maanantai 2. joulukuuta 2019

Minä selvisin sittenkin

Unohduin selailemaan kuvia yrittäen löytää sopivaa kuvaa erääseen kirjoitukseen. Eksyin kuviin, joita olin ottanut raskausuutisen tienoilla, kirjoittamani lehtiartikkelin, kuvia vauvamahasta sekä eri lukuisista eri tilanteista. Pääsin heti mukaan kuvien hetkisiin tuntemuksiin, ajatuksiin ja jopa oloihin ja etovuuksiin (juu ei kiitos ruisleipää tai papuja, mutta salmiakki ja Saarioisten vaaleat riisipiirakat kävisivät!). Voihan haikeus!
Ihon alle hiipi myös nekin olot ja ajatukset, joista olin kirjoittanut kolumnissani.
Yritäpä siinä sitten valita sopivaa kuvaa pari viikkoa hiottuun tekstiin, kun mieli on edelleen aika pöllämystynyt viikonlopun tapahtumista ja samaan syssyyn tulen vielä käymään pienen aikamatkan lähes kahden vuoden takaisiin asioihin.


Tapahtuipa siis niin, että tulin valituksi mukaan Simpukan blogirinkiin. Olin hakenut projektiin innostunein, uteliain mielin, näennäisesti vielä mieheltä "suostumuksen" vielä varmistaen.Veisihän se luultavasti jonkin verran aikaa. Jossain kohdin iski kuitenkin epäilys. Miksi minut on valittu? Miksi ihmeessä? Joukko on varmasti täynnä toinen toistaan taitavampia kirjoittajia. Olikohan tässä tapahtunut erehdys? Ensimmäinen palaveri verkkoalustalla hälvensi kuitenkin rutkasti paineita, sillä mukana oli todella mukavan tuntuista porukkaa. Lisäksi minun oli mahdollista päästä mukaan lehtikirjoittaja-koulutukseen, jonne päätin ilmoittautua samalla innostuksella ja tarmolla. Kun päivä lähestyi olin ehtinyt olemaan jo pari päivää aivan äkäinen ja kiukkuinen. Vähän jopa toivoin, että Huldan sairastama flunssa olisi pahentunut tai ainakin tarttunut minuun. Perjantai-iltana tunnustin miehelleni, että 13 tunnin reissu vain jännitti minua niin paljon. Miten äitini pärjää Huldan kanssa? Kuinka Hulda ilman rintamaitoa? Entä töistä tullut mieheni? Ja oikeastaan mikään noista ei tosiasiassa huolettanut. Isoin kysymys olikin: kuinka minä pärjäisin?

Koitti lauantai-aamu, ja huolimatta kaikista mahdollisuuksista myöhästyä (vetkutteluni lähtiessä (neuvoin sitä ja tätä), auton rapsutus, huono ajokeli, hidas edellä ajaja) istahdin junaan. Hirmuiset tärinät päällä, totta kai. Hirvitti. Mitä ihmettä olin mennyt tekemään? Olisin nyt sentään mennyt vaikka töihin!
Juna kolisteli (kyllä, kolisteli) menemään ja päätin vain antaa päivän kulua hyvin. Tässä sitä nyt oltiin ja kivempaa olisi, kun yrittäisi ottaa ilon irti päivästä.
Loppu onkin historiaa, kuten tavataan sanoa. Päivä oli aivan mahtava.
Jo pelkästään innostavan koulutuksen vuoksi, mutta ennen kaikkea upeiden kohtaamisten vuoksi. Jos sain paljon työkaluja koulutuksen annista, niin vähintäänkin yhtä paljon iloitsin erilaisista keskusteluista ja ihmisistä. Ja kuinka rohkaisevalta koko homma tuntui. Minullapa onkin jo tehtävää tulevalle vuodelle.
Mutta päivä oli erittäin rohkaiseva myös itseni kannalta. Olin pois kotoa 13 tuntia, ja kaikki oli mennyt kotona loistavasti. Minäkin olin pärjännyt hienosti erossa tytöstä. Nyt onkin tankattu läheisyyttä ja rintamaitoa.


Täällä siis puhaltavat hiukan erilaisemmat tuulet. Luvassa on sekä mielenkiintoista kirjoitusprojektia, mutta henkilökohtaisella tasolla myös napanuoran venytystä. Isyyslomalla tätä tulikin kivasti harjoiteltua, vaikka tarkoitukseni ei toki ole päästä olemaan "mahdollisimman paljon pois Huldan luota". Vaikka lähtö on usein ollut itselleni aika kova paikka, niin takaisin tultuani olo on jotenkin raikkaampi. Myönnän, että olen myös muutamaan kertaan pohtinut töihin paluuta keikkailun merkeissä.

