Unohduin eilisiltana selailemaan tutun tytön kirjoittamaa blogia (hänen itsensä vinkkaamana). Tyttö uskaltautui välillä raottamaan henkilökohtaisempia ajatuksiaan kertomalla paniikkikohtauksistaan, täydellisyyden tavoittelustaan, väsymyksestään ja stressistä. Mutta suurin osa blogista käsitteli ihania nuoren naisen elämään kuuluvia asioita: ystävien kanssa olemista, koulua, vanhojen tansseja, kielimatkaa, kesälomareissuja ja perheen kanssa olemista. Minusta kuvat olivat suloisia ja herkkiä, ja blogi tytön epävarmuuksienkin keskellä tuntui aidolta.
Kömmin nukkumaan eriskummallinen haikeuden tunne mukanani. Huomasin pian, että selatessani blogia olin samalla tehnyt pienen aikamatkan omaan nuoruuteeni. Eilenhän se oli, eikö? Samankaltaiset muistot vanhojen tansseista, ystävien kanssa olemisesta, kesälomista, perheen kanssa vietetystä ajasta, reissuista, lukemisesta, koulusta... Tyttö viittasi muutaman kerran blogissaan Kanadassa vaihto-oppilaana olevasta ystävästään ja sekös vasta sinkosikin minut muistojen maailmaan. Voihan! Ehdin aikoinani tanssia vanhat ja viettää riemukkaan kesäloman juosten ties missä riennoissa ja leireillä ennen lähtöäni Kanadaan.
Herään aamulla unen läpi soivaan ovikelloon. Ensin luulen sen olevan unessani: olen ulkomailla ventovieraiden ihmisten kanssa, ja ovikello soi. Lopulta ymmärrän sen tulevan oikeasta elämästä ja revin itseni ylös. Mies oli käyttänyt koiraa pihalla ja unohtanut avaimensa sisälle. Ei se mitään. Mutta en saa enää unenpäästä kiinni. Jään pyörimään sänkyyn pyöritellen ajatuksia nuoruudesta, Kanadasta, elämästä.
Muistan itsekin olleeni stressaantunut ja epävarma, mutta silti innostunut ja ennakkoluuloton ollessani nuori. Minulla oli haaveita ja oman näköisiä tavoitteita ja toteutuksia (Miss Sixtyjä minulla ei koskaan ollut, vaan pukeuduin äitini nuoruuden raidallisiin trumpettihousuihin ja kuuntelin isäni LP-levyjä). Ehkä se oli nuoruuden lujaa uskoa asioihin ja siihen, että kaikki on mahdollista. Nuorenahan sitä saattoi uppoutua lukemaan kirjaa illalla ja tajuta aamuyöstä klo 4, että kohta pitäisi herätä kouluun. Nuorena saattoi myös olla haaveita, joihin ei liittynyt sen suurempia pelkoja tai uhkia. Toisaalta, nuorena ei vielä tiennyt elämästä kovinkaan paljoa.
Jäin miettimään sitä rohkeutta, iloa, innotusta ja tuoreutta, joka tytön blogista ja kuvista heijastui. Kaikki on vielä niin uutta, vielä voi ihastella ja tutustua elämään ihan tuoreeltaan. Vähän kuin vastasatanut lumi, jonka sileää pintaa ei vielä kukaan ole säröttänyt jalanjäljillään.
Ja entäs minä? Kun 17-vuotiaana lähdin Kanadaan ajattelin monenlaisia asioita aikuisuudesta. Ja kuinka seuraava vuosikymmen on sitten mennyt? Ihmissuhdekiemuroita ja -kipuja, syömishäiriötä ja siitä toipumista, lapsettomuussurua. En ihan tällaista ollut miettinyt. Totta kyllä on, että näiden vuosien lomaan mahtuu myös hyvin paljon ihania muistoja, kokemuksia ja kasvamista. Kuten tavataan sanoa: en olisi minä ilman näitä kokemuksia. Pelkällä teinitytön ideologisella ajatusmaailmallani en ehkä olisi kovinkaan pitkälle päässyt. Olen onneksi osannut myös kuunnella intuitiotani ja toteuttanut monia ulkomaan matkoja sekä muun muassa työharjoittelun Nepalissa. Olen erilaisten kriisienkin keskellä osannut elää, etenkin tämän vuoden kesänä. Ja siitä olen iloinen. Katkeruus on myös tuttu tunne, ja se yrittää välillä hiipiä mieleen myrkyttäen ajatuksiani väittäen, että elämä on mennyt ja tulee menemään ihan hukkaan.
Joskus tarvitaan vain pieni tapahtuma, joka saa aikaan suuren ajatusvyöryn.
En ehkä ole 17-vuotias, eikä minusta voi pyyhkiä pois sitä kaikkea, jota olen kokenut ja joka on muokannut minusta tällaisen. Mutta voin valita, mitä teen elämälläni ja miten siihen suhtaudun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti