tiistai 5. huhtikuuta 2022

Loputon vauvakuume

En tiedä, tuleeko enää kirjoiteltua synnytyskertomusta tänne (onko sille edes kysyntääkään). Olen sen jo kirjoittanut itselleni sekä tuoreeltaan koneelle että joku aika sitten käsin päiväkirjaan. Hyppään siis vain ajatusten höpöttelyyn.

Vauva on nyt 6 viikkoa ja 1 päivän ikäinen. Hän on ihana. Siitäkin huolimatta, että poistuimme tänään  paikalta tunnin päästä, kun olimme yrittäneet osallistua erääseen naisten iltaan. Vauva oli sen verran itkuinen väsymyksestä, että lopulta vain totesin, että lienee kaikille parhain, että menemme kotiin ja vauva saa rauhoittua yöunille. (Okei, myönnettäköön, että tuo ilta ei varsinaisesti tuntunut "omimmalta", joten en ihan hirveästi laittanut pahakseni aiempaa poistumistamme).

Ja googlaan jo, kuinka pco voi muuttua raskauden jälkeen ja millainen esimerkiksi 35-vuotiaana (täytän loppuvuodesta) hedelmällisyys olisi minulla. Jokainen raskaus- ja vauvauutinen saavat minussa aikaan vihlauksen, mutta onneksi pehmeämmän kuin Huldan synnyttyä. Ihan kuin muiden uutiset olisivat minulta pois... Mutta silti poden vauvakuumetta. Sylissä on vieläkin tilaa. Haaveilen uudesta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta, isommasta perheestä. Ihan hullultahan tämä kaikki kuulostaa, ja usko tai älä, tunne on kuitenkin rennompi tällä kertaa kuin esikoisen jälkeen. Silloin kaikkia hetkiä varjosti suru siitä, jos ne jäisivätkin ainutkertaisiksi. Nyt sitä ei ole samalla tavoin, sillä onnekkaasti meillä on nyt kaksi lasta.❤❤❤

Arki on solahtanut tosi mukavasti käyntiin ja nautin vauhdikkaasta ja touhukkaasta arjestamme kerhoineen, ulkoiluineen, kyläilyineen ja arjen touhuineen. Sitten onkin ihan hassua tajuta, että vauva on tosiaan vasta noin pieni, eikä ristiäisiä ole vieläkään pidetty (niihin on vielä 2,5 viikkoa aikaa)!

On ollut ihanaa huomata, että Huldan kaltaisia vatsavaivoja ja itkuisuutta ei ole ollut Tähti-vauvalla. Toki itkuisuutta on aika ajoin, mutta se yleensä selittyy esimerkiksi väsymyksellä.

Hah, ei päässä liikukaan tämän enempää. Taidan lopettaa iltamyöhään kupastamisen ja mennä muiden lailla nukkumaan. Herkästi sitä tulee nykyään vain jäätyä valvoskelemaan, kun muu talo on hiljentynyt.



torstai 3. maaliskuuta 2022

Onnellinen❤

Vauva on nyt 10 päivän ikäinen. Aika tuntuu menneen siivillä ja silti kaikki on jotenkin pysähtynyt. Minun tekisi hirveästi mieli kirjoittaa tänne synnytyskertomus, mutta tarvitsen siihen paremmin aikaa ja tilaa. Itselleni olen sen jo kirjoittanut, sillä prosessoin asioita kirjoittamalla ja puhumalla. Minua onkin naurattanut, että jokainen ovesta sisään astunut on tuskin saanut takkia pois päältään, kun olen jo täydessä vauhdissa kertaamassa vauvan syntymää.

Huomaan, että mieli on täynnä ajatuksia, jotka eivät ole oikein päässeet liikkeelle. Arki on ollut ihanaa ja intensiivistä, ja nyt kaksin vauvan kanssa oikein ihmettelen, että kuinka paljon tilaa nyt onkaan. Kun ne ajatukset osaisi vain pukea jotenkin sanoiksi. Nyt vauva nukkuu sylissäni ihanaa tuhina-untaan, eikä ajatukseni jotenkin ehdi viipyillä vain synnytyksessä.

