Juhlahetkiä arjen keskellä

Arki on palannut uomiinsa, mutta jollain tavoin (onneksi) uudistuneena. Olemme kaikki virkistyneet mieheni lomasta. Tällä hetkellä päivät kuluvat itsekseen, arkisten askareiden parissa, vaikka toki myös Juhannus on vienyt osan huomiosta. Vietimme sen vanhemmillani neljän polven kesken. Tein meille ruokaa, eli opettelin grillaamista (meillä ei ole ollut koskaan grillauskulttuuria, mutta nytpä onkin korkea aika opetella!). Siitä sitten siirryimme eri kokoonpanoissa mökille, jossa odotti isäni lämmittämä savusauna saunojiaan. Vanhempani ottivat Huldan ilta-ajelulle kanssaan, ja me saimme pitkästä aikaa saunoa kaksin. Tulipa siinä myös verestettyä muistoja ja uitua vastarannalle - niin kuin aina lapsena ja nuorena! Pois huolet ja murheet, kyllä savusaunan löylyissä ja pienen mökkijärven vesissä ne huuhtoutuvat pois!

Hulda se jatkaa touhuilujaan, ja nyt ryömittyä matkaa alkaa kertymäänkin jo jonkin verran. Koira herättää varsin paljon kiinnostusta, ja tokihan sitä on mentävä katsomaan. Koira sen sijaan seurailee lunkisti tytön lähestymistä, mutta sitten, kun pieni käsi tavoittaa karvaisen tassun, siirtyy koira onneksi varovaisesti sivummalle. Onpa Hulda pari kertaa onnistunut hiukan tarttumaan turkkiinkin näppärillä sormillaan, joten tarkkana saa olla näiden kahden kanssa.

Jokin edelleen sotkee myös hiukan uni-valverytmiä (, jos "rytmistä" on voinut koskaan puhuakaan). En oikeastaan osaa edes eritellä, miten asiat menisivät "tavallisesti", mutta sen osaan sanoa, että päiväunet ovat katkonaisia, valveilla olot hetken tyytyväisiä, sitten syödään monia pieniä hörppyjä kerrallaan ja iltaisin on edelleen vaikea käydä unille. Olemme vaihtelevalla menestyksellä kokeilleet myös olohuoneessa iltaimetystä, jonka jälkeen mies on vienyt puolinukuksissa olevan Huldan sänkyynsä. Niin, vaihtelevalla menestyksellä. Toisinaan Hulda on kaivannut jotain useita kertoja yössä, joskus syönyt vain kahdesti ja saattanut vedellä sikeitä klo 9 asti. Tai sitten herännyt hengailemaan iloisesti naureskellen kello 4:20, kuten tänä aamuna. Niin, otapa tästä sitten selvää. Kun tarpeisiin saa vain vastattua, tyttö on oikein iloinen ja naureskeleva. Onhan meillä kyllä varsin hauskaa yhdessä. Välistä vain arkipuuhat hankaloittavat pelkkää sylittelyä ja seurustelua; pyykit on ripustettava, ruoka tehtävä ja kai sitä itsekin on välillä syötävä (ja ei, mitään ei ole jäänyt väliin. Syön kyllä.). Useimmiten otankin tytön puuhiin mukaan.

Sen suurempia mullistuksia tai uudistuksia täällä ei ole Huldan suhteen tapahtunut, mikäli näin siis edes voi sanoa. Jos nimittäin minulta kysytään, niin joka päivä on täynnä kivoja juttuja, ja usein huomaan vain ihmetteleväni, että onko meille todella annettu tällainen lahja! Olemmeko todella saaneet antaa tälle pienelle tytölle nimen?
Oma peilikuva ja kulkushelistimet ovat melkoisia hittejä, musiikki myös kiehtoo ja onpa aika mukava päästä seuraamaan minunkin puuhia.

