Kaikkihan voi lopulta mennä ihan hyvin.

Tämä lienee vähän hassu kirjoitus ajatellen sitä, mitä tässä välissä on tapahtunut.
On kulunut aikaa siitä, kun kirjauduin bloggeriin ja kirjoitin. Kerroin luomuihmeestämme.
Ja nyt hän on ollut täällä jo reilu 1v 8kk. Touhuilee kovasti, vilkuttelee, sanoo "äiti", "heippa" ja "jää!". Isompien sisarusten perässä on pysyttävä. Hän on aivan valloittava pieni poika.

Olisinko voinut uskoa, että jonain päivänä elämämme on tällaista! Ekaluokkalainen, päiväkotilainen ja tuo pieni kerholainen. Elämä täynnä elämää. 

Ja oi kuulkaas.
Kolmosen raskausaika oli suorastaan ihanaa. Tai "ihanaa" tuntuu jotenkin höttöiseltä. Kuvailisin aikaa syvälliseksi ja henkisesti niin täydeltä. Koin itseni kauniiksi ja upeaksi naiseksi. Tuntui uskomattomalta, että olin raskaana luomusti. Tunsin ja aistin valtavasti asioita, onnistuin pysähtymään - vai pysähdyinkö, koska en muutakaan voinut - maadoittumaan tämän tästä. 
Aivan valtavasti resonoivat koti- ja vapaasynnytys, ja vähän sen ympärillä olevat teemat. Tiesin, ettei minusta kuitenkaan olisi synnyttämään ilman ammattilaista, vaikka kävikin niin, että vauva melkein syntyi kotiin. 

Nyt tuntuu äärimmäisen tärkeältä liipata edes hieman noihin aikoihin, vaikka en siihen nyt kovin syvällisesti pystykään. Olen viime viikkoina kaivannut, että pääsisipä taas samanlaiseen kuplaan, jossa elin silloin. Ja murrosta on tapahtunut, olen alkanut saamaan kiinni rauhasta ja levollisuudesta, hieman jopa onnellisuudesta.

Juttuhan on nyt niin, että meille on tulossa syksyllä vauva.
Hän on myös tullut aivan itsellään.
Alkuvaihetta on varjostanut suuresti kakkosen ja kolmosen kohdalla hälyttänyt down-seula (,jotka sittemmin tulivat puhtaina nipt-näytteessä). Mutta se jälki, minkä tuo aika jätti kehoon, oli järisyttävä. Ja se on peitonnut nyt tätä aikaa. Vaikka meillä on ultra vasta tulossa ensi viikolla. Mutta silti kaikki voi mennä taas hyvin.

Elämä on täynnä yllätyksiä

On se elämä vaan kummallista.
Kun on ensin vuosia ja vuosia ollut siinä uskossa ja ajatuksessa, että oma kroppa ei toimi ja hyviä uutisia ei juuri tule ilman lääketieteen apua, niin aivan yhtäkkiä sitä on ihan pää pyörällä. Siis mitä täällä oikein tapahtuu??

Ilo syyskuussa alkaneista kuukautisista on kestänyt. Ilo ja kiitollisuus. Vau, kehoni toimii! 
Innostuin myös kuukautissovelluksesta ja ai että, kun oli hauska täytellä sitä ja kuulostella oman kehon tuntemuksia. Nyt se oli sellaista uteliasta, levollista, innostunuttakin seurailua, jonka koin olleen oppia siitä "matkasta", jota olen tehnyt jo loppuvuodesta. Matkasta naiseuteen, syklisyyteen... Ja tässä sitä oltiin! 

Jollain tavalla tuo kierto tuntui jännältä. Rauhaa täynnä olevalta, mutta myös virtaavalta. Hyvältä, elinvoimaiselta, uudenlaiselta. Ja siltä, että jotain upeaa on vielä luvassa.

Täysin omien tuntemusten varassa en mennyt, vaan seurailin testeillä mahdollista ovulaatiota. Tästä en ole ihan varma, onko tuo hyvä vai stressiä lisäävä, sillä tottahan me nyt päätimme ottaa selvää, mitä tämä kierto tuo tullessaan. Kyllä sitä taas tihrustettiin (siis minä), vertailtiin, tutkailtiin ja pähkättiin, että olisiko tämä nyt sitten ovulaation lähestymiseen liittyvä juttu vai mitä.
Kunnollista vahvaa plussaa en koskaan saanut, mutta tummimman viivan joskus kp 20-21 tienoilla. Se kuitenkin jätti vähän kumman olon. Olisiko se muka ollut niin myöhään? Mutta mielenkiintoista ainakin on ollut!

Loma oli ja meni. Se oli sentään ihana. Teki niin hyvää ottaa totaalitauko töistä, ja jollain uskomattomalla tavalla koin valtavaa ja syvällistä rauhaa heti lomaa edeltävien vapaiden aikana. IHANAA. Loma oli toki arjen sävyttämä kerhoineen ja menoineen, alkoi ja päättyi sairasteluilla, mutta ehdittiin sentään käymään Oulussa lasten kanssa, tavata ystäviä, sain pestyä ikkunat loppuun ja lyhennettyä sekä meidän että naapurin verhot. Hiukan tein surutyötäkin, kun loma oli päättymässä. Mutta olin valmis.

Pari viikkoa meni ihan hulluissa rytmeissä. Yleensä teen noin kaksi yötä kolmessa viikossa, mutta nyt tein kahdeksan yötä kolmessa viikossa. Parin viikon aikana siis 6, joista 4 oli ylimääräistä. Oli päiviä ja öitä, jolloin tuntui siltä, että kuukautiset alkavat ihan just, sillä niin kovasti juili. Kiva siinä sitten olla yötä vierihoitajana näiden epäilyjen kanssa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja kävin jo miettimään, että sekoitinko kroppaani nyt aivan tolkuttomasti tekemällä noin paljon yövuoroja ja nukkumalla vähän. Olisiko uusi kierto alkanut muuten?
Tein varmuuden vuoksi raskaustestejäkin, jotka olivat negatiivisia. No, tosiaan, imetyksen lopettamisen jälkeen kiertohan saattaa olla mitä vain. Siispä odottelemaan.

Jostain kumman syystä sain päähäni tehdä raskaustesti eräästä yövuorosta tultuani, olisiko ollut kp 37.
Siihen piirtyi melko nopeasti hailakka viiva kontrolliviivan viereen.
Ja kahteen muuhun sinä päivänä tekemääni testiin.
Ja seuraavana päivänä kahteen eri merkkiseen testiin.
Siis selvä positiivinen!
Koitti arkipäivä, kuopuksen neuvola.
Käynnin lopuksi kerroin terkalle tilanteesta ja kysyin: "Mitä nyt pitää tehdä?"
Tilanne oli minulle täysin uusi. Testit olivat nyt aivan selvästi positiivisia, vaikkakaan ei vielä vahvoja. Mutta silti ensimmäisiä sellaisia ikinä. 
Olinko minä siis raskaana? Mitä nyt tapahtuisi? Eihän minulla ollut edes tukilääkettä käytössä, voiko tämä edes onnistua?
Kerroin muutamalle läheiselle, jotka kertoivat, että tekisi niin mieli hihkua, pomppia, iloita, mutta tiesivät siitä mielen kamppailusta, jota nyt kävin.
Ei meille käy näin, ei tämä ole totta. Tämä on vain jotain pilaa, ei nämä testit toimi. Kaikki tekemäni rfsu:n testit olivat saman sarjan testejä, viallisia aivan varmasti. Ja Clearblue? No, joku vika aivan varmasti.
Pelkäsin niin kamalasti, että ei tämä ollutkaan totta.

Ja samaan aikaan...
Se syvä rauha ja levollisuus... Kaikki on hyvin.

Neuvolan terveydenhoitaja kehotti tekemään testejä ja katsomaan, jatkavatko ne tummumistaan. Toivoin, että saisin lähetteen hcg-arvolle.
Kävin labroilla ja sain seuraavana päivänä tuloksen. 86. Eli?
No niin, ja google laulamaan... Yksittäinen arvo ei kertoisi mitään, vaan se, miten se nousisi. Mutta silti...
Terveydenhoitaja kehotti käymään viikon päästä uudelleen, jotta nähtäisi, jatkaako arvo nousuaan.
Taisi olla täysi virhe pyytää hcg:n mittaamista, sillä minähän sitten pähkäsin pääni puhki noita arvoja, yrittäen pitää itseäni rauhallisena ja luottavaisena. Jollain tavoin sainkin pidettyä, ja eräs kuuntelemani podcast toi tietyllä tavalla levollisuutta. Ei naiset ennenkään ole ravanneet labroilla ja tehneet kymmeniä testejä, vaan kuunnelleet oloaan ja luottaneet. Minäkin voisin tehdä niin.
Nuo labrat oikeastaan kävivät lopulta ahdistamaan ja jo tulleiden raskausoireiden lisäksi olin myös kiukkuinen kuin ampiainen. Ärsytti ja jännitti. Olin kuitenkin tehnyt 1-2 raskaustestiä joka päivä, ja ne olivat koko ajan tummuneet.
Tänään sain kuulla toisen näytteen arvon heti aamusta. 1322.
Laskin, että hcg oli tuplaantunut oikeaoppisesti. Kaikki on hyvin!!

Nyt tuntuu, että asiat ovat lähteneet rullaamaan oikein toden teolla. Soitin jo tänään neuvolan aikaa varatakseni ja laitoin lapsettomuuspolille viestiä, että me emme olekaan nyt marraskuussa tulossa pakastealkion siirron suunnitteluun. Voi, kuinka ihanan ja koskettavan puhelun sainkaan kätilöltä!! Hän onnitteli ja oli niin valtavan onnellinen puolestamme! Iloitsi, että kehoni toimii!!
Tänään menin myös ensimmäistä kertaa kalevalaiselle jäsenkorjaajalle. Täyttäessäni esitietolomaketta oli siellä kohta "Olen raskaana", ja ruksin sen. Hoitaja katsoi minua hämmästyneenä ja onnessaan ja tarkisti asian. Olimme vasta keskustelleet asiasta äitien saunaillassa, joten tilanne oli totta kai tosi onnellinen. Mutta sitten hän sanoi: "Sitten en voi tehdä sulle mitään."
Oli nimittäin niin, että kalevalaista jäsenkorjausta ei suositella ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana tehtäväksi, jotta se ei vaikuttaisi alkion kiinnittymiseen (tai jotain vastaavaa). Olipa sentään! Hävetti kyllä, sillä en ollut yhtään tullut ajatelleeksi tällaista. Totta kai maksoin hoitajalle, sillä olihan hän varannut töitä minun ajalleni.
Toinen isompi juttu, jota mietin tänään, oli työhakemus. Mikäli saan kutsun haastatteluun, niin olisikohan tilanteesta hyvä mainita... Mikään pakkohan siihen ei aja, mutta entä korrektius tai sellainen oma avoimuus? No, kunhan nyt edes saan hakemuksen lähetettyä.

Keskusteluja on käyty jo liittyen autoon ja taloonkin. Työkuvioihin ja siihen, milloin kerromme.
Ja yhä edelleen ajattelen mielessäni "tilanteesta".
Kätilö sanoi niin koskettavasti useaan kertaan, että "nauttikaa. Nauttikaa niin paljon, sillä teillä on ollut pitkä ja rankka tie."
Ja niin pohdinkin illalla kuopusta nukuttaessani. Minulla on lupa nauttia raskaudesta ja tästä ajasta.
Lupa nauttia, sillä olen raskaana.

Ei tullut vaihdevuodet, vaan...

Viimeksi uumoilin imetyksen olevan lopuillaan, ja niinhän siinä sitten kävi, että jo seuraavana päivänä imetin Tähteä viimeisen kerran. Olimme mökillä käymässä ja pyysin miestäni ottamaan kuvia tuosta hetkestä. Hetki oli varsin lyhyt ja loppui Tähden toimesta. Illalla hän ei edes elehtinyt maitoa pyytääkseen, enkä lähtenyt sitä tyrkyttämäänkään. Tähti nukahti aikanaan ja tuumin, että se taisi olla sitten siinä. Jos lopettaminen kävi näin helposti, niin mitä sitä sitten pitkittämään.

