Aikaa meidän rakentumiselle

Olin puhunut jo vuosia parisuhdeleirille menemisestä, mutta koskaan sopivan tuntuista ei oikein löytynyt. Sitten keväällä bongasin lapsettomille suunnatun leirin, ja totesin, että tuonne me muuten menemme. Yllättäen ja onneksi vastaanotto oli myönteinen. Odotimme ensin, että tulisimmeko edes valituiksi, sillä leirikoko ei suinkaan voisi olla 30 luokkaa, vaan vain kourallinen pareja pääsisi leirille. Jotenkin ajattelin, että me niin tarvitsisimme tuota leiriä, jotain apua meille. Iloksemme saimme syksyllä viestiä, että meidät oli valittu kuuden muun parin kanssa osallistumaan tuolle kurssille. Alkoi jännitys ja odotus. Mitähän siellä tapahtuu? Millaistakohan siellä on? Keitä muita siellä on? Millaisia tehtäviä teemme? Mitä minun pitäisi sanoa? Entä mitä mies sanoo? Miten tämä vaikuttaa meihin? Tai oikeastaan... jaksaisiko näitä asioita edes miettiä? Käytännössä meillä ei ollut mitään ennakko-odotuksia, vaikka silti toivoimme... jotain.

Vaikka se olin minä, joka penäsin meitä lähtemään mukaan leirille, niin se olin minä, jota hiukan ahdisti perjantai-iltana. Tuntui, että haluaisin juosta äkkiä pois. Voin puhua, mutta en sittenkään. Tekee ehkä liian kipeää, tehdään mieluummin jotain kivaa. Puhutaan vähän, mutta ei liian syvältä. Oloon varmasti vaikutti sekin, että menneelle viikolle oli sattunut jotenkin kaikenlaista kuraa; oltiin riidelty ja kinasteltu, vailla kunnon ilmanpuhdistusaikaa, ja olin myös pudonnut lapsettomuusmurheen aallokkoon. No, näin jälkiviisaana tuo leiri taisi tulla siis oikeaan saumaan.

Viikonloppu yllätti täysin tunteikkuudellaan ja rankkuudellaan. Itkin varmaan joka saumassa, enkä aina niin posiitivisia asioita. Jostain kumman syystä herkistyin omasta itsestäni, miehestäni, meistä. Herkistyin jopa siitä, että osaankohan nyt olla täällä, heittäytyä, miettiä kunnolla, hyödyntää tätä mahdollisuutta. Herkistyin siitä, jos mies toimikin toisella tavalla. Onneksi en suinkaan ollut ainut kyynelehtijä joukosta, vaan nenäliinoja kaivoi yksi jos toinenkin kurssilaisista, myös miehistä. Koossa oli aika sympaattinen porukka, ja tunnelma lempeä, armollinen ja kannustava. Oli ihanaa, kuinka jokainen pari uskalsi omalla tavallaan antaa itsestään muille. Leirin sisältö koostui parisuhteen miettimisestä,  omien toiveiden ja tarpeiden sanoittamisesta, suhteen mahdollisuuksista ja seksuaalisuuden pohdinnoista. Asioita pohdittiin yksin, pareittain ja porukalla, osin myös ensin miesten ja naisten kesken, sitten taas yhteen kokoontuen. Miten helpottavaa olikaan puhua vertaisten kanssa, kuulla toisten parien haasteista ja oivalluksista, nähdä rakkautta ympärillä, kuulla omaa rakasta. Kurssin päätteeksi laadimme kotiin konkreettisia asioita sisältävän listan, joita pyrkisimme toteuttamaan. Minusta oli ihana miettiä juuri näitä pieniä arjen konkreettisia tekoja: minusta olisi ihana, jos keittäisit minulle kahvin herättyäni yövuoron jälkeen. Suunnitellaan joka viikolle yhteistä aikaa, pyritään jopa yhteiseen vapaapäivää, eikä oteta niistä suorituspaineita. Katsotaan vaikka Netflixiä tai käydään retkellä. 
Kunhan ollaan yhdessä.

