keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Millainen vaikuttaja ja toimija olen?



Olen viime aikoina miettinyt paljon vaikuttamista ja toimintaa, jolla pyritään edistämään asioita itselle tärkeiden arvojen pohjalta. Oma työni ja molemmat opiskelemani ammatit liittyvät vahvasti muiden auttamiseen sekä yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttamiseen, enemmän ja vähemmän sen mukaisesti, mitä juuri sillä hetkellä kokee hyväksi. Riippuen siis organisaatiosta, työtehtävistä, -ajasta, -roolista ja muista sellaista asioista, joihin ei kenties pysty vaikuttamaan. Tällä hetkellä olen vielä kotona, ja olen eräänlaisin vapaaehtoistöiden myötä pyrkinyt tekemään hyvää muille.



Silti aika ajoin saatan pohtia, että onko se, millaista elämää elän nyt, riittävästi?
Saatan ehkä hiukan lannistua siitä, että joku tuttavapiirissäni saattaa osallistua tuohon ja tähän, ottaa kantaa, ja tuoda esiin vahvoja mielipiteitä työnsä ja pikkulapsiarjen ohessa.
Ja minä?
Minä askaroin eettisten ja ekologisten ajatusten parissa, intoilen arjen ruokaohjeita, sytyn ystäville leipomisesta ja kokkaamisesta, mutta myös opiskelen jatkuvasti maailmasta, ympäristöstä ja tavoista toimia paremmin luonnon, eläinten ja meidän ihmisten suhteen. Pyrin etsimään keinoja toimimaan eettisesti ja ekologisesti kestävämmin. Pyrin elämään myös kristillisten arvojen pohjalta, vaikka en kovin usein julistakaan sitä ilosanomaa, joka on minulle totta. Toisaalta saatan heittää joskus keskusteluissa koukun tuoden uskoa tai seurakunnassa käymistäni esiin. En painostaen, vaan siten, kuin kertoisin omasta arjestani.
Tietyllä tavalla olen antanut itselleni luvan olla "vain" hoitovapaalla, huolehtia omasta rakkaasta perheestäni ja pitämään silmäni auki ympärillä olevista ihmisistä, ystävistä ja tuttavista. Pyrin tutkailemaan sydäntäni, ja mitä koen, että olisi hyvä tehdä toisten hyväksi.

Ja samalla, kun kirjoitan tätä, mietin, että onhan vaikuttamista erilaista. Toiset ovat rohkeampia ja sanavalmiita, visuaalisia ja ihmisiin näillä keinoin vetoavia. Minä voin sitten vaikka leipoa vegaanisen kakun, organisoida kirkkokahvit, kutsua ystäviä koolle, lämmittää äitiystävälle saunan, hieroa toisen imetyksestä jumissa olevia hartioita, sujauttaa matkalle lähteville vanhemmille reppuihin mukaan itsetehdyt välipalapatukat, kirjoittaa juttuja ja tekstejä eri foorumeissa, pitää tärkeänä käydä moikkaamassa ja jututtamassa tuntemiani ihmisiä esimerkiksi juuri kirkkokahveilla... En ehkä ole se henkilö, joka tähtää puhujanpönttöön tai jolla on karismaattinen esiintymistaito, kyky perustella salamannopeasti ja sanavalmiisti mielipiteitään ja kannanottojaan. En ehkä ole se, joka saa ihmiset pohtimaan asioita, miettimään valintojaan uudelleen tai joka lähettelee joka viikko kantaaottavia sähköposteja kansanedustajille ja päättäjille. Mutta voin olla se, joka keittää kahvit, jotta rohkeiden esilläolijoiden energia- ja virkeystaso pysyy yllä, ihmisten verkostoituminen, kuulumisten vaihto ja maailman parantaminen mahdollistuisi tai jotta edes yksikin uupunut saisi kokea hetken hengähdyksen. Voin olla yksi palanen koko kuviossa.



Siinä se itseasiassa tulikin.
"Jotta edes yksikin..."
Mahtavaa! Olen pahoillani, lukijani, mutta intoudun ja inspiroidun ihan silkasta omasta oivalluksestani, heh.
Tulen itseasiassa selventäneeksi itselleni omia arvojani, ja kuinka koen luontevimmaksi toimia.
Jotta yksikin...
Uskon siihen, että jos ei nyt aivan "kaikki", niin moni asia vaikuttaa moneen muuhun asiaan.
Uskon siihen, että pienillä teoilla voi olla suuria merkityksiä. Herkästi omia pieniä tekojaan voi tulla vähätelleeksi, mutta miten voisi olla mahdollista, etteivät itse tehdyt asiat vaikuta, jos samaan aikaan saa itse valtavasti iloa ja rohkaisua nimenomaan pienistä teoista?

Pohdintani siis jatkuvat.
Millainen yhteiskuntavaikuttaja minä olen?
Vai voisinko vain poistaa tuon "yhteiskunta"-sanan, jotta en stressaisi joutuvani astumaan liian isoihin kenkiin.
Vaikka toisaalta... me kaikki olemme tuo "yhteiskunta". Me tässä naapurustossa, kunnassa, maakunnassa, maassa, maanosassa ja maailmassa. Eri yhteisöissä, yhteyksissä ja ryhmissä.



Mitä ajatuksia vaikuttaminen ja yhteiskunnallinen toiminta tuovat sinulle?
Millainen vaikuttaja ja toimija sinä olet?
Kuinka pyrit edistämään itsellesi tärkeitä arvoja tai elämään niiden mukaan?

Tulkaas meille, niin keitän teille kahvit!
Näistä olisikin kiva jutella!


torstai 9. tammikuuta 2020

Ai mitä mielessä? Ruoka. Ja vähän muutakin.

Tänä yönä en ole oikeastaan nukkunut lainkaan.
Ensin en voinut mennä nukkumaan (syy selviää myöhemmin), sitten en malttanut ja hiukan torkahdettuani Hulda heräsi itkemään. Sylittelimme pitkään, ja vaikka tyttö olikin tuhissut unisena jo hyvän tovin, en vain raaskinut laskea häntä takaisin sänkyyn. Oli vain niin hyvä olla siinä häntä lähellä. Sen koommin en oikeastaan enää nukkunutkaan, tuosta taas en tiedä, miksi. Muutaman kerran tyttö taisi taas parahtaa lyhyesti, mutta jo kello 4 tuumasin, että antaa olla. Jossain kohdin sitten vain nousin kahvin keittoon ja fiilistelemään sitä, että kerrankos sitä saa syödä aamupalan rauhassa. Aamupalahetket kun tuppaavat yleensä olemaan melko vauhdikkaita.

Tämä ei siis ole aamupalani!! :D
Tänään on edessä seuraavanlainen pulma: en vain osaa päättää, mitä kivaa tänään tekisi! Joko pidämme Huldan kanssa siivouspäivän (jep, "kivan" ja "siivouspäivän" voi oikeasti yhdistää!) ja lähdemme tavanomaiselle vaunulenkille tai sitten huristelemme kaupunkiin kirpputorikierrokselle. Tekisipä mieli kokeilla yhtä sun toista ohjetta, joita olen taas tallennellut kännykkäni suosikkeihin tai laittanut ylös lainatuista kirjoista! Vaan kun eipä sitä syödäkään voi määräänsä enempää. :D

Huldan ja minun ruoat joskus keväällä.
Ajan ilmoittaminen siksi, että nykyään ensin mainittu ei tyytyisi tuohon määrään.

On siis jälleen tammikuu, eli Vegaanihaasteen pääpainotuskuukausi. (Haaste pyörii ympäri vuoden, mutta kaikki medianäkyvyys ynnä muu ovat suurempaa tässä kuussa) Osallistun haasteeseen jo kolmatta vuotta peräkkäin, ja jo joulukuussa olo alkoi olla jo siihen valmistautuva. Miten kivaa, että se tulee taas! Ensimmäisenä vuonna vedin sen melko tiukkapipoisesti täydelliseen "suoritukseen" pyrkien, mutta se sellainen itsensä moittiminen esimerkiksi kylässä otetusta tarjottavasta ei tuntunut hyvältä. Jatkoin haasteen jälkeen lakto-ovo-linjalla, joka taas päättyi siihen, että kaikki pavut ja kasvimaitotuotteet alkoivat etomaan. Legendaarista olikin, että aloin myös himoitsemaan pihviä ja lohkoperunoita. Raskaushan se noissa oli "syypäänä", ja elimistö kaipaili selvästi rautaa.
Mutta vauvan synnyttyä jatkoin taas melko pian kasvisruokailijana, ja oikeastaan myös kotivegaanina. Näin ollen nuo Vegaanihaasteen uutiskirjeet ja infot eivät välttämättä tuo suurta uutta, mitä nyt virkistää muistia eri aihepiireistä ja toisaalta myös innostaa testailemaan ja kokeilemaan eri reseptejä. On mukava myös lukea Facebookin keskusteluryhmästä muiden ajatuksia haasteesta. Omat painopisteet vegaaniuteen pyrkimisessä ovat ajan saatossa, siis 15-vuotiaasta lähtien, muuttuneet jonkin verran, ja on myös hyvä haastaa itseä pohtimaan asioita monelta kantilta. Niin mielenkiintoinen (ja ehdottomasti myös ahdistavakin, esimerkiksi tehoeläintuotantoa ja ilmastoasioita koskien) koko aihepiiri kaikkineen!

Vou, näitä falafelkekkereitä lisää!
Sehän on selvä, että reseptejä on tullut selailtua jälleen viime aikoina, ja vaikka välillä en malttaisi laskea puhelinta iltaisin kädestäni intoillessani eri ohjeita, niin tosiasiassa minua on pitänyt myöhään hereillä muuan tentti. Kävin ennen joulua ilmiantamassa itseni töissä, mutta samalla huomasin lääkelupieni vanhentuneen. Aikomukseni on käydä tenttimässä alue huomenna, ja olenkin lukenut alueen eri osia joka päivän kuluneena vuonna. Ja luettavaa kyllä on! Pääasiassa asiat ovat hyvinkin tuttuja käytännön töistä, joten uskon kokemuksen auttavan paljonkin. Tosin huomaan myös sykkeen nousevan lukiessani aluetta. Niin paljon muistoja ja kokemuksia on noussut mieleen eri aihepiireistä! Jostain syystä mieli täyttyy vain niistä kantapääkeisseistä, ja melkeinpä pelko nostaa päätään: miten tulen ikinä pärjäämään töissä!? Tiedän silti varsin hyvin, että olen osannut tehdä paljon oikeinkin! Yhtäältä ajatuskiemuroissa kulkee myös aivan suunnaton into ja mielenkiinto: voi että, tätä lisää! Haluan päästä näyttämään (itselleni), että minä osaan ja pystyn tähän!
Kyllä, minua pelottaa töihin paluu, vaikka keikkaillenkin.
Minua pelottaa, että mokaan, epäonnistun, en osaa ja sählään. Pelkään, että väsyn, uuvun, murehdin ja suren.
Kohtaan näitä tunteita päivittäin tenttialuetta lukiessani. Mutta mitä pidemmälle pääsen alueessa, sitä vahvempana kuulen mielessäni: sinä tulet pärjäämään hienosti ja loistavasti. Kyse on kuitenkin työstä, jossa olen iloinnut ja nauttinut, saanut haastaa itseäni ja tehdä työtä ihmisten parissa upeiden työkavereiden kanssa!
Siispä toive tälle vuodelle: keikkavuorojen alettua pidän itsestäni erittäin hyvää huolta. Hellin, suon lepoa, syön hyvää ruokaa, riittävästi, olen armollinen itselleni. Hengitän syvään ja sanon itselleni: sinusta on tähän, hyvin menee.