Vaikka kuinka tykkään olla lapseni kanssa, niin kylläpä omien ja omanlaisten juttujen tekeminen ihan itsekseen tuntuu hyvältä. Vuosien varrella olen väittänyt, etten osaa olla luova tai en ole ainakaan taitava olemaan luova. Mutta aina kerta kerran jälkeen olen joutunut toteamaan, että luovuutta on jokaisessa, siis minussakin. Rakastan uppoutua milloin mihinkin, oli se sitten kirjoittaminen, ruoanlaitto, leipominen, kuvaaminen tai soittaminen. Sisustaminen olisi myös aika kiva taito, mutta jotenkin paljon mieluummin innostun vaikka koristelemaan tuntikausiksi pikkuleipiä kuin pohtimaan ja hankkimaan erilaisia sisustuselementtejä. (Apua, hankkikaa meille joku sisustusguru!)
Tänään olen saanut posket hehkuen puuhailla seurakuntamme keittiössä ja laittaa pöytää koreaksi.
Joku koputtaa ajatuksissani: no mutta: eikös juuri tuo olekin luovuutta!
Palaan kotiin seurakunnasta hieman väsynein, mutta niin virkistynein mielin. Olen saanut puuhata porukalla, kohdata ja keskustella, koristella ja asetella, auttaa ja antaa, olla ja levätä.
Olen saanut olla tekemässä messua, toteuttaa itseäni ja olla luova hyvässä porukassa.

Tätä vapautuneisuuden oloa toivonkin tuleviin kirjoitusprojekteihin ja ihan arkielämään.
Jos joskus tulee tunne, että kaikki kaatuu päälle, enkä osaa edes ruokaa laittaa arjen hallinnasta huolimatta, niin sille voi sanoa erittäin luovasti: höpö höpö!, ja jatkaa siitä, mihin oli jäänyt. Luovuutta on kaikkialla, kun vain antaa sille mahdollisuuden.
Jääkaappimme ovessa on kaksi korttia, joiden sanat haluan iskostaa päähäni.

torstai 14. marraskuuta 2019

Unikoulua ja pohdintaa imetyksestä

Yöt ovat olleet hyvin katkonaisia koko Hulina-Huldan elämän ajan. Minä hoidin häntä yöt, sillä hyvin usein hän saattoi vielä syödä maitoa (tai olla rinnalla) 3-15 kertaa. Toisaalta halusin tukea työssä käyvän mieheni jaksamista vuorotyössä. Silti ajatus yösyöttöjen lopettamisesta alkoi jo tulla mieleen syyskuun paikkeilla, tytön ollessa 10 kuinen. No, tuli leiri, reissu, pitkät sairastelut, muutto ja synttäreiden järjestelyt. Ajatus unikoulusta tuntui huonolta tuohon saumaan.

Unikoulu itsessään jo sanana on saanut itsellä karvat pystyyn. En taatusti jättäisi lasta yksinään itkemään pimeään huoneeseen! Lapsen itkulla on aina joku syy, ja siihen on vastattava!
Sain kuitenkin tietää lempeämmistä keinoista, ja koska kuljin jo päivät aivan sumun vallassa (en ole saanut kertaakaan nukuttua päiväunia), aloin olla jo aivan valmis öiden rauhoittamiseen -kunhan se todella tapahtuisi lempein keinoin. Iltanukutukset olimme saaneet jo muutettua niin, että tyttö ei nukahtaisi enää rinnalle. Tieto siitä, että mieheni olisi jäämässä isyysvapaille (hurraa!!!) sai meidät päätymään siihen, että hän hoitaa unikoulun vapaiden aikana.

Nyt takana on kolme yötä. Huomasin, että tehtävä oli miehelle oikein kunniatehtävä, ja minulla ei todellakaan ollut mitään huolen häivää hänen pärjäämisestään. Olihan hän maailman paras iskä tyttärellemme. Huomasin silti itse olevani aika jännittynyt. Miten Hulda pärjäisi? Itkisikö kovasti? Miten voin vaatia tällaista mieheltäni (no hei haloo! Itsehän olen nukkunut tosi huonosti reilun vuoden...)? Miten minä pärjäisin?

Koitti aamu. Raotin silmiäni uuden peittoni (tämäkin tuli valjastettua käyttöön) alta oikaisten raukeita jäseniäni. Kuulin jostain itkua ja kohta mies toi tytön luokseni. Tämä hihkui minut nähdessään ja konttasi sängyllä luokseni tähdäten pienen suunsa suoraan kohti kivikovia rintoja. Vilkaisin kelloa. Hyvänen aika! Olin nukkunut (ensimmäistä kertaa yli vuoteen) yhteen mittaan 7 tuntia! Mies sen sijaan kellahti nukkumaan ja sanoi yön olleen aika rankka.
Toinen yö kului hiukan huonommin, myös itselläni. Hulda oli heräillyt kovasti, takertunut mieheeni tämän yrittäessä laskea hänet omaan sänkyynsä ensin rauhoiteltuaan tyttöä. Lopulta koitti aamu, ja Hulda pääsi syömään.
Mutta kolmas yö! Johan sentään, kuin oppikirjasta (tai siis neuvolan terkan suusta). Sepä menikin jo paremmin, sillä Hulda oli huudellut unissaan muutaman kerran yön aikana, mutta ei ollut havahtunut kovasti itkemään, vaan oli rauhoittunut itsekseen jatkamaan uniaan. Mies ei ollut käynyt kertaakaan tytön huoneessa. (Ja minä nukuin 7,5h kuin prinsessa konsanaan.)
Tämähän on oikein luksusta!