Nyt tuosta on kulunut jo lähes kuukausi, ja en varsinaisesti ikävöi imetyshetkiä. Olivathan ne ihania, totta kai, täynnä latautuneita ja monikerroksisia ajatuksia ja tunteita. Mutta toisaalta nyt tuntui, että me molemmat olimme valmiit lopettamaan. Oli helpottavaa huomata, kuinka helposti tuo kaiken kaikkiaan kävi. Tähti oli selvästi sitä mieltä, että hän ei maitoa enää tarvitse, ja minulla olo fyysisesti oli hyvä. Huldan kohdalla maitoa vielä nousi, rintoja pakotti, oli päänsärkyä, pahoinvointia  ja väsymystä. Mutta henkisesti olo oli sumuinen. Tuntui, että ajatus ei kulkenut ja tunteetkin jumittivat, varsinkin ne ikävämmät. Tuntui, että mokailin mokailemisen jälkeen, mistään ei tuntunu tulevan mitään... Mutta toisaalta tiesinkin, että aikaan voi liittyä alakuloisia tunteita. 

No, malttamaton kun olin, menin ja laitoin jo sähköpostia lapsettomuuspolille saatesanoin:
"eihän tällä nyt mikään kiire vielä ole, mutta..." Tarkoitukseni oli myös tiedustella, ovatko käytännöt muuttuneet, eli tarvitseeko pakastealkion siirtoa varten hankkia lähetettä (viimeksi ei).
Ja miten ihanan viestin sain takaisin! Polilta on sitten tulossa meille aikaa marras-joulukuulle, jännää.
Laskeskelin, että jos hyvin käy, niin voisin aloittaa keltarauhashormonikuurin marraskuussa ja jos vaikka jo joulukuussa pääsisi ensimmäiseen siirtoon! Tämä toki teoreettista, elämästä ja polin ja HUS:n tilanteesta toki ei tiedä.

Tällaista suunnitelmista olen jo ihan leijaillut. Jotenkin jo se tietoisuus, että aloite on jo tehty ja suunta kohti siirtoa on alkanut. Neljä kuukautta pitää olla imetyksen lopettamisesta, ja kyllähän se laskuri taas pyörii. Ensimmäinen kuukausi on aivan kuin hujahtanut, toinen kuluu loman merkeissä, kolmas työkiireissä ja osin täydellä työajalla ja... sitten meillä onkin jo aika tiedossa, käyn labroissa ja pian me jo istummekin polilla suunnittelemassa siirtoa. Vau.

On kuitenkin aika jännä, että näistä tapahtumista tähän on kulunut ajallisesti melko vähän aikaa, mutta taas henkisesti tosi paljon. Tähän on mahtunut niin paljon tapahtumaa. Arki on alkanut kerhoineen ja se on tuntunut hyvältä. Hulda aloitti tällä viikolla tanssiharrastuksen ja olemme molemmat olleet siitä aivan haltioissamme. Hän ensin aikoi jäädä siitä kokonaan pois (vaikka oli itse valinnut lähteä mukaan), meinasi lähteä heti kotiin, mutta tultuani mukaan saliin sain jäädä seuraamaan, kuinka hän meni pitkin salia muiden tanssijoiden keskellä, virnisteli ja näytti peukkua minulle ohimennessään... siis silminnähden nautti. Aivan vetonaula taisi olla se, kun ensimmäinen kappale oli pianoversio Frozenin Let it go :sta. Meillehän on iskenyt muutama viikko sitten aikamoinen Frozen-vaihe. Yritän pitää malttini tanssin kanssa, vaikka pakko myöntää, että olen tosi onnellinen siitä, että Hulda innostui tanssista. Mutta ihan hänen oman toiveensa mukaan mennään. Pakko ei ole harrastaa.
Tulevalla viikolla alkavat muut jumpat, eli minun jumpat sekä Tähden kanssa aloittamani touhujumppa. Ihana, kun saa hänen kanssa alkaa harrastaa. Yritän pitää kiinni siitä, että pääsisin tekemään asioita myös hänen kanssaan.

Teimme vihdoin myös päätöksen hoitovapaasta. Nyt suunnitelma oli siis, että hoitovapaa oli tammikuun puoliväliin, mutta sovimme sen jatkosta elokuun 2024 loppuun.Tämä tuntuu aivan ihanalta päätökseltä. <3

Huldan kanssa saimme viettää eilen päivää kaupungilla. Löysimme hankintalistalla olevia juttuja ja nautimme kaksin olosta. Toivon, että myös Tähden kanssa pääsemme viettämään aikaa yhdessä ja löydän myös hänelle juttuja. Harmittaa, että miten onkin, että tytölle on helpompi ostaa asioita, etenkin vanhemmalle. Mutta onneksi Tähti ei vielä niin osaa laskea. Silti haluaisin huolehtia tasapainosta ja tasaväkisyydestä. Että kumpikin saisi juttuja ja asioita, mutta etenkin yhdessä vietettyä aikaa. Eikä se tietenkään ole vain sitä, että miten paljon TAVARAA lapsi saa, vaan että saa hyväksi havaittua ja tarpeellista, myös kivaa ja hienoakin. Ja että Tähti ei saisi vain Huldan jämiä. :D

Oman kehoni suhteen on ollut erikoisia tuntemuksia. Pari viikkoa sitten mennessäni tuplavuoroon oli minulla taas aika kovia kuukautiskipuja. Mietin matkalla, että on tämä kyllä melkoista, jos kuukautiset alkaisivat juuri nyt. No, kuinka ollakaan, jotain punertavaa kyllä oli, mutta se siitä sitten, ei tapahtunut mitään. Tällaista ja eri variaatioilla on kyllä ollut jostain maalis-huhtikuusta lähtien epäsäännöllisesti, mutta maltti on pitänyt pitää. Ja toisaalta olla liikaa turhautumatta, koska aivan taatusti PCOS nyt vaan häröilee.
Mutta olimme siis eilen Huldan kanssa kaksin kaupungilla. Hoidimme muutamia asioita ja menimme sitten välipalalle. Siinä sitten pullaa syödessä tuli yhtäkkiä tunne, että jos alushousuihin on lirahtanut jotain, niin tuolta se varmaan tuntuisi. No, lähdimme sitten käsienpesulle ja käymään vessassa. Aloin melkein nauraa, kun huomasin tilanteen:
Minulla oli alkanut kuukautiset!!!
Hetken aikaa pohdin, että onpa kyllä ajoitus. Reissu on vasta alussa, enkä tietenkään ollut varautunut mitenkään. Miksi olisinkaan, koska viimeisimmät luomukuukautiset minulla on ollut ... hmm... vuonna 2015?? En oikeasti todellakaan ole uskonut, että saisin kuukautiset aivan luomusti, vaan ne täytyisi jälleen käynnistää keltarauhashormonikuurilla.
No, nopea suunnitelma: kasa paperia alushousuja suojaamaan, mekon tsekkaus (okei, pikkutäplä ei paljon helmoissa näkyisi), sitten matkaa eteenpäin seuraavaan kohteeseen ja toiseen markettiin ostamaan kuukautissuojia ja siitä toiseen vaatekauppaan ostamaan alushousuja. Hulda oli todella harmissaan, että miksi piti mennä vielä toiseen markettiin. Siinä sitten päätin, että miksipä en kertoisi hänelle mitä oli tapahtunut, yrittäen olla ikätasoinen. Painotin myös, että ei ole mitään hätää ja että kaikki on hyvin. Koen, että se rauhoitti Huldaa. Valitsin puhua asioista "suoraan", koska omassa lapsuudenperheessäni kuukautisten ympärillä leijui jokin hämmentävä häpeän ja kenties äärimmäisen yksityisyyden verho. Asioista ei todellakaan puhuttu, ja kuukautiset olivat ihan kamalaa aikaa. Vaikka en usko, etteikö äidin kanssa olisi voinut puhua, mutta en kokenut, että hän myöskään rohkaisi puhumaan. En haluaisi Huldan joutuvan kokemaan samaa niinkin luonnollisesta ja hienosta asiasta kuin kuukautiset. (No, Huldapa aivan villiintyi ja innostui reissullamme ja jossain kohtaa hän sitten hihkui: "äiti! Jos sun tisseistä tulee verta, niin sä voit laittaa tämän suojaksi!" Ettäpä silleen. )

Joka tapauksessa olo on levollinen, innostunut, kiitollinen, helpottunut. Tuntuu niin hyvältä, että jotain tapahtuu kehossani itsestään. Saan olla kuin muut naiset. 
Ei siis tullut vaihdevuodet, vaan kuukautiset.

Lisäys 3.9.23 klo 19

Totta kai olen kuukautisia toivonut, mutta kesän aikana olen ehtinyt puoliksi leikilläkin miettimään, että jos tämä on niin vaikeaa, niin EHDINKÖ saamaan ikinä luomukuukautisia... vaikka oma olo on nuorempi ja halua olisi yrittää ja odottaa, niin silti jossain kohtaa sekään ei ole enää mahdollista. Mutta luotetaan siihen, että ehdin oikein hyvin.❤️

Isojen muutosten kynnyksellä

Täällä on meneillään isoja asioita.
Viikko sitten nousi sisältäni sellainen uho ja sisu, että nyt noille öille on tehtävä jotain. Olimme miehen kanssa jutelleet, että "jossain vaiheessa" ennen töihin paluutani hän pitäisi vauvalle unikoulun. Mutta muutaman kerran asiaa kyseltyäni ei asiaan tuntunut löytyvän järkevää ajankohtaa, enkä toki tietenkään vaatisi häntä valvomaan kesken työputken. Ja olihan tässä näitä sairasteluja riittänyt. Sitten viime kirjoittelunkin ollaan jo kaikki oltu kipeinä useamman tovin...
Niinpä päätin, että minä pidän unikoulun vaikka päälläni seisten. Ja oikeastaan olen tuskin huomannutkaan koko "unikoulua". Toki ekat illat ja yöt oli mietittävä, että ei vain nappaa poikaa tissille, vaan toimin toisin. Otin ehkä kerralla liian monta uutta juttua, mutta toisaalta en ole huomannut, että se olisi ollut huonokaan. Ehkä aika oli vain kypsä meille molemmille. Aiempi tilanne oli, että vauva havahtui illan aikana kuusikin kertaa ja rauhoittui vasta rinnalla. Yön aikana herätyksiä ja syömisiä (tai "syömisiä") oli 3-6, joten kieltämättä olo alkoi olla jo tässä vaiheessa melko väsynyt. No, jo ekasta illasta ja yöstä tilanne alkoi helpottumaan! En suinkaan jättänyt vauvaa itsekseen itkeskelemään, vaan rauhoittelin eri keinoin ja hän rauhoittui! Nyt tilanne on se, että yösyötöt ovat loppuneet ja ehkä yhdellä heräämisellä hän nukkuu 22/23-6. Ihan kiva. :)

Vauva ei kohta enää ole vauva! Hän täyttää aivan pian 1 vuotta, joka on nyt jo enemmän sellainen luonnollinen siirtymä vauvasta taaperoksi, vaikka toki sisältääkin myös haikeuden säikeitä. Toisaalta huomaan, että toimin ehkä nyt jo hiukan "suorittaen", sillä lähestyvät työt ovat tempaisseet minut jonkinlaiseen stressitilaan. Olen siis vauvaan liittyvät tunteet onnistunut joko työstämään tai laittamaan sivummalle. Veikkaan silti ensimmäistä. Kuten viimeksi kirjoitin, kaikki uuden oppiminen ja vauvan persoonan esiintulo, etenkin kommunikointi, ovat ihania juttuja ja siksi on kivaa kaikki tuleva.:)
Synttärit ja juhlat ovat pian täällä ja olen leiponut pakastimeen jo lähes kaiken valmiiksi. Sisko päätti teemankin ja aikaa sitten.

Työrintamalla sitten onkin jännittävää ja kutkuttavaa! Se vasta tempaisikin minut stressitilaan, ja on ollut vaikea olla miettimättä asiaa. Työpaikalle nimittäin tuli toimi hakuun, ja tiesinkin jo asiasta etukäteen. Niinpä siinä vaiheessa, kun paikka oikeasti tuli hakuun, olin tehnyt muistiinpanoja jo valmiiksi. Hakemusta tuli sitten pyöriteltyä, viilattua, korjattua, lisättyä ja ylipäänsä muokattua useampi päivä, kuten totesin, että nyt riittää, ANTAA MENNÄ. En voisi vatvoa sen kanssa kahta viikkoa, vaan pakko vaan laittaa menemään ja luottaa asioiden menevän parhain päin. Sikäli minulla ei ole mitään hätää, ja olen miettinyt jo erilaisia skenaarioita asioiden kulusta.

