maanantai 13. toukokuuta 2019

Onnea äidit, siis minäkin!


Eilen oli ensimmäinen äitienpäivä, jolloin minäkin kuuluin juhlittavien joukkoon. En vieläkään ymmärrä sitä todeksi. Aamulla tosin tirautin pari kyyneltä tyttöä imettäessäni tämän hieroessa rintakehääni kissanpennun lailla. Voi pieni kullannuppu, minun rakkaani, oma aarteeni!
Kömmin sittemmin aamupalalle ja keittiön pöydällä odotti onnittelukortti kera joskus ilmoille heittämäni toiveeni mukainen Muumi-muki (ensimmäiseni!) ja paketti. Voi miestäni! Muki lähti heti pesuun ja käyttöön ja tuumiskelin puuroa syödessäni päivän kummallisuutta ja erityisyyttä. Vauvan syötyä puin hänet vaunulenkille ja lähdimme aurinkoiseen aamuun nähdäksemme sekä järvien selällä kimaltelevat säteet että useissa lipputangoissa liehuvat Suomen liput. Juhlapäivä. Onnea äidit! Makustelin mielessäni: onnea minä! Minäkin. Minä olen Äiti. Tyttäreni äiti. Mikä kunnia.
Lenkki kulki pitkin kauniita maisemia, vaellellen eri järvien rannoilla. Linnut sirkuttivat puissa, tuuli humisi, koivunlehtien vehreys valkomustia runkoja vasten näytti niin kauniilta, keväiseltä ja tuoreelta. Kaiken uuden edessä olevalta. Raikkaalta. Olin kuin koivu uusine silmuineen ja lehtineen. Elämää jo jonkin verran nähnyt, mutta jatkuvasti monen uuden edessä. Uusia silmuja ihmetellessä, uusien lempeiden ja välillä myös ankarampien tuulien puhaltaessa.
Hulda kuului välillä lauleskelevan vaunukopastaan unen seasta. Voi, minun pieni tyttöni!
Kun sitten astelin alas viimeistä mäkeä hyristelin itsekseni ajatusta, että olen maailman parhaimmalla paikalla, enkä haluaisi vaihtaa osaani mihinkään. Miten onnekas saan olla. Uskomattomalta tuntui myös ajatus siitä, että Hulda ei tulisi olemaan vain hetkellinen ilomme, vaan jos kaikki menee hyvin (elämästähän ei koskaan tiedä), niin hän on osa elämäämme vielä vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan perhepedissä nukkuen, mutta saamme tutustua ja tuntea häntä vielä kauan. Mikä kunnia!

Aamukahvi maistui paremmalta ;)
Kuvituskuva aiemmalta reissulta
Aamupäivä menikin sitten hiukan toisissa tunnelmissa, sillä jossain vaiheessa Huldalla vain meni hermo vähän jokaiseen asiaan, ja minun olisi pitänyt ymmärtää häntä mutta myös valmistautua lähtöön (sekä siivota innokkaan sormiruokailijan puuronjäljet tytöstä, pöydästä, syöttötuolista, lattialta ja...). Lisäksi totesin pettymyksekseni, että nettikaupasta tilaamani (ja käyttöönottopesemäni) ihanat housut eivät enää olleet ihanat, vaan kuin lokapöksyt tehden olosta rönttöisen ja nuhjuisen. Ja kun olin jo niin iloinnut "omasta olosta kivoissa vaatteissa"! Tuli siinä jo hiukan ähkäistyä vauvallekin:
"Hulda! Äitiäkin harmittaa, kun sinua harmittaa koko ajan!"
Se hetkeksi siitä seesteisestä onnellisuuskuplasta.
Vaikka sen kyllä huomasi, että Hulda oli väsynyt, sillä uni voitti saman tien, kun auto käynnistyi.

Teimme vartin verran matkaa vanhemmilleni äitienpäivän viettoon, ja mietin ajon aikana, miten toimisin turvatakseni Huldalle riittävät unet. Isälläni on liikuttava tapa kopata tyttö saman tien matkaansa kaarrettuamme pihaan ja hän ryhtyy yleensä heti riisumaan vauvaa ulkovaatteista. On niin innoissaan lapsenlapsestaan.
Lopulta keksin siirtää tytön varuilta mukaan ottamiini vaunuihin ja yrittää jatkaa tämän unia ulkona. Pieni havahtuminen siirrossa kävikin, mutta mikäs raikkaassa ulkoilmassa nukkuessa! Niinpä saimme ruokailla kädet vapaina - hieman erikoista kieltämättä! Aikanaan Hulda ilmoittikin varsin tomerasti olevansa jo hereillä ja hetken heräilyn myötä korvasta korvaan ulottuva hymy ja tarttuva naurun käkätys suunnattiin molemmille isovanhemmille ja leikit maistuivat taas.



Aikanaan pakkasimme tavaramme ja ajelimme takaisin kotiin, jossa mieheni jo odotteli töistä päästyään. Hän oli tuonut minulle myös ruusukimpun, joka ei olisi voinut olla täydellisempi! Niin kaunis! Avasin myös hänen aamulla jättämänsä paketin, jonka sisältö oli myös todella ihana.
Hetken aikaa tytär ja isä ehtivät leikkimään, ennen kuin oli taas pukeuduttava lähtöön. Mies oli nimittäin halunnut yllättää minut ja juhlistaa ensimmäistä äitienpäiväämme. Oli varannut oikein pöydän ravintolasta. Siellä meitä sitten odottikin pöytä, jonka päässä odotti syöttötuoli. Miten sekin hiveli mieltä. Ruokailuhetki sujui oikein mukavasti, ruoka maistui, Hulda seurasi silmä kovana ikkunasta vilistäviä autoja ja ohikulkijoita, minullekin järjestyi tarvittaessa maidottomia vaihtoehtoja ja mekin ehdimme miehen kanssa hiukan keskustelemaan muistakin, kuin päivän polttavimmista puheenaiheista. Sovimme ravintolaan kävellessämme, että nyt emme keskustelisi putkisaneerauksesta, muutosta, tuleviin vohvelikekkereihin suunnittelemastani menusta, Huldan seuraavista hankinnoista emmekä pohtisi mitään negatiivista. Ja niin olimme ja rentouduimme.

