tiistai 20. elokuuta 2019

Muksahteluja, hyviä unia ja syksyn tuulia

Huomenta!

Täällä me ollaan, aamukahvilla Huldan kanssa. Nyt olemme nukkuneet peräkkäin 11 (siis YKSITOISTA!!!) hyvää yötä, ja oma sumu alkaa toivon mukaan jo hiukan hälvetä. Parina aamuna, kuten tänään, Hulda on havahtunut nousuuni kello 7, ja olenkin kopannut hänet kantoreppuun jatkamaan uniaan (hän ei ole siis halunnut jäädä yksin) samalla, kun voin itse puuhailla jo aamutoimia. Aika ihanaa. Kantoreppu muutenkin on ollut viime aikoina tosi iso juttu. Voisikohan olla niin, että kaiken menon ja melskeen, kopsahtelun ja muksahtelun vastapainoksi Hulda kaipaa läheisyyttä. Nykyisin ollaan taas nukuttu unia repussa ja jonkin verran ollaan kuljettu niin ostoskeskuksessa ja metsän poluilla tuohon tyyliin. Mutta ihanahan tuo vain on; hetken aikaa ehdin jo miettimään, että olenkohan hankkinut oman repun lainareppujen jälkeen aivan turhaan, kun suurin tarve oli ollut refluksikuukausien aikana... Mutta huoli pois; syli kelpaa ja tämä äiti kyllä oikein mielellään kantaa!



Vaikka yöt ovatkin olleet selvästi paljon parempia on kroppa ehkä jäänyt jumittamaan tajutessaan, että tässä huushollissa saakin taas unta. Se kaipaisi sitä lisää ja lisää. Tietynlainen pöhnä on ollut siis päällä, mutta ei voi mitään. Menoa ja tekemistä on piisannut; olemme olleet keräämässä niin karviaisia kuin laittamassa kirpputoripöytää.

Tietynlainen haikeus ja kenties lapsettomuussurun sukulainen on hieman vallannut mieltä. Pääasiassahan elämä on hyvin pitkälti tässä ja nyt, mutta taustalla on hääräillyt kummallinen tunne. Se lienee saanut alkunsa joistakin kuulemistani vauvauutisista (ihanaa!), viikon takaisesta valokuvien menettämis -episodista sekä siitä, kun hinnoittelin niitä Huldan pikkuriikkisiä vaatteita kirpputoripöydälle. On kuin syystuuli alkaisi puhaltamaan, ruskan värjäämät lehdet tipahdella puista ja kesä auttamattomasti jäädä taakse. On vain muistot ja kaunis ruska. Ikävöin Huldan pikkuvauvavaihetta, ja samalla lähes nyyhkin päivittäin sitä, miten onnellinen olen tyttärestämme. Iloitsen hänen kanssaan vietetyistä hetkistä ja päivistä. En tarkalleen ottaen tiedä, haluaisinko varsinaisesti palata takaisin, sillä koko ajan tapahtuu jotain uutta ja mielenkiintoista ja mielessäni siintävät jo asiat, joita voi tehdä Huldan kanssa sitten hiukan vanhempana. Ehkä se on se ainutlaatuisuus, jota en saa enää koskaan kokea sellaisenaan, jota kaipaan. Ja toisaalta pelko siitä, saako raskautta, synnytystä, pikkuvauva-aikaa ja kaikkea siihen liittyvää kokea enää uudelleen. Pelko, joka on jossain hyvin taka-alalla, mutta on kuitenkin. Onneksi arki ja muut elämässä olevat asiat vievät niin paljon aikaa ja mielenkiintoa, ettei siihen ole tarvetta liiemmin keskittyä.
Mutta tiedostan sen olemassaolon.

Piipahdimme eräänä päivänä moikkaamassa työkavereitani. Ajaessani kohti työpaikkaani mielessä kihelmöi; jännitti, innosti, oli haikea ja nostalginen olo. Oli kiva huomata, kuinka iloisen vastaanoton saimme. Hulda katseli kiinnostuneena ihmisiä ja me saimme jutustella kuulumisia. Kuinka merkillinen käynti. Tavallaan tekisi hirveästi mieli päästä keikkailemaan (lienee "oman itsen" ja "omien juttujen" sekä ammattitaidon ylläpidon tarvetta), mutta en siltikään ole vielä valmis. En halua rikkoa vauvavuotta vielä yksittäiselläkään työvuorolla. Oli myös ihanaa kuulla ihmisten positiivisesta ja erittäin rohkaisevasta suhtautumisesta hoitovapaani pituuteen.

Syksy saapuu väistämättä, ja on ollut yritettävä suuntautua jotenkin sellaiseen moodiin. Olen toki vietellyt koko tämän vuoden aika aikataulutonta elämää, mutta kenties kesä saa vieläkin rennomman olon. Syksyn tullen sitä kuitenkin usein kaipaa jonkinlaista ryhtiliikettä, edes jonkin säännöllisen menon. Olen jo katsellut hiukan yhteistä harrastusta minulle ja Huldalle sekä kartoittanut omia juttuja (okei. Myönnän. Tästä aloitin, mutta voin sanoa, että olin jo ollut tietoinen yhteisistä jutuista, joten paljon selvitettävää ei ollut). Nyt voisin lähteä käymään jonkinlaisessa perhekerhossa tytön kanssa, ja ilmeisesti myös muskaria ollaan laittamassa käyntiin samalla taholla. Toista muskaria katsoin jo, mutta ajankohta on melko hankala meille. Ei meillä mitään minuuttiaikataulua ole arjessa, mutta sen vain tietää, että kello 11 Hulda joko nukkuu tai syö. En jotenkin näe, että olisimme juuri silloin muskarissa. Oli aika jännä huomata, että vanhempi-vauva-jumpparyhmiä olisi, mutta -hyvänen aika!- Hulda ei kohta ole enää vauva. Mitä yksivuotiaan kanssa voi harrastaa täällä päin?
Itse olen ajatellut ilmoittautua useaan jumpparyhmään ja katsoa sitten mieheni työvuorojen ja perhe-elämämme puitteissa, mihin milloinkin pääsen. Palaan takaisin tuttuihin kuvioihin, mutta jotain uuttakin olen huomannut orastavan. Olen vuosia muistellut haikeudella, kuinka hauskaa oli kouluaikoina pelata niin jääkiekkoa, ringetteä, pesäpalloa, jalkapalloa, sählyä, lentopalloa ja koripalloa. Niin hauskaa! Nyt vasta olen alkanut tajuamaan, että voisihan niitä varmaan nykyäänkin pelata. Jostain syystä totuin aina miettimään, että olisin tosi huono, en joukkuelajien harrastaja, enkä varsinkaan urheilullinen. Kuka nyt minua haluaisi joukkueeseensa! Mutta nyt olen halunnut rikkoa tuota varmasti virheellistä käsitystä itsestäni, tai ainakin ajatella: mitä sitten!? Jos kyse on vain pelaamisesta ja hauskanpidosta urheilemalla, niin mitä sillä on väliä, mikä oma taso on? Ja itseasiassa: saakoon mennä koko itsensä mollaamiskäsitys! Vuosien varrella olen onneksi löytänyt itseni haastajan, useita liikuntamuuotoja harrastukseksi ja voin jopa sanoa olevani niissä hyvä. Joten enköhän nyt yhteen lentopalloon osu. Katsotaan, mihin palloon pääsen lopulta käsiksi.


Mutta tällaista meille. Kovasti mennään ja muksahdellaan. Sitten taas sylitellään, luetaan kirjoja ja viipotetaan taas menemään.

Mitä Sinulle kuuluu?

maanantai 12. elokuuta 2019

Haikeuden ja riemun ristiaallokko

Viime aikoina olen herkistellyt sitten oikein olan takaa.
Eräänä iltana, katsellessamme yhdessä tv:tä (historiallista!), tuli yhden ohjelman aikana sama mainos kolme kertaa. Itkin joka kerta. Voi, se mainos oli minusta vain niiiin liikuttava.

Voisikohan kaiken saaneen alkunsa siitä päivästä, kun mies pohti Huldan sängyn siirtämistä minun vierestäni sänkymme jalkopäähän. Minusta se tuntui aluksi oudolta. Jalkopäähän! Mutta sittenhän hän olisi niin kaukana! Joutuisin myös nousemaan ylös nostaakseni Elean syömään - viisikintoista kertaa! Jossain vaiheessa tajusin, että ilmeisesti napanuoran pituutta tässä koeteltiin. Oli yhtäkkiä outoa, että vauva ei tuhissut enää siinä aivan vieressä. Nyt hän on nukkunut jalkopäädyssämme jo neljä yötä, ja voin sanoa, että napanuoran venytys on kannattanut. Jostain syystä illat ovat sujuneet nykyään paljon paremmin; Hulda nukahtaa yöunille puolesta tunnista tuntiin ja sen sijaan, että heräilisi lyhyehkön hetken päästä kerran pari uudelleen, hän nukkuu pari kolme tuntia putkeen sängyssään! Hurraa! Olenkin ollut aika ihmeissäni, kun monena iltana olen joko voinut kömpiä nukkumaan suht aikaisin, tai sitten olemme voineet vaikka katsoa tv:tä yhdessä (eli viettää yhteistä aikaa jutellen siinä niitä näitä). Virkistävää!
Ja kuten mainospätkä menee: eikä siinä vielä kaikki! Yöt ovat nimittäin kokeneet melkoisen mullistuksen muutenkin: 8-15 heräämiskerran sijasta olemme pärjänneet 2-4 heräämisellä! Mitä ihmettä?!
Ensimmäisen paremmin nukutun yön jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty: mitäs tämä oikein on... Mutta kiitos joo, kelpaa!


Merkillistä tunteiden kimaraa on kuitenkin liittynyt ympärillä pyörineisiin vauva- ja raskausuutisiin, mutta myös omiin mietteisiini raskaudesta, synnytyksestä ja Huldan pikkuvauva-ajasta. Haikeudella hinnoittelin Huldan pieneksi jääneitä vaatteita kirppiksellä myytäväksi. Voi, minun pieni vauva ei enää ole niin pieni! Jonkin verran olen ehtinyt istahtaa koneelle ja kirjoitella jatkoa omaan päiväkirjaani. Siis ihan oikeaan päiväkirjaan, johon kirjoitetaan käsin, en ole edes yrittänyt tarttua; ajatukset virtaavat liian nopeasti voidakseni kirjoittaa kaiken ylös. Koneellakin se on niin ja näin ajan oltua rajallinen. Jatkoin siis eräänlaista päiväkirjaa, jonne olin kirjoitellut ajatuksiani eri teemoista marras-joulukuulta, eli Huldan parilta ensimmäiseltä kuukaudelta. Huh! Olipa erikoista palata noihin mietteisiin! Jos pohdin kolmeviikkoisesta Huldasta, että en oikein osaa uskoa tätä kaikkea todeksi, niin voin sanoa vieläkin ihan samaa. On aikoja, jolloin joudun (henkisesti) nipistämään itseäni ja vakuuttelemaan, että kyllä, tämä todella on totta!


En ole juuri ehtinyt katsomaan kuvia näiltä ajoilta, mutta olen yrittänyt järjestellä kuvia nyt koneella voidakseni jossain vaiheessa siirtää ne järjestyksessä ulkoiselle kovalevylle sekä tilata paperikuvia tehdäkseni vanhan kunnon valokuva-albumin. Järjestelyn ohessa huokailin taas:" Voi pieni!" Onpa Hulda ollut sentään pieni! Ja miten ihana! Voi sitä vauvakuplailua! Sairaala-aika! Eikä, ja tuokin...
Eilen kuitenkin koin melkoisen järkytyksen, jonka vuoksi itkin silmät päästäni ja soitin paniikissa ensin miehelleni töihin (tietenkään hän ei voi vastata, ymmärrän) ja sitten äidille. Äiti oli aivan hädissään, kun niiskutin puhelimeen pystymättä ensin sanomaan mitään.
"Mikä hätänä?! Mitä on tapahtunut?"
Eihän mitään vakavaa ollutkaan tapahtunut, mutta silti. Olin nimittäin huomannut, että suurin osa Huldan kuvista oli kadonnut! Ne eivät olleet tallentuneet järjestellessäni niitä, ja esimerkiksi osa sairaala- ja joulukuvista oli vain hävinneet! Olo oli kamala, ja samalla myös tuntui tyhmältä. Itkeä nyt valokuvien vuoksi! Mutta silti. Ne olivat valokuvia meidän rakkaasta aarteestamme. Äiti ymmärsi hyvin, rauhoitteli ja lopulta pyyhin nenäni paitaan ja lähdin katsomaan sängyssään hihkuvaa Huldaa, joka oli herännyt.
Asiat tärkeysjärjestykseen: Hulda oli kuitenkin tässä, voi hyvin ja on terve, iloinen tyttö.
(Kerrottakoon, että päivän myötä sain monia yhteydenottoja ja avuntarjouksia. Uskon myös löytäneeni osan kuvista ihmeellisistä paikoista, ja osa on vielä etsinnässä. Mutta tietokoneet!! Tästä siis opiksi: AINA useampi eri talletuspaikka.)



Samaan aikaan, kun sydämeni itkee haikeudesta ja rakkaudesta pientä Huldaa kohtaan, kaipaan alkuvaiheisiin sekä haikailen uutta raskautta, synnytystä ja vauvaa, niin ai että. Tuntuupa toisaalta vapauttavalta (ja myös haikealta!), kun yhtäkkiä huomaankin muutaman imetysvälin olleen jopa viisi tuntia. On ollut mukavaa päästä tekemään "omia juttuja" ja saada tiettyä itsenäisyyttä ja väljyyttä takaisin. Eilen kokeilimme myös ensimmäistä kertaa viedä Huldaa hoitoon vanhemmilleni useammaksi tunniksi. He ovat siis tähän mennessä olleet meillä. Nyt siis vein tytön isovanhemmille, näytin ruoat, vaipat ja vaihtovaatteet ja jätin seikkailemaan lähtevän tytön hyvään hoitoon. Kovasti joka paikka täytyy siis tutkia, nousta seisomaan tukea vasten ja kokeilla. Kävimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa kaksin ulkona syömässä ja kahvilla. Olipas sekin! Molemmat nauroimme, että onpa outoa. Mutta yhteinen sopimus piti: hänestä, joka ei ollut mukana, ei puhuttu sitten sen enempää.
Lopulta Hulda oli hoidossa 3,5 tuntia, ja itku pääsi vasta siinä vaiheessa, kun tyttö näki meidät. Hänellä ei ollut ollut mitään hätää. Vanhempani olivat iloisia tilanteesta, joskin totesivat aktiivisen vauvan kanssa olemisen olevan "aika rankkaa". Minä huomasin Huldan kanssa sylitellessäni, että olipa jo oikeastaan ikävä.


