lauantai 15. joulukuuta 2018

Juhlahumun jatkoa


Juhlahumua on piisannut ja tänään saattaa olla hetkeksi päivä, jolloin ei tarvitse valmistella tai viimeistellä mitään. Maanantaina vielä vaivasi hienoinen turnausväsymys ristiäisistä (toki kierroksilla olosta johtuvat vaivaiset 3 tunnin yöunet saattoivat hieman vaikuttaa asiaan), mutta en juuri antanut itseni "lysähtää" vielä huilailemaan. Tavoitteeni oli saada ristiäisten kiitoskortit matkaan joulukorttien kanssa siitäkin huolimatta, ettei minulla vielä maanantai-aamuna olla mitään valmiina. Hetken aikaa jo luulin, että tuon päivän saavutukset tulevat jäämään melko laihoiksi, vaikka kyllähän tiskikoneen täytöstä nyt voi olla tyytyväinen, heh. Niin vain innostuin kuvaamaan tyttöä ensin ristiäistamineissa ja sitten joulutunnelmissa erilaisine rekvisiittoineen. Oli sentään hauskaa! Välillä tankattiin niin maitoa kuin untakin ja sitten taas jatkettiin. Toki kuvissa oli ehkä yksi suht onnistunut sadassa kuvassa, mutta onneksi nykyään voi räpsiä. Kuvausprojektin päätteeksi tyttö nukkui levollisesti vierelläni ja minä nyyhkin kuvia ja niissä olevaa rakasta tyttöäni. Voiko olla ihanampaa!


Kävimme Pikkutonttuni kanssa myös viemässä jouluterveisiä työkavereilleni. Miten kiva oli nähdä niin monia tuttuja sekä esitellä omaa ihanaani. Tonttu oli vieraskorea nukkuen koko visiitin ajan, mutta oli hänessä silti ihasteltavaa. Sivumennen mainittakoon, että oli myös perin outoa ja ajatuksia herättävää käydä työpaikoilla (molemmilla osastoillani, vaikka toki olen nykyisin virallisesti vain toisella). Ajatukset ovatkin pyörineet tuon jälkeen silloin tällöin työelämässä, paluussa ja millaista se olisi, mistä itseni löydän sitten aikanaan. Tällä hetkellä ehdottomasti paras paikka on nyt tyttäreni kanssa kotona, se ei muutu miksikään. Mutta kaikkea sitä tuleekin aprikoitua.

Sain tuolla samaisella reissulla teetettyä valokuvia, kun lopulta olimme tehneet päätöksiä kiitos- ja joulukortteihin päätyvistä kuvista. Käsinkosketeltavia valokuvia katsellessani meinasi taas tulla itku. Eikä! Mikä söpöläinen! (Otan täydet oikeudet kehua ja ihastella omaa muruani täällä, sillä onhan kyseessä oma blogini ja sen sisältö. Heh. Jokaiselle se oma lapsi on maailman söpöin ja ihanin.) Ilta kului sitten askarrellen posket innosta punottaen ja joululauluja kuunnellen. Tällä hetkellä kortit ovat matkalla vastaanottajilleen, joten siltä osin tuntuu, että osa joulun urakasta on valmiina ja ristiäisjututkin ovat nyt kunnossa. (Kun vielä järjestäisi kaappiin piilotetut lahjakassit.)


Eilinen oli sitten mitä kummallisin päivä. Sattui nimittäin niin, että kaiken koko syksyn kestäneen juhlahumun (luen tähän äitiyslomalle jäämisen, vauvakutsut, vauvan syntymän ja ristiäiset sekä lisäksi ajoittaiset vauva-onnen hehkuttamiset somessa) lisäksi allekirjoittaneella sattui olemaan vielä syntymäpäivä. Normaalisti pidän juhlista ja vaikka en varsinaisesti odota olevani juhlien keskipiste, niin nautin todella paljon siitä, kun voin kutsua ihmisiä luokseni, suunnitella ja laittaa heille, tehdä hyvää ja saada viettää porukalla kivaa aikaa. Lahjat ja synttärihumu eivät ole se pointti ja se onkin vähentynyt aikuisiällä. Mutta ihmiset on se, mitä odotan eniten synttäreiltä. Nyt oli tiedossa ilta, jolloin mies olisi töissä ja me tytön kanssa olisimme olleet kaksin kotona. Niinpä halusin kutsua ystäviä kakulle. Mitä lähemmäs päivä kuitenkin tuli, sen vaivaantuneemmaksi koin oloni. Kaiken koetun lisäksikö pitäisi vielä "juhlia" minua?! Vitsailin jopa, että "anteeksi, että satuin syntymään tänä päivänä.." Ei pidä käsittää väärin, päivä oli toki onnellinen ja iloitsin onnitteluista, niin Facebook-, Whatsapp- viesteistä kuin puheluista ja etenkin illalla vietetystä ajasta ystäväjoukon kesken. Mutta jotenkin syntymäpäivä ja tyttöön liittyvien hulinoiden lisäksi tämä tuntui aika ylimääräiseltä ja oudolta. Mitä tässä nyt enää juhlimaan ja onnittelemaan, etenkään minua. Painotinkin meille tuleville, että vietetään nyt ihan vaan tyttöjen iltaa (kera 1v 5kk ja 6 vk ikäisten poikavahvistusten) ollen ja nauttien. Siitä koin siis voivani olevani onniteltava, että minulla oli niin ihania ystäviä elämässäni, lähellä ja kauempana!

Tytöllä oli vielä yllätys minulle. Viime yönä saimme nimittäin nukkua kello 1-6:30. Aika luksusta.


maanantai 10. joulukuuta 2018

Tytön suuri juhla


Tosiasiassa olisin voinut mennä eilen aikaisin nukkumaan, kun tyttökin oli aikalailla unten mailla, mutta kerrankin jäin itsekseni kukkumaan hereille. Ja sitten kuitenkin herään virkeänä kello 4 saamatta enää unta. Kai sitä jollain tavoin käy edelleenkin kierroksilla, vaikka mieluista "stressiä" tämä onkin ollut. Eilen saimme nimittäin viettää tyttäremme ristiäisiä. Varsinaista stressiä en oikeastaan ollut kokenut enää sitten paikan vaihdoksen, vaan sen sijaan olin pelkkää intoa ja odotusta täynnä. Voi, kuinka nautinkaan touhuamisesta, leipomisesta, juhlien pohtimisesta ja suunnittelemisesta! Edellisenä päivänä leivoin vielä suolaisen piirakan ja kakkupohjat toiseen kertaan, sillä en ollut ollut oikein tyytyväinen aiemmin tekemiini (niin, liekö tuo sitten pedanttiutta vai ankaruutta itseä kohtaan). Minulla oli pöydän kulma täynnä erilaisia listoja liittyen juhlien eri vaiheisiin ja valmisteluihin ja näin ollen olin jo iltapäivästä niin valmis, kuin vaan voi olla, pakkaustenkin suhteen. Toisinaan viimeinen yö ennen jonkin jännittävän tapahtumista voi mennä vähän harakoille, mutta täällä kävikin niin, että tyttö söi kaksi tuntia ja itki masuvaivojaan nelisen tuntia. Vitsailin, että näinköhän hän sai ramppikuumeen, kun olin niin intoillut hänellekin tulevasta juhlapäivästä. Niin tai näin, niin minä nappasin itselleni oikein mojovan migreenityyppisen päänsäryn, joka piti vielä tiukasti otteessaan pitkälle seuraavaan aamuun ja päivään.

