maanantai 16. maaliskuuta 2020

Voisiko yksilapsisuus ollakin meille hyvä asia?

Olin tässä taannoin kyläilemässä Huldan kanssa tuttavallani, jolla on hiukan tyttöäni vanhempi lapsi. Siinä sitten kahvittelun, leikkien ja lasten perässä juoksemisten lomassa ehdittiin vaihtamaan ajatuksia myös lapsitoiveista. Oli hän jo aiemminkin jutellut, ettei heillä ole vielä varmuutta siitä, haluaisivatko sittenkään toista lasta, mutta nyt hän pohti asiaa jo varmemmin.
"Meille on tullut vain tunne, että meidän perhe on hyvä juuri näin. Ja olemme miettineet ihan omiakin jaksamisia," tuttava kertoi ja avasi minulle myös muita syitä.

Kotimatkalla havahduin pohtimasta tuttavani näkökulmia. Olinhan vastaavia kuullut aiemminkin, mutta nyt ensi kertaa ne tulivat jollain tavoin kohti. Huomasin tarkastelevani niitä uteliaasti, pohtien, millaista olisi olla itse miettimässä samanlaisia asioita. Millaista olisi se rauha ja tyyneys, joka päätökseen kätkeytyy? Ilman, että tarvitsisi surra sitä, ettei meille ehkä tulekaan toista lasta?


"Tämä ei sitten ole mikään virallinen päätös," alustin miehelleni.
Halusin vain keskustella asiasta neutraalisti, ilman suurempia tunteita. Miltä tuollainen vaihtoehto tuntuisi meidän perheellemme?
Pohdimme asiaa eri kanteilta. Elämä Huldan kanssa laajenee ja toisaalta myös helpottuu koko ajan. Toki uusia haasteita ilmaantuu myös, mutta se on se, mitä ihmiselämä on. Uusia juttuja, haasteita, kasvua ja kehitystä. Millaista elämä olisi yksilapsisena perheenä? Ilman, että lapsettomuushoidot varjostaisivat eloa? Saisi keskittyä vain meihin kolmeen, jakaa enenevässä määrin Huldan hoitamista ja voisimme esimerkiksi reissata jatkossa kenties helpommin kuin useamman lapsen kanssa. Aikaa ja energiaa riittäisi varmasti paremmin myös vapaaehtois- ja toki ihan palkkatyöhönkin. Niin, onhan siinä puolensa.

Omanlainen viehätyksensä on myös siinä lisääntyneessä vapauden tunteessa, jota olen saanut kokea enemmän Huldan kasvaessa. On aika ihanaa saada myös omaa kroppaa takaisin (poislukien tätä edelleen jatkuvaa lisääntynyttä imetystä, josta en toki ole harmissani), ja alkaa haaveilla vaikkapa puolimaratonin juoksemisesta.

Jotenkin sitä on vain tottunut jo vuosia kestäneeseen lapsettomuussuruun, joka on myös muuttunut eri aikoina ja vaiheissa. Rakkaus Huldaan ei ole millään tavoin vähempää, vaikka toive toisesta lapsesta onkin suuri. Ei se sitä vähennä, eikä kyse ole siitä, ettenkö olisi kiitollinen Huldasta. Ikään kuin hän ei riittäisi. Ei ei. Syli on vain vielä tyhjä, vaikka välillä se ei konkreettisesti todellakaan vaikuta siltä. Tunnetasolla on vain tuntunut siltä, että meidän perheeseen mahtuisi vielä toinen lapsi, oi todellakin. En ole koskaan aiemmin pysähtynyt toden teolla miettimään yksilapsisuutta meidän kohdallemme. Lapsettomuusvuosina yrittämällä yritin sopeutua ja hyväksyä lapsettomaksi jäämisen ja keksiä korviketta lapselle. Silloinkin sellaiset puhtaasti itseä koskevat asiat tuntuivat vääriltä. En osaisi perustaa elämääni pelkkien omien, minua koskevien haaveiden toteuttamisen varaan. Haluan tehdä jotain muiden hyväksi.
Vähän sama siis nytkin; olisinko liian itsekäs, jos meillä olisi vain yksi lapsi? Pääsisinkö liian helpolla? (Kyllä nuo ovat olleet mielessäni! Ihan hassuja kysymyksiä, mutta sellaisia olen miettinyt.)

Tietyllä tavalla tällaisten ajatusten pohdinta on muuttanut jollain tavoin suhtautumistani Huldaan. Olen nytkin ollut hänen kanssaan läsnä, keksinyt puuhia ja antanut aikaani ja rakkautta. Mutta jos hän jäisikin ainokaiseksemme ja saisin jatkossakin antaa huomioni vain hänelle... Miten sen selittäisi...Jotain on ollut nyt eri tavoin.

"Tämä ei todellakaan ole mikään päätös," painotin vielä.
"Me ollaan kyllä menossa jatkamaan hoitoja, ja mennään vaikka uudestaankin, jos pakkasalkion siirto ei onnistu," muistutin.
Olkoon ajatukset vaikka sitten sopeutumista siihen, mikä saattaa olla myös tilanne jossain vaiheessa.

Samana iltana kuulen vauvauutisia ja olen vilpittömästi sydänjuuriani myöten onnellinen.
Samalla omat juuri heikohkosti rakennetut pohdinnat horjahtavat.
En pysty hyväksymään yksilapsisuutta vielä.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Lapsettomuushoitojen jatko - ajankohtaista vai ei?