Olo on ollut ihan hyvä, lukuun ottamatta jälleen alkanutta flunssaa (en edes liioittele, kun sanon, että olemme koko ajan kipeinä. Ennätys on 2 viikkoa, ettei kenelläkään perheestämme ole mitään sairastelua). Ajatukset pyörivät siis monissa eri asioissa, ja eilenkin olo oli kyllä melkoisen sekava, kun pohdin tosi erilaisia kuvioita tulevien parin-kolmen kuukauden ajalta. Ja sitten muka yritän olla sellainen "hetkeen keskittyjä". Haha. No, oikeasti nautin kyllä hetkestä ja lapsistani. Ai että, he ovat ihania.

Vauva kävelee nykyään tosi hienosti ja varmemmin, monta monta metriä. Vauvan puhetta tulee myös jatkuvalla syötöllä, ja periaatteessa hän taitaa sanoa myös "äiti", joskin eri variaatioilla.

Omaan oloon yritän keskittyä enemmän, antaa aikaa itselleni, ajatuksilleni, voinnilleni. Rauhoittuakin välillä, ilman suorittamista. Katsotaan, miten hyvä alku jatkuu töiden alettua. Eilen pääsin aloittamaan "3 viikon lukkarin", kun saimme myös mieheni työvuorot. Jo nyt on aika jännittynyt olo, mutta toisaalta pelkkiä töitä ajatellen olo on innostunut. Käydessäni viikko sitten töissä moikkaamassa työkavereita ja juttelemassa työasioista, tuli tosi tervetullut olo. Ihana kuulla, että olen odotettu.

Monta juttua siis meneillään. Isoja muutoksia.

Kuuntelusuositus: Kierron verran toivoa -podcast

Kävin tänään pitkällä kävelylenkillä. Pitkäksi olin sitä jo alunperinkin suunnitellut, koska oli ihanaa päästä pitkästä aikaa itsekseen metsään kävelylle. Mutta ensin poikkesin matkan varrella olleelle laavulle, koska nuotion tuoksu (siis sellainen "kestotuoksu") houkutteli. Meninpä siis fiilistelemään laavulle, tuoksua ja retkihaaveita. Matka jatkui. Kuuntelemani podcast-jakso tuli aikanaan päätökseen ja aloitin uuden. Eräs jakso oli sellainen, jossa oli haastateltavana Viimeistä murua myöten -blogista tuttu Saara Atula, joten aloitin sen. Mutta vaikka kuinka jakso ja jutut olisivat kiinnostaneet, niin juuri nyt koin tarvitsevani jotain muuta. No, laitoin Spotifyhin hakusanaksi "vauvakuume", aloittelin muutamia, kunnes vastaani tuli Simpukka-yhdistyksenkin ig-sivuilla mainostettu Kierron verran toivoa.
Toisaalta mietin, että huvittaisiko minua kuunnella sellaista perinteistä "mitään ei tapahtunut, mentiin tutkimuksiin, rankkaa oli ja lapsi tuli/ei tullut" -tyyppistä kertomusta, vaikka jokaisen kokemus onkin arvokas ja vähintäänkin yhden podcast-jakson arvoinen. Mutta aloitin silti jakson nimeltä "PCOS ja lapsitoive". Haastateltavana ollut Jennika Salmela sai aikaan sen, että jumituin kuuntelemaan jaksoa herkeämättä (ja toivomaan, että koti ei tulisi vielä vastaan jakson ollessa kesken).

Jaksossa käytiin ihanalla tavalla läpi Jennikan oma lapsettomuustaipale, sillä se oli myös syy, jonka vuoksi hän oli tällä hetkellä yrittäjänä PCOS:n tiimoilta, auttaen satoja naisia. Jennikan kertoma kokemus lapsettomuudesta kosketti ja osui monin tavoin yksiin meidänkin kokemusten kanssa. (Ja jos tarkkoja ollaan, niin mekin aloitimme yrittämisen vuonna 2012, saaden lääkäriltä tylyn tuomion v 2013, eikä minullekaan kerrottu, mikä tuo kirjainhirviö oikein on.) Oli herkistyttävää, upeaa ja kovin rohkaisevaa kuulla siitä polusta, tiestä, kivuista ja oivalluksista, joista Salmela kertoi. Koettuaan olevansa aivan loppu keskellä hoitoja alkoi hän tekemään arvaamattoman tärkeitä oivalluksia omasta itsestään, kehostaan, mielestään ja koko kokonaisuudesta. Hän vertasi PCOS:n aiheuttamaa munarakkulahelminauhaa "orkesteriksi", joka ei oikein osaa soittaa yhteen, ja meitä "kapellimestareiksi". Olisiko jotain, jolla itse voisi auttaa omaa kehoaan toimimaan oikein? Tästä alkoi Jennikan matka kohti oman olon kuuntelemista, sen tarpeisiin vastaamista ja aidosti sen mukaan toimimista, mitä keho ja mieli tarvisisivat, eikä vain siksi, että niin "pitäisi", vaan koska niin olisi hyvä juuri itselle.

Hyvin samantyyppisiä ajatuksia olen lapsettomuusvuosien varrella pohtinut itsekin, mutta voin myöntää, että aina en ole ehkä osannut suhtautua asioihin kovin lempeästi. Olen uskoakseni suorittanut hyvinvointiakin, jota se ei tietenkään saisi olla. Olen ensin vaatinut ihan liikoja omalta keholta, sitten ollut vaativa "terveellisemmällä" tavalla, kenties mennyt myös sille linjalle, jolloin olen kuvitellut voivani tasapainottaa omaa kehoa, kun hankin vitamiinit x, x ja x. Tai välttelen ruoka-ainetta x. Ja samaan aikaan keho oli muuten aika sekaisin. Mutta eihän se mene niin. Ei hyvinvointia voi suorittaa. Olisihan se jo aika paradoksaalista.

En tiedä, miksi juuri tänään tuo podijakso kosketti ja todella nappasi mukaansa. Sanoin miehellekin, kun suu vaahdossa sitten hölpötin ajatuksiani toisen lapsen keppostellessa (kipeänä ei vaan aina jaksaisi) ja toisen lapsen itkiessä (oli juuri kaadunnut. Lenkin aikainen aika oli oikeasti mennyt hyvin.), että välillä tuntuu, kuin toisinaan jollakin "prosessilla" on tosi monta ketjua, jotka täydentävät ja avaavat enemmän sitä viestiä, joka niiden kautta olisi kuultava. Nyt tekijöitä on ollut jo hengellisellä saralla, sosiaalisella, toisten tukemisella, nukkumisella, parisuhteen parissa, liikunnan kohdalla, oman mielen tasolla ja kenties nyt myös tuon podin viesti oman hormonitoiminnan tasoittamisen parissa myös. En sano, että nyt kaikki on sitten selvää ja selkeää, eikä tässä sitten muuta enää tarvitakaan, kuin huolehtia siteet ja kuukupit valmiiksi. :D Mutta viesti alkaa hiljalleen avautua tiestä, jolle olisi kenties hyvä astua.

Ajattelen, että minullakin on ollut oma pysäytykseni. Vuosi 2017 oli mielestäni merkittävä. Se oli tosi rankka kaikkine kilpirauhasen vajaatoiminnan diagnosoimisesta jatkuviin parisuhdeongelmiin. Mutta se oli ihan supertärkeä. Kävin tuolloin maassa, jossa olin ollut 11,5 vuotta aiemmin vaihto-oppilaana, sain jutella, kuunnella, selvittää ja eheytyä, voimaantua ja saada ihan järjettömän paljon jälleenrakennusta omaan itseeni ja menneisyyteni liittyen. Kesällä olimme ihan varmoja, että ei tästä tule yhtään mitään, sovimme aikatauluista, jonka jälkeen laittaisimme eropaperit vireille ja sitten ajoin kolarin. Se muutti taas kaiken, ja koko erohässäkkä unohtui. (Voin kertoa, että isoin kolaus kolari oli autolle ja itsetunnolleni.) Loppukesästä kävin vaeltamassa Lapissa hyvän ystäväni kanssa ja yhtenä päivänä itkin elämääni tuntureille. Itku tuli aivan yllättäen, suoraan sydämestä ja aivan raakana. Itkin, itkin ja itkin. Ja vaikka se harmittikin, niin enemmän se puhdisti, oli armollinen ja anteeksi antava Syksymmällä, kutakuinkin näihin aikoihin (hei itseasiassa se todella oli pyhäinpäivän viikonloppu!! Eli samoja aikoja, kun esikoisemme on syntynyt.) kävimme SimpukkaParit-leirillä, ja sekin oli pelkkää itkua. Lopputulemana söimme halloween-munkkeja alakerrassamme ja teimme päätöksen jatkaa tauolla olleita lapsettomuushoitoja. Loppuvuonna täytin 30 ja kävin vielä läpi omaa elämääni. Lopulta totesin, että vai niin. Sellaista se nyt sitten oli, jospa nyt jättäisi menneiden murehtimisen ja jatkaisi tästä sitten eteenpäin. Juhlin ystävieni kanssa retrohengessä, joka oli itsessään minulle todella symbolinen merkitys. Silloin, kun ongelmiani ei ollut vielä tullut, olin pelkkää retroa ja haikailin 60-70-luvuille. Joten vielä kerran: Beatles ja Rollarit soimaan, Springsteen rokkaamaan ja vaikka miten monet muut soimaan. Ja niin vuosi tuli päätökseen, tuli tammikuu 2018 ja aika lapsettomuuspolille. Muistan myös tarkalleen, että 5.2. oli ivf:n punktio ja torstai 8.2. kohtuuni siirrettiin Itu, josta sittemmin syntyi "Hulda".

Tämä nyt rönsyää, anteeksi, lukija. :D
Tiivistäen: elämä on sinänsä ollut enenevässä määrin enemmän oman olon kuuntelemiseen tähtäävää, joskin aika tiukille olen kehoni silti laittanut. Mutta tuo hormonaalisen tasapainon huomioiminen on ollut nyt silmiä avaava näkökulma. Olen ehkä jättänyt sen asian syrjään, koska imetän. Mutta mitä esteitä sille olisi, etten jo nyt pyrkisi selvittämään, millä voisin tukea omaa kehoani? Haaveilen siitä, että jos kolmatta lasta ei kuulu, niin ainakin oma kuukautiskiertoni voisi toimia.
Siispä jatkamaan selvitystyötä. Ottamaan selvää, mikä voisi olla juuri minulle hyvä, karsia elämästä sitä, mikä ei oman kehon hyvinvointia tue ja toisaalta jättämään myös väljyyttä elämään. Toki selvää on, että elämä on muutakin kuin oma napa, eikä pitkät, katkeamattomat unet oli todellisuutta kuin vasta ... hmm... joskus. Mutta ainakin voisin harjoitella, etsiä keinoja, joka tukisi kokonaisvaltaiseen jaksamiseen. Koko elämästähän tässä kuitenkin on kyse, ei vain hormonitoiminnasta.

No nyt kuulostaa jo aikamoiselta melskeeltä lasten ja mieheni meno. Parempi mennä auttamaan. :D

Maadoittavia ajatuksia

Jotain lähti aukeamaan viime kirjoitukseni jälkeen. Kuin jotain olisi päässyt virtaamaan vapaammin.
On näin sivumennen aika hauskaa huomata, kuinka erilaiset keinot helpottavat henkistä oloa. Milloin se on jonkin tekemättömän työn tekeminen (esim viikkosiivous, ikkunoiden pesu, kukkien laitto tms), milloin luonnossa liikkuminen tai retkeily, milloin kirjoittaminen, soittaminen, tanssiminen, liikunta tai ystävän kanssa keskusteleminen. 
Mutta elämä on monen asian summaa, ja luulen olevani vain jonkinlaisessa itsetutkiskelun prosessissa monin eri tavoin, joten kirjoittaminen ja tämän lapsettomuusteeman purkaminen on ollut yksi keino keventää oloa (tai saada jotain liikkeelle olossani).

