Maadoittavia ajatuksia

Jotain lähti aukeamaan viime kirjoitukseni jälkeen. Kuin jotain olisi päässyt virtaamaan vapaammin.
On näin sivumennen aika hauskaa huomata, kuinka erilaiset keinot helpottavat henkistä oloa. Milloin se on jonkin tekemättömän työn tekeminen (esim viikkosiivous, ikkunoiden pesu, kukkien laitto tms), milloin luonnossa liikkuminen tai retkeily, milloin kirjoittaminen, soittaminen, tanssiminen, liikunta tai ystävän kanssa keskusteleminen. 
Mutta elämä on monen asian summaa, ja luulen olevani vain jonkinlaisessa itsetutkiskelun prosessissa monin eri tavoin, joten kirjoittaminen ja tämän lapsettomuusteeman purkaminen on ollut yksi keino keventää oloa (tai saada jotain liikkeelle olossani).

Oli myös aika mielenkiintoista havaita vauvanpäivän iltapäivällä, että totta tosiaan; myös minulla oli perhekerhossa vauva mukana. Mieli on kyllä jännä. Vaikka en sitä aktiivisesti mietikään, niin jotenkin se "lapsettoman identiteetti" puskee ihan hassusti pintaan. Ja samalla olen kyllä niiiiiin lasteni kanssa puuhailemassa ja tekemässä. Ja toisaalta: elämä on vain niin kivan intensiivistä, että ihan hirveän syvällisesti ei kaikkea ehdi ja jaksakaan miettiä.

Se, mikä nyt ajoi minut kirjoittamaan, liittyi siihen ohikiitävyyden ajatukseen. Kuinka nopeasti tämäkin vauvavuosi on mennyt; paljon esikoisen vauvavuotta nopeammin! Miten nopeasti aika ylipäänsä nyt kulkee! Perhekerhossa moni kuului pohtivan sitä, kuinka ihanaa ja onnekasta on saada olla kotona lasten kanssa. Se jotenkin pysäytti, koska se on myös oma ajatukseni. Se oli myös muistutus, lempeä kuiskaus, että nyt ollaan niin tärkeän äärellä. Tämä on vain pieni hetki elämästä vain. Tosi paljon koen kyllä nauttivani ja "herkisteleväni" lasten kanssa vietettyjä hetkiä, mutta havahduin siihen ajatuskehään, joka on huomaamatta hääräillyt taustalla: milloin lähden keikkailemaan, miten pitkään olen hoitovapaalla? Kuinka kauan imetän Tähti-vauvaa (ainakin vuoden), milloin voisi ilmoittautua taas alkionsiirtoon?
Mikä ihmeen kiire ihan oikeasti on? (Siis poislukien taloudellisen tilanteen, jos se aikaistuttaa töihin paluutani.) 

Tavallaan tuo ajatus oli jälleen niin tärkeä, maadoittava havahduttaminen. Nyt minulla on nämä maailman tärkeimmät ja rakkaimmat aarteet. Nyt ei muulla ole merkitystä. En saa tätä aikaa enää takaisin, kävi tulevaisuudessa miten vain. Ei minun ihan oikeasti tarvitse vielä hätäillä töihin paluuta, edes keikkailun merkeissä, koska se puhkaisee eräänlaisen kuplan. Ja mitä kolmanteen lapseen tulee... Ei meillä ole kiire. Nyt aikani on Huldan ja Tähden. 

On ihan totta hassua sanoittaa päivänselviä (??) ajatuksia, huomata tällaisia, vaikka samaan aikaan koen tehneeni ja saaneeni kokea ihania juttuja. (Tämä tarkoittaa myös sadekelillä ikkunoiden pesua, väsymyspäiviä ja sen sellaisia. Mutta on toki päiviä, joista en tykkää yhtään, joskin yleisesti ottaen niitä on aika vähän.) Ehkä tämä oli hyvä muistutus hetkeen keskittymisestä. Aika ja energia saisi olla pääosin siinä, ei menneissä jutuissa, tulevien suunnittelussa ja sellaisissa.

Ja sanoista tekoihin: Hulda kovasti kaipailee minua nukuttamaan häntä, kuten niin monena muunakin iltana. Sinne siis.💓

Valmistautuminen kolmanteen pakastealkion siirtoon

Oma sisäinen maailmani on niin täynnä kaikenlaisia tapahtumia, tekemistä, aisteja, tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja vaiheita, että joskus tekisi ihan hyvää hengähtää hetki. Monin tavoin hyviä viikkoja nämä ovat olleet kuitenkin, mutta huomaan, että reagoin vahvoihin tunteisiin nukkumalla levottomasti tai jossain kohti ainakin väsähtäväni. Vaikka toisaalta ei olekaan mikään hätä. Mieli vain on aika täynnä.

Aikaan on mahtunut onnistumisen kokemuksia, hyviä ja koskettavia kohtaamisia sekä arvostavia hetkiä töissä, retkiä ja ulkoilua, hiekkalaatikon ja terassin laittoa, kasvatuksellisia pohdintoja, kerhon päätöstä (heh, ihan kuin koulun kevätkauden päätös -olo, vaikka mitään kevätjuhlia ei ollutkaan), perheaikaa sekä parisuhdeaikaa. Edellisen pettymyksen tiimoilta puhisin, että meidän on pakko saada joku hetki aikaa olla yhdessä. Tähän mennessä olemme pyytäneet lastenhoitoapua vain työvuoroja varten, mutta nyt tuntui jo aika pakottavalta saada muutakin aikaa, kuin Huldan höpötyksen keskellä puhutut arjen jutut. 

Ihan ensimmäinen ajatus oli mennä hotelliin yöksi, syödä ihana aamupala ja kierrellä kaupungilla. Mutta se vaihtui aika pian haaveeseen retkipäivästä. Mutta sääennusteet vaihtelivat päivittäin, ja vielä keskiviikko-iltana nurisimme, että voi eiiii... mitä oikein tekisimme. Hotellin hylkäsimme jo toistamiseen ja edessä oli sitten kompromissilta tuntuva päiväreissu Tampereelle. Ei sillä, minähän sinne kyllä olin kovasti halunnut, mutta retken peruuntuminen harmitti. Heräsin torstai-aamuna ja ensimmäinen ajatus oli tarkistaa sää. Pilvistä!! Maltoin hetken odottaa ennen miehen herättämistä. Edellisen päivän vatvomisen ärsyttäminen vielä mietitytti, mutta ei meidän silti tarvinnut kovin paljon miettiä, kun olimme jo kasaamassa kamppeita kasaan. Me todellakin lähtisimme retkelle! Emme haaveilemalle Repovedelle, mutta retkelle kuitenkin. Ja se vasta olikin ihana päivä. Vuoroin hihkuin ja huokailin, kuinka i-ha-naa oli. 

Torstai-iltana huomasin jo oloni kiristyvän, vaikka elämä toki pyörii koko ajan niin, ettei liikoja ehdi pysähdellä miettimään. Mutta vaikka perjantaina mitään ei vielä tapahtuisikaan, niin olisihan se taas yksi konkreettinen juttu eteenpäin. Eilen oli polikäynti kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Käynti itsessään oli hulvaton. Nauroimme ties mille jutuille, ja minua huvitti sekin, kun lääkäri hihkui:
"Oi, miten kaunis kohdun limakalvo! Kato nyt!"
Juuuuu, kyllä kyllä.
Eli siirtoa varten kaikki on niinkuin pitääkin. Ehdin ilmoittamaan tuloksen sitten juuri ennen polin kesätaukoa. Kyselin jo valmiiksi syksyä ja sen aikatauluja, joskin tarkistan ohjeistukset kesälle vielä erikseen. Ajatuksissani olen jo syksyn siirroissa.

Lähdin polilta takaisin autolle ja huomasin yhtäkkiä harteillani olevan taas muutama kymmen kiloa painoa lisää. Väsymys ja ahdistus iskivät ihan yllättäen. Nyt se ruljanssi taas alkaisi. Tai se hiljainen, mielen tasolla käytävä toivon ja epätoivon tunteiden vyöry. Mietin jo valmiiksi, että tuleva kesätauko tulisi meille niin tarpeeseen ja tekisi valtavan hyvää. Mutta ahdisti se, millainen tunnemyräkkä sitä ennen oli käytävä. Jossain kohti iskisi taas se hölmö ja hyödytön spekulointi, jos pp4 tai pp11 tuntuisi jo jotain... ja sitten se viimeisin hyökyaalto, Suuri Pettymys. 

Myöhemmin päivällä sain soiton yliopistosairaalasta. Lugesteron alkaa maanantaina ja siirto on jälleen perjantaina 28.5. Samoissa viikonpäiväsykleissä siis mennään, kuten edellisinä kertoina, ja veikkaukseni osui oikeaan. Onneksi toisaalta perjantai, sillä torstaina lopetan yövuorot. Olisi ollut aika karua jatkaa siitä muutaman tunnin päästä ajamaan sairaalaan siirtoa varten. Nyt tosin tuntuu, että vielä vuori olisi kiivettävänä siirtoon juuri kahden yövuoron vuoksi, mutta meneepä aika aikalailla yövuorosumussa.

Osittain onkin erikoista, kuinka sitten samaan aikaan iloitsee, kuinka helppoa 2,5 vuotiaan kanssa on mennä ja touhuta. Osin jopa huokaisee, että miten onkin niin kivaa ja mukavaa! Ja sitten samaan aikaan kaipaa sydänjuuria myöten sitä, että voisi saada vielä toisen lapsen.