Maanantaina vietimme juhlapäivää hääpäivämme merkeissä. Jo seitsemäs vuosi täyttynyt aviossa, jopas jotakin! Mies oli ollut aamuvuoron töissä, joten emme ehtineet kovin paljon päivää "viettämään". Olin tehnyt aamulla kehittelemäni vegaanisen kahvisuklaajäätelön tekeytymään pakastimeen, joten keitimme kahvit ja nautimme ne takapihalla myöhäisiltapäivän auringossa Huldan istuskellessa vaunuissa seuranamme. Sen sijaan, että olisimme katselleet vuosien takaisia hääkuviamme (ja harmitelleet, mitä olisimme voineet tehdä toisin (siis todella monen asian!!) ja jo vuosia perinteenä ollen visioineet 10-vuotishääpäiväjuhlaamme elimme ihanasti vain arkea Huldan kanssa. Valmistelin tänäiselle päivälle raparperi-tiramisua, tyttö nukahti yllättävän aikaisin (kello 21!), joten me pääsimme ihmeeksemme viettämään ihka oikeaa elokuva-iltaa! Valitsimme yllättäen katsottavaksemme The Blues Brother -leffan. Se on leffa, jonka olen jossain vaiheessa lapsuuttani ja nuoruuttani osannut ulkoa, kun taas mieheni on aina ajatellut, että tuo kulttielokuva olisi pakko nähdä joskus. No, nyt tuli sekä nostalgisoitua että korjattua tuo vaje.
Kaiken kaikkiaan onnellinen olo. Ajatuksissani ja mietteissäni olen jo pari viikkoa leijunut onnen pilvissä ajatellen miestäni, elämäämme ja kaikkea sitä, mitä nyt on. Meinasin kirjoittaa, että mitä olemme saaneet kokea, mutta en suoraan sanottuna ole kaikesta niin onnellinen. Lopputuloksesta ja tästä hetkestä enemmänkin. Onneksi mikään ei ole lopullista, vaan monesta asiasta voi ottaa oppia ja pyrkiä toimimaan toisin, jos niin koetaan. Mutta eipä tässä mitään valittamista oikeasti ole; elämä on onnellista ja miehestäni olen onnellinen!

Vegaanista kahvisuklaajäätelöä

Minä itse sen sijaan (krhm) intoilen edelleen aivan tolkuttomasti erilaisista resepteistä, kokkailuista ja leipomisista. Olen saanut kestitä ystäviä takapihallamme, valmistaa aterian neljän sukupolven juhannuksen viettoon ja pähkäilenpä myös hääpäivämme syötäviä. Olen oikeastaan myös rohkaistunut suunnittelemaan omiakin reseptejä. Se se vasta onkin ollut hauskaa. Toki kokkaaminen ja leipominen ovat melko usein soveltamista ja kokeilemista, mutta nyt päädyin miettimään ohjeen vaunulenkillä, pohtien ainesten suhdetta ja määriä, toistensa yhteensopivuutta, koostumusta ja visuaalisuutta. Lopulta tuo vegaaninen mansikka-raparperijuustokakku oli kuvattava sopivin taustoin, erilaisista kulmista, valaistuksesta, koristeluineen kaikkineen. Vietin siis melkoisen tovin takapihalla, sillä minusta luonnon eri sävyt, värit ja valo sopivat mainiosti kuvaustaustaksi. Lopulta palasin takaisin sisälle popisten itsekseni, että vaikka tuo onkin todella kivaa ja inspiroivaa, niin onko tässä oikeasti ryhdyttävä uuden kännykän ostoon! Olin jo ollut aikeissa välttää tuon rahanmenon; kelpo luurihan tuo vielä on (toisin sanoen: kännykkäni on täynnä mitä innostavimpia ja kiehtovimpia reseptejä kirjanmerkeissä). Periaatteesta en haluaisi olla uusimassa luuria kovin usein, mutta onhan tuokin "jo" lähes 2,5 vuotta vanha. Jo, haha. Mutta siitä nyt ei pääse mihinkään, että olen aina pitänyt kauniista kuvista ja kuvanlaadusta; siksi aikanaan panostinkin hiukan parempaan puhelimeen. Tässä omaa tekelettäni mainostettuani siitä kenties tulisi laittaa kuva tähän. Mutta en tiedä, uskallanko. Katsohan, itsekritiikki iski heti.