Oli myös aika mielenkiintoista havaita vauvanpäivän iltapäivällä, että totta tosiaan; myös minulla oli perhekerhossa vauva mukana. Mieli on kyllä jännä. Vaikka en sitä aktiivisesti mietikään, niin jotenkin se "lapsettoman identiteetti" puskee ihan hassusti pintaan. Ja samalla olen kyllä niiiiiin lasteni kanssa puuhailemassa ja tekemässä. Ja toisaalta: elämä on vain niin kivan intensiivistä, että ihan hirveän syvällisesti ei kaikkea ehdi ja jaksakaan miettiä.

Se, mikä nyt ajoi minut kirjoittamaan, liittyi siihen ohikiitävyyden ajatukseen. Kuinka nopeasti tämäkin vauvavuosi on mennyt; paljon esikoisen vauvavuotta nopeammin! Miten nopeasti aika ylipäänsä nyt kulkee! Perhekerhossa moni kuului pohtivan sitä, kuinka ihanaa ja onnekasta on saada olla kotona lasten kanssa. Se jotenkin pysäytti, koska se on myös oma ajatukseni. Se oli myös muistutus, lempeä kuiskaus, että nyt ollaan niin tärkeän äärellä. Tämä on vain pieni hetki elämästä vain. Tosi paljon koen kyllä nauttivani ja "herkisteleväni" lasten kanssa vietettyjä hetkiä, mutta havahduin siihen ajatuskehään, joka on huomaamatta hääräillyt taustalla: milloin lähden keikkailemaan, miten pitkään olen hoitovapaalla? Kuinka kauan imetän Tähti-vauvaa (ainakin vuoden), milloin voisi ilmoittautua taas alkionsiirtoon?
Mikä ihmeen kiire ihan oikeasti on? (Siis poislukien taloudellisen tilanteen, jos se aikaistuttaa töihin paluutani.) 

Tavallaan tuo ajatus oli jälleen niin tärkeä, maadoittava havahduttaminen. Nyt minulla on nämä maailman tärkeimmät ja rakkaimmat aarteet. Nyt ei muulla ole merkitystä. En saa tätä aikaa enää takaisin, kävi tulevaisuudessa miten vain. Ei minun ihan oikeasti tarvitse vielä hätäillä töihin paluuta, edes keikkailun merkeissä, koska se puhkaisee eräänlaisen kuplan. Ja mitä kolmanteen lapseen tulee... Ei meillä ole kiire. Nyt aikani on Huldan ja Tähden. 

On ihan totta hassua sanoittaa päivänselviä (??) ajatuksia, huomata tällaisia, vaikka samaan aikaan koen tehneeni ja saaneeni kokea ihania juttuja. (Tämä tarkoittaa myös sadekelillä ikkunoiden pesua, väsymyspäiviä ja sen sellaisia. Mutta on toki päiviä, joista en tykkää yhtään, joskin yleisesti ottaen niitä on aika vähän.) Ehkä tämä oli hyvä muistutus hetkeen keskittymisestä. Aika ja energia saisi olla pääosin siinä, ei menneissä jutuissa, tulevien suunnittelussa ja sellaisissa.

Ja sanoista tekoihin: Hulda kovasti kaipailee minua nukuttamaan häntä, kuten niin monena muunakin iltana. Sinne siis.💓

Ylihuomisen ylihuomenna!

Lapsena laskin päiviä aina huomisina ja ylihuomisina, ylihuomisen huomisena ja niin edelleen. Sama taipumus taitaa olla minulla edelleen, sillä tänään lasken, että "tällä viikolla" ja etenkin "ylihuomisen ylihuomenna".

Viime kerrasta onkin mennyt taas aimo harppaus asioissa eteenpäin. Oikeastaan tammikuun lopusta tuntuu olevan aikaa ainakin puolikkaan valovuoden verran, sillä tunteet ja niiden käsitteleminen sai ajan hidastumaan. Kävi nimittäin niin, että vielä tuolla viimeksi mainitsemallani käynnillä kaikki näytti hyvältä, jopa niin, että tuoresiirtoa saatettaisi voida tehdä. Sitten tuli mutkia matkaan, sillä reagoin erääseen taloon saamalla flunssaoireita ja jouduin käymään jälleen koronatestissä juuri ennen ratkaisevaa polikäyntiä. Tulosta ei tietenkään ollut alle vuorokaudessa tullut, ja koska oireiluni oli lievää ja "selvää", sain käydä erikoisjärjestelyin polilla nopeasti.  Tuo perjantaipäivä menikin sitten odotellessa sekä koronatestin tulosta että tietoa yliopistosairaalasta jatkoista. Jälkimmäinen tuli ensin, ja sain kuulla sekä sen, että punktio olisi tulevana maanantaina, JOS saan negatiivisen testituloksen, että sen, että tuoresiirtoon ei voida nyt mennä. Ahdisti aivan todella paljon, sillä kaikki oli vaikuttanut niin hyvältä. Järjen tasolla toki ymmärsin ratkaisun, sillä hyperstimulaatioriskini on melkoinen, eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että munarakkuloita oli kymmeniä. Suurin syy ahdistukseen oli se, että vasta tässä vaiheessa kuulin, ettei pakastealkion siirtoa tehdä suoraan seuraavaan kiertoon, vaan vasta sitä seuraavaan. Miksi kukaan ei voi kertoa mitään ilman, että siitä kysyy erikseen?!

Myöhemmin soitti polin hoitaja, ja sanoi selvittäneensä koronatestiäni. Ilmeisesti testin tekopaikka ei voinut luvata vastausta lauantai-iltaan mennessä, jolloin minun oli tarkoitus pistää jarrulääke. Ilman sitä punktiota ei tehtäisi. Joutuisin menemään vielä pika-koronatestiin, joten ajelin jälleen kerran lähikaupunkiin. Tikku nokkaan ja sitten takaisin. Suureksi onneksi tulos jommasta kummasta testistä tulikin jo lauantai-iltapäivällä, ja sain illalla tuikata mahaani kaksi erittäin kirvelevää piikkiä.

Punktiopäivä saapui aikanaan, ja onneksi olin saanut kokonaan muuta mietittävää sitä ennen, sillä majoituimme anopillani. Hän ja Huldan setä katsoisivat tytön perään koko päivän. Heistä en ollut huolissani, vaan ihan vain siitä, kuinka Hulda pärjäisi. Ihan kovin usein emme ole nähneet "sattuneesta" syystä. Sunnuntai-iltana jo selvisi, että huolta ei tosiaan ollut; tyttö nimittäin oli sedästään ja isoäidistään aivan haltioissaan! Näin ollen sairaalaan lähteminen oli astetta helpompaa. Muutoin olin aivan "rikki", sillä kaikki - viime syksy kaikkine käänteineen, jokaisen päivän laskeminen... jotenkin vain ihan kaikki - kaatuivat päälle, ja koko reissu tuntui todella turhalta. Sitähän se ei todellakaan ollut, sillä olihan punktio jo eteenpäin lapsettomuushoidoissa. Pelotti vain niin kamalasti tulevat odottelut, epävarmuudet, epäonnistumiset ja jopa se, että jos tämäkään ei onnistu! Googlasin aamuyön tunteina jopa yksityisen hintatasoja, sillä jos kolmaskaan ivf ei tuottaisi tulosta...
Eli ajatukset lähtivät todella laukalle. 

Sairaalassa oleminen sujui noissa puitteissa ihan hyvin. Mies joutui lähtemään oman osuutensa hoidettuaan, joten jäin yksinäni odottelemaan päivän viimeisenä ollutta aikaani kuullen kaikkien muiden tilanteet, punktioiden tulokset sekä siirtoajat. Välillämme oli vain ohuet verhot.
Itketti, vaikka mitään hätää ei ollut. Olin hurjan kiitollinen kyllä ystävilleni, joilta sain korvaamatonta etätukea whatsapp-viestien merkeissä. 
Lopulta koitti punktio. Kysyin vielä siellä, oliko mitään mahdollisuuksia tehdä tuoresiirto, mutta todella mukavan oloinen lääkäri lohdutti ja pahoitteli, että siihen ei olisi nyt mahdollisuutta eikä toisaalta terveyden kannalta kovin järkeäkään. Itse toimenpide sattui viime kertaa paljon vähemmän paikallispuudutteen vuoksi, mistä olin iloinen. Henkinen kipu vain tuntui juuri tuossa hetkessä aika pahalta, mitä toisaalta lähdin häpeämäänkin. Pelotti ja ahdisti vain se, että saadaanko yhtään munasolua, hedelmöittyvätkö ne ja selviävätkö ne aikanaan sulatuksesta...
Iltapäivällä kuulin, että munarakkuloita oli tyhjennetty 23 ja munasoluja saatu 18. Aika hurja määrä, ja toivoni nousi. Ehkä tuosta porukasta edes joku hedelmöittyisi.

Seuraava pari viikkoa meni sitten kännykkään liimaantuneena, sillä erinäisten tiedustelujen ja tiedon odottelujen jälkeen selvisi vihdoin pakkaseen päätyneiden alkioiden määrä sekä jatkohoito. 

Pakkasessa oli 6 alkiota. Uskomatonta!

Nyt elämää on kulunut jo niinkin pitkälle, että keltarauhashormonikuurin jälkeen on saatu alkuun uusi kierto, jossa aloitin Progynova-lääkityksen. Perjantaina kävin polilla, jossa kaikki näytti hyvältä. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta ja ohjeistuksen lääkitykseen sekä... pakastealkion siirtopäivän!
Tänään alkoi jännä viikko, sillä pääsin aloittamaan (inhottavat) Lugesteron-kapselit, ja pääsin laskemaan kunnolla päiviä. Tällä viikolla... ylihuomisen ylihuomenna... nimittäin perjantaina koittaa jälleen yritys siirtää pakkasalkio! 

Okei, nyt alan todella innostua. Tähän mennessä olen pyrkinyt olemaan miettimättä koko asiaa, sillä en uskalla luottaa. Vaikka myönnetään: ajatukset ovat jälleen lähteneet kierroksille niin nimien, kummien, laskettujen aikojen ja kaiken "ajankohtaisen" suhteen... Nyt olisikin vain saatava aika kulumaan jollain konstilla. Jollain muulla, kuin ihmisten näkemisellä (joskin onhan nyt poikkeusaika), sillä 4/6 käymästäni koronatestistä on saanut aikaan jännitysmomentteja siitä, voinko mennä polille. Nyt ei kiitos mitään koronatestilisiä tähän juttuun.

Juttua siis tulisi, huomaan. Jo aamusta tuntui, että tänään olisi aika kirjoittaa, pitkästä aikaa.
Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä minulla ja Huldalla alkaa juuri etämuskari. Oikea muskari on tytön lempijuttuja, mutta tämä etäjuttu ei ole oikein vakuuttanut häntä. Hieman siis perässä vedettävyys -meininkiä tiedossa...
Mutta se toisaalta tietää jälleen ajankulumista, heh.

Tästä se lähtee - keikkailu!

Minun kuuluisi nyt nukkua. Uni ei vain tule, eikä tullut oikein viime yönäkään. Sain nimittäin eilen puhelinsoiton, jonka myötä pomppasin kattoon, en meinannut pysyä nahoissani. Vihdoin ja viimein sain ekan keikkavuoron! Olin niin innoissani, että olisin aivan mieluusti käyttänyt tuon innon ja valvomisen töihin, sillä viime yönä en oikein nukkunut. Enkä nytkään,vaikka olen muka yrittänyt ennen töihin lähtöä. Sen sijaan ensi yönä ei sitten saisi nukkua. Silloin olen töissä.

Aika jännää aikaa kaiken kaikkiaan. Olen odottanut innolla ja jännityksellä mahdollisia keikkavuoroja, milloin ollen ihan tyytyväinen kotona oloon, milloin taas hieman alakuloisesti pohtien, että näinköhän minusta on enää aikaisempiin töihini. Ovat varmasti huomanneet, kuinka hyvin kaikki luistaa ja rullaa, kun en ole sekottamassa pakkaa ja muka-tekemässä.