Unikoulu ja yöimetysten lopettaminen on kuitenkin tuonut yllättäen vastaan myös imetyksen lopettamisen kokonaan. Itsellä on ollut toive pitkästä imetyksestä, ainakin lapsentahtisesta. Toki taustalla on voimakkaana myös toisen lapsen yrittäminen, ja hoitoihin ei voi lähteä imettämisen aikana. Hulda ja imetys ovat kuitenkin minulle nyt tärkeämpiä. Eihän sitä koskaan tiedä, jääkö imetystaipale ainutkertaiseksi. Ennen unikoulua rinnalla käyntejä tuli vuorokaudessa 8-12, mutta nyt huomaan yhtäkkiä, että parina päivänä kertoja on ollut radikaalit 4!!

Eilen aloin jopa hieman kriiseilemään (noh, tekemään luopumistyötä) imetyksen loppumisesta, ja älähdin miehelleni, että onko nyt tarkoitus lopettaa imetys kokonaan? Ilman, että olen ollut tietoinen asiasta? Minäkin reagoin siihen!!Ei se tarkoitus toki ollut ollut, mutta huomasin mieleni yhtäkkiä täyttyneen luopumisen surusta, haikeudesta, meidän kahden hetkien jäämisestä, siitä koko imetystaipaleesta, joka on kestänyt jo 1 vuoden ja 2 viikkoa. Aivan en osaa edes jäsennellä ajatuksiani, sillä se herätti minussa jotain alkukantaista surua. Toisaalta halusin heti alkaa järkeilemään ja miettimään mahdollisuuksia, jos imetys todella jäisi pois. Mitä se mahdollistaisi, mitä se tarkoittaisi? Mietin ihan omia harrastuksia, menoja, reissuja, mutta myös omaa hormonitoimintaa, kropan toimimista (myönnän, myös muuttumista) sekä mahdollista uutta raskautta tai lopulta hoitoihin hakeutumista. Kaikki tuo kieltämättä houkutteli.
Mutta en ollut mitenkään valmistautunut henkisesti siihen, että imetys tulisi pian loppumaan. Ja sen pitäisi todella mennä lapsentahtisesti, jos olisi loppuakseen jo nyt.
Jotenkin tuntui lopulta kovin helpottavalta, kun Hulda kömpi luokseni syömään iloisesti hihkuen.Ja hän söi. Ja söi. Ja söi. Jossain kohtaa oli sydämen sulattava hetki tytön hymyillessä ja hyristessä tyytyväisenä, käsi rinnallani. Kuinka tuollaista voisi kieltää?
Tämän aamun perusteella imetyksen loppumisesta ei ole pelkoa, sillä pienin tauoin imetystä tuli lopulta kestämään pari tuntia, kunnes tyttö suorastaan sammui päiväunille.
Jos nyt ihan yksi muutos kerrallaan, niin pysyy äidinkin pää paremmin mukana.

Flashback! Hulda 1 viikon ikäisenä. Oltiin aamukahvilla ja -maidolla.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Synttärityttö!

Muistan vuoden takaa intoilleeni, että sen kerran, kun meillä järjestetään ristiäiset, niin ne tehdään sitten kunnolla! Ystäväni nauroi tuohon, että odotahan vain, kun pääset järjestämään synttäreitä.
Kuinka oikeassa hän olikaan!



Pari viikkoa sitten saimme viettää tyttäremme ensimmäisiä syntymäpäiviä. Olin toisaalta toivonut, että ne eivät olisi olleet ihan niin nopeasti muuton jälkeen, mutta minkäs teet. Juhlia ei kuitenkaan siirrettäisi. 💜
Pari viikkoa kuluikin flunssan kanssa kotia laittaessa, uuden talon käytön opettelussa ja juhlien suunnittelussa. Innostuinpa sitten toden teolla selailemaan taas kaikenlaisia reseptejä, miettimään koristeita, ompelemaan ja tilaamaan kuvia koristeeksi seinälle. Kutsuimme paikalle isovanhempien ja kummien lisäksi ystäväperheitä, joissa oli suht samanikäisiä lapsia. Leivoin ja touhusin innoissani, ompelin viirinauhaa ja löysin kirppikseltä aivan ihanan asukokonaisuuden tytöllemme. Pakastin täyttyi herkuista, niin aikuisten kuin lasten, mutta mitä lähemmäs juhlapäivä tuli, sen pienemmäksi juhlaväki oli käymässä. Flunssa, kesärenkaat, kihomadot ja samanaikaiset juhlat koituivat ymmärrettäviksi esteiksi, ja hiukan jo aloin suremaan synttäreiden pienuutta. Huldahan nyt ei niistä juuri tajunnut, mutta silti koin erikoista harmia juuri hänen puolestaan. Tilanne onneksi kääntyi voiton puolelle, ja lopulta meillä oli aivan ihastuttava joukko perhettä ja ystäviä juhlimassa tyttöämme ja viettämässä mukavaa iltapäivää.