Tulimme tänään kotiin. Oli oikeastaan jopa oksettava olo, niin väsynyt taisin olla. Haimme kaupasta kahvisyömistä ja rikoimme rutiineja. "Ollaan spontaaneja!", mies tokaisi, ja niin me keitimme kahvit, kannoimme kupit, Visbystä ostamani lammasservetit, Halloween-munkit ja kahvin alakerran vierashuoneeseen. Kerrankos sielläkin tulee kahviteltua, virkistää kummasti. Kävimme vielä läpi kurssia ja siitä heränneitä ajatuksia. Vaikka olo oli kuin olisi maratonin juossut (tai mistä minä tiedän, kun en ole päässyt ihan vielä puolikastakaan mentyä), niin se kannatti. Hiukan vielä on aika hajalla olo, kuin pintaa olisi jonkin verran rapsuteltu. Odottavainen, toiveikas, herkistynyt ja huojentunut.
Mutta onnellinen meistä ja meidän mahdollisuuksistamme.

Olla toisen puolesta onnellinen, mutta silti...

Työpäivän päätteeksi jäin juomaan vielä "lähtökahveja" ennen sovittua menoa. Välipala vauhdikkaan vuoron päätteeksi tekisi hyvää. Juteltiin ja höpöteltiin työkavereiden kanssa. Kunnes se tapahtui.

"Onko se sitä, mitä mä luulen?", kysyi työkaveri.

"Joo, meille tulee vauva!", totesi toinen, nopeasti tokaisten. Uskalsiko vielä itsekään tuota uskoa todeksi.

Olin jo aiemmin arvellut, aistinut, että kyse oli ehkä jostain surusta. 

Onnittelimme onnen kyyneleet silmissä. Hymyilytti, ilostutti. Itkettikin.

"Aika jännää vain vielä, kun meillä on ollut tosi vaikeaa onnistua," hän sanoi hetken perästä.

Itketti sitten vielä vähän lisää. Olin niin onnellinen hänen puolestaan, mutta jostain syystä rinnalle kipusi - suorastaan rynni - myös toinen tunne. Ei se kateutta ollut, mutta ennemminkin jotain pehmeämpää. Olin vilpittämästi onnellinen tästä uutisesta, mutta samaan aikaan vain niin kovin pettynyt meidän tilanteeseemme. Siihen, että minusta ei ole tulemaan raskaaksi. Että minusta ei koskaan tule äiti. Että minä en saa koskaan ikinä milloinkaan lapsia. 

Otin vähän lisää kahvia ja leikkasin ohuen luirun (sellainen siitä tuli) kotiuneen potilaan perheeltä saatua unelmatorttua.

----
On jotenkin erikoista, että kaikenlaista mieltä harmaannuttavaa sattuu juuri, kun olisimme lähdössä parisuhdeleirille. Ollaan riidelty, riidelty ja riidelty, mieli on ollut maassa lapsettomuudesta ja muutenkin on ollut väsynyt olo. Olisi nyt ehkä jotenkin voinut olla hyviä päiviä ennen leiriä, jossa juurikin tuota lapsettomuutta käsitellään.
Mutta onneksi on luonto, retkeilyt ja geokätköily! Niitä kun saisi tehdä joka päivä!

Haikeuden aaltoja

"Voi rakas lapseni," tekisi mieleni sanoa.
Sulkea pehmeähiuksinen pieni ihminen syliin, haistaa hänen suloinen tuoksunsa, tuntea lämpönsä. Aistia ja kokea oman lapsen läheisyys, tuntea hänet jo raskausajalta, viipyä tässä hetkessä, odottaen myös toiveikkaasti tulevia yhteisiä hetkiä. Mitä kaikkea hänen elämälleen on tulossa, missä kaikissa seikkailuissa saan olla hänen mukanaan.
"Voi rakas lapseni," huokaan.
"Milloin tulet syliin? Täällä odotetaan sinua jo kovasti."