Nyt mieli ja olo on siis ristiriitaisuuksien mylläkkää.
Samaan aikaan janoan uusia kokemuksia, itsekseen ja pariskuntana menemistä, imetysvälien pidentämistä, vapautta, omaa itseä ja ylipäänsä tietynlaista helpotusta. Ja sitten taas samaan aikaan haikeus imetyksen mahdollisesta vähenemisestä, kaipuu uudesta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta. Haikeus pikkuvauvavaiheesta... Moni toki liittyy sellaisiin pohdintoihin, jotka nivoutuvat lapsettomuuskokemuksiin ja -suruun. Sen kerran, kun meillä on vihdoin vauva.... ja  Jos tämä jääkin vain ainutkertaiseksi...
Mutta kuten niin monesta muustakin ajasta, niin tästäkin voi vain todeta: tämä on vain vaihe.


Voi! Hän oli niin pieni!

lauantai 10. elokuuta 2019

Äitiys on kuin tietokonepelin kenttä

Lapsena pelasin veljeni kanssa tietokoneella SuperMario-peliä (aaah!). Se oli jotenkin asennettu meidän pöytätietokoneelle, sillä meillä ei ollut pelikonsolia. Toinen saattoi pelata perinteisillä nuolinäppäimillä ja toinen kirjaimilla (miksi ihmeessä noin, jos kerran Mario ja Luigi seikkailivat eri aikoihin). Meillä oli lisäksi hampurilaisen mallinen kello, jonka äiti oli hankkinut meille mittaamaan peliaikaa. Se oli tunti per päivä. No jaa, saattoi toisinaan olla, että hampurilaisen sämpylät kääntyilivät vähän enemmänkin...
Meille oli asennettu muistaakseni kolme tai neljä eri Mario-peliä, ja niitä sitten tahkottiin. Oli jännää ja kutkuttavaa, kun saattoi vahingossa löytää "ilmasta" piilolaatikon, jota Marion päällä kopauttamalla sai kolikoita tai sieniä, jolla tuo pikku peli-ukko kasvoi isoksi Marioksi, tai jopa tähden (lentämään!). Voin oikeastaan kuulla mielessäni pelin tunnusmusiikin tai erilaiset merkkiäänet kulloisestakin tapahtumasta. Kenttiä veivattiin uudestaan ja uudestaan. Joskus elämät loppuivat, sitten taas pelattiin lisää. Joskus supervoimat auttoivat niin pitkälle, että pääsi johonkin suurempaan taistoon.
Ja hampurilaista käännettiin hieman lisää.


Äitiys on metka juttu. Se on vähän niin kuin tuo Mario-peli, joka opettaa aina vain uusia juttuja, jonka eri tasoilla löytää kätköjä, lisäpisteitä tai uusia supervoimia ("super"! Haha!!). Vaikka päiviä ja asioita ei voikaan tehdä tismalleen uudetta kierrosta, eikä "elämiä" ole seitsemää, niin erilaisia tilanteita voi onneksi harjoitella ja kokeilla uudelleen. Päätäni olen kyllä kopautellut joko pelkästään ilmaan tai sitten kätköjä löytäen. Olen onneksi saanut ympärilleni melkoisen superjoukon "Luigeja", joiden myötä äitiyden kivikot ovat olleet hieman pehmeämpiä kulkea. Eri "ratoja" on kuljettu, kokeilun, erehdyksen ja onnistumisen kautta. Pahin "vastustaja" lienee ollut ihan minä itse, vaikka olenkin kokenut olleni jokseenkin rento. Mutta miten kivalta on tuntunut, kun kolikot ovat kilahdelleet pistetilille, tähdestä on saanut itselleen superviitan ja taivaalla on voinut liidellä lentävien kilpikonnien kanssa tai hypähdellä pilvien päällä. Siis niinä hetkinä, kun on joko oivaltanut jotain pientäkin, saavuttanut jonkin isomman asian tai keksinyt tai jutustellut ystävän kanssa tehden oivalluksia. Äitiys ei toki ole suorituksia ja saavutuksia, mutta tietenkin eri asiat välillä tuntuvat siltä, kun yrittää tahkota vauvan vaatetuksen, ruokailun, nukkumisen, kontaktin, leikin, lelujen, tarvikkeiden, virikkeiden, puhtauden, pottailun JA NIIN EDELLEEN (tarkoituksella korostaen) välillä. Syöttötuoli mummolaan? Check! Isompia vaatteita kirppikseltä? Check! Välipalajutut reissuun mukaan? Check! Check!Check! Vauva itkee kärsimättömästi junassa? No nyt siihenkin on tullut opittua ja ratkaistua edes aika ajoin. Siispä check! Ja kolikot kilisevät!

Äitiys on aika jännä tanner siinä mielessä, että se kaiken väsymyksen, 24/7 vastuussa olemisen ja monenlaisen huolehtimisen sekä mahdollisten (=todennäköisten) parisuhderiitojen lisäksi laittaa itsensä myös aika tiukille henkisesti. Sitä haluaisi pystyä tekemään yhtä sun toista, ja vaikka aiemmin olisi pystynytkin, niin yhtäkkiä huomaakin olevansa herkillä, väsynyt, kuormittunut, ehkä myös pettynyt, harmistunut, epävarma, arka ja kaikki uusi tuntuu kuin suurelta vuorelta kivuttavaksi ilman puuhaan tarvittavia varusteita. Vaikka synnytyssairaalasta lähtiessä saakin mukaansa pienen vauvan, niin mitään manuaalia ei sen mukana kyllä tule. Oikeastaan ihan hyvä niin. Siksi tuollaiset arjen tai "juhlan" onnistumiset ovat itselleni olleet hetkiä, jolloin tsemppaan itseäni ja iloitsen oivalluksista, onnistumisista ja kehittymisistä. Aivan, kuin kannustaisin ystävääni.


Aina pistetili ei kerry, ja osan kolikoista voi suosiolla jättää keräämättä. Mennä vähän sieltä, mistä aita on matalampi. Olla armollisempi itseä kohtaan. Voikin nimittäin olla, että suorittajamaisen kolikoiden keräämisen sijasta nauttisi pelikentästä, sen haasteista, tilanteista, yllätyksistä ja tapahtumakäänteistä, olisi itse pelaaminen paljon rennompaa ja hauskempaa.