Oli ihana seurata pienten lasten leikkivän leluilla keskellä tupakeittiötä, limittäin, lomittain, jokainen omissa leikeissään, sulassa sovussa. Iloinen puheensorina (ja toisaalta myös 90-vuotiaan isoisäni kuulolaitteeton monologi) täydensi lasten iloista höpinää. Lauloimme syntymäpäiväsankarille onnittelulaulun ja kutsuin kaikki hakemaan kahvipöydästä syötävää. Oli ollut ihana suunnitella kokonaisuutta, laittaa hyvää meille tulijoille ja nyt keittää heille kahvia. Miten mukava oli myös huomata uuden kotimme toimivuus tällaisella porukalla. Hyrisin ilosta katsellessani väkeä kodissamme.
Elämä oli juuri nyt niin hyvää. Meillä oli tämä ihmeemme, tyttäremme, saimme asua kauniissa talossa (ja saaneet laitettua sitä kivasti!) ja ympärillämme oli joukko perhettä ja ystäviä. Mitä muuta ihminen voisi vielä kaivata?

Muuta en osaa oikein sanoa ihanasta päivästä. Jos ristiäisissä ainoa "murhe" oli ollut pöydillä koristeena olleiden jalankuvien vino rivi, niin nyt ainoa harmini oli ollut se, että en ollut saanut ajoissa Ifolorilta tilaamiani valokuvia Huldan elämän varrelta. Onneksi kummi tietämättä tästä etukäteen oli pelastanut tilanteen tulostaessaan ihania kuvia tytöstä.
Itseni yllättäen innostuin toden teolla väsäämään koristeita, ja lisääkin olisin tehnyt, jos aikaa verhojen ompelulta ja kodin laittamiselta olisi jäänyt. Ompelin tosin lopulta vain viirinauhan, vaikka yritystä oli enempäänkin. Tarjolle laitoin kahvin ja teen lisäksi kahta suolaista piirakkaa (kasvis-feta ja kasvis-pesto), suklaa-vadelmakakun, jonka päällä oli voikreemi ja suklaaganache, kurpitsakakkupiirakkaa, puolukka-toffeekeksejä sekä kurkku- ja porkkanatikkuja ja viinirypäleitä. Halusin huomioida myös lapsia tekemällä heille oman kakun (bataatti-kinuskikakku) kuppikakkujen muodossa sekä apinaeväitä. Ainakin Hulda tykkäsi kuppikakkunsa kermavaahdosta ja vadelmasta.
Hiukan kiireessä nappasimme pari kuvaa perheestä, mutta varsinaisia 1-vuotiskuvia olemmekin sitten jo pariin otteeseen yrittäneet ottaa...







Juhlia onkin sitten riittänyt!
Viikonloppuna vietimme jo toista isänpäivää, ja sen sekä seuraavana päivänä alkavan isyysloman kunniaksi halusin laittaa meille oikein kunnon brunssin kera kakun. Ai sentään, oli taas niin mukavaa laittaa. Brunssi todella tuntui erityiseltä; ei sitä meinaa vieläkään tottua ajatukseen, että saamme ihan oikeasti viettää isän- ja äitienpäiviä!







Eilen pääsimme sitten kaksin käymään kaupungilla sekä lunastamaan heinäkuun synttärisankarin lahjaa. Vanhempani tulivat hoitamaan Huldaa ja vein mieheni nepalilaiseen ravintolaan syömään ja sitten elokuviin. Romanttinen brittikomedia tosin vaihtui lennosta amerikkalaiseen sotaelokuvaan, mutta kunhan sentään pääsimme elokuviin! Ilta oli aivan ihana, ja se vain parani kuullessamme, kuinka mukavasti kotona oli mennyt.


Sitten olikin jo aika siirtyä lempeän unikoulun toiseen yöhön....
Siitä seuraavalla kerralla. 😉
Miten muuten olisikaan paljon kerrottavaa! Tunneryöppyjä vanhojen lelujeni löytämisestä, Huldan niistä innostumisesta, puheen kehittymisestä ja kaikesta mahdollisesta!

tiistai 5. marraskuuta 2019

Tutun kivun paluu

Saimme eilen vieraaksi tuttavan Huldan ikäisen tytön kanssa. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa, päästä taas vaihtamaan kuulumisia ja ylipäänsä nähdä.
Kierrettiin uutta kotiamme, juteltiin samalla myös heidän vasta valmistuneen talonsa tilanteesta, puheltiin lasten kehityksestä ja touhuista.
Yhtäkkiä satuin huomaamaan jotain tämän tuttavan vatsan seudulla. Ennen kuin ehdin kunnolla noteeraamaan koko asiaa, hän jo kertoo kuulumisia:
"Niin, ja sitten meille on tulossa toinen huhtikuussa!"
Oli se kyllä hieno uutinen ja onnittelin häntä halaten.
Mutta se jokin kuristi saman tien. Meinasin jo mennä aivan lukkoon, mutta niin vain sain koottua itseni, joimme kahvit ja lasten leikkien lomassa juttelimme jo tuosta uudesta elämänvaiheesta, kuluneesta raskaudesta ja tuttavan mietteistä kahden pienen kanssa elämisestä.

