perjantai 7. elokuuta 2020

Laskurit käyntiin

 No niin.

Se en varmaan olisi minä, jos laskurit eivät olisi napsahtaneet käyntiin sillä samaisella minuutilla, kun sain kuulla tulevasta poli-ajasta. Tai selvä on: sekunnilla.

Kuvittelin varmaan, että pikkulapsi-arjen keskellä hädin tuskin ehdin suomaan ajatuksen puolikastakaan pian alkaville hoidoille. Mutta mihinpä sitä luonteeltaan pääsee: tuleva on mielessä lähes koko ajan. Joten jos ja kun vastaan on tullut töitä tai kyläilyjuttuja: sopii, todellakin sopii! Kunhan on mukavaa tekemistä ja samalla aika kuluu nopeammin. 

Mikäänhän ei toki ole varmaa. Ensinnäkin jo labroissani tai ultrassa voi ilmetä jotain, jonka vuoksi pakastealkion siirtoon ei voida vielä alkaa valmistelemaan. Ehkä käy niin, että lääke ei saakaan riittävästi vastetta, ja siirtoa ei voida tehdä. Tai alkio ei selviä sulatuksesta. Kiinnittyminenkin on epävarmaa. Tai jo ihan tilanne koronan suhteen. Kaksi viikkoa, puhumattakaan kuukaudesta (,jolloin omien maallikkolaskelmieni mukaan (ja jos olen ymmärtänyt oikein) siirto olisi) on pitkä aika. Sinä aikana voi tapahtua mitä vain koronarintamalla, ja jo se voi keskeyttää hoitoaikeet.

Ja sitten taas laskuri pyörittää sitä matkaa, joka hoitopolulla kuljettaisi. Milloin menisimme polille yhdessä, milloin riittäisi vain minun käydä yksin. Milloin hakisin pikku pakkasukon kotiin... Miten raskaus alkaisi, sujuisi... Miten nyt toimisin eri asioiden suhteen... Miten kertoisimme uutisen, milloin olisi laskettu aika ja millaista olisi taas synnyttää. Miten pieni ihana sieltä syntyisi, toinen ihmeemme!

Tänään on tasan kaksi viikkoa pelkästään sille suunnittelukäynnille. Yritän ottaa asian kerrallaan.😅 Huldan huoneesta kuuluu peiton kahinaa. "Hiia-hiia-hee!". Asia kerrallaan.

keskiviikko 5. elokuuta 2020

Eteenpäin

Paljohkosti on tapahtunut sitten viime näkemän. Ainakin ajatusrintamalla.
Lapsen kanssa on puuhailtu sitä sun tätä, enimmäkseen kaikkea kivaa. Olen käynyt reissuilla ja retkillä yhdessä ja erikseen. Olen ollut myös töissä.
Elämä on ja on ollut hyvää. Päivät hujahtavat hetkessä iltaan, illasta ei ehkä niin hetkessä aamuun (uni on se, joka minulla on puuttunut). Siitä huolimatta aihetta kiitokseen on ollut runsain mitoin.
Nytkin kirjoitan tätä vähän hätäisesti, elokuun aurinkoisena iltana, Hulda touhuilee vieressä. Tuuli puhaltaa jo loppukesän haikeudella. 
Kasteltiin äsken kukat ja kasvit, ne, joita vielä oli järkevä kastella. Osa oli jo menettänyt voimansa, antaen meidän ensin nauttia sadostaan.

Viime kerralla kirjoitin surusta. Se hellitti melko tiukasta otteestaan jo muutaman päivän jälkeen, eikä ole samalla tavalla enää palannut. Tietyllä tavalla olo on toiveikas; syksy on mahdollisuuksia täynnä. On ollut jännittävää laittaa viestiä lapsettomuuspolille ja vihdoin keskustella hoitajan kanssa. Olin tänään aika ällikällä lyöty, sillä varasimme suunnitteluajan jo kahden viikon päähän! Olin jotenkin kuvitellut tässä menevän vielä muutama kuukausi, koska useimmiten nuo asiat tapahtuvat aika verkkaisesti.

Mutta paljon ehtii vielä tapahtumaan ennen aikaa. Onneksi ajatukset ovat muissa jutuissa.

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Suru, joka iski


Tänään olen kaivannut hoivaa.
Voin onnekseni todeta olevani upeiden ystävien ja puolison ympäröimä. Minulla ei ole mitään hätää.
Suru on puskenut päälle kovalla otteella, joskin pahin piikki on jo onneksi hieman tylpistynyt.
Se sama suru ja kipu, kaipaus ja haikeus. On itkettänyt ja ollut paha olla. Samalla olen kokenut suurta onnellisuutta ja rakkautta, huojennusta ja helpotusta. 
Uutiset, joita olen saanut kuulla, ovat olleet upeita ja ihania. 
Ystävät, joiden kanssa olen saanut keskustella, itkeä ja nauraa, ovat niin valtavan tärkeitä.