Elämä on ollut kiireistä ja nuhaista.
Sitten taas nuhaista ja kiireistä.
Välillä tehtiin keksintö, kuinka kiivetä tuolin avulla pöydälle tai sammutetaan valot. Sitten nuha on taas vienyt voiton ja ihan kuin minulla olisi taas sylissäni pikkuvauva.

Elämä on kieltämättä rientänyt aimo harppauksin eteenpäin. Tänään Hulda on jo 1 vuoden ja 4 kuukauden ikäinen, ja oppinut monenlaisia uusia asioita.
Elämä on aika ihmeellistä pienen lapsen silmin kautta katsottuna. On se myös aika ihmeellistä silloin, kun huonojen öiden jälkeen on saatu nukuttua hiukan paremmin. Molempia on siis mahtunut tälle vuodelle.


Tämä blogi on kieltämättä jäänyt hiukan paitsioon meneillään olevien projektien ja ihan vain elämän myötä. Välillä muistan tämän olemassaolon ja saatan pohtia tämän funktiota. On paljon aikoja, jolloin mieli tekisi avata mielessä olevia asioita, kuten nyt vaikka vegaaniteema ruoanlaittoineen, leipomisineen, ympäristö- ja eläinoikeusnäkökulmineen, töihin liittyvät pohdinnat, harrastusmietinnät ja toisaalta ihan vain arki. Mutta njaa. Miksi kirjoittaa?
Toisaalta käytän suhteellisen paljon aikaa kirjoittamiseen myös toisaalla, joten ymmärrettävästi tämä foorumi jää vähemmälle huomiolle. Eikä lapsettomuus ole ollut juuri päivän teema.

Vai onko sittenkin?
Olemme pohtineet aika ajoin hoitoihin palaamista. Joulukuun puhelun perusteella olin saanut ymmärtää polilta, että imetyksen loputtua voisimme vain laittaa viestiä sinne, ja sitten hoidot voisi aloittaa taas. Pian olisimme jo hakemassa Pakkasukkoamme kotiin. Niinpä tässä eräänä iltana tuumasimme, että mitäs, jos iltamaito jäisikin nyt pois. Liekö se enää Huldallekaan ollut niin tärkeä. Omaa sydäntä tosin hiukan riipaisi nukuttaa lasta ilman tuttua iltarutiinia, imetystä, sylissä olevaa taaperoa ja sitten leveän hymyn näkemistä. Parhaillaan jopa "Nam nam!" kuulemista. Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin myös imetys.
Ja minä hassu laitoin jo samana iltana viestiä polille.
"Se on loppu nyt!"

Seuraavana päivänä soi puhelin ja jouduin hiukan nolostellen kertomaan, että imetys päättyi vasta edellisenä päivänä. Hoitaja naurahti minulle ja selvensi, että hoitojen jatkamista varten imetyksen lopettamisesta täytyy olla kulunut 2 kuukautta. Huh!
(Kuulemma aiemmin se oli ollut puoli vuotta.)
Sovimme, että palaisin asiaan, kun tämä aika olisi todella kulunut.
"Ja ajattele lastakin," sanoi hoitaja.

No ajattelenhan minä lasta.
Sydäntä on raastanut pienen oleminen nuhan keskellä, ja taas on käynyt niin, kuten pari viikkoa aiemmin, että tarmokkaan seikkailijataaperon sijasta minulla onkin taas hiukan voipunut pikkuvauva, joka nautiskelee ajan kanssa maitoa jopa 8 kertaa päivässä. Kieltämättä olen itsekin nauttinut tästä. Flunssa on vaivannut minuakin, ja koska sitä ei oikein ehdi sairastamaan, niin sohvalla köllöttelyt vauvan kanssa ovat kelvanneet.

Vaan mitä tuo puhelu sitten tarkoittaa?
"Pitäköön tunkkinsa!", oli spontaani reaktioni. En oikeasti ollut pahana polille, hoitajalle, protokollalle, yhteiskunnalle, politiikoille tai millekään. Turhautti. Tavallaan tuntui, että tässä täytyisi tehdä hirmuinen työ henkisesti ja fyysisesti, jotta imetys loppuisi, eikä sekään riittäisi. Sitten pitäisi vielä odottaa! Hyvänen aika!
Lähinnä ajattelin sitä, että todennäköisesti aika täyttyisi juuri kesän korvilla ja jopa lähellä kesätaukoa. Silloin koko työ tuntuisi aivan hukkaan heitetyltä. Miksi ei siis vain antaisi ajan kulua ja asioiden sujua luonnollisesti ja lapsentahtisesti, kuten olemme niin monta kertaa kokeneet hyväksi?
Siirtyköön hoitojen jatko vaikka syksyyn. Nyt on Huldan olo kaikista tärkein.


keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Millainen vaikuttaja ja toimija olen?



Olen viime aikoina miettinyt paljon vaikuttamista ja toimintaa, jolla pyritään edistämään asioita itselle tärkeiden arvojen pohjalta. Oma työni ja molemmat opiskelemani ammatit liittyvät vahvasti muiden auttamiseen sekä yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttamiseen, enemmän ja vähemmän sen mukaisesti, mitä juuri sillä hetkellä kokee hyväksi. Riippuen siis organisaatiosta, työtehtävistä, -ajasta, -roolista ja muista sellaista asioista, joihin ei kenties pysty vaikuttamaan. Tällä hetkellä olen vielä kotona, ja olen eräänlaisin vapaaehtoistöiden myötä pyrkinyt tekemään hyvää muille.