Olen valtavan onnellinen. Tuntuu, kuin palikat alkaisivat olla kohdillaan, vaikka olemmekin vasta uuden elämän alussa. Paljon tulee olemaan vielä opeteltavaa ja varmasti on hetkiä, jolloin ei jaksaisi. Mutta kokonaistilanne on nyt aivan unelma.

Ja oikeastaan ikävöin jo raskautta, vauvamahaa, vauvan ja synnytyksen odottamista, synnytystä, ensipäiviä sairaalassa ja kaikkea tätä. Mutta nyt kaikki on erilaista kuin esikoisen kohdalla: nyt mieltä ei varjosta suru, että saisimme kokea asioita vain kerran. Tässä me nyt olemme: toistamiseen vauvavuoden alussa!❤🙏

Itseasiassa minulla on ollut vauvakuume jo saman tien vauvan synnyttyä.😁💕

Olo on ihmeellinen ja kiitollinen. Oi, kuinka olenkaan kiitollinen!🙏🙏 

Paljon toki auttaa se, että voimme kaikki hyvin. Synnytys meni tosi hienosti, imetys alkoi sujumaan varsin nopeasti, vauvan kanssa on mennyt hyvin ja uusi arki innokkaan ja rakastavan (mutta ymmärrettävästi myös aika ajoin reagoivan) isosiskon kanssa alkanut vauhdikkaasti. Iloitsen siitä, että mieheni on nyt heti pitkällä isyyslomalla ja lomalla, ja että saamme opetella tätä kaikkea yhdessä.❤ Vauva on kasvanut hienosti ja eilen pääsimme ensimmäistä kertaa ulkoilemaan!

Joten palaan.❤



tiistai 22. helmikuuta 2022

Tähti-vauva

Niin sitten kävi, että pieni poikamme syntyi varsin nopeasti, noin 6 tunnin synnytyksellä aamuyöstä 21.2.❤

Palaan vielä asiaan, nyt nuuskuttelen söpöläisen tuoksua ja käymme kohta nukkumaan (not). Huomenna pääsemme todennäköisesti kotiin.

Meillä on kaikki juuri nyt oikein hyvin.❤



lauantai 19. helmikuuta 2022

Kai se synnytyskin joskus koittaa

Olen ollut hereillä kello viidestä; koko muu talo nukkuu. Pidin ylösnousun rajana kuutta; en ehkä jaksaisi nousta aiemmin vain haahuilemaan. Jos aikoisin selata puhelinta, niin miksi en tekisi sitä käpertyneenä peiton alle. Kuuden tienoilla selässä ja vatsassa alkoi tuntua taas jännää tunnetta, joka on tässä parin tunnin aikana voimistunut ja muuttanut myös hieman muotoaan. Tajusin hetki sitten, että ai niin. Onhan tässä synnytyskin vielä, edelleen, edessä. 

Nyt raskausviikkoja on kasassa 40+6, ja kieltämättä olo on alkanut olemaan jo aika "lässähtänyt". On kuin pitkän treeni- ja valmistautumiskauden jälkeen joku antaisi lähtölaukauksen muutamaankin kertaan: "Paikoillanne, valmiit... tai ei sittenkään!"
Viikko sitten totesinkin vauvalle, että ilmoitteleppa sitten vaan reilusti, kun ajattelit tulla; minä käyn sitä odotellessa retkellä ja jatkan elämääni.

Puhuin jo tammikuun alussa, että tämä vauva ei taatusti malta odottaa laskettuun aikaan (13.2.), sillä sen verran matalalla hän tuntui jo poraavan. Minulle myös sanottiin jo noihin aikoihin, että onpa maha jo alhaalla. Toki mikäänhän ei ole varmaa, ennen kuin jotain tapahtuu, mutta intuitioni sanoi, että hyvä, jos helmikuun puolelle päästään... Ja tässä sitä edelleen ollaan, vauva mahassa muljuen.