Valkolupiinitempeä kera monien kasvisten


Lakritsimousse vadelmasorbetilla ja marengilla
Äitienpäivä sisälsi siis monenlaisia juhlallisuuksia. Illalla, miehen hierossa vielä erittäin jumissa olevaa yläselkääni tuumasin, että tämä tuntuu jo ihan liiallisuudelta. En vieläkään pystynyt uskomaan, että minuakin muka juhlistettiin päivän aikana!
Päivän päätteeksi olisin kovasti halunnut hehkuttaa kokemuksiani somessa, mutta mielessäni risteilivät monenlaiset pohdinnat: aiempina vuosina tämä päivä ja nuo nimenomaiset hehkutukset olivat olleet kuin suolaa haavoihin; haluaisinko olla lisäsuola? Toisaalta tämä on minun elämäni, eikä minun tilanteeni ole keneltäkään toiselta pois. Päivä tuntui myös niin epätodelliselta ja hämmentävältä, joskin niin onnelliselta ja uskomattomalta, että halusin myös pitää sen meidän omassa perhekuplassa.
Lopulta päädyin jakamaan pienen osan päivästä, ja sekin tuntui omituiselta. Ikään kuin valehtelisin. Vaikka kuvassa olevat tyttäreni ja kukkakimppu olivat täyttä totta, ja ohimenevää näistä olivat vain nuo kukat. Tyttäreni on kuin uusi lahja joka päivä.
Luettuani Facebookin vertaistukiryhmää, huomasin varsin monen jakavan kokemuksen: lapsettomuuden varjo ja identiteetti on tiukassa. Saamaansa onnea on vaikea ymmärtää todeksi.

Tänään tuo lahja on herättänyt minut jo kello 5. Pieni möngertäjä, jolle uni lopulta maittoi taas, mutta joka oli saanut minut hereille. Ei se mitään; aamupala omassa rauhassa teki ihan hyvää.
Rohkenin lopulta täyttää myös Kelan hakemuksen kotihoidontuesta. Laskin Huldan ikävuosia vuosilukujen kera. Huh heijaa! Tuntui hurjalta, mutta toisaalta myös rauhoittavalta virallistaa yhdessä tekemiämme päätöksiä noiden asioiden suhteen.

Tietyllä tavoin tuntuu, kuin olisin astunut uuteen aikakauteen. Pieni vauvani, se joskus kolmikiloinen, on jo erittäin eloisa, höpöttelevä, toimiva ja tekevä (joskin vielä todella tarvitseva). Moni asia on selkiytynyt ja helpottunut, ja moneen asiaan on tullut varmuutta ja luottamusta. Toki uusia juttuja tulee vastaan; nytkin jo hiukan mietiskelen auton turvaistuinta ja pohdinpa jälleen sitä, kuinka osaan pukea Huldalle sopivia vaatteita. Ja sopivista vaatteista puheenollen: tuo pitkä tyttö on kohta niin pitkä, että uusille vaatteille alkaa tulla iso tarve ja vanhoja on todellakin laitettava pois!

Pitkään ajatukset pyörivät myös työn parissa ja olo oli jotenkin sellainen "valmiusasennossa" koko ajan. "Äitiysloma loppuu kuitenkin kohta!!! Ikinä ei tiedä, mikä meidän tilanne on!"
En oikeastaan miettinyt noin edes kovin selkeästi; jotenkin vain sellainen täysoleminen kotona oli kateissa, nyt sen huomaan. Mutta kotihoidontukihakemus on nyt tehty, ja luulisi olevan aika rentoutua sen suhteen.
Oma olo on myös mietityttänyt, hämmentänyt, huvittanut ja hiukan ärsyttänytkin. Ystäväni totesikin eilen, että oireeni kuulostavat aivan siltä, kuin olisin raskaana. Ja siltä ne todella kuulostavatkin ja etenkin tuntuvat.
Kaikki alkoi muutaman viikon ihmeellisestä herkistelystä. Milloin mikäkin tuppasi itkettämään tai ärsyttämään. Kova väsymys iski päälle, mutta myös omat yöheräilyt Huldan lisäksi, jolloin oli käytävä vessassa, juotava vettä ja jopa syötävä hiukan. Nälkä on tuntunut vaivaavan jatkuvasti. Ja mihin lie liittynyt, mutta pahoinvointia on ilmennyt myös, niin yöllä kuin päivällä, ja joskus vain valjummin heikotusta. Ja entä se sulkasato! Jos jonakin päivänä pohdin hiusten värjäämistä, niin useammin tuumin, että kannattaako tuota, kun hiukset tippuvat kuitenkin pois. Vaihtelevasti olen myös horkassa ja toisessa hetkessä kuumuus ja hiki puskevat läpi. Mutta kaiken syynä ovat kuulemma hormonit. Imetän Huldaa edelleen vauvantahtisesti (suunnilleen 8-10?? kertaa päivässä), eivätkä kuukautiseni ole vielä alkaneet.
Raskauteen en usko (vaikka ihanaahan sekin olisi), sillä jotekin vain... no... Raskaus ja ylipäänsä normaali hormonitoiminta luultavasti kiertävät minut kaukaa.

Paljon siis kaikkea uutta. Hulda mennä möngertää kohta kovaa kyytiä eteenpäin ja vetelee puuroa ja ruokaa innolla. Minäkin koen olevani uuden edessä. Tavallaan mitään ei ole tapahtunut, mutta silti pilkahduksia omasta olosta on ollut havaittavissa. Tai sitten se on vain se uusi keltainen neuletakkini, joka on myös vaikuttanut asiaan. Niin tai näin, niin uuden edessä olen.
Kuin se koivu kirkkaan vihreiden lehtiensä kanssa.



lauantai 11. toukokuuta 2019

Lapsettomien lauantai koskettaa yhä

"Hyvää äitienpäivän aattoa!", sain viestin sukulaiseltani. Kiitin hieman hämmentyneenä.
Tottahan se on. Äitienpäivä on huomenna, ensimmäiseni.
Ajatukseni ovat tosin pitkin viikkoa olleet käyneet Simpukka-viikon äärellä ja etenkin tänään vietettävän Lapsettomien lauantain mietteissä.
Se vetää olon nöyräksi ja sanattomaksi. Tekisi niin mieli sanoa vaikka mitä, sillä monenlaisia tunteita liittyy tähän päivään. Syvästi kiitollisena koen olevani etuoikeutettu saadessani olla siinä osassa tyttäreni ansiosta, jossa nyt olen. Äiti. Mutta se tie, jonka olemme mieheni kanssa kulkeneet tähän asti, ja joka varmasti tulee jollain tavoin vaikuttamaan meihin, on ollut pitkä ja raskas. Onneksi matkan varrelle on mahtunut paljon iloja ja värejä, mutta se sumu, jonka lapsettomuus lyö päälle, on jotain vaikeasti selitettävää.
Hämmentävä päivä. Olen tavattoman kiitollinen tyttärestämme, mutta samalla myös hämmentynyt. Miten etuoikeutettu olo on saada tutustua tähän ihmislapseen, jota tyttäreksemme kutsutaan!
Omat lapsettomuuskokemukseni ovat silti vielä verrattain tuoreita, että erilaiset tunteiden kirjot ovat tuttuja vereslihaa myöten. Oikeastaan tällaisten ajatusten ympärillä nöyrästi pohdin, miten olen voinut "ansaita" tämän ihmeen! Miksi juuri me? Miten juuri meille on suotu tällainen lahja? Kuinka moni muu olisi niin hyvä vanhempi, ja juuri meitä on onnistanut! Niin tai näin, mehän emme onnistumiseen ole voinut vaikuttaa sen enempää, joten mitään syyllisyyttä ei tässä kannata kantaa. Sen sijaan saan viipyä kokemuksissani, kunnioittaa tunteita ja antaa niiden syventää myös nykyisiä kokemuksia.