Sain eräältä ystävältäni kukkia lahjana uuteen kotiin. Kiitin ihastellen kukkia, joista en todellakaan tiennyt, mitä niille pitäisi tehdä. Ystäväni nauroi hämmästyneenä olleensa koko ajan siinä luulossa vuosien ystävyytemme ajan, että olin lähes tulkoon guru, mitä tulee puutarhaan. No, en nyt aivan. Kokeilen ja katson, mitä tapahtuu. Enemmän keskityn kuitenkin hyötykasveihin. Hän kertoi kukkien nimet, ja toivoin, että en olisi heti seuraavassa hetkessä unohtanut, mitä ne olivat ja mihin ne kannattaisi laittaa. 
"Ei sitten mitään paineita näiden kanssa!", hän varmisteli. 
No, paineet olin joka tapauksessa ottanut, koska tokihan nyt kukat olisi saatava istutettua ja kasvamaan.
Tänään, vietettyämme ensin hyvän päivän kylässä, pyysin miestäni katsomaan hetken aikaa Huldaa, jotta voisin istuttaa kukat. Olo oli surumielinen, kyynel oli jättänyt haalean vanan poskelle. Melkein jopa ahdisti iskeä kukat maahan; mitä jos en osaisi sitäkään.
Mutta ei mennyt kauaakaan, kun jo tunsin sen ensin käsissäni, sitten käsivarsissani, päässäni, silmissäni, joka aistilla ja sydämessä saakka. Mitä hellemmin yritin käsitellä kasveja, sen hellemmin tunsin saavani jonkinlaista merkillistä hoivaa itsekin. Tuntui siltä, että samalla, kun olin (tavallaan) luomassa uutta, minä itse sain myös virkistyä, saada olla Jumalan käsissä hoivattavana, antaa Hänen tehdä työtään.

"Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle." Jes. 43:19

Mieli on eriskummallinen kapistus. Yhtäältä koen suurta onnellisuutta vauvauutisista, joskin nyt järjestyksessään kahdeksas tälle vuodelle on ottanut kipeimmin.  Olo kyllä helpottuu tästä, tiedän sen. Kuuntelen mielelläni ja elän mukana raskaus- ja vauva-arjessa.  Minua ihan todella myös kiinnostaa kaikki ympärilläni tapahtuva. Haluan olla lähellä ja auttaa. Mutta silti. Nyt vain iski.
Minäkin haluan tulla raskaaksi ja saada vauvan.

Järjellä ajateltuna meidänkin syksy on mahdollisuuksia täynnä. Mikä vain voi olla tilanne esimerkiksi kolmenkin kuukauden päästä. Jo parin viikon kuluttua voin ilmoittaa lapsettomuuspolille, että täältä ollaan kohta tulossa. 
Mutta kipu ei kysy aikaa. Se tuntee vain sen, että nyt on surullinen olo.
Onneksi suru kuitenkin lieventyy ja tekee tilaa myös onnellisuudelle ja kanssailoitsemiselle. 

Sitten elämä taas nappaa mukaansa. Hulda pyrkii syliin, halaa ja rutistaa, koskettaa poskia (tallella ovat), sanoo "äitä!" ja "kakka!", kieltäytyy menemästä vessaan "eiäkäh" ja kiljaisee naurusta ja riemusta heitettyään Pipsa Possu -pallon summamutikassa, jonka myötä koira intoutuu säntäämään leikkiin mukaan. Pyyhkäisen kyyneleen silmäkulmasta ja seuraan Huldan leikkejä. 
Tällaista meillä jo onneksi on. Miten onnellinen olen.
Huokaisen ja kaappaan tytön syliin. Äidin rakas. Niin rakas. Onneksi olet.



Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

- Eeva Kilpi -

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Imetyksen lopettamisen sävyttämiä ajatuksia

Tänään on mieheni kolmannen ja viimeisen lomaviikon aloitus. Meillä ei ole ollut mitään suurempia suunnitelmia, vaikka silti tuntuu, kuin olisimme olleet aika suurissa jutuissa mukana. Olemme tehneet ihania päiväreissuja lähiseuduille, retkeilleet vähintäänkin rannoille ja yleisesti ottaen ulkoilleet ja tehneet kivoja juttuja. Pieni on suurta -sanonta tulee niin tutuksi, kun pysähtyy Huldan kanssa ihmettelemään leppäkerttua tai sitä, kuinka järven aallot liplattavat rantahiekkaa vasten. 

Lisää kuvateksti























Loma on ollut antoisaa aikaa, mutta jokin haikeus on kaihertanut myös tänä aamuna. Onnekseni olen ollut ennen imetyksen lopettamista tietoinen siitä, että jonkinlaisia oloja voi tulla itselleni. Silti se, kun juhannusaattona ahdisti aika lailla kaikki ja sitten itketti vielä (mielestäni) pieleen mennyt Brita-kakku tuli aika yllätyksenä. Oikeastaan jopa nauratti, kun jossain vaiheessa tajusin, että pientä perspektiiviä voi tuo hormonien muutos tuoda. Inhoan vedota tunteissa ja reaktioissa hormoneihin, mutta toisaalta miksi myöskään kieltää niiden vaikutukset. (Toisaalta vetoaminen ja oikeuttaminen ovat kaksi eri asiaa.)