Kolmisen viikkoa sitten alkoi tapahtua. Eräänä iltana vatsa- ja selkäsäryt alkoivat koventua tuntien aikana, joten päätin ennakoida yötä vasten ja järjestimme lapsemme yökylään isovanhemmille. Isäni oli kovin tohkeissaan ja innoissaan, toivotti onnea ja tsemppiä ja kaikkea hyvää.
Aamulla laitoin viestin:
"Huomenta, täällä ollaan aamupalalla - kotona."
Olo olikin rauhoittunut, eikä siitä enää hetkeen muuttunut. Tyttö palasi kotiin, oli iloinnut yökyläilystä, mutta omalla tavallaan myös reagoi ja purki mahdollista jännitystään.
Koitti ilta. Nyt ne tuntuivat vieläkin vahvemmilta, supistukset. Tilanne eteni lopulta niin, että heijattuani jumppapallolla lämpöpussia vatsalla pidellen, Panadolkin taustalla vaikuttaen soitin puolilta öin synnärille, että olisikohan syytä ennakoida... Kipeät supistukset tulivat tuolloin 5-3 minuutin välein, mutta koin edelleen pärjääväni. No, kristallipalloahan ei kätilölläkään ollut, joten kehotti vain kuulostelemaan oloa. Tästä hetkeä myöhemmin olo uskomatonta kyllä laantui, ja ilmoitin hölmistyneelle miehelle, että painun nukkumaan. Ja se siitä. Noin vain.

Joitakin öitä on myös tullut valvottua, 2-6 tuntia kerrallaan. Supisteluja kellottaen. Kunnes on taas koittanut aamu, eikä mitään ole tapahtunut.
Esikoinen vain syntyi. Ei silloin ollut tällaista, ja olin ollut siinä käsityksessä, että uudelleensynnyttäjällä tilanne etenee nopeammin. Mutta kaikki onkin mennyt aivan päinvastoin.

Sinänsä kaikki on ihan hyvin. Ehkä eniten ärsytystä vain aiheuttaa se, ettei elämää voi oikein suunnitella, ja että (etenkin alkuun) koin, että tilanteen etenemättömyys olisi muiden mielestä jollain tavoin oma vikani. Enkö nyt yhtä synnytystä saa etenemään? Vanhempieni oli aluksi vaikea ymmärtää, että supistukset vain loppuivat, eikä mitään sittenkään tapahtunut. Ymmärrän myös mieheni stressin töiden suhteen, ja siksi hänkin kyseli jatkuvasti olostani. Koen myös, että meillä on erilaiset tavat käsitellä asiaa. Siinä missä itse touhuan ja puuhaan, järjestän tekemistä ja menemistä, jämähtää mieheni ilmeettömänä paikoilleen. Joskin se tuntuu minusta siltä, kuin hän pyörisi ympäriinsä stressaantuneena saamatta mitään aikaan tai puhumatta mitään. Kun työnantaja sitten ehdotti hänen voivan pitää pari lomapäivää, totesin puoliksi tosissani, puoliksi vitsillä, että sitten saa myös tehdäkin jotain. Jos meno yhtään menee stressipyörimiseksi, niin passitan hänet takaisin töihin. Onneksi mies ymmärsi vitsin.

Tekemisestä ei ole ollut puutetta, sillä harva se päivä olen ollut kolan varressa ja kolannut lunta tuntikausia. Se ei liene yllätys tänä talvena. Onni onkin, että vointini on ollut sen verran hyvä, että olen kyennyt tekemään asioita. Kolaamaan lunta, hiihtämään, käymään salilla (kerran. Pitkästä aikaa!! Ja miten kivaa olikaan!), siivoamaan ja ylipäänsä touhuamaan. Siksi mieli ehkä tekeekin välillä tepposet, kun keskityn niin tekemiseen pelkän odottelun sijaan (ja usein käyttämäni fraasi onkin olostani kysellessä: "Jotain pientä on ollut, joo. Joitakin supisteluja pitkin päivää. Mutta en jaksa niistä innostua."), että saatan ihan totta unohtaakin sen, että synnytys on kuitenkin vielä edessä. Viimeistään ensi viikon perjantaina (rv 41+5), jolloin on yliaikaiskontrolli ja käynnistys.
Kyllä sittenkin toivon, että vauva tulisi jo aiemmin ihan itse.