Ei hätää, en ole jossain surun ja murheen mustissa syövereissä. Haikeuden aallot pyyhkäisevät välillä ylitseni ja halusin sanoittaa jotakin niistä ennen kuin taas jatkan päivääni. Ruoanlaittoa meille kahdelle, lounas ja sitten eväiden pakkailua ja iltavuoro.

Metsän taikaa

Metsä saa ihmeitä aikaan.
Ei tarvitse kauaakaan olla patikoimassa ja hengittämässä luonnon raikasta tuoksua, kun jo tuntuu paremmalta. Poissa ovat päänsärky ja vellova olo, surullinen ja haikea mieli.
On vain patikkareissu, hyvien työkavereiden kanssa höpötteleminen, geokätköjen etsiminen, eväiden nauttiminen nuotion äärellä ja koiran touhuille naureskeleminen. Kuinka paljon enempää tarvisee nyt vaatia? (Okei. Ehkä fleecepaita olisi voinut olla aika kiva. Mutta muuten oli hyvä.)

Kyllähän se suru ja haikeus ovat edelleen läsnä, kun olen taas kotona, mutta jotenkin haaleampana. Huomaan, että mielessäni pyörittelen nyt ennemmin mielessäni jotain hyvää papuruoan reseptiä, kasvisruoista ja luonnonkosmetiikasta innostumista sekä tällä viikolla tulevia ihania ihmisiä. Vielä aamulla olisin kovin mielelläni jäänyt kotiin omine ajatuksineni ja oloineni. Olisi tehnyt mieli lähteä reissaamaan, hypätä pois arjestani. Lentää taas Kanadaan tai jopa jonnekin ihan muualle. Toisaalta välillä olen todella lähellä aloittaakseni taas Femoston-lääkkeen käytön, tehdäkseni "edes jotain", mutta en halua vielä. Tuo on siis sellainen, jota suositeltiin käytettäväksi kesän yli ennen ivf-hoidon aloittamista. Lopetin sen heinäkuun lopussa ja aion pitää taukoa siitä ainakin loppuvuoteen. Ikään kuin toivoen, että jo Thyroxin ja kilpirauhasen tasapainottuminen saisivat yksistään jotain aikaan.

Sitten palaan taas yksinkertaisempien asioiden äärelle.
Teimme tänään patikkaretkellämme ensimmäistä kertaa s´mores-herkkuja. Tein niitä viimeksi Kanadassa ollessani, 17-vuotiaana. Aikamoista nostalgiointia. Harmi, että ne eivät mielestäni onnistuneet aivan niinkuin muistoissani, mutta mitäs tuosta, jos tunnelma oli kohdillaan ja herkut maistuivat. Homma meni siis näin: paistoimme vaahtokarkkeja, iskimme sitten kerrosleivän lailla kasaan Marie-keksin, vaahtokarkin, suklaapalan ja keksin. Nam nam. Sen verran kylmä tosin oli, ettei kylmästä kova suklaa ehtinyt sulaa.

Ja entäs sitten puun oksiin ja kantojen nokkiin kurkisteleminen! Juurakoiden ja kivien koloihin kyyristeleminen! Mitä nokkelampiin paikkoihin oli kätketty pieniä jemmoja, ja aika hauskaa oli kyllä etsiä niitä. Tätä lisää!

Huomattavasti rentoutuneena ajelin iltapäivällä kotiin, naureskellen hassulle koiralle, mukaville jutuille ja viipyen vielä sellaisessa tuttavallisessa tunnelmassa. Me ollaan tuttuja jo, me tiedetään, että yhdessä on hyvä retkeillä. Me ollaan kaikki tosi upeita tyyppejä.