Hetki omille ajatuksille
Eräs ystäväni kertoi juuri ymmärtävänsä lapsettomien lauantaihin liittyviä tunteitani, sillä ennen parisuhdetta hänkin oli joutunut käymään läpi mahdollisuutta jäädä lapsettomaksi.
"Vaikka en olekaan ollut hoidoissa, niin ymmärrän sinua. Ja vaikka meillä ei sitten ollut mitään ongelmaa, eikä aihepiiri sinänsä koskenut meitä..."
Kuulin hänen äänessään jonkinlaista vähättelyä. Ihan kuin vain parisuhteessa olevat lapsettomuuteen liittyvät diagnoosit ja jopa lapsettomuushoidot (mitä rankemmat ja pidempiaikaisemmat, sen parempi) olisi vasta oikeutus surra lapsettomuutta.
Ei se kuitenkaan niin ole. Tämä päivä on jokaisen, jota lapsettomuus koskettaa millään lailla. Oli sitten lasta yrittänyt pariskunta, hoidoissa ollut tai oleva ("kevyissä" tai "raskaissa", sillä ei ole väliä. Raskaita ne ovat joka tapauksessa henkisesti.), lopullisesti lapsettomaksi jäänyt, sekundaarisesti lapseton, adoptiojonossa oleva tai adoptiolapsen saanut, sosiaalisesti lapseton, yksin hoidoissa oleva, lasta toivova nais- tai miespari, isovanhemmuuden kautta lapsettomuussurua käyvä... elämäntilanteita on lukematon määrä. Jokaista näitä ihmistä yhdistää suru lapsesta, jota ei koskaan tullut tai tuli lopulta, mutta surun kautta.
Olo on haikea kaikkia näitä tilanteita kohtaan. Tässä keittiönpöydän ääressä istuessani, saatuani hetki sitten nukutettua kallisarvoisen lahjani, haluaisin vain halata ihan jokaista, jota tämä teema koskettaa.

Se kipu on jotain niin syvää ja erikoista, että sitä on vaikea selittää. Ulospäin voi näyttää siltä, että elämä on mallillaan ja mahdollisuuksia ja vapautta on vaikka millä mitalla. Kyllä minäkin muistelen aika ajoin eräitä vuosia, jolloin reissasin paljon, harrastin, panostin moniin asioihin, pystyin painamaan töitä vaikka kuinka, sain paljon uusia ystäviä, ja taisi meillä parisuhteessakin mennä aika kivasti. Tai en minä ihan tarkalleen muista. Moni asia on myös sumuverhon pimennossa. Muistan, että noiden vuosien aikana itkin myös paljon. Oli raskasta, riitelimme usein purkaen omaa suruamme, pohdimme tosissamme yhteisen tulevaisuutemme mielekkyyttä. Sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Kävin terapiassa, vaikka olin joskus kuullut työterveyslääkärin tokaisseen: "vieläkö suret sitä lapsettomuutta?" mainittuani asian ohimennen, tyyliin, että se saattaa myös vaikuttaa jaksamiseen. "Vieläkö?"
Oli aikoja, jolloin oli oikeastaan tosi kivaa, kun ei ollut velvoitteita, ei kenestäkään muusta vastuuta, kuin meistä ja koirasta. Lenkille ja harrastuksiin pääsi milloin vain, ystäville oli aina aikaa (työvuorojen puitteissa). Töissä pystyi joustamaan. Olihan se kiva! Kunhan muisti keskittyä riittävästi, eikä antanut aikaa lapsihaaveille. Keskittyi vain itselle tärkeisiin muihin asioihin.

Olen usein miettinyt vuosien ennen lasta olleen loppujen lopuksi todella arvokkaita. Jos haave lapsen saamisesta heti häidemme jälkeen olisi toteutunut, en usko, että olisin voinut kasvaa ihmisenä tällaiseksi. Kliseitä, kliseitä, mutta olen oikeasti tyytyväinen näin. Olen oikeastaan iloinen, että en ole se sama ihminen, joka olin vuosia sitten. Mustavalkoisuus ja tietty naiiviuus on vuosien varrella karissut, ja olen tullut kokeilleeksi asioita, jotka ovat joko tulleet jäädäkseen tai jääneet vain kokeiluasteelle. Ja niin tai näin, niin värit mustan ja valkoisen välillä ovat vahvistuneet. Tästä en osaa riittävästi sanoa, kuinka iloinen olen. On ihanaa, kun olen saanut oppia elämältä niin paljon! Sitä en sen sijaan aio sanoa (edes vahingossa), että en vaihtaisi päivääkään pois. No todellakin vaihtaisin, tai ainakin voisin vetää ne pikakelauksella läpi. On moniakin päiviä, joista en varsinaisesti ole iloinen. Mutta niiden myötä on ehkä saattanut tulla asioita, joista sen sijaan iloitsen.

Joten hyvää Lapsettomien lauantaita!
Voiko näin edes sanoa?
Haluaisin ennemmin tuoda esiin sitä iloa, vertaistuen merkitystä ja kokemusten ja tunteiden opetuksia, joita teeman ympärille liittyy. Suru ja ahdistus ovat sellaisia, jotka valitettavasti kuuluvat kestotussilla kirjoitettuna pakettiin. Mutta onneksi tunteiden kirjo on laaja myös tässäkin aiheessa, joten päivää voi viettää myös iloiten ja hymy kasvoilla. Kaikesta oppii edes jotain.

Uusi arki. Aarteemme.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Onnea me puolivuotiaat!



Vappupäivänä Hulda täytti 6 kuukautta. Aika hurjaa, puolivuotias.
Kuinka paljon hän onkaan jo oppinut! Nyt jo käännytään sekä selältä vatsalle että toisin päin, opetellaan liikkeelle lähtemistä, lähinnä peruuttaen, nauretaan ja kikatetaan. Sormiruokailujen myötä ympäristöön jää enemmän, toisinaan vähemmän murusia ja liiskaantuneita ruoanjämiä. Kenties jotain päätyy joskus masuunkin asti. Aivan viime päivien riemuja ovat tavujen opettelut, kuten "mammammam", "nännännännän" ja (suosikkini etenkin ruokapöydässä) "namnamnam". Hauskaa kuulla tytön "omaa ääntä".
Juhlahumussa eleltiin koko viikko, joskin osittain suunnitelmien muutoksissa minun ja päivänsankarin potiessa flunssaa. Jäi kummireissu aivan tykkänään väliin, mutta joskus näin.Viikonloppuna vietettiin synttärikemut tytön kunniaksi. Joskin se typistyi lopulta vain omien vanhempieni päästyä paikalle. Mutta olipa meillä sentään kukkapanta päässä ja rimpsut päällä, ilmapalloja ja synttärikakku!
Tuntuu, kuin Huldasta olisi kuoriutunut iso tyttö ihan yhdessä yössä! Muutoksen huomasi esimerkiksi ottaessani hänestä juhlakuvia. Jos ristiäisten ja joulun tienoilla oli toimittava ripeästi siksi, ettei hän nukahtaisi, niin nyt vauhtia oli pidettävä yllä siksi, että kanssani oli melko vauhdikas tyttö itsekin! Hauskaa ja koskettavaa tuo taas oli. Voi, meidän iso tyttö, mutta silti niin pieni.
(Ja oikeastaan myös onnea me vanhemmat. Mekin olemme jo puolivuotiaat Äiti ja Iskä. Ajatella.)