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Vauvan tuloon laskeutumista

Äitiyslomalla ennen vauvan syntymää on varmasti paikkansa. Ainakin oma meno on ollut sellaista, että herkästi päivänsä vain täyttää monenlaisella askareella ja vauva sitten vain roikkuu mukana ja maha asettaa omat haasteensa ulkopukeutumisen suhteen. Noin siis kärjistäen.
Vuosilomani lähennellessä loppuaan olin alkanut pohtia, että vauva ei ehkä malta odottaa laskettuun aikaan - ties vaikka syntyisi 2-3 sisällä (eli rv 37-38). Niinpä loman loputtua ja äitiysloman alettua ryhdyin käymään läpi listaamiani asioita, joita haluaisin saada tehdyksi ennen hänen tuloaan. Kävin vauvan vaatteiden kimppuun; lajittelin niitä vielä tarkemmin, tein jo valintaa hoitopistettä varten. Vähän jo itkeä tirautinkin, kun nostin varaston hyllyltä Huldaa varten saamamme äitiyspakkauksen. Osa sinne talletetuista vaatteista voisi tulla nytkin käyttöön. Ja kuinka olinkaan herkistellyt ja itkeskellyt pakatessani niitä pari vuotta aiemmin talteen. Jäikö niiden käyttö ainutkertaiseksi?

Iso projekti sai onneksi myös inspiraation alleen, ja niin sain kuin sainkin lopulta työstettyä Huldan valokuvakirjan loppuun. Sen, jonka olin niin toivonut saavani tehtyä ennen hänen marraskuisia 3-vuotissynttäreitään. Mutta jos ei ehdi, niin ei siitä stressiä kannata ottaa. Nyt kuitenkin sain tekemistä siivittämään avukseni inspiraation, ja puuha oli kyllä hauskaa. Tosin projektihan sitten rönsysi niin, että nyt tulossa on tähän mennessä monisivuisin valokuvakirja, mitä olen tehnyt hänelle.

Tämä viikko onkin sitten kulunut enemmän ja vähemmän vauvajutuissa. Neuvolalääkärin tapaaminen oli maanantaina. Vauva on jo asemissa (sen olen kyllä aavistellut, mutta kyllähän tuota jännitti etukäteen), kohdunkaula hiukan lyhentynyt, kohdunsuu pehmeä, mutta vielä kiinni. Kaikki on kuulemma niin hyvin, kuin pitääkin. Ostin hyvien uutisten ja äitiysloman alun kunniaksi tulppaaneja kotiin.

Oma prosessinsa oli eilen, kun ajelin ystäväni luo raskauskuvausta varten. Etukäteen tuo oli myös hiukan jännittänyt, ja myös se, kuinka saan laittauduttua; meikattua ja laitettua hiukset nätisti. Lopputulos miellytti ja tunsin olevani kaunis. Tuntui myös ihanalta, että olin aivan sattumalta ja viime tinkaan löytänyt nettikirppikseltä juuri visioimani neuletunikan. Ilman sitä olisin joutunut tyytymään kompromisseihin, ja senhän tietää, miltä tilanne sitten tuntuu, kun muutenkin on epävarma ja jännittynyt olo... Tuntui siis ihanalta lähteä kuvattavaksi, vaikka kieltämättä matkalla aloin jo herkistelemään pysähtyessäni ajatusten äärelle. Tätä moottoritietähän minä kuljin monet monet kerrat lapsettomuushoitojen ja pakastealkionsiirtojen vuoksi. Ja mikä tilanne onkaan nyt? Se pieni pupu, jonka olin saanut päähäni ostaa toukokuiselta reissuilta eräästä taukopaikan Pentikistä, matkasi nyt mukanani raskauskuvauksiin. Se "päivän päätähti" oli pian syntymässä meidän perheeseemme!
Tuntui hyvältä, että tämä päivä oli sovittu. Miten suuri symbolinen merkityskin sillä oli. Sai keskittyä tilanteeseen, sai kokea olevansa kaunis, sai korostaa vauvamahaa... Eivät nuo minulle ole olleet ongelmakohtia, mutta jotenkin sen mahan on vain "unohtanut". Ehkä "ulkopuolisen" seurassa raskausasioista tulee paljon todempia.