Pääasiassa koen kaksi viikkoa sitten tapahtuneen imetyksen lopettamisen sujuneen aika kivuttomasti. Hulda ei tosiaan ole tuntunut juuri muistavan koko asiaa. Pari ensimmäistä iltaa hän yritti kerran vetäistä paidan kaula-aukkoa alas, mutta siinä se. Itselläni melko usein olleet päänsäryt tihentyivät alkuvaiheessa, mutta nyt siitä on ollut jopa puolen viikon tauko. Rintoja on alkanut nyt aika ajoin vihloa, mutta mitään suurempaa en ole niissä huomannut (haha. "Suurempaa." "Suuri" ja "minun rinnat" ovat kuin kaksi eri maailmaa.). Oma mieli on vajaan viikon sisään alkanut kokemaan pienehköä turnausväsymystä, tai ainakin jonkinlaista katsantoa alamaihin.


Varsinaista asiantynkää minulla ei oikeastaan ollut. Istun terassillamme syötyäni aamupalan ja luettuani e-kirjaa. Muut nukkuvat edelleen ja minulla on tässä omaa aikaa. Linnut sirkuttavat uuden päivän kunniaksi, aurinko säteilee pihlajan lehtien lomasta, hentoinen tuulenvire huojuttaa musta-aroniapensaiden oksia ja lehtiä. Huomaan palelevani pitkästä aikaa. 


Olo on tänään ollut jotenkin yksinäinen. Heräilin jo joskus viiden pintaan ja ajatuksenjuoksuni säntäili jostain syystä sellaisille vesille, että hiukan alkoi surettaa. Olemme kipuilleet jo onneksi taakse jäänyttä juhannusta. Taas se tunne, että kaikilla muilla on tosi kivaa ja hauskaa tosi kivassa ja hauskassa seurassa. Ihania mökkejä, ihania ruokia, ihania pöhköjä pihapelejä. Paljon ystäviä, sukulaisia ja ystäviä. Lämpöä ja rakkautta. Naurua, iloa, hyviä keskusteluja ja valvomista läpi yöttömän yön. 
Meillä? No ei ihan, vaikka sinänsä siinä ei ollut mitään vikaa. Paljon kivoja asioita rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta silti se tunne siitä, että jää taas paitsi jostain jostain.
Suuret ajatukset vyöryvät. Juhannus edustaa sitä, mitä ajatukset ovat viime aikoina taas olleet. (Nyt seuraa valitusta.) Kokemus siitä, että ei ole riittävän tyylikäs, rento, hauska, kaunis, ahkera, sisustustaitoinen, käsityötaitoinen, puutarhataitoinen, ammattitaitoinen, ahkera, kärsivällinen, sivistynyt, sinnikäs, järkevä tai osaava on taas ollut mielen päällä. Tänä aamuna tähän soppaan tipahti vielä sellainen maustepippuri, että kuvittelin yhtäkkiä, että minusta ei pidetä. Että kaikki ne ystävät, joita olen kuvitellut olevan ystäviäni, eivät enää pidä minusta. Koska minusta tullut raskauden ja äitiyden myötä tällainen. Tai että olen vain tällainen. Ehkei raskauden ja äitiyden vuoksi. Ehkä vain siksi, että en sittenkään osannut. En tiedä. Että sittenkin olen vain tällainen. Ehkä minusta ei koskaan olisi voinutkaan tulla muuta. 


Onnekseni satuin saamaan heti aamutuimaan pari lyhyttä viestiä ystävältäni, ja hetken päästä tajusin, että en oikeasti usko ajatusteni pitävän paikkansa. Järjellä ajateltuna uskon monen syyn vaikuttavan siihen, miksi esimerkiksi omassa poterossani on ollut välillä aika ahdasta.  Pari sinnikästä ajatusta on myös pitäneet pintansa. Päätän käydä lämmittelemässä kasvihuoneessa ja hengittämässä sitä tietoisuutta, että minun kädenjälkiäni ovat persilja, kesäkurpitsa, kurpitsa, salaatti ja lehtikaali, vaikka joillekin niistä on aika ahtaat oltavat. Se toisaalta kuvastaa myös minua. Innostun aika tavalla ja aika monesta asiasta, ryhdyn ja aloitan, sitten tuleekin hiukan ahdasta kaikkien puuhieni kanssa. Jossain kohtaa tajuan ehkä hiukan harventaa jotain, jotta tilaa ja ravinnetta riittäisi kaikista tärkeimmille asioille. 

Kyllä se tämäkin päivä vielä iloksi muuttuu, ja ihan varmasti myös ajatukseni. 

torstai 11. kesäkuuta 2020

Imetystaipaleen päätös


Ajatus oli pyörinyt mielessäni jo useamman kuukauden. Olinhan myös eräällä tavalla tehnyt luopumistyötä jo koko kevään, ja nyt vain tuntui oikealta ajankohdalta.
Maitobaari sulkeutui.

