sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Juhlahumua ja supistuksia

Tänään koittaa päivä, jota sekä minä että Hulda olemme odottaneet kovasti. Synttärijuhlat! Hän täyttää huomenna jo 3 vuotta, ajatella! Aikataulusyistä juhlistamme häntä jo tänään. Eilen oli vielä joitakin valmisteluja jäljellä, mutta tuntui kyllä helpottavalta todeta, miten fiksu olin ollut leipoessani edellisellä viikolla pakastimeen lähes kaiken. Eilen olin niin jumissa viikon töistä (100% työaika), ja vähän väliä supisteli. Toki joitain juttuja vielä leivoin ja laittelin valmiiksi, mutta kerrankin voi ihan avoimesti todeta, miten hyvin olen tehnyt etukäteisvalmisteluja.😅 Ei sillä, pidän itseäni ihan ajoissa olevana tyyppinä muutenkin, mutta ehkä nyt olen aikaistanut joitakin asioita vieläkin enemmän.

Vielä tämä aamupäivä, vikat järkkäilyt, juhlakamppeet niskaan ja päivästä nauttimaan.❤🎂 Teemaksi meinasi alkuun tulla metsäneläimet-pupu-kissa-Ryhmä Hau-prinsessa-vaaleanpunainen, mutta saimme onneksi tarkennettua sitä kissateemaksi. Se näkyy oikeastaan vain tarjoilujen koristelussa, sillä vaaleanpunainen prinsessamekko viehätti Huldaa niin, että muusta ei sitten voinut enää puhuakaan. Ja näin on hyvä; mekon kannalla olin minäkin. On ollut ihana suunnitella juhlia ja tarjoiluja, vaikka jälleen kerran törmäsin heikkoon kohtaani: mitä valitsisin niin monesta hyvästä vaihtoehdosta!😅

---

Yksi ajanjakso päättyi perjantaina, kun suljin työpaikan oven taakseni viimeisen keikkavuoron (tai nyt tein sovitusti viikon täydellä työajalla) jälkeen, kun lopulta maltoin lähteä. Ensi viikon pidän vuosilomaa ja sitten koittaakin paluu hoitovapaalta vakituiseen työpaikkaani toviksi ennen uutta lomaa ja äitiyslomaa. Sinne on vielä hetken aikaa, mutta oli tämäkin etappi aika haikea. Haikea siksi, että tuo kyseinen työpaikka houkuttaisi niin paljon enemmän, joten jäin sieltä tavallaan nyt äitiyslomalle. Ja onhan tämä reilu 1,5 vuotta, jonka olen keikkaillut enemmän ja vähemmän ollut myös erityistä aikaa.

Mutta aika aikaansa kutakin. Pyrin tekemään parhaani jäljellä olevana aikana ja sitten alkaa taas uusi ajanjakso.

---

Tähti-vauvalla on kova meno ja melske päällä; sen kyllä näkee ihan koskemattakin. Viimeksi neuvolassa käydessäni ei terveydenhoitaja meinannut saada mitattua dopplerilla sydänääniä, kun tyyppi liikuskeli niin kovasti. Lopulta kurkistimme häntä ultralla.

Juttelin terveydenhoitajallekin harjoitussupistuksista. Hän ehdotti, että kävisin antamassa protokollaan kuuluvat pissanäytteet (bakteerivirus, HIV ja klamydia; ihan kuin kahta jälkimmäistä ei olisi jo muutamaan otteeseen tutkittu lapsettomuushoitojen aikana...😅), ja soittaisi sitten "välitsekkaussoittoa". Kuulin perjantaina näytteiden olleen normaaleja, ja että voisin kuitenkin käydä varuilta neuvolalääkärillä. Ihan helpottavaa tuokin. Olin viikko sitten ollut yhteydessä synnytysosastolle "päälle jääneestä" kipeämmästä supistuksesta, mutta sain ohjeeksi vain ottaa Panadolia, juoda litra vettä ja huilata, jos töissä on rauhallista. En mennyt näytille.

Nyt huomaan, että myös kotona on harjoitussupistuksia ollut enemmän. Aiemmin niitä oli vain pääasiassa toisessa työpaikassa henkisen paineen vuoksi. Ja toki kotona välillä, jos on ollut enemmän rasitetta. Mutta nyt supistelee päivittäin. Jälkijättöisesti myös, jos edeltävät päivät ovat olleet rankkoja. Tänään olen herännyt klo 3:30 Huldan herätettyä. Sen jälkeen on supistuksia ollut klo 7 mennessä ainakin 10...

Millään en tahtoisi sotkea päiväämme noilla, mutta toisaalta tuntuu, että näistä pitäisi ehkä soitella synnärille... Jos vaikka sitten illalla, jos tilanne ei ole rauhoittunut...