Siispä.
Kyllä sinä ja minä riitämme. Me olemme juuri hyviä äitejä ja isiä, opettelemme ja teemme, siten, mikä tuntuu hyvältä juuri sillä hetkellä. Mitä luultavammin lapsistamme kasvaa ihan mahtavia tyyppejä, siitäkin huolimatta, että itse ei saanutkaan tehtyä asioita juuri sillä Tietyllä Tavalla, miten oli etukäteen ajatellut. On ihan varmasti hetkiä, jolloin löydämme sen tähtikätkön ja saamme harteillemme superviitan. Se on mielestäni sellainen viitta, joka on tarkoitettu ennen kaikkea rohkaisemaan ja kannustamaan meitä itseämme, sillä väittäisin jokaisen (tai ainakin hyvin usean) potevan jonkinasteista huonommuuden tai epävarmuuden oloa suhteessa muihin vanhempiin. Viittaa ei ole tarkoitettu lyttäämään ketään toista, vaan olemaan ilona vain itselle.

Ja jotta elämä ei olisi vain eri askareiden suorittamista, kolikoiden keräämistä ja ratojen läpitahkoamista, niin erittäin paikallaan ovat myös ne lepohetket, joita myös Mario muistaakseni harrasti. Silloin ainakin minultakin kysytään supervoimia. Mikä fiilis ja jaksaminen nyt on? Mitä oikeasti haluan tehdä? Mikä todella tukisi omaa jaksamista? Tiukka porrastreeni vai rauhallinen venyttelytuokio? Hetki pianon ääressä vai kirjan lukeminen? Kodin siivoaminen vai heittäytyminen sängylle lepäämään? Tai jos ihan vain vauva-arjessakin tekisi vieläkin enemmän fiiliksen mukaan? 
Huomaan kirjoittavani aika epämääräisesti, ja toisaalta haluaisin hirveästi painottaa: "Olen oikeasti aika rento! En ole suorittaja! Kyllä minäkin teen paljon fiiliksen mukaan!"
Ja toisaalta haluaisin täyttää tekstin elävillä esimerkeillä, mutta jotenkin en vain uskalla. Mitä minusta sitten ajateltaisi? Nipo? Niuho? Suorittaja?En siis kirjoita kumpaakaan. Luultavasti teksti ymmärretään silti, ja uskon myös sen taustalla olevien ristiriitaisuuksien ja monimuotoisuuksien tulevan esiin. Ei kukaan ole täysin joko tai.

Äitiys on siitä mainio pelikenttä, että vaikka se laittaakin itsensä aika koville, niin miten hienoja löytöjä elämästä, itsestä, maailmasta ja yhteiskunnasta voi tehdä!

lauantai 3. elokuuta 2019

"Monta lasta haluaisitte?"



Sosiaalisen ja varsin vilkkaan heinäkuun jälkeen on outoa ja orpoa katsoa elokuun kalenterisivua, jossa lukee vain muutama merkintä. Eräs isompi reissu siirtyi (taas), joten sekin vähän latisti oloa. Toisaalta en ole lainkaan huolissani; tekemistä ja puuhaa, ystäviä ja monenlaisia sosiaalisia juttuja tuntuu kuitenkin tulevan jatkuvasti. Heinäkuu on pitänyt sisällään myös uuden oppimisia, niin Huldan kanssa menemisissä, että ihan hänelle itselleenkin: konttaamista, tukea vasten seisomista ja pillimukista juomista. Sorminäppäryyskin on kehittynyt hienosti ruokaillessa ja ruoat maistuvat yleisesti ottaen. Ja miten monia uusia juttuja onkin koettu! On tehty piknik-reissuja, ensimmäistä perhereissua Suomessa, mökillä oloa, marjastusta ja ihan vain arjen keskellä puuhailua. On luovittu sään mukaan, kehitelty kivoja hetkiä arkeen ja välillä väsymyksen iskiessä kellahdettu molemmat sängylle pötköttämään. Ja tuo helle-aika! Mepä uitiin eräänkin viikon aikana joka päivä 1-3 kertaa! Melkoinen vesipeto tuo tyttö! Vaikka kuumuus koettelikin, niin onneksi rannalle ja myös mökille pääsi viilentämään oloa. Ja miten hauskaa olikin istuttaa tyttö laiturille vaippasiltaan, antaa vesimelonin palasia popsittavaksi ja sitten pestä tahmaiset kädet ja suupieli syömisen päätteeksi. Ylipäänsä sellainen tietynlainen rentous on tekemässä muuttotyötään meille. Koen olleeni jokseenkin rento tähänkin mennessä, mutta pientäsuurta murrostyötä on ollut vielä tuloillaan.


Ajatella, että jos palaisin töihin äitiysloman päättyessä, tekisin sen luultavasti ensi viikolla. Ensi viikolla!
Siitä olen kuitenkin hurjan onnellinen, että yhteiskunta mahdollistaa tällaisen vaihtoehdon jatkaa vielä hoitovapaalla vauvan kanssa kotona. Pidän kiinni tästä mahdollisuudesta, enkä pode tästä huonommuutta. Olen vain niin kiitollinen, että meillä on Hulda, ja koska hän vihdoin on, niin haluan olla häntä lähellä. Töitä ehtii vielä tekemään. Jonkin verran toki kaipaan jo kentälle, ja keikkailu on ollut mielessä kaiken aikaa. Se ei kuitenkaan ole mahdollista niin kauan, kuin minua tarvitaan imetykseen  viimeistään 4 tunnin välein.



Eräässä keskustelussa sivuttiin lasten lukumäärää. Hätkähdin, kun minulta kysyttiin, monta lasta haluaisimme. Havahduin siihen, että en itsekään ollut aikoihin miettinyt sitä, mitä minä haluaisin. Sitä on niin kauan ajatellut, että kunhan edes yhden lapsen saisi. Toki vauvakuume on jyllännyt koko ajan, ja toinen olisi vahvasti toiveissa. Mutta kaikki on tuntunut kovin epämääräiseltä. Kolmas olisi jo tosi, tosi iso toive, enkä edes uskalla vielä miettiä niin pitkälle. Tämä yksikin on niin valtava lahja.
Toisaalta huomaan itsessäni jo nyt pieniä surun oloja miettiessäni tilannetta, jos toista ei ala kuulumaan.
Toiset ovat yrittäneet tsempata, että ei sellaisia kannata vielä miettiä, vaan keskittyä Huldaan.
Toiset taas kertoneet niistä kumminkaimankissanhoitajannaapurinkaverista, joka rankkojen hoitojen jälkeen sai toisen luomusti.
Totta molemmat. Mutta pelkkä "keskityn 100% Huldaan ja tähän hetkeen" -ajatus ei voi olla vallalla koko aikaa, vaikka usein niin teenkin. Totta kai keskityn ja iloitsen hänestä, mutta mietin elämää muutenkin.
Ja totta kai on olemassa lukuisia onnellisia tilanteita, joissa toinen lapsi on tullut ilman mitään ulkopuolisia apuja. Mutta on myös niitä tilanteita, joissa näin ei ole käynyt. En voi tuudittautua siihen, että kuulumme ensimmäiseen joukkoon. Eihän kukaan lähtökohtaisesti kuvittele itselleen lapsettomuuden kokemustakaan.