Monenlaista puuhaa on edelleen ollut. Erilaisia ruokia on tullut maisteltua, niin kasviksia ja hedelmiä kuin vauvanruokakokkauksiani (kuten porkkana-kuskuspihvit). Kaikki vihreä (kurkku, parsakaali ja avokado) tuntuvat olevan Huldan mieleen, ja niitä pienet kädet vievät määrätietoisesti kohti suuta välillä osuen, välillä tippuen kesken matkan. Vihreät kiinnostivat myös ensimmäisellä retkellämme. Koppasin Huldan kantoliinaan kyytiini selässä asiaan kuuluvat retkieväät ja kipusin erään vuoren laelle. Haha, jopa kuulostaa suurelta saavutukselta, kun kyse kuitenkin on vain siitä, että ajoin autolla parkkipaikalle ja kävelin tuskin kilometriä. Halusin selvittää retkikumppanini kestävyyskyvyn, jotta suru ei tule puseroon keskellä monen tunnin patikkaretkeä. Ajatus oli saada hänet unille, mutta en kai ollut ajatellut tarkkaavaisen tytön kiinnostusta. Ympärillä olevat puut, aurinko, värit, lempeä tuuli, lintujen laulut ja kukat olivat sen verran mielenkiintoisia, että niitä oli seurattava silmä kovana. Lopulta laskin seuralaiseni laavun lattialle mukaan ottamalleni pyyhkeelle, join kevään ensimmäiset retkikahvit kuksasta, syötin Huldan, viritin hänet uudelleen liinan kyytiin ja sain lopulta kuulla unilaulun alkavan ja muuttuvan hiljalleen rauhalliseksi tuhinaksi. Voi pieni! Oli jotenkin kovin suloista silmäillä mäen rinteillä olevia sinivuokkorykelmiä, nähdä auringon säteiden ilakointia vehreillä koivun ja kuusten oksilla, kuulla lintujen elämäniloista sirkutusta ja nähdä puron veden solisevan kauniisti. Yksinkertaisen ja toisaalta taas niin monimuotoisen kaunista.



Putkisaneeraus- ja muuttoasiat jylläävät kovasti mielessä joskus olon helpottuen, joskus vaikeutuen. Vesikatkosten kanssa olin jo ajatustasolla hyväksynyt elämään, mutta toisesta rakennuksesta kuuluvan metelin perusteella täällä ei sitten sen takia voi olla. Joten evakkomatkalle käy minun ja Huldan tie ensi viikolta lähtien. Mutta periksi ei anneta, me selviämme mistä vain. Kotivaihtoehtoja kartoitamme myös parhaillaan.



Kovin suurta selviytyjä-oloa minulla ei kuitenkaan ole ollut pariin viikkoon. Huomaan oman jaksamisen olevan hiukan kortilla, sillä suuritarpeisen tytön kanssa oleminen ympärivuorokautisesti ilman varsinaista "omaa aikaa" sekä kovin pätkittäiset yöt (1-4 tuntia pätkittäistä unta) verottavat kummasti voimia. Tuo putkisaneeraus tuntui lopulta olevan se viimeinen niitti ja sen tiedon jälkeen olenkin ollut melko herkillä. Pari viikkoa saatoin itkeskellä milloin lehdestä lukemalleni synnytyskertomukselle, milloin Huldan naurunkiherrykselle, milloin mielestäni hiukan epäonnistuneelle leipomukselle tai milloin vain sitä, että tyttö itki ja tarvitsi jotain. Taas. Sen olen tosin huomannut, että maitotuotteiden kokeilu osoittautui huonoksi ideaksi ja yöt kärsivät siitä melko lailla. Minkä verran on flunssallakin tai ihan vain jollain "vaiheella" olevan osuutensa, vaikea sanoa. Mennyt viikko on kuitenkin ollut melko itkuntäyteinen. Lyhyesti voin sanoa, että olen itkenyt paljon. Todella kiitollinen olen ollut ystävilleni, jotka ovat tukeneet ja kulkeneet rinnalla, ymmärtäneet. Mieheni on ollut hurjan tärkeällä paikalla myös viisaine tuntosarvineen. Kun minulla ei ole ollut edes sanoja, niin hän on kysymättä sen tarkemmin ottanut Huldan ja antanut minulle edes hetkeksi kädet vapaiksi (voidakseni hoitaa jonkin kotihomman; niitä on tuntunut nyt kertyvän). Kiitos myös vanhemmilleni, jotka ovat ottaneet koiramme hoitoon "pitkäksi aikaa" (pituudesta ei ole tietoa). On arjen iloja voida kävellä kotona paljain jaloin ilman, että tarvitsee tuntea jalkapohjissaan koirankarvoja.

Väsymyksestä huolimatta elämässä on paljon iloja. Jos kaiken "Huldailun" jälkeen jää aikaa, niin sellaisia omia "arvoja" on rohkaisevaa päästä työstämään. Olen puuhannut kirppispöytää, haaveillut uudesta kodista, haravoinut pihaa ja seikkaillut uusien vegaaniruoka- ja leivonnaiskokeilujen parissa. Olemme mieheni kanssa tullut käyneeksi arjen kiireiden keskellä hyviä keskusteluja, saaneet vahvistusta "meihin" eräiden ulkopuolelta tulevien tilanteiden vuoksi. On ollut omia menoja (Huldan kanssa) muun muassa ystäviä tavaten, kauppa-asioiden hoitamista ja sen sellaista. Iloitsen pienistä onnistumisista, kuten siitä, että olin lopulta saanut hiukan voittoa kirppispöydästäni päästen myös eroon juuri toivomistani tavaroista. Mukaan tosin lähti myös korillinen löytöjä, vaatteita Elealle. Iloinen mieli jäi myös siitä, että teetin ja postitin pari kuvaa toiselle mummolle äitienpäivän kunniaksi.

Kovasti pitäisi jo ehkä miettiä tulevia evakkopaikkoja, mutta ajatukset tuntuvat junnaavan niin paikoillaan. Olenkin nauranut jollekin ystävälleni, että niin kauan, kun ei ole pakko, haluan olla kotona. Jollain tavoin jo tuo "uhka" siitä, että kotiimme tullaan jo aikaisin, täällä on kamala meteli, eikä vettä tule moneen tuntiin, on jo kuormittanut niin, että en ole jaksanut miettiä kuin päivän kerrallaan.Tietenkin välillä on ollut vain päiviä, jolloin valinnat koostuvat puhtaasti seuraavista: pyykkien viikkaus vai astioiden lataus koneeseen? Oma syöminen vai suihku? Nukkuminen vai syöminen? Ja välistä tuntuu, että koko valintoja ei pysty tekemään, sillä Hulda on lopulta se, joka määrää tahdin. Aika tomera tyttö, sanoisin. Usein tosin tuntuu, että sekin rauhoittaa kummasti, kun hänet koppaa vaikka kantoliinaan tai juuri nettikirppikseltä ostamaani kauniiseen (ulkonäköhän vaikuttaa kantokokemukseen!) kantoreppuun ja tyttö pääsee näkemään puuhailujani.