Ristiäispäivä valkeni siis sellaisessa olossa, että jouduin lopulta vain toimittamaan asioita mekaanisesti suorittaen toivoen, että huono olo hellittäisi jossain vaiheessa. Kehotin meitä juhlapaikalle auttamaan tulevaa äitiänikin ottamaan rohkeasti ohjakset käsiinsä, jos minun järkeni ja logiikkaani eivät tunnu enää pelaavan. Mutta lopulta kävikin niin, että saavuttuamme juhlapaikalle oli päivänsankarilla jo sellainen kolo masussa, että ruokataukoa oli pakko pitää ja minä huhuilin ohjeistuksia sohvan nurkasta. Onpa tuokin oppimisen paikka, että osaa olla sivussa ja luottaa asioiden sujuvan hienosti. Ja sujuivathan ne!

Sukulaisia ja ystäviä alkoi saapua paikalle ja yritin ehtiä käydä heitä moikkaamassa ja toivottamassa tervetulleeksi vauva sylissä ja talvikengätkin vielä jalassa. Pikaohjeistukset kakun koristelusta, jonka oli määrä tapahtua vasta mahdollisimman lähellä tarjoilua, valokuvaajankin saapuminen paikalle ja kastemekon pukeminen prinsessalle. Kastetilaisuus sai alkaa.

Seistessämme siinä kaiken väen edessä, me, pappi-ystävämme sekä kolme kummeiksi lupautunutta ystäväämme yhdellä sylissään kastemekkoon puettu tyttäremme tajusin taas tilanteen ihmeellisyyden. Todellako! Onko se todella meidän tyttäremme, kenen ristiäisiä saamme nyt viettää?! Ystävämme puhuessa kasteen merkityksestä, lapsesta ja pienen elämästä sekä meistäkin jouduin tuijottelemaan lattiaa pohtien, että kaiken muun taisin huomioida, mutta en nenäliinaa itselleni. Sentään olin hankkinut vedenkestävää ripsiväriä. Pappi puhui nimittäin niin kauniisti ja koskettavasti samalla, kun näin sivusilmällä sylikummin, hyvän ystäväni, heijaavan rauhallisesti nukkuvaa tyttöämme, ettei itku todellakaan ollut kaukana.

Kastetilaisuuden tärkein osuus on toki kaste itsesään, mutta sitä ennen tuli myös tietoon nimi, jonka olimme antaneet tytölle. Katselin papin lausuessa nimeä ystäviemme ja sukulaistemme ilmeitä. Kukaan ei ollut osannut odottaa valintaamme, mutta myöhemmin kuultujen sanojen myötä moni ihasteli valintojamme. Tyttäremme sai kolme nimeä, joista yksikään ei ollut kummankaan suvusta, eikä niillä ollut mitään tarinaa. Nimet olivat kauniita ja ne sointuivat hyvin yhteen. Kuinka kutkuttavaa, kun nyt tytöstä saattoi puhua hänen oikealla nimellään! Tähän mennessä olin tosin onnistunut lipsauttamaan nimen jo muutamaan kertaan, mutta ei edes siinä vaiheessa, kun olin ähkäissyt: "oho! Anteeksi!", ollut äitini aivan tajunnut kuulemaansa, kun ei ollut saanut nimestä selvää.

Kaste oli koskettava. Pappi kastoi rauhallisesti nukkuvan tyttäremme ja piirsi pään päälle ristinmerkin. Minä sain kuivata pään äitini aikanaan minun ristiäisiäni varten tekemällä ristiäisliinalla. Huimaa. Oman tyttäreni. Lopuksi mies sai pidellä papin antamaa kastekynttilää ja päätimme kaste- ja rukoustilaisuuden laulamalla vielä Onneni on olla Herraa lähellä -virren papin säestäessä kitaralla. Sen jälkeen otimme kuvia eri kokoonpanoilla ja tyttö kiersi sylistä toiseen. Hetki oli hauska ja naurua riitti.


Sitten vieraat pääsivätkin kahvipöytään, kun taas päivänsankarilla koitti myös nälkä ja siirryin hiukan sivummalle häntä syöttämään. Oli ihana kuunnella ihmisten puheensorinaa ja osa kävi pitämässä meillekin seuraa. Kovin kauan ei prinsessa jaksanut syödä, sillä juhlahumu oli sen verran uuvuttavaa, että ateria jäi pienemmäksi. Minulle tarjottiin kovasti apua, jotta pääsisin itsekin kahville ja olikin aika erikoista saada juoda kahvi kuumana ilman, että ketään täytyy hytkyttää tai syöttää sylissä samaan aikaan. Olin onnellinen siitä, miltä kaikki näytti; hommat sujuivat, tunnelma oli iloinen ja lämmin, kattaus näytti kauniilta kynttilöiden, kukkien ja nimitaulun koristaessa kokonaisuutta. Ystäväni olivat koristelleet kakut paremmin, kuin olin visioinut ja ne olivat niin hienoja! Yritin saada kierreltyä eri porukoissa tervehtimässä ihmisiä, vaikka melko lyhyiksi visiiteiksi ne jäivät. Tyttöä kierrätettiin sylistä syliin, eikä hän ollut moksiskaan. Kolme pientä tyttöä olivat kovin kiinnostuneita vauvasta ja silittelivät ja lepertelivät hänelle, minkä vain ehtivät. Kehotin ihmisiä ottamaan mukaansa pöytiin koristeiksi laittamiani tytön jalanjälkien kuvia, jotka olivat jääneet yli isänpäivä- ja kutsukorteista.