Siispä puuhiin; siksihän minun oli tarkoitus herätä aikaisin, jotta ehtisin tekemään kaiken.🤗❤🎂

--

Rv 25+0.❤

torstai 21. lokakuuta 2021

Oma aika iltavuoron jälkeen klo 23:30

Työkaverini postailee usein instagramiin kuvia kolmannesta raskaudestaan eri yhteyksissä. Hän päivittää tilannetta ja vaiheita, kuvaa vatsaansa, tuskastelee pahoinvoinnin kanssa ja vaikeroi sokerirasituksen kurjuudesta. Ultrakuva vauvasta on mallattu ihanasti ja romanttisesti neilikan ja söpöjen vauvan vaatteiden kanssa.
Hän on niin onnellinen.
Ja minäkin hänen puolestaan. Sitten mietin, miksi en itse nosta raskautta enemmän esille omissa somekanavissani. Muistan jo Huldan raskauden kohdalla, että en jotenkin tohtinut. En kehdannut. Ja suurin osa niistä ihmisistä, joiden kanssa vietin eniten aikaa tai olin yhteyksissä eivät juuri mainostaneet omia raskauksiaan. Olivat vaatimattomia ja aivan ihania omana itsenään ja tavallaan ilmaista asioita.

Tulin tänään miettineeksi pukukopin ovea sulkiessani iltavuoron jälkeen pientä tuokiota työkaverin kanssa. Kysäisin hänen kuulumisiaan, jonka jälkeen hän kysyi minun, ehkä hieman jopa vilkaisten löysän työpaidan alta näkyvää raskausvatsaa. Mitä minä kerroin? En yhtään mitään vauvasta tai raskaudesta. Kerroin jotain pientä, ympäripyöreää ja heitin mukaan Huldan päivittelyn "apsaltista", jonka takia emme eilen päässeet isoon kuralätäkköön hyppimään. (Siis asfaltti) En maininnut sanallakaan raskaudesta. Toki olen myös varuillani tuossa työpaikassa. En tiedä, mitä minusta puhutaan, sillä taatusti minusta puhutaan. 
Mutta sivuraiteille tai ei, niin en jotenkin tohtinut tuoda esille raskautta. Vaikka kyllähän siitä tiedetään. (Ja juorutaan varmaan, että olen taatusti suunnitellut tämän näin, että saan jäädä samantien pois töistä äitiyslomalle...)

Tulin myös ajatelleeksi sitä, että ei tätä raskautta ole enää ihan kauheasti jäljellä. Jos jo ensimmäiset 23+ viikkoa on kulunut hujauksessa, niin miten mahtaa käydä lopuille viikoille, kun edessä on enemmän töitä, Huldan synttärit, omani sekä joulu? Kaikenlaista puuhaa ja järkkäämistä, mukavaa touhuamista.
Ja vastapainona sitten myös jaksamattomuutta, väsymystä, supistuksia ja huonoa oloa juurikin siitä nimenomaisesta puuhaamisesta.
Ehdinkö nauttimaan raskaudesta? Ehdinkö ihastelemaan raskausvatsaa, hehkumaan raskaudesta ja vauvan odotuksesta? Ehdinkö suomaan ajatusta vauvan tulolle, muutoin kuin käytännön asioiden puitteissa?
Ja mitä jos haluaisinkin mainostaa sitä enemmän; ehtisinkö??

En toisaalta tiedä, haluaisinko toisaalta leijua vain jossain raskauskuplassa, sillä Huldan raskauden aikanakin surin sitä, että aikani kului työhaasteissa, muutossa ja uniongelmissa. Silti en muista aikaa niin, vaan nyt muistoissani tuo aika on ollut jotenkin todella suloista, ihanaa ja onnellista vauvan odotusta. Mitä luultavammin tämänkin raskauden myöhemmät muistikuvat ovat varmaan aika samanlaisia.

Kiireisen ja intensiivinen onnellinen on tämä arki edelleen, ja olen kovin onnellinen siitä. Toki joskus olisi oikeasti aika kiva saada käydä vaikka lenkillä ihan itsekseen tai salilla. Käydä juoksulenkillä!! (Mutta en tosiaan mene raskauden aikana.) Tai vaikka heittää pitkäkseen lukeakseen kirjaa (minä kuuntelen nykyisin pääasiassa vain äänikirjoja työmatkoilla ja harvoilla lenkeillä). Saisi ottaa aikaa vain itsekseen. Ja toisaalta juuri nythän minä teen niin: otan aikaa itsekseni, iltavuoron ja iltapalan jälkeen klo 23:30 kirjoittaakseni vihdoin koneella edes joitain hataria ajatuksiani. Tiedän tämän kostautuvan huomisaamuna, kun monen huonon yön jälkeen myös ensi yö jäänee lyhyeksi ja joudun heräämään Huldan kanssa herätykseen ehtiäksemme äitiysneuvolaan. Ja siitä sitten äkkiä perhekerhoon, josta kotiin syömään ruokaa ennen Mumman tuloa ja sitten viiletän taas töihin. Mutta jos sitten viikonloppuna!

Jälleen palaan siihen taustalla leijuvaan ajatukseen, että kaipaan niin kovin aikaa prosessoida ajatuksia, käydä läpi niitä, tutkia ja pohtia, keskittyä raskauteen ja vauvan tuloon tunnetasolla. Ehkä se, että sitä toisi esiin somessa toisi raskautta itsellekin edelleen todemmaksi? 