Tässähän pääsee aivan vauhtiin. Missään tapauksessa en tarkoita, että tästä blogista löytyisi nyt aivan pro-tason kuvia. Enemmänkin koen tämän ja kuvaamisen harrastuksena, jossa voi harjoitella ja kehittyä. Sillä kuvaaminen ja niin moni muukin asia ovat sellaisia, joita ei opi kuin vain harjoittelemalla ja kokeilemalla. Erehdyksen ja oppimisen kautta. Ja jos jotain ei ole tehnyt aiemmin tai kovin paljon, niin sitten vain opettelemaan! Sillähän siinä oppii! Pikku-perfektionisti majailee minunkin hartioilla, silllä viimeksi mainitsemani ruokablogin perustamista jarruttaa se, että pitäisi olla tosi hyvä. Joten siinä sitä sitten ollaan; vesitin juuri sanani opettelemisesta. Olkoon se sitten ennemminkin muistutusta ja rohkaisua.
Joten katsotaan, mihin Huldan liikkeet ja omat pohdintani johtavat.

Täydellinen loma

Mieheni on ollut lomalla 1,5 viikkoa, ja huomenna on valitettavasti aika palata takaisin arkeen. Emme ole lähteneet suurista suunnitelmistamme huolimatta reissuun, mutta silti tuntuu siltä, kuin olisimme käyneet vähintään pitkän viikonloppureissun ulkomailla.
Loma on tehnyt meille kaikille hyvää. Jopa niin hyvää, että Hulda keksi jokunen päivä sitten, että navallaan pyörimisen lisäksi on myös aika kätevää mennä eteenpäin. Ja nyt ollaankin ryömitty (=kiskottu käsillä itseä) eteenpäin. Keittiön kaappeihin on myös hiukan kurkittu, mutta onneksi toistaiseksi suurimman huomion kohteena on ollut hoidosta palannut koira. Sille tyttö käkättää ja kikattaa katketakseen ja istuu syöttötuolissakin kaksinkerroin taipuneena.Onhan nyt koiraa vahdattava silmä tarkkana. Hippu-koira sen sijaan on hiukan säikkynä tästä pienestä liikkuvasta ihmisestä.
Hulda on myös vaikuttanut kovasti pitävän ulkoilusta, ja onkin ollut mukavaa voida pitää tyttöä vaunujen ratasosassa istuma-asennossa, josta hän pääsee tarkkailemaan kaikkea näkemäänsä. Ja sitten unihiekan kertyessä silmiin voikin asentoa oikaista makuulle, ja matka jatkuu unen siivittämänä.
Syömiset sujuvat vaihtelevasti, jota voikin odottaa hellepäiviltä. Myös imetyskertojen määrät ovat hyvin erilaisia. Kymmenen kerran molemmin puolin silti, sanoisin. En ole jaksanut enää laskea.
Yöt sujuvat samalla tavalla; 2-10 heräämisellä.
Kaiken kaikkiaan mukavasti on kuitenkin mennyt. Pienet onnistumisen kokemukset ovat minulle olleet suuria riemuja.

Mutta tämä loma! Tuntuu, kuin olisin itsekin ollut lomailemassa muutaman viikon, vaikka kyse todella on ollut "vain" 1,5 viikosta. Tälle ajalle oli tosin ehtinyt latautumaan paineita, sillä isyysloma kului helmikuussa kaikkien sairastaessa ja miehen ensimmäinen lomaviikko toukokuussa eri osoitteissa evakossa. Nyt siis lopulta olisi aika saada perhe-aikaa. Toki koin mukavaksi vaihteluksi sen, että nyt arkea jakamassa olisi toinenkin vanhempi.

Loma on ollut täydellinen. Olemme tehneet perheenä todella mukavia ja uudenlaisia asioita, kumpikin on saanut viettää aikaa omien juttujensa parissa ja olemmepa onnistuneet nauttimaan myös kahdenkeskisestä ajasta. On ollut puuhailuja, arkisia ja sitten vähän erikoisempiakin, luovuutta, liikuntaa ja luontoa.

Olemme tehneet useita retkiä. Olemme käyneet rannalla ja kotieläinpuistossa eväiden kanssa, viivähtäneet leikkipuistossa, kokeilleet vedessä Huldan jalkojen kastamista ja oivaltaneet monella tavoin elämää ja maailmaa Huldan silmin. Onhan se aika jännää vaikka antaa kesätuulen hyväillä kasvoja tai koskettaa pensaan lehtiä. Ja miltä se järvivesi tuntuukaan! Makealta ovat myös päiväunet kesäpäivänä maistuneet lintujen visertäessä puissa.