Kohti uutta koitosta

Joulu- ja tammikuu ovat menneet pitkälti töiden merkeissä - jomman kumman. Nautin ja iloitsin aivan valtavasti jouluisista asioista, ja kun vuosi ja kuukausi vaihtuivat tammikuuksi 2021 olin hiukan vastahakoinen. Ei vielä! Joulua on vielä jäljellä vaikka kuinka! En ole valmis! Ja sitten kuitenkin samaan aikaan olin intoa täynnä: jes, voin vihdoin aloittaa keltarauhashormonin. Olin kuullut tämän jouluaatonaattona, ja kieltämättä kaikki aikataulut saivat oloni malttamattomaksi. Keltarauhaskuuri olisi  ensimmäinen etappi kohti tammikuun IVF-hoitoa. Jostain syystä tuollaisen kymmenen päivän kuurin aloittaminen oli iso juttu, vaikka ei todellakaan tarkoittanut tai luvannut vielä yhtään mitään.

Samanmoisia tunteita minulla on huomista koskien. Huomenna nimittäin olisi polikäynti, jossa ultrattaisiin tilanne ja kuulisin konkreettisia aikatauluja. Aloitanko pistokset jo ylihuomenna? Ja mitä tapahtuu kahden viikon päästä? Ollaanko silloin jo punktioreissulla? Ja edelleen: voidaanko tuoresiirtoa tehdä?

Ajatukseni ovat jälleen aika skeptisiä, vaikka ilman muuta myös toiveikkaita. Pelkään silti, että jotain menee pieleen nytkin. Niin moni kohta on vielä epävarmaa. Jopa se, että onko sairaalassa, jossa punktio tehdään, tilaa juuri silloin, kun minun pitäisi mennä sinne? Ja mitä, jos koronakin heittää lisää kapuloita rattaisiin?

Yllättävän rauhallinen silti olen. Yleensä olen tähän mennessä menettämään unet jo parilta edelliseltä yöltä. Toisaalta tykkään tällaisesta työntäyteisestä arjesta. Vaikka työvuorot käyvät koko ajan vähiin, niin kotonakin hommaa on joka päivä. Minusta on aivan ihanaa, että lunta on tullut taivaan täydeltä. Ihan mahtavaa. Tykkäämme molemmat lumitöistä niin paljon, että äsken jopa kävimme pienen lempeän väittelyn siitä, kumpi saa mennä kolaamaan lumia. Talvi. AH. Lumitöiden ohessa lumileikit lapsen kanssa ja hiihtoretket lähellämme olevilla laduilla ovat ihan huippuja. Tässä eräänä iltana itketti lähes onnesta hiihtäessäni hangen kimmeltäessä, pakkasen purressa poskia, hiusten huurustuessa. Puutkin niin kauniina, verhoutuneena lumeen. Olen aina ollut talven lapsi, ja kun kunnon sellaista ei ole ollut, niin varsinkin nyt olen äärettömän kiitollinen.

Lapsettomuuden kivun pahin terä on onneksi jo mennyt ainiaaksi, kiitos Huldan syntymän. Kiitän myös siitä, kuinka erilainen ote minulla on nykyään ollut kovin moneen asiaan. Tässä kohtaa en jotenkin rohkene vielä pukea ajatuksiani sanoiksi, vaikka itse tiedän niistä jo varsin hyvin. Vapaudesta on kuitenkin kyse. Rakastan sitä tunnetta, kuinka työ- ja arkikiireistä huolimatta olen vapaa. Vapaa tekemään ja toimimaan juuri sen, mikä kulloinkin on tärkeintä. Keskittymään täysillä ja tekemään parhaani.

Huomista ja siihen liittyviä tunteita voisin pallotella vaikka kuinka, mutta en oikeastaan edes jaksa. Ei huvita, eikä kiinnosta. Se, millä todella on väliä, on aika parin viikon päästä. Parin viikon! Ei voi kuin toivoa parasta.

Kerrotaanpa vielä parisuhdekuulumisia. Mies on minua enemmän kriiseillyt puuttuvasta parisuhdeajasta. Itse olen ajatellut, että tämä on vain väliaikainen vaihe, tiedossa on, että työsuhteessa ollessani arki on meillä nyt niin täyttä, ettei kahdenkeskisiin hetkiin ole juuri mahdollisuutta. Ellei oteta lukuun Pipsa Possun mahdollistamia saunahetkiä tai iltamyöhään The Crownin tai X-Filesin katsomista Huldan lopulta nukahdettua. Minäpä sitten keksin: siinä onkin hilpeä treffipäivä tulossa, kun reissaamme kaksin punktioreissuun. Minä rauhoittavissani kotimatkalla! Viimeksikin poikkesimme Raxissa syömässä kotimatkalla, miten olisi nytkin. 

Imetyksen lopettamisen sävyttämiä ajatuksia

Tänään on mieheni kolmannen ja viimeisen lomaviikon aloitus. Meillä ei ole ollut mitään suurempia suunnitelmia, vaikka silti tuntuu, kuin olisimme olleet aika suurissa jutuissa mukana. Olemme tehneet ihania päiväreissuja lähiseuduille, retkeilleet vähintäänkin rannoille ja yleisesti ottaen ulkoilleet ja tehneet kivoja juttuja. Pieni on suurta -sanonta tulee niin tutuksi, kun pysähtyy Huldan kanssa ihmettelemään leppäkerttua tai sitä, kuinka järven aallot liplattavat rantahiekkaa vasten. 

Lisää kuvateksti

Loma on ollut antoisaa aikaa, mutta jokin haikeus on kaihertanut myös tänä aamuna. Onnekseni olen ollut ennen imetyksen lopettamista tietoinen siitä, että jonkinlaisia oloja voi tulla itselleni. Silti se, kun juhannusaattona ahdisti aika lailla kaikki ja sitten itketti vielä (mielestäni) pieleen mennyt Brita-kakku tuli aika yllätyksenä. Oikeastaan jopa nauratti, kun jossain vaiheessa tajusin, että pientä perspektiiviä voi tuo hormonien muutos tuoda. Inhoan vedota tunteissa ja reaktioissa hormoneihin, mutta toisaalta miksi myöskään kieltää niiden vaikutukset. (Toisaalta vetoaminen ja oikeuttaminen ovat kaksi eri asiaa.)

Pääasiassa koen kaksi viikkoa sitten tapahtuneen imetyksen lopettamisen sujuneen aika kivuttomasti. Hulda ei tosiaan ole tuntunut juuri muistavan koko asiaa. Pari ensimmäistä iltaa hän yritti kerran vetäistä paidan kaula-aukkoa alas, mutta siinä se. Itselläni melko usein olleet päänsäryt tihentyivät alkuvaiheessa, mutta nyt siitä on ollut jopa puolen viikon tauko. Rintoja on alkanut nyt aika ajoin vihloa, mutta mitään suurempaa en ole niissä huomannut (haha. "Suurempaa." "Suuri" ja "minun rinnat" ovat kuin kaksi eri maailmaa.). Oma mieli on vajaan viikon sisään alkanut kokemaan pienehköä turnausväsymystä, tai ainakin jonkinlaista katsantoa alamaihin.

Varsinaista asiantynkää minulla ei oikeastaan ollut. Istun terassillamme syötyäni aamupalan ja luettuani e-kirjaa. Muut nukkuvat edelleen ja minulla on tässä omaa aikaa. Linnut sirkuttavat uuden päivän kunniaksi, aurinko säteilee pihlajan lehtien lomasta, hentoinen tuulenvire huojuttaa musta-aroniapensaiden oksia ja lehtiä. Huomaan palelevani pitkästä aikaa. 

Olo on tänään ollut jotenkin yksinäinen. Heräilin jo joskus viiden pintaan ja ajatuksenjuoksuni säntäili jostain syystä sellaisille vesille, että hiukan alkoi surettaa. Olemme kipuilleet jo onneksi taakse jäänyttä juhannusta. Taas se tunne, että kaikilla muilla on tosi kivaa ja hauskaa tosi kivassa ja hauskassa seurassa. Ihania mökkejä, ihania ruokia, ihania pöhköjä pihapelejä. Paljon ystäviä, sukulaisia ja ystäviä. Lämpöä ja rakkautta. Naurua, iloa, hyviä keskusteluja ja valvomista läpi yöttömän yön. 
Meillä? No ei ihan, vaikka sinänsä siinä ei ollut mitään vikaa. Paljon kivoja asioita rakkaiden ihmisten kanssa. Mutta silti se tunne siitä, että jää taas paitsi jostain jostain.
Suuret ajatukset vyöryvät. Juhannus edustaa sitä, mitä ajatukset ovat viime aikoina taas olleet. (Nyt seuraa valitusta.) Kokemus siitä, että ei ole riittävän tyylikäs, rento, hauska, kaunis, ahkera, sisustustaitoinen, käsityötaitoinen, puutarhataitoinen, ammattitaitoinen, ahkera, kärsivällinen, sivistynyt, sinnikäs, järkevä tai osaava on taas ollut mielen päällä. Tänä aamuna tähän soppaan tipahti vielä sellainen maustepippuri, että kuvittelin yhtäkkiä, että minusta ei pidetä. Että kaikki ne ystävät, joita olen kuvitellut olevan ystäviäni, eivät enää pidä minusta. Koska minusta tullut raskauden ja äitiyden myötä tällainen. Tai että olen vain tällainen. Ehkei raskauden ja äitiyden vuoksi. Ehkä vain siksi, että en sittenkään osannut. En tiedä. Että sittenkin olen vain tällainen. Ehkä minusta ei koskaan olisi voinutkaan tulla muuta. 