Ja sitten tuli se soitto.
"Joo! Sopii! Tai kysyn vielä mieheltä...", oli vilpitön reaktioni.
Tänäinen on sujunut hitaasti. Olen koonnut mukaan otettavat tavarat mukaan eväskassista, johon olin tyhjentänyt lokeroni sisältöä 1,5 vuotta sitten. Löysin käsidesiä, kynsilakanpoistoainetta, muistikirjan, kynäkotelon, henkilötunnistuskortin ja pienen KitKat-patukan. Oli kuin olisi katsonut menneeseen, vaikka silti kaikki tuntui tuoreelta. Iloisesti höpöttelevä taapero sekä KitKatin parasta ennen päiväys 4/19 kertoivat, että aika oli ihan eri.

Minulla on jostain syystä tunne, kuin menisin takaisin vuoteen 2017. Vaikka jäinkin töistä pois syyskuussa 2018, niin silti tuo vuosi 2017 on toiminut hyvin monella saralla käänteentekevänä vuotena. Eilen lisäksi tulin pukeneeksi ylleni lempi-vaatekokonaisuuden ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Sen, jota tulin käyttäneeksi paljon vuonna 2017.

Moni asia on kuitenkin niin toisin. Omassa elämässäni varsinkin, ja voin vain uskoa, miten paljon työelämässäkin on. Huomaan, että se ensituntien into ja tarmo ovat saaneet huolestuneita ja jännittyneitä lisäsävyjä, ja monet ikävät ja kantapääkokemukset uhkaavat tuoda jännitystä päälle. Jännittäähän tämä kyllä, mutta yritän pitää sen hyvänä jännityksenä.
Onhan tämä keikalle kysyminen ollut niin iso juttu ja tärkeään aikaan tullut asia. Minua pyydettiin töihin! Minua!
Uskon, että vaikka nyt moni asia tuntuu unohtuneen jonnekin taaperojuttujen taakse, niin kyllä moni asia varmasti nousee nopeasti taas pintaan selkärangasta.
Oma erikoisuutensa on myös siinä, että nyt mies jää lapsen kanssa kaksin kotiin ensi kertaa. Kyllä hän pärjää. Mutta ongan tämä itsellenikin taas uutta.

Apua.
Nyt soi herätys. Aika nousta ylös, syödä, koota eväät, antaa iltamaito lapselle ja huikata heipat. Äiti lähtee nyt töihin.

Ai mitä mielessä? Ruoka. Ja vähän muutakin.

Tänä yönä en ole oikeastaan nukkunut lainkaan.
Ensin en voinut mennä nukkumaan (syy selviää myöhemmin), sitten en malttanut ja hiukan torkahdettuani Hulda heräsi itkemään. Sylittelimme pitkään, ja vaikka tyttö olikin tuhissut unisena jo hyvän tovin, en vain raaskinut laskea häntä takaisin sänkyyn. Oli vain niin hyvä olla siinä häntä lähellä. Sen koommin en oikeastaan enää nukkunutkaan, tuosta taas en tiedä, miksi. Muutaman kerran tyttö taisi taas parahtaa lyhyesti, mutta jo kello 4 tuumasin, että antaa olla. Jossain kohdin sitten vain nousin kahvin keittoon ja fiilistelemään sitä, että kerrankos sitä saa syödä aamupalan rauhassa. Aamupalahetket kun tuppaavat yleensä olemaan melko vauhdikkaita.

Tämä ei siis ole aamupalani!! :D

Tänään on edessä seuraavanlainen pulma: en vain osaa päättää, mitä kivaa tänään tekisi! Joko pidämme Huldan kanssa siivouspäivän (jep, "kivan" ja "siivouspäivän" voi oikeasti yhdistää!) ja lähdemme tavanomaiselle vaunulenkille tai sitten huristelemme kaupunkiin kirpputorikierrokselle. Tekisipä mieli kokeilla yhtä sun toista ohjetta, joita olen taas tallennellut kännykkäni suosikkeihin tai laittanut ylös lainatuista kirjoista! Vaan kun eipä sitä syödäkään voi määräänsä enempää. :D

Huldan ja minun ruoat joskus keväällä.
Ajan ilmoittaminen siksi, että nykyään ensin mainittu ei tyytyisi tuohon määrään.

On siis jälleen tammikuu, eli Vegaanihaasteen pääpainotuskuukausi. (Haaste pyörii ympäri vuoden, mutta kaikki medianäkyvyys ynnä muu ovat suurempaa tässä kuussa) Osallistun haasteeseen jo kolmatta vuotta peräkkäin, ja jo joulukuussa olo alkoi olla jo siihen valmistautuva. Miten kivaa, että se tulee taas! Ensimmäisenä vuonna vedin sen melko tiukkapipoisesti täydelliseen "suoritukseen" pyrkien, mutta se sellainen itsensä moittiminen esimerkiksi kylässä otetusta tarjottavasta ei tuntunut hyvältä. Jatkoin haasteen jälkeen lakto-ovo-linjalla, joka taas päättyi siihen, että kaikki pavut ja kasvimaitotuotteet alkoivat etomaan. Legendaarista olikin, että aloin myös himoitsemaan pihviä ja lohkoperunoita. Raskaushan se noissa oli "syypäänä", ja elimistö kaipaili selvästi rautaa.
Mutta vauvan synnyttyä jatkoin taas melko pian kasvisruokailijana, ja oikeastaan myös kotivegaanina. Näin ollen nuo Vegaanihaasteen uutiskirjeet ja infot eivät välttämättä tuo suurta uutta, mitä nyt virkistää muistia eri aihepiireistä ja toisaalta myös innostaa testailemaan ja kokeilemaan eri reseptejä. On mukava myös lukea Facebookin keskusteluryhmästä muiden ajatuksia haasteesta. Omat painopisteet vegaaniuteen pyrkimisessä ovat ajan saatossa, siis 15-vuotiaasta lähtien, muuttuneet jonkin verran, ja on myös hyvä haastaa itseä pohtimaan asioita monelta kantilta. Niin mielenkiintoinen (ja ehdottomasti myös ahdistavakin, esimerkiksi tehoeläintuotantoa ja ilmastoasioita koskien) koko aihepiiri kaikkineen!

Vou, näitä falafelkekkereitä lisää!

Sehän on selvä, että reseptejä on tullut selailtua jälleen viime aikoina, ja vaikka välillä en malttaisi laskea puhelinta iltaisin kädestäni intoillessani eri ohjeita, niin tosiasiassa minua on pitänyt myöhään hereillä muuan tentti. Kävin ennen joulua ilmiantamassa itseni töissä, mutta samalla huomasin lääkelupieni vanhentuneen. Aikomukseni on käydä tenttimässä alue huomenna, ja olenkin lukenut alueen eri osia joka päivän kuluneena vuonna. Ja luettavaa kyllä on! Pääasiassa asiat ovat hyvinkin tuttuja käytännön töistä, joten uskon kokemuksen auttavan paljonkin. Tosin huomaan myös sykkeen nousevan lukiessani aluetta. Niin paljon muistoja ja kokemuksia on noussut mieleen eri aihepiireistä! Jostain syystä mieli täyttyy vain niistä kantapääkeisseistä, ja melkeinpä pelko nostaa päätään: miten tulen ikinä pärjäämään töissä!? Tiedän silti varsin hyvin, että olen osannut tehdä paljon oikeinkin! Yhtäältä ajatuskiemuroissa kulkee myös aivan suunnaton into ja mielenkiinto: voi että, tätä lisää! Haluan päästä näyttämään (itselleni), että minä osaan ja pystyn tähän!
Kyllä, minua pelottaa töihin paluu, vaikka keikkaillenkin.
Minua pelottaa, että mokaan, epäonnistun, en osaa ja sählään. Pelkään, että väsyn, uuvun, murehdin ja suren.
Kohtaan näitä tunteita päivittäin tenttialuetta lukiessani. Mutta mitä pidemmälle pääsen alueessa, sitä vahvempana kuulen mielessäni: sinä tulet pärjäämään hienosti ja loistavasti. Kyse on kuitenkin työstä, jossa olen iloinnut ja nauttinut, saanut haastaa itseäni ja tehdä työtä ihmisten parissa upeiden työkavereiden kanssa!
Siispä toive tälle vuodelle: keikkavuorojen alettua pidän itsestäni erittäin hyvää huolta. Hellin, suon lepoa, syön hyvää ruokaa, riittävästi, olen armollinen itselleni. Hengitän syvään ja sanon itselleni: sinusta on tähän, hyvin menee.

Mitä seuraavaksi kokkaisi tai leipoisi?

Minä äitiyden takana

Hengähdän ja iloitsen suunnattomasti hetkistä, jolloin joko saan puuhattua asioita "ikuisuus to do -listaltani" tai sitten tehtyä omia juttujani jonkun katsoessa Huldaa. Ja menee vain tovi, kun tunteet ja ajatukset ovat toisissa mietteissä. Olen ennenkin ihmetellyt, että asensiko joku minuun vauvan synnyttyä jonkinlaisen äitikapselin (tunteet ja niiden sfäärit!) lisäksi myös osion, joka laittaa ajatukset menemään aivan vuoristorataa. Ulkoisesti minusta ei sitä ehkä huomaa; viime päivinä olen innoissani mennä touhottanut ikkunoiden pesun ja raparperilahjoitusten parissa. Mutta ajatuksissa raksuttaa.

Kohti minua

No kyllä, maailmani laajenee viikko viikolta. Kun Hulda mennä tohottaa ympäri asuntoa hihkuen koiraa ja seikkailuitaan (hän viittä vaille konttaa jo!) on minun jo alettava nostelemaan tavaroita Huldan korkeudelta turvaan. Mutta samaan aikaan huomaan tytön viihtyvän jo pidempiäkin aikoja seuraten koiraa tai tutustuessaan tähän suureen maailmaan. Sen sijaan, että joutuisin turvautumaan päiväuni-aikoihin (uh, aika turha toivo) tai sitten jonkun lastenhoito-apuun, niin olen viettänyt pitkät tovit ihan Huldan kanssa kaksin puuhaten! Voi, miten kiva tunne on tullut siitä, että olen saanut jotain aikaiseksi ja - heh, mikä parasta - olen saanut ruksia yli kohtia listastani, jossa nuo asiat ovat vain roikkuneet mukana. Aikaansaavuus on kiva tunne, erittäin kiva!
Oikeastaan kirjoitan noistakin vain siksi, että en tunnu millään pääsevän eroon siitä ajatuksesta, että olisin laiska. Lapsuuden peruja. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.

Törmään tilanteisiin, jotka nostavat mieleen niitä kipeitä ja raastavia lapsettomuuden tunteita. Miten pohjattoman kipeitä ne olivatkaan, ja ovat!
Oli sitten kyse lehtijutusta, kirjasta, elokuvasta, tuntemistani ihmisistä; tunteet silti välittyvät ja nostavat taas omia tunteitani pintaan. On lopullisesti lapsettomaksi jäänyttä pariskuntaa, tulevia isovanhempia, jotka olivat jo luulleet, ettei sitä tulisi tapahtumaan. On monen keskenmenon jälkeen viime metrien raskausviikkoja, on taas niitä, jotka joutuvat luopumaan raskausajatuksesta. On sairauksien rasittamia vartaloita, raskauksia, joista ei voi vain nauttia. On kehoja, joihin on pistetty kilokaupalla hormoneja, ilman tuloksia. On plussatestejä, on myös lukemattomia pettymyksiä. On pelkoja, epäuskoa, epätoivoa, varovaista onnellisuutta, väsymystä ja itkuisuutta.
Samaan aikaan, kun itse saan lisää "vapauksia" huomaan myös pienen pelon varjostavan taustalla. Pelkään, että joudumme jossain vaiheessa itsekin siihen tilanteeseen, jossa joudumme hyväksymään, että perheemme on tässä, me vanhemmat ja Hulda.