Uusi maailma on avautunut myös minulle. Olen päässyt tekemään omia juttujani, ja jotenkin saanut kosketusta taas Omaan Itseeni, sisimpääni. Olen käynyt juoksemassa, pitkällä pyöräretkellä, saanut kokkailla, leipoa ja käyttää luovuutta keittiössä sekä käynyt myös elokuvissa ystäväni kanssa. Olen käynyt ihania keskusteluja ystävieni kanssa, osaa tavaten ja osan kanssa ääniviestitellen. Olen myös valtavan inspiroitunut ruoanlaitosta ja leipomisesta. Voisin kirjoittaa vaikka kaikista näistä, mutta tuo leffa-ilta oli sentään jotain. Meiltä kaupunkiin on matkaa puolisen tuntia, joten sekin pidensi iltaa. Minulla ei ole ollut huolta Huldan jättämisestä iskänsä hyvään hoitoon (, eikä tyttö ollut oikeastaan edes huomannutkaan poissa oloani). En oikeastaan edes miettinyt kotiväkeä keskittyessäni niin kovasti Aladdin-elokuvaan. Filmi itsessään oli vaikuttava. Toki taustalla kulkivat lapsuusmuistot, sillä olihan piirretty versio meillä yksi ensimmäisiä vhs-elokuvia. Tämä versio oli myös upea kerronaltaan, visuaalisudeltaan ja musiikiltaan, mutta lähes eniten minua puhuttelivat siinä tulleet teemat: tasa-arvo ja naisten sananvapaus. (Huh, että möyhäsin tästä aiheesta kotona vielä seuraavanakin päivänä. Onneksi sain pian ystäväni keskustelukumppanikseni, jotta mieheni ei tarvinnut enää kuunnella minua, heh.) Mutta olihan tuollainen ilta sentään jotain. Enpä ollut katsonut Huldan elinaikana vielä yhtään mitään ilman, että huomioisin vähän väliä toista.
Muutaman reissun teimme myös kaksin Huldan kanssa, jotka nekin toki olivat oikein mukavia. Onneksi ja ihanasti myös mieheni sai omaa aikaa sekä itsekseen että ystäviensä kanssa.

Parisuhteen saralla menee myös ihanasti, loistavasti ja ihan rakastuneena. 😍 Äitini katsoi Huldan perään eräänä päivänä ja me pakkasimme eväät mukaan ja suuntasimme piknikille. Miten hyvää tekikään saada viettää kahdenkeskistä aikaa! Hetkessä tiivistyi niin moni elementti, jotka olivat meille molemmille tärkeitä. Yhdessä oleminen, keskustelut, puuhailut, pysähtyminen, luonto, (ja toki eväät). Jotain on muutenkin tapahtunut tämän loman aikana, ja siitä olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Omasta voinnista ja olosta sananen.
Noh, mitä toisaalta voi tällaisen hehkutuksen jälkeen enää todeta? Voin hyvin. 😄
Itseasiassa ihanasti. Unet ovat toki aika katkonaisia ja välillä väsyttää ja pinna on kireähkö, mutta niin se vain välillä menee. Perusolo on erinomainen.

Näin toisaalta haluaisi jatkaa pidempäänkin, ja olen puolivitsillä todennutkin kirjoittavani tiukkasävyisen vetoomuksen mieheni esimiehelle, että tämä pidentäisi lomaa. Toisaalta tästä on todella hyvä jatkaa sillä, mitä olemme saaneet, oivaltaneet ja jakaneet.

P.S. Mielessäni on kovasti pyörinyt ajatus toisen blogin perustamisesta. Päässä surraavat erilaiset reseptit ja ohjeet, osa muiden ja osa luovien. Luultavasti tämän Elämänsäveliä-blogin tie alkaa olla risteyksen edessä, joskaan ei vielä perillä. Uskoisin perustamissyynä olleen lapsettomuusteeman jättäneen sen verran jälkiä, että niistä on mukava kirjoitella. Eikä sitä toisaalta ikinä tiedä, mitä sille yhdelle Pakkasukolle tulee tapahtumaan. Meillä kun on vielä yksi pakastettu alkio. Ikinä ei voi tietää, mitä lapsiasioiden kanssa tulee tapahtumaan ja ne varmasti herättävät ajatuksia.
Silti välillä tuntuu, että tekisi mieli perustaa blogi aivan eri aiheelle, jossa lapsettomuus ei olisi se pääasia (, vaikka kenties sivujuoni??).
Heitän siis ilmaan kysymyksen:
Mitä olet mieltä ruokablogin perustamisesta?
(Heti olen jo nöyristelemässä: tiedäntiedäntiedän... niitä on jo miljoona... Mutta!)