Silti aika ajoin saatan pohtia, että onko se, millaista elämää elän nyt, riittävästi?
Saatan ehkä hiukan lannistua siitä, että joku tuttavapiirissäni saattaa osallistua tuohon ja tähän, ottaa kantaa, ja tuoda esiin vahvoja mielipiteitä työnsä ja pikkulapsiarjen ohessa.
Ja minä?
Minä askaroin eettisten ja ekologisten ajatusten parissa, intoilen arjen ruokaohjeita, sytyn ystäville leipomisesta ja kokkaamisesta, mutta myös opiskelen jatkuvasti maailmasta, ympäristöstä ja tavoista toimia paremmin luonnon, eläinten ja meidän ihmisten suhteen. Pyrin etsimään keinoja toimimaan eettisesti ja ekologisesti kestävämmin. Pyrin elämään myös kristillisten arvojen pohjalta, vaikka en kovin usein julistakaan sitä ilosanomaa, joka on minulle totta. Toisaalta saatan heittää joskus keskusteluissa koukun tuoden uskoa tai seurakunnassa käymistäni esiin. En painostaen, vaan siten, kuin kertoisin omasta arjestani.
Tietyllä tavalla olen antanut itselleni luvan olla "vain" hoitovapaalla, huolehtia omasta rakkaasta perheestäni ja pitämään silmäni auki ympärillä olevista ihmisistä, ystävistä ja tuttavista. Pyrin tutkailemaan sydäntäni, ja mitä koen, että olisi hyvä tehdä toisten hyväksi.

Ja samalla, kun kirjoitan tätä, mietin, että onhan vaikuttamista erilaista. Toiset ovat rohkeampia ja sanavalmiita, visuaalisia ja ihmisiin näillä keinoin vetoavia. Minä voin sitten vaikka leipoa vegaanisen kakun, organisoida kirkkokahvit, kutsua ystäviä koolle, lämmittää äitiystävälle saunan, hieroa toisen imetyksestä jumissa olevia hartioita, sujauttaa matkalle lähteville vanhemmille reppuihin mukaan itsetehdyt välipalapatukat, kirjoittaa juttuja ja tekstejä eri foorumeissa, pitää tärkeänä käydä moikkaamassa ja jututtamassa tuntemiani ihmisiä esimerkiksi juuri kirkkokahveilla... En ehkä ole se henkilö, joka tähtää puhujanpönttöön tai jolla on karismaattinen esiintymistaito, kyky perustella salamannopeasti ja sanavalmiisti mielipiteitään ja kannanottojaan. En ehkä ole se, joka saa ihmiset pohtimaan asioita, miettimään valintojaan uudelleen tai joka lähettelee joka viikko kantaaottavia sähköposteja kansanedustajille ja päättäjille. Mutta voin olla se, joka keittää kahvit, jotta rohkeiden esilläolijoiden energia- ja virkeystaso pysyy yllä, ihmisten verkostoituminen, kuulumisten vaihto ja maailman parantaminen mahdollistuisi tai jotta edes yksikin uupunut saisi kokea hetken hengähdyksen. Voin olla yksi palanen koko kuviossa.



Siinä se itseasiassa tulikin.
"Jotta edes yksikin..."
Mahtavaa! Olen pahoillani, lukijani, mutta intoudun ja inspiroidun ihan silkasta omasta oivalluksestani, heh.
Tulen itseasiassa selventäneeksi itselleni omia arvojani, ja kuinka koen luontevimmaksi toimia.
Jotta yksikin...
Uskon siihen, että jos ei nyt aivan "kaikki", niin moni asia vaikuttaa moneen muuhun asiaan.
Uskon siihen, että pienillä teoilla voi olla suuria merkityksiä. Herkästi omia pieniä tekojaan voi tulla vähätelleeksi, mutta miten voisi olla mahdollista, etteivät itse tehdyt asiat vaikuta, jos samaan aikaan saa itse valtavasti iloa ja rohkaisua nimenomaan pienistä teoista?

Pohdintani siis jatkuvat.
Millainen yhteiskuntavaikuttaja minä olen?
Vai voisinko vain poistaa tuon "yhteiskunta"-sanan, jotta en stressaisi joutuvani astumaan liian isoihin kenkiin.
Vaikka toisaalta... me kaikki olemme tuo "yhteiskunta". Me tässä naapurustossa, kunnassa, maakunnassa, maassa, maanosassa ja maailmassa. Eri yhteisöissä, yhteyksissä ja ryhmissä.



Mitä ajatuksia vaikuttaminen ja yhteiskunnallinen toiminta tuovat sinulle?
Millainen vaikuttaja ja toimija sinä olet?
Kuinka pyrit edistämään itsellesi tärkeitä arvoja tai elämään niiden mukaan?

Tulkaas meille, niin keitän teille kahvit!
Näistä olisikin kiva jutella!


torstai 9. tammikuuta 2020

Ai mitä mielessä? Ruoka. Ja vähän muutakin.