Kaiken kaikkiaan varsin vauhdikasta ja ihanaakin arkea. Ja aika rankkaakin välillä.


tiistai 23. huhtikuuta 2019

Rohkeutta. Nyt.

Taloyhtiössämme aloitettiin viime viikolla putkisaneeraus. Menemättä tarkemmin tiedottamiseen ja aikataulumuutoksiin kerron vain lyhyesti, että tilanteen ei pitänyt alun perin koskea meitä. Aivan vielä vesikatkokset eivät ole arkeamme, mutta tulevaisuudessa vettä ei tule arkipäivisin työpäivien aikana, alkaen jo kello 7. Sinänsä asiasta kuin asiasta voi selvitä; tähänkin olen keksinyt paljon käytännön ratkaisuja. Mutta kyllä tilanne stressaa meitä molempia. Minäkin olen täällä kaiket päivät Huldan ja koiran kanssa tietämättä tuleeko asuntoon tänään joku vai onko vain vedet poikki. Asia on alkanut ajan myötä ahdistamaan enemmän ja enemmän, ja viime yönäkin itketti ja tärisytti.
No niin, jotta en jahkaisi tuota asiaa tässä, niin muuttoajatuksemme ovat kieltämättä aktivioituneet. Taas.



Tällä kertaa edessä on jotenkin isommat panokset. Tuntuu siltä, että nyt tehdään oikeasti isoja ratkaisuja. Mitä me todella haluamme? Missä oikeasti haluamme asua? Mikä on Huldalle paras? Ja olisiko kuitenkin parempi hakeutua lähemmäs töitä, ystäviä, seurakuntaa... siis koko muuta elämää? Onko tietynlaiset haaveet vain jokin "idylli" tai jotain sellaista, jota "kuuluu tehdä"? Olisiko minusta johonkin tiettyyn asumismuotoon vai riittäisikö minulle toisenlainen? Kuinka valmis olen puuhaamaan ja huolehtimaan vai kaipaisinko ennemmin vapautta ja aikaa muille asioille?

Asian ytimessä
Tiedän.Näitä on jahkattu monen monta vuotta, ja se ehkä kertookin asian hankaluudesta ja prosessoinnista. Mielikuvissani minusta on tarkoitus tulla toimelias maatalon emäntä, joka hoitaa kasvimaat, puutarhat, leivinuunit, isot pirtit ja aitat, lapset ja eläimet ja käy siinä sivussa kolmivuorotyössä. Tuohon yhtälöön toki kuuluisi vielä omat harrastukseni ja ystäväni. Ihan kuin minulla olisi jossain vaiheessa tuplamäärä aikaa. Nykyisen asuinpaikkaamme vaikuttaa todella paljon myös omat tunteeni ja muistoni; olenhan kotiseudullani. (Voi, kun joskus voisi tehdä vain muuttoratkaisuja ilman mitään tunnesiteitä!) Aika on tehnyt tehtävänsä ja tietyistä ääripäistä olen jo päässyt irtaantumaan. Emme ole muuttamassa maalle. Mutta loppu onkin vielä auki. Mikä lopulta on se meidän juttumme? Mitä arvotamme asumisratkaisuissa? Missä meidän on hyvä olla? Ja toisaalta taas: missä me voisimme vielä paremmin? Uskoisin vuosien prosessoinnin tuottaneet hiljalleen sitä, mitä kohti haluamme mennä. On tärkeä pysyä avoinna ajatuksille ja oloille, olla rehellinen itselleen.

Rohkeus on se, mitä tarvitsisimme. Rohkeutta todeta, että minusta ei sittenkään ole maatalon emännäksi. Check. Rohkeutta todeta, ettemme muuta maalle. Check. Rohkeutta tiedostaa, mitä oikeasti haluamme, kokonaistilannetta ajatellen. Hmm.
Rohkeutta tehdä ratkaisuja, kuunnella sydäntä, toteuttaa haaveita, tehdä arjesta sellaista, mikä on hyvää ja kestävää. Rohkeutta olla avoin sille, mitä elämä on nyt, mitä me arvostamme ja mihin haluamme panostaa. Rohkeutta tehdä meidän perhettämme tukevia asioita.
Rohkeutta. Nyt.

Asiat ovat vireillä. Olemme menossa katsomaan neljää asuntoa. Toivotaan parasta.



----

Elämässä on ollut muitakin pohdintoja. Yhden niistä ratkaisin viime viikolla aika spontaanisti, kun Hulda tuntui olevan niin tavattoman kiinnostunut minun ruuistani. Niinpä nakkasin tytön syöttötuoliin ja tarjoilin hänelle gourmet-aterian: banaania, omenaa ja kurkkua. Tyttö tiesi heti jutun juonen ja pääsi sormiruokailun ytimeen. Ja siivouspalvelu oli tehokas ja omatoiminen. Koiralla koitti onnenpäivät. Tähän mennessä ollaan ehditty maistamaan jo banaania, omenaa, kurkkua, perunaa, bataattia, porkkanaa, parsakaalia, avokadoa, maissinaksua, kaurapuuroa, päärynää, karpaloa (!!) sekä smoothieta, jossa oli banaania, päärynää ja mansikkaa. Aijai. Ja miten onkaan mukavaa, kun voimme ruokailla yhdessä!



Spontaanius on näemmä parasta.
Päätin eilen kokeilla aika extremesti maitotuotteita ja nähdä, kuinka se vaikuttaisi Huldaan. Sen sijaan, että olisin maltillisesti syönyt yhden juustosiivun, esitinkin kainon toiveen miehelle jäätelöstä. (Tosiasiassa en vain keksinyt, mitä maitotuotetta minun todella tekisi mieli. Olen niin tottunut ja tykästynyt vegaanituotteisiin.) Tai toiveeni oli lähinnä haikailua, mutta niin vain reipas mieheni nakkasi takin takaisin päällensä ja paineli iloisesti kauppaan. Kai hän toisaalta kaipasi jotain työpäivän päätteeksi. Tuomisina oli Ben&Jerryn Cookie Dough -jäätelöä ja Daim-minipuikkoja. Huh, yritä nyt sitten tuosta päättää. Otin molempia.
Mitä tapahtui seuraavana yönä?
Minua itketti putkisaneerausahdistus, mutta Hulda vain itki nälkäänsä, söi ja nukkui. Kaikki ainakin vielä hyvin.