Mitä seuraavaksi kokkaisi tai leipoisi?

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Napa on nyt tärkein

Vuosi vaihtui hiukan yllättäen. Arki itsessään on minusta niin kiehtovaa ja innostavaa, että saatan välillä unohtaa tyystin, mitä ympärillä vietetään. Tai en nyt ihan tyystin, mutta noin niin kuin suunnilleen. Toisaalta vuodenvaihde ei juuri koskaan ole ollut minulle sen suurempi juttu, ja saatan ennemminkin odotella, että voisikohan nuo pakolliset pyhäpäivät tästä jo häipyä pois alta. Toisaalta mielessäni on ollut jo niin paljon esimerkiksi kirppisreissut ja jotkut ostossuunnitelmat, että tuollaiset uudenvuodenpäivät eivät ole oikein sopineet malttamattomalle mielelleni.



Somessa näkyi joitakin päivityksiä kuluneen vuosikymmenen tapahtumista. Muutaman selattuani ajattelin ensin, että eipä itsellä sen kummempaa ole tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Mutta tätä ajatusta seuranneen vaunulenkin aikana ehdin miettiä enemmän. Tuli aika melankolinen, haikea olo. Kyllähän tapahtumaa oli, yhtä ja toista. Osaa puin vieläkin, suren, etten antanut elämälle enempää mahdollisuutta. Suren, että rajoitin niin paljon, kuuntelin valheita. Suren tehtyjä valintoja. Mutta toisaalta jälkikäteen sureminen ei auta, ja olen juttelut ammattilaisen kanssa tehnyt. Aina voi toki löytää jotain uutta kaihertavaa, mutta jo monta vuotta olen päättänyt vain ottaa opiksi ja ammentaa uutta näkökulmaa tämän päivän asioihin omien kokemusteni kautta.

Aika suuressa pähkinänkuoressa vuosikymmen:.
Vuosikymmen vaihtui välivuoden aikana, jolloin olin saanut värit elämääni ja opettelin elämää, ja noh... syömään. Soitin pianoa ja suoritin D-tutkinnon, josta olen vieläkin kovin mielissäni. Tapasimme mieheni kanssa ja siinä se kesä sitten meni asuinpaikkakuntiemme välissä suhaten, kunnes lähdin syksyllä työharjoitteluun Nepaliin. Paluun jälkeinen uusi vuosi olikin sitten unohtumaton, ja siitä todisteena on sormus nimettömässäni, joka käytiin hankkimassa pari kuukautta myöhemmin. Voi siis sanoa, että onhan uudella vuodella sittenkin jotain merkitystä. ;)
Opiskelut jatkuivat molemmilla tahoillaan, ja nyt olin jo palannut takaisin opiskelukaupunkiini. Siellä vedin kaksi viimeistä vuotta "täysillä", pyrkien elämään kahden ensimmäisen vuoden edestä. Viimeinen opiskeluvuosi olikin yksi parhaimmista. Sitten tapahtui vauhdilla, kaikki kuukauden sisään: valmistuin kahteen ammattiin, muutin pois opiskelukaupungistani, valmistelimme häitä, menimme naimisiin, muutin mieheni luo toiseen kaupunkiin ja aloitimme molemmat uusissa töissä, jonka jälkeen vuorotyöläisinä emme sitten juurikaan enää nähneet toisiamme. Syksyllä kypsyi päätös muuttaa kotipaikkakunnalleni, josta ostimme rivitaloasunnon. Sinne muutimme tammikuussa 2013, ja kuukausi tuosta aloitimme taas uusissa töissä. Tuo työpaikka rankkuudesta huolimatta on ollut elämäni parhaimpia, ja vieläkin vihlaisee se, että olen lähtenyt sieltä pois. Luotto uuteen paikkaan on tosin kova. Tammikuu 2013 osoittautui mullistavaksi myös sen suhteen, että sain tuolloin kuulla lapsettomuudesta, ja se taas suisti minut melko tummiin sfääreihin. Vuodet 2013-2015 olivat meille yhdessä ja erikseen vaikeita, vaikka samalla teimmekin kivoja asioita. 2015 aloitimme lapsettomuushoidot eri tavoin minkään tuottamatta tulosta. 2016 alkoi tapahtua muulla tavoin: löysimme vihdoinkin oman seurakunnan ja saimme rutkasti ystäviä. Vihdoinkin tunne johonkin kuulumisesta! Sain rohkeutta ja luottamusta myös leipomiseen ja ruoanlaittoon vapaaehtoishommien myötä. 2017 oli myös suuri vuosi. Kävin 11,5 vuoden jälkeen tapaamassa vaihtariperhettäni Kanadassa, ja se rankkuudestaan huolimatta oli aivan mieletön kokemus oman henkisen kasvuni kannalta, ja toki muutenkin. Samanlaista elämän läpikäymistä oli tavallaan myös Lapin vaellus syksyllä. Joulukuussa 30-ikävuoden kunniaksi vietetyt Retrojuhlat kulminoivat koko vuoden. Kaikkien näiden oli tapahduttava, jotta sain jotenkin alitajuisesti ja henkisesti tilaa, puhdistautua, järjesteltyä elämääni.
2018 otimme suuren askeleen ja aloitimme IVF-hoidot. Komplikaatioiden ja "kokeillaan nyt sitten, vaikka tuskinpa siitä mitään tulee" -ajatusten siivittämänä sain eräänä iltana kuulla olevani erittäinkin raskaana. Kesällä möimme asuntomme ja muutimme vuokralle. Loppuvuodesta tuo suuri ihme, Vauvanitu, syntyi, sekoitti kaiken ja laittoi kaiken kohdilleen.
2019 löysimme unelmiemme kodin ja muutimme. Pian vietimme myös 1-vuotissynttäreitä.