Aikanaan alkoi olla hyvästien aika ja kuulin keittiöstä tiskikoneen hurinaa ja astioiden kilinää. Juhlat alkoivat olla ohi. Ehdin hädin tuskin pyyhkimään pöytiä, kun minua jo kehotettiin vain olemaan ja nauttimaan vielä päivästä. Keittiöhommat olivat hoidossa tehokkailla ystävilläni, ja olo tuostakin suuresta avusta oli hämmentyneen onnellinen. Vielä viimeinen silmäys siistittyyn juhlapaikkaan, valojen sammutus ja ovien lukitseminen. Nytkö ne olivatkin jo ohi? Ilta meni meidän kaikkien maatessa sohvalla väsyneinä. Tuntui oudolta, että nyt kovasti suunnittelemani juhlat olivat siinä, eikä minulla ollut edes kuvia päivästä. Tästä olin päättänyt ottaa vapauden, sillä tulisimme kyllä saamaan upeita kuvia kahdelta ystävältämme. Mutta päivä tuntui epätodelliselta, kun ei ollut edes kännykkäkuvia, joita katsella. Siitä huolimatta, että edessämme oli lahjakasseja ja onnittelukortteja sekä pöydällä kauniita kukkakimppuja.

Olo on ilosta kupliva. Tyttäremme ensimmäiset juhlat, kastejuhla. Ja nyt hänellä on myös nimi!



tiistai 4. joulukuuta 2018

Maailma laajeni


Kävin viime viikon torstaina tytön kanssa kahdestaan kaupungilla. Voi että, se oli hauskaa! Toki vähän jännitti alkuun, mutta se oli lähinnä innosta kihelmöivää jännitystä. Huvitti, kuinka havahduin katsomaan tuttuja asioita aivan uudesta vinkkelistä. Kahville mennessä (tästä aloitin. Se piti saada ainakin onnistumaan.) oli katsottava, kuinka vaunujen kanssa liikkuu, miten tuon tarjottimen pöytään, minne voin asettua. Tai sitten eri liikkeissä kiertäminen, sovituskoppeihin meneminen (minne vaunut?), toiseen kerrokseen kulku hissillä, vauvan hoito, imetys sekä oma vessassa käyminen. Kaikkiin löytyi ratkaisu, mutta nauratti, kuinka pöllämystynyt olin ensimmäisen puolentoista tunnin jälkeen. Olin ilmeisesti ollut liian tehokas listoineni ja systemaattisine kulkuineni, että oikein ihmettelin, että mitä sitten pitäisi tehdä. Mitä ihmiset yleensä tekevät ostoskeskuksissa? Halusin kuitenkin kokea juuri tuon vauvan hoidon sekä imetyksen. En kuitenkaan tohtinut vielä imettää käytävällä istuen, vaan hakeuduin verhon taakse nojatuolille. Ja se olikin miellyttävä kokemus! Kaiken kaikkiaan olin varsin kiitollinen tarjoilijalle, joka halusi auttaa tuomalla kahvini minulle pöytään, siisteistä ja mukavista tiloista ostoskekuksessa, lapsiperheitä huomioivista ratkaisuista, kätevistä vauvanhoitopisteistä ja miellyttävistä imetysnurkista. Kirsikkana kakun päällä vielä erään lastenvaateliikkeen myyjä lupasi heijata vaunuja, jos vauva itkisi, sillä aikaa, kun sovitin imetyspaitoja. Ajoin kotiin kuplien. Iltalenkillä olin varma, että mikäli viima ei tempaisisi minua mukaansa, leijailisin pian taivaalla ihan vain ilosta kuplien. Tästä se maailma aukeaa!



Sen jälkeen on sitten tullut käytyä monessa paikassa tytön kanssa, ja oleminen ja asioiden hoitaminen ovat käyneet luontevammiksi. Miten olenkaan nauttinut ihmisten keskellä olemisesta sekä itsenäisemmästä kulkemisesta! Eilen olimme koko päivän kaupungilla sekä kyläluutailemassa ystäväni ja hänen lähes saman ikäisen vauvansa luona. Miten hauskaa tuokin oli. Toki lähteminen vaatii aina enemmän suunnittelua ja pakkaamista, mutta jotenkin kaikki tuntuu nyt vain niin oikealta ja hyvältä.

Yksi merkittävimmistä reissuista oli sunnuntain messu, jonne pääsimme vihdoin koko perheenä, 1,5 kuukauden tauon jälkeen. Tunne oli innostava, jännittävä, kömpelö ja onnellinen. Iloitsin kaikista ystävistämme, joita tuli joka suunnasta onnittelemaan ja katsomaan pientä tyttöämme. Oli jännittävää ja kummallista tulla niin tuttuun paikkaan, mutta silti keskeltä sitä vauvakuplaa, jossa olin ollut monta viikkoa. Kaikki ei ollutkaan enää samaa tuttua, vaan tästä lähin se tulisi olemaan kovin erilaista. Jotenkin myös kuplasta tuleminen ihmisten ilmoille tekee vauvan olemassa olon vieläkin todemmaksi. Ei se ole vain kuplaa, vaan täyttä totta! Messu tuntui tosin menevän meillä molemmilla hieman ohi, sillä vilkuilimme vähän väliä vieressäni turvakaukalossa puolinukuksissa olevaa tytärtämme. Sitten hänelle iski nälkä. Olin vakaasti päättänyt huolehtia imetyksestä vaikka sitten kirkonpenkissä istuen, mutta voi sitä paidan kankaiden räpläämistä! Muistin sentään, etten voi aivan miten sattuu availla ja nostella paitaa, vaan pitäisi huomioida muitakin. Lopulta vauvaa alkoi niin hermostuttamaan, että koin paremmaksi siirtyä hieman sivummalle imettämään. No, ei siis aivan mennyt putkeen, mutta ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta.
Merkittävin hetki messussa oli silti kaikkien ystävien näkemisen, vauvan kanssa olemisen ja messun kokonaisuuden lisäksi ehtoolliselle meneminen. Olin odottanut pitkään sitä, että saisin viedä tyttömme siunattavaksi. Ystäväni siunatessa häntä mieli oikein herkistyi. Tänne alttarille olin niin monta kertaa vienyt meidänkin lapsitoiveemme ja tässä tämä aarre nyt oli!