Aiemmin ajatellessani imetyksen lopettamista on mieli ollut haikea. Vain katsellessani sylissä olevaa iltamaitoa nautiskelevaa Huldaa on ajatukset siirtyneet. Jos olenkin yrittänyt keskeyttää syömisen, on hän työntänyt käteni sivuun ja sinnikkäästi jatkanut puuhiaan. Sitä en ole enää noin viikkoon osannut sanoa, onko hän saanut enää maitoa. 
Ajatus alkoi kuitenkin tuntua paremmalta, kun vaihtoehtoiset keinot rauhoitella ja helliä Huldaa näyttivät vihdoin ajavan tytölle saman asian. 
Niinpä koitti ilta, jolloin iltarutiineihin ei enää kuulunutkaan iltamaito. 
En ole ihan varma, huomasiko Hulda edes koko asiaa. Pidin Huldaa pitkään sylissä, hän joi pillimukista vettä. Sitten luimme kirjoja, tarkistettiin, että äidin nenä, korvat ja posket ovat vielä tallessa (kasvojen osat käydään joka ilta läpi. Voihan vaikka käydä niin, että leuka onkin jäänyt jonnekin päivän tiimellyksessä.). Sitten taas syliteltiin, laulettiin iltalaulu ja luettiin iltarukous. Ajan myötä Huldan saattoi laittaa rauhassa sänkyyn, peitellä, silittää päätä ja toivottaa kauniita unia. On niin suuri ilo jättää levollisen näköinen tyttö unta odottelemaan, kun hän vielä heiluttaa takaisin.

Imetys on ollut itselleni rakas asia. Olin itseasiassa kovin kiinnostunut siitä jo kauan ennen Huldan olemassaoloa. Työ toki toi jatkuvasti vastaan tilanteita, jolloin tietotaitoa tarvittiin. Koska en lapsettomana tiennyt omakohtaisesti mitään, en myöskään halunnut jättää osaamistani vain työn kautta kuultuihin ja itseopiskeltujen varaan, joten pääsin onneksi imetysohjaajakoulutukseen. Olihan se jännää ja ihanaa, mutta henkilökohtaisesti taas vähän ulkopuolisuuden tunteitakin herättävää. Työssäni on ollut ihana seurata erilaisia imetystaipaleita, yrittää ohjata vanhempia, saada oppia kokeneemmilta kollegoilta, vaihtaa ajatuksia ja ylipäänsä nähdä, kuinka pieni vauva on jo syntymästään asti aivan valtavan taitava!

Meidän imetyksestä minulla oli toiveeni. Rohkeasti ajattelin haluavani imettää lapsentahtisesti, luoda sille hyvät puitteet, kuunnella lapsen tarpeita ja jatkaa pitkään. En halunnut ottaa pulloa tai varsinkaan korvikkeita käyttöön, vaikka työn puolesta olen niitä tarjonnut. Järjellä tiedän, että ne ovat aivan hyviä vaihtoehtoja, ja hellyyttä ja huolenpitoa voi osoittaa niin monin tavoin. Tunteella taas... noh... EI.
Pyrin laskemaan rimaani ja suhtautumaan imetykseen maltilla. Jos edes pari viikkoa sujuisi, että imetys lähtisi ainakin käyntiin. Puoli vuotta... vuosi... Ja sitten tulivatkin mukaan lapsettomuushoitojen jatkamisajatukset. Kevään aikana en oikeastaan edes kiirehtinyt mihinkään suuntaan, ja jopa imetyksen jatkaminen kaksivuotiaaksi asti oli mielessä.
Pulloa ei ole tarvittu, eikä korvikkeita. Lapsentahtisesti ollaan menty, paitsi siinä kohtaa, kun yöimetykset jätettiin pois 1 v 1kk kohdalla. Ja 1v 2kk lähdin äidintahtisesti vähentämään niin, että imetyskertoja vähennettiin ensin aamu- ja iltamaitoihin, sitten jäätiin pelkkään iltamaitoon. Yhtä sairasteluajan 8 kertaa päivässä -rupeamaa lukuunottamatta näin ollaan menty.

Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen imetystaipaleestamme. Imetyksessä on ollut jotain niin kaunista, yhdistävää ja voimaannuttavaa. Olen kokenut saavani olla osa naisten ketjua; ruokkimassa lastani niin, kuin se on luonnollisesti mahdollista. Olen vihdoin raskauden lisäksi kokenut olevani nainen. Tulen varmasti haikeilemaan lopetusta jossain vaiheessa taas enemmän, mutta nyt mieleni on vain täynnä kiitollisuutta kokemastamme.