Hämmentyjä täällä, hei.

Ai tätäkään en ollut tajunnut aiemmin?
Tuotakaan en ymmärtänyt oikein?
Enkö taaskaan sanonut mitään fiksua; oliko tuokin ihan tyhmä kommentti?
En oikein ole saanut mitään aikaan.
Ja kesä - ei meillä ole mitään suunnitelmia.

Jotakuinkin tällaisia mietteitä on risteillyt mielessäni viime päivien aikana.
Olen kokenut itseni ulkopuoliseksi, jotenkin tipahtaneeksi.
On ollut myös korjaavia kokemuksia ja sellaisia levon hetkiä, mutta silti kotiin palaaminen menoilta on tuntunut siltä, kuin tulisi johonkin omaan turvapaikkaan. (Kunnes tapaan tavaroita purkaessani naapurin, joka tietyillä kommenteillaan saa minut tuntemaan aika typeräksi.)
Jostain syystä ilman Huldaa voisin tuntea oloni vieläkin saamattomaksi. On ikään kuin lupa keskittyä ihan vaikka kirjan lukemiseen tai aikaisin sängyllä köllöttelemiseen. Ihanaa ja turvallista.

Olen itsekseni miettinyt ja muillekin puhunut, että en haluaisi jättää asioita tekemättä vedoten siihen, että nyt on vauva. "En jaksa, en kykene, en sitten mil-lään pysty, ihan liian vaikeaa!"
Jotenkin... en ole vain kokenut tuota omaksi ajattelutavaksi. Ehkä siksi onkin tultu vähän kovaa alas, kun realiteetit ovat iskeneet vastaan ja olen aika ajoin joutunut toden teolla pohtimaan omaa rooliani esimerkiksi seurakunnassa tai minkä verran saan missäkin aikaan. (Ihan kuin se nyt jotenkin mittaisi arvoani, näin sivukommenttina.) On ollut vaikea sietää omaa väsymystä tai sitä, että ei aina pysty. Ei tosin mikään uusi teema, mutta vauva-arjen keskeltä mietittynä toisenlaisesta näkökulmasta katsottuna. Jos olen jo aiemmin pitänyt itseäni hiukan saamattomana tai aika ajoin hajamielisenä, niin ei tämä häilyvä sumu nyt varsinaisesti ole helpottanut asiaa. Mutta taas toisaalta ne onnistumisen kokemukset ja oman tekemisen ilot ovatkin sitten moninkertaiset. Tavallaan ilot koostuvat pienemmistä tuokioista ja asioista, mutta niistä tuleva tunne on suuri.

Välillä minusta tuntuu, että toiset äidit vain nyökyttelevät tohkeissaan: "Joo, en mäkään tajua, tai ymmärä näistä mitään. Mitähän tuossakin asiassa tehdään vauvan kanssa?" Nykyisin minusta tuntuu, että nuo äidit vain sanovat noin. He ovat vale-hämmentyneitä. Todellisuudessa he vain tietävät ja osaavat. Sitten minä tulen Huldan kanssa kylään ja katselen sitä tottunein ottein tapahtuvaa toimintaa. Omaan oloon en jaksa keskittyä, vaan olen sitten todennut itsekseni, että sittenpä ihan pokkana vain kyselen ja otan selvää. Ihan sama, vaikka koko muu maailma tietäisi heti synnyttyään, kuinka vaikka vauva puetaan reissuun tai mitä kaikenmaailman tavaroita hän tarvitsee yhden päivän tai viikon reissuun, ja minä olisin maailman ainut hämmennyksissä olija. Onpahan sitten monta, keneltä kysyä. (Tässä kohtaa onkin tärkeä taito tunnistaa besserwisserit ja oman egon pönkittäjät, että sori vaan.)