Kaiken reissaamisen ja kulkemisen lisäksi olo on vauvalla ollut edelleen aika hankala iltaisin ja iltayöstä. Olen pohtinut koliikin mahdollisuutta, mutta miettinyt masuvaivojen johtuvan kenties D-vitamiinista. Ihanasta messusta kotiuduimme itkun säestäessä ja sitä kestikin sitten kuutisen tuntia. Seuraavana päivänä hankin kaupunkireissullamme D-vitamiinisuihketta. Se päivä tuntui olevan heti jo erilainen.
Mutta tänään sain kuulla neuvolassa, että suihketta ei suositella sen huonon imeytymisen vuoksi. Olen hämmentynyt tästä. Suihketta on suositeltu monessakin paikassa, kuten jossain neuvolassakin. Kuulemma pitäisi kokeilla mieluummin vesiliukoista tippaa. Päätin kuitenkin antaa suihketta ainakin tämän viikon, jotta ristiäisiin päästäisi rauhallisemmilla oloilla. Muuten neuvolakäynti meni aika hyvin, mitä nyt vauva oli aika kiukkuinen ja pissasi minun, paitani ja reppuni päälle ollessani ottamassa puhdasta vaippaa hoitokassista. No, mitäs herätettiin juuri syönyt ja makeille unille nukahtanut tyttö... Hämmensi toisaalta myös se, kuinka terveydenhoitaja oli joka vaivaan tarjoamassa lääkettä tai itkuisuuteen helpottavaa patjaa. Selvähän se on, että vauvalle nousee maitoa suuhun tai hän pulauttaa, jos häntä aletaan kääntelemään pian syömisen jälkeen. Ei se silti tarkoita refluksia tai ilmavaivoja...
Mutta näistä huolimatta käynti oli hyvä, pääasiassa sen osalta, että tyttö on kasvanut hienosti ja nyt meni jo neljä kiloa rikki!


Täällä virittäydytään hiljalleen joulukuun tunnelmiin jouluradion sekä -valojen merkeissä. Joulukuun alku on mennyt itseltäni hieman ohi ristiäisvalmistelujen keskellä, mutta otan tämän tällaisena vaiheena ja teho-intoilen joulua sitten niiden jälkeen. Ristiäisvalmisteluihin kuuluu oikein hyvää ja odotan niitä innolla, mutta myös haikeudella. On ollut ihanaa leipoa, suunnitella, valmistella ja odottaa juhlia, tyttäremme kastepäivää. Pian juhlat on juhlittu! Nyt ei tunnu stressaavan mikään; tilapulmakin sai hyvän ratkaisun. Olisi jo ihana päästä kutsumaan rakasta omalla nimellään muidenkin kuullen.

torstai 29. marraskuuta 2018

Puuhaillessa aika hujahtaa

Sain vihdoin aikaiseksi kirjoittaa odotuspäiväkirjaani, että tyttö on syntynyt tasan neljä viikkoa sitten. Aikaisempi merkintäni oli ollut syntymää edeltävänä päivänä, enkä ollut jaksanut keskittyä kirjoittamaan käsin sitä kaikkea, mitä tapahtui ja mielessäni pyöri. Ja sitten huomaan ajan hujahtaneen, neljä viikkoa. Paljon olisi kaikenlaista, mistä haluaisin kirjoittaa, ihan vain itselleni, mutta vaikka ajatukset ovat jo hiukan paremmassa järjestyksessä, muistikin pelaa jonkin verran ja jaksamistakin löytyy, niin sen verran tulee puuhailtua ja arkea järjesteltyä, ettei omiin kirjoitusprojekteihin tahdo oikein jäädä aikaa. Puhumattakaan vaatekankaista, jota kovalla tohinalla tilailin kesällä. Niin vain on jäänyt ompelematta (sekin veisi minulta enemmän aikaa joutuessani opettelemaan asiaa). Toisaalta mikäs kiire tässä on, mutta paatuneena "dokumentoijana" ja "järjestelijänä" olen kokenut aina tärkeäksi saada tällaisetkin pohdinnat laitettua ylös. Onneksi olen päässyt hellittämään siitä, että päiväkirjaa olisi kirjoitettava joka ikinen päivä. Nykyisin kirjoitan, kun jaksan, muistan, ehdin tai tekee mieli. Kenties tähän elämäntilanteeseen olisi paras sellainen toimittajan mikki, jolle voisi vaikka imetystuokioiden parissa höpötellä omia hassuja juttujaan. Ellei sellainen nyt sattumalta tupsahda joulukuusen alle, tyydyn toistaiseksi hyväksymään tilanteen, ja raapustelemaan ajatuksiani tietokoneelle erilaisten otsikoiden alle. Se ei ehkä vastaa minulle mieluisinta muotoa oikeasta ja käsinkosketeltavasta päiväkirjasta (, joka on totta kai valittu huolella), mutta välttää.

Aika todellakin hujahtaa! Jonkin verran luonnostelen itselleni "listaa" päivien aikana suunnittelemistani puuhista, sillä ristiäisten lähestyessä on sellainen oikeastaan aika välttämätöntä. Fiilispohjalta on myös mentävä; tyttö on nimittäin ollut viime aikoina iltaisin kovin itkuinen masuvaivojen vuoksi ja saattaa itkeä tunnista neljään tuntiin. Sikäli harmillista, jos itkut jatkuvat aamuyöhön ja mies on menossa töihin seuraavana päivänä. Itselle se tekee vain sitä, että uuden päivän "ohjelma" menee hiukan uusiksi, jos aamulla on hitaampaa käynnistyä tai rytmi muuten venyy. Mutta touhua ja iloa kyllä riittää! Hiukan itseäni on vain painanut se, että innoissamme olemme kutsuneet melko paljon vieraita kotiimme halutessamme panostaa ristiäisiin. Mutta koska juhlat ovat meillä kotona olen alkanut hiukan miettimään sitä, että täällä sitten ollaan kuin sillit suolassa... Onneksi saamme pöytiä ja tuoleja lainaan ja... no, kaikki järjestyy varmasti, vaikka ketään ei tällaisissa juhlissa tietenkään voi laittaa istumaan lattialle. Muissa meillä järjestetyissä juhlissa moni ystävä on kokenut mukavaksi istahtaa lattialle vaikka koiraa rapsuttamaan.


