessäni, että olipa jo oikeastaan ikävä.


Nyt mieli ja olo on siis ristiriitaisuuksien mylläkkää.
Samaan aikaan janoan uusia kokemuksia, itsekseen ja pariskuntana menemistä, imetysvälien pidentämistä, vapautta, omaa itseä ja ylipäänsä tietynlaista helpotusta. Ja sitten taas samaan aikaan haikeus imetyksen mahdollisesta vähenemisestä, kaipuu uudesta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta. Haikeus pikkuvauvavaiheesta... Moni toki liittyy sellaisiin pohdintoihin, jotka nivoutuvat lapsettomuuskokemuksiin ja -suruun. Sen kerran, kun meillä on vihdoin vauva.... ja  Jos tämä jääkin vain ainutkertaiseksi...
Mutta kuten niin monesta muustakin ajasta, niin tästäkin voi vain todeta: tämä on vain vaihe.


Voi! Hän oli niin pieni!