Kuinka mukava on lapsena riehua

Haluaisin ilakoida vielä hetken aikaa ystäväni hullun hauskoista synttäreistä lauantailta. Päivänä, jolloin sai hypätä pois aikuisen elämästä, murheista ja huolista. Jolloin sai olla kuin lapsi taas. Mitä muuta voi odottaa vauhdikkaalta ystävältäni, kuin lapsisynttäreitä?
Päivä alkoi koulun liikuntasalissa vietetyillä tunneilla, jolloin pelattiin, kisattiin, hulluteltiin ja annettiin palaa. Lyötiin sanomalehdellä milloin ketäkin läpsyn merkeissä, vieriteltiin sählypalloja, leikittiin rikkinäisiä leivänpaahtimia, pyllähdettiin lattialle peppupalloa pelatessa ja viipotettiin menemään norsupallon vilinässä. Kyllä sai nauraa! Ja paras oli, että mukana olleet samanikäiset ja vanhemmat olivat yhtä mukana jutuissa. Jotenkin ekstrahauskaa ja tunnelmaa luovaa tuosta teki myös sen, että joukossa oli useita, joiden kanssa olin käynyt yläastetta ja lukiota. Ja nyt pelasimme samassa koulussa noita pelejä! Ajoittain oli epätodellinen olo siitä; ihan kuin olisi tehnyt aikamatkan Lintusen liikkatunneille! Juhlat jatkuivat herkkupöydän ääressä mehukattia juoden. Huvitti, kuinka täysillä ystäväni oli panostanut kaikenlaiseen kisailuun ja herkutteluun. Toki mehuja vahvempaa olisi saanut tuoda mukanaan, mutta meillä oli niin hauskaa, että mahdolliset juomat unohtuivat kasseihin. Saunomisen, Party-Aliaksen ja muun pelailun jälkeen oli lopulta aikuistuttava ja lähdettävä kotiin nukkumaan edes hetkeksi aikaa ennen aamuvuoroa. Lähtiessäni sain mukaan pienen pussukan. Siinä oli kiitokseksi käymisestä sydäntarra, rusinarasia ja muumi-tikkari.

Ei kaikki ollut pelkkää hauskaa lapsena, ei tietenkään. Eikä ole aikuisenakaan, se nyt on vain fakta ja osa elämää. Tiedän sen. Mutta iloa sain paljon tuosta päivästä. Voisin hyvin ottaa toisen erän liikunnallisia leikkejä, naurusta kipeän mahan, pari mustelmaakin ja hiestä märän olon tämän päivän tunteiden tilalle. Aikuisen maailmani on tänään kallellaan surun puolelle. Sellaiselle puolelle, jossa olo on väsynyt, haikea, murheellinen ja saamaton. Joo, siivosin ja tein ruokaa, mutta ei se vauva siitä saa alkuaan. Ei, vaikka seisoisin päälläni ja luettelisin taikasanoja väärinpäin sen jälkeen, kun olen syönyt kaiken maailman vitamiineja. Ei, vaikka mekin yhdessä tehtäisi vaikka mitä. Ei, koska minä olen viallinen. Mikä nainen tämä tällainen on?? Ei mikään. Ei yhtään mikään.Ehkä tuohon suhteutettuna on jotenkin helppoa ajatella riehaantuvansa lasten liikuntaleikeistä. Silloin ei tarvitse ajatella olevansa mitään muuta, kuin onko rikkinäinen tehosekoitin, kirahvi vai norsu. Tai kenen nimi sanotaan seuraavaksi. Viihdyn minä kyllä kahvivastaavana, se on jo aikuisempaa. Ja nyt painun tehotreenitunnille. Antaa palaa, kyytiä kahvakuulalle!

P.S. Toivottavasti ymmärrät, että tiedän näin olevan hyvä. On hyvä, että olen tämän ikäinen, tässä elämänvaiheessa ja -tilanteessa. Tiedän, että elämässäni on ihan hurjan paljon iloa tuovia asioita ja olen oikeasti tosi onnellinen. Välillä vain on tällaista. Ohimenevää.