Meillä on pakkasessa yksi alkio.
Yksi pieni pakkas-ukko, Huldan sisko tai veli.
Toivo luomusti onnistumisesta tietenkin on voimakkaana, eivätkä hoidot ole mikään kepeä juttu, jonne lähdetään fanfaarit soiden. Se edellyttäisi myös imetyksen loppumista ja moni taho pitää myös vuotta synnytyksestä aikarajana. Kuukautisia minun on aivan turha odottaa; luotto omaan kroppaani on aikalailla nolla. Joistakin aikamääreistä olemme mieheni kanssa keskustelleet, mutta silloinkin on molemmista tunnuttava hyvältä ja oikealta. Ja niin kauan, kuin imetys sujuu ongelmitta ja se on Huldalle tärkeää, en tule hoitojen vuoksi sitä lopettamaan. Kiirehän tässä ei vielä lainkaan ole.
Toisaalta sekin, että tietäisi uuden raskauden tulevan jossain vaiheessa, auttaisi.
Mutta eipä näitä kukaan osaa etukäteen tietää. Aika näyttää, enkä halua murehtia liikaa sitä, mistä en vielä tiedä mitään. Ja oikeastaan en edes ehdi sellaiseen; arki rikkonaisine öineen ja vastaavasti puuhakkaine päivineen vievät enemmän aikaa ja energiaa. Tästäkin riemuitsen jollain erikoisella tavalla: on aivan ihanaa olla pystyyn-nukahtamis-väsynyt vauvan vuoksi !! En vain siksi, että jostain epämääräisestä syystä olen väsynyt/huono/liian herkkä. Teen asioita vauvan vuoksi!


tiistai 23. heinäkuuta 2019

Ysäri on täällä taas!

Se taisi alun alkaen lähteä siitä, kun tulimme mieheni kanssa muistelleeksi joitakin lapsuusajan juttuja; olivathan molemmat eläneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa 90-luvulla. Oi ne Nami nami -vanukkaat, Backstreet Boysit, Rice Crispiet, Puuhamaa-mainokset ja pihaleikit! Me nyt ehkä olemme eräänlaisia nostalgian nälkäisiä, ja vaikka oma nuoruuteni menikin 60- ja 70-lukuja ihaillessa (ja sittemmin 30-vuotissynttärini retroteemalla pitäessä), niin kyllä se omakohtainen kokemus tietystä vuosikymmenestä vain saa aikaan melkoisen muistojen ja fiilistelyn ryöpyn! Olen jo vuosia seurannut Nuoruusdisko-nimistä blogia, ja sittemmin lukenut saman kirjoittajan ja nimisen kirjan. Melkeinpä sitä toivoisi voivansa päästä takaisin sinne nappiverkkareiden, merkkareiden, lämäreiden, salakielillä kirjoitettujen viestilappujen ja kouludiskojen maailmaan takaisin! Aikaan, jolloin oli (uskallettava) soittaa kaverin kotiin, esittäydyttävä vanhemmalle voidakseen sopia kaverin kanssa kyläilystä. Ja... no niin. Taas lähti tuo muistelu.

Tänä kesänä 90-luvun teema on jotenkin erityisen sinnikkäästi pyörinyt ympärillämme. Teimme alkukesästä retken erääseen kotieläinpuistoon, joka oli aika lailla juuri sellainen, kuin omassa lapsuudessani unohtamatta "Touhutaloa", joka piti sisällään monenlaista ehtaa ysärikamaa. Ai että se kultainen lapsuus ja nuoruus! Mies taisi todella hurahtaa tuolla reissulla, sillä sittemmin on jutuissa pyörineet erilaiset lelut, musiikki, ohjelmat ja sarjakuvahahmot. Kotiin on myös ilmaantunut erilaisia jo ysäriltä tuttuja karkkeja, kuten irtokarkkeja (älä vain minulta kysy eri karkkien nimiä. Tässä olen huono.), Chewitsejä, Dumle-tikkareita ja Oukki-Doukkeja. Eräänä iltana hän sitten puhelemaan siitä, kuinka hauskaa olisi järjestää ysäriteemaiset juhlat. No mutta! Herrallapa sattui olemaan synttärit juuri tuloillaan, joten ennen kuin hän oli ehtinyt mitään perumaan (kyseessä on hyvin vaatimaton tapaus. "Ei nyt minua varten. Tuskin kukaan edes tulee."), olin jo laatinut vieraslistan ja parin tunnin päästä lähettänyt kutsut. Nämä tosin nykyaikaisesti Whatsapp-ryhmän kautta; kuinkakohan postin laita olisi ollut...

Niinpä sitten koitti viimein tuo odotettu juhlapäivä, ja oikeammin odotettu teemajuhla. Olin käynyt pienen retken vanhempieni varastoon tehden löytöjä: Barbie-nukkeja, VHS-kasetteja (Leijonakuningas! Flubber! Mr. Bean! Aladdin!), jonkinlainen vaihto-osainen pelikone ("Game Baby"), omia koulukirjojani, "hissan" vihko, kutsu omille synttäreilleni, sanakokeita ja jopa Nami nami -purkin! Mies lisäsi kokoelmaamme muutamia täällä olleita tavaroita, joten saimme kasaan aika kivan pienen "ysärinäyttelyn". Siihen yhteyteen lisäsin vielä tuon aiemmin mainitsemani Nuoruusdisko -kirjan. Löysin vanhemmiltani myös vanhoja vaatteita, ja niinpä omat vaatteeni olivat valmiina. Puin ylleni varsin värikkään hame- ja paita-yhdistelmän, jonka äitini oli ommellut aikoinaan itselleen. Huldalle löysin minullakin käytössä olleen niinikään äitini tekemän sini-ruskearaitaisen t-paidan. Mies sen sijaan löysi ihan tavallisesta vaatekaupasta (Jack&Jones) ysärihenkiset vaatteet, sillä onhan tuo vuosikymmen nyt aika kovassa huudossa. Myös ystävämme olivat ilahduttavasti panostaneet pukeutumiseen. Oli flanellista ruutupaitaa, vyölaukkua, verkkapukua, kolmiraitaverkkareita ja kukkamekkoa. Eräs paikalle tulijoista sen sijaan sanoi, että koska on syntynyt vuonna -90, niin hänhän on jo itsessään ihan aitoa ysäriä! 😉


Päivä ja osin ilta koostui rennosta yhdessäolosta, herkuista ja muutamista ohjelmanumeroista. Menua suunnitellessa ensimmäinen mieleen tullut asia olivat mokkapalat, ja ne jo oikeastaan ehdin unohtaakin tarjoilupöydästä (onneksi tajusin lopulta tarjota niitäkin)! Kakuksi tein perinteisen kermakakun mansikkapäällisellä, mutta täytteeksi laitoin ysärihenkeen banaanin siivuja ja säilykepersikkaa. Tarjolla oli myös coktail-tikkuja, Raffel- ja Hot rod -sipsejä dippikastikkeineen sekä huolella valittuja irtokarkkeja. Myöhemmin illalla puuhasimme yhdessä lämpimiä voileipiä niin, että jokainen sai tehdä itselleen mieluisat leivät. Varsin mieluisia tarjottavia tuntuivat olevan.