---

"Miten olet jaksanut?", on usein kuulemani kysymys työpaikoillani. 
"Ihan hyvin," vastaan, vaikka eihän se täysin koko totuus ole. Saatan joissakin tapauksissa mainita kiusallisen huimauksen, vauhtia hidastavat harjoitussupistukset ja se, että puuhailun tuntee herkemmin jaloissa ja olossa. Näiden lisäksi olen huomannut, että myös vatsan ja selän seudulla on Huldan raskautta enemmän jonkinlaisia kipuja ja epämukavia oloja. Kaipa se keho tosiaan reagoi voimakkaammin uusissa raskauksissa. Yhä edelleen jaksan silti huvittua kansainvälisestä termistä, jonka kuulin viime viikolla. Aivan en ehdi olemaan geriatrinen synnyttäjä, vaikka olo välillä onkin melkoisen kömpelö, raihnainen ja väsynyt.

Huomenna on jälleen äitiysneuvola, ja ehkä siksikin ajatukseni ovat lipuneet tänään silloin tällöin raskausajan pohdintoihin. Olen odottanut käyntiä jo pari viikkoa, sillä olen niin kaivannut pysähtymistä. En tosin ole ihan varma, tuleeko käynti vastaamaan odotuksiini, sillä joudun ottamaan Huldan mukaani ja aiheena on Kelan tuet.
Siispä nukkumaan.

P.S. Ai että inspiroidun niin kovin Aamukahvilla-podcastin Henriikan päivityksistä Instagramista! Jälleen niin hyvää ja rehellistä pohdintaa esimerkiksi erkaumasta. Meillä on toki eri tilanteet, mutta huomaan saaneeni pientä lomaa omista harmitteluista liittyen Huldan raskauden myötä jääneeseen vatsalihasten erkaumaan. Tsemppaan siis jo pienesti itseäni uuteen kuntoutusprosessiin. 

maanantai 18. lokakuuta 2021

Onnellisen kiireinen arki

Kirjoittamiseen ryhtyminen on kyllä ollut erittäin haasteellista, ja ihan ajatusten selkiyttämisen vuoksikin olisi ihana, jos vaikka kerran viikoaa tai kahdessa ehtisi istumaan alas. Arki on kiireisen onnellista, olen ehdottomasti sitä mieltä. Luotan myös siihen, että aika kirjoittamiseen (ja milloin mihinkin harvinaisempaan) koittaa kyllä, hieman synteettistä ja pääosa kasviväriä.

Ja nyt olen kampaajalla!!! Jee! Tätä olen odottanut (ja kovasti puntaroinut ja kipuillut... raaskinko ja ehdinkö, onko tarpeellista ja muuta sellaista). Mutta täällä nyt istutaan, foliot päässä, vain omaa aikaa ja rentoutumista. Oma vahva ajatus oli ollut pelkkä kasvivärjäys, mutta kampaajallani oli visio, joka kuulosti ihanalta, joten toimeksi vain.

Nyt elellään jo niin pitkällä kuin rv 23+1, ja vauvalla on kova ryske ja melske. Kävimme toissa viikolla mieheni kanssa rakenneultrassa, jossa selvisi kaiken olevan hyvin vauvalla. Ja todistetusti hän oli erittäin liikkuvainen. Sinänsä juuri rakenneultraan keskittyminen jäi tuona päivänä hiukan vähemmälle, sillä sukupuolen tiesimme jo ja samana päivänä kävimme läpi koiramme elämää. Seuraavana päivänä nimittäin vein sen viimeisille unille. Se itseasiassa otti yllättävän koville, ja edelleen on haikea olo koiran poismenosta sekä melankolinen ja nostalginen tunnemaailma kaikista sen kanssa koetuista seikkailuista. Ja kuten tulimme moneen kertaan todenneeksi: koira ehti 8 vuoden aikana elää kanssamme kyllä ihan kaikki vaiheet rankoista ja raskaista vuosista raskauteen ja vauvan syntymään. Sellainen kasvukoira meillä.❤🐕

Mutta vauvalla on siis kaikki hyvin, se on nyt tärkeintä. Hän liikkuu ahkeraan ja iltaisin huvittaa tai joskus jopa turhauttaa, että siinäkö ryskeessä olisi sitten itse tarkoitus nukkua levollisesti. Oma olo muuten on ollut pääosin ihan hyvä, mutta selvästi huomaan tämän raskauden olevan edellistä raskaampi. Onhan tässä jo ikääkin tullut lisää, heh. Mutta ilmeisesti kun on jo yksi raskaus takana voivat seuraavat olla rankempia. Huimaus on tosiaan ollut jälleen kuvioissa (hirveän kivaa hoito- tai potilasohjaustilanteissa), ja harjoitussupistukset. Nämä ovat olleet raskaudesta muistuttamassa jo toisen kolmanneksen alussa. Lisänä on tullut myös monenlaiset kivut (useimmiten lievät) vatsan ja selän seudulla. Harjoitussupistukset ärsyttävät eniten, sillä niitä tulee päivittäin usein ja vauhtia on vain hidastettava. Tuleva vika työrupeama (joskin 80%) jännittää tiettyjen seikkojen vuoksi, mutta yritän jaksaa. Ehdin jo hieman miettiä, että kuinka ehdin ja jaksan tehdä kaikki toivomani joulujutut. Vuosi sitten pohdin samaa ja aloitin joulufiilstelyt ja -puuhat jo ensimmäisenä adventtina (en yleensä ole niin aikainen), mutta täälläpä lähdin testaamaan eilen (16.10.) seitankinkkua, jouluhummusta ja punajuurilaatikkoa juuri postista saamani Vegaanin joulukirjan innoittamana! 😍🎄 Oi, meillä taitaa tänä vuonna olla aika pitkä joulu!❤