Mikään muu ei sitten oikein stressaakaan. Olen nauttinut juhlien suunnittelusta ja valmistelusta, mutta huomaan jälleen kerran suurimman kiinnostuksen kohteeni olevan tarjoilut. Niitä olenkin sitten pyöritellyt ja käännellyt, pohtinut ja puntaroinut. Mikä sopii ajankohtaan, väreihin, makumieltymyksiin ja kokonaisuuteen. Minkä tekeminen onnistuu, voisiko jotain tehdä edeltä käsin, missä vaiheessa ja kuinka paljon. Ja niin olen pistänyt tuulemaan! Välillä vauva kantoliinaan ja karjalanpiirakoiden rypytys on sujunut leikiten. On ollut ihanaa näpertää piirakoiden, pikkuleipien ja makean piirakan parissa, surffailla netissä eri ohjeiden keskellä ja upottaa kätensä taikinaan. Sitten olenkin pelannut tetristä pakastimen kanssa, mutta niin vain olen saanut kaikki tekeleeni mahdutettua kaikkien marjojen, ruokien, leipomusten ja muiden pakastusten sekaan. Olen luonnostellut paperille myös juhlien kulun sekä kaikki valmistelut, ja moni asia alkaa aika lailla olemaan hoidossa. Imetysmekkokin löytyi aivan ihmeen kaupalla, vaikka aluksi vaikutti siltä, että joudun kehittelemään jotain muuta. Nyt vain toivotaan, että juhlat todella sujuvat hyvin, vauva jaksaa hienosti, itselleni ei tule totaaliväsähdystä viime metreillä ja jokainen meille tuleva saa istumapaikan vaivattomasti.

Mahtuu elämään toki muutakin, kuin juhlien järjestäminen (kuten omien synttäreiden kahvihetki, joulu... 😁 Miten ihanaa kattaa pöytää ystäville!). Elämään mahtuu monia "ensimmäisiä juttuja", jotka ovat toki tuttuja, mutta vauvan kanssa uusia ja hiukan jännittäviä. Kuten kyläreissu tai vanhemmillani käyminen niin, että otin mukaan myös vaunut metsälenkkiä varten. Tai imettäminen vanhempieni läsnäollessa. Turha tuota oli miettiä etukäteen, luonnollista asiaa. Sain kaiken lisäksi kahvitarjoilun sohvapöydälle. 😉Tänään repäisemme tytön kanssa ja lähdemme tyttöjen shoppailureissulle lähikaupungin ostoskeskukseen! Alun perin oli ollut tarkoitus mennä ystävälleni kylään, jonka jälkeen keksin lähteä vielä omalle reissulle. Mutta ystäväni sairastuttua tapaaminen oli siirrettävä. Sen sijaan jälkimmäistä en jättäisi nyt väliin. Se oli jo ajatuksena piristänyt ja virkistänyt. Nautin kyllä kotona olemisesta, puuhailuista ja vaunulenkeistä, mutta kaipaan myös ihmisten vilinään ja tietyllä tavalla itsenäisyyttä. Tähän mennessä esimerkiksi kauppareissut on ollut ajoitettava niin, että mies voi katsoa vauvan perään jne. Jos ei mitään muuta löydy, niin ainakin käyn kahvilla.




keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Onni on tässä ja nyt, vaikka välillä vähän väsyttääkin ja on vatsanpuruja

Elo täällä sujuu edelleen varsin mukavasti, päivä kerrallaan, rutiineja ja uusia asioita opetellen. Iloitsen joka päivä tästä uudesta elämänvaiheesta, ja eilen totesinkin iltapäiväkahvia mieheni kanssa juodessani (tai hommahan meni niin, että hän joi ensin minun rauhoitellessa vauvaa, jonka jälkeen hän otti vauvan syliteltäväksi ja minä sain juoda kahvini), että on oikeastaan kovin vaikea ajatella elämää ennen vauvaa. Tai totta kai sen pystyy muistamaan ja sitä miettimään, mutta tämä kaikki tuntui vain niin luonnolliselta. Etenkin sillä hetkellä se, kun näin mieheni suukottavan tyttöä. Eihän elämä muuta voisi nyt ollakaan.


Toki pelkkää onnea ja auvoa ei täälläkään koko aikaa ole. Vauvalla suurimmat muutokset ovat olleet D-vitamiinin aloitus, joka lienee alkuyön itkujen ja masuvaivojen syy. Saatuani tipat neuvolasta lompsin hakemaan vielä Rela-tippoja apteekista, jotta olo ei äityisi niin kovin pahaksi. Masujumppaa tehdään myös pitkin päivää, jos se vaikka helpottaisi rutinoita. Ja onhan vauvalla nytkin ajoittain aika kurja olla, mutta pahemminkin voisi varmasti olla. Muutamassa tunnissa on noistakin hetkistä selvitty.

Vauvan kieleen on myös ilmaantunut valkoista katetta, jonka itse toivoin olevan maitoa, mutta jota mieheni epäili sammakseksi. Neuvolan terveydenhoitajan arvio oli varovainen, mutta päätin silti aloittaa sammaksen luonnonmukaisen hoidon. Niinpä nyt penslataan kieltä ja varmuuden vuoksi myös poskia vichy-vedellä ja sitten puolukkamehulla (pakastemarjojen survoksesta saatua). Yllättäen puolukka saakin aikaan melkoisen imemisreaktion; olisikohan tyttö marjojen perään? 😃

Omien tunteiden kirjo näkyy ja tuntuu myös. Pääasiassa olo on onnellinen ja hyvä, ja jostain se kärsivällisyys, rauhallisuus, tyyneys ja jaksaminen vain tulevat, vaikka kello kahdelta yöllä, kun vaippaa on vaihdettu jo kolmasti tunnin aikana (kiitos D-vitamiinin) ja vauva itkee aivan hikimärkänä (tosin hän on kyllä sellainen tapaus, että kuumenee alta aikayksikön, siis fyysisesti).Todennäköisimmin asiasta on kiittäminen hormoneja; en pidä itseäni aivan noin tyynenä ja rauhallisena "normaalitilassa". Tunnistan tosin myös sen stressittömyyden omasta arjesta, että nyt minulla ei ole kiire yrittää saada vauva-arkea sujumaan parissa päivässä joutuessani palaamaan takaisin kolmivuorotyö-arkeen. Onneksi tuo vaihe ei vielä odota aivan pian. Mutta kyllähän väsymys tuntuu (ja näkyykin). Muisti pätkii, joskin on jo jonkin verran parantunut sitten alkupäivien. Väsyn myös herkemmin, ja päiviin ei todellakaan tule suunniteltua kovin paljon tekemistä ja/tai menoja. Loput mennään fiilis- ja tilannepohjalta. Välillä on päiviä, jolloin saa puuhattua vaikka ja mitä joko vauvan nukkuessa sängyssä tai sylissäni kantoliinassa, tai sitten me vain köllöttelemme sohvalla kirjaa lukien. Välillä ei vain jaksa. Joten itselleni opettelua ja armollisuutta: ei aina tarvitsekaan. Sitähän varten olen leiponut ja kokannut pakastimet täyteen ruokaa ja vierasvaraa. Enkä ole yllättäen vielä potenut huonommutta siitä, jos olenkin tarjonnut pakastimesta otettua vadelma-rahkamurupiirakkaa tai että vauva onkin itkuinen vieraiden tullessa. Sellaista se vain nyt on.