Tänä yönä en ole oikeastaan nukkunut lainkaan.
Ensin en voinut mennä nukkumaan (syy selviää myöhemmin), sitten en malttanut ja hiukan torkahdettuani Hulda heräsi itkemään. Sylittelimme pitkään, ja vaikka tyttö olikin tuhissut unisena jo hyvän tovin, en vain raaskinut laskea häntä takaisin sänkyyn. Oli vain niin hyvä olla siinä häntä lähellä. Sen koommin en oikeastaan enää nukkunutkaan, tuosta taas en tiedä, miksi. Muutaman kerran tyttö taisi taas parahtaa lyhyesti, mutta jo kello 4 tuumasin, että antaa olla. Jossain kohdin sitten vain nousin kahvin keittoon ja fiilistelemään sitä, että kerrankos sitä saa syödä aamupalan rauhassa. Aamupalahetket kun tuppaavat yleensä olemaan melko vauhdikkaita.

Tämä ei siis ole aamupalani!! :D
Tänään on edessä seuraavanlainen pulma: en vain osaa päättää, mitä kivaa tänään tekisi! Joko pidämme Huldan kanssa siivouspäivän (jep, "kivan" ja "siivouspäivän" voi oikeasti yhdistää!) ja lähdemme tavanomaiselle vaunulenkille tai sitten huristelemme kaupunkiin kirpputorikierrokselle. Tekisipä mieli kokeilla yhtä sun toista ohjetta, joita olen taas tallennellut kännykkäni suosikkeihin tai laittanut ylös lainatuista kirjoista! Vaan kun eipä sitä syödäkään voi määräänsä enempää. :D

Huldan ja minun ruoat joskus keväällä.
Ajan ilmoittaminen siksi, että nykyään ensin mainittu ei tyytyisi tuohon määrään.

On siis jälleen tammikuu, eli Vegaanihaasteen pääpainotuskuukausi. (Haaste pyörii ympäri vuoden, mutta kaikki medianäkyvyys ynnä muu ovat suurempaa tässä kuussa) Osallistun haasteeseen jo kolmatta vuotta peräkkäin, ja jo joulukuussa olo alkoi olla jo siihen valmistautuva. Miten kivaa, että se tulee taas! Ensimmäisenä vuonna vedin sen melko tiukkapipoisesti täydelliseen "suoritukseen" pyrkien, mutta se sellainen itsensä moittiminen esimerkiksi kylässä otetusta tarjottavasta ei tuntunut hyvältä. Jatkoin haasteen jälkeen lakto-ovo-linjalla, joka taas päättyi siihen, että kaikki pavut ja kasvimaitotuotteet alkoivat etomaan. Legendaarista olikin, että aloin myös himoitsemaan pihviä ja lohkoperunoita. Raskaushan se noissa oli "syypäänä", ja elimistö kaipaili selvästi rautaa.
Mutta vauvan synnyttyä jatkoin taas melko pian kasvisruokailijana, ja oikeastaan myös kotivegaanina. Näin ollen nuo Vegaanihaasteen uutiskirjeet ja infot eivät välttämättä tuo suurta uutta, mitä nyt virkistää muistia eri aihepiireistä ja toisaalta myös innostaa testailemaan ja kokeilemaan eri reseptejä. On mukava myös lukea Facebookin keskusteluryhmästä muiden ajatuksia haasteesta. Omat painopisteet vegaaniuteen pyrkimisessä ovat ajan saatossa, siis 15-vuotiaasta lähtien, muuttuneet jonkin verran, ja on myös hyvä haastaa itseä pohtimaan asioita monelta kantilta. Niin mielenkiintoinen (ja ehdottomasti myös ahdistavakin, esimerkiksi tehoeläintuotantoa ja ilmastoasioita koskien) koko aihepiiri kaikkineen!

Vou, näitä falafelkekkereitä lisää!
Sehän on selvä, että reseptejä on tullut selailtua jälleen viime aikoina, ja vaikka välillä en malttaisi laskea puhelinta iltaisin kädestäni intoillessani eri ohjeita, niin tosiasiassa minua on pitänyt myöhään hereillä muuan tentti. Kävin ennen joulua ilmiantamassa itseni töissä, mutta samalla huomasin lääkelupieni vanhentuneen. Aikomukseni on käydä tenttimässä alue huomenna, ja olenkin lukenut alueen eri osia joka päivän kuluneena vuonna. Ja luettavaa kyllä on! Pääasiassa asiat ovat hyvinkin tuttuja käytännön töistä, joten uskon kokemuksen auttavan paljonkin. Tosin huomaan myös sykkeen nousevan lukiessani aluetta. Niin paljon muistoja ja kokemuksia on noussut mieleen eri aihepiireistä! Jostain syystä mieli täyttyy vain niistä kantapääkeisseistä, ja melkeinpä pelko nostaa päätään: miten tulen ikinä pärjäämään töissä!? Tiedän silti varsin hyvin, että olen osannut tehdä paljon oikeinkin! Yhtäältä ajatuskiemuroissa kulkee myös aivan suunnaton into ja mielenkiinto: voi että, tätä lisää! Haluan päästä näyttämään (itselleni), että minä osaan ja pystyn tähän!
Kyllä, minua pelottaa töihin paluu, vaikka keikkaillenkin.
Minua pelottaa, että mokaan, epäonnistun, en osaa ja sählään. Pelkään, että väsyn, uuvun, murehdin ja suren.
Kohtaan näitä tunteita päivittäin tenttialuetta lukiessani. Mutta mitä pidemmälle pääsen alueessa, sitä vahvempana kuulen mielessäni: sinä tulet pärjäämään hienosti ja loistavasti. Kyse on kuitenkin työstä, jossa olen iloinnut ja nauttinut, saanut haastaa itseäni ja tehdä työtä ihmisten parissa upeiden työkavereiden kanssa!
Siispä toive tälle vuodelle: keikkavuorojen alettua pidän itsestäni erittäin hyvää huolta. Hellin, suon lepoa, syön hyvää ruokaa, riittävästi, olen armollinen itselleni. Hengitän syvään ja sanon itselleni: sinusta on tähän, hyvin menee.