Mikä sitten sai lopettamaan nyt?
Useampi asia. Tavallaan alkoi jo tuntumaan, että onhan tässä jo imetetty, eiköhän olisi jo aika lopetella. Se oli ehkä se suurin syy, joka taas sisälsi asioita, jotka olivat myös omia teemojaan. Minua on alkanut jo kiinnostamaan elämä ja oma olotila ilman lapsettomuushoitojen, raskaus- ja imetyshormoneja. Millainenkohan olen "omana itsenäni"? Ja taas toisaalta... voisinkohan saada ihan oikeat ja luonnolliset kuukautiset? Taustalla häilyy myös toive jatkaa hoitoja. 
Kesä nyt ei ole aivan buukattu mitään reissuja, mutta mahdollisia reissuja imetyksen lopettaminen myös helpottaa. Omalla kohdallani haaveissa on oma telttaretki joko patikoiden tai meloen, enkä silloin todellakaan aio käydä välissä imettämässä Huldaa. Tuleva tyttöjen mökkireissu odottaa myös, enkä tällä kertaa aio ottaa Huldaa sinne mukaan.
Monenlaista irtaantumista ja eräänlaista vapautumista siis paljon mielessä!

Kävin eilen läpi vaatekaappini Huldan vaatesetvimisen jälkeen. Totesin vain jälleen kerran, että on tämä naisen elämä aikamoista vaateruljanssia. Ensin täytyy metsästää äitiysvaatteita, sitten imetyspaitoja, ja lopulta uusia vaatteita, kun ne aikaisemmat eivät enää mahdu! Itselläni on lantio ainakin leventynyt raskauden myötä sen verran, etteivät useammat housut enää tunnu mukavilta päällä. Ei tämä muuta ahdistusta aiheuta kuin että jossain vaiheessa täytyisi vain keksiä jotain uutta. Kehomyönteisyydestä minulla riittäisi sanottavaa aivan uuden tekstin muodossa. Mutta imetyksen lopettaminenkin antaa syyn jättää (ihan mukavat) imetysliivitkin pois käytöstä. Sen sijaan huomaan katsovani vanhoja rintaliivejäni. Oi eiiii... niitäkin täytyisi hankkia.

Mutta onnea minä ja Hulda. Olihan tämä 1 vuosi ja 7 kuukautta nyt aika hieno saavutus!

lauantai 23. toukokuuta 2020

Minäkin haluaisin kuukautiset


Olen kuin se 11-vuotias tyttö, joka aikoinaan luki innolla murrosiästä ja sen tuomista muutoksista. Etenkin niistä kuukautisista. Se tyttö, joka tutkaili ystävänsä kanssa postissa (äidin nimellä) tulleita eri värisiä siteitä, hyvä, jos uskalsi kysyäkään niistä. Oi, miten jännittävää se kaikki tuleva olikaan. Oli kuin murrosikä ja juurikin kuukautisten alkaminen olisi jotain ylemmälle tasolle pääsyn kaltaista. Kesä meni, koulu alkoi, siteet jäivät. Vuotta nuorempi ystävä mainitsi kerran ohimennen kylässä ollessaan joutuvansa menemään vaihtamaan siteen. Tunsin samaan aikaan sekä kiinnostusta, innostusta mutta hivenen myös kateutta. Jos hänelläkin oli alkanut ne, niin varmaan kaikilla muillakin. Koska olin pienirintainen ja kokemukseni mukaan hitaammin kehittyvä (tämä oli mielestäni noloa), uumoilin tässäkin olevani hieman myöhempi. Kunnes sitten eräänä syksyisenä sunnuntai-iltapäivänä, ollessani juuri tekemässä lähtöä viikonlopun nuortenleiriltä hämmennyin. Mitä pikkuhousuissani oikein oli? Olin 13-vuotias.

Muistini mukaan kuukautisiin liittyvä into ja kiinnostus olivat murroiässä vain silloin, kun ne olivat vasta alkamassa. Kun ei vielä tiennyt, mistä on kyse. Luulin naiivisti, että side vai vaihdettaisi silloin tällöin, se olisi pysynyt paikoillaan, ja pieni vuoto olisi osunut aivan kohdilleen. Elämä jatkuisi normaalisti kierrosta huolimatta. Oi, kuinka väärässä olinkaan. Sen todisti se ensimmäinen (ja viimeinen, koska olin niin häpeissäni) kerta ystäväni luona yökylässä ollessani. Juu ei, se ei ollut mikään pieni vuoto, johon olisi riittänyt mikään pieni, huomaamaton side...


17-vuotiaaksi asti kuukautiset tulivat suht koht säännöllisesti, muistaakseni. Jos olen edes seurannut. Tai sitten ne sattuivat tulemaan aina silloin, kun olin joko a) Lapissa vaeltamassa b) mökillä, jossa ei ole juoksevaa vettä c) riparilla isosena tai d) viikon reissulla sukulaisilla tai kummillani lapsia hoitamassa. Elämä toki jatkui, mutta ei kovin sujuvasti eikä todellakaan kivuttomasti. Toki vuodet opettivat ja sain tutustuttua myös siteiden lisäksi tamponeihin ja kuukuppiin. Kupista varsinkin olin todella innoissani, sillä se sopi mainiosti orastavaan ekointoiluuni.