Onnekseni satuin saamaan heti aamutuimaan pari lyhyttä viestiä ystävältäni, ja hetken päästä tajusin, että en oikeasti usko ajatusteni pitävän paikkansa. Järjellä ajateltuna uskon monen syyn vaikuttavan siihen, miksi esimerkiksi omassa poterossani on ollut välillä aika ahdasta.  Pari sinnikästä ajatusta on myös pitäneet pintansa. Päätän käydä lämmittelemässä kasvihuoneessa ja hengittämässä sitä tietoisuutta, että minun kädenjälkiäni ovat persilja, kesäkurpitsa, kurpitsa, salaatti ja lehtikaali, vaikka joillekin niistä on aika ahtaat oltavat. Se toisaalta kuvastaa myös minua. Innostun aika tavalla ja aika monesta asiasta, ryhdyn ja aloitan, sitten tuleekin hiukan ahdasta kaikkien puuhieni kanssa. Jossain kohtaa tajuan ehkä hiukan harventaa jotain, jotta tilaa ja ravinnetta riittäisi kaikista tärkeimmille asioille. 

Kyllä se tämäkin päivä vielä iloksi muuttuu, ja ihan varmasti myös ajatukseni. 

Täydellinen loma

Mieheni on ollut lomalla 1,5 viikkoa, ja huomenna on valitettavasti aika palata takaisin arkeen. Emme ole lähteneet suurista suunnitelmistamme huolimatta reissuun, mutta silti tuntuu siltä, kuin olisimme käyneet vähintään pitkän viikonloppureissun ulkomailla.
Loma on tehnyt meille kaikille hyvää. Jopa niin hyvää, että Hulda keksi jokunen päivä sitten, että navallaan pyörimisen lisäksi on myös aika kätevää mennä eteenpäin. Ja nyt ollaankin ryömitty (=kiskottu käsillä itseä) eteenpäin. Keittiön kaappeihin on myös hiukan kurkittu, mutta onneksi toistaiseksi suurimman huomion kohteena on ollut hoidosta palannut koira. Sille tyttö käkättää ja kikattaa katketakseen ja istuu syöttötuolissakin kaksinkerroin taipuneena.Onhan nyt koiraa vahdattava silmä tarkkana. Hippu-koira sen sijaan on hiukan säikkynä tästä pienestä liikkuvasta ihmisestä.
Hulda on myös vaikuttanut kovasti pitävän ulkoilusta, ja onkin ollut mukavaa voida pitää tyttöä vaunujen ratasosassa istuma-asennossa, josta hän pääsee tarkkailemaan kaikkea näkemäänsä. Ja sitten unihiekan kertyessä silmiin voikin asentoa oikaista makuulle, ja matka jatkuu unen siivittämänä.
Syömiset sujuvat vaihtelevasti, jota voikin odottaa hellepäiviltä. Myös imetyskertojen määrät ovat hyvin erilaisia. Kymmenen kerran molemmin puolin silti, sanoisin. En ole jaksanut enää laskea.
Yöt sujuvat samalla tavalla; 2-10 heräämisellä.
Kaiken kaikkiaan mukavasti on kuitenkin mennyt. Pienet onnistumisen kokemukset ovat minulle olleet suuria riemuja.

Mutta tämä loma! Tuntuu, kuin olisin itsekin ollut lomailemassa muutaman viikon, vaikka kyse todella on ollut "vain" 1,5 viikosta. Tälle ajalle oli tosin ehtinyt latautumaan paineita, sillä isyysloma kului helmikuussa kaikkien sairastaessa ja miehen ensimmäinen lomaviikko toukokuussa eri osoitteissa evakossa. Nyt siis lopulta olisi aika saada perhe-aikaa. Toki koin mukavaksi vaihteluksi sen, että nyt arkea jakamassa olisi toinenkin vanhempi.

Loma on ollut täydellinen. Olemme tehneet perheenä todella mukavia ja uudenlaisia asioita, kumpikin on saanut viettää aikaa omien juttujensa parissa ja olemmepa onnistuneet nauttimaan myös kahdenkeskisestä ajasta. On ollut puuhailuja, arkisia ja sitten vähän erikoisempiakin, luovuutta, liikuntaa ja luontoa.

Olemme tehneet useita retkiä. Olemme käyneet rannalla ja kotieläinpuistossa eväiden kanssa, viivähtäneet leikkipuistossa, kokeilleet vedessä Huldan jalkojen kastamista ja oivaltaneet monella tavoin elämää ja maailmaa Huldan silmin. Onhan se aika jännää vaikka antaa kesätuulen hyväillä kasvoja tai koskettaa pensaan lehtiä. Ja miltä se järvivesi tuntuukaan! Makealta ovat myös päiväunet kesäpäivänä maistuneet lintujen visertäessä puissa.

Uusi maailma on avautunut myös minulle. Olen päässyt tekemään omia juttujani, ja jotenkin saanut kosketusta taas Omaan Itseeni, sisimpääni. Olen käynyt juoksemassa, pitkällä pyöräretkellä, saanut kokkailla, leipoa ja käyttää luovuutta keittiössä sekä käynyt myös elokuvissa ystäväni kanssa. Olen käynyt ihania keskusteluja ystävieni kanssa, osaa tavaten ja osan kanssa ääniviestitellen. Olen myös valtavan inspiroitunut ruoanlaitosta ja leipomisesta. Voisin kirjoittaa vaikka kaikista näistä, mutta tuo leffa-ilta oli sentään jotain. Meiltä kaupunkiin on matkaa puolisen tuntia, joten sekin pidensi iltaa. Minulla ei ole ollut huolta Huldan jättämisestä iskänsä hyvään hoitoon (, eikä tyttö ollut oikeastaan edes huomannutkaan poissa oloani). En oikeastaan edes miettinyt kotiväkeä keskittyessäni niin kovasti Aladdin-elokuvaan. Filmi itsessään oli vaikuttava. Toki taustalla kulkivat lapsuusmuistot, sillä olihan piirretty versio meillä yksi ensimmäisiä vhs-elokuvia. Tämä versio oli myös upea kerronaltaan, visuaalisudeltaan ja musiikiltaan, mutta lähes eniten minua puhuttelivat siinä tulleet teemat: tasa-arvo ja naisten sananvapaus. (Huh, että möyhäsin tästä aiheesta kotona vielä seuraavanakin päivänä. Onneksi sain pian ystäväni keskustelukumppanikseni, jotta mieheni ei tarvinnut enää kuunnella minua, heh.) Mutta olihan tuollainen ilta sentään jotain. Enpä ollut katsonut Huldan elinaikana vielä yhtään mitään ilman, että huomioisin vähän väliä toista.
Muutaman reissun teimme myös kaksin Huldan kanssa, jotka nekin toki olivat oikein mukavia. Onneksi ja ihanasti myös mieheni sai omaa aikaa sekä itsekseen että ystäviensä kanssa.

Parisuhteen saralla menee myös ihanasti, loistavasti ja ihan rakastuneena. 😍 Äitini katsoi Huldan perään eräänä päivänä ja me pakkasimme eväät mukaan ja suuntasimme piknikille. Miten hyvää tekikään saada viettää kahdenkeskistä aikaa! Hetkessä tiivistyi niin moni elementti, jotka olivat meille molemmille tärkeitä. Yhdessä oleminen, keskustelut, puuhailut, pysähtyminen, luonto, (ja toki eväät). Jotain on muutenkin tapahtunut tämän loman aikana, ja siitä olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen.

Omasta voinnista ja olosta sananen.
Noh, mitä toisaalta voi tällaisen hehkutuksen jälkeen enää todeta? Voin hyvin. 😄
Itseasiassa ihanasti. Unet ovat toki aika katkonaisia ja välillä väsyttää ja pinna on kireähkö, mutta niin se vain välillä menee. Perusolo on erinomainen.

Näin toisaalta haluaisi jatkaa pidempäänkin, ja olen puolivitsillä todennutkin kirjoittavani tiukkasävyisen vetoomuksen mieheni esimiehelle, että tämä pidentäisi lomaa. Toisaalta tästä on todella hyvä jatkaa sillä, mitä olemme saaneet, oivaltaneet ja jakaneet.

P.S. Mielessäni on kovasti pyörinyt ajatus toisen blogin perustamisesta. Päässä surraavat erilaiset reseptit ja ohjeet, osa muiden ja osa luovien. Luultavasti tämän Elämänsäveliä-blogin tie alkaa olla risteyksen edessä, joskaan ei vielä perillä. Uskoisin perustamissyynä olleen lapsettomuusteeman jättäneen sen verran jälkiä, että niistä on mukava kirjoitella. Eikä sitä toisaalta ikinä tiedä, mitä sille yhdelle Pakkasukolle tulee tapahtumaan. Meillä kun on vielä yksi pakastettu alkio. Ikinä ei voi tietää, mitä lapsiasioiden kanssa tulee tapahtumaan ja ne varmasti herättävät ajatuksia.
Silti välillä tuntuu, että tekisi mieli perustaa blogi aivan eri aiheelle, jossa lapsettomuus ei olisi se pääasia (, vaikka kenties sivujuoni??).
Heitän siis ilmaan kysymyksen:
Mitä olet mieltä ruokablogin perustamisesta?
(Heti olen jo nöyristelemässä: tiedäntiedäntiedän... niitä on jo miljoona... Mutta!)