Paljonpa olisi kyllä kerrottavaa ja pohdittavaa. Hankintoja olen tehnyt ja nimivaihtoehtoja olemme miettineet. Keikkatöitä on riittänyt ja arjen puuhia, Huldan kerhoja ja loppuaika päivistä vain täyttyy. Pian Hulda täyttää 3 vuotta, ja synttäreitä onkin odotettu jo kesästä asti. Hän haluaa ehdottomasti mansikkakakun. Siitä jonkin ajan päästä palaan omaan työhöni 7 viikoksi ja jään joululta loman kautta äitiyslomalle. Ihan hurjaa. Ja ihanaa. Ja hui.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Ainakin tuleva sisko muistaa vauvan tulon

Nyt yritän tehdä terveydenhoitajan kehotuksen mukaan: mietin ja kirjoitan ennen nukkumaan menoa.

Havahduin nimittäin astellessani maanantaina neuvolaan, rv 17+1, että en ole juurikaan ehtinyt pysähtyä miettimään raskautta ja vauvaa. Siis sen jälkeen, kun selvisi kromosomien olevan normaalit. Ilman huolen sävyttämiä pohdintoja. Toki mieli on aika ajoin askaroinut arkisten asioiden parissa, kuten kuinka järjestän miehen iltavuoroiltoina kahden lapsen nukuttamisen, koiran ulkoiluttamisen ja mahdollisesti myös lumitöiden tekemisen. Ja toisaalta taas, että kuinka paljon meillä loppujen lopuksi on jo valmiina, ainakin isompia juttuja. Tänään kävin läpi Huldalta jääneitä vaatteita, joita en ollut ehtinyt viemään pois. Olin ajatellut, että kyllähän sieltä nyt jotain löytyy vauvalle. No toki, joitakin sukkia ja keltaisia housuja, kokoa 74. Eipä niitä "vauvan vaatteita" enää juuri ollut, ja nuo 74-92cm koot olivat jo niin selvästi tytön vaatteita kukkineen ja röyhelöineen, että ei niitä oikein pojalle tulisi laitettua. Joitakin violetteja juttuja siirsin talteen.

Mutta se neuvola. Ajatus siitä, että nyt olisi tunti aikaa keskittyä hyvin menevään raskauteen sekä tulevaan synnytykseen ja vauvaan liikutti. Helpotti. Rauhoitti. Tuntui ihanalta. Kaiken lisäksi meillä on nykyään aivan ihana terveydenhoitaja, jolle annoinkin nyt kiitosta. Hän on ollut suuri korjaava kokemus takavuosien neuvolapettymyksiini. Tuntui hyvältä antaa sanojen vain tulla, käydä läpi matkaa tähän hetkeen, omaa vointia, sivuta hiukan myös Huldan raskautta ja vauvavuotta, miettiä myös tulevaa. Tuntuu hullulta edes ajatella, että raskaus on jo lähes puolivälissä, enkä ole oikeastaan edes tajunnut sitä vielä! Jos Huldan kohdalla ajatus raskaudesta ja vauvasta tuntui absurdilta lapsettomuusvuosien jälkeen ja menettämisen pelon aiheuttaman suojakuoren vuoksi, niin nyt syynä sille, ettei aikaa ole ollut keskittyä tähän tilanteeseen. On ollut vain kiireinen arki sekä intensiivinen aika Huldan kanssa. Elämä on ollut ihanaa kaikkine töineen, arkisine puuhineen, lapsen kanssa touhuiluineen ja sellaisineen, mutta ihan totta: tätä vauvajuttua en ole ehtinyt miettimään käytännön järjestelyjä lukuunottamatta. 

Siis onhan tämä ihanaa. On on ja on. Neuvolassa käymisellä oli suuri vaikutus, ja olisin niin kovasti toivonut miehenikin voivan olla mukana. Tuskin hänelläkään on ollut aikaa miettiä ja keskittyä vauvaan. Mutta flunssa tuli taloon, ja vaikka Huldalla oli edelleen vauhti päällä, niin siinähän se räkä sitten roikkui mukana. Vaan eihän nyt nuhaista lasta voi ottaa mukaan neuvolaan. Onneksi kultainen terveydenhoitaja ehdotti, että nauhoittaisin Tähti-vauvan sykettä miehelleni. Se toikin paljon iloa!