Olo on edelleen raskas.
Olen jo aiemminkin kuullut vielä läheisemmiltäkin vauvauutisia, ja olen vilpittömästi ollut onnellinen näistä. Mutta jokin siinä on, että lähes saman ikäisen vauvan äiti, siis tuttavani, lähtee jo toiselle kierrokselle... Jokin siinä pistää ikävästi. Tuttu tunne laskeutui heti ylleni uutisen kuultuani. Se liian tuttu... Ja vaikka meille ei tulisikaan toista näin pian, niin toisesta ei silti ole mitään takeita. Se epävarmuus... kalvava epävarmuus. Nytkin olen aivan varma, että suunnilleen kaikki, joilla on Huldan ikäinen lapsi, ovat pian saamassa uutisia seuraavasta vauvasta.
Illalla hieman itkettikin, vaikka onhan tämä nyt vähän hassua.
En silti voi tunteelle mitään, enkä ole enää moneen vuoteen uskonut lauseeseen: "No, onhan teillä jo tämä yksi." Se on pikemminkin loukkaus. Ei se yksi vie pois sitä lapsettomuussurua.

No niin, nopeasti hutaistu tekstintekele, sillä oikeasti nyt olisi jo korkea aika tehdä jotain hyödyllistä. Tyttö nukkuu kuistilla ja minun olisi tarkoitus tehdä ruoka ja vihdoin paneutua erääseen mielenkiintoiseen kirjoitusprojektiin (jonka salasanankin olin ehtinyt hukkaamaan kaiken muuttotouhun keskellä... En ole pistänyt tikkuakaan vielä ristiin koko projektin suhteen!). Join luvattoman (kenen mukaan?!) monta kuppia kahvia, ikään kuin buustatakseni itseeni energiaa ja virtaa, vaikka käytännössä olen vain vetkutellut ihan kaikkea. Huoh. Olisi kai ihan kiva saada nukuttua jossain kohdin.

Nyt heippa jälleen.
Luultavasti märehdin tuota surua vielä tovin, mutta ainakin olen jo hyvän matkaa kuorimassa kurpitsaa ja pilkkomassa porkkanaa, kun tyttö jossain vaiheessa herää. Toivottavasti olen saanut aikaan enemmänkin.

P.S. Palaan jossain vaiheessa synttärikuulumisiin. Ne sentään ansaitsevat sellaisen kertomisen, johon kipu ja suru eivät kuulu.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Suurten tapahtumien keskellä

Pitäisi kai kirjoittaa, huomaan.
Vilkaisin äsken seuraamieni blogien kuulumisia. Yrityskiertoja ja raskausviikkoja lasketaan jo. Tulee haikea olo. En laske vielä kumpaakaan.


Täällä on kuitenkin tapahtunut sitten viime näkemän, ja oikeastaan sen kertominen vaatisi aivan toisen mielentilan. Mutta toisaalta tällaista se elämä nyt vain välillä on. Tänään olo on ollut alakuloinen, ja syypään virkaa toimittavat mielestäni kymmenennen flunssan paheneminen, väsymyksen suureneminen jälleen hankalan yön jälkeen, stressi sekä verhoihin liittyvä ahdistus. Ehkä jälkimmäisestä en viitsi kertoa tuon enempää, sillä koen jo nyt rasittaneeni kaikkia 40 kilometrin säteellä olevia jo pelkästään olemalla. (Muistutan tässä kohtaa taas väsymyksestä ja stressistä...)

Todellisuudessa kaikki on oikeasti tosi hienosti, mitä nyt osa tavaroistamme on sullottuna banaanilaatikoihin ja jätesäkkeihin odottaen purkamista. Kauan odotettu muuttopäivä nimittäin koitti reilu viikko sitten! Nyt asumme siis omassa kodissamme!❤ Vielä haetaan eri juttujen toimimista, tavaroille hyviä paikkoja ja ylipäänsä totuttelemme asumaan omassa omakotitalossamme samalla, kun aivoni ovat raksuttaneet jo hyvän aikaa seuraavan projektin kimpussa. Koti on ihana.

Mutta jo seuraavana viikonloppuna saamme viettää Huldan ensimmäisiä syntymäpäiviä! Haikeimmat olot ovat jo onneksi menneet, sillä vaikka vauvavuoden hyvästelemiseen liittyy oma haikunsa, niin voi sentään! Kylläpä meillä on ollut hauskaa saada tutustua tuohon vauhtityttöön, joka otti jokunen päivä sitten ensiaskeleensa! Innolla odotan mitä kaikkea saamme tehdä hänen kanssaan!
Toisaalta oman jaksamisen kannalta olisi ollut kiva vetää hiukam henkeä (varsinkin, kun olen ollut koko ajan sitkeässä flunssassa), mutta toisaalta tämä on yksi merkkipaalu, joka tulee omaan aikaansa.
Valmistelut ovatkin jo käynnissä. Tänään suunnittelin kahvipöydän menun ja leivoin kakkupohjan pakastimeen. Huomenna yritän etsiä kangastilkkuja ommellakseni viirinauhan.