Väsymys. Niin. Eräänä päivänä itketti ja väsytti, ja sitten itketti ja väsytti, koska... itketti ja väsytti. Yritä nyt siinä sitten selittää, mikä on. Vauvahan oli ja on aivan ihana, mutta jotenkin vain kaikki muu tuntui juuri sinä päivänä tuntuvan todella raskailta. Tiskit, pyykit, ruoat, siivous, roskat, koira... Kun minnekään ei voi vielä mennä vauvan kanssa. Onneksi pääsin sittemmin vaunulenkille sekä purettua asiaa ystävälleni (itsekin äiti). Mieheni oli siis tuolloin iltavuorossa. No niin. Väsymys ja sen jatkumona tietyt tunteet tulevat ja menevät, enkä pitänyt tuotakaan mitenkään kummallisena. Seuraavana päivänä oli jo aivan eri tunne. Ja olinhan saanut nukuttua yöllä peräti neljä tuntia peräkkäin, ajatella.


Eräänä aamuna, vauvaa sylitellessäni, alkoi ihan itkettämään, kun mieleeni tulvi jälleen menneiden vuosien lapsettomuuden tuomat tilanteet, vaiheet ja tunteet. Muistin sydänjuuriani myöten ne hetket, kun odottelimme odotusaulassa ultrakäyntiä, tai kun kävin kiireessä työpäivän keskellä tarkistuttamassa tilanteen. Ja miten lääkäri pohti lääkkeiden vaikutusta, suunnitteli minulle lukujärjestystä lääkkeiden pistämisestä, määräsi lääkemäärän. Tai kun juuri siinä kierrossa vastetta ei ollutkaan. Kuinka jännittävää oli pistää itseään ensimmäistä kertaa, mutta joka muuttui varsin nopeasti sellaiseksi asiaksi, jonka kävi vain nopeasti tuikkaisemassa itseensä kesken työpäivänkin, vaikka kahvihuoneen yksinäisyydessä, jos muuhun ei ehtinyt. Miten hidasta olikaan laskea kierronpäiviä, toivon ja epätoivon sekamelskassa, kun samaan aikaan yritti hanakasti kehitellä kaikkea muuta tekemistä, puuhaa ja ajateltavaa. Lääke vaikutti tavallaan, laskinpa päiviä tai en. Muistin ne hetket, jolloin meillä kahdella kiristi ja todella paljon. Kumpikin suri tahoillaan ja purki oloaan toiseen, kyeten vain osittain selittämään asiaa. Ja paha olo meillä todellakin oli. Toki vuosiin mahtui runsaati kaikkea hyvää ja ihanaa; reissuja yksin, mieheni tai ystäväni kanssa, harrastuksia, luontokokemuksia, ammatillista kehittymistä, itseeni tutustumista, monenlaisten asioiden läpikäymistä ja hyvin paljon ihania, hauskoja ja kauniita muistoja. Iloitsen todella paljon siitä, että olen saanut kokea noita asioita. Mutta lapsettomuuden suruverho kuitenkin peitti osan näkyvyydestä, vaihtelevalla laajuudella. Milloin teimme päätöksiä pitää hoidoista taukoa, milloin toivo nosti jälleen päätään. Ja ne ensimmäiset askeleet kohti koeputkihedelmöitystä... Silloinkaan, keskellä rauhoittavan lääkkeen aiheuttamaa tokkuraisuutta, en kyennyt päästämään irti hoitajuudesta, vaan suhtauduin kaikkeen ammatillisesti. Ehkä pyrin sillä suojelemaan jotakin osaa itsessäni. Osan tunteistani sain ainakin vaimennettua. Kun eihän tästä kuitenkaan mitään tulisi.

Ja nyt hän tuhisi sylissäni. Eihän vauvan taustaa tule kovin usein mietittyä, eikä sillä lopulta ole paljoa merkitystä. Hän on nyt tässä, meistä kahdesta tullut, ja näin on hyvä. Oikein hyvä.
Luultavasti lapsettomuuden suru ei koskaan jätä taakseen, mutta ajan myötä se varmasti hälvenee. Onneksi tilalle on tullut tämä ihmeellinen, uudenlainen rakkaus.

Pelkkää surua ja murhetta ei elämä todellakaan ole. Välillä uppoudutaan tuohon onneen ja auvoon, intoudutaan soittamaan pianoa (hiljaa) vauva kantoliinassa, nuuskuttelemaan tuota pientä tyttöä tai sitten jumppailemaan ja laulelemaan tytön kanssa. Arki soljuu eteenpäin, ruokaa pitää laittaa, koti pitää siistinä, jos vaikka saisi ensi yönä nukuttua vähän. Arjen onnea on katsella vauvan kirkkaita silmiä, ihmetellä hänen ilmeitään ja muuttuneita piirteitään, kuunnella unen tuhinaa. Arjen onnea on myös saada syödä aamupala rauhassa, kun pesue, siis vauva ja koira, on hoidettu. Hetki äidin omaa aikaa, ja taas jaksaa. Elämä tulee vielä muuttumaan aikataulullisemmaksi, ohjelmallisemmaksi ja sellaiseksi, jossa on tehtävä ja saatava aikaan, tiedän sen. Siksi otan nyt kaiken vapauden nauttia tästä ainutlaatuisesta vaiheesta.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Aika kuluu, vaikka kuinka olisi vauvakuplassa

Ihan pelkkää kuplailua ei tämä elämä sentään ole ollut. Meillä on edelleen käynyt "tasaiseen tahtiin" vieraita, ja onkin ollut ilo saada ystäviä ja tuttavia käymään meillä. On sekä ihasteltu vauvaa että vaihdettu kuulumisia puolin ja toisin. Tai sitten vain ihasteltu vauvaa.