Keittiöhommissa

Joskus vain tuntuu niin voimakkaana, että meistä ei tule koskaan vanhempia. Että meille ei tule koskaan lasta. Kuten tänään.
Ja sitten tuntuu siltä, kun koko sisus olisi täynnä vaahtomuovia, sellaista paksua ja tiivistä. Hyvä,  että mahtuu sekaan hengittämään. Ja kaiken sen keskellä tiuskahdan taas miehelle, liian monennetta kertaa, lyön tarkoittamatta luun kurkkuun, näen hämmennyksen ja minua alkaa harmittaa oma kömpelyyteni entistä enemmän. Ei sen näin pitänyt mennä. Kiiruhdan piiloon, keitän kahvia, huolehdin, että kaikilla on sopivasti syötävää, teevettä, piirakkaa ja vaniljakastiketta, tehdäkseni edes jotain oikein. Että edes jotain onnistuisi. Edes tänään.

Värien viemää

Tällä hetkellä olen ihan superkorkealla fiilistelemässä.
Kävin eilen ensimmäistä kertaa hiusten kasvivärjäyksessä! Laittaisin tähän hetipaikalla linkin kyseiseen paikkaan ja suosittelisin asiantuntevaa ja ihanaa ekokampaajaa, mutta haluan edelleen pitää itseni ja asuinpaikkani anonyymina. :) Tyydyn siis vain hehkuttamaan kokemusta sekä sitä, kuinka se sai taas inspiroitumaan luonnonkosmetiikasta ja luonnonmukaisista asioista.

Matkani kohti ekologisempaa elämää ottaa välillä isompia, välillä pienempiä askelia. Joskus takataskussa (siis kännykän kirjanmerkeissä) on kasapäin houkuttelevia kasvisruoka- tai jopa vegaanireseptejä, kauppakoriin löytyy luonnonkosmetiikkaa ja yritän miettiä enemmän kulutustapojani. Välillä teen näin enemmän, välillä vähemmän. Painiskelen paljon sellaisten asioiden parissa, että mikä todella on ekologista, taloudellista, järkevää, käytännöllistä ja luonnon ja ihmisten kannalta paras. Onko parempi hankkia maailman toiselta laidalta tuotua ekotuotetta vai ostaa lähellä tuotettua ei-vegaanista tuotetta? Mihin asioihin haluan panostaa, mikä tuntuu mukavalta, millä saa hyvää lopputulosta ja mikä on myös ympäristölle hyväksi? Nyt, kun meitä on vain kaksi ja koira, meillä on toki vähän paremmin varaa miettiä tuollaisia asioita, vaikka onneksi ihan kaikki ei ole kalliimpaa.

Olen aikoinaan ollut muutaman vuoden kasvissyöjä, mutta tuolloin jouduin vähän ongelmiin valintojeni kanssa, enkä oikein ole varma, kuinka eettistä tai terveellistä tuo touhu oli. Kasvisruokakiinnostus on kuitenkin säilynyt, ja nykyään pyrin pitämään joustavaa linjaa sen suhteen, etten rajoita itseltäni mitään. Tasapainon ja sallivuuden rajoissa koen olevani turvallisemmilla vesillä sen sijaan, että tekisin itselleni tiukkaakin tiukempia sääntöjä ja kiellettyjen listaa. 😳 Näin koen olevani paljon rennompi ja joustavampi. Huomaan, että heilahdan herkästi ehdottomaksi sääntöjen suhteen; kontrollin tarvetta ehkä. Toisaalta arjen kiireiden keskellä saattaa sekaruoan tekeminen olla joskus paljon nopeampaa kuin kasvisten pilkkominen ja kypsentäminen. Silti tohdin sanoa, että usein tuntuu siltä, että kasvisruoka on jopa monin verroin maistuvampaa kuin kanasuikalesötkötykset ja vakuumipakatuista jauhelihoista tehdyt muhennokset.