Ohjelmaksi olimme kehitelleet ysäriaiheisen tietovisan, joka sisälsi mieheni valitsemia kuvia (Trolli, Paluu tulevaisuuteen 3, Polle, Salaiset kansiot...) ja minun musiikkiarvoitukseni (Aqua- Barbie Girl, The Backstreet Boys- Larger than life jne). Oikeastaan illan hitiksi muotouikin sitten perinteinen onginta, jossa jokainen sai käydä heittämässä ongen päässä roikkuvan kestohevi-pussin lakanan toiselle puolelle. Varsin valikoiva kala taisi olla, kun aika ajoin alkoi utelemaan kalastajan nimeä. Tuo kala olikin nimittäin valinnut "likoille" ja "pojille" omat palkintonsa. Niinpä hevi-pussit pitivät sisällään erilaisia ysärijuttuja: saippuakuplapurkkia, karkkikaulakorua, Chewitcejä, (omasta tarrakokoelmastani lahjoittamiani) tarroja jne. Olin kehitellyt ohjelmaan vielä pullonpyörityksen, mutta se jääköön seuraavaan kertaan. Sen sijaan otimme muutaman erän Uno-korttipeliä.


Huldasta sananen. Mikä juhlija! Hän otti aamupäivällä pienet unet heräten kello 10:30, mutta sitten ei tietenkään voi nukkua, kun juhlat ovat käynnissä! Hän todella jaksoi koko päivän juhlia, leikkien milloin toisen vauvan seurassa, milloin eri ystäviemme kanssa, pirteästi ja välillä ruokaillen hyvällä ruokahalulla. Lopulta kaikkensa antaneena olikin hyvä nukahtaa kantoreppuni kyydissä. Voi pientä juhlijaa.


Olkoonkin, että tästä kehittyi melkoinen raportti juhlista, mutta ajatuksia se kyllä on herättänyt. Toki jo aiemmin olemme keskustelleet paljon siitä, kuinka jotkin asiat olivat paljon paremmin ysärillä. Mutta koska juhlia varten teemaan on tavallaan tullut vielä enemmän sukellettua, niin todella jotkin asiat ovat myös edelleen vahvistuneet. Ehkä nyt pinnalla on eniten kyläilykulttuuri, vähempi kännykällä oleminen ja enemmän yhdessä olemista, yhdessä tekeminen, luontoretket ja liikunta. Mieheni on myös peräänkuuluttanut yksinkertaisempaa tyyliä. Tämän voi ymmärtää monella eri tavalla, mutta koimme molemmat niin, että ehkä elämän rytmi ja vauhti oli tuolloin 90-luvulla rauhallisempaa ja verkkaisempaa. Ja tavallaan sitä kohtihan me olemme olleet nyt menossa. Nyt jo huomaan korostuneempia vaikutuksia, ainakin näin tuoreeltaan: haluan yhä vahvemmin jättää kännykän sivuun viettäessäni perheeni kanssa aikaa sekä pyrkiä löytämään arjen keskeltä iloja tekemällä asioita, välillä vaikka pienellä vaivallakin. Aina ei tarvitse matkustaa Eurooppaan löytääkseen onnen, vaan se voi tulla vastaan jo ihan retkeltä lähirannalle. Näin lueteltuna ne kuulostavat itsellenikin aika perusjutuilta ja sellaisilta, joita jo huomioin, mutta tuollaiset asiat tulivat itselleni vahvemmiksi, ehkä jo Huldankin myötä.


Oli myös hauska huomata minun ja mieheni eroavaisuudet reagoinneissa. Kun juhlat olivat lauantai-iltana ohitse olisin kovin mielelläni puhua pälpättänyt kaikesta mahdollisesta, intoillut, hehkuttanut ja iloinnut. Mieheni sanoi ehkä kerran, että oli kyllä kivaa. Vasta sunnuntai-iltana hän alkoi pohtimaan, että hän haluaisi niin kovasti sanoa jotain juhlista, mutta ei tiedä, mitä sanoisi, koska oli niin kivaa! Tuntui kuulemma siltä, kuin juhlat olisivat olleet hänen pitämättä jääneet 30-vuotisjuhlat, ja kuinka otettu hän oli ollut kaikista ihmisistä. Kuinka upeaa ja silmiä avaavaa oli nähdä, kuinka paljon meillä on ystäviä elämässä.

Vaikka jokaisessa aikakaudessa ja vuosikymmenessä on omat hyvät ja huonot puolensa, niin toivottavasti ysäriltä jääneet hyvät asiat muistuisivat mieleen ja tulisivat osaksi nyky-elämää.
Tänään kännykän käyttö vähemmälle ja suuntaamme Huldan kanssa rannalle. Siellä kävimme jo eilen aika spontaanisti ja tyttö pääsi ensimmäistä kertaa uimaan järveen - ja rakasti sitä! Illan hengasimme takapihalla vilteillä leikkien.

P.S. Mutta on siinä mokkapalan maussa sentään jotain, joka hivelee lapsuuden nostalgiamakunystyröitä... Jotain kovin... miten sen sanoisi... turvallista ja lohduttavaa, ennen kaikkea onnellista.





maanantai 8. heinäkuuta 2019

Millainen vauvavuoden pitäisi olla?

Me reissattiin tosi paljon; joka viikonloppu oli täynnä suunnitelmia.
Me tehtiin luontoretkiä, kokkasin Simppelin ruokia lapselle, tutkittiin kaikkea ympärillä olevaa. ja keskityttiin hetkeen.
Mä opiskelin toisen ammatin ja perustin yrityksen.
Vauva meni hoitoon puolivuotiaana ja mä lähdin töihin.
Me rakennettiin talo.
Me käytiin joka päivä jossain - vauvamuskarissa, perhekerhossa, avoimessa kerhossa, vauvauinnissa...


En etukäteen osannut ajatella, millainen vauvavuoden tulisi olla. Minulle riitti, että sain vauvan ja sitten mentäisi sen mukaan, mitä tulee vastaan ja mikä tuntuu hyvältä ratkaisulta missäkin vaiheessa. Etukäteen tuntui toisaalta ihanalta, että nyt saisi sukeltaa tuohon vauvamaailmaan, johon olin niin pitkään kaivannut. Sekin toisaalta tuntui loputtomalta varustelumatkalta. Kaikesta ei ehdi tai tajua edes selvittää, mitä pitäisi ja mitä ei todellakaan. Mikä jonkin koulukunnan mukaan on hyvä ja mikä taas todennäköisesti johdattaa lapsen ennen pitkää ongelmiin. Miten tehdä kauaskantoisia ratkaisuja, samalla kuitenkin nauttien ja iloiten hetkestä, siitä, mitä on vihdoin saanut. Miten myös huomioida koko perheen tarpeet niin, että kukaan ei kuormitu kohtuuttomasti, jolloin vauvan hyvinvoinnista on parempi pitää huolta. Ja ei - en todellakaan glorifioi kaikkea mielessäni ajatellen, että nyt pitää iloita ja nauttia. Väsymys ja hermojen koetus nyt vain kuuluu koko pakettiin, oli tausta vauvan saamiselle millainen tahansa.