Tapahtui evakkoreissuilla

Palasimme eilen Huldan kanssa kotiin. Hetkeä aiemmin olin tosin käynyt pulittamassa 5 minuutin lääkäriajasta 74 euroa vain kuullakseni kaiken olevan hyvin. Parkkipaikalla en oikein tiennyt ajaako suoraan kaupungin päivystykseen vai mitä oikein tekisin. Joka tapauksessa täyden auton purkaminen tuntui yhtäkkiä todella uuvuttavalta urakalta. Onneksi Hulda teki ratkaisun puolestani ja nukahti aika pian. Kipaisin apteekissa täydentämässä lääkearsenaalia ja sain lisäksi purettua tavarat ja ladattua pyykkikoneen pyörimään. Kodin vastaanotto ei ollut kovin lämmin; tavarat olivat sikin sokin, lattiat totta kai suojapahvein suojattuna, eivätkä patterit toimineet. Keitin itselleni tulokahvit ja tuumin hetken. Hulda heräsikin uniltaan, joten kauan ei seuraavaa siirtoa tarvinnut miettiä.

Olemme siis kotona. Takana on noin 1,5 viikon mittainen evakkoreissu putkisaneerauksen alta pois. Nyt huomaan, että etukäteen stressaamani aika on jo onneksi ohi ja sujunutkin oikeastaan varsin mukavasti ja monisävyisesti. Paljon olen ainakin saanut ajattelemisen aihetta. Tällä hetkellä, kun olen saanut nauttia harvinaisesta hiljaisesta aamusta ja omasta ajasta kahvikuppeineni, huomaan väsymyksen ottavan taas valtaa. Oikeastaan viikot ovat imeneetkin aika paljon, vaikka ovat antaneetkin.

Mikäs maaseudun rauhassa ollessa! Olen tullut lenkkeilleeksi tunteja noissa samoissa metsissä, joissa niin usein kävin nuorena. Nyt suhasin siellä milloin Huldan kanssa, milloin myös koiran, milloin kaksin koiran ja milloin ihan yksinäni - kahdesti jopa juosten! Kyllähän se metsässä oleminen on vain niin ihanaa ja rauhoittavaa. Jos alkuvaiheessa nautin lukemattomista sini- ja valkovuokoista, niin nyt sain haistella jo tuomen kukkien tuoksua.

Juoksulenkkiä - vai kukkien ihastelua?

Ensimmäiselle viikolle mahtui myös paljon suunnittelu- ja toteutushommia. Olin mukana seurakunnan kevätpäivän järjestämisessä, mutta myös ottanut suunnitellakseni vohvelimenun sunnuntaiselle kevään viimeiselle messulle. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, että innostuin, mutta minua huvitti, kuinka tohkeissani todella olinkaan, kun lopulta olin päässyt vohvelitäytepyörittelyissäni jonkinlaiseen päätökseen. Olimme suunnittelutiimissä vielä keksineet, että kuinka hauskaa olisi saada kuvat malliannoksista. Ja minähän niitä sitten innolla toteuttamaan! Oli niin hauskaa väkertää annoksia ja etsiä kuvaustaustoja. Lopulta kuvailin annoksia pyrstö pystyssä, sillä minusta aivan täydellinen tausta oli tuo ihana, keväisen kirjava Mummon tekemä räsymatto. Tärisin, sillä olin niin innostunut. Tulipa myöhemmin harjoiteltua myös annostäytteiden tarvemäärän laskua. Mitoitimme täytteet 120:lle vohvelille, joten siinäpä olikin sitten pohtimista. No, mukava ja mielenkiintoinen haaste tuokin!Kevätpäivälle leivoin sitten kasan korvapuusteja, joka sekin oli niin hauskaa.
Ilman evakkomatkaani en olisi kyennyt noihin urakoihinkaan; Hulda tapansa mukaan oli varsin osallistuvainen, joten äitini nautti saadessaan viettää laatuaikaa tytön kanssa.
Viikonlopun tapahtumat puuhailuineen menivät varsin mukavasti, eivätkä vain etukäteisleipomisten vuoksi.
Aaah. Kerroinko jo, kuinka nautin ja iloitsen toisille leipomisesta ja kokkaamisesta!

Mikä vohveliannos maistuisi sulle?

Korvapuusteja kevätpäivään

Metsämessussa

Seuraava viikko pyörähti aikanaan käyntiin, ja me Huldan kanssa saavuimme evakkomajoitukseen vanhemmilleni jo sunnuntai-iltana. Tuntui uuvuttavalta pakata jälleen tavaroita, joita oli häthätää ehtinyt pyykkäämään viikonlopun menojen keskellä. Mutta yhteispelillä mieheni kanssa oli autoon tuupattu taas niin rattaat kuin syöttötuoli, vauva ja kasa vaatteita ja vaippoja. Täältä taas tullaan.
Alkuviikosta pääsimme retkelle työkavereideni kanssa. Olo oli kuin rekan alle jäänyt, enkä olisi jaksanut nyt yhtään mitään järjestelyä ja valmistelua. Tiesin kuitenkin, että luonnossa ja yhdessä oleminen tekisi hyvää. Ja tavallaan tekihän se, vaikka Hulda oli koko reissun ajan todella itkuinen.

Nokipannukahvit kuksassa ja suklaabanaania vaniljakastikkeella - nam!

Kesä pääsi sitten yllättämään tämän äidin! Olin nimittäin kovalla tohinalla etsinyt aiemmin vaatteita Huldalle 68 ja 74 cm koissa, ja etenkin pitkähihaisia bodyja. Jo viikonlopun kevätpäivä todisti sen, että noilla varusteilla vauvan kantaminen kantorepussa läkähdyttäisi meidät molemmat; puin hänet hihattomaan mekkoon. Niinpä tiistaille suunnittelemani kaupunkipäivä todellakin keskittyi kirppiskiertelyyn. Toki löysin joitakin juttuja jo tulevaisuuteenkin, mutta myös sopivia kesävaatteita tuolle lämpöpatterille. Mutta taas vastaavasti olikin jännää pukea tyttöä loppuviikosta, kun keli heitti sitten taas vilpoiselle.

Ai tätä lämpöä!

Mehuthan nuo kaikenlaiset menot ja tapahtumat ovat aika lailla vieneet. Tai ei ehkä ne, vaan huonosti nukutut yöt. Onneksi vanhempani eivät kuulemma ole kuulleet mitään Huldasta. Päivät ovat olleet myös työntäyteisiä tytön kanssa, etenkin, kun flunssa mokoma asettui myös taloksi. Parin päivän menot peruuntuivat pikkuhiljaa, ja varsinkin perjantaille suunnitellut menot oli lopulta todella viisasta jättää. Tyttö on ollut kovin kipeä, ja Panadolia olen antanut nyt useammin. Onneksi nenä on pysynyt keittosuolaliuoksella auki ja syöminen on sujunut. Korviaan hän on kuitenkin haronut, ja sillä lähdinkin häntä näyttämään lääkärille. Mutta kuulemma kaikki on tosi hyvin. Mutta miten hauskaa olikaan eilisiltainen tuokio mieheni tullessa kotiin iltavuorosta. Ihan paras lääke! Tytön kasvoille levisi Naantalin auringon kokoinen hymy ja hän hihkui, pomppi, heilui ja huojui nähdessään iskänsä. Aivan itseäkin nauratti.
Omaa vauhtia hiukan hidastaa myös minuunkin tarttunut flunssa. Olisi mukava saada kotia taas siistimmäksi, kukkapenkkiä laitetuksi ja puuhatuksia yhtä sun toista. Mutta evakkouskin verottaa tietyllä tavalla. Toisaalta huomaan, että olisi vain ihana käydä nukkumaan, ihan sellaisen asentoon, kuin huvittaa. Tai lähteä vain jonnekin. Mutta tietenkään se ei ole mahdollista. Ja kyllä päivä tästä taas reipastuu, kun Hulda heräilee kunnolla. Aiemmin teki jo heräilyä itkien käheästi kipujaan ja kurkkuaan. Annostelin Panadolin jo valmiiksi, mutta tyttö pääsi lopulta taas uneen iskänsä kainalossa.

Edellisen päivän puuhat pyörivät myös mielessä. Isoisäni terveydessä alkoi tulla outoja asioita, ja kävimme häntä katsomassa ja hoitamassa useita kertoja päivässä päätyen siihen, että oli paikallaan lähteä päivystykseen. Nyt hän on osastolla.

Oma lukunsa ovatkin sitten ajattomat hetket, lyhyetkin keskustelutuokiot, lapsuus- ja nuoruusmuistoissa viivähtäminen. Ja vastaavasti taas nähdä, kuinka uusi polvi - Hulda - asettuu perhekuntaan. Kuinka hän ja vanhempani ovat jo varsin tuttuja. Elämä jatkuu.

Minun vanhat astianit!

Onnea me puolivuotiaat!

Vappupäivänä Hulda täytti 6 kuukautta. Aika hurjaa, puolivuotias.
Kuinka paljon hän onkaan jo oppinut! Nyt jo käännytään sekä selältä vatsalle että toisin päin, opetellaan liikkeelle lähtemistä, lähinnä peruuttaen, nauretaan ja kikatetaan. Sormiruokailujen myötä ympäristöön jää enemmän, toisinaan vähemmän murusia ja liiskaantuneita ruoanjämiä. Kenties jotain päätyy joskus masuunkin asti. Aivan viime päivien riemuja ovat tavujen opettelut, kuten "mammammam", "nännännännän" ja (suosikkini etenkin ruokapöydässä) "namnamnam". Hauskaa kuulla tytön "omaa ääntä".
Juhlahumussa eleltiin koko viikko, joskin osittain suunnitelmien muutoksissa minun ja päivänsankarin potiessa flunssaa. Jäi kummireissu aivan tykkänään väliin, mutta joskus näin.Viikonloppuna vietettiin synttärikemut tytön kunniaksi. Joskin se typistyi lopulta vain omien vanhempieni päästyä paikalle. Mutta olipa meillä sentään kukkapanta päässä ja rimpsut päällä, ilmapalloja ja synttärikakku!
Tuntuu, kuin Huldasta olisi kuoriutunut iso tyttö ihan yhdessä yössä! Muutoksen huomasi esimerkiksi ottaessani hänestä juhlakuvia. Jos ristiäisten ja joulun tienoilla oli toimittava ripeästi siksi, ettei hän nukahtaisi, niin nyt vauhtia oli pidettävä yllä siksi, että kanssani oli melko vauhdikas tyttö itsekin! Hauskaa ja koskettavaa tuo taas oli. Voi, meidän iso tyttö, mutta silti niin pieni.
(Ja oikeastaan myös onnea me vanhemmat. Mekin olemme jo puolivuotiaat Äiti ja Iskä. Ajatella.)