Siivouspalvelu toimii vikkelästi ja oma-aloitteisesti
Olen myös pähkäillyt vaunujen "taapero-osan" käyttöönoton aikaa. Milloin se pitäisi tehdä? Miten sitten puen Huldan? Nytkin mittari hipoo jo +15 astetta, joten pähkäiltävää on. Viime viikolla tapasimme vauvauinnista tapaamani uuden tuttavani tyttärensä kanssa. Olipa 1,5 kuukautta vanhempi tyttö niin ison oloinen istuessaan vaunuissa hienot aurinkolasit päässään! Hulda tuntui niin pieneltä vielä, kun sitten sisällä katseli toisen touhottamista ja ryömimistä. Meidän tyttö pyörii vielä paikallaan ja mutta tahtoa eteenpäin olisi. Mutta jospa ne vaunu- ja pukeutumisasiat ratkeavat yhtä jouhevasti kuin sormiruokailun aloittaminenkin.

Toisaalta uusimmassa Vauva-lehdessä päästiin oivasti lähelle omia pohdintojani erään henkilöhaastattelun myötä.
"- Vauva-arjessa oli niin oaljon epävarmuutta siitä, teenkö oikein. Siitä tuli hetkeksi fiilis, että olen huono kaikessa, myös asioissa, joissa tiedän olevani hyvä. ---
- Tosi moni oli ensimmäisen lapsen kanssa kotona. Heidän kanssaan tuli viimein fiisli, että muutkin ovat yhtä pihalla kuin minä.
Aiemmin Höyden oli luullut, että kaikille muille vanhemmuus on helppoa hommaa eikä koskaan herätä epävarmuuden tunteita.
- Ajattelin, että juuri minä hoidan äitiyttä vähän surkeasti. Ryhmän ansiosta tajusin, etteivät kaikki muutkaan esimerkiksi pääse joka päivä ovesta ulos. ---
Täydellisyyteen pyrkiminen ei ole tärkeää."

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Puuhasteluja ja pohdintoja

Olipa kerran tunne, joka ei suinkaan tullut siitä, että aamun aloittaa tempaisemalla aamukahvit pitkin pöytiä ja lattiaa (ilman vauvan osallisuutta asiaan). Se tunne tuli siitä, kun saa aikaiseksi jotain "omaa". Olen pitkään jo mielessäni puuhaillut kirppispöytää, siirrellyt Huldan pieneksi jääneitä vaatteita "poismenevien" pussiin, sinne samaan, jossa ovat myös muutamat nettikirppisten hutiostokset. Samalle kirppispöydälle kaavailen asettelevani myös astiaston osia, joita olen saanut lahjaksi 13-vuotiaana. Haluaisin jo jotain uutta astiastoa, joskin ymmärrän, että se ei välttämättä ole prioriteettilistan kärjessä. Mutta kai sitä voi ainakin hiukan edistää yrittämällä myydä nykyisen astiaston osia, jotka ovat jääneet käyttämättä. (Minulta siis kysyttiin ollessani 13-vuotias mitä astiastoa haluaisin alkaa keräämään. Ja koska en tiennyt mitään muuta, kuin mummolassa olleen Kultakeramiikan Sinisen, niin sitä olen sitten vuosien varrella tullut saaneeksi... Ja paljon. Makumieltymykseni ja astiastoista tietämiseni ovat ehkä hieman muuttuneet.) Kirppisteemalla jatkettiin ja kyhäsin vielä nettikirppikselle kansion myytävistä vaatteista. (Joka hetkeä myöhemmin poistettiin, koska en ollut osannut tehdä kansiota sääntöjen mukaan. Enkä ihan käsitä, miksi muut sitten saivat tehdä noin.)

Tai entäs tämä! Kokeilin eilen vegaanista artisokkapizzaa Chochilin ohjeella. Ihan hauskan makuista siitä kyllä tuli, joskin pizza oli himpun verran liian kauan uunissa. Oli ainakin rapea pohja. Innoissani olin eilen myös haalinut kaupasta muutamia tarvikkeita tulevaan vegaaniseen kokeiluun, mutta koska pizzaa tulikin sen verran paljon, niin kokkausintoa on maltettava hillitä ainakin huomiseen. Tai sitä seuraavaan päivään.




Aika tosi kiva tunne tuli myös siitä, kun saimme eilen katsottua mieheni kanssa elokuvaa. En edes muista, milloin olisin katsonut kokonaisen leffan ja vielä pysynyt juonesta kärryillä. Edellinen oli joskus kuukausia sitten, ja silloin koko filmi meni jumppapallolla pomppiessa, kämppää kiertäessä, Huldan itkeskellessä sylissäni. Yritin hiukan napostella dippivihanneksia, mutta totesin sen aika turhaksi, jos meinaan kovastikin pomppia pallolla. Tuolloin oli pakko pyytää miestä vielä kertaamaan juoni. Mutta tällä kertaa, vaikka Hulda veikin osan huomiosta, tällä kertaa ihan vain imetyksen ja seurustelun myötä, pysyin juonesta selvillä ja ehdin tajuamaankin asioita. Aika hauska pieni arjen juttu.

Tänään voisi lähteä taas, kuten lähes tulkoon joka päivä, vaunulenkille. Taivaalla ei näy pilven hattaraakaan ja lämpö on noussutt aamun aikana -8 asteesta jo klo 9 mennessä -2 asteeseen. Kunhan tästä vielä päästään liikkeelle, niin oi että. Kiva olisi käydä paikallisella kirppiksellä, joka tosin tuntuu olevan kovin kasarihenkinen, mutta tuo karvakaveri haittaa hiukan sisätiloihin poikkeamisia.
Suunnitteilla on myös empiirinen tutkimusretki, jonka toteuttaisin Huldan kanssa "tässä jonain päivänä". Ajatus on lähteä suuntaamaan kaupunkiin ja kirppiskierrokselle vain julkisia ja jalkoja käyttäen. Olen aika vahvassa käsityksessä, että meiltä ei oikein pääse kaupunkiin kovin fiksusti (ellei fiksuksi lasketa sitä, kun menin kerran yövuoroon pikavuorolla, juoksemalla ja kaupunkilinjalla yhteensä 1,5 tuntia, kun normaalisti matkaa töihin tekee omalla autolla noin 35 minuuttia). Luullakseni vaunutkin voisi ottaa linja-autoon, miksi ei voisi? Kenties Hulda menisi hyvin sylissäni. Haluaisin selvittää myös sykemittaria avuksi käyttäen, mitä tarvitaan ajallisesti ja kävelykilometrillisesti siihen, että kävisi vauvan kanssa linja-autolla kaupungissa, 1-2 kirppiksellä, kenties syömässä. Syy tähän on hyvinkin ajankohtainen: ilmasto-asiat. Miten mielelläni suosisin julkisia, mutta haluan ensin ottaa selvää käytännön tasolla, onko se oikeasti niin huono täällä, kuin missä käsityksessä olen. Junallahan pääsee pääkaupunkiin varsin näppärästi, mutta junalle pääseminen taas vaatii oman auton. Tai sitten linja-auton, mikäli sen käyttö onnistuu. (Selvennän, että emme asu missään pikkupikkukylässä, josta kulkee linja-auto kerran päivässä. Täältä menee lyhyellä tarkistamisella 10 vuoroa päivässä kaupunkiin,tosin rajatulla aikavälillä.)