Omat odotukseni keskittyivät pääasiassa juurikin hetkiin, arkisiin tilanteisiin ja ehkä muutamiin hieman isompiin juttuihin. Odotin innolla kokevani kaikkea sitä, mitä vauva-arkeen liittyy: vaipanvaihdot, imetykset, nukkumiset, vaatteiden valinnat, uusien vaiheiden opettelut, vauvan kasvaminen ja kehittyminen ja maailman katseleminen vauvan silmin. Ja ehkä suurimpana sitä tunnemaailmaa, joka kytkeytyy tuon ihmeen olemassaolon seuraamiseen. Nytkin sydämeni sulaa rakkaudesta, kun kuuntelen tyttömme jutteluja (ihan selvä "äi-ti!") ja katselen hänen touhujaan ja seikkailujaan. Ne ovat niitä juttuja, joita ei osaa selittää. Ei sitä voi ymmärtää, miltä todella tuntuu, kun oma lapsi oppii uutta. Omalla tavallaan olen myös tyytyväinen ja onnellinen päästessäni "äitikerhoon". Nyt todella tiedän, miltä tuntuu herätä ties kuinka monta kertaa yössä ja silti paahtaa koko päivä.
Tulevasta en osaa vielä haaveilla; mennään vaihe kerrallaan. Innolla odotan toki kaikkea uutta ja mitä voimme tehdä Huldan kanssa. Mutta samaan aikaan minulla ei ole mikään kiire. Nyt on tämä aika.


Noista mainitsemistani "isommista jutuista" odotan joitakin reissuja. Mitään ei edelleenkään ole varattuna, mutta jokin ajaa minua kuitenkin odottamaan reissuja. Siinäpä se onkin; eihän koko kesää nyt voi vain olla kotona! Ennen olen reissannut ja puuhannut melko paljonkin, ja kovasti haluaisin nytkin tehdä edes jotain. Huomaan myös miettiväni erilaisia vauvavuosikokemuksia. Monilla on ollut suuriakin juttuja vuoden aikana, kuten tuossa tekstin alussa kirjoitin.
Aika ajoin tulee jopa sellainen olo, että pitäisikö vauvavuonna tapahtua ja tehdä jotain mullistavaa (siis vauvan lisäksi)?
Luultavasti vain vertaan itseäni liikaa muihin kuvitellen, etten tee, ole tai osaa riittävästi, kuten muut.
Jokaisella perheellä on omat tilanteensa, hyväksi kokemansa ratkaisunsa, mutta myös pohdintansa ja epävarmuutensa.

Elän tällä hetkellä aikaa, jolloin Hulda opettelee kovalla tohinalla konttaamista, puhumista, ja syötäväkin olisi. Kaikkea samaan aikaan ja vieläpä öisin. Niinpä öisin heräillään alle tunnin välein jonkinlaiseen puuhailuun. Kaiken lisäksi tänä aamuna pieni touhuilija mittaili liikkeitään kovalla tohinalla ja aurinkoisesti hymyillen jo kello 6. No niin, mikäpä siinä.
Yritän pitää itseni sopivassa vireessä tehden erilaisia asioita, sillä voin sanoa olevani väsynyt. Ehkä myös jollain tavalla haluan pitää virettä yllä, jotta tulisi tehtyä edes jotain tai jotta "pakka" ei kaadu. En tiedä, kumpaa enemmän. Saan kyllä valtavasti iloa tehdessäni asioita ja tavatessani ihmisiä.

Tämä teksti on kyllä sekalainen tilkkutäkki; olenhan pysähtynyt kirjoittamaan tätä varmasti 8 kertaa, ja joka kerta hiukan eri näkökulmasta. Mutta sitähän toisaalta vauvavuosikin on; eri näkökulmia, kokemuksia, ajatuksia, oloja ja eloja.

Luen tällä hetkellä (kyllä! Luen!! Ja vieläpä kirjaa, joka ei ole niin sanotusti "hyötykäyttöön", kuten kokkaus-, kasvatus- ja sen sellaista kirjallisuutta) kirjaa, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran vuonna 2014 tai 2015. Muistan sen puhutelleen minua jo tuolloin kovastikin, mutta nyt luen sitä uudesta näkökulmasta. Kirja on nimeltään What Alice forgot (kirjoittanut Liane Moriarty), ja ollakseen kevyttä kirjallisuutta, niin todella ajatuksia herättävä se ainakin on. Kirja kertoo Alice-nimisestä naisesta, joka eräänä päivänä herää jumppasalin lattialta kolautettuaan päänsä pahemman kerran. Hän luulee olevansa 29-vuotias esikoisestaan raskaana oleva vasta naimisiin mennyt nuori nainen, vaikka tosiasiassa onkin 10 vuotta vanhempi avioerosotkun keskellä oleva kolmen lapsen "täydellinen" äiti. Tuo itsessään on jo todella kutkuttava asetelma ("Mitä minusta on tullut? Miten? Mikä on vaikuttanut mihinkin? Voidaanko kaikki vielä palauttaa ennalleen?"), mutta nyt luen myös hyvin lämmöllä Alicen siskon, Elisabethin, kokemuksia. Hän on juuri tekemässä miehensä kanssa päätöstä päättää 6 vuoden tuloksettomat lapsettomuushoidot lukuisten keskenmenojen jälkeen. Kirjassa olisi montakin kohtaa, joihin haluaisin tarttua, mutta etenkin Elisabethin kuvaus vastasi hyvin omia tuntojani lapsettomuusvuosien aikana. Lihavointi on oma korostukseni ja sulkeissa oleva on ajatus, joka tuntui pysyvän, kun lapsettomuushoidot eivät onnistuneet.
"I remember thinking about how mothers were prepared to run into burning buildings to save their children´s lives. I thought I should be able to go through a bit more suffering, a bit more inconvenience, to give my children life. It made me feel noble. (But now I realize I´m a crazy woman running into a burning house for children who don´t exist. My children were never going to exist. They were always in my mind. That´s what so embarrassing about all this.)"Huomaan, että ei tuo ajatus silti kaukana ole nytkään, ja se oikeastaan nivoo yhteen pohdintani siitä, mitä vauvavuoden tulisi olla.
Sehän on vauvavuosi. Mitä muuta vuoden aikana oikeasti kuuluisi olla?
En koe arvoilleni hyväksi, että olisin vieroittanut Huldan rinnalta mahdollisimman aikaisin ja opettanut nukkumaan yksin omassa huoneessaan vain päästäkseni itse riennoilleni. Niille ehtii aikanaan. Nyt on aika olla Huldan kanssa. Mitä sitten, jos emme ole reissaamassa joka vaiheessa; niillekin ehtii.
Nyt on tämä hetki ja aika. Aikaa vauvalle ja meille.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Minä äitiyden takana

Hengähdän ja iloitsen suunnattomasti hetkistä, jolloin joko saan puuhattua asioita "ikuisuus to do -listaltani" tai sitten tehtyä omia juttujani jonkun katsoessa Huldaa. Ja menee vain tovi, kun tunteet ja ajatukset ovat toisissa mietteissä. Olen ennenkin ihmetellyt, että asensiko joku minuun vauvan synnyttyä jonkinlaisen äitikapselin (tunteet ja niiden sfäärit!) lisäksi myös osion, joka laittaa ajatukset menemään aivan vuoristorataa. Ulkoisesti minusta ei sitä ehkä huomaa; viime päivinä olen innoissani mennä touhottanut ikkunoiden pesun ja raparperilahjoitusten parissa. Mutta ajatuksissa raksuttaa.