Niinpä me sitten kuljimme lähimetsissä etsimässä hyviä kuvauspaikkoja, ihailimme auringonvaloa ja varoimme liukastelemasta pääkalloteillä. Oli hauskaa ja jännää olla taas kuvattavana; edellinen kerta olikin ollut Huldan odotusaikana. Samaan aikaan ajatukseni poukkoilivat sinne tänne ja tuntui välillä, ettei osannut oikein keskittyä mihinkään. Ihana aika tuo kuitenkin oli, ja kiittelin ystävääni hetkestä.

Palasimme heille, ja hän siinä sitten tokaisemaan, että nyt lähdetäänkin sitten teille päin.
Jaahas... 
Niin me sitten ajelimme peräkkäin meille asti, ja kyllähän siinä jo matkalla arvasi, mistä oli kyse. Kotipiha oli kuitenkin tyhjä. Avasin oven, ja ensimmäinen näkemäni asia oli eräältä ystävältä lainaan saamani koppasänky, jossa myös Hulda oli aikoinaan nukkunut! Näky oli jotenkin todella suloinen, mutta samalla hihitytti. Aistin, että meillä oli joku. Ja meillä oli myös hämmentävän siistiä (lähdin siis pienen pommin jäljiltä. Tai okei, arjen keskeltä). Ja sitten yhtäkkiä: "yllätys!"
Yhteensä neljä ystävääni oli järjestänyt minulle vauvakutsut, ja ihan yllättäen omassa kodissani! Sen verran tosin kuulin, että suunnitelmissa oli tullut todella paljon muutoksia, niin osallistujien mutta ihan viime metreillä myös paikan ja jopa koko kutsujen järjestämisen suhteen. Mutta miten ihanaa, että ne pidettiin!!
Aika hujahti aivan siivillä, nautin ystävieni seurasta, puheen sorinasta, yhdessä olemisesta, tarjoilusta ja muutamasta ohjelmanumerosta. Päivä oli kokonaisuudessaan aivan ihana!

Rv 36+0.



maanantai 3. tammikuuta 2022

Käyrillä käyntiä ja nimijumppaa

Minulta kysyttiin eilen, että onko ollut kivaa olla kotona ja miten olen voinut. Ottaen huomioon joulun ja uuden vuoden, niin tuntuu, ettei sellaista tavallista arkea ole ehditty oikein viettämään. Tämä on tuntunut vain pitkiltä vapailta. Mutta ihan hyvin olen kyllä voinut.

Joulu meni. Huomasin, että kyllä joulukuu kiireineen ja puuhineen veivät sillä tavoin voimia, että yksipäiväisen joulun viettomme oli eräänlaista suorittamista. (Iltavuoron jälkeinen päivä ristiin menneiden vuorojen jälkeen oli meidän perheen ainut yhteinen vapaa, jonka jälkeen mies palasi iltavuoroihin joulunpyhiksi.) Ei sillä, olihan joulun aika ihanaa ja Hulda nautti silminnähden saadessaan koristella kuusia moneen kertaan. Meillä niitä sattuu olemaan nyt kaksi, kun olivat isovanhempien kanssa hakeneet metsästä enemmänkin, kuin oli ollut tarve. Mutta varsin suloista tuo on ollut. Huvitti, kun koko päivän touhujen jälkeen minulla ja miehellä olisi ollut hetki kahdenkeskistä aikaa, niin olimme molemmat vain niin puhkipoikki, että ei siinä enää mitään jaksanut tehdä. Että hyvää joulua vaan. :D

Olivathan nuo joulunpyhät ihan mukavia kaikesta huolimatta. Näin jouluihmisenä pyrin kyllä etsimään ihania ja kauniita asioita joulusta. Joulun tuoksut, kauneus, musiikki ja äänet, ruoat ja maut... Jouluaaton vietimme päivällä ennen miehen iltavuoroa vanhemmillani. Jäimme sinne vielä Huldan kanssa ja kävimme tytön enon kanssa testaamassa tytön saamaa lumipatjaa kauniissa talviaurinkoisessa säässä. Sen jälkeen maistuikin välipala ja joulusauna. 