Vietin joulun ja uuden vuoden välin sometaukoa hiukan yllättäen, mutta siitä hanakasti kiinni pitäen. Ei se tuntunut lainkaan vaikealta, mutta vaikeahkoa oli ehkä sitten "paluu". Tuntui jokseenkin turhalta lähteä selaamaan Instagramin storeja ja feediä, rullailla alas Facebookin seinällä, nähdä erilaisia keskustelun aloituksia tai tuttujen ja tuntemattomien päivityksiä. Ei sillä, että mitenkään vähättelisin ystäviäni tai en olisi kiinnostunut heistä, mutta koin tuollaisen selaamisen jotenkin... turhana. Ja toisaalta miksi päivittäisin omasta arjestani kenties odottaen tykkäyksiä, kun kuitenkin tärkeimmät tykkääjäni ovat omassa arjessani, minun oma perheeni? Luultavasti tulen jossain kohdin pitämään taukoja uudelleen, vaikka en täysin poistuisikaan somekanavista. En koe olevani riippuvainen somesta, mutta huomaan sen silti keskeyttävän arkeani. Ja halusin tai en, niin alitajuisesti se myös vaikuttaa siihen, mitä ajattelen omasta elämästäni ja asioistani. Kurjimmillaan oma tekeminen ja saavutukset tuntuvat niin huonoilta, kun feedi täyttyy mitä upeimmista jutuista, ajatuksista, kuvista ja julkaisuista. Vaikka kyllähän nyt kaikki tietävät, että kenenkään elämä ei ole mitään kiiltokuvaa.

Rakastan puuhailla asioita. Intoilen jo nyt tulevista arkiruoista, joita suunnittelin eilen. Kaikki uusia kokeiluja. Vahinko, ettei mitään juhlia tai kutsuja ole tulossa lähiaikoina, mutta eiköhän nyt jotain saada taas aikaan. Rakastan arjen pieniä iloja ja tekemisiä. Sitä, että saan hassutella ja ilmeillä peilikuvilla pukiessani Huldaa ulos. Hän kujeilee yhtä lailla, kihertää sylissäni. Sitten koppaan tytön vaunuihin, lykkään vaunut jonkin matkaa eteenpäin, kunnes tyttö alkaa jo tietyt puut, mutkat ja mäet nähtyään hihkumaan. Leikkipuisto!
Rakastan sitä iloa ja onnellisuutta, joka paistaa tyttöni kasvoilta työntäessäni hänelle vauhtia keinussa. Sitten kiipeillään hetken aikaa liukumäelle, lasketaan yhdessä huiiiiii, ja kiivetään taas uudelleen. Sen jälkeen onkin mukava peitellä Hulda toppapussin sisälle ja jatkamme vaunulenkkiä, jonka aikana uni vie voiton.
Rakastan meidän kotiamme, joka ja josta käsin mahdollistuu niin paljon. Rakastan miestäni, jonka kanssa olemme löytäneet yhteyden, jollaisesta on vain voinut unelmoida. Rakastan myös sitä tietoisuutta, että elämäni on ihan oikeasti nyt juuri sitä, mistä olen haaveillut. Eikä sitä, mitä sosiaalinen media välittää.
Joskus, ennen "virallista" taukoani, saatoin ihan todella unohtaa kännykän ja koko somen, ja kuinka nautinkaan.
Elämäni, olet ihana ja kaunis. Tämä hetki, juuri tässä ja nyt.
"Missä napa?", kysyn. Hulda vie etusormensa masulleen, löytää navan ja kihertää.
Napa on paljon tärkeämpi kuin sosiaalinen media.

lauantai 21. joulukuuta 2019

"Joulu tulee, hiipii hiljaa arkeen"



Ensin tuli ahdistus ja stressi. Jonkin ajan päästä päätin vain luovuttaa.
Anna tulla, joulukuu, otan sen, mitä tänä vuonna saan!

Pidän itseäni surkeana lahjan antajana. Mielikuvitus ei vain riitä hienojen lahjojen hankkimiseen, ja tänä vuonna tuntui, että ei myöskään aika tai voimat. Tavallaan odotin hirveästi joulukuuta, mutta vain voidakseni tunnelmoida erilaisia asioita samalla, kun hoitelin muita asioita, joista olin innostunut. Onneksi tajusin varsin pian nostaa kädet ilmaan ja luovuttaa. Päätin oikeastaan vetää kaiken hyvin minimiin tuumien, että tulee se joulu ilman minun puuhailujakin.
Sitten alkoi tapahtua.



Tuli erilaisia joulumyyjäisiä, joissa kävin Huldan kanssa. Tuli nautittua riisipuurot ja rusinakeitot, juotua glögit kera piparin. Hulda hurmasi lähetyspiirin mummot, jotka vuorotellen sylittelivät tyttöä samalla, kun minä kävin kiertämässä sukkia, patalappuja ja muita käsitöitä täynnä olevia myyntipöytiä. Kävimme myös eräällä lähiruokatorilla, jolla joulutunnelma oli kohdillaan koristelun, tuoksujen ja myyntituotteiden myötä. Piipahdimme kahvilla ja piparipullalla ja Hulda herkutteli vauvojen pipareilla.