Mitä seuraavaksi kokkaisi tai leipoisi?

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Napa on nyt tärkein

Vuosi vaihtui hiukan yllättäen. Arki itsessään on minusta niin kiehtovaa ja innostavaa, että saatan välillä unohtaa tyystin, mitä ympärillä vietetään. Tai en nyt ihan tyystin, mutta noin niin kuin suunnilleen. Toisaalta vuodenvaihde ei juuri koskaan ole ollut minulle sen suurempi juttu, ja saatan ennemminkin odotella, että voisikohan nuo pakolliset pyhäpäivät tästä jo häipyä pois alta. Toisaalta mielessäni on ollut jo niin paljon esimerkiksi kirppisreissut ja jotkut ostossuunnitelmat, että tuollaiset uudenvuodenpäivät eivät ole oikein sopineet malttamattomalle mielelleni.



Somessa näkyi joitakin päivityksiä kuluneen vuosikymmenen tapahtumista. Muutaman selattuani ajattelin ensin, että eipä itsellä sen kummempaa ole tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Mutta tätä ajatusta seuranneen vaunulenkin aikana ehdin miettiä enemmän. Tuli aika melankolinen, haikea olo. Kyllähän tapahtumaa oli, yhtä ja toista. Osaa puin vieläkin, suren, etten antanut elämälle enempää mahdollisuutta. Suren, että rajoitin niin paljon, kuuntelin valheita. Suren tehtyjä valintoja. Mutta toisaalta jälkikäteen sureminen ei auta, ja olen juttelut ammattilaisen kanssa tehnyt. Aina voi toki löytää jotain uutta kaihertavaa, mutta jo monta vuotta olen päättänyt vain ottaa opiksi ja ammentaa uutta näkökulmaa tämän päivän asioihin omien kokemusteni kautta.

Aika suuressa pähkinänkuoressa vuosikymmen:.
Vuosikymmen vaihtui välivuoden aikana, jolloin olin saanut värit elämääni ja opettelin elämää, ja noh... syömään. Soitin pianoa ja suoritin D-tutkinnon, josta olen vieläkin kovin mielissäni. Tapasimme mieheni kanssa ja siinä se kesä sitten meni asuinpaikkakuntiemme välissä suhaten, kunnes lähdin syksyllä työharjoitteluun Nepaliin. Paluun jälkeinen uusi vuosi olikin sitten unohtumaton, ja siitä todisteena on sormus nimettömässäni, joka käytiin hankkimassa pari kuukautta myöhemmin. Voi siis sanoa, että onhan uudella vuodella sittenkin jotain merkitystä. ;)
Opiskelut jatkuivat molemmilla tahoillaan, ja nyt olin jo palannut takaisin opiskelukaupunkiini. Siellä vedin kaksi viimeistä vuotta "täysillä", pyrkien elämään kahden ensimmäisen vuoden edestä. Viimeinen opiskeluvuosi olikin yksi parhaimmista. Sitten tapahtui vauhdilla, kaikki kuukauden sisään: valmistuin kahteen ammattiin, muutin pois opiskelukaupungistani, valmistelimme häitä, menimme naimisiin, muutin mieheni luo toiseen kaupunkiin ja aloitimme molemmat uusissa töissä, jonka jälkeen vuorotyöläisinä emme sitten juurikaan enää nähneet toisiamme. Syksyllä kypsyi päätös muuttaa kotipaikkakunnalleni, josta ostimme rivitaloasunnon. Sinne muutimme tammikuussa 2013, ja kuukausi tuosta aloitimme taas uusissa töissä. Tuo työpaikka rankkuudesta huolimatta on ollut elämäni parhaimpia, ja vieläkin vihlaisee se, että olen lähtenyt sieltä pois. Luotto uuteen paikkaan on tosin kova. Tammikuu 2013 osoittautui mullistavaksi myös sen suhteen, että sain tuolloin kuulla lapsettomuudesta, ja se taas suisti minut melko tummiin sfääreihin. Vuodet 2013-2015 olivat meille yhdessä ja erikseen vaikeita, vaikka samalla teimmekin kivoja asioita. 2015 aloitimme lapsettomuushoidot eri tavoin minkään tuottamatta tulosta. 2016 alkoi tapahtua muulla tavoin: löysimme vihdoinkin oman seurakunnan ja saimme rutkasti ystäviä. Vihdoinkin tunne johonkin kuulumisesta! Sain rohkeutta ja luottamusta myös leipomiseen ja ruoanlaittoon vapaaehtoishommien myötä. 2017 oli myös suuri vuosi. Kävin 11,5 vuoden jälkeen tapaamassa vaihtariperhettäni Kanadassa, ja se rankkuudestaan huolimatta oli aivan mieletön kokemus oman henkisen kasvuni kannalta, ja toki muutenkin. Samanlaista elämän läpikäymistä oli tavallaan myös Lapin vaellus syksyllä. Joulukuussa 30-ikävuoden kunniaksi vietetyt Retrojuhlat kulminoivat koko vuoden. Kaikkien näiden oli tapahduttava, jotta sain jotenkin alitajuisesti ja henkisesti tilaa, puhdistautua, järjesteltyä elämääni.
2018 otimme suuren askeleen ja aloitimme IVF-hoidot. Komplikaatioiden ja "kokeillaan nyt sitten, vaikka tuskinpa siitä mitään tulee" -ajatusten siivittämänä sain eräänä iltana kuulla olevani erittäinkin raskaana. Kesällä möimme asuntomme ja muutimme vuokralle. Loppuvuodesta tuo suuri ihme, Vauvanitu, syntyi, sekoitti kaiken ja laittoi kaiken kohdilleen.
2019 löysimme unelmiemme kodin ja muutimme. Pian vietimme myös 1-vuotissynttäreitä.