Monenlaista puuhaa on edelleen ollut. Erilaisia ruokia on tullut maisteltua, niin kasviksia ja hedelmiä kuin vauvanruokakokkauksiani (kuten porkkana-kuskuspihvit). Kaikki vihreä (kurkku, parsakaali ja avokado) tuntuvat olevan Huldan mieleen, ja niitä pienet kädet vievät määrätietoisesti kohti suuta välillä osuen, välillä tippuen kesken matkan. Vihreät kiinnostivat myös ensimmäisellä retkellämme. Koppasin Huldan kantoliinaan kyytiini selässä asiaan kuuluvat retkieväät ja kipusin erään vuoren laelle. Haha, jopa kuulostaa suurelta saavutukselta, kun kyse kuitenkin on vain siitä, että ajoin autolla parkkipaikalle ja kävelin tuskin kilometriä. Halusin selvittää retkikumppanini kestävyyskyvyn, jotta suru ei tule puseroon keskellä monen tunnin patikkaretkeä. Ajatus oli saada hänet unille, mutta en kai ollut ajatellut tarkkaavaisen tytön kiinnostusta. Ympärillä olevat puut, aurinko, värit, lempeä tuuli, lintujen laulut ja kukat olivat sen verran mielenkiintoisia, että niitä oli seurattava silmä kovana. Lopulta laskin seuralaiseni laavun lattialle mukaan ottamalleni pyyhkeelle, join kevään ensimmäiset retkikahvit kuksasta, syötin Huldan, viritin hänet uudelleen liinan kyytiin ja sain lopulta kuulla unilaulun alkavan ja muuttuvan hiljalleen rauhalliseksi tuhinaksi. Voi pieni! Oli jotenkin kovin suloista silmäillä mäen rinteillä olevia sinivuokkorykelmiä, nähdä auringon säteiden ilakointia vehreillä koivun ja kuusten oksilla, kuulla lintujen elämäniloista sirkutusta ja nähdä puron veden solisevan kauniisti. Yksinkertaisen ja toisaalta taas niin monimuotoisen kaunista.

Putkisaneeraus- ja muuttoasiat jylläävät kovasti mielessä joskus olon helpottuen, joskus vaikeutuen. Vesikatkosten kanssa olin jo ajatustasolla hyväksynyt elämään, mutta toisesta rakennuksesta kuuluvan metelin perusteella täällä ei sitten sen takia voi olla. Joten evakkomatkalle käy minun ja Huldan tie ensi viikolta lähtien. Mutta periksi ei anneta, me selviämme mistä vain. Kotivaihtoehtoja kartoitamme myös parhaillaan.

Kovin suurta selviytyjä-oloa minulla ei kuitenkaan ole ollut pariin viikkoon. Huomaan oman jaksamisen olevan hiukan kortilla, sillä suuritarpeisen tytön kanssa oleminen ympärivuorokautisesti ilman varsinaista "omaa aikaa" sekä kovin pätkittäiset yöt (1-4 tuntia pätkittäistä unta) verottavat kummasti voimia. Tuo putkisaneeraus tuntui lopulta olevan se viimeinen niitti ja sen tiedon jälkeen olenkin ollut melko herkillä. Pari viikkoa saatoin itkeskellä milloin lehdestä lukemalleni synnytyskertomukselle, milloin Huldan naurunkiherrykselle, milloin mielestäni hiukan epäonnistuneelle leipomukselle tai milloin vain sitä, että tyttö itki ja tarvitsi jotain. Taas. Sen olen tosin huomannut, että maitotuotteiden kokeilu osoittautui huonoksi ideaksi ja yöt kärsivät siitä melko lailla. Minkä verran on flunssallakin tai ihan vain jollain "vaiheella" olevan osuutensa, vaikea sanoa. Mennyt viikko on kuitenkin ollut melko itkuntäyteinen. Lyhyesti voin sanoa, että olen itkenyt paljon. Todella kiitollinen olen ollut ystävilleni, jotka ovat tukeneet ja kulkeneet rinnalla, ymmärtäneet. Mieheni on ollut hurjan tärkeällä paikalla myös viisaine tuntosarvineen. Kun minulla ei ole ollut edes sanoja, niin hän on kysymättä sen tarkemmin ottanut Huldan ja antanut minulle edes hetkeksi kädet vapaiksi (voidakseni hoitaa jonkin kotihomman; niitä on tuntunut nyt kertyvän). Kiitos myös vanhemmilleni, jotka ovat ottaneet koiramme hoitoon "pitkäksi aikaa" (pituudesta ei ole tietoa). On arjen iloja voida kävellä kotona paljain jaloin ilman, että tarvitsee tuntea jalkapohjissaan koirankarvoja.

Väsymyksestä huolimatta elämässä on paljon iloja. Jos kaiken "Huldailun" jälkeen jää aikaa, niin sellaisia omia "arvoja" on rohkaisevaa päästä työstämään. Olen puuhannut kirppispöytää, haaveillut uudesta kodista, haravoinut pihaa ja seikkaillut uusien vegaaniruoka- ja leivonnaiskokeilujen parissa. Olemme mieheni kanssa tullut käyneeksi arjen kiireiden keskellä hyviä keskusteluja, saaneet vahvistusta "meihin" eräiden ulkopuolelta tulevien tilanteiden vuoksi. On ollut omia menoja (Huldan kanssa) muun muassa ystäviä tavaten, kauppa-asioiden hoitamista ja sen sellaista. Iloitsen pienistä onnistumisista, kuten siitä, että olin lopulta saanut hiukan voittoa kirppispöydästäni päästen myös eroon juuri toivomistani tavaroista. Mukaan tosin lähti myös korillinen löytöjä, vaatteita Huldalle. Iloinen mieli jäi myös siitä, että teetin ja postitin pari kuvaa toiselle mummolle äitienpäivän kunniaksi.

Kovasti pitäisi jo ehkä miettiä tulevia evakkopaikkoja, mutta ajatukset tuntuvat junnaavan niin paikoillaan. Olenkin nauranut jollekin ystävälleni, että niin kauan, kun ei ole pakko, haluan olla kotona. Jollain tavoin jo tuo "uhka" siitä, että kotiimme tullaan jo aikaisin, täällä on kamala meteli, eikä vettä tule moneen tuntiin, on jo kuormittanut niin, että en ole jaksanut miettiä kuin päivän kerrallaan.Tietenkin välillä on ollut vain päiviä, jolloin valinnat koostuvat puhtaasti seuraavista: pyykkien viikkaus vai astioiden lataus koneeseen? Oma syöminen vai suihku? Nukkuminen vai syöminen? Ja välistä tuntuu, että koko valintoja ei pysty tekemään, sillä Hulda on lopulta se, joka määrää tahdin. Aika tomera tyttö, sanoisin. Usein tosin tuntuu, että sekin rauhoittaa kummasti, kun hänet koppaa vaikka kantoliinaan tai juuri nettikirppikseltä ostamaani kauniiseen (ulkonäköhän vaikuttaa kantokokemukseen!) kantoreppuun ja tyttö pääsee näkemään puuhailujani.

Kaiken kaikkiaan varsin vauhdikasta ja ihanaakin arkea. Ja aika rankkaakin välillä.

#olenvalmis

Kun minä olin nuori koin jonkinlaisen "ympäristöherätyksen". Tajusin yhtäkkiä rakastavani luontoa todella paljon, ja koin  maailmantuskaa siitä, missä jamassa moni asia oli. Koin tuskaa myös monien ihmisoikeuksia koskevien epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi. Niinpä ryhdyin ministi kampanjoimaan paremman maailman puolesta. Olisin kovasti halunnut kasvissyöjäksi, jota vanhempani vain naureskelivat. Tehtailin kuvistunneilla luonnonsuojelemiseen liittyviä töitä. Suosin kierrätettyjä vaatteita ja tavaroita (kohdallani se tarkoitti äitini 70-luvulta peräisin olevia vaatteita, olinhan myös keskellä omaa retrohuumaa). Luin netistä kasvissyönnistä, luonnonsuojelemisesta, Kerää roska päivässä -liikkeestä, kestotuotteista, ja tilasin itselleni solidaarisuuskalenterin, kestositeitä ja kuukupin. Olisin kovasti halunnut kuulua johonkin porukkaan. Johonkin, jossa olisin voinut purkaa jäsentelemättömän tarmoni ja maailmantuskani. Nyt olin yksin, ja minulle vain naureskeltiin. Ymmärrän toki, että tehomaataloustuottajien perheessä kasvissyönti saattoi vaikuttaa jopa pilkanteolta, sillä riippuihan leipämme siitä, paljonko lehmät lypsivät. Jotkut ystävänikin pitivät minua hieman pilkkanaan. "Ihme puunhalaaja." Paasasin kotona kierrätysasioista, ja kerran äitinikin jopa tuumasi jokunen kuukausi ennen vaihto-oppilaaksi lähtemistäni: "Toivottavasti et sitten puhu siellä isäntäperheessäsi noista asioista."