Kohti minua
No kyllä, maailmani laajenee viikko viikolta. Kun Hulda mennä tohottaa ympäri asuntoa hihkuen koiraa ja seikkailuitaan (hän viittä vaille konttaa jo!) on minun jo alettava nostelemaan tavaroita Huldan korkeudelta turvaan. Mutta samaan aikaan huomaan tytön viihtyvän jo pidempiäkin aikoja seuraten koiraa tai tutustuessaan tähän suureen maailmaan. Sen sijaan, että joutuisin turvautumaan päiväuni-aikoihin (uh, aika turha toivo) tai sitten jonkun lastenhoito-apuun, niin olen viettänyt pitkät tovit ihan Huldan kanssa kaksin puuhaten! Voi, miten kiva tunne on tullut siitä, että olen saanut jotain aikaiseksi ja - heh, mikä parasta - olen saanut ruksia yli kohtia listastani, jossa nuo asiat ovat vain roikkuneet mukana. Aikaansaavuus on kiva tunne, erittäin kiva!
Oikeastaan kirjoitan noistakin vain siksi, että en tunnu millään pääsevän eroon siitä ajatuksesta, että olisin laiska. Lapsuuden peruja. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.




Törmään tilanteisiin, jotka nostavat mieleen niitä kipeitä ja raastavia lapsettomuuden tunteita. Miten pohjattoman kipeitä ne olivatkaan, ja ovat!
Oli sitten kyse lehtijutusta, kirjasta, elokuvasta, tuntemistani ihmisistä; tunteet silti välittyvät ja nostavat taas omia tunteitani pintaan. On lopullisesti lapsettomaksi jäänyttä pariskuntaa, tulevia isovanhempia, jotka olivat jo luulleet, ettei sitä tulisi tapahtumaan. On monen keskenmenon jälkeen viime metrien raskausviikkoja, on taas niitä, jotka joutuvat luopumaan raskausajatuksesta. On sairauksien rasittamia vartaloita, raskauksia, joista ei voi vain nauttia. On kehoja, joihin on pistetty kilokaupalla hormoneja, ilman tuloksia. On plussatestejä, on myös lukemattomia pettymyksiä. On pelkoja, epäuskoa, epätoivoa, varovaista onnellisuutta, väsymystä ja itkuisuutta.
Samaan aikaan, kun itse saan lisää "vapauksia" huomaan myös pienen pelon varjostavan taustalla. Pelkään, että joudumme jossain vaiheessa itsekin siihen tilanteeseen, jossa joudumme hyväksymään, että perheemme on tässä, me vanhemmat ja Hulda.

Oma maailmani laajenee ja minun on ollut mahdollista tehdä monenlaisia asioita sekä Huldan kanssa sekä yksin. Olenkin hieman huvittuneena todennutkin aika ajoin, että onko tässä sittenkään mikään kiire toiselle lapselle. Kun taas saa tehdä omia juttuja ja kokea olevansa enemmän oma itsensä.
Mainitsin äsken ajatusten vuoristoradan. Jos pari päivää sitten olen pohtinut noita uusia lapsettomuustunteita tai raskaushaikeuksia, niin jo eilen olen taas ollut aika täynnä äitiyttä. Tai miten sen sanoisi. Surrut sitä, että eiväthän ystäväni luule, että olen enää vain "äiti" ja "vauvakuplassa", eikä päässäni liiku enää muuta, kuin sormiruokailu, kantoliinat, "Hulda melkein konttaa!" -juttuja ja kasvatuspohdintoja. Sain onnekseni ymmärrystä ja käydä keskusteluja ystäväni kanssa tähän teemaan liittyen,  ja me molemmat tuumasimme, että kaipaamme myös sitä minua ilman Huldaa. Minä kaipaan itseäni, omia juttujani, sekä sitä, että Hulda ei myöskään tule minun ja ystävieni väliin. Totta kai vauva muuttaa asioita ja totta kai vauvan kuuluukin täyttää naisen elämä ja ajatukset, mutta kaikki tuo on väliaikaista. (Itse koen kuitenkin, että olen miettinyt ja tehnyt myös muutakin, mitä suuritarpeiselta Huldalta on voinut)
On oikeastaan aika hullua, että toisaalta tekisi mieli kailottaa kaikelle kansalle olevani pahoillani kaikesta vauvahöpötyksestä, ja että kyllä minäkin olen vielä täällä. Siis MINÄ, se, joka olin aiemminkin!
Mutta sitten en kuitenkaan, sillä mitä väärää on siinäkään, että on keskittynyt vauvaan, kun hänet on vihdoin, monen vuoden jälkeen, saanut elämäänsä. Saan elää unelmaani todeksi, ja näin on nyt hyvä.

Mutta toki Huldan maailman laajetessa myös minun ja mieheni ajatusmaailmat laajenevat. Haaveet omasta ja yhteisestä ajasta lisääntyvät. Osa jo tänä kesänä mahdollisesti toteutettavia, osa hamassa tulevaisuudessa tehtäviä. Itse toivoisin pääseväni ainakin patikoimaan. Ai että, sitä retkeilyä, kuksakahveja, luonnon rauhaa ja polulla samoilua. Voin melkein jo haistaa metsän tuoksun ja kuulla tuulen humisevan puiden katveessa. Tai entäs pyöräretki! Tai ystävän tapaaminen ilman Huldaa!
Kenties minun kuuluisi tässä vaiheessa taas painottaa, että toki Huldan tahtiin jne, mutta uskon kaikkien ymmärtävän, että se nyt vain kuuluu tähän äitiysvuoristorataan, että elämää on vauvan ulkopuolellakin, eikä varsinainen henkilö äitiyden takaa ole hävinnyt mihinkään.

Siis henkilön, jonka päässä risteilevät sikinsokin niin kasvisruoka- ja leivontareseptit, vauvajutut, omat harrastukset, lantionpohjatreenit ja toiveet erkauman parantumisesta (tai pelosta, että se tulisi), parisuhdepohdinnat, seurakuntakuviot, uskon asiat, pelot mahdollisista uusista lapsettomuuskriiseistä, itsenäistymis- ja omiin vanhempiien liittyvät pohdinnat, ja - usko tai älä - ihan höttöjututkin.
No niin. Minähän varoitin. Mainitsin vuoristoradan.