Oma maailmani laajenee ja minun on ollut mahdollista tehdä monenlaisia asioita sekä Huldan kanssa sekä yksin. Olenkin hieman huvittuneena todennutkin aika ajoin, että onko tässä sittenkään mikään kiire toiselle lapselle. Kun taas saa tehdä omia juttuja ja kokea olevansa enemmän oma itsensä.
Mainitsin äsken ajatusten vuoristoradan. Jos pari päivää sitten olen pohtinut noita uusia lapsettomuustunteita tai raskaushaikeuksia, niin jo eilen olen taas ollut aika täynnä äitiyttä. Tai miten sen sanoisi. Surrut sitä, että eiväthän ystäväni luule, että olen enää vain "äiti" ja "vauvakuplassa", eikä päässäni liiku enää muuta, kuin sormiruokailu, kantoliinat, "Hulda melkein konttaa!" -juttuja ja kasvatuspohdintoja. Sain onnekseni ymmärrystä ja käydä keskusteluja ystäväni kanssa tähän teemaan liittyen,  ja me molemmat tuumasimme, että kaipaamme myös sitä minua ilman Huldaa. Minä kaipaan itseäni, omia juttujani, sekä sitä, että Hulda ei myöskään tule minun ja ystävieni väliin. Totta kai vauva muuttaa asioita ja totta kai vauvan kuuluukin täyttää naisen elämä ja ajatukset, mutta kaikki tuo on väliaikaista. (Itse koen kuitenkin, että olen miettinyt ja tehnyt myös muutakin, mitä suuritarpeiselta Huldalta on voinut)
On oikeastaan aika hullua, että toisaalta tekisi mieli kailottaa kaikelle kansalle olevani pahoillani kaikesta vauvahöpötyksestä, ja että kyllä minäkin olen vielä täällä. Siis MINÄ, se, joka olin aiemminkin!
Mutta sitten en kuitenkaan, sillä mitä väärää on siinäkään, että on keskittynyt vauvaan, kun hänet on vihdoin, monen vuoden jälkeen, saanut elämäänsä. Saan elää unelmaani todeksi, ja näin on nyt hyvä.

Mutta toki Huldan maailman laajetessa myös minun ja mieheni ajatusmaailmat laajenevat. Haaveet omasta ja yhteisestä ajasta lisääntyvät. Osa jo tänä kesänä mahdollisesti toteutettavia, osa hamassa tulevaisuudessa tehtäviä. Itse toivoisin pääseväni ainakin patikoimaan. Ai että, sitä retkeilyä, kuksakahveja, luonnon rauhaa ja polulla samoilua. Voin melkein jo haistaa metsän tuoksun ja kuulla tuulen humisevan puiden katveessa. Tai entäs pyöräretki! Tai ystävän tapaaminen ilman Huldaa!
Kenties minun kuuluisi tässä vaiheessa taas painottaa, että toki Huldan tahtiin jne, mutta uskon kaikkien ymmärtävän, että se nyt vain kuuluu tähän äitiysvuoristorataan, että elämää on vauvan ulkopuolellakin, eikä varsinainen henkilö äitiyden takaa ole hävinnyt mihinkään.

Siis henkilön, jonka päässä risteilevät sikinsokin niin kasvisruoka- ja leivontareseptit, vauvajutut, omat harrastukset, lantionpohjatreenit ja toiveet erkauman parantumisesta (tai pelosta, että se tulisi), parisuhdepohdinnat, seurakuntakuviot, uskon asiat, pelot mahdollisista uusista lapsettomuuskriiseistä, itsenäistymis- ja omiin vanhempiien liittyvät pohdinnat, ja - usko tai älä - ihan höttöjututkin.
No niin. Minähän varoitin. Mainitsin vuoristoradan.

Täydellinen loma

Mieheni on ollut lomalla 1,5 viikkoa, ja huomenna on valitettavasti aika palata takaisin arkeen. Emme ole lähteneet suurista suunnitelmistamme huolimatta reissuun, mutta silti tuntuu siltä, kuin olisimme käyneet vähintään pitkän viikonloppureissun ulkomailla.
Loma on tehnyt meille kaikille hyvää. Jopa niin hyvää, että Hulda keksi jokunen päivä sitten, että navallaan pyörimisen lisäksi on myös aika kätevää mennä eteenpäin. Ja nyt ollaankin ryömitty (=kiskottu käsillä itseä) eteenpäin. Keittiön kaappeihin on myös hiukan kurkittu, mutta onneksi toistaiseksi suurimman huomion kohteena on ollut hoidosta palannut koira. Sille tyttö käkättää ja kikattaa katketakseen ja istuu syöttötuolissakin kaksinkerroin taipuneena.Onhan nyt koiraa vahdattava silmä tarkkana. Hippu-koira sen sijaan on hiukan säikkynä tästä pienestä liikkuvasta ihmisestä.
Hulda on myös vaikuttanut kovasti pitävän ulkoilusta, ja onkin ollut mukavaa voida pitää tyttöä vaunujen ratasosassa istuma-asennossa, josta hän pääsee tarkkailemaan kaikkea näkemäänsä. Ja sitten unihiekan kertyessä silmiin voikin asentoa oikaista makuulle, ja matka jatkuu unen siivittämänä.
Syömiset sujuvat vaihtelevasti, jota voikin odottaa hellepäiviltä. Myös imetyskertojen määrät ovat hyvin erilaisia. Kymmenen kerran molemmin puolin silti, sanoisin. En ole jaksanut enää laskea.
Yöt sujuvat samalla tavalla; 2-10 heräämisellä.
Kaiken kaikkiaan mukavasti on kuitenkin mennyt. Pienet onnistumisen kokemukset ovat minulle olleet suuria riemuja.

Mutta tämä loma! Tuntuu, kuin olisin itsekin ollut lomailemassa muutaman viikon, vaikka kyse todella on ollut "vain" 1,5 viikosta. Tälle ajalle oli tosin ehtinyt latautumaan paineita, sillä isyysloma kului helmikuussa kaikkien sairastaessa ja miehen ensimmäinen lomaviikko toukokuussa eri osoitteissa evakossa. Nyt siis lopulta olisi aika saada perhe-aikaa. Toki koin mukavaksi vaihteluksi sen, että nyt arkea jakamassa olisi toinenkin vanhempi.

Loma on ollut täydellinen. Olemme tehneet perheenä todella mukavia ja uudenlaisia asioita, kumpikin on saanut viettää aikaa omien juttujensa parissa ja olemmepa onnistuneet nauttimaan myös kahdenkeskisestä ajasta. On ollut puuhailuja, arkisia ja sitten vähän erikoisempiakin, luovuutta, liikuntaa ja luontoa.

Olemme tehneet useita retkiä. Olemme käyneet rannalla ja kotieläinpuistossa eväiden kanssa, viivähtäneet leikkipuistossa, kokeilleet vedessä Huldan jalkojen kastamista ja oivaltaneet monella tavoin elämää ja maailmaa Huldan silmin. Onhan se aika jännää vaikka antaa kesätuulen hyväillä kasvoja tai koskettaa pensaan lehtiä. Ja miltä se järvivesi tuntuukaan! Makealta ovat myös päiväunet kesäpäivänä maistuneet lintujen visertäessä puissa.

Uusi maailma on avautunut myös minulle. Olen päässyt tekemään omia juttujani, ja jotenkin saanut kosketusta taas Omaan Itseeni, sisimpääni. Olen käynyt juoksemassa, pitkällä pyöräretkellä, saanut kokkailla, leipoa ja käyttää luovuutta keittiössä sekä käynyt myös elokuvissa ystäväni kanssa. Olen käynyt ihania keskusteluja ystävieni kanssa, osaa tavaten ja osan kanssa ääniviestitellen. Olen myös valtavan inspiroitunut ruoanlaitosta ja leipomisesta. Voisin kirjoittaa vaikka kaikista näistä, mutta tuo leffa-ilta oli sentään jotain. Meiltä kaupunkiin on matkaa puolisen tuntia, joten sekin pidensi iltaa. Minulla ei ole ollut huolta Huldan jättämisestä iskänsä hyvään hoitoon (, eikä tyttö ollut oikeastaan edes huomannutkaan poissa oloani). En oikeastaan edes miettinyt kotiväkeä keskittyessäni niin kovasti Aladdin-elokuvaan. Filmi itsessään oli vaikuttava. Toki taustalla kulkivat lapsuusmuistot, sillä olihan piirretty versio meillä yksi ensimmäisiä vhs-elokuvia. Tämä versio oli myös upea kerronaltaan, visuaalisudeltaan ja musiikiltaan, mutta lähes eniten minua puhuttelivat siinä tulleet teemat: tasa-arvo ja naisten sananvapaus. (Huh, että möyhäsin tästä aiheesta kotona vielä seuraavanakin päivänä. Onneksi sain pian ystäväni keskustelukumppanikseni, jotta mieheni ei tarvinnut enää kuunnella minua, heh.) Mutta olihan tuollainen ilta sentään jotain. Enpä ollut katsonut Huldan elinaikana vielä yhtään mitään ilman, että huomioisin vähän väliä toista.
Muutaman reissun teimme myös kaksin Huldan kanssa, jotka nekin toki olivat oikein mukavia. Onneksi ja ihanasti myös mieheni sai omaa aikaa sekä itsekseen että ystäviensä kanssa.

Parisuhteen saralla menee myös ihanasti, loistavasti ja ihan rakastuneena. 😍 Äitini katsoi Huldan perään eräänä päivänä ja me pakkasimme eväät mukaan ja suuntasimme piknikille. Miten hyvää tekikään saada viettää kahdenkeskistä aikaa! Hetkessä tiivistyi niin moni elementti, jotka olivat meille molemmille tärkeitä. Yhdessä oleminen, keskustelut, puuhailut, pysähtyminen, luonto, (ja toki eväät). Jotain on muutenkin tapahtunut tämän loman aikana, ja siitä olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Omasta voinnista ja olosta sananen.
Noh, mitä toisaalta voi tällaisen hehkutuksen jälkeen enää todeta? Voin hyvin. 😄
Itseasiassa ihanasti. Unet ovat toki aika katkonaisia ja välillä väsyttää ja pinna on kireähkö, mutta niin se vain välillä menee. Perusolo on erinomainen.

Näin toisaalta haluaisi jatkaa pidempäänkin, ja olen puolivitsillä todennutkin kirjoittavani tiukkasävyisen vetoomuksen mieheni esimiehelle, että tämä pidentäisi lomaa. Toisaalta tästä on todella hyvä jatkaa sillä, mitä olemme saaneet, oivaltaneet ja jakaneet.

P.S. Mielessäni on kovasti pyörinyt ajatus toisen blogin perustamisesta. Päässä surraavat erilaiset reseptit ja ohjeet, osa muiden ja osa luovien. Luultavasti tämän Elämänsäveliä-blogin tie alkaa olla risteyksen edessä, joskaan ei vielä perillä. Uskoisin perustamissyynä olleen lapsettomuusteeman jättäneen sen verran jälkiä, että niistä on mukava kirjoitella. Eikä sitä toisaalta ikinä tiedä, mitä sille yhdelle Pakkasukolle tulee tapahtumaan. Meillä kun on vielä yksi pakastettu alkio. Ikinä ei voi tietää, mitä lapsiasioiden kanssa tulee tapahtumaan ja ne varmasti herättävät ajatuksia.
Silti välillä tuntuu, että tekisi mieli perustaa blogi aivan eri aiheelle, jossa lapsettomuus ei olisi se pääasia (, vaikka kenties sivujuoni??).
Heitän siis ilmaan kysymyksen:
Mitä olet mieltä ruokablogin perustamisesta?
(Heti olen jo nöyristelemässä: tiedäntiedäntiedän... niitä on jo miljoona... Mutta!)

Onnea äidit, siis minäkin!