Vietin joulun ja uuden vuoden välin sometaukoa hiukan yllättäen, mutta siitä hanakasti kiinni pitäen. Ei se tuntunut lainkaan vaikealta, mutta vaikeahkoa oli ehkä sitten "paluu". Tuntui jokseenkin turhalta lähteä selaamaan Instagramin storeja ja feediä, rullailla alas Facebookin seinällä, nähdä erilaisia keskustelun aloituksia tai tuttujen ja tuntemattomien päivityksiä. Ei sillä, että mitenkään vähättelisin ystäviäni tai en olisi kiinnostunut heistä, mutta koin tuollaisen selaamisen jotenkin... turhana. Ja toisaalta miksi päivittäisin omasta arjestani kenties odottaen tykkäyksiä, kun kuitenkin tärkeimmät tykkääjäni ovat omassa arjessani, minun oma perheeni? Luultavasti tulen jossain kohdin pitämään taukoja uudelleen, vaikka en täysin poistuisikaan somekanavista. En koe olevani riippuvainen somesta, mutta huomaan sen silti keskeyttävän arkeani. Ja halusin tai en, niin alitajuisesti se myös vaikuttaa siihen, mitä ajattelen omasta elämästäni ja asioistani. Kurjimmillaan oma tekeminen ja saavutukset tuntuvat niin huonoilta, kun feedi täyttyy mitä upeimmista jutuista, ajatuksista, kuvista ja julkaisuista. Vaikka kyllähän nyt kaikki tietävät, että kenenkään elämä ei ole mitään kiiltokuvaa.

Rakastan puuhailla asioita. Intoilen jo nyt tulevista arkiruoista, joita suunnittelin eilen. Kaikki uusia kokeiluja. Vahinko, ettei mitään juhlia tai kutsuja ole tulossa lähiaikoina, mutta eiköhän nyt jotain saada taas aikaan. Rakastan arjen pieniä iloja ja tekemisiä. Sitä, että saan hassutella ja ilmeillä peilikuvilla pukiessani Huldaa ulos. Hän kujeilee yhtä lailla, kihertää sylissäni. Sitten koppaan tytön vaunuihin, lykkään vaunut jonkin matkaa eteenpäin, kunnes tyttö alkaa jo tietyt puut, mutkat ja mäet nähtyään hihkumaan. Leikkipuisto!
Rakastan sitä iloa ja onnellisuutta, joka paistaa tyttöni kasvoilta työntäessäni hänelle vauhtia keinussa. Sitten kiipeillään hetken aikaa liukumäelle, lasketaan yhdessä huiiiiii, ja kiivetään taas uudelleen. Sen jälkeen onkin mukava peitellä Hulda toppapussin sisälle ja jatkamme vaunulenkkiä, jonka aikana uni vie voiton.
Rakastan meidän kotiamme, joka ja josta käsin mahdollistuu niin paljon. Rakastan miestäni, jonka kanssa olemme löytäneet yhteyden, jollaisesta on vain voinut unelmoida. Rakastan myös sitä tietoisuutta, että elämäni on ihan oikeasti nyt juuri sitä, mistä olen haaveillut. Eikä sitä, mitä sosiaalinen media välittää.
Joskus, ennen "virallista" taukoani, saatoin ihan todella unohtaa kännykän ja koko somen, ja kuinka nautinkaan.
Elämäni, olet ihana ja kaunis. Tämä hetki, juuri tässä ja nyt.
"Missä napa?", kysyn. Hulda vie etusormensa masulleen, löytää navan ja kihertää.
Napa on paljon tärkeämpi kuin sosiaalinen media.

lauantai 21. joulukuuta 2019

"Joulu tulee, hiipii hiljaa arkeen"



Ensin tuli ahdistus ja stressi. Jonkin ajan päästä päätin vain luovuttaa.
Anna tulla, joulukuu, otan sen, mitä tänä vuonna saan!

Pidän itseäni surkeana lahjan antajana. Mielikuvitus ei vain riitä hienojen lahjojen hankkimiseen, ja tänä vuonna tuntui, että ei myöskään aika tai voimat. Tavallaan odotin hirveästi joulukuuta, mutta vain voidakseni tunnelmoida erilaisia asioita samalla, kun hoitelin muita asioita, joista olin innostunut. Onneksi tajusin varsin pian nostaa kädet ilmaan ja luovuttaa. Päätin oikeastaan vetää kaiken hyvin minimiin tuumien, että tulee se joulu ilman minun puuhailujakin.
Sitten alkoi tapahtua.