Lyhyitä kuulumisia tällä kertaa. Yrityskierrot odottavat vielä aikaansa; nyt tuntuu, että mikään kiire ei ole.
Tässä peruselämässäkin riittää ihania juttuja, joita fiilistellä ja joita odottaa. Olimme esimerkiksi eilen jouluisessa Hilja-lastenkirjan (kirjoittanut Heidi Viherjuuri) julkistamistilaisuudessa ja pääsinpä tonttulakkien, glögin, pipareiden ja Hiljan jouluseikkailuiden myötä joulumoodiin. Sitten tajuntaan iskee jälleen: Huldan ensimmäinen joulu! Siis sellainen, jossa hän voi olla paremmin mukana jutuissa. Vau.


perjantai 11. lokakuuta 2019

Huijari

Tähän mennessä olen joko unohtanut, ollut kipeänä tai sitten aivan tieten tahtoen järkännyt jotain muuta tekemistä. Mutta nyt keräsin rohkeuteni. Ei se niin paha juttu voi olla; jossain kohtaa aika kuitenkin koittaa. Hyvää se varmasti tekee. Ja niin puin vauvan ja lähdin työntelemään vaunuja kohti perhekerhoa.Joku siinä oli, että olin aika tavalla jopa jännittänyt sinne menoa. Olin ehkä ajatellut, että en osaa olla sellaisessa (siis millaisessa?) porukassa, kaikille selviäisi epävarmuuteni ja... en tiedä. Ehkä minua vain pelotti. Olisiko ympärillä joukko superäitejä neuvoineen ja vinkkeineen? Porukka, joka olisi jo erittäin muodostunut, ja siinä minä sitten olisin, hengailemassa vain yksikseni oman tyttäreni kanssa? Sen voisin tehdä kotonakin.

Mistä näitä ihmeellisiä alemmuuskompleksi- ja "äidit ovat toisilleen susia" -pelkoja oikein tulee? Miksi toisaalta jännitin, siis minä, joka muutenkin olen kulkenut Huldan kanssa vaikka missä? On toki totta, että etenkään pienempänä hänelle olisi ollut aivan sama, istuuko hän sylissäni perhekerhossa vai kotona. Ei minullakaan ole ollut kovin suurta tarvetta hakeutua äitijoukkoihin, sillä sosiaalisuutta sain aivan riittämiin ystävieni kanssa. Nyt olin kuitenkin alkanut pohtia, että tänne olisi mukava juurtua myös hankkimalla harrastuksia yhdessä Huldan kanssa. Jos sitä samalla oppisi tuntemaan myös muita ikäisiäni ja samassa elämäntilanteessa olevia. Joten keräsin rohkeuteni ja päätin, että nyt lähdemme kerhoilemaan.

Menimme seurakunnan perhekerhoon, joka oli avoin kaikille. Paikalle ilmaantui eri aikoihin vauvoja ja lapsia äiteineen tai isovanhempineen (isiäkin kävi kerhossa ajoittain), ohjaajat ottivat jokaisen vastaan lämpimästi. Alkuun tuntui hassulta ja helpottavaltakin jutustella niitä näitä ohjaajien kanssa, joista osa sattui olemaan myös vanhempieni tuttavia. Huldaa arastutti aluksi uusi ympäristö, ja olihan hän vasta herännyt uniltaankin. Pian kuitenkin lelulaatikko alkoi kiinnostaa, vaikka aika ajoin oli tarkistettava äidin olo lähellä. Alku sujui rennosti jutustellen ja lasten leikkiessä, kunnes oli aika käydä puoliympyrään lyhyttä hartautta kuuntelemaan. Lapset jaksoivat hienosti istua aloillaan ja kuunnella kerhon ohjaajan jutustelua. Vaikka sanoma oli sinänsä yksinkertainen (olihan se tehty lasten maailmaa ajatellen), niin sai aikuinenkin siitä kivaa matkaevästä. Loppurukouksen jälkeen oli aika käydä puurolle. Kerhossa on tapana olla vuoroviikoin tarjolla puuroa tai leipiä. Kahvi tuoksui houkuttelevalta (olin itse ollut pätkittäisen yön jälkeen hereillä kello 3 eteenpäin), mutta hienoon ruokajonoon käyneet lapset saivat tietenkin ottaa hyvin haudutettua neljänviljan puuroa ensin. Minäkin otin Huldalle aluksi varovaisen annoksen ja hain vielä lisää, kun tyttö söi puuroa hyvällä halulla suu ammollaan kuin pieni linnunpoikanen. Puurolautasten äärellä olikin mukava jutella toisten vanhempien kanssa, kuulla muista lapsista, mutta ennen kaikkea jutella heidänkin kanssa. Isommille lapsille laiteltiin pöydälle askartelutarvikkeita, osa siirtyi ulkoilemaan ja osa jäi vielä sisälle leikkimään. Lopuksi meidänkin oli aika pukea Huldalle ulkovaatteet unihiekan mentyä silmiin. Palasimme kotiin päin yhdessä toisen äidin ja lapsen kanssa kokemuksia vaihdellen ja molempien tyttöjen syntymäpäivistä jutellen. Olo oli hiukan uuvahtanut, mutta olihan tässä jo monenlaista uutta. Itseasiassa koko perhekerhon konsepti oli minulle aika uusi, puhumattakaan kaikista ihmisistä ja porukasta tulevista äänistä.