Tietyntyyppinen tipahtajan olo minulla on ollut myös. Olen jossain määrin tietoisesti pyrkinyt ystäviäni tavatessa keskustelemaan myös muistakin aiheista kuin vauva-arjesta, jos teema ei koske keskustelukumppaniani. Ja suunnittelutiimeissä olen halunnut myös pysytellä mukana ja yrittänyt sanoa jotain fiksua. Huldalla on kuitenkin ollut usein aika paljon asiaa, ja jotkin (=useat) kerrat ovat palavereista kuluneet käytävillä tytön kanssa kuljeskellessa.Tai sitten vain sumutokkurassa. Olisinko ehkä kerran sanonut mielestäni jotain fiksua, ja loput kommentit ovatkin sitten jättäneet itselleni oudon olon. Tämä tunne lienee nyt sumutokkuran kepposia; mutta oma tunteeni on noin.
Tuntuu siltä, kuin olisin tipahtanut pois.
"No niin, pitihän se arvata. Siitäkin nyt sitten tuli sellainen äiti, ettei enää mitään muuta kykene tekemäänkään," veikkaan monen pohtivan tylsistyneenä seurassani. Vahva haluni on uskoa, että noin karusti asia ei kuitenkaan ole. Silti epäilen välillä vieläkin, että synnytinkö vauvan lisäksi myös aivoni.

Mitä aikaansaannoksiin tulee, niin no. Tiedän, että saan paljonkin. Ainakin jotain. Edes pientä.
Ja niistä sitten tekisi mieli postailla vaikka Instagram storeihin pohdintoja ja ajatuksia. Välillä iskee houkutus tehdä kiiltokuvajuttuja, mutta sitten en pysty siihen sittenkään. Pyrin pitämään julkaisuni positiivissävytteisenä, mutta totuudenmukaisina. Miksi yrittäisin pönkittää omaa itsetuntoani ja oloani näyttämällä muille, että kuinka olen taaskin tehnyt miljardi asiaa ja kuinka täydellistä elämäni on? Sellaisia julkaisuja on netti pullollaan, ja varmasti juuri ne saavat monet kokemaan elämänsä aivan surkeaksi. Oma kokemukseni ei ole onneksi aivan noin voimakas, mutta tällä hetkellä olo on ristiriitainen. Kesä ilman sen suurempia suunnitelmia (edes työn rytmittämää arkea) on toisaalta vapauttavaa, mahdollisuuksia täynnä ja ihanaa. Mutta samaan aikaan tuntuu oudolta, kun ei ole mitään suunnitelmia. Ei mitään, mitä odottaa. (On onneksi jotain, mutta ei vielä varattua.)

Olkoon tämä kesä siis mahdollisuuksien ja uusien näkökulmien kesä!
Pari päivää sitten hilasin pihapöydän ja tuolin sireenipensaan varjoon, keitin kupin (=pari) kahvia, nappasin kirjan ja vauvan mukaan. Siinä me sitten oltiin kesäpäivästä nautiskelemassa. Hulda tutustumassa kesään viltin päällä ja minä siemailemassa kahvia ja lukemalla hiukan. Pieniä juttuja, mutta suuria ilon hetkiä. Joka päivälle jotain.

Ja ei, en koe eläväni jossain pohjamudissa masentuneena. Usein vain on niin, että kun sanoo ääneen tai vaikka kirjoittaa asioita ylös, tulee samalla selkiytettyä ajatuksiaan. Toki blogi on julkinen, enkä tänne todellakaan kirjoita kaikkea mieleeni juolahtavaa. Uskoisin kuitenkin, että ehkä jossain on myös joku kanssahämmentyjä.

Uutta kasvua

Olen saanut ilokseni huomata, että perjantai-illan huuma inspiraatio-aaltoineen ei ollut vain hetken hurahdus, vaan tunnen olevani taas kotonani, omassa itsessäni. Eivät nuo yöt ole juurikaan helpottaneet, sairastelut sen sijaan. Omassa kurkussani majailee edelleen sitkeä kaktus, mutta se ei menoa hidasta, vaikka ääni välillä vähän lähteekin. Ja tietenkään äänen lähtemiseen ei missään tapauksessa ole syynä maratonkeskustelut ystävien kanssa...