Iltaisin on ollut kovin vaikea saada unta. Tuntuu, että juuri silloin on hetki omille ajatuksille, vaikka en oikein saa niistä kunnolla kiinni. Tai sitten olen vain täyttänyt kaiken mahdollisen hiljaisen hetken e- ja äänikirjoilla. Vedänpä läpi myös Syke-sarjaa, jota aloitin Huldan loppuraskaudessa. Välistä tuntuu, että jalkoja pakottaa kovasti, kenties jalkeilla olo saa turvotuksen lisääntymään. Ja muutenkin on vain vaikea nukahtaa. Mutta tämä ei ole mitään verrattuna Huldan raskausaikaan...

Ajatuksissani kello käy hurjaa kyytiä, ja pian on olevinaan joulu ja Tähti-vauvan syntymä. Sitä ennen olisi tehtävä tiettyjä vuosisiivouksia kotona (nämä ovat omia päätöksiäni ja suunnitelmiani), koottava Huldalle valokuvakirja kolmannesta ikävuodesta, järjestettävä hänen 3-vuotisjuhlat (epämääräiset pohdinnat alkoivat tänään saada konkretiaa, kun suunnittelimme yhdessä kakkua ja tarjottavaa), haalittava kasaan vauvan vaatteita, palattava töihin, järjestettävä joulu... näiden lisäksi vielä useita pienempiä vapaaehtoisjuttuja, joissa olen mielelläni mukana. Kaikenlaista kivaa siis, ja osan suunnitteleminen tai aloittaminen on tuonut oloon myös rauhaa: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tänään iloitsen syyskukkien laittamisesta ja kasvihuoneen siivoamisesta.

Muutoin kuin jalkojen turvotuksista, jonkinlaisesta vatsan kasvusta, vauvan hipsutteluista, nopeammin väsymisestä sekä ajatusten hyvinkin laajasta sekalaisuudesta huolimatta raskaus tuppaa unohtumaan. Tai se on tavallaan jokin irrallinen, erillisessä tilassa ja ajassa tapahtuva asia. Ja sitten me vain yritämme toisinaan tavailla erilaisia nimiä, todeten hetken kuluttua, että eipä niitä kivoja ole, jonka jälkeen mies alkaa heittää vitsiksi tarkoitettuja ehdotuksia, joista minä turhaannun ja totean kellon olevan jo paljon ja meneväni nukkumaan. Katson yhden tai kaksi Syke-jaksoa, enkä muuten muista raskautta, kuin tarkistamalla mielessäni, onko päivän hipsutteluja tuntunut jo. Hulda sen sijaan tuntuu puhuvan meistä kaikista eniten vauvasta. Hän saattaa miettiä, että riittääkö ruokaa myös Tähti-vauvalle, tai että onko tällä uimapukua päällä. Tänään hän kävi innoissaan läpi vanhoja vaatteitaan ja hihkui, että mahtuuko tämä ja tämä vauvalle. Hän kertoo myös innoissaan kuka vain sattuu paikalle, että äidin masussa on Tähti-vauva ja että hänestä tulee sisko.

Niin. Se on kyllä varsin pian.
Mutta onneksi saamme ensin suunnitella tulevan siskon syntymäpäiväjuhlia. 
Eipä me siinäkään olla ihan myöhässä; juhlat ovat vasta loka-marraskuussa.😂

tiistai 24. elokuuta 2021

Vauvan sukupuolesta heränneitä ajatuksia

Tulokset kromosomeista ja sukusoluista tuli noin 1,5 viikkoa sitten. Olin etukäteen ajatellut mielessäni tiettyä sukupuolta, mutta jännityksen tiivistyessä alkoivat ajatukset "toiveista" tuntua aivan älyttömiltä. Ihan sama, kumpi vauva olisi! Kunhan hän vain olisi terve (kehtaan sanoa näin).
Kun äitiyspolin kätilö sitten kertoi kromosomien olevan kunnossa helpotus oli sanoinkuvaamaton ja vain itketti, en ollut ihan varma, kuinka vielä tähän tunnemyräkkään osaisi ottaa vastaan tietoa vauvan sukupuolesta. Vaikka tottahan sen tiesin.
"Poika," sanoi kätilö puhelimessa.
"Poika!", ihmettelin, ihastelin, hämmästelin ja yritin ymmärtää hetkeä aiemmin kuulemiani asioita.
Vauva olisi tässä kohtaa kunnossa ja hän on poika.
Poika.

Oikeastaan on hyvä, että en ryhtynyt tämän tekstin kirjoittamiseen heti, sillä ajatus pojasta oli jonkin aikaa sellainen, jota piti sulatella. Missään tapauksessa en tarkoita, etten haluaisi poikaa tai että en pitäisi poikalapsista. Jostain syystä vain minulla (ja miehelläni, parilla ystävälläni ja vanhemmillani) oli ollut mielessään kuvitelma toisesta tytöstä.
Huldakin sanoin pojasta kuultuaan:
"Ei... Minä haluan siskon."
Minulla oli jo nimiäkin mietittynä, ja tavallaan olisin halunnut käydä läpi uudelleen tiettyjä tyttövauvoihin liittyviä juttuja... Olihan minulla myös valtava kasa tyttömäisiä vaatteitakin tallessa. Olin miettinyt kahden tytön sisarussuhdetta. Kahta siskoa. En tiedä, mistä se oli tullut, mutta jostain syystä olin ajatellut vauvan olevan tyttö. Toinen pieni kukkaistyttö.