Etsin jouluradion taajuuden heti kuun vaihduttua. Kotona ollessa olen sukkuloinut Indie-, Jazz- ja tavallisen Jouluradion välillä. Osa kappaleista on ilahduttanut ja lisännyt joulumieltä, osa jäänyt päähän ärsyttäväksi korvamadoksi (sori vaan, Mikko Alatalo ja Juice).

On käyty seurakunnan joulujuhlassa, laulettu ihania joululauluja, nautittu joulutorttuja (tai joka niistä on välittänyt. Itse olin vain suunnittelemassa täytevaihtoehtoja) ja jaettu jouluun liittyviä ajatuksia glögimukillisen äärellä ystävien ja uusien tuttavuuksien kanssa. Toivotettu hyvät joulut ja luvattu nähdä taas tulevana vuonna.

Joulumenu on tänä vuonna ihan oikeasti jotain muuta, kuin sitä perinteistä. Tähän olen pyrkinyt menneinäkin vuosina, mutta laatikot ja muut ovat silti päätyneet aina pöytäämme. Minähän kyllä tykkään niistä todella paljon, mutta en usko miehen jaksavan syödä niitä montaa päivää. Ja toisaalta intoa olisi kokeilla niin monia muitakin ohjeita. Niinpä tänä vuonna joulupöytäämme katetaan muun muassa appelsiiniglaseerattua tofupaistia, ja porkkalaa, mutta myös jotain perinteistäkin. Osan valmisteluista olen jo innolla aloittanut.



Ensimmäisinä yhteisinä vuosina leivoin äitini esimerkin mukaisesti tortut, piparit, kakut ja tähtipullat, kunnes ihmettelimme vielä kesäkuussa, että mitä niille pitäisi oikein tehdä. Nykyisin olen tehnyt vain yhden, kaksi juttua, ja usein jollain uudella ohjeella. Tänä vuonna ilo on ollut ylimmillään, kun mahdollisuus ja into ovat kohdanneet, ja olen päässyt väkertelemään vaikka mitä, ja vieläpä joululahjoiksi!

Yksi mieleenpainuvimmista asioista on tässä joulukuussa ollut ehdottomasti pipareiden leipominen koko perheen kesken. Tai se kerta, kun puuhailin granolaa, tryffeleitä ja saaristolaisleipiä pikku-Huldan ollessa kantorepussa joululaulujen soidessa taustalla.



Ehkä joulu ei tänä vuonna ole sitä, että saan koristeltua kodin suht ajoissa tai leivottua ja puuhattua. Ehkä joulurunon puuttuessa joulukorteista se ei haittaakaan, tai että lahjaksi saamani joulutähti on vaarassa kuihtua. Ehkä se ei haittaa, etten pysy aina ihan laskuissa siitä, monesko päivä nyt on, ja milloin on joulu. Ehkä sillekin on aikansa, että miettii jonain muuna vuonna sitä, kuinka joulupukki-tarinaa avaa Huldalle. Ehkä tänä vuonna joulu tulee minulle hiljaa hiipien, vailla suurempaa pakottamista. Rauhasta käsin. Siten, kuinka sen on tarkoitus tullakin.
Oikeastaan kaikkein parhaiten: yhdessä Huldan ja mieheni, siis minun rakkaan perheeni, sekä ystävien kanssa tunnelmoiden. Sitä, mitä olen niin monta vuotta kaivannutkin.


P.S. Vietimme tässä kuussa myös syntymäpäiviäni. Yllättäen olin jo melkein unohtaa koko asian, sillä intoilin vain leipomista kahvivieraille. Olipa vihdoin syy kokeilla puoloffeeta - jouluisella twistillä totta kai!

maanantai 2. joulukuuta 2019

Minä selvisin sittenkin

Unohduin selailemaan kuvia yrittäen löytää sopivaa kuvaa erääseen kirjoitukseen. Eksyin kuviin, joita olin ottanut raskausuutisen tienoilla, kirjoittamani lehtiartikkelin, kuvia vauvamahasta sekä eri lukuisista eri tilanteista. Pääsin heti mukaan kuvien hetkisiin tuntemuksiin, ajatuksiin ja jopa oloihin ja etovuuksiin (juu ei kiitos ruisleipää tai papuja, mutta salmiakki ja Saarioisten vaaleat riisipiirakat kävisivät!). Voihan haikeus!
Ihon alle hiipi myös nekin olot ja ajatukset, joista olin kirjoittanut kolumnissani.
Yritäpä siinä sitten valita sopivaa kuvaa pari viikkoa hiottuun tekstiin, kun mieli on edelleen aika pöllämystynyt viikonlopun tapahtumista ja samaan syssyyn tulen vielä käymään pienen aikamatkan lähes kahden vuoden takaisiin asioihin.


Tapahtuipa siis niin, että tulin valituksi mukaan Simpukan blogirinkiin. Olin hakenut projektiin innostunein, uteliain mielin, näennäisesti vielä mieheltä "suostumuksen" vielä varmistaen.Veisihän se luultavasti jonkin verran aikaa. Jossain kohdin iski kuitenkin epäilys. Miksi minut on valittu? Miksi ihmeessä? Joukko on varmasti täynnä toinen toistaan taitavampia kirjoittajia. Olikohan tässä tapahtunut erehdys? Ensimmäinen palaveri verkkoalustalla hälvensi kuitenkin rutkasti paineita, sillä mukana oli todella mukavan tuntuista porukkaa. Lisäksi minun oli mahdollista päästä mukaan lehtikirjoittaja-koulutukseen, jonne päätin ilmoittautua samalla innostuksella ja tarmolla. Kun päivä lähestyi olin ehtinyt olemaan jo pari päivää aivan äkäinen ja kiukkuinen. Vähän jopa toivoin, että Huldan sairastama flunssa olisi pahentunut tai ainakin tarttunut minuun. Perjantai-iltana tunnustin miehelleni, että 13 tunnin reissu vain jännitti minua niin paljon. Miten äitini pärjää Huldan kanssa? Kuinka Hulda ilman rintamaitoa? Entä töistä tullut mieheni? Ja oikeastaan mikään noista ei tosiasiassa huolettanut. Isoin kysymys olikin: kuinka minä pärjäisin?