Havahduin kuitenkin äsken jännään asiaan. Ensimmäinen kokemus perhekerhosta oli oikein hyvä, ja tekisi mieli päästä heti ensi viikolla uudelleen, samoin perhepiireihin ja pienten lasten äitien saunailtaan. Haluaisin tutustua toisiin äiteihin, ylipäänsä ihmisiin ja olla osa lapsiperheiden yhteisöä paikkakunnallamme. Huomaan hengästyväni ajatuksesta. Hiukan jopa hämmentyväni. Ai siis minäkö? Voisinko minäkin kuulua sellaiseen?
Tunnistan itsessäni jonkinlaisen peittelyn tarpeen. Ikään kuin pelkäisin paljastuvani hetkenä minä hyvänsä. Jos joku vaikka huomaakin, että en oikeasti kuulu joukkoon. Enhän minä kuulu perheellisiin.Lapsettoman identiteetti puskee yhä jostain syvältä. Se liittyy myös siihen kaipuuseen olla yksi lapsiperheistä, siihen kipuun, että olemme vain väliinputoajia. Olemme vain lapsettomia, jolle ei ole oikein mitään yhteisöllistä paikkakunnallamme (todennäköisesti on, mutta esimerkiksi seurakunnalla ei). Olemme niitä, joilla ei ole jotain, joilla ei ole kuin kaipuu, tyhjä syli.
Ihan kuin olisin jokin valeäiti, joka vain huuhailee eri kerhoissa ja paikoissa, yrittää keskustella sujuvasti vauva-arjesta, esittää olevansa enemmän kuin on. Joku, joka olisi raivannut tiensä, ängennyt itsensä johonkin, joka ei ehkä kuuluisi minulle. Kuin olisin tehnyt luvatonta, esittänyt jotain. Huijari.
Ja kohta joku keksii totuuden ja paljastaa minut. En minä oikeasti ole kuin kaikki muut. En minä kuulu joukkoon.

Ihan hullua ajatella edelleen jotenkin noin. Tässähän minä olen, eilenkin pakkasin kasan kaikenlaisen kokoisia pikkukenkiä, kävin läpi ystäviltäni tulleita lasten vaatteita ja tarvikkeita, ostin vauvan ruokia kaupasta ja kävimme eilen perheenä uimassa. Kuinka monta yötä meillä onkaan mennyt vauvan kitistessä ja itkiessä. Miten usein pöytää, syöttötuolia ja lattiaa on putsattu ruoasta. Kuinka monta kierrosta on vedetty taaperokärryllä, ja mikä kikatus ja käkätys kuuluu 6-hampaisesta suusta hassutellessa ja naurattaessa. Mehän olemme lapsiperhe! Minä olen äiti! Minä kuulun lapsiperheyhteisöön, perhekerhoon, äitiporukoihin, hiekkalaatikolle, vauvaryhmiin, univelkaisiin vanhempiin ja ties mihin porukoihin. En ole huijari.

Itkuhälyttimestä kuuluu itkua. Tuo on todellisuutta. Minua kutsutaan, äitiä.

lauantai 5. lokakuuta 2019

Kun ei tarvitse miettiä mitään

Kävin tällä viikolla uimassa. Rakastan uimista, mutta pääsen tekemään sitä ihan liian harvoin, sillä meillä ei ole uimahallia kunnassamme. Tykkään siitä tunteesta, kun vesi lainehtii ihoa vasten. Siitä, millainen kevyt olo on vedessä. Uin usein matkaa, silloin, kun on mahdollista. Joku voisi sanoa sen olevan todella tylsää, sillä eihän edes omaa musiikkia voi kuunnella. Uidessa minulla on päässäni 13-vuotiaana äidiltäni saadut uimalasit. Ne olivat oiva apu suorittaessani uimamerkkejä, ja ovat olleet useammin käytössä kuin se joku pinssi saatuani priimusmaisterin päätökseen. No, oli miten oli, lasit ovat uineet kanssani kilometrikaupalla. Tällä kertaa ne eivät päässeet mukaan, sillä näppäränä pakkaajana olinkin laittanut ne jo muuttolaatikkoon. Kukapa olisi arvannut, että pääsisin vielä uimaan.
Lasit olisivat olleet siitä kätevät, että uidessa todella olisi voinut olla omassa maailmassa; kauhoa vettä kroolatessa, vedellä rintauintivetoja, käväistä pinnan alla, haukata happea, katsoa kuplia ja veden liikkeitä pinnan alla. Mutta käy se näinkin. Pää koholla vain, melko jäykästi tosin.