Ja nyt meille oli tulossa poika.
Hiukan piti jo varmistella, että kyse ei tosiaan ollut kuin sellaisesta ajatusten kääntämisestä, ei todellakaan mistään maailman suurimmasta kriisistä. Puhuimme nyt täysin eri tason asioista, Down-riskistä ja sukupuolesta! Arvelen, että huoli riskistä ja valtaisasta tunnemyräkästä purkautui itselläni sitten sillä, että pyörittelin jännittävien tulosten jälkeisen viikon verran epätoivoissani mielessäni poikien nimiä, ja kuinka harmittelin valmiiksi jo poikien vaatteiden yleistä väri- ja kuvitusmaailmaa: mustaa, harmaata, tummansinistä ja -vihreää, dinosauruksia, autoja ja traktoreita. Minulle tosin oli selvää, että tulisin pukemaan hänelle muutakin väriä. Mutta se nimi. Ei ollut mitään, mikä miellytti, ja vielä meitä molempia.

Huolehdin jo valmiiksi siitäkin, että poika ei saisi joutua "kovempaan kohteluun" vain siksi, että oli poika. Halusin, että hän saisi olla herkkä, tunteellinen, pohdiskeleva tai taiteellinen ihan yhtä lailla kun hän saisi olla puuhakas, liikunnallinen, riehakas tai vähäpuheinen. Mutta muottiin en haluaisi hänen joutuvan. Kuten en Huldankaan, mutta jostain syystä tytöillä ja naisilla on tänä maailman aikana (ainakin länsimaissa) enemmän liikkumavaraa olla sellainen, kun haluaisi olla. 

Rinnakkain tällaisten pohdintojen kanssa mieleni täyttyi myös tulevaisuuden ajatuksista. Kuinka "minun poika" sitä ja tätä. Ja kuinka mietin jo valmiiksi, millainen henkilö mahdollisesti seurustelisi "minun pojan" kanssa. Totta kai mietin paljon myös sellaista, mitä tytön ja pojan sisarussuhde voisi olla, olihan minulla itselläkin tästä kokemusta pikkuveljen kanssa. Tavallaan tuntui myös kivalta, että kotimme ei olisi täynnä vain "tyttöjen juttuja". Ei tosin ollut nytkään, siitä olin halunnut pitää huolta. Meiltä löytyi niin traktoreita, legoja, rakennuspalikoita jakoavaimineen ja vasaroineen, mutta myös leikkikeittiötä ja nukkeja. Sinänsä pojalle oli siis valmiina jo monenlaista.

Ensimmäinen viikko uutisen jälkeen oli melkoinen. Valtaisa helpotus terveistä kromosomeista, mutta hämmennys vauvan sukupuolesta. Hiljalleen onnellisuus POJASTA on alkanut vahvistua. On ollut ihana kuulla onnitteluja nimenomaan siitä, että hän on poika, ja juuri siksi, että nyt saamme kokea molempien vanhemmuuden. Jotkut ovat jopa "harmitelleet" sitä, että kaikki tuntuvat saavan tytön ja pojan, mutta itselle on osunut joko tyttöja tai poikia, vaikka ihania ovatkin. 
On kuin Huldan raskausaikana. Silloinkin oikein imin itseeni raskausonnitteluja tehdäkseni asiasta itselleni todempaa. Nyt kuuntelen avoimella sydämellä ihmisten iloa, innostusta ja onnitteluja pojasta. Uskon, että ilo olisi ollut yhtälainen, jos vauva olisi ollut tyttö. Mutta hän on poika.
Juuri niin kuin pitikin.

Viime viikolla nimet alkoivat vihdoin soljua, hakea paikkaansa, muotoutua nimikokonaisuuksiksi. Mieskin lämpeni ehdotuksilleni.
"Jätetään se vielä hautumaan, eihän tässä mikään kiire ole," totesimme, sillä tottahan se oli.
Oli vain alkanut tuntumaan siltä, että sukupuolen selvittyä raskaus olisi jo reilusti yli puolen välin. Vauvahan syntyisi jo kohta!
Mutta ei.
Tänään olen ollut vasta ensimmäisessä sokerirasituksessa, raskauviikolla 15+2.

lauantai 14. elokuuta 2021

Kun soitto tuli

Viikko meni melko sumussa. Epäuskoisena. Itkuisena. Toiveikkaana. Sopeutuen siihen mahdollisuuteen, että meille tulisi Down-vauva. Käyden keskusteluja hieman eriävistä ajatusmaailmoista, silti kipuillen perimmäisten arvojen kanssa. Googlaillen yömyöhään mitä eriskummallisimpia sivuja, viimeksi keskusteluketjua, jossa vauvoille paljastui mitä harvinaisimpia sydän- ja rakennepoikkeavuuksia, ja miten keskusteluun osallistujat kuvasivat raskauden keskeytyksen rankkuutta. Viikko kului kuitenkin ennen kaikkea rukouksessa, tai pikemminkin vain siinä levätessä. En muuta jaksanut. Ylistysmusiikkia pitkälle yöhön kuunnellessa. Käyden keskusteluja läheisimpien ystävieni kanssa (päivisin).