17-vuotiaana lähdin vaihto-oppilaaksi, ja aluksi luulin suuren elämänmuutoksen vaikuttaneen siihen, että kuukautiset loppuivat. Mutta toki elämässäni tapahtui muutakin ja sairastuin syömishäiriöön. Vaikka vuosi oli todella antoisa, niin sen vaikutuksista toipuminen otti aikansa. Kului vuosia ja lopulta pääsin avun piiriin. Alkoi toipuminen, joka otti vähintäänkin sen verran, jonka verran sairaus oli elämästäni niellyt. Oli silti hyvin hämmentävää, innostavaa ja rohkaisevaa (kyllä, tuossa vaiheessa toipumistani se oli rohkaisevaa. Ei epäonnistumisen tunnetta.), kun kuukautiseni alkoivat spontaanisti painoni normalisoiduttua. Eikä se jäänyt vain kertaluonteiseksi. Silti säännöllisyydestä oli vielä mahdoton puhua.


Elämässäni on ollut noin 15 vuotta, jonka aikana minulla ei ole ollut kuukautisia, tai ne ovat tulleet lääkkeillä tai ilman silloin tällöin. (Kirjoitin ensin 10 vuotta, kunnes tajusin aikaa kuluneen paljon enemmän! Siis enemmän kuin ne ovat tulleet yhtäjaksoisesti...) Olen tänä aikana ollut enemmän tai vähemmän kuin se alussa mainitsemani tyttö, odottanut menkkojen alkua kuin kuuta nousevaa, toivonut, että vartaloni toimisi luonnollisesti. Että kaikki olisi hyvin.
Alkoivathan ne joskus, sitten jäivät toisinaan pariksikin vuodeksi pois. Tuli PCO-diagnoosi, joka osaltaan selitti asioita. Tuli eri hormoneja, jotka saivat kierron käynnistymään. Mutta eihän se ollut täysin sama.

Jostain syystä kuukautisteema on pyörinyt todella paljon mielessäni viime aikoina. Kuuntelin eräänä päivänä suosikikseni nousseen podcastin (Keskeneräiset äidit, suosittelen!) jakson, jossa Petra ja Säde keskustelivat kuukautisista. Voi, miten olisin halunnut olla osa tätä laajaa naisten porukkaa, naurahdella eri ilmiöitä tunnistaen, tietää omasta kokemuksesta vaikka ovulaatio-oireista, kierron eri vaiheista, kuukautisten vaikutuksista ja ihan vaikka joutua pesemään vuodesuojan, koska side on falskannut. Tietyllä tavalla kuukautiset ovat naisten kerho, johon en kuulu. Onneksi sentään on koettu raskaus ja imetys, onneksi! Ne ovat tukeneet naiseuttani ja kokemustani naiseudestani aivan valtavasti.


Mieltäni rauhoittaa hiukan se, että imetän edelleen. Iltamaito on Huldalle vielä tärkeä, joskin olen pohtinut enemmän ja vähemmän, josko siitäkin kohta lopeteltaisi. Imetys on ainakin omalla osallani pitänyt kuukautiset kaukana, joka ei tosin yllätä pätkääkään. Luulen, että kaikki muutokset (stressi, elämäntilanteet, terveys ym) vaikuttavat hormonitoimintaani todella herkästi. Sen vuoksi olisikin kiinnostavaa tietää, mitä tapahtuu, kun imetys loppuu. Olen toiveikas.

Samaan aikaan, kun olen kuullut äideistä, jotka ovat tuskastelleet kuukautistensa alkamista jo pari-kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, olisin itse voinut ottaa ne. Miten toivoisinkaan, että minullakin alkaisi jo kuukautiset! Sen verran kuitenkin arvelen, että jotain täällä kuitenkin tapahtuu. Parin viikon välein toistuva migreenityyppinen päänsärky voisi jopa kieliä jostain hormonaalisesta. Mutta koska PCO, niin ei voi tietää.

Toiminnan ihmisenä olen yrittänyt selvitellä keinoja, joka voisi edesauttaa hormonitoiminnan käyntiin pyörähtämistä. Olisiko ravitsemuksella tekemistä asian kanssa? Vitamiineilla? Kilpirauhasarvot ovat kunnossa onneksi. Mutta aika näyttää.

Millaisia kokemuksia Sinulla on kuukautisista? Miten suhtaudut niihin?

lauantai 9. toukokuuta 2020

Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä mihinkään

Totesin tässä eräänä päivänä, että nyt elämä hipoo aika lailla täydellisyyttä.
On komposti, mattoteline, puutarha ja itse laitettu tapetti seinässä. Ja minun perhe, mies ja lapsi.
Edeltävä viikko on ollut aivan mahtava, vaikka olenkin kuittaillut, että kohta mies todella toivoo pääsevänsä lomalta takaisin töihin. Työleirihän täällä kotona on!
Mutta onneksi hän on monen monta kertaa todennut ja kertonut, että ei haluaisi mennä takaisin. Kotona on ollut niin ihanaa.
Olemme tehneet "aivan tavallisia" asioita perheenä, kuten laittaneet vuorotellen ruokaa, käyneet leikkipuistossa, lenkeillä ja ennen kaikkea laittaneet kotiamme.
Tuntuu niin upealta saada tehtyä asioita omin käsin, nähdä sitten aikaansaannoksiaan ja huomata, että hei: me osaamme ja saamme aikaan!