Koitti lauantai-aamu, ja huolimatta kaikista mahdollisuuksista myöhästyä (vetkutteluni lähtiessä (neuvoin sitä ja tätä), auton rapsutus, huono ajokeli, hidas edellä ajaja) istahdin junaan. Hirmuiset tärinät päällä, totta kai. Hirvitti. Mitä ihmettä olin mennyt tekemään? Olisin nyt sentään mennyt vaikka töihin!
Juna kolisteli (kyllä, kolisteli) menemään ja päätin vain antaa päivän kulua hyvin. Tässä sitä nyt oltiin ja kivempaa olisi, kun yrittäisi ottaa ilon irti päivästä.
Loppu onkin historiaa, kuten tavataan sanoa. Päivä oli aivan mahtava.
Jo pelkästään innostavan koulutuksen vuoksi, mutta ennen kaikkea upeiden kohtaamisten vuoksi. Jos sain paljon työkaluja koulutuksen annista, niin vähintäänkin yhtä paljon iloitsin erilaisista keskusteluista ja ihmisistä. Ja kuinka rohkaisevalta koko homma tuntui. Minullapa onkin jo tehtävää tulevalle vuodelle.
Mutta päivä oli erittäin rohkaiseva myös itseni kannalta. Olin pois kotoa 13 tuntia, ja kaikki oli mennyt kotona loistavasti. Minäkin olin pärjännyt hienosti erossa tytöstä. Nyt onkin tankattu läheisyyttä ja rintamaitoa.


Täällä siis puhaltavat hiukan erilaisemmat tuulet. Luvassa on sekä mielenkiintoista kirjoitusprojektia, mutta henkilökohtaisella tasolla myös napanuoran venytystä. Isyyslomalla tätä tulikin kivasti harjoiteltua, vaikka tarkoitukseni ei toki ole päästä olemaan "mahdollisimman paljon pois Huldan luota". Vaikka lähtö on usein ollut itselleni aika kova paikka, niin takaisin tultuani olo on jotenkin raikkaampi. Myönnän, että olen myös muutamaan kertaan pohtinut töihin paluuta keikkailun merkeissä.

Vaikka kuinka tykkään olla lapseni kanssa, niin kylläpä omien ja omanlaisten juttujen tekeminen ihan itsekseen tuntuu hyvältä. Vuosien varrella olen väittänyt, etten osaa olla luova tai en ole ainakaan taitava olemaan luova. Mutta aina kerta kerran jälkeen olen joutunut toteamaan, että luovuutta on jokaisessa, siis minussakin. Rakastan uppoutua milloin mihinkin, oli se sitten kirjoittaminen, ruoanlaitto, leipominen, kuvaaminen tai soittaminen. Sisustaminen olisi myös aika kiva taito, mutta jotenkin paljon mieluummin innostun vaikka koristelemaan tuntikausiksi pikkuleipiä kuin pohtimaan ja hankkimaan erilaisia sisustuselementtejä. (Apua, hankkikaa meille joku sisustusguru!)
Tänään olen saanut posket hehkuen puuhailla seurakuntamme keittiössä ja laittaa pöytää koreaksi.
Joku koputtaa ajatuksissani: no mutta: eikös juuri tuo olekin luovuutta!
Palaan kotiin seurakunnasta hieman väsynein, mutta niin virkistynein mielin. Olen saanut puuhata porukalla, kohdata ja keskustella, koristella ja asetella, auttaa ja antaa, olla ja levätä.
Olen saanut olla tekemässä messua, toteuttaa itseäni ja olla luova hyvässä porukassa.

Tätä vapautuneisuuden oloa toivonkin tuleviin kirjoitusprojekteihin ja ihan arkielämään.
Jos joskus tulee tunne, että kaikki kaatuu päälle, enkä osaa edes ruokaa laittaa arjen hallinnasta huolimatta, niin sille voi sanoa erittäin luovasti: höpö höpö!, ja jatkaa siitä, mihin oli jäänyt. Luovuutta on kaikkialla, kun vain antaa sille mahdollisuuden.
Jääkaappimme ovessa on kaksi korttia, joiden sanat haluan iskostaa päähäni.

torstai 14. marraskuuta 2019

Unikoulua ja pohdintaa imetyksestä

Yöt ovat olleet hyvin katkonaisia koko Hulina-Huldan elämän ajan. Minä hoidin häntä yöt, sillä hyvin usein hän saattoi vielä syödä maitoa (tai olla rinnalla) 3-15 kertaa. Toisaalta halusin tukea työssä käyvän mieheni jaksamista vuorotyössä. Silti ajatus yösyöttöjen lopettamisesta alkoi jo tulla mieleen syyskuun paikkeilla, tytön ollessa 10 kuinen. No, tuli leiri, reissu, pitkät sairastelut, muutto ja synttäreiden järjestelyt. Ajatus unikoulusta tuntui huonolta tuohon saumaan.