Koitti perjantai, oli kulunut viikko niskapoimu-ultrasta. Tähän olin ajatuksissani satsannut jo hieman toivoa, sillä olin kuullut joidenkin saaneen tulokset jo viikossa. Keksin meille viikolla jo tutuksi käyneeseen tapaan hullun lailla hommia. Kävimme Huldan kanssa perhekerhossa, puhelimen äänet toki päällä. Poljimme kotiin, otimme ruokaa. Keksimme, että lähdemme uudestaan pyörällä liikkeelle, nyt välipalojen kanssa rannalle. Iski väsymys, ahdistus, sillä soittoa ei ollut tullut. Millä ihmeellä psyykkaisin itseni viikonlopun yli?!

Polkaisimme matkaan. Ensimmäisen kilometrin taitettuamme olin saada kohtauksen, sillä puhelin soi. Äitiyspoli.

"Soittelisin näistä NIPT-tutkimuksen tuloksista," aloitti kätilö. Yritin pysyä tyynenä.

"Ne ovat täysin normaalit. Ei mitään kromosomihäiriöitä!"

Itku tuli saman tien. Itketti ja itketti vaan.

"Haluatko vielä tietää sukupuolen?"

Loppumatka rannalle kului itkien, ja mietin välillä, että näinkö joku kohta pysähtyy kohdallemme kysymään, onko jokin hätänä. Asetuimme pyyhkeelle, kyyneleet vain virtasivat poskiani pitkin. Halasin Huldaa lujasti ja kerroin, että äidillä ei ole mitään hätää. Joskus vain itkettää siksi, että on niin onnellinen. Kerroin myös, että äiti sai juuri kuulla, että Tähti-vauvalla on kaikki hyvin. Hulda silitti kättäni, halasi ja sanoi: "(nimi) on äidin kanssa." 😭❤

Kieltämättä oma kahvin juomiseni ja uimaan menoni vähän unohtuivat, sillä viestiliikenteen hoitaminen vei aikaa. Onneksi Hulda pääsi nauttimaam täysin rinnoin lämpimän loppukesäpäivän vesileikeistä. Minun rakas pieni tyttöni. Tuleva isosisko.

Toki kerroin asiasta ihan ensimmäisenä miehelleni, jonka jälkeen ilmoitin läheisimmille. Illemmalla tein julkisen "tiedotteen", sillä sen verran olin jo ehkä purkanut ajatuksiani epämääräisesti, että koin olevan aika kertoa suoraan.

Illalla pää surrasi. Samaan aikaan tunnemyräkästä johtuva väsymys meinasi ottaa vallan. Tähti hipsutteli.

Sukupuolen kerron jossain kohdin; saimmehan senkin tietää. Herättihän se paljon ajatuksia. Mutta miten toisarvoiseksi asiaksi se jäikään kuullessani, että tutkittavien kromosomien osalta vauva on terve.❤

maanantai 9. elokuuta 2021

Kun saisi huokaista

Ajatus vauvasta on ollut suloinen. Olen alkanut hiljalleen rentoutua ja luottaa kaiken menevän hyvin, ja oikeastaan viime perjantain niskapoimu-ultraa odotin sillä ajatuksella, että onpas ihana päästä näkemään taas Tähti-vauva. 

Edellisenä iltana mieleen tulvi taas pieni epäilys. Sitähän varten tuonne mennään, että selvitetään, onko kaikki hyvin. Onkohan?

Kävin aamulla lenkillä, kuuntelin ääkikirjana Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, ja huokailin onnesta. Ihanaa, meille tulee vauva! Me saamme taas valmistautua hänen tuloonsa ja tutustua tähän uuteen ihmiseen. Hulda heräsi paluuni jälkeen, teimme aamutoimet ja vein hänet vanhemmilleni hoitoon. "Hyvin se menee," huikkasi isäni lähtiessäni. Tapasimme mieheni kanssa parkkipaikalla, josta nappasin hänet kyytiin. Ei olisi järkeä molempien maksaa parkkimaksua sairaalan parkkihallissa. Äitiyspolin odotustilassa katselimme Tokion olympialaisia, ja meitä huvitti pikakävelyn vemputtava tyyli mennä lähes yhtä kovaa, kuin pääsisi juosten. Mietin, kuinka kovilla kisaajien lonkat olivat.

Sitten meidät kutsuttiin sisään. Lempeän ja reippaan oloinen kätilö kysyi meiltä muutaman peruskysymyksen, kertoi, mitä tänään tutkittaisiin ja kehotti meitä sitten siirtymään ultralaitteen luo. Nauratti, että tällä kertaa olisin paremmin hereillä, sillä Huldan kohdalla tulin tutkimukseen yövuoron jälkeen ja pelkäsin nukahtavani tutkimuspöydälle.