Pihamme on ollut melkolailla koristepuita ja -kasveja täynnä, mutta nyt sille sai tulla muutos. Olin tosin vakuuttanut miehelleni, että eheeiii, en tee tänä vuonna vielä mitään. Tyydyn harjoittelemaan kasvihuoneella... ehkä pari marjapensasta... Mutta en laita vielä muuta. Ja kuinka ollakaan... No, yksi asia johti toiseen ja sitten... Nyt minulla on kunnon puutarha, josta toivoakseni pääsen korjaamaan satoa jonkin vuoden päästä. Kasvulavoista ja kasvihuoneesta toki aiemmin. Miten mainio tunne olikaan käydä kastelemassa kasvihuoneeseen siirtämiäni taimia Huldan kanssa. Hän tosin tuli pihalelujensa kanssa myös möyhentämään multaa.
Ja entä se yö, kun intouduimme tapetoimaan! Vierashuoneessamme on ollut mustanpuhuva maisemakuva Empire State Buildingista, joka ei nyt suoranaisesti ole käynyt sydämeeni. Ei siis ihme, että huone on vähän jämähtänyt romuvarastoksi. Jo taloa katsomassa käydessämme olin mutissut tapetin saavan lähteä. Pohdimme jo jonkin aikaa sitten, että se ei ehkä ole prioriteettilistan kärjessä, mutta niinhän siinä aina käy... "Mä vaan vähän kokeilen, miten tää irtoaa," huikkasi mies ja hilpaisi huoneeseen. Illan päätteeksi maisema oli entinen.
"Eihän me edes tiedetä vielä, mitä tähän laitetaan," hän vielä epäili. Oi kylläpä tiedetään! Samassa näytin hänelle kännykkäni sivulehdiltä tapettikandidaattini vierashuoneeseen, eteiseen, Huldan huoneeseen sekä makuuhuoneeseen.
Lopulta tilasin tapetin vierashuoneeseen ja kävin hankkimassa tarvikkeet tapetointiin.
Eräänä iltana, kun olin ilmoittanut suojaavani lattian, koska "se olisi yksi asia eteenpäin", me sitten päätimme tempaista. Muutama tunti myöhemmin huokaisimme onnesta (minä) ja helpotuksesta (mies). Vau! Me ensikertalaiset saimme näin hienoa jälkeä aikaan!


On minulla käynnissä myös useampi käsityöprojekti. Hulda rakastaa erilaisia majoja, ja tuumin, että jospa tekaisisi hänelle tiipiin. Noh, "minä" ja "tekaista" ei välttämättä ole kaikista yhteensopivin sanapari, mitä tulee ompelemiseen. Kyllä, osaan käyttää ompelukonetta ja olen vuosien varrella saanut aikaan ihan käyttökelpoista pikkutavaraa. Mutta on se myös työn takana. En vain "tekaise", mutta haluan silti yrittää. Onneksi olen onnistunut kasaamaan itselleni samanaikaisesti useamman projektin, joten ihan fiiliksen, ajan, mahdollisuuksien ja kaikenlaisten muiden vaikuttavien tekijöiden puitteissa voin valita, mihin tartun seuraavaksi. Mies tosin välillä jo tuumi, että eikö sitä yhtä projektia (esim tiipii) voisi saattaa ensin loppuun ja aloittaa vasta sitten toista. No, ei. Ei tässä elämäntilanteessa. Ja ei oikeastaan muulloinkaan. Yksi oppi, minkä olen omalta äidiltäni saanut, on se, että kaikki sujuu paremmin, kun on flow. Ja tätä samaa sovellan aina, kun on mahdollista. Ainahan ei tietenkään voi valita, mutta jos voi, niin antaa mennä. Mutta projektit etenevät, ja saadessani tänään lainata saumuria, aion surauttaa eteenpäin tiipiitä, tyynynpäällisiä ja pipoja.


Tässäpä oli lueteltuna monen moista asiaa ja askaretta. Pelkkä tehtyjen asioiden lista se ei ole, sillä päivien keskellä on ollut myös hetkiä, jolloin mieli on ollut musta, olo huono, kelpaamaton, riittämätön, kömpelö, turha, ylimääräinen, ja kaikkea muuta mieltä ylentävää. Noihin tunteisiin johtaneeseen tilanteeseen en palaa tässä, mutta sitä suuremmalla syyllä on ihana huomata, että kyllä minä saan oikeasti aikaan ja paljon.