Joulupäivä alkoi jo muistuttaa tavallista vapaapäivää kotipuuhineen. Lunta oli sadellut jonkin verran, ja ajattelin, että mepäs reippaina tyttöinä teemme lumityöt. Se olikin varsin mukavaa puuhaa, ja Huldasta lumikolan kyydissä oleminen oli hauskaa. Ajattelin lisätä hauskuutta lisäämällä vauhtia... ja  - töks! 
Tökkäsin kolalla jäiseen kohtaan, ja kola taas tökkäsi minua vatsaan. Äh.
No, päätin jäädä seurailemaan tilannetta ja oloa. Jonkun tunnin jälkeen olo oli edelleen hyvä: ei kipuja, vuotoja tai mitään ihneellistä. Ajattelin, että on tästä kuitenkin soitettava äitiyspolille. Ja niinpä minut haluttiin näytille. Siispä järjestämään lastenhoitoa illalla klo19... Loppuviimein pääsin sairaalaan isäni kyyditsemänä, vaikka ihan itsekin olisin voinut ajaa. Tilanne ärsytti, mutta pakkohan tuo reissu oli tehtävä. Käyrillä sitten kuuntelin vauvan sydämen sykettä ja pyrin ottamaan ajan "omana aikana" lueskelemalla e-kirjaa ja viestittelemällä ystävieni kanssa. Vaikka olisihan sinne voinut nukahtaakin... 
Lopulta minut kutsuttiin lääkärin tarkistukseen. Kaikki oli hyvin sekä minulla että vauvalla ja sain luvan kotiutua. Tai käytännössä pyytää miestäni hakemaan minut.
Menin odotteluajaksi moikkaamaan työkavereita, jotka ihmettelivät toden teolla, että mitä ihmettä teen sairaalassa joulupäivän iltana klo 22! Sain lisäksi osastolla käymässä olleen päivystäjänkin terästäytymään kerrottuani olleeni käyrillä.
"Etkös sä ole jo jotain 32 viikolla?", säikähti eräs kollega.
"32+6, mutta mä en tullut synnyttämään," vastasin.

Vointi muuten on ollut melko hyvä. Tai edelleen voin allekirjoittaa ajatuksen, että toinen raskaus on rankempi ensimmäistä. Enemmästä puuhasteluista on usein seurauksena nivusten liitoskipuja. Miten nautinkaan eräänä päivänä saadessani imuroida! (Mieshän on hoitanut tuon homman jo viikkoja.) Ja käytiin me Huldan kanssa vaunuttelemassakin (liian pitkä matka hänelle kävellä koko matkaa, siksi vaunut). No auts vaan, oli illan meno.

Tavallaan tuntuu, että moni asia on loikannut hurjasti eteenpäin. Ajatus raskaudesta ja vauvan tulosta. Huldan taidot. Huldan into kampauksiin (vihdoin!!). Ystävien tapaaminen. Uusi vuosi ja sosiaalisuuden sen ympärillä. Ja se vauhti, millä kuuset ovat ripotelleet neulasiaan. 

Vauvan nimeä olemme pyöritelleet usein. Monesti minä olen ottanut asian puheeksi, eikä mies ole kuulemma miettinyt asiaa yhtään. Toki se juuri sinä hetkenä on hankala miettiä, mutta olemme ainakin yrittäneet. Muutaman kerran olemme heittäneet vaihtoehtomme Huldalle, ja nyt viime kertoina hän on kertonut suosikikseen saman, mitä mekin olemme miettineet. Eilen sai anoppikin kuulla vaihtoehdot ja hän oli oikein ihastuksissaan nimestä, jonka Hulda kertoi selvänä Tähti-vauvan nimenä. Luultavasti hänestä tulee sitten sen niminen.

Mutta nuo kummit! Ei sillä, ettei meillä olisi ystäviä, joita kysyä, mutta otamme asian aika isosti. Keiden kanssa olemme molemmat läheisiä? Keiden kanssa arvo- ja ajatusmaailmat kohtaavat edes suurin piirtein? Kuka on uskossa?  Keitä haluaisimme joka vuosi syntymäpäiväjuhliin? Keiden kanssa olisi luonteva pitää yhteyttä ensimmäiset vuodet, ennen kuin lapsi pystyy yhteydenpitoon edes hiukan itsekin? Huldalla kummeja on kolme, joten olisi kiva, että Tähti-vauvalla olisi siis enemmän kuin 1.
Vielä emme ole keneltäkään kysyneet asiaa, mutta pallottelua on ilmassa.