Luonnonkosmetiikka on niin ikään hieman ristiriitainen juttu. Toisaalta haluaisin todella paljon käyttää tällaisia tuotteita, mutta ovathan ne aikamoinen investointi. Jo halvimmatkin tuotteet ovat "tavallisia" tuotteita kalliimpia, puhumattakaan laadukkaammista luonnonkosmetiikkatuotteista. Lisäksi tuotteiden kokeiluun on valitettavasti liittynyt useampia pettymyksiä. Kerran jo jouduin pätkäisemään hiuksistani hampuksi menneitä haituvia shampoon pilattua hiukseni. Useaan eri deodoranttiin olen ollut pettynyt, enkä ole uskaltanut mitään niistä ottaa ihmisten ilmoille käyttöön. Jo testiajo liikunnan parissa on riittänyt todistamaan, etteivät ne ole pitäneet mitään. Pyykinpesuaine jättää myös tahroja, eikä esimerkiksi pese liikuntavaatteita puhtaaksi. Pessyt pyykit ovat vain haisseet voimakkasti niin pinttyneelle hielle että voimakkaasti tuoksuvalle pyykinpesuaineelle. Ripsiväriäkin saisi sutia ripsiin vartin, että se näkyisi. Ja sitten se valuu hetkessä iholle.

Mutta on minulla myös hyviä kokemuksia! Kasvisruoka nyt on vain ihan tosi hyvää. Tykkään kasvissosekeitoista, erilaisista kastikkeista, laatikoista, pihveistä, yrteistä ja oikeastaan lähes mistä tahansa. Aika kivoja ovat myös nämä uudet "lihankorvikkeet", nyhtökaura ja härkis. Omaksi bravuurikseni voisin näin äkkiseltään kehaista porkkana-maapähkinävoisosekeiton tai punajuuri-mustapapupihvit. Oi nam. Tykkään meidän tiskiaineesta, Ecover-merkkisestä. Joihinkin suihkusaippuoihin olen myös ihastunut sekä varsinkin kahvia varten tehtyyn kauramaitoon! Sinnikkäästi haluan ottaa selville, mikä voisi olla sopiva tuote mihinkin tarkoitukseen, sillä kosmetiikan sisältämät mömmöt mietityttävät. Aika kivoja kokeiluja olen jo tehnyt. Tänään löysin Flow-merkkisen mineraalipuuterin, oli vieläpä suomalaista! Katsotaan, mitä testiajo sanoo.

Mutta tämä hiusten kasvivärjäys. 😍 Kampaaja sanoi, että väri voi aluksi tuntua hiukan mietityttävältä, mutta täytyy sanoa, että minulle ei sitä pelkoa ollut. Ihastuin siihen saman tien! Punaista väriä minulla ei olekaan ollut, mutta tuo tuntui niin omalta heti ensisilmäyksellä. Ja jotenkin koko kampaajakokemus oli kovin miellyttävä. Okei, alkuun tehty savinaamio, jossa puhdistettiin hieman omaa hiusta synteettisistä väriaineista, ei ollut kovin ihastuttavan tuoksuista, mutta yleisesti ottaen oikein mukavaa. Ehkä se koko prosessi tuntui jo ajatustasolla hyvältä. Tykkään ihan valtavasti hiuksistani, millaiset ne ovat ja mitä se on saanut minussa itsessänikin liikkeelle. Minä uskalsin! Olin muutaman vuoden vaalea, sitä ennen hetken aikaa tumma, ja kaiken kaikkiaan maantienvärinen. Nyt koitti ihana ja pirteä värin leisku! Väriä koko tyttö! Tai nainen, se taidan ennemmin olla, kun kohta 30 kolkuttelee jo ovella. (Anteeksi, en vain voi olla hehkuttamatta. Kunnollista, sopivan anonyymia ja värit oikeuksiinsa tuovaa kuvaa minulla ei tosin ole, joten jos vain on mahdollista päästä ulkonäöstä intoilemistunnelmaan, niin hyvin läheltä liippaa!)