Unikoulu itsessään jo sanana on saanut itsellä karvat pystyyn. En taatusti jättäisi lasta yksinään itkemään pimeään huoneeseen! Lapsen itkulla on aina joku syy, ja siihen on vastattava!
Sain kuitenkin tietää lempeämmistä keinoista, ja koska kuljin jo päivät aivan sumun vallassa (en ole saanut kertaakaan nukuttua päiväunia), aloin olla jo aivan valmis öiden rauhoittamiseen -kunhan se todella tapahtuisi lempein keinoin. Iltanukutukset olimme saaneet jo muutettua niin, että tyttö ei nukahtaisi enää rinnalle. Tieto siitä, että mieheni olisi jäämässä isyysvapaille (hurraa!!!) sai meidät päätymään siihen, että hän hoitaa unikoulun vapaiden aikana.

Nyt takana on kolme yötä. Huomasin, että tehtävä oli miehelle oikein kunniatehtävä, ja minulla ei todellakaan ollut mitään huolen häivää hänen pärjäämisestään. Olihan hän maailman paras iskä tyttärellemme. Huomasin silti itse olevani aika jännittynyt. Miten Hulda pärjäisi? Itkisikö kovasti? Miten voin vaatia tällaista mieheltäni (no hei haloo! Itsehän olen nukkunut tosi huonosti reilun vuoden...)? Miten minä pärjäisin?

Koitti aamu. Raotin silmiäni uuden peittoni (tämäkin tuli valjastettua käyttöön) alta oikaisten raukeita jäseniäni. Kuulin jostain itkua ja kohta mies toi tytön luokseni. Tämä hihkui minut nähdessään ja konttasi sängyllä luokseni tähdäten pienen suunsa suoraan kohti kivikovia rintoja. Vilkaisin kelloa. Hyvänen aika! Olin nukkunut (ensimmäistä kertaa yli vuoteen) yhteen mittaan 7 tuntia! Mies sen sijaan kellahti nukkumaan ja sanoi yön olleen aika rankka.
Toinen yö kului hiukan huonommin, myös itselläni. Hulda oli heräillyt kovasti, takertunut mieheeni tämän yrittäessä laskea hänet omaan sänkyynsä ensin rauhoiteltuaan tyttöä. Lopulta koitti aamu, ja Hulda pääsi syömään.
Mutta kolmas yö! Johan sentään, kuin oppikirjasta (tai siis neuvolan terkan suusta). Sepä menikin jo paremmin, sillä Hulda oli huudellut unissaan muutaman kerran yön aikana, mutta ei ollut havahtunut kovasti itkemään, vaan oli rauhoittunut itsekseen jatkamaan uniaan. Mies ei ollut käynyt kertaakaan tytön huoneessa. (Ja minä nukuin 7,5h kuin prinsessa konsanaan.)
Tämähän on oikein luksusta!

Unikoulu ja yöimetysten lopettaminen on kuitenkin tuonut yllättäen vastaan myös imetyksen lopettamisen kokonaan. Itsellä on ollut toive pitkästä imetyksestä, ainakin lapsentahtisesta. Toki taustalla on voimakkaana myös toisen lapsen yrittäminen, ja hoitoihin ei voi lähteä imettämisen aikana. Hulda ja imetys ovat kuitenkin minulle nyt tärkeämpiä. Eihän sitä koskaan tiedä, jääkö imetystaipale ainutkertaiseksi. Ennen unikoulua rinnalla käyntejä tuli vuorokaudessa 8-12, mutta nyt huomaan yhtäkkiä, että parina päivänä kertoja on ollut radikaalit 4!!

Eilen aloin jopa hieman kriiseilemään (noh, tekemään luopumistyötä) imetyksen loppumisesta, ja älähdin miehelleni, että onko nyt tarkoitus lopettaa imetys kokonaan? Ilman, että olen ollut tietoinen asiasta? Minäkin reagoin siihen!!Ei se tarkoitus toki ollut ollut, mutta huomasin mieleni yhtäkkiä täyttyneen luopumisen surusta, haikeudesta, meidän kahden hetkien jäämisestä, siitä koko imetystaipaleesta, joka on kestänyt jo 1 vuoden ja 2 viikkoa. Aivan en osaa edes jäsennellä ajatuksiani, sillä se herätti minussa jotain alkukantaista surua. Toisaalta halusin heti alkaa järkeilemään ja miettimään mahdollisuuksia, jos imetys todella jäisi pois. Mitä se mahdollistaisi, mitä se tarkoittaisi? Mietin ihan omia harrastuksia, menoja, reissuja, mutta myös omaa hormonitoimintaa, kropan toimimista (myönnän, myös muuttumista) sekä mahdollista uutta raskautta tai lopulta hoitoihin hakeutumista. Kaikki tuo kieltämättä houkutteli.
Mutta en ollut mitenkään valmistautunut henkisesti siihen, että imetys tulisi pian loppumaan. Ja sen pitäisi todella mennä lapsentahtisesti, jos olisi loppuakseen jo nyt.
Jotenkin tuntui lopulta kovin helpottavalta, kun Hulda kömpi luokseni syömään iloisesti hihkuen.Ja hän söi. Ja söi. Ja söi. Jossain kohtaa oli sydämen sulattava hetki tytön hymyillessä ja hyristessä tyytyväisenä, käsi rinnallani. Kuinka tuollaista voisi kieltää?
Tämän aamun perusteella imetyksen loppumisesta ei ole pelkoa, sillä pienin tauoin imetystä tuli lopulta kestämään pari tuntia, kunnes tyttö suorastaan sammui päiväunille.
Jos nyt ihan yksi muutos kerrallaan, niin pysyy äidinkin pää paremmin mukana.

Flashback! Hulda 1 viikon ikäisenä. Oltiin aamukahvilla ja -maidolla.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Synttärityttö!

Muistan vuoden takaa intoilleeni, että sen kerran, kun meillä järjestetään ristiäiset, niin ne tehdään sitten kunnolla! Ystäväni nauroi tuohon, että odotahan vain, kun pääset järjestämään synttäreitä.
Kuinka oikeassa hän olikaan!