Viimeksi mainitsemani neuvolakäynti sujui hienosti. Terveydenhoitaja tuli meille kotiin tuoden mukanaan lahjoja; Muumi-vaippoja ja muun muassa Marttojen kutomat sukat. Juteltiin synnytyksestä, imetyksestä ja voinnista. Katsottiin vähän imetystä yhdessä ja terveydenhoitaja pyöritteli vauvaa ja punnitsi hänet. Olin maininnut lyhyesti, että imetys on alkanut hieman (jos noin voi sanoa, kun välillä pitää purra hammasta) sattua vasemmalta puolelta. Ehätin kyllä kertomaan, että kyljelleen imettäen kipu ei ollut niin kova. Näin ollen terkka vain kannusti vaihtelemaan asentoja. Mitään ihorikkoa ei ollut, kuten olin itsekin tarkistanut. Mutta voihan vauva! Niin sai kovasti kehuja ja olin minäkin mielissäni, kun punnitsimme hänet. Painoa oli tullut pyöreästi 400 grammaa sitten sairaalasta lähdön (+100g syntymäpainoon nähden), joten rintamaito on todellakin riittänyt. Hurraa hurraa! Tämän myötä saimme ulkoiluluvan, ja samantienhän minä olisin ampaissut pihalle vauvan kanssa, ellemme olisi olleet saamassa lisää vieraita.


Illalla olikin sitten tehtävä Se Ensimmäinen Vaunulenkki, jonne puoliksi raahasin miehenkin mukaan. Hän oli ehtinyt käymään jo omalla lenkillään, mutta tottahan nyt tällainen 20-minuuttinen ihka ensimmäinen vauvan kanssa tehty ulkoilu olisi tehtävä yhdessä. Aijai, nytpä en sitten muuta tekisikään vauvan kanssa.

Päivät kuluvat mukavaan malliin. Yöt ovat tosin alkaneet olemaan hiukan unettomampia, mutta hankalamminkin voisi olla. Aina on ratkaisu löytynyt jossain vaiheessa. Eräänä yönä jouduin tosin suru puserossa turvautumaan tuttiin, sillä mies oli menossa aamuvuoroon, ja itkua oli kestänyt jo tavallista pidempään. Olin suunnitellut, että sitä annettaisi imetyksen turvaamisen vuoksi vasta kahden viikon iässä, mutta 12 vuorokautta lienee melko lähellä. Kovin oli kyllä ihmettelevät ja nyrpistelevät ilmeet tutista, mutta lopulta sekin maittoi kera unen.
Päivisin sitten elellään vähän sekalaista rytmiä. Välillä välipalastellaan monta tuntia, sitten nukutaan kolmekin tuntia. Aamupäivät ovat usein minulle puuhakkainta aikaa, jolloin vauvan unet mahdollistavat kotihommien tai muiden juttujen tekemisen. Ja jos joku harmittaa vauvaa, niin olen sujauttanut hänet kantoliinaan ja sitten olemme puuhastelleet yhdessä. Oi. 💓

Mutta aika todellakin kuluu! Havahduin alkuviikosta siihen, että ristiäisikutsut on saatava tällä viikolla postiin! Ja tuossa vaiheessa minulla ei ollut kuin pieni käry siitä, millaiset haluaisin tehdä, puhumattakaan materiaalista.
"Eikö kutsut voisi vain lähettää tekstiviestillä?", oli mies erehtynyt kysymään pari kertaa.
"Ei!", vastasin tarkoittamaani jyrkemmin. "Sen kerran, kun saan järjestää ristiäiset - eihän sitä edes tiedä, jäävätkö ne ainoaksi - aion panostaa!"
Ratkaisuna käänsin seuraavana aamupäivänä kuntakeskuksemme kaupat ympäri (turhaan) ja sitten lähdimme kaupunkiin niin, että minä kiisin kaupasta toiseen miehen valvoessa vauvan unta. Huono onni jatkui ja jatkoimme lopulta Kärkkäiselle. Sieltäpä löytyi melkoinen askartelutaivas, ja.. noh.. lopulta soi puhelin ja mies tiedusteli paluutani vauvan säestäessä vienolla äänellä taustalla. Pikajuoksua kassalle ja autolle, vauvan välipala ja kohti kotimatkaa. Iltahan se sitten kului sormet syyhyten askarrellen. Tällä hetkellä ensimmäiset kutsut ovat jo saapuneet vastaanottajilleen, ja itse googlettelen jo kakkuohjeita. Voisikohan keksejäkin alkaa jo tekemään?


Tänään saimme kylään ystäväni vuosien takaa. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo reilu 6,5 vuotta, ja asuessamme nykyään toisiamme lähempänä olimme yrittäneet järjestää tapaamista jo hyvän tovin. Kuulumisista olin maininnut yleisesti, lisäten "kerron sitten vähän lisää, kun näemme" -vinkkauksen. Alun perin olin halunnut yllättää hänet raskausmahallani, sillä hän oli tiennyt lapsettomuuskipuiluistamme. Mutta näinhän yllätys olisi paljon suloisempi.
Niinpä ovikello lopulta soi, ystäväni astui sisään ja tuntui, kuin mitään erossa olo -vuosia ei olisi välissä ollutkaan. Juttu jatkui samanlaisena ja yhtä luontevana, kuin se oli ollut niinä vuosina, jolloin opiskelimme samassa koulussa. Mutta nyt sain todella yllättää hänet. Ensin tosin hän ilostui, että olisin paraikaa raskaana nähdessään mahani ja eteisessä olevat vaunut.
"Ei sentään.. tulehan katsomaan sitä kuulumistani..", kehotin tulemaan olohuoneeseen ja kurkistamaan rottinkiseen ensisänkyyn.
Siinä sitä sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin tuota pientä nyyttiä. Voiko tuollaista ihmettä ollakaan.

Ajan kulumiseen havahtuu myös siinä, että olen alkanut jo miettimään kodin ulkopuolista elämää vauvan kanssa. Niinpä olen jo kartoittanut vauvauinnin, vauvamuskarin ja seurakunnan perhekerhotarjonnan. Toki moneen voi mennä vasta 3 kuukauden ikäisen kanssa, mutta hyvähän se on jo pohtia, mikä voisi kiinnostaa. Tai sitten me vain vaunulenkkeilemme ja vien vauvan laavuretkelle metsään.


P.S. Ehkä vähän erikoista, mutta täällä jyllää RS-viruksen ja influenssa sijasta vauvakuume.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Ensimmäisiä ja erityisiä

Joka päivä opitaan jotain uutta, niin tytär kuin varsinkin äiti. Ja tytär se tuntuu kasvavan päivä päivältä, niin, että eilisiltana nauroimme, että mihin se vauva jäi, joka meillä oli sairaalassa! Niin kovasti seurusteltiin illalla. Vaikka eipä tuota tiedä, minkä verran vauva oikeasti seurasi ja reagoi, mutta luultavasti ainakin jonkin verran. Tänäisellä neuvolakerralla, jolloin terveydenhoitaja tulee käymään kotona, selviääkin, kuinka paljon vauva oikeasti on kasvanut.