Arki alkaa jo hiljalleen laskeutumaan. Tämä viikko oli tarkoitus olla jo rauhallisempi, mutta niin vain olen suunnitellut yhtä ja toista. Jospa jossain kohtaa tekisin listan asioista, joita yritän saada tehtyä ennen vauvan tuloa. Kuten 50cm-kokoisten vaatteiden etsiminen kirppiksiltä ja Huldan valokuvakirjan valmiiksi tekeminen...

Mutta jos ihan ensin aloittaisi tuosta pihasta, jonne on taas yön aikana satanut melko lailla lunta...

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Viimeinen työvuoro käsillä

Minun olisi tarkoitus tehdä kauppalista, valmistaa fudge, porkkala sekä seitan. Vielä, kun Hulda nukkuu. Mutta ei - minä jäin pohtimaan tulevaa viimeistä työvuoroa ja alkavaa lomaa ja äitiyslomaa. 

Mennyt neliviikkoinen on ollut aikamoinen. En olisi voinut uskoa, että saisin olla vielä siellä, missä toivoisin. Olin ajatellut selvittää tämän ajan sisulla, vaikka samaan aikaan ahdisti jonkin verran olla "virallisella osastollani". Ja tiedoksi - olen näitä asioita pohtinut jo monta vuotta, päätökseni jatkoista tehnyt; en siis aio kituutella lopun ikääni jossain, joka ei ole juuri minun paikkani.😊 

Tänään on vielä iltavuoro, ja sitten se olisi siinä taas vähäksi aikaa! Avainten, kulkulätkän ja henkilökortin palautus vartijalle (turvallisuusyksikköön) ja sitten kohti joulua. Onhan tätä jo odotettu, mutta voi että on kyllä monenlaiset olot. Helpottuneet, haikeat, mietteliäät, jännittyneet, innostuneet, yksinäisetkin. On ollut ihana tehdä töitä, saada työskennellä aikuisten kanssa, vaihtaa kuulumisia ja käyttää aivoja töissä. Ehdin olla enemmäm tai vähemmän töissä aika lailla vuoden, ja tämä on tehnyt kyllä hyvää. Toisaalta tuntuu oudolta jäädä taas pois, mutta ehtiihän noita töitä tekemään  Samalla on tehnyt hyvää saada itsellekin enemmän havaintoa siitä, että raskaus on jo aika pitkällä. Ei sitä oikein kotona tule huomattua, kuin että mies on jo monta viikkoa ottanut imuroinnin huolehtiakseen ja että sukkia pukiessani on minun ähellettävä koivet yksitellen sängyn laidalle. Kieltämättä töissä ja kotonakin puuhaillessa väsyy nyt nopeammin, vaikka olo onkin ollut paljon parempi. Kääntöpuolena on se, että olen sitten ahnehtinut oikein urakalla kaikenlaista tekemistä, mutta on se myös tuntunut. Sikäli siis helpottavaakin, kun työt loppuvat. Kotiin jääminen jännittää. Mitäs nyt pitäisi tehdä? Kukas minä nyt olen? Miten arki kotiäitinä taas rullaa? Miten synnytys tulee menemään? Entä arki kahden pienen lapsen kanssa? Ja iso pohdinta on myös ollut yksinäisyyden teema. Tuleeko (ja saako edes tänä päivänä?) lasten kanssa lähdettyä mihinkään, onko minulla ystäviä ja yhteyttä? Tilanne tuntuu nyt kovin erilaiselta Huldan vauvavuoteen nähden, mutta elämäntilanteet joka suunnalla muuttuvat.

Eiköhän ne asiat jotenkin taas ratkea ja pian olen taas ihan suuna päänä hoitamassa kaikenlaisia kotihommia ja kiireinen jo niistä. Tuskin ehtisin töissä käymäänkään.😅 Ehkä se onkin muutos, joka tässä eniten jännittää.