Fiilis, kun pääsin uimaan!!
Kuva: Anna.fi

Se tapahtui taas.
Kun olin vetänyt ensimmäiset vedot, kääntänyt mittaria 100 metrin kohdalle, huomasin olevani taas elementissäni. Uin, uin, uin. Uin kuin viimeistä päivää. Laskin mielessäni pikkuradan kierroksia. "Yksi...yksi...yksi...kaksi...kaksi...kaksi..." Saadakseen sata metriä täyteen oli uitava rata päästä päähän kolme kertaa. Ja jos rata on täynnä kanssauijia... no, se ei ole enää niin rentouttavaa. Onneksi pikkuallas sijaitsee pikkukunnassa, joten suurimman osana ajasta sain uida väljästi.
Uiminen tuntui rentouttavalta. Vaikka olinkin nauranut, että voisin väittää uineeni 5 kilometriä, mutta majailleeni koko ajan saunassa, niin lopulta halusinkin uida viimeiseen minuuttiin asti. Jossain kohti vain alkoi olo olemaan jo väsynyt; joten oli sanottava itselle matkan riittävän jo. Ei enempää. Vaikka olen usein uinutkin tietyn matkan, niin nyt ei tarvitse. Tämä riittää ja on hyvä. Veteenkin olisi tehnyt mieli jäädä. Mutta kello kävi, uintiaika väheni.
Istahdin tyhjän saunan lauteille, asettauduin mukavasti. Ihanaa.
Sitten ovi kävi, vanhempi nainen astui sisään, istuutui ja niin aloimme juttelemaan. Eipä siinä mitään, mukavaa tuokin.
Pohdimme uimisen rentouttavaa tunnetta.
"On hienoa, kun ei tarvitse, eikä voi miettiä, kuin kierroksia," sanoin.
"Niin, tai ei tarvitse sitäkään! Voi miettiä mitä vain!", nainen toi esiin.
Juttu jatkui, poukkoili, rönsyili. Toivotettiin hyvät jatkot ja siirryin pesutiloihin.

Minulle uiminen ja ylipäänsä pitkänmatkan urheilu näyttää toimivan parhaiten. Vähän kuin pianonsoitto, jossa ajatukset ovat nuoteissa, rytmissä, nyansseissa ja musiikissa. On keskityttävä vain käsillä olevaan hetkeen. Vaikka nautin samalla tavalla myös vaikka leipomisesta tai ruoan laitostakin, niin liikunta ja musiikki (tai vaikkapa ihan lukeminen!) ovat vain itseä varten. Ei oikeasti voi miettiä mitään muuta, kuin käsillä olevaa tekemistä. Välillä aivan uuvuttaa, kuinka erilaisia ajatuskuvioita omassa päässä oikein pyörii, kuinka eri tasoisia, eri suuruisia, eri tyyppisiä ajatuksia ja prosesseja. On käytännön asiaa arkeen liittyen, tuleviin päiviin, muuttoon ja sen jälkeiseen aikaan (Uujea! Kahden viikon päästä olemme toivoakseni nukkuneet kodissa jo ensimmäisen yön!) sekä Huldan 1-vuotissynttäreihin. On myös ihan prosesseja (voisiko joku keksiä tuolle paremman sanan?). Ilmeisesti olen vähän tällainen tunneihminen kaikilla elämänalueilla, joka on aika ajoin hiukan kuormittavaa. Samanaikaisesti intoilen ja haikeilen sitä, että Hulda on kohta jo vuoden ikäinen (oi että, ihanaa! Oi apua, ei vielä!), kun ajatukseni myös pyörittävät jossain taustalla myös lapsettomuuskipua. Miksi se ei voi jättää rauhaan? Ei se suuremmin häiritse, mutta huomaan sen olevan kuin arpeutunut haava. Ja toisaalta vielä hiukan punottava, sillä tulevaisuudesta ei tiedä. Löysin Facebookista aihepiirin sopivan ryhmän, ja on helpottavaa huomata, että en ole ajatusteni ja toiveideni kanssa yksin.

Mutta onneksi pää ei ole vain täynnä pelkkää ajatusvyyhtiä. Sainkin tässä jo muutaman yön nukuttua suht hyvin (viime yötä lukuunottamatta), ja 4,5 tunnin yhtäjaksoinen unipätkä antoi sellaisen puuhabuustin, että oksat pois. On ollut ihana puuhailla ja touhuta. Nyt on korvapuustipäivää päästy viettämään "oikeana" päivänä ja tupakin puhdas. Enpä arvannut alkavani pyörittelemään pulliakin tässä muuton alla, joten kaulin oli kaivettava esille. Kaapista löytyi hiukan vaille tarvittavat, mutta ajoivat nuo korvapuustit kyllä asiansa. Tänään ei sitten tarvitse niin paljon tehdä. Katsotaan nyt. Olen menossa kotikyläni pikkuiseen juoksutapahtumaan, jonka jälkeen pääsemme miehen kanssa viettämään kaksin aikaa vanhempieni katsoessa Huldan perään. Onneksi aina ei tarvitse puhua suurempia juttuja. Riittää, että vain on. Sen olemme sopineet noina harvoina kertoina, että silloin ei puhuta muutosta tai Huldasta. Ollaan vain ja hengaillaan. Jos nyt vaikka söisikin jotain.

Korvapuustipäivän kunniaksi!