Toki nuoren maailma on melko mustavalkoinen. En tänä päivänäkään koe olevani kuten Greta Thunberg, tuo rohkea ja tiedostava ilmastolakon aloittanut nuori. Ei minulla ollut kovin järkevää tietotaitoa tai myöskään logiikkaa asioissa. Koin vain suurta tuskaa maailman tilan vuoksi. Minulla ei ehkä ollut kovin paljon keinoja, mutta sen tiedostin, että jotain on tehtävä. Nyt jälkikäteen ajateltuna toivon, että minulla olisi ollut joku aikuinen tai edes ystävä, jonka kanssa jäsennellä näitä asioita, kohdistaa niitä jotenkin järkevästi ja opetella myös pohtimaan asioita monelta kantilta. Noh, asiat toisaalta vinksahtivat "hieman" jossain vaiheessa, ja ehkä ympäristöteoksi saattoi kuvitella sen, että mitä vähemmän syö, sen ekologisempaa. Just.

Ympäristöasiat ovat olleet viime vuosien kuumin puheenaihe, varsinkin tulevien eduskuntavaalien alla. Huomaan, että jollain tavalla hurraan sille 15-vuotiaalle minulle: "Oi, katso! Et ole väärässä! Nyt sinulla on paljon samankaltaisesti ajattelevia, et ole yksin! Et ole tyhmä haihattelija!". Jollain jännällä tavalla olen ajatellut niitä ilmastolakkoilevia nuoria haikeuden kaltaisella lämmöllä ja kunnioituksella. Kuinka rohkeita ja viisaita nuoria! Juuri noin, hyvä hyvä! Mutta haikeus juurikin siitä, että koin itse olevani aikoinani väärin ymmärretty. Mutta itsesääli sikseen; se ei ole todellakaan mikään suuri juttu tässä tekstissä tai ajatuskokonaisuudessa.
Koskaan aiemmin en ole ollut näin kiinnostunut vaaleista, ja viime viikkoina olen käyttänyt ennätysmäärän aikaa täyttääkseni erilaisia vaalikoneita ja tutustuakseni eri ehdokkaisiin. Viime yönä taisin päästä valintaani, sillä olen puntaroinut kovasti parin puolueen sekä "kodinperinnön" kanssa. Intuitio kuitenkin kehottaa nojaamaan siihen puolueeseen, joka on mielessäni vahviten. Kuinka vapauttavaa onkaan, kun tässäkin asiassa saa tehdä juuri niin, kuin itsestä tuntuu. Niin, kuin kokee tärkeäksi.

Instagramissa on pyörinyt hetken aikaa #olenvalmis-kampanja. Sen tarkoituksena on ilmeisesti kertoa päättäjille erilaisista ilmastoteoista, mutta itse huomaan sen olevan melkoinen motivaattori ja ideapankki. Ensinnäkin olen todella, todella iloinen niin monen ihmisen pohdinnoista ja siitä, miten laaja ilmiö tämä on. Kuinka moni ottaa ympäristöasiat todesta ja on myös valmis tekemään asioita edistääkseen asioita! Vau vau! Toisaalta huomaan sen männävuosien nuoren riehaantuvan mielessäni. "Jihuu! Nyt saan olla ja tehdä, kuten hyvältä tuntuu!" Olen saanut enemmän työkaluja asioihin, mutta myös rauhan ja syvällisyyttä. Vapauttavaa.

Olen valmis tekemään asioita ympäristön hyväksi. Osaa asioista teenkin jo, mutta on hyvä pysähtyä miettimään niitä sekä mitä muuta voisi tehdä. Pohdin muun muassa kasvis- ja vegaaniruokavaliota, menojen yhdistämistä, hävikkiruoan minimoimista, halpavaateketjujen välttämistä (laatuun ja kotimaisuuteen panostaminen), nykyisten kestotuotteiden ja uusien mahdollisuuksien käyttämistä sekä erilaisten aineettomien tai hyödyllisten lahjojen antamista. Haluaisin hyödyntää kirpputoreja enemmän, kuin vain Huldan vaatteiden ja tarvikkeiden osalta. Olemme käyneet mieheni kanssa hyviä keskusteluja liittyen asumiseen ja liikkumiseen. Muutto tulee olemaan meillä edessä luultavasti puolen vuoden-vuoden päästä, ja silloin on hyvä tehdä ympäristöystävällisiä ratkaisuja. Millainen asumismuoto, kuinka sitä lämmitetään? Kuinka paljon oikeasti tarvitsemme neliöitä ja mitä kannattaa roudata mukana? Ja sijaintiin vaikuttaa myös autopolitiikka, jota täytyy myös miettiä. Ja ajankohtaisesti ajatellen aion antaa ääneni sellaiselle ehdokkaalle, joka ajaa ympäristöön ja ihmisoikeuksiin liittyviä asioita. Olisi myös ihana, jos Hulda oppisi kunnioittamaan ja rakastamaan luontoa niin, että hän haluaisi pitää sitä hyvänä ja viettää aikaa siellä.

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 3

Voida olla oma itsensä

Olin alkuviikosta Huldan kanssa kummireissulla. Siinä tytön pitäessä omaa juttuaan keskustelimme ystäväni kanssa niin ekologisista pohdinnoista, elämästä, ruoanlaitosta, liikunnasta kuin reissaamisesta (vain muutaman mainitakseni, heh). Siinä sitten kovasti komppasin ystävääni hänen tokaistuaan, että nyt on rauha siitä, millaista elämää hän saa elää. Nyökyttelin mukana. Jep, sama tunne itsellä. Totesimme molemmat, että vaikka monenlaisia polkuja, kokeiluja, haaveita, seikkailuja, epävarmuuksia, onnistumisia, saavutuksia, rohkaistumisia ja pohdintoja on kumpikin elämänsä varrella tullut tehneeksi ja kokeneeksi, niin nyt on hyvä näin. On tullut rauha ja levollisuus monesta asiasta. Ja toisaalta myös vapaus. Hellittäminen ja vapaus siitä, että joku asia ei ole oma juttu tai tietyllä tavalla ei tarvitse tehdä. Ja sitten toisaalta: näin saan tehdä, tätä mieltä minä olen.

Tietenkään elämä ei muutu kerta laakista pelkäksi onnellisuuden ja tyyneyden tyyssijaksi heti, kun ikävuosissa siirtyy 30 puolelle. Mutta jotain perää on siinä, mitä aikanaan kuulin tuttavaltani, että uudelle vuosikymmelle siirtyessä jonkinlainen epävarmuus vähenee. Ehkä kyse on osittain elämän tasaantumisesta opintojen oltua ohi, monen vakiinnuttua parisuhteeseen, lasten kanssa, tulee talo, koira, auto ja vakityö. Mutta vaikka ihan samaa rataa nuo konkreettiset asiat eivät ole omalla kohdallani tulleetkaan, niin levollisuutta ja hyväksyntää olen saanut elettyä elämää kohtaan. Olen viime aikoina muistellut vuotta 2017, jolloin olin vielä 29-vuotias. Silloin kävin monia isoja juttuja läpi, reissasin Kanadaan (ja kävin aikamatkaa vaihtarivuoteen ja sen jälkeiseen 11 vuoteen liittyen) ja kävin itkemässä Lapin tuntureille kompastuskiviäni. Vuosi huipentui 30-vuotisretrojuhliini, jolloin vielä kerran elin teinivuosina ihailemaani 60- ja 70-lukujen kulttuuria kera rakkaiden ystävieni. Sen jälkeen tuli olo: "Kiitos tähänastinen elämäni, olet ollut hyvä. Nyt kääntyy uusi sivu." Ja niinhän siinä kävikin.

Raskaus ja vauvan tulo totta kai ovat aivan totaalimuutos, se nyt on selvä. Mutta olen huomannut muutakin. Tietynlaiset suuntaviivat, arvopohja, elämäntyyli ja tavat ovat alkaneet vakiintua ja hahmottua. Huomaan, ettei minulla ole tarve sinkoutua tyylisuunnista tai elämäntavoista toiseen, vaan ennemmin kaikenlaisen pohdintaviidakon keskeltä huomaan tarttuvani niihin juttuihin, jotka ovat olleet itselleni jo pitkään, osa jo nuoruusvuosista lähtien tärkeitä. Nyt ne vain ovat saaneet syvempää ja laajempaa merkitystä ja varmuutta. On kiva huomata tuollaista ja rohkaistua myös tekemään asioita sen mukaan. Minä saan olla tätä mieltä ja toimia näin.

Melko ympäripyöreitä pohdintoja, osaan sisältyy paljonkin konkreettisia juttuja. Se rauha kuitenkin on oleellisin. Minusta on esimerkiksi tärkeää kierrättää, suosia ekologisia pesuaineita ja kosmetiikkaa, valita mahdollisimman paljon kasvis- tai vegaaniruokavaihtoehtoja, suhtautua ja kohdata ihmisiä tasa-arvoisesti ja pohtia perheemme ratkaisuja näiden asioiden pohjalta. Toki ilmastoasiat ovat päivän juttu, ja minulle ne ovat olleet tärkeitä jo vuosia. Minusta on hienoa, että niistä puhutaan entistä enemmän, ja olisikin hyvä muistaa, että yksikin teko on enemmän, kuin ei tekoja yhtään. Meille nämä arvot ovat tulleet tärkeämmiksi, ja ne ovat oman pohdintamme ja elämänkokemuksemme myötä muodostuneet. Nautin luonnossa olemisesta ja retkeilemisestä, mutta on minulla myös se toinen, sosiaalinen sekä "materialistinen" puoli. Samaan aikaan haluaisin jo suunnitella seuraavaa Lapin vaellusta, mutta myös päästä maistamaan pinnalla olevaa smoothie bowlia tai hipelöimään astioita miettien uuden astiaston keräämistä. Toisaalta näiden ei myöskään tarvitse olla toisiaan pois sulkevia asioita.