Pari viikkoa sitten saimme viettää tyttäremme ensimmäisiä syntymäpäiviä. Olin toisaalta toivonut, että ne eivät olisi olleet ihan niin nopeasti muuton jälkeen, mutta minkäs teet. Juhlia ei kuitenkaan siirrettäisi. 💜
Pari viikkoa kuluikin flunssan kanssa kotia laittaessa, uuden talon käytön opettelussa ja juhlien suunnittelussa. Innostuinpa sitten toden teolla selailemaan taas kaikenlaisia reseptejä, miettimään koristeita, ompelemaan ja tilaamaan kuvia koristeeksi seinälle. Kutsuimme paikalle isovanhempien ja kummien lisäksi ystäväperheitä, joissa oli suht samanikäisiä lapsia. Leivoin ja touhusin innoissani, ompelin viirinauhaa ja löysin kirppikseltä aivan ihanan asukokonaisuuden tytöllemme. Pakastin täyttyi herkuista, niin aikuisten kuin lasten, mutta mitä lähemmäs juhlapäivä tuli, sen pienemmäksi juhlaväki oli käymässä. Flunssa, kesärenkaat, kihomadot ja samanaikaiset juhlat koituivat ymmärrettäviksi esteiksi, ja hiukan jo aloin suremaan synttäreiden pienuutta. Huldahan nyt ei niistä juuri tajunnut, mutta silti koin erikoista harmia juuri hänen puolestaan. Tilanne onneksi kääntyi voiton puolelle, ja lopulta meillä oli aivan ihastuttava joukko perhettä ja ystäviä juhlimassa tyttöämme ja viettämässä mukavaa iltapäivää.



Oli ihana seurata pienten lasten leikkivän leluilla keskellä tupakeittiötä, limittäin, lomittain, jokainen omissa leikeissään, sulassa sovussa. Iloinen puheensorina (ja toisaalta myös 90-vuotiaan isoisäni kuulolaitteeton monologi) täydensi lasten iloista höpinää. Lauloimme syntymäpäiväsankarille onnittelulaulun ja kutsuin kaikki hakemaan kahvipöydästä syötävää. Oli ollut ihana suunnitella kokonaisuutta, laittaa hyvää meille tulijoille ja nyt keittää heille kahvia. Miten mukava oli myös huomata uuden kotimme toimivuus tällaisella porukalla. Hyrisin ilosta katsellessani väkeä kodissamme.
Elämä oli juuri nyt niin hyvää. Meillä oli tämä ihmeemme, tyttäremme, saimme asua kauniissa talossa (ja saaneet laitettua sitä kivasti!) ja ympärillämme oli joukko perhettä ja ystäviä. Mitä muuta ihminen voisi vielä kaivata?

Muuta en osaa oikein sanoa ihanasta päivästä. Jos ristiäisissä ainoa "murhe" oli ollut pöydillä koristeena olleiden jalankuvien vino rivi, niin nyt ainoa harmini oli ollut se, että en ollut saanut ajoissa Ifolorilta tilaamiani valokuvia Huldan elämän varrelta. Onneksi kummi tietämättä tästä etukäteen oli pelastanut tilanteen tulostaessaan ihania kuvia tytöstä.
Itseni yllättäen innostuin toden teolla väsäämään koristeita, ja lisääkin olisin tehnyt, jos aikaa verhojen ompelulta ja kodin laittamiselta olisi jäänyt. Ompelin tosin lopulta vain viirinauhan, vaikka yritystä oli enempäänkin. Tarjolle laitoin kahvin ja teen lisäksi kahta suolaista piirakkaa (kasvis-feta ja kasvis-pesto), suklaa-vadelmakakun, jonka päällä oli voikreemi ja suklaaganache, kurpitsakakkupiirakkaa, puolukka-toffeekeksejä sekä kurkku- ja porkkanatikkuja ja viinirypäleitä. Halusin huomioida myös lapsia tekemällä heille oman kakun (bataatti-kinuskikakku) kuppikakkujen muodossa sekä apinaeväitä. Ainakin Hulda tykkäsi kuppikakkunsa kermavaahdosta ja vadelmasta.
Hiukan kiireessä nappasimme pari kuvaa perheestä, mutta varsinaisia 1-vuotiskuvia olemmekin sitten jo pariin otteeseen yrittäneet ottaa...







Juhlia onkin sitten riittänyt!
Viikonloppuna vietimme jo toista isänpäivää, ja sen sekä seuraavana päivänä alkavan isyysloman kunniaksi halusin laittaa meille oikein kunnon brunssin kera kakun. Ai sentään, oli taas niin mukavaa laittaa. Brunssi todella tuntui erityiseltä; ei sitä meinaa vieläkään tottua ajatukseen, että saamme ihan oikeasti viettää isän- ja äitienpäiviä!







Eilen pääsimme sitten kaksin käymään kaupungilla sekä lunastamaan heinäkuun synttärisankarin lahjaa. Vanhempani tulivat hoitamaan Huldaa ja vein mieheni nepalilaiseen ravintolaan syömään ja sitten elokuviin. Romanttinen brittikomedia tosin vaihtui lennosta amerikkalaiseen sotaelokuvaan, mutta kunhan sentään pääsimme elokuviin! Ilta oli aivan ihana, ja se vain parani kuullessamme, kuinka mukavasti kotona oli mennyt.


Sitten olikin jo aika siirtyä lempeän unikoulun toiseen yöhön....
Siitä seuraavalla kerralla. 😉
Miten muuten olisikaan paljon kerrottavaa! Tunneryöppyjä vanhojen lelujeni löytämisestä, Huldan niistä innostumisesta, puheen kehittymisestä ja kaikesta mahdollisesta!