Toisaalta odotan mielenkiinnolla sunnuntaisia eduskuntavaaleja. Hämmentää. Olen jotenkin erikoisen kiinnostunut näistä vaaleista, mutta hyvä vain. Suunnitelmissani on käydä äänestämässä, juoda sitten vaalikahvit ja pitää illalla vaalivalvojaiset. Toivon kovasti, että tulevalla kaudella päästään edistämään itselleni tärkeitä arvoja.

Sain eilen uusimman Simpukka-lehden. Jotenkin tuo lehden näkeminen toi ensin olon, että haluanko enää edes lukea sitä. Jokin etäinen kiputunne pisteli olossa. Sitten lehti jälleen imaisi mukaansa mielenkiintoisilla ja koskettavilla jutuillaan. Myös jäsenmaksut tälle vuodelle ovat ajankohtaisia, ja jäin niitäkin pohtimaan. Olisiko minun tarvetta enää kuulua Simpukka-yhdistykseen? Toisaalta nuo aiheet eivät varmasti koskaan jätä taakseen ja toisaalta vertaistuella ja tuollaisella yhdistystoiminnalla on todella paljon voimaa! Jos olen itsekin saanut Simpukalta tukea ja apua, niin todellakin haluaisin muidenkin saavan sitä jatkossa. Ja mistä sitä tietää, vaikka teema tulisi vielä koskettamaan meitä myöhemminkin... Toivottavasti ei.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Asioita, joita ei tarvitsisi vielä miettiä

Työasiat ovat pyörineet paljon ajatuksissani viime viikkoina. Toki ne olivat olleet "taustalla" koko ajan kärkkyessäni erästä työpaikkaa, ja etenkin sen jälkeen, kun toimi tuli lopulta hakuun. Nyt olo oli paljon levollisempi, kuin esimerkiksi syksyllä. Nyt olin jotenkin paremmin sinut ajatuksen kanssa, jos en saisi paikkaa; olisinhan silti edelleen maailman parhaan "työnantajan" leivissä täällä kotona, eikä mikään vielä muuttuisi. Mutta kyllähän se työ oli koko ajan mielessä, kun tavallaan kyttäsin puhelinta. Tai en kytännyt, mutta... Mielessä se silti oli. Onneksi meillä oli perheenä niin ihania päiviä, että vaikka kutsua työhaastatteluun ei tullut, ja se kirpaisi, niin oma perhe oli kaikista suurin ilo ja onni. Jätin asian sikseen.


Sitten tapahtui pari kohtaamista entisten työkavereideni kanssa, saivat ajatukset taas pyörimään työasioissa, haikein, katkerin, surullisin, hämmentynein, turhaantunein ja toisaalta lopulta myös avoimin mielin. Sisu ei anna periksi vain lähteä vakipaikastani, sillä aion yrittää siellä sitten, kun jossain vaiheessa palaan. Kaipuu olisi entiseen työpaikkaani, jonne voisin keikkailla jossain vaiheessa. Toisaalta mielen taistossa yrittää jyrätä myös ikävä ajatus ammatti-osaamisesta. "Ne ovat vain tyytyväisiä, kun pääsivät susta! Siellä on niin paljon parempia!"

Haluan kuitenkin luottaa siihen, että asiat järjestyvät hyvällä tavalla. Jonkin aikaa asioissa tulee varmasti pyörittyä. Toisaalta tänä aamuna herätessäni oli ajatuksissani uudenlainen, vapautuneemman kaltainen pohdinta: mitä, jos paikka ei oikeasti olisikaan enää se, mihin haluaisin palata?
Nyt kysymyksellä oli uusi sävy, ei pakon alla, nurkkaan ahdettu, "itsepä pilasin kaiken" -ajatuksella ryyditettynä. Nyt kysymys oli täysin avoin, vapaa muista tunteista.
Se vain kysyi: "Entä, jos minä en haluakaan palata sinne enää? Entä, jos haluan todella tehdä jotain muuta?"
Iso muutos täytyy käydä myös ammatti-identiteetissäni. Enhän ole tehnyt muuta, kuin tietyn potilasryhmän kanssa töitä. Mikä sitten olisin? Mikä on ammatti-identiteettini?


Näitä asioita ei todella olisi tarve miettiä. Mutta joskus joku asia vain jää painamaan mieltä, vaikka kuinka olisi onnellinen tästä elämäntilanteesta ja hetkestä. Olen kyllä. Mutta en ole myöskään "äitirobotti", joka kykenee vain yhteen "moodiin". Viime aikoina olen ajatuksissani seikkaillut niin entisessä elämässäni, työelämässä että äitiyden hetkissä. Viime päivinä olemme joutuneet pohtimaan myös ihan käytännön ratkaisuja asuntoomme tulevan putkisaneerauksen vuoksi. Huh, kolme kuukautta niin, että useiden työpäivien aikana ei tule vettä. Minä, vauva ja koira. Ou jea.


Mutta onneksi elämä on käytännössä kuitenkin ihanaa. Pinnan alla välillä velloo erilaisia ajatuksia, mutta miten hauskaa on sitten vain puuhata ja tehdä muuta. Käydä uudelleen vauvauinnissa, nyt Mumma (äitini) mukana. Opetella lisää syömisistä, tehdä lisää soseita. Tai sitten ihan vain leipoa koko päivä! Mten nautinkaan saadessani pitää eilen Nosh-vaatekutsuja. Nautin siitä, että sain selailla toinen toistaan ihanampia reseptejä ja sitten toteuttaa niitä joko Hulda kantorepussa tai sitten äitini kanssa vaunulenkillä. Sanoinko jo, että niiiiin nautin?
Olin lisäksi ottanut oikein mieluisan teeman, ja leiponut kaiken vegaanisena. Miten ihana juttu olikaan, kuinka hyviä ohjeita nuo olivatkaan! Suuret kiitokset siis Viimeistä murua myöten -, Urbaanivegenda- ja Ruokakonttuuri-blogeille! Myös Chocochili on minulla runsaassa käytössä, mutta nyt en leiponut sieltä mitään.


Ilta oli ihana, tupa täynnä upeita naisia, neljä söpöä vauvaa ja kivoja vaatteita. Toki oma huomioni meni vauvan kanssa olemiseen, mutta hauska mieli jäi illasta. Tällä kertaa olikin kiva saada tilattua jotain Huldalle; viimeksi en tainnut löytää mitään. Vuosi sitten rohkenin tehdä ensimmäiset hankinnat emännöimilläni kutsuilla. Pohdiskelin vaatteiden esittelijälle (työkaveri-ystävälleni) haluavani tilata pari bodya "ystäväni tulevalle vauvalle". En uskaltanut vielä kertoa, että kyse oli omasta pienestä vauvanidustani. Tilanne oli tuolloin, naistenpäivänä, suunnilleen rv 6. Mutta sen oli kuulemma nähnyt kasvoistani. Ja nyt Itu sai olla mukana kutsuilla!