Olen kokenut, että minua ei ole lapsuudenkodissani ihan kauheasti kannustettu omaan pohdintaan. Veikkaan sen juontavan juurensa maaseudun voimakkaan työkeskeisestä ja patriarkaalisesta kulttuurista. Ei siellä ole ollut aikaa ennenkään pohtia tunteita ja mietteitä, tyttöjen varsinkaan. Mies on perheen pää ja määrää kaapin paikan. Olkoonkin, että minä esikoisena olen päässyt melkoisen hienoihin seikkailuihin isäni kanssa ja hänen kanssaan olen myös saanut käydä monenlaisia keskusteluja. Siis minun, ei veljeni kanssa. Tavallaan olen saanut paljon esimerkkiä siitä, että jokainen saa ja voi tehdä omat ratkaisunsa. Silti koen, että isäni on ennemminkin kaivannut kuuntelijaa tasa-arvoisen keskustelukumppanin sijasta. Se tietynlainen sukupolvesta toiseen toistunut "työ on ihmisen mitta" -mentaliteetti on vain toistunut, ja harrastuksiin kannustamisesta huolimatta olen kokenut itseni liian herkäksi, luovaksi ja jotenkin oudoksi.

Joku saattaa nyt miettiä, että miksi oikein alleviivaan joitakin asioita, miksi pyörittelen näitä aina. Ikään kuin yrittäisin vakuutella koko ajan jotain. Ehkä yritänkin. Huomaan itsessäni olevan kovin itsepäisesti se pieni kiltti tyttö, joka yrittää miellyttää kaikkia, etenkin omia vanhempiaan. Ehkä sinussakin asuu samanlainen pieni kiltti tyttö tai poika? Olen pitkään potenut huonommuutta siitä, että muka vieläkin kipuilen ja olen epävarma, kun taas kaikki muut seisovat jo vankasti omilla jaloillaan ja ovat tasapainossa sen kanssa, mitä ratkaisuja ovat itse tehneet ja tekevät verrattuna omiin vanhempiinsa. Mutta en aivan jaksa uskoa tuohon. Siksi kirjoitan näistä asioista. Selventäen itselleni ja ehkä kirjoittaen epävarmuuksista, joista joku muukin koettaa sinnikkäästi päästä eteenpäin. Todeten lempeästi itselleni: "Hei Sinä. Sä oot just hyvä noin, anna mennä vain. Toimi vapaasti arvojesi mukaan."

Rönsyilyt sikseen. Luultavasti Hulda tulee käymään elämässään omat kipuilunsa, mutta sen toivoisin, että hänellä olisi vapautta ajatella itse.Tuohon kannustamisen oppii varmasti elämällä ja esimerkkiä antamalla. Ei meidän vanhempina tarvitse kaikkea ottaa mukisematta vastaan, mutta voisimme sen sijaan keskustella asioista. Haluaisin kuulla Huldan mielipiteitä asioista, joita hän on pohdiskellut tai miten hän on joihinkin ratkaisuihin päätynyt. Voi hyvinkin olla, että osa ratkaisuista ei ole meille aina mieleisimpiä, mutta kun vain osaisimme antaa hänelle tuonlaista vapautta. Aina ei todellakaan tarvitse toimia niin kuin aina ennenkin. Vanhemmat eivät ole aina oikeassa. Koko elämä on meilläkin oppimista.

Vapaus ajatella ja pohtia. Vapaus olla oma itsensä, ei vanhempiensa jatke. Sitä toivon tyttärellemme ja meille itsellemme.

Kuvat perhepäiviltämme, joiden miettiminen saa minut vieläkin kovin onnelliseksi

Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 2

Onko sillä mitään väliä, millä täyttää vapaa-aikansa? Entä, jos taustalla on tietyt arvot? Vai riittääkö, että saa vain "jotain muuta" arjen keskelle?

Iltapäiväkahviseuraa

Olen huomannut tulleeni herkemmäksi sille, mihin haluan käyttää vapaa-aikani. Naurattaa tosin juuri käyttämäni sana. Mikä "vapaa-aika"? Koen olevani vapaalla kaiken aikaa, iloisessa sekamelskassa keskellä vauvaperhe-elämää. Tarkoitan tuolla sanalla tässä yhteydessä sitä aikaa, jonka voi ottaa omiin ajatusprosesseihin, latautumisiin, hengähtämisiin, sosiaalisiin tilanteisiin ja vaikka sitten somen käyttöön. Kovin tarkka portinvartija en tässä suhteessa ole, sillä toisinaanhan tulee jaksoja, jolloin vain kaipaa "höttöä" (esim juuri niiden kevyempien romaaninen lukemista, joiden luettua ei viikon päästä enää muista, mistä kirjat kertoivat), siis välillä myös aivot narikkaan -ajanvietettä.

Kuvia lenkiltä, jolle pääsin poikkeuksellisesti ilman vaunuja

Pidän valtavasti ihmisten seurassa olemisesta, ja vastakohtana minulla on myös tarve olla itsekseni, pohdiskella, puuhastella, olla ja elellä. Jos ensimmäisinä vuosina tänne muutettuamme janosin saada ystäviä saatoin lähteä kahvittelemaan ihan vain siksi, että joku lähti kanssani. Ja olihan se kivaa, molemmista. Mutta silti se "jokin" puuttui. Joidenkin kanssa ystävyys on säilynyt tietyllä tasolla, mutta vuosien varrella oikeasti ystäviksi kutsuttavia on alkanut kertymään muista yhteyksistä. Vauvan tulon myötä olen lähtenyt kotoa tapaamaan ystäviä ja käynyt eri paikoissa, mutta huomaan, että nykyisin mieluummin harkitsee, kuinka usein lähtee, kuinka moneen paikkaan päivän aikana ja kenen kanssa. Itse jaksaisin, mutta mitä enemmän olen alkanut tuntemaan tytärtäni, huomaan, milloin hän kaipaisi esimerkiksi leikkimatolla leikkimistä, eikä vain sylissä istumista meluisassa kahvilassa. Olen alkanut myös ymmärtää ystäväni sanoja vauvan "suuritarpeisuudesta" etenkin eilisiltaisen tapahtuman perusteella. Kotimatkalla mies nimittäin pohti: "On tää meidän vauva aika eloisa [muihin vauvoihin verrattuna]. Ihanaa, kun hän on niin eloisa."
Vauva on siis tavallaan myös turvani. Silloin, kun en tajua itseni takia pitää "vapaapäiviä" menoista, on hänen takiaan mietittävä menoja tarkemmin.

Vauva-arki ottaa myös veronsa, myönnetään (nimimerkillä Hulina-Huldan kanssa viime viikolla yöt valvoneena. Tyttö söi joinakin öinä 1-2 tunnin välein ja päivisin nukkui tuskin tuntiakaan yhteen mittaan). On joitakin tilanteita, jolloin olen esimerkiksi lähtenyt tapaamaan tuttua kahvilaan, mutta jota olen etukäteen jännittänyt hiukan. Ja jopa miettinyt jälkeen päin, että olinkohan ihan höhlä, toiminkohan oudosti, pitiköhän hän tuota ihan ajanhukkana. Tapaamiset ovat useimmiten olleet mukavia, mutta huomaan, että mieluummin vetäydyn pääasiassa mukavuusalueelle niissä tilanteissa, kuin voin. Heti tämän kirjoitettuani tajuan, että tuskin tulen ikinä kuitenkaan kieltäytymään kahvikutsuista ja saatan jopa itsekin kysyä tuttavalta tapaamista. Tärkeämpää on silti miettiä omia voimavaroja kulloisenakin hetkenä. Onko nyt se aika, jolloin erilaisten kuormittavampien tekijöiden lisäksi kannattaa sopia tapaaminen, joka saattaa olla enemmän kuormittavampi kuin rakentavampi?

En tarkoita, että ihmissuhteita tulisi arvottaa niin, että vain ne, joista minä saan, voi pitää tai niiden eteen voi nähdä vaivaa. Joskus vain monen kuormittavan tekijän vuoksi tuskin kannattaa haalia itselleen lisää tilanteita, joissa joutuu vähän jännittämään. On ihan hyvä olla välillä vain sellaisessa seurassa tai tehdä niitä asioita, jotka ravitsevat. Uusien kokemusten ja tilanteiden aika tulee myöhemmin.

Saimme kokea ihanan esimerkin tästä viime viikolla. Se oli se kauan odotettu isyyslomaviikko, joka sitten menikin aivan toisin, kuin olimme ajatelleet. Minä ärhäkässä alilämmöstä kuumeeseen sahaavassa flunssassa, mies angiinassa ja vauvalla hulinavaihe. Ou jea. Olin jo aiemmin kutsunut vanhempani meille syömään, mutta koska olimme vasta loppuviikkoa kohti alkaneet tervehtymään, ja kaipasimme jo kipeästi normaalia perheaikaa yhdessä,joten päädyimme perumaan lounaan (itseasiassa heidän ehdotuksestaan). Tulin myös tuon viikon aikana itkeneeksi väsymystäni joidenkin pikkuasioiden keskellä ja kaiken tämän myötä tuli tajuttua, että nyt tarvitsemme latautumista.
Lopulta vanhempani kuitenkin tulivat meille. He veivät Huldan ja koiran vaunulenkille ja me kävimme miehen kanssa kaksin kahvilla, vieläpä kävellen ihanassa aurinkoisessa säässä. Miten hyvää se tekikään.
Muutamat hyvät hetket ja olin taas takaisin raiteillani. Ja siis miettimässä uutta ruokailukutsua (ja sopimassa muitakin tapaamisia).