Eilen oli ensimmäinen äitienpäivä, jolloin minäkin kuuluin juhlittavien joukkoon. En vieläkään ymmärrä sitä todeksi. Aamulla tosin tirautin pari kyyneltä tyttöä imettäessäni tämän hieroessa rintakehääni kissanpennun lailla. Voi pieni kullannuppu, minun rakkaani, oma aarteeni!
Kömmin sittemmin aamupalalle ja keittiön pöydällä odotti onnittelukortti kera joskus ilmoille heittämäni toiveeni mukainen Muumi-muki (ensimmäiseni!) ja paketti. Voi miestäni! Muki lähti heti pesuun ja käyttöön ja tuumiskelin puuroa syödessäni päivän kummallisuutta ja erityisyyttä. Vauvan syötyä puin hänet vaunulenkille ja lähdimme aurinkoiseen aamuun nähdäksemme sekä järvien selällä kimaltelevat säteet että useissa lipputangoissa liehuvat Suomen liput. Juhlapäivä. Onnea äidit! Makustelin mielessäni: onnea minä! Minäkin. Minä olen Äiti. Tyttäreni äiti. Mikä kunnia.
Lenkki kulki pitkin kauniita maisemia, vaellellen eri järvien rannoilla. Linnut sirkuttivat puissa, tuuli humisi, koivunlehtien vehreys valkomustia runkoja vasten näytti niin kauniilta, keväiseltä ja tuoreelta. Kaiken uuden edessä olevalta. Raikkaalta. Olin kuin koivu uusine silmuineen ja lehtineen. Elämää jo jonkin verran nähnyt, mutta jatkuvasti monen uuden edessä. Uusia silmuja ihmetellessä, uusien lempeiden ja välillä myös ankarampien tuulien puhaltaessa.
Hulda kuului välillä lauleskelevan vaunukopastaan unen seasta. Voi, minun pieni tyttöni!
Kun sitten astelin alas viimeistä mäkeä hyristelin itsekseni ajatusta, että olen maailman parhaimmalla paikalla, enkä haluaisi vaihtaa osaani mihinkään. Miten onnekas saan olla. Uskomattomalta tuntui myös ajatus siitä, että Hulda ei tulisi olemaan vain hetkellinen ilomme, vaan jos kaikki menee hyvin (elämästähän ei koskaan tiedä), niin hän on osa elämäämme vielä vuosikymmeniä. Ei ehkä ihan perhepedissä nukkuen, mutta saamme tutustua ja tuntea häntä vielä kauan. Mikä kunnia!

Aamukahvi maistui paremmalta ;)

Kuvituskuva aiemmalta reissulta

Aamupäivä menikin sitten hiukan toisissa tunnelmissa, sillä jossain vaiheessa Huldalla vain meni hermo vähän jokaiseen asiaan, ja minun olisi pitänyt ymmärtää häntä mutta myös valmistautua lähtöön (sekä siivota innokkaan sormiruokailijan puuronjäljet tytöstä, pöydästä, syöttötuolista, lattialta ja...). Lisäksi totesin pettymyksekseni, että nettikaupasta tilaamani (ja käyttöönottopesemäni) ihanat housut eivät enää olleet ihanat, vaan kuin lokapöksyt tehden olosta rönttöisen ja nuhjuisen. Ja kun olin jo niin iloinnut "omasta olosta kivoissa vaatteissa"! Tuli siinä jo hiukan ähkäistyä vauvallekin:
"Hulda! Äitiäkin harmittaa, kun sinua harmittaa koko ajan!"
Se hetkeksi siitä seesteisestä onnellisuuskuplasta.
Vaikka sen kyllä huomasi, että Hulda oli väsynyt, sillä uni voitti saman tien, kun auto käynnistyi.

Teimme vartin verran matkaa vanhemmilleni äitienpäivän viettoon, ja mietin ajon aikana, miten toimisin turvatakseni Huldalle riittävät unet. Isälläni on liikuttava tapa kopata tyttö saman tien matkaansa kaarrettuamme pihaan ja hän ryhtyy yleensä heti riisumaan vauvaa ulkovaatteista. On niin innoissaan lapsenlapsestaan.
Lopulta keksin siirtää tytön varuilta mukaan ottamiini vaunuihin ja yrittää jatkaa tämän unia ulkona. Pieni havahtuminen siirrossa kävikin, mutta mikäs raikkaassa ulkoilmassa nukkuessa! Niinpä saimme ruokailla kädet vapaina - hieman erikoista kieltämättä! Aikanaan Hulda ilmoittikin varsin tomerasti olevansa jo hereillä ja hetken heräilyn myötä korvasta korvaan ulottuva hymy ja tarttuva naurun käkätys suunnattiin molemmille isovanhemmille ja leikit maistuivat taas.

Aikanaan pakkasimme tavaramme ja ajelimme takaisin kotiin, jossa mieheni jo odotteli töistä päästyään. Hän oli tuonut minulle myös ruusukimpun, joka ei olisi voinut olla täydellisempi! Niin kaunis! Avasin myös hänen aamulla jättämänsä paketin, jonka sisältö oli myös todella ihana.
Hetken aikaa tytär ja isä ehtivät leikkimään, ennen kuin oli taas pukeuduttava lähtöön. Mies oli nimittäin halunnut yllättää minut ja juhlistaa ensimmäistä äitienpäiväämme. Oli varannut oikein pöydän ravintolasta. Siellä meitä sitten odottikin pöytä, jonka päässä odotti syöttötuoli. Miten sekin hiveli mieltä. Ruokailuhetki sujui oikein mukavasti, ruoka maistui, Hulda seurasi silmä kovana ikkunasta vilistäviä autoja ja ohikulkijoita, minullekin järjestyi tarvittaessa maidottomia vaihtoehtoja ja mekin ehdimme miehen kanssa hiukan keskustelemaan muistakin, kuin päivän polttavimmista puheenaiheista. Sovimme ravintolaan kävellessämme, että nyt emme keskustelisi putkisaneerauksesta, muutosta, tuleviin vohvelikekkereihin suunnittelemastani menusta, Huldan seuraavista hankinnoista emmekä pohtisi mitään negatiivista. Ja niin olimme ja rentouduimme.

Valkolupiinitempeä kera monien kasvisten

Lakritsimousse vadelmasorbetilla ja marengilla

Äitienpäivä sisälsi siis monenlaisia juhlallisuuksia. Illalla, miehen hierossa vielä erittäin jumissa olevaa yläselkääni tuumasin, että tämä tuntuu jo ihan liiallisuudelta. En vieläkään pystynyt uskomaan, että minuakin muka juhlistettiin päivän aikana!
Päivän päätteeksi olisin kovasti halunnut hehkuttaa kokemuksiani somessa, mutta mielessäni risteilivät monenlaiset pohdinnat: aiempina vuosina tämä päivä ja nuo nimenomaiset hehkutukset olivat olleet kuin suolaa haavoihin; haluaisinko olla lisäsuola? Toisaalta tämä on minun elämäni, eikä minun tilanteeni ole keneltäkään toiselta pois. Päivä tuntui myös niin epätodelliselta ja hämmentävältä, joskin niin onnelliselta ja uskomattomalta, että halusin myös pitää sen meidän omassa perhekuplassa.
Lopulta päädyin jakamaan pienen osan päivästä, ja sekin tuntui omituiselta. Ikään kuin valehtelisin. Vaikka kuvassa olevat tyttäreni ja kukkakimppu olivat täyttä totta, ja ohimenevää näistä olivat vain nuo kukat. Tyttäreni on kuin uusi lahja joka päivä.
Luettuani Facebookin vertaistukiryhmää, huomasin varsin monen jakavan kokemuksen: lapsettomuuden varjo ja identiteetti on tiukassa. Saamaansa onnea on vaikea ymmärtää todeksi.

Tänään tuo lahja on herättänyt minut jo kello 5. Pieni möngertäjä, jolle uni lopulta maittoi taas, mutta joka oli saanut minut hereille. Ei se mitään; aamupala omassa rauhassa teki ihan hyvää.
Rohkenin lopulta täyttää myös Kelan hakemuksen kotihoidontuesta. Laskin Huldan ikävuosia vuosilukujen kera. Huh heijaa! Tuntui hurjalta, mutta toisaalta myös rauhoittavalta virallistaa yhdessä tekemiämme päätöksiä noiden asioiden suhteen.

Tietyllä tavoin tuntuu, kuin olisin astunut uuteen aikakauteen. Pieni vauvani, se joskus kolmikiloinen, on jo erittäin eloisa, höpöttelevä, toimiva ja tekevä (joskin vielä todella tarvitseva). Moni asia on selkiytynyt ja helpottunut, ja moneen asiaan on tullut varmuutta ja luottamusta. Toki uusia juttuja tulee vastaan; nytkin jo hiukan mietiskelen auton turvaistuinta ja pohdinpa jälleen sitä, kuinka osaan pukea Huldalle sopivia vaatteita. Ja sopivista vaatteista puheenollen: tuo pitkä tyttö on kohta niin pitkä, että uusille vaatteille alkaa tulla iso tarve ja vanhoja on todellakin laitettava pois!

Pitkään ajatukset pyörivät myös työn parissa ja olo oli jotenkin sellainen "valmiusasennossa" koko ajan. "Äitiysloma loppuu kuitenkin kohta!!! Ikinä ei tiedä, mikä meidän tilanne on!"
En oikeastaan miettinyt noin edes kovin selkeästi; jotenkin vain sellainen täysoleminen kotona oli kateissa, nyt sen huomaan. Mutta kotihoidontukihakemus on nyt tehty, ja luulisi olevan aika rentoutua sen suhteen.
Oma olo on myös mietityttänyt, hämmentänyt, huvittanut ja hiukan ärsyttänytkin. Ystäväni totesikin eilen, että oireeni kuulostavat aivan siltä, kuin olisin raskaana. Ja siltä ne todella kuulostavatkin ja etenkin tuntuvat.
Kaikki alkoi muutaman viikon ihmeellisestä herkistelystä. Milloin mikäkin tuppasi itkettämään tai ärsyttämään. Kova väsymys iski päälle, mutta myös omat yöheräilyt Huldan lisäksi, jolloin oli käytävä vessassa, juotava vettä ja jopa syötävä hiukan. Nälkä on tuntunut vaivaavan jatkuvasti. Ja mihin lie liittynyt, mutta pahoinvointia on ilmennyt myös, niin yöllä kuin päivällä, ja joskus vain valjummin heikotusta. Ja entä se sulkasato! Jos jonakin päivänä pohdin hiusten värjäämistä, niin useammin tuumin, että kannattaako tuota, kun hiukset tippuvat kuitenkin pois. Vaihtelevasti olen myös horkassa ja toisessa hetkessä kuumuus ja hiki puskevat läpi. Mutta kaiken syynä ovat kuulemma hormonit. Imetän Huldaa edelleen vauvantahtisesti (suunnilleen 8-10?? kertaa päivässä), eivätkä kuukautiseni ole vielä alkaneet.
Raskauteen en usko (vaikka ihanaahan sekin olisi), sillä jotekin vain... no... Raskaus ja ylipäänsä normaali hormonitoiminta luultavasti kiertävät minut kaukaa.

Paljon siis kaikkea uutta. Hulda mennä möngertää kohta kovaa kyytiä eteenpäin ja vetelee puuroa ja ruokaa innolla. Minäkin koen olevani uuden edessä. Tavallaan mitään ei ole tapahtunut, mutta silti pilkahduksia omasta olosta on ollut havaittavissa. Tai sitten se on vain se uusi keltainen neuletakkini, joka on myös vaikuttanut asiaan. Niin tai näin, niin uuden edessä olen.
Kuin se koivu kirkkaan vihreiden lehtiensä kanssa.

Asioita, joita ei tarvitsisi vielä miettiä

Työasiat ovat pyörineet paljon ajatuksissani viime viikkoina. Toki ne olivat olleet "taustalla" koko ajan kärkkyessäni erästä työpaikkaa, ja etenkin sen jälkeen, kun toimi tuli lopulta hakuun. Nyt olo oli paljon levollisempi, kuin esimerkiksi syksyllä. Nyt olin jotenkin paremmin sinut ajatuksen kanssa, jos en saisi paikkaa; olisinhan silti edelleen maailman parhaan "työnantajan" leivissä täällä kotona, eikä mikään vielä muuttuisi. Mutta kyllähän se työ oli koko ajan mielessä, kun tavallaan kyttäsin puhelinta. Tai en kytännyt, mutta... Mielessä se silti oli. Onneksi meillä oli perheenä niin ihania päiviä, että vaikka kutsua työhaastatteluun ei tullut, ja se kirpaisi, niin oma perhe oli kaikista suurin ilo ja onni. Jätin asian sikseen.

Sitten tapahtui pari kohtaamista entisten työkavereideni kanssa, saivat ajatukset taas pyörimään työasioissa, haikein, katkerin, surullisin, hämmentynein, turhaantunein ja toisaalta lopulta myös avoimin mielin. Sisu ei anna periksi vain lähteä vakipaikastani, sillä aion yrittää siellä sitten, kun jossain vaiheessa palaan. Kaipuu olisi entiseen työpaikkaani, jonne voisin keikkailla jossain vaiheessa. Toisaalta mielen taistossa yrittää jyrätä myös ikävä ajatus ammatti-osaamisesta. "Ne ovat vain tyytyväisiä, kun pääsivät susta! Siellä on niin paljon parempia!"

