Nyt tuntuu, että käsillä on niin paljon henkisesti käsiteltäviä asioita, että olen alkanut epäilemään omaa jaksamistani. Edellä kirjoitettu lause kuulostaa ja varmasti onkin aika väkinäinen lause, mutta niin on helpompi kirjoittaa kuin lause "en varmaan jaksa tätä kaikkea".
Sisu, ärsyyntyminen omasta itsestä, pelko epäonnistumisesta, "liian helpolla pääsemisestä" ja muut ihastuttavat ajatukset ja syytökset estävät sanomasta suoraan, kuinka uuvuttaa.
Kamelinselän katkaisi eilen tieto, että tänäinen työpäivä olisi ollut taas sarjassamme "Elämäni heittopussina osa 674". Kun olin jo koko viikon harrastanut sitä. Tuntui, että pää oli jo nyt niin kuormittunut monesta asiasta, että tuossa tuli raja vastaan. Tiedän, että olisin pärjännyt. Tiedän, että kaikki olisi mennyt hyvin. Mutta tiedän myös, että olisin ollut aika kuollut päivän jälkeen.
Mitä tähän voi suomalainen "työ miehen tiellä pitää"- ja "ei se leipä tekemättä tule" -mentaliteetti tähän tuumata? Ja kun samaan soppaan heitetään pari kiloa auttamisenhalua sekä tietoa siitä, että tekijöitä ei ole jonoksi asti, niin siitähän vasta keitos saadaan aikaan. Ja kyllähän nyt vain pitäisi pärjätä. Jätetään se uni vähemmälle, eihän se vie kuin aikaa, eikö?
Olen tottunut ajattelemaan, että en ole vielä käynyt läpi varsinaisesti mitään lapsettomuushoitojen tuskaa ja uupumusta. Vaikka aikaa on kulunut lapsettomuusdiagnoosista jo reilu 4 vuotta. Ja että meille on kokeiltu jo tabletteja. Ja kolme ovulaation induktiota. Kaikki muu aikahan on ollut vaan odottelua.
Ei meillä ole ollut keskenmenoja, ei koeputkihedelmöityksiä, ei dramaattisia onnistumisia tai epäonnistumisia.
Ei. Me olemme vain odotelleet, ja siinä sivussa olen pistellyt itseeni lääkkeitä, ottanut hiukan pulttia joistakin asioista ja käynyt polilla.
Ja me odotellaan edelleen. Sain puhelun eilen polilta, ja selvisi, että lähete ivf-hoitoihin on nyt tehty. Eli TÄSTÄ puolen vuoden päästä seuraaviin kuukautisiin voidaan ajatella ensimmäistä ivf-hoitoa. Odotellaan siis vielä pidempään, kuin luulimme.
Olemme menossa viikonloppuna sukuloimaan mieheni sisarusten luo. On se mukavaa, mutta huomaan lievää ahdistusta. Mitä nuo lapset ovat minulle? En ole heidän tätinsä, en mitään. Yhdelle sentään kummitäti. Nyt en ole edes sairaanhoitaja, jonka roolin taakse voisin piiloutua, suojautua omilta tunteiltani.
Myös odotettu matkani lähestyy kovaa kyytiä. Eilen countdown oli kolme viikkoa. Olen saanut viikon sisään kuulla erilaisia juttuja perheen menneistä vuosista ja tapahtumista. Olen ollut todella järkyttynyt joistakin asioista, ja niissä on ollut käsittelemistä. Lisäksi sain eilisaamuna vielä pommin perheen äidiltä: hän on juuri saanut rintasyöpädiagnoosin. Hoidot ajoittuvat juuri vierailuni ajalle.
Käsittämätöntä! Kuinka yhteen perheeseen voi ahtaa niin paljon surua, murhetta ja sairautta?!
Pohdimme perheen äidin kanssa sitäkin, että oli varmasti tarkoitus, että tulen käymään nyt. Niin. Olin kyllä kokenut vahvasti, että nyt on aika. Nyt tai ei koskaan. Mutta enpä ollut yhtään miettinyt pienessä mielessäni, että se voisi olla viimeinen tilaisuuteni.
Moni asia on nyt auki. Pidin tänään huilipäivän, sillä voimat tuntuvat olevan nyt vähissä. Varasin työterveyshoitajalle aikaa, jotta saisi vähän selkeyttä jatkoihin.
Eihän se syöpädiagnoosia poista, ei anna meille lasta, ei lyhennä odotusaikaa, ei peruuta Lontoon terrori-iskua, ei hidasta ilmastonmuutosta, ei paranna osteoporoosia, ei käytännössä tee mitään konkreettista, mutta kokeillaan. Jospa joku solmu aukeaisi.