Sitten hän oli ruudulla. Tähti. Ihana, pieni Tähti! Pituutta jo 7,6 cm! Hän ojenteli jalkojaan, kääntyili, vei sormia suuhunsa... sydän sykki ja hän oli siinä täydellisesti. Kätilö kehui vauvaa kovasti, mutta harmitteli, kuinka vaikea oli vauvan asennon vuoksi saada mitattua niskapoimua. Hän yritti vähän tökätä vauvaa vatsani päältä, ja tuloksena oli vain vauvan pyllistys. Lopulta vauva siirtyi niin, että kätilö oli suht tyytyväinen mittaustulokseen, joka tosin oli jompi kumpi. "2,5 tai 2,6 mm, mutta merkitsen tänne 2,6, niin seula on tiukempi," hän selosti. Turvotuksen tulisi olla alle 3.

Siirryimme takaisin koneelle, jonne kätilö naputteli arvoja, ikäni, painoni, HCG-b ja PAPP-A -näytteiden tulokset ja kääntyi sitten puolemme:

"Nyt näyttäisi siltä, että jäitte kiinni seulassa." 

Sydän jätti lyönnin väliin, ja hiljalleen tieto alkoi upota tajuntaan. Kätilö näytti arvoja paperilla, muisti, ettei ollut merkinnyt IVF:ää mukaan laskuriin, tulosti uuden paperin ja avasi numeroita meille. Alkoi itkettää. Yritin muistaa hengittää. Nenä alkoi vuotaa. Mokomakin maski! Kätilönkin silmät kostuivat. Hän yritti rohkaista, että nämä ovat vain lukuja, ja halutessamme voisimme lähteä jatkotutkimuksiin, ja jopa tästä suoraan voisin käydä labroilla. Kyseessä olisi NIPT-tutkimus, jolla selvitettäisi 99%:n varmuudella kolmen trisomian mahdollisuudet ja halutessamme saisimme samalla tietää myös sukusolut. 

Meidän tilanne ei suinkaan ollut pahin mahdollinen, mutta olin murtunut. Down-riskiarvomme oli 1:75 (raja-arvo oli 1:250, josta seula hälyttäisi), mutta kaiken kokemamme jälkeen minusta tuntui, kuin olisimme saaneet jo varman tiedon siitä, että lapsellamme ei olisi kaikki kunnossa.

Itketti koko päivän. Googletimme molemmat hullun lailla, vaikka samaan aikaan tiesimme, ettei se muuttaisi tilannettamme mitenkään. Toki se toi tyyneyttä ja lohtua lukea, että 5% raskauksista jäi seuloissa kiinni, ja näistä 90% osoittautui vääriksi hälytyksiksi.

Ahdisti. Oma ajatukseni oli ja on, että tämä ei vaikuttaisi lapsen pitämiseen, mutta silti samaan aikaan huusin mielessäni, että en haluaisi Down-lasta! En haluaisi erityislasta! En haluaisi olla erityisperhe! En haluaisi olla yhtään enempää erityinen! En haluaisi Huldan joutuvan koville ja koulukiusatuksi! En halua, että lapsi ei pärjää elämässä! En halua tätä! En halua olla raskaana! En näin!

Sain itkettyä ja juteltua vanhempieni kanssa. He halasivat mennen tullen ja vakuuttivat olevansa meidän tukenamme tässä. Ihan en ole varma, oliko heille yllätys sanoessani, etten pystyisi keskeyttämään raskautta, jos uutiset olisivat huonot. Sain myös korvaamatonta tukea lähimmiltä ystäviltäni. Mietin, kuinka ihmeessä iltavuoroon mennyt mieheni jaksaisi.

Yritin illalla pakata, sillä olimme seuraavana päivänä lähdössä Huldan ja vanhempieni kanssa Oulun reissulle sekä kummitytön syntymäpäiväjuhliin. Ensin ajattelin, että miten jaksaisin. Mutta tämä osioittautui lopulta oikein hyväksi; saisinhan muuta mietittävää ja aika kuluisi taas eteenpäin. NIPT-testin tuloksessa voisi mennä jopa 3 viikkoa.

En saanut yöllä unta. Koin voimakasta tarvetta vain olla, levätä Jumalan sylissä. Kuuntelin ylistystä pitkään ja itkin tyynyni märäksi. Tämä kuitenkin helpotti, ja koin, että minusta ja meistä pidetään huolta. Jumala on hyvä. Ehkä jokin luottamus siihen, että kaikki tulee vielä menemään hyvin, kasvoi. Sitten eräässä laulussa laulettiin: "---Hän tuntee jokaisen tähden taivaalla ---". ❤

Niinpä.

Seuraavana päivänä (rv 12+6) tunsin sen. Hipsuttelua. Ihan varmasti se oli sitä. Tähti se siellä taisi haluta viestittää, että hänellä on kaikki oikein hyvin.❤😭🙏