Mutta taustalla on myös suurempi syy.
Se, että vitsailen elämän hipovan täydellisyyttä, koska meillä on nyt komposti ja mattoteline ja saamme käyskennellä omalla pihalla ja hoitaa itse istutettuja kasveja vahvistaa sitä tilannetta, jossa saamme nyt elää. Tämä on nyt sitä elämää, josta olen haaveillut. Lähes yhtä kauan, kuin haaveilimme lapsesta, etsimme itsellemme omakotitaloa. Mutta niin kauan, kun lasta ei kuulunut, koko talohankekin tuntui vähän turhalta. Ja nyt meillä on kaikki tämä.
Sydämessäni läikähtää oikeastaan aina, kun puuhastellessani joitain kotihommia kuulen taustalta omastakin lapsuudestani tuttuja Ti-ti-nallea ja Frööbelin palikoita ja näen lapseni katsovan innoissaan näitä ohjelmia (tästä on tullut viime aikoina hitti). Olkoonkin, että jonkin ajan päästä "Ti-ti-ti-ti-Nalle, missä tallustaa!" ja "Päinvastoin! Päinvastoin päinvastoin..." tulevat olemaan pinttyneitä korvamatoja, mutta miten onnellinen olen siitäkin. Se toisaalta kuvastaa juuri sitä, mistä Simpukan teemaviikon aihe #näkymätönsuru tulee. Myös tästä olen haaveillut. Ihan arkisista asioista. Olen surrut niitä pitämättömiä juhlia, aamupuuroja, ulkoleikkejä, sylittelyjä ja ihan kaikkea, mitä lapsiarkeen liittyy. Minulla on ollut suru, jota en ole pystynyt edes selittämään. Se on ollut surua kaikesta siitä, mistä olen jäänyt paitsi.


Jostain syystä koen hiukan vääränä, että lapsettomuus koskettaa minua edelleen. Tietyllä tavalla osaan kuitenkin selittää sen.
Eiväthän ne kokemukset mihinkään häviä, ja etenkin näin äitienpäivän alla olo on todella ristiriitainen. Tänään, lapsettomien lauantaina, vuosien aikana käydyt kokemukset ja tunteet nousevat pintaan.
Itkettää mennyt. Ja samalla tiedostan, että tilanne ei ole vielä ohi. Minulla on edelleen niin suuri toive lapsesta, pelko kaiken uusiutumisesta. Vaikka ei se onneksi enää olisi samanlaista.

Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä koskaan. Joka päivä olen kiitollinen tyttärestämme, jonka olemme saaneet. Joka päivä kerron hänelle, että rakastan häntä tosi paljon.
Lapsettomuuden suru on muuttanut muotoaan. Lapsettomuus ei jäänyt meille lopulliseksi, mutta ne tunteet jättivät jälkensä.
Olemme kuluneella viikolla käväisseet keskusteluissamme menneitä vuosiamme. Jotenkin molemmista on tuntunut, että vasta nyt elämme täysillä ja sitä elämää, josta olemme haaveilleet. En tarkoita väheksyä aiempia vuosia ja niille mahtuneita ihania hetkiä, koska paljon hyvää on myös ollut. Mutta yhdessä ja erikseen koetut vaikeat vuodet saivat aikaan sen, että emme saaneet otetta oikein mistään. On aika hämmentävää miettiä, että mitä ihmettä oikein teimme ennen Huldan mukaan tarttumista!? Siis niin monta vuotta!
Sanotaan, ettei lapsi voi pelastaa parisuhdetta, mutta meillä se todellakin oli niin. Lapsettomuuden suru oli musertaa minut, hänet ja meidät. Lapsettomuus vaikutti ihan kaikkeen. Uneen, olemiseen, tapaan elää, tapaan ajatella itsestä, omasta naiseudesta, suorittaa, huolehtia omasta hyvinvoinnista, työntekemiseen, oman elämän rakentamiseen ja... ihan kaikkeen.
Ei positiivinen raskaustesti muuttanut kaikkea sillä samalla hetkellä. Ei edes sitten, kun Hulda oli sylissämme. Mutta matka kohti tätä elämää ja sitä, että voin sydän onnesta ja rakkaudesta pakahtuen sanoa olevani onnellinen, oli alkanut. Ei kyse ehkä ole siitä, että lapsi olisi ollut "väline" korjata elämäämme. Kyse on mielestäni ennemminkin siitä, että tuo #näkymätönsuru oli vain niin pakahduttavan ja tukahduttavan suuri, että se uhkasi niellä ihan kaiken.



Haluaisin jotenkin yrittää osoittaa tukeni Sinulle, jota lapsettomuus koskettaa tavalla tai toisella.
Haluaisin niin vakuuttaa, että et ole yksin. Olen käynyt ja käyn edelleen läpi samaa tunnemaailmaa. Ymmärrän.
Haluaisin myös toivottaa voimia tähän viikonloppuun.
Minä en ihan vieläkään osaa viettää huomista äitienpäivää itse äitinä ollen.