Haluan kuitenkin luottaa siihen, että asiat järjestyvät hyvällä tavalla. Jonkin aikaa asioissa tulee varmasti pyörittyä. Toisaalta tänä aamuna herätessäni oli ajatuksissani uudenlainen, vapautuneemman kaltainen pohdinta: mitä, jos paikka ei oikeasti olisikaan enää se, mihin haluaisin palata?
Nyt kysymyksellä oli uusi sävy, ei pakon alla, nurkkaan ahdettu, "itsepä pilasin kaiken" -ajatuksella ryyditettynä. Nyt kysymys oli täysin avoin, vapaa muista tunteista.
Se vain kysyi: "Entä, jos minä en haluakaan palata sinne enää? Entä, jos haluan todella tehdä jotain muuta?"
Iso muutos täytyy käydä myös ammatti-identiteetissäni. Enhän ole tehnyt muuta, kuin tietyn potilasryhmän kanssa töitä. Mikä sitten olisin? Mikä on ammatti-identiteettini?

Näitä asioita ei todella olisi tarve miettiä. Mutta joskus joku asia vain jää painamaan mieltä, vaikka kuinka olisi onnellinen tästä elämäntilanteesta ja hetkestä. Olen kyllä. Mutta en ole myöskään "äitirobotti", joka kykenee vain yhteen "moodiin". Viime aikoina olen ajatuksissani seikkaillut niin entisessä elämässäni, työelämässä että äitiyden hetkissä. Viime päivinä olemme joutuneet pohtimaan myös ihan käytännön ratkaisuja asuntoomme tulevan putkisaneerauksen vuoksi. Huh, kolme kuukautta niin, että useiden työpäivien aikana ei tule vettä. Minä, vauva ja koira. Ou jea.

Mutta onneksi elämä on käytännössä kuitenkin ihanaa. Pinnan alla välillä velloo erilaisia ajatuksia, mutta miten hauskaa on sitten vain puuhata ja tehdä muuta. Käydä uudelleen vauvauinnissa, nyt Mumma (äitini) mukana. Opetella lisää syömisistä, tehdä lisää soseita. Tai sitten ihan vain leipoa koko päivä! Mten nautinkaan saadessani pitää eilen Nosh-vaatekutsuja. Nautin siitä, että sain selailla toinen toistaan ihanampia reseptejä ja sitten toteuttaa niitä joko Hulda kantorepussa tai sitten äitini kanssa vaunulenkillä. Sanoinko jo, että niiiiin nautin?
Olin lisäksi ottanut oikein mieluisan teeman, ja leiponut kaiken vegaanisena. Miten ihana juttu olikaan, kuinka hyviä ohjeita nuo olivatkaan! Suuret kiitokset siis Viimeistä murua myöten -, Urbaanivegenda- ja Ruokakonttuuri-blogeille! Myös Chocochili on minulla runsaassa käytössä, mutta nyt en leiponut sieltä mitään.

Ilta oli ihana, tupa täynnä upeita naisia, neljä söpöä vauvaa ja kivoja vaatteita. Toki oma huomioni meni vauvan kanssa olemiseen, mutta hauska mieli jäi illasta. Tällä kertaa olikin kiva saada tilattua jotain Huldalle; viimeksi en tainnut löytää mitään. Vuosi sitten rohkenin tehdä ensimmäiset hankinnat emännöimilläni kutsuilla. Pohdiskelin vaatteiden esittelijälle (työkaveri-ystävälleni) haluavani tilata pari bodya "ystäväni tulevalle vauvalle". En uskaltanut vielä kertoa, että kyse oli omasta pienestä vauvanidustani. Tilanne oli tuolloin, naistenpäivänä, suunnilleen rv 6. Mutta sen oli kuulemma nähnyt kasvoistani. Ja nyt Itu sai olla mukana kutsuilla!

Aika näyttää, mihin elämä kuljettaa.
Luotan asioiden kuitenkin järjestyvän.

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 3

Voida olla oma itsensä

Olin alkuviikosta Huldan kanssa kummireissulla. Siinä tytön pitäessä omaa juttuaan keskustelimme ystäväni kanssa niin ekologisista pohdinnoista, elämästä, ruoanlaitosta, liikunnasta kuin reissaamisesta (vain muutaman mainitakseni, heh). Siinä sitten kovasti komppasin ystävääni hänen tokaistuaan, että nyt on rauha siitä, millaista elämää hän saa elää. Nyökyttelin mukana. Jep, sama tunne itsellä. Totesimme molemmat, että vaikka monenlaisia polkuja, kokeiluja, haaveita, seikkailuja, epävarmuuksia, onnistumisia, saavutuksia, rohkaistumisia ja pohdintoja on kumpikin elämänsä varrella tullut tehneeksi ja kokeneeksi, niin nyt on hyvä näin. On tullut rauha ja levollisuus monesta asiasta. Ja toisaalta myös vapaus. Hellittäminen ja vapaus siitä, että joku asia ei ole oma juttu tai tietyllä tavalla ei tarvitse tehdä. Ja sitten toisaalta: näin saan tehdä, tätä mieltä minä olen.

Tietenkään elämä ei muutu kerta laakista pelkäksi onnellisuuden ja tyyneyden tyyssijaksi heti, kun ikävuosissa siirtyy 30 puolelle. Mutta jotain perää on siinä, mitä aikanaan kuulin tuttavaltani, että uudelle vuosikymmelle siirtyessä jonkinlainen epävarmuus vähenee. Ehkä kyse on osittain elämän tasaantumisesta opintojen oltua ohi, monen vakiinnuttua parisuhteeseen, lasten kanssa, tulee talo, koira, auto ja vakityö. Mutta vaikka ihan samaa rataa nuo konkreettiset asiat eivät ole omalla kohdallani tulleetkaan, niin levollisuutta ja hyväksyntää olen saanut elettyä elämää kohtaan. Olen viime aikoina muistellut vuotta 2017, jolloin olin vielä 29-vuotias. Silloin kävin monia isoja juttuja läpi, reissasin Kanadaan (ja kävin aikamatkaa vaihtarivuoteen ja sen jälkeiseen 11 vuoteen liittyen) ja kävin itkemässä Lapin tuntureille kompastuskiviäni. Vuosi huipentui 30-vuotisretrojuhliini, jolloin vielä kerran elin teinivuosina ihailemaani 60- ja 70-lukujen kulttuuria kera rakkaiden ystävieni. Sen jälkeen tuli olo: "Kiitos tähänastinen elämäni, olet ollut hyvä. Nyt kääntyy uusi sivu." Ja niinhän siinä kävikin.

Raskaus ja vauvan tulo totta kai ovat aivan totaalimuutos, se nyt on selvä. Mutta olen huomannut muutakin. Tietynlaiset suuntaviivat, arvopohja, elämäntyyli ja tavat ovat alkaneet vakiintua ja hahmottua. Huomaan, ettei minulla ole tarve sinkoutua tyylisuunnista tai elämäntavoista toiseen, vaan ennemmin kaikenlaisen pohdintaviidakon keskeltä huomaan tarttuvani niihin juttuihin, jotka ovat olleet itselleni jo pitkään, osa jo nuoruusvuosista lähtien tärkeitä. Nyt ne vain ovat saaneet syvempää ja laajempaa merkitystä ja varmuutta. On kiva huomata tuollaista ja rohkaistua myös tekemään asioita sen mukaan. Minä saan olla tätä mieltä ja toimia näin.

Melko ympäripyöreitä pohdintoja, osaan sisältyy paljonkin konkreettisia juttuja. Se rauha kuitenkin on oleellisin. Minusta on esimerkiksi tärkeää kierrättää, suosia ekologisia pesuaineita ja kosmetiikkaa, valita mahdollisimman paljon kasvis- tai vegaaniruokavaihtoehtoja, suhtautua ja kohdata ihmisiä tasa-arvoisesti ja pohtia perheemme ratkaisuja näiden asioiden pohjalta. Toki ilmastoasiat ovat päivän juttu, ja minulle ne ovat olleet tärkeitä jo vuosia. Minusta on hienoa, että niistä puhutaan entistä enemmän, ja olisikin hyvä muistaa, että yksikin teko on enemmän, kuin ei tekoja yhtään. Meille nämä arvot ovat tulleet tärkeämmiksi, ja ne ovat oman pohdintamme ja elämänkokemuksemme myötä muodostuneet. Nautin luonnossa olemisesta ja retkeilemisestä, mutta on minulla myös se toinen, sosiaalinen sekä "materialistinen" puoli. Samaan aikaan haluaisin jo suunnitella seuraavaa Lapin vaellusta, mutta myös päästä maistamaan pinnalla olevaa smoothie bowlia tai hipelöimään astioita miettien uuden astiaston keräämistä. Toisaalta näiden ei myöskään tarvitse olla toisiaan pois sulkevia asioita.

Olen kokenut, että minua ei ole lapsuudenkodissani ihan kauheasti kannustettu omaan pohdintaan. Veikkaan sen juontavan juurensa maaseudun voimakkaan työkeskeisestä ja patriarkaalisesta kulttuurista. Ei siellä ole ollut aikaa ennenkään pohtia tunteita ja mietteitä, tyttöjen varsinkaan. Mies on perheen pää ja määrää kaapin paikan. Olkoonkin, että minä esikoisena olen päässyt melkoisen hienoihin seikkailuihin isäni kanssa ja hänen kanssaan olen myös saanut käydä monenlaisia keskusteluja. Siis minun, ei veljeni kanssa. Tavallaan olen saanut paljon esimerkkiä siitä, että jokainen saa ja voi tehdä omat ratkaisunsa. Silti koen, että isäni on ennemminkin kaivannut kuuntelijaa tasa-arvoisen keskustelukumppanin sijasta. Se tietynlainen sukupolvesta toiseen toistunut "työ on ihmisen mitta" -mentaliteetti on vain toistunut, ja harrastuksiin kannustamisesta huolimatta olen kokenut itseni liian herkäksi, luovaksi ja jotenkin oudoksi.

Joku saattaa nyt miettiä, että miksi oikein alleviivaan joitakin asioita, miksi pyörittelen näitä aina. Ikään kuin yrittäisin vakuutella koko ajan jotain. Ehkä yritänkin. Huomaan itsessäni olevan kovin itsepäisesti se pieni kiltti tyttö, joka yrittää miellyttää kaikkia, etenkin omia vanhempiaan. Ehkä sinussakin asuu samanlainen pieni kiltti tyttö tai poika? Olen pitkään potenut huonommuutta siitä, että muka vieläkin kipuilen ja olen epävarma, kun taas kaikki muut seisovat jo vankasti omilla jaloillaan ja ovat tasapainossa sen kanssa, mitä ratkaisuja ovat itse tehneet ja tekevät verrattuna omiin vanhempiinsa. Mutta en aivan jaksa uskoa tuohon. Siksi kirjoitan näistä asioista. Selventäen itselleni ja ehkä kirjoittaen epävarmuuksista, joista joku muukin koettaa sinnikkäästi päästä eteenpäin. Todeten lempeästi itselleni: "Hei Sinä. Sä oot just hyvä noin, anna mennä vain. Toimi vapaasti arvojesi mukaan."

Rönsyilyt sikseen. Luultavasti Hulda tulee käymään elämässään omat kipuilunsa, mutta sen toivoisin, että hänellä olisi vapautta ajatella itse.Tuohon kannustamisen oppii varmasti elämällä ja esimerkkiä antamalla. Ei meidän vanhempina tarvitse kaikkea ottaa mukisematta vastaan, mutta voisimme sen sijaan keskustella asioista. Haluaisin kuulla Huldan mielipiteitä asioista, joita hän on pohdiskellut tai miten hän on joihinkin ratkaisuihin päätynyt. Voi hyvinkin olla, että osa ratkaisuista ei ole meille aina mieleisimpiä, mutta kun vain osaisimme antaa hänelle tuonlaista vapautta. Aina ei todellakaan tarvitse toimia niin kuin aina ennenkin. Vanhemmat eivät ole aina oikeassa. Koko elämä on meilläkin oppimista.

Vapaus ajatella ja pohtia. Vapaus olla oma itsensä, ei vanhempiensa jatke. Sitä toivon tyttärellemme ja meille itsellemme.

Kuvat perhepäiviltämme, joiden miettiminen saa minut vieläkin kovin onnelliseksi