Tuli erilaisia joulumyyjäisiä, joissa kävin Huldan kanssa. Tuli nautittua riisipuurot ja rusinakeitot, juotua glögit kera piparin. Hulda hurmasi lähetyspiirin mummot, jotka vuorotellen sylittelivät tyttöä samalla, kun minä kävin kiertämässä sukkia, patalappuja ja muita käsitöitä täynnä olevia myyntipöytiä. Kävimme myös eräällä lähiruokatorilla, jolla joulutunnelma oli kohdillaan koristelun, tuoksujen ja myyntituotteiden myötä. Piipahdimme kahvilla ja piparipullalla ja Hulda herkutteli vauvojen pipareilla.



Etsin jouluradion taajuuden heti kuun vaihduttua. Kotona ollessa olen sukkuloinut Indie-, Jazz- ja tavallisen Jouluradion välillä. Osa kappaleista on ilahduttanut ja lisännyt joulumieltä, osa jäänyt päähän ärsyttäväksi korvamadoksi (sori vaan, Mikko Alatalo ja Juice).

On käyty seurakunnan joulujuhlassa, laulettu ihania joululauluja, nautittu joulutorttuja (tai joka niistä on välittänyt. Itse olin vain suunnittelemassa täytevaihtoehtoja) ja jaettu jouluun liittyviä ajatuksia glögimukillisen äärellä ystävien ja uusien tuttavuuksien kanssa. Toivotettu hyvät joulut ja luvattu nähdä taas tulevana vuonna.

Joulumenu on tänä vuonna ihan oikeasti jotain muuta, kuin sitä perinteistä. Tähän olen pyrkinyt menneinäkin vuosina, mutta laatikot ja muut ovat silti päätyneet aina pöytäämme. Minähän kyllä tykkään niistä todella paljon, mutta en usko miehen jaksavan syödä niitä montaa päivää. Ja toisaalta intoa olisi kokeilla niin monia muitakin ohjeita. Niinpä tänä vuonna joulupöytäämme katetaan muun muassa appelsiiniglaseerattua tofupaistia, ja porkkalaa, mutta myös jotain perinteistäkin. Osan valmisteluista olen jo innolla aloittanut.



Ensimmäisinä yhteisinä vuosina leivoin äitini esimerkin mukaisesti tortut, piparit, kakut ja tähtipullat, kunnes ihmettelimme vielä kesäkuussa, että mitä niille pitäisi oikein tehdä. Nykyisin olen tehnyt vain yhden, kaksi juttua, ja usein jollain uudella ohjeella. Tänä vuonna ilo on ollut ylimmillään, kun mahdollisuus ja into ovat kohdanneet, ja olen päässyt väkertelemään vaikka mitä, ja vieläpä joululahjoiksi!

Yksi mieleenpainuvimmista asioista on tässä joulukuussa ollut ehdottomasti pipareiden leipominen koko perheen kesken. Tai se kerta, kun puuhailin granolaa, tryffeleitä ja saaristolaisleipiä pikku-Huldan ollessa kantorepussa joululaulujen soidessa taustalla.



Ehkä joulu ei tänä vuonna ole sitä, että saan koristeltua kodin suht ajoissa tai leivottua ja puuhattua. Ehkä joulurunon puuttuessa joulukorteista se ei haittaakaan, tai että lahjaksi saamani joulutähti on vaarassa kuihtua. Ehkä se ei haittaa, etten pysy aina ihan laskuissa siitä, monesko päivä nyt on, ja milloin on joulu. Ehkä sillekin on aikansa, että miettii jonain muuna vuonna sitä, kuinka joulupukki-tarinaa avaa Huldalle. Ehkä tänä vuonna joulu tulee minulle hiljaa hiipien, vailla suurempaa pakottamista. Rauhasta käsin. Siten, kuinka sen on tarkoitus tullakin.
Oikeastaan kaikkein parhaiten: yhdessä Huldan ja mieheni, siis minun rakkaan perheeni, sekä ystävien kanssa tunnelmoiden. Sitä, mitä olen niin monta vuotta kaivannutkin.


P.S. Vietimme tässä kuussa myös syntymäpäiviäni. Yllättäen olin jo melkein unohtaa koko asian, sillä intoilin vain leipomista kahvivieraille. Olipa vihdoin syy kokeilla puoloffeeta - jouluisella twistillä totta kai!

maanantai 2. joulukuuta 2019

Minä selvisin sittenkin

Unohduin selailemaan kuvia yrittäen löytää sopivaa kuvaa erääseen kirjoitukseen. Eksyin kuviin, joita olin ottanut raskausuutisen tienoilla, kirjoittamani lehtiartikkelin, kuvia vauvamahasta sekä eri lukuisista eri tilanteista. Pääsin heti mukaan kuvien hetkisiin tuntemuksiin, ajatuksiin ja jopa oloihin ja etovuuksiin (juu ei kiitos ruisleipää tai papuja, mutta salmiakki ja Saarioisten vaaleat riisipiirakat kävisivät!). Voihan haikeus!
Ihon alle hiipi myös nekin olot ja ajatukset, joista olin kirjoittanut kolumnissani.
Yritäpä siinä sitten valita sopivaa kuvaa pari viikkoa hiottuun tekstiin, kun mieli on edelleen aika pöllämystynyt viikonlopun tapahtumista ja samaan syssyyn tulen vielä käymään pienen aikamatkan lähes kahden vuoden takaisiin asioihin.