Aika näyttää, mihin elämä kuljettaa.
Luotan asioiden kuitenkin järjestyvän.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

#olenvalmis

Kun minä olin nuori koin jonkinlaisen "ympäristöherätyksen". Tajusin yhtäkkiä rakastavani luontoa todella paljon, ja koin  maailmantuskaa siitä, missä jamassa moni asia oli. Koin tuskaa myös monien ihmisoikeuksia koskevien epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi. Niinpä ryhdyin ministi kampanjoimaan paremman maailman puolesta. Olisin kovasti halunnut kasvissyöjäksi, jota vanhempani vain naureskelivat. Tehtailin kuvistunneilla luonnonsuojelemiseen liittyviä töitä. Suosin kierrätettyjä vaatteita ja tavaroita (kohdallani se tarkoitti äitini 70-luvulta peräisin olevia vaatteita, olinhan myös keskellä omaa retrohuumaa). Luin netistä kasvissyönnistä, luonnonsuojelemisesta, Kerää roska päivässä -liikkeestä, kestotuotteista, ja tilasin itselleni solidaarisuuskalenterin, kestositeitä ja kuukupin. Olisin kovasti halunnut kuulua johonkin porukkaan. Johonkin, jossa olisin voinut purkaa jäsentelemättömän tarmoni ja maailmantuskani. Nyt olin yksin, ja minulle vain naureskeltiin. Ymmärrän toki, että tehomaataloustuottajien perheessä kasvissyönti saattoi vaikuttaa jopa pilkanteolta, sillä riippuihan leipämme siitä, paljonko lehmät lypsivät. Jotkut ystävänikin pitivät minua hieman pilkkanaan. "Ihme puunhalaaja." Paasasin kotona kierrätysasioista, ja kerran äitinikin jopa tuumasi jokunen kuukausi ennen vaihto-oppilaaksi lähtemistäni: "Toivottavasti et sitten puhu siellä isäntäperheessäsi noista asioista."


Toki nuoren maailma on melko mustavalkoinen. En tänä päivänäkään koe olevani kuten Greta Thunberg, tuo rohkea ja tiedostava ilmastolakon aloittanut nuori. Ei minulla ollut kovin järkevää tietotaitoa tai myöskään logiikkaa asioissa. Koin vain suurta tuskaa maailman tilan vuoksi. Minulla ei ehkä ollut kovin paljon keinoja, mutta sen tiedostin, että jotain on tehtävä. Nyt jälkikäteen ajateltuna toivon, että minulla olisi ollut joku aikuinen tai edes ystävä, jonka kanssa jäsennellä näitä asioita, kohdistaa niitä jotenkin järkevästi ja opetella myös pohtimaan asioita monelta kantilta. Noh, asiat toisaalta vinksahtivat "hieman" jossain vaiheessa, ja ehkä ympäristöteoksi saattoi kuvitella sen, että mitä vähemmän syö, sen ekologisempaa. Just.

Ympäristöasiat ovat olleet viime vuosien kuumin puheenaihe, varsinkin tulevien eduskuntavaalien alla. Huomaan, että jollain tavalla hurraan sille 15-vuotiaalle minulle: "Oi, katso! Et ole väärässä! Nyt sinulla on paljon samankaltaisesti ajattelevia, et ole yksin! Et ole tyhmä haihattelija!". Jollain jännällä tavalla olen ajatellut niitä ilmastolakkoilevia nuoria haikeuden kaltaisella lämmöllä ja kunnioituksella. Kuinka rohkeita ja viisaita nuoria! Juuri noin, hyvä hyvä! Mutta haikeus juurikin siitä, että koin itse olevani aikoinani väärin ymmärretty. Mutta itsesääli sikseen; se ei ole todellakaan mikään suuri juttu tässä tekstissä tai ajatuskokonaisuudessa.
Koskaan aiemmin en ole ollut näin kiinnostunut vaaleista, ja viime viikkoina olen käyttänyt ennätysmäärän aikaa täyttääkseni erilaisia vaalikoneita ja tutustuakseni eri ehdokkaisiin. Viime yönä taisin päästä valintaani, sillä olen puntaroinut kovasti parin puolueen sekä "kodinperinnön" kanssa. Intuitio kuitenkin kehottaa nojaamaan siihen puolueeseen, joka on mielessäni vahviten. Kuinka vapauttavaa onkaan, kun tässäkin asiassa saa tehdä juuri niin, kuin itsestä tuntuu. Niin, kuin kokee tärkeäksi.


Instagramissa on pyörinyt hetken aikaa #olenvalmis-kampanja. Sen tarkoituksena on ilmeisesti kertoa päättäjille erilaisista ilmastoteoista, mutta itse huomaan sen olevan melkoinen motivaattori ja ideapankki. Ensinnäkin olen todella, todella iloinen niin monen ihmisen pohdinnoista ja siitä, miten laaja ilmiö tämä on. Kuinka moni ottaa ympäristöasiat todesta ja on myös valmis tekemään asioita edistääkseen asioita! Vau vau! Toisaalta huomaan sen männävuosien nuoren riehaantuvan mielessäni. "Jihuu! Nyt saan olla ja tehdä, kuten hyvältä tuntuu!" Olen saanut enemmän työkaluja asioihin, mutta myös rauhan ja syvällisyyttä. Vapauttavaa.


Olen valmis tekemään asioita ympäristön hyväksi. Osaa asioista teenkin jo, mutta on hyvä pysähtyä miettimään niitä sekä mitä muuta voisi tehdä. Pohdin muun muassa kasvis- ja vegaaniruokavaliota, menojen yhdistämistä, hävikkiruoan minimoimista, halpavaateketjujen välttämistä (laatuun ja kotimaisuuteen panostaminen), nykyisten kestotuotteiden ja uusien mahdollisuuksien käyttämistä sekä erilaisten aineettomien tai hyödyllisten lahjojen antamista. Haluaisin hyödyntää kirpputoreja enemmän, kuin vain Huldan vaatteiden ja tarvikkeiden osalta. Olemme käyneet mieheni kanssa hyviä keskusteluja liittyen asumiseen ja liikkumiseen. Muutto tulee olemaan meillä edessä luultavasti puolen vuoden-vuoden päästä, ja silloin on hyvä tehdä ympäristöystävällisiä ratkaisuja. Millainen asumismuoto, kuinka sitä lämmitetään? Kuinka paljon oikeasti tarvitsemme neliöitä ja mitä kannattaa roudata mukana? Ja sijaintiin vaikuttaa myös autopolitiikka, jota täytyy myös miettiä. Ja ajankohtaisesti ajatellen aion antaa ääneni sellaiselle ehdokkaalle, joka ajaa ympäristöön ja ihmisoikeuksiin liittyviä asioita. Olisi myös ihana, jos Hulda oppisi kunnioittamaan ja rakastamaan luontoa niin, että hän haluaisi pitää sitä hyvänä ja viettää aikaa siellä.