Entä muu vapaa-aika, ilman toisia ihmisiä?
Tällä hetkellä en jaksa lukea kevyttä kirjallisuutta, vaan nyt mennään asiakirjalinjalla. Jossain vaiheessa saatan ehkä siirtyä joihinkin kertomakirjallisuusromaaneihin, mutta sen aika tulee, kun se tulee. Toisinaan (äitiyslomallakin) luen oman alani liiton lehtiä. Kunhan en lue "paineen alla".
Television katsomisesta olen luopunut jo aikapäivää sitten. Odotin pitkään uuden Selviytyjät Suomi -kauden alkamista, sillä katsoin vuosi sitten ensimmäisen kauden (mitäpä muutakaan pitkillä sairaslomapäivillä olisi tehnytkään). Nuorempana olin kovin kiinnostunut ensimmäisistä amerikkalaisista Selviytyjät -kausista, ja toisaalta nyt hiukan haikeudella mietin vuoden takaisia hetkiä ja oloja.
Mutta se, että pystyisin olemaan oikeaan aikaan ruudun äärellä ja vieläpä koko ohjelman ajan... ei vain onnistu! Yritin katsoa paria ensimmäistä jaksoa Ruudusta myöhemmin, mutta ensin tuli stressi katsomisesta ja lopulta vain tajusin, että en oikeasti edes saa jaksoista mitään. Niissähän on vain pelkkää juonittelua. Silläkö haluan täyttää vähäisen "oman aikani"? Päätin siis olla katsomatta ohjelmaa, ja hyvä niin.

Miten tämä liittyy kasvatukseen?
Ehkä ei vielä kovin paljon mitenkään, mutta koen, että tässä vaiheessa on minun itseni tärkeä tehdä hyvä pohjatyö. Olla avoin, rehellinen, herkkä, kuulosteleva, tunnusteleva, rohkea ja lempeä itseäni kohtaan. Mistä minä pidän? Mikä oikeasti tuo minulle hyvää? Mikä ravitsee minua? Mikä tuo minulle sisäistä rauhaa? Mistä nautin? Mistä ammennan voimavaroja huolehtia perheestäni, itsestäni, ystävistäni, työstäni, arjen koko paketista?
Uskon, että ollessani rehellinen itselleni suhteessa omaan aikaani voin jo nyt sekä tulevaisuudessa luoda parempaa kasvuilmapiiriä tyttärelleni. Toivon, että joskus voimme sitten yhdessä lähteä metsän poluille ja laavuretkelle tai miksi ei jopa huvipuiston vuoristorataan! Mutta kaikkein eniten toivon, että saisin kuorittuani oman sydämeni ympäriltä niitä kerroksia pois, jotka estävät kuulemasta aitoja toiveitani. Ja ettei tyttäreni koskaan rakentaisi niitä oman sydämensä ympärille.

Kun Hulina-Hulda taloon tuli

Eräänä iltana sen keksin. Voisiko aika, jota elämme, liittyä nyt niihin hulinoihin?
Olin onnekseni lukenut vain paria viikko aiemmin Imetyksen tuen sivuilta nelikuisen hulinoista, ja jopa vinkannut ystävääni kyseisestä vaiheesta. Ajatellut jopa, että huhheijaa, kun meillä ei onneksi niitä vielä ole. Juuri, kun sai tilanteen jotenkin rauhoittumaan masuvaivoista.
Mitä vielä. 😅

Uusia taitoja

Hulina-Hulda asettui meillekin taloksi. Se tarkoittaakin sitten sitä, että tyttö ei nuku enää kovin pitkiä päiväunia, ja rauhoittuminen levolle on muutenkin hankalaa. Itseasiassa koko syömistouhu... voi hyvänen aika, siis joskus. Toisinaan on aivan sama, missä kulmassa masuun saa murkinaa, mutta annas olla, kun pienen päässä hämmentää. Silloin harmittaa asento, paikka, häly, äidin juttelut, puoli tai ylipäänsä se, että pitäisi syödä. Valitettavasti nälkä helpottuu vain syömällä, ainakin niin minä olen oppinut.
Niinpä päiväni ovat nykyisin olleet melko pitkälti sitä, että joko juttelemme ja höpöttelemme, leikimme ja touhuamme, mutta voin kopata vauvan myös kantoreppuun, jonne hän onneksi melko hyvin saa nukahdettua (oi sitä onnen hetkeä, kun hän rauhoittui pianonsoittooni!!). Mutta ne muut hetket. Tuntikausien pötköttelyt sängyllä, jossa tuntuu tytöllä olevan paras paikka rauhoittua ja syödä. Joka ilta. Ja usein myös päivisin. Vaunuihin vauva tuntuu nukahtavan melko helposti, mutta eräänä iltana sainkin sitten huhkia oikein olan takaa kaiken maailman ylämäet, maat ja mannut, kun nälkä iski pienelle niinkin lähellä tai kaukana kuin 2 kilometriä kotoa. Siinä oli jo otettava juoksuaskelia, jotta hän ei aivan kuvittelisi, että ruokatarjoilua ei enää olisi. Onneksi tyttö ei taida olla kovin pitkävihaista sorttia, vaikka katsoikin minua isän sylistä kyynelsilmin hiukan loukkaantuneena. Oih ja voih. Kerrottakoon, että hän on useimmiten jaksanut lenkit aivan mainiosti ja jatkanut vielä uniaan puolesta tunnista tuntiin kotiin palattuamme. Nyt saa olla tyytyväinen, jos tyttö nukkuu edes tuntia yhteen soittoon. Tämä pätee myös yöelämään.

Äidin sydän sulaa, kun vauva nukahtaa syliin soiton aikana

Yöllä sitten hutkitaan, vatkataan, vispataan, häärätään, kääntyillään, halutaan syödä, ei haluta syödä, halutaan sittenkin, kiukustutaan, halutaan toinen puoli, ei sittenkään, nukahdetaan, sätkitään, kääntyillään ja vääntyillään. Ou jee. Olen taas hetkeksi luopunut siitä, että tyttö nukkuisi omassa sängyssään (, joka on tätä nykyä isojen vauvojen pinnasänky! Se toimii "sivuvaununa" sänkymme vieressä.), sillä muuten jäisin joka tapauksessa kuulostelemaan, että täytyykö hänet nostaa takaisin vierelle. Ja oikeastaan ajattelen myös niin, että jos näillä hulinavaiheilla on taustalla se, että 4-7 kuukauden iässä tapahtuu niin suuria kehitysharppauksia, niin varmasti pieni pää on jo aivan hämmennyksissä. Uskon läheisyyden tuovan turvaa ja tukea uuteen vaiheeseen. Ja voiko tuollaista pientä kättä omaa rintakehää vasten niin vain raaskia irrottamaan. Pienen raap... silittäessä minua hymisten itsekseen syödessään... 💗

Meillä on jo iso tyttö!

Uuteen sänkyyn tutustumassa

Oikeasti tämä hulinavaihe on vain mielenkiintoista, ja väsymystä tuovat vain muut seikat ja olot. Harmillista on nimittäinen, että baihe ajoittui nyt näille viikoille. Tällä viikolla on nimittäin se kauan odotettu isyysloma, mutta sen pääosia näyttelevät nyt yksi kuumeinen (mies), yksi alilämpöinen (minä) ja tuo edellä mainittu Hulina-Hulda. Tällä hetkellä olen joutunut vain pyyhkimään mielen kalenteristani kaikenlaisia haaveita ja suunnitelmia, joita olin itsekseni toivonut tälle viikolle. Ehkä me vielä joskus pääsemme vauvauintiin, laavuretkelle, kyläilemään, saamme toisen mummon kylään ja sitä rataa. Ehkä mekin vielä pääsemme joskus viettämään kahden keskistä aikaa. Eilinenkin oli aika ihana, kun Hulda malttoi ensin syödä ensimmäistä osaa iltapalastaan olohuoneessa, sitten leikimme melko pitkän tovin. Sekin oli minulle jotain: viettää iltaa perheenä, höpötellä niitä näitä, kuunnella tytön kiherryksiä ja nähdä naurun riemastuttaneita kasvoja, silmäillä hiukan tv:täkin (sivuseikka. En ole vain aikoihin nähnyt oikeastaan mitään, vaikka eipä tuo kovin suuri menetys ole ollut.). Sitten vetäydyimme makuuhuoneeseen nukutuspuuhiin. Joskin klo 23:30 tuumin, että mitenköhän tässä sitten kävi... kumpi taisi nukahtaa.

Muista juoda paljon

Perusfiilis: aika kiva ja positiivinen. Vauva on kyllä niin rakas ja ihana. Tykkään elämästäni, ja vastapainoksi vauvan hoitoon on niin kiva pohdiskella ja jakaa aatoksia ystävien kanssa vaikka sitten viestien välityksellä. Tai selvitellä itse monen eri teemaisia asioita. Hiukan välillä väsyttää, kun vauva on nyt tosi kiinni minussa, mutta onneksi senkin saa sanoa ääneen. Sitten taas jaksaa. Ilo irti omista kauppareissuista, tai että sain järjesteltyä pari hyllyä. Pienet ilot on pop. Ja opin paikka jälleen kerran: kaikkea ei tarvitse eikä täydy.

Oloa uhmaten kävin metsässä lenkillä!
Se olikin sitten enemmän mielen kuin kropan
hyvinvointiin.