Tapahtuipa siis niin, että tulin valituksi mukaan Simpukan blogirinkiin. Olin hakenut projektiin innostunein, uteliain mielin, näennäisesti vielä mieheltä "suostumuksen" vielä varmistaen.Veisihän se luultavasti jonkin verran aikaa. Jossain kohdin iski kuitenkin epäilys. Miksi minut on valittu? Miksi ihmeessä? Joukko on varmasti täynnä toinen toistaan taitavampia kirjoittajia. Olikohan tässä tapahtunut erehdys? Ensimmäinen palaveri verkkoalustalla hälvensi kuitenkin rutkasti paineita, sillä mukana oli todella mukavan tuntuista porukkaa. Lisäksi minun oli mahdollista päästä mukaan lehtikirjoittaja-koulutukseen, jonne päätin ilmoittautua samalla innostuksella ja tarmolla. Kun päivä lähestyi olin ehtinyt olemaan jo pari päivää aivan äkäinen ja kiukkuinen. Vähän jopa toivoin, että Huldan sairastama flunssa olisi pahentunut tai ainakin tarttunut minuun. Perjantai-iltana tunnustin miehelleni, että 13 tunnin reissu vain jännitti minua niin paljon. Miten äitini pärjää Huldan kanssa? Kuinka Hulda ilman rintamaitoa? Entä töistä tullut mieheni? Ja oikeastaan mikään noista ei tosiasiassa huolettanut. Isoin kysymys olikin: kuinka minä pärjäisin?

Koitti lauantai-aamu, ja huolimatta kaikista mahdollisuuksista myöhästyä (vetkutteluni lähtiessä (neuvoin sitä ja tätä), auton rapsutus, huono ajokeli, hidas edellä ajaja) istahdin junaan. Hirmuiset tärinät päällä, totta kai. Hirvitti. Mitä ihmettä olin mennyt tekemään? Olisin nyt sentään mennyt vaikka töihin!
Juna kolisteli (kyllä, kolisteli) menemään ja päätin vain antaa päivän kulua hyvin. Tässä sitä nyt oltiin ja kivempaa olisi, kun yrittäisi ottaa ilon irti päivästä.
Loppu onkin historiaa, kuten tavataan sanoa. Päivä oli aivan mahtava.
Jo pelkästään innostavan koulutuksen vuoksi, mutta ennen kaikkea upeiden kohtaamisten vuoksi. Jos sain paljon työkaluja koulutuksen annista, niin vähintäänkin yhtä paljon iloitsin erilaisista keskusteluista ja ihmisistä. Ja kuinka rohkaisevalta koko homma tuntui. Minullapa onkin jo tehtävää tulevalle vuodelle.
Mutta päivä oli erittäin rohkaiseva myös itseni kannalta. Olin pois kotoa 13 tuntia, ja kaikki oli mennyt kotona loistavasti. Minäkin olin pärjännyt hienosti erossa tytöstä. Nyt onkin tankattu läheisyyttä ja rintamaitoa.


Täällä siis puhaltavat hiukan erilaisemmat tuulet. Luvassa on sekä mielenkiintoista kirjoitusprojektia, mutta henkilökohtaisella tasolla myös napanuoran venytystä. Isyyslomalla tätä tulikin kivasti harjoiteltua, vaikka tarkoitukseni ei toki ole päästä olemaan "mahdollisimman paljon pois Huldan luota". Vaikka lähtö on usein ollut itselleni aika kova paikka, niin takaisin tultuani olo on jotenkin raikkaampi. Myönnän, että olen myös muutamaan kertaan pohtinut töihin paluuta keikkailun merkeissä.

Vaikka kuinka tykkään olla lapseni kanssa, niin kylläpä omien ja omanlaisten juttujen tekeminen ihan itsekseen tuntuu hyvältä. Vuosien varrella olen väittänyt, etten osaa olla luova tai en ole ainakaan taitava olemaan luova. Mutta aina kerta kerran jälkeen olen joutunut toteamaan, että luovuutta on jokaisessa, siis minussakin. Rakastan uppoutua milloin mihinkin, oli se sitten kirjoittaminen, ruoanlaitto, leipominen, kuvaaminen tai soittaminen. Sisustaminen olisi myös aika kiva taito, mutta jotenkin paljon mieluummin innostun vaikka koristelemaan tuntikausiksi pikkuleipiä kuin pohtimaan ja hankkimaan erilaisia sisustuselementtejä. (Apua, hankkikaa meille joku sisustusguru!)
Tänään olen saanut posket hehkuen puuhailla seurakuntamme keittiössä ja laittaa pöytää koreaksi.
Joku koputtaa ajatuksissani: no mutta: eikös juuri tuo olekin luovuutta!
Palaan kotiin seurakunnasta hieman väsynein, mutta niin virkistynein mielin. Olen saanut puuhata porukalla, kohdata ja keskustella, koristella ja asetella, auttaa ja antaa, olla ja levätä.
Olen saanut olla tekemässä messua, toteuttaa itseäni ja olla luova hyvässä porukassa.

Tätä vapautuneisuuden oloa toivonkin tuleviin kirjoitusprojekteihin ja ihan arkielämään.
Jos joskus tulee tunne, että kaikki kaatuu päälle, enkä osaa edes ruokaa laittaa arjen hallinnasta huolimatta, niin sille voi sanoa erittäin luovasti: höpö höpö!, ja jatkaa siitä, mihin oli jäänyt. Luovuutta on kaikkialla, kun vain antaa sille mahdollisuuden.
Jääkaappimme ovessa on kaksi korttia, joiden sanat haluan iskostaa päähäni.