Oman erityisen maininnan uuden opettelussa ansaitsee kantoliinailun opettelu. Olin raskausaikana käynyt kantajien tapaamisessa ja tuttuni oli opettanut minulle perussidonnan niin, kuin se ison mahan ja jäykkäjalkaisen nuken kanssa oli mahdollista. Nyt sidoin liinaani nettivideon opastuksella ja sujautin vauvan kyytiin. Pienellä korjauksella asento tuntui olevan meille molemmille hyvä! Oi jee!

Päivänä muuanna oli ystäväni, tuleva kummi, tulossa meille kylään. Koska asumme hieman mutkien takana, hänellä ei ole autoa, ja miehenikin oli aamuvuorossa, oli ratkaisuna se, että minä hakisin hänet kaupungista juna-asemalta. Näin olemme toki toimineet ennenkin, mutta nyt tilanne oli hieman toinen. Ajattelin, että eihän siinä mitään kummallista ole; pakkaan vain vauvan mukaan autoon ja sitten huristelemme tuttua reittiä ystävääni hakemaan. Mutta voi sitä jännitystä! Aamun sentään sain puuhattua kakkua leipomalla, siivoamalla ja muuten huushollaamalla, mutta silti aikaa jäisi. Pyöritin mielessäni vaatekertoja ja -vaihtoehtoja, ettei tyttö vain paleltuisi. Pian jo herättelinkin häntä hiukan etukäteen, jotta ehdittäisi tankata ennen lähtöä (, vaikka niin oli ystäväni luvannut odottaa niin kauan, kuin on tarpeen). Pika-aterian jälkeen aloin pukea vauvaa kädet täristen. Ja sitten vauva turvakaukaloon. Tovin kuluttua oli jo laitettava viivästysviestiä: jokin ei vain nyt sopinut yhteen. Nauroin ystävälleni, että joko äiti-aivot ovat todella pettäneet tai sitten olen vain aivan kamalan hermostunut, sillä turvavyön palaset eivät vain sopineet yhteen, vaikka kuinka käänteli ja katseli! Hetken päästä tosin huomasin suoristaa toisen vyön kierteen, joten siinähän sitä sitten oltiinkin äiti-aivoineni.


Vauva ja omat tavarat mukaan, ehkä jotain oleellista unohtui, mutta autoon vain. Miten oudolta tuntui istua ratin taakse! Jotenkin penkkikin oli omituisen alhaalla ja takana, mutta tajusin pian sen johtuvan siitä, että edellisen kerran ajoin autoa mahan kanssa. Puolen tunnin ajomatkan aikana keskityin joka solullani ajamiseen, ympärillä oleviin autoihin, kuulostelin vauvaa, olin superhuolellinen nopeuksista, turvarajoista, ennakoinneista ja yritin muistaa hengittää itsekin. Kaupungissa jo nauratti: tämähän jännitti varmaan yhtä paljon kuin ensimmäinen punasolutiputus töissä! Aikanaan kaarroimme parkkipaikalle, jossa ystäväni iloisesti vilkuttaen jo odotti. Me selvisimme!

Paluumatka meni niinikään hienosti, vauva tuskin inahtikaan. Poikkesimme hakemassa lounasta sekä piipahdin vielä nopeasti asioilla kummin jäädessä vauvan seuraksi. Niinpä hiihtelin "kuumeen kiilto silmissä" kuntakeskuksemme raiteilla asioilla, kuten kaupassa ja seurakuntavaaleissa äänestämässä. Siellä minut nähtyään esiin pomppasi monta tuttua onnittelemaan ja kyselemään vointia. Pasmat menivät entistä enemmän sekaisin, enkä edes muistanut kävellä äänestyskoppiin, vaan raapustin numeron lippuun jo heti kättelyssä.
"Ai niin, henkkarit kai tarvitsee...", mutisin vielä.
"Eikä mitään, sulla on se vauva siellä autossa odottamassa!", minulle naurettiin.
Ja autossahan ei ollut mitään hätää. Uni maistui tytölle. Kokeilin vielä niskaa. Taisi olla aika kuuma.

----

Eilen saimme viettää erityisistä erityisintä päivää, ensimmäistä isänpäiväämme. Olin etukäteen ollut innosta täpinössäni, sillä vaikka olin "vain kotona", niin olihan nyt jotain lahjantynkää annettava miehelleni. Niinpä olin valjastanut kolme henkilöä minua auttamaan tässä top secret -tehtävässä. Onnekseni miehellä ei ollut aavistustakaan projekteistani. Itselleni hauskinta oli askarrella tytön kanssa isänpäiväkortteja painamalla sormiväreillä hänen jalankuviaan. Sehän ei pienen kanssa ollut ihan yksinkertaista, mutta kyllä sieltä 30 kuvan joukosta joku onnistunut löytyi.


Iltapäivällä saimme kahvitella erityisellä kokoonpanolla juhlistaen siis tuoretta Iskää, omaa isääni ja tuoretta isoisää (jätän "oikeat" nimet tässä väliin) sekä minun isoisääni eli isoisoisääni, jolle tyttäremme oli 11. lapsenlapsenlapsi. Siinä jo unohdin pyytää kaikkia sisälle käsienpesun kautta, kun olin jo antamassa tyttöä noiden viisaiden ja monenlaisten kokemusten käsien pideltäväksi. Kuinka herkkä hetki. (Ja kuinka usein olen viime viikkoina ikävöinut Mummoani, joka nukkui pois 10,5 vuotta sitten. Miten tärkeää olisi ollut, että hän olisi saanut tavata tyttäremme!)
Oma iloni oli myös se, että sain kunnialla tehtyä monivaiheiden kinuski-puolukkakakun meille kahvipöytään. Pidän leipomisesta ja se on myös yksi tapani osoittaa rakkautta ihmisille. Ihanaa siis, että tyttönikin mahdollisti leipomisen. 😉
Yhtä kaikki, niin sitä sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin pientä prinsessaa, jolle olin pukenut vielä hieman ison, mutta niiiin söpön mekon. Pitihän sitä nyt juhlapäivän kunniaksi laittaa nättiä päälle.


Ilta jatkui oman perheen kesken. Vaikka meitä kaikkia väsytti kummallisen paljon, niin koti-ilta ihan sohvalla löhötessä miehen kainalossa (mahduin taas suht normaalisti! Nyt maha ei ollut enää tiellä!) oli aika suloista. Hiukan uskalsin käydä taas happihyppelyllä, mutta nyt pyörin tiukasti kilometrin säteellä, puhelin hollilla. Teki kyllä hyvää. Ilta höpöteltiin tytön kanssa, joka oli ihmeen seurustelevainen. Katseli ja oli. Voi, pieni.