Inspiraation puuskaani olen saanut ilokseni hyvin kanavoitua kukkapenkin laittoon. Olen kokenut puuhaan ryhtymisen Huldan kanssa hiukan haastavaksi, mutta viikonloppuna sain siihenkin hyvän tarmon alun. Sain tytön unille, ryhdyin kitkemispuuhiin ja äitini saavuttua ja vietyä tytön vaunulenkille hurautin kuntamme kukkakauppaan etsimään jotain istutettavaa. Iskinpä paikalle sitten suunnilleen lähes-pahimpaan valmistujaiskukkakiireeseen, mutta minulle vakuutettiin, että kaikkia palvellaan. Ja kuinka hienoa palvelua sainkaan, jälleen kerran! Ei ole yksi eikä toinenkaan kerta, kun olen mennyt tuohon samaiseen kukkakauppaan ja sanonut, että en oikeastaan osaa tai tiedä kukista juuri mitään, mutta haluaisin yrittää ja opetella. Aina olen saanut todella asiantuntevaa ja kannustavaa palvelua, ja kaupasta on voinut lähteä hymyissä suin ja mukana ihania aarteita. Nytkin myyjä kyseli toiveitani ja näytettyäni ottamaani kuvaa kukkapenkistä hän kehitteli minulle vaihtoehtoja ja osasi ehdottaa hyviä suosituksia. Kukkapenkissä oli jo joitain perennoja ja myyjän ehdotuksesta ostin hiukan lisää ja otin mielelläni vastaan istutusvinkkejä. Ja sitten tuumasta toimeen! Äitini ja Hulda saapuivat aikanaan, kävimme välissä keittämässä kahvit, ja sitten minä viipotin puskiin ja nuo kaksi saivat viettää hauskaa aikaa yhdessä.
Eiväthän ne miltään vielä näytä, mutta rohkenen sanoa, että ilman rikkaruohoja paljon paremmalta, kuin alussa. Eilisaamuna - juuri sateelta kastuneita pensasaitoja uhmaten - oli "aivan pakko" päästä kitkemään pensaiden alusia, ja nytkin jo sormia syyhyttäisi kykkiä siellä hieman lisää. Olenpa myös visioinut hiukan jo takapihaa, tosin vain yhtä pientä nurkkausta, johon vuokranantajan tytär oli "joskus kokeillut jotain perunaa tai jotain". Olin jo ehtinyt hyväksymään sen, että jätettyäni kasvimaalaatikkoni edellisen kodin takapihalle, ettei tänä vuonna tule sen kummemmin omaa satoa. Mutta jospa kuitenkin, kun ilmeisesti tässä vietelläänkin kesää.

Ilmeisesti minulla on myös kova sosiaalisen elämän nälkä, sillä kovaa kyytiä olen taas ollut täyttämässä kalenteriamme sekä sopimassa aivan spontaaneita tapaamisia. Eilinenkin taisi olla syypää siihen, että loppupäivästä ääneni oli vieläkin enemmän maassa. Olin samalle lenkille yhyttänyt kaksi ystävääni mukaan. Toisen alkuun ja toisen loppuun. Välissä oli Huldan kanssa kuitenkin otettava huikopalaa ja käytävä leikkipuiston keinussa ottamassa hiukan vauhtia. Mutta kuinka hauskaa!
Toisen ystävän kanssa käyty lenkki tosin sujui niin, että Hulda ei ollut enää kovin innokas paikallaan makoilija, joten lopulta ystäväni työnsi vaunuja ja minä kannoin innoissaan sätkivää ja hutkivaa Huldaa, joka katseli silmä tarkkana kaikkea ympärillä olevaa. Lienee siis paikallaan ottaa oikeasti vaunujen ratasosa käyttöön - pääsiäisen tienoilla sitä kokeiltiin, mutta Hulda tuntui sinne niin kovin pieneltä...

Olkoonkin, että sain illalla ikävän -edelleen jatkuvan - päänsäryn, mutta olo on onnellinen. Iloitsen elämästäni ja mitä olen saanut. On hykerryttävää myös olla monen uuden ja uudenvanhan asian äärellä. Havaita asioita, opetella, huomata, nähdä, haluta, ymmärtää, tuntea, keksiä ja rohkaistua. Ja ennen kaikkea jaksaa.
Mielessäni on jo jonkin aikaa pyörinyt eräs tarkemmin määrittelemätön haave, joka etsii vielä raamejaan ja toteutustapaansa. Vaikka en tiedä, mihin tuo haave tulee mahdollisesti johtamaan, niin on kuitenkin mieltä kutkuttavaa tarkastella tuota haavetta eri kulmista, nykäistä jostain suunnasta, kokeilla jostain toisesta ja opetella. Se on sellainen haave, joka ei selvästi ala jostain tai ole juuri tietyssä muodossaan ja vaiheessaan valmis. Siihen voi kehittyä ja se voi haaveena toteutua juuri noina pieninä paloina, opetteluina ja itseluottamuksen vahvistamisena juuri tuolla saralla.

Tervetuloa pidemmäksikin aikaa, inspiraatio.

Eilisillalla mielessä kupli.
Jos vain minusta olisi riippunut, olisin lähtenyt pyöräilemään, patikoimaan, hiihtämään, uimaan, juoksemaan, soittamaan pianoa, kirjoittamaan, ystäviä tapaamaan ja paistamaan lettuja. Tanssimaankin.
Mutta koska kello oli jo 22:30 ja Hulda kovaa kyytiä syömässä, niin sattuneista syistä en oikeastan voinut kuin jäädä iloitsemaan tuosta tunteesta. Siis siitä tunteesta, jota inspiraatioksi kutsutaan! Olisin halunnut niin kovasti tehdä jotain luovaa! Ja tämä, jos mikä, ilostutti vieläkin enemmän. Tuntui... tuntui omalta itseltä!
Paljonhan aikaa on mennyt ihan vain perusarjen juttuihin, väsymyksen kanssa selviämiseen, evakkoreissuihin sekä erään matkan suunnitteluun (ja peruuntumiseen). Ja totta - ollaanhan tässä oltu, ja osin ollaan vieläkin, kipeinä.

Mutta se pulppuava ilo. Ilo.
On sitä ollut tässä koko ajan, mutta miten nyt onkin sellainen omempi ilo.
Olenko kenties saanut vietettyä omia hetkiä, ilman vastuuta Huldasta? Olenko saanut ajatustilaa aivan omille ajatusprosesseille? Tai ehkä juuri se, että ei ole ollut mitään prosesseja? Ei sillä, että koko ajan olisi jokin projekti ja prosessointi mielessä. Onhan kuitenkin monet arkeen vahvasti liittyyvät teemat olleet mielenkiintoistakin pohdittavaa.
Tai sitten se oli vain ne mökkisaunan löylyt ja pulahdus tuulen sekoittamassa järvessä.
Ei sillä oikeastaan ole mitään väliä, mistä se vapautunut oman olon tunne on tullut. Tärkeintä, että olen saanut taas paremmin kosketusta omaan itseeni. Ei pelkästään vauvan, imetyksen, vauvanhoidon, vauvantarvikkeiden, vauvanruoan, vauvan kantamisen, vauvan kasvatuksen, vauvan kasvuympäristön ja vauvan sitä ja vauvan tätä miettimisen kautta. Tai sitä, että vauva vain on ja vie välillä aika tosi paljon aikaa, ihan jo ajatustasolla.
Voin sanoa, että tuntuu ihan superkivalta, kun saa käydä keskusteluja niin, että siihen voi oikeasti keskittyä ilman väsymyssumua tai sitä, että on huolehdittava, että ruoat lentele pitkin poikin tai että vauva kaipaisi seurustelua tai jonkinlaista toimintaa. En tiedä, oliko kuitenkaan mikään noista sen erilaisempaa, sillä Hulda kulki mukana siinä, missä ennenkin, mutta jokin oli silti erilailla.

On tehnyt melkoisen hyvää.

Sen voin kuitenkin sanoa, että saunan lauteilla vietin erityistä aikaa rukouksessa. Sellaista aikaa, jota en ole saanut kokea pitkään aikaan. Uskon sillä olleen vaikutusta. Huomaan, että oma uskonelämäkin on jäänyt kaiken arjen jalkoihin, vaikka kyllä pieniä arkirukouksia on mahtunut joka päivään.
"Siunaa tätä päivää.", "Anna tämän onnistua.", "Siunaa tulevia järjestelyjä."
Mutta sellainen rukouksessa viipyminen on kerta kaikkiaan jäänyt, ja se on ollut sääli.
Ehkä jotain aukesi tuossa hetkessä, sillä aivan kuin hieronta saa jumeja aukeamaan, niin nyt oli aivan kuin jokin sydämessäni olisi auennut. 

Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia.
Kol. 3:15
Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.
Kol.3:17

Vanha kuva, sillä huomaan, etten ole juuri muuta
kuvaillut viime aikoina, kuin Huldaa.