Kun lapsiperhe kylässä kävi

Illan päätteeksi siistin jälkiä. Ladoin tiskejä koneeseen, pyyhin kastikkeen tahroja pöydän jaloista, keräsin puuvärit ja taideteokset pöydältä, asettelin pöytäliinan takaisin paikoilleen. Hymyilytti. Jäljet olivat tulleet elämästä ja ihanista hetkistä.

Perhe kahden pienen tytön kanssa kävi meillä eilen kylässä. Voi, kuinka paljon iloa tuosta oli!
Aika lensi kuin siivillä, oli ilo laittaa ja passata ja toivottavasti edes jonkin verran helpottaa vanhempien oloa. Tämä koti on niin kaivannut lasten ääntä ja menoa, sitä, että joku pyörii ja hyörii, puuhailee piirustusten parissa, ihastelee omaa peilikuvaansa eteisen peleistä ja tulee syliin istumaan.
Tuo kyläily toi onnellisia tuulahduksia, ja jonkinlainen ovi aukeni mielessäni. Se tietty ovi on ollut itsesuojelun vuoksi suljettuna. Joskus jostain raosta on päässyt livahtamaan vauvan odotuksen tai tuoreen äitiyden tunteita, ja väsymykseen yhdistettynä ne ovat jääneet omaa oloa kalvamaan. Olen vielä tällä viikolla havahtunut miettimään, että en ole enää aikoihin edes kunnolla miettinyt lapsiperhearkea oman lapsen kanssa. En raskautta, synnytystä, ensikohtaamista, vauva-arkea tai ylipäänsä vanhemmuutta, koska jossain mieleni lokeroissa haluaisin sitä kaikkea niin paljon. Ja niin kauan, kuin siihen ei ole mahdollisuutta, pidän lokeron visusti suljettuna.

Se viereinen lokero on saanut muodostua, jossain hiljaisuudessa ja rauhassa. Nyt on ollut aika.
Tunteet ja oma sisäinen kasvu ovat aika jänniä juttuja. Ne eivät tapahdu ja muodostu mitenkään kronologisessa tai loogisessa järjestyksessä, eivätkä varsinkaan nousujohteisesti. Jos aiemmin tällä viikolla olen halunnut olla miettimättä ja päästämättä lapsiperhe-ajatuksia mieleeni, niin jo nyt viikonloppuna huomaan taas toisenlaisia ajatuksia. En ole koskaan edes uskaltanut miettiä lelukopan hankkimista, vaikka lelut tulisivatkin lapsivieraiden käyttöön. Meiltä ei löydy mitään lasten varalle lukuunottamatta kummipojan jäljiltä jäänyttä lusikkaa. Muutamat hankkimani vauvan vaatteet olen päätynyt antamaan vaatekeräyksiin, sillä pahimpina aikoina ne ovat vain satuttaneet. Tykkään olla lasten kanssa, mutta olen huomannut pitäväni jonkinlaista suojamuuria mielessäni. En ehkä uskalla päästää lapsia ja vauvoja liian lähelle. En aina edes muista kysyä lapsia syliinkään. Arastelen neuvoa sitä kysyviä lasten hoidossa tai vaivoissa. Töissä on erilaista; silloin olen hoitajan roolissa. Nyt nämä kaksi hymytyttöä valloittivat loputkin minusta ja yhtäkkiä huomaankin rutistavani tyttöjä vuoronperään sylissäni. Lapset ihastuttivat myös luovuudellaan; kuinka paljon iloa voi saada valkoisesta paperista, puuväreistä ja värityskirjasta (sen sentään löysin! Tuleepa tuollekin parempaa käyttöä, ei ollut ihan minun juttuni). Jonkinlainen lapsivara olisi ihana olla! Muutama lelu, kirja, värikyniä. Kyllä meille lapset saavat tulla ja puuhata!
Nyt mieleeni on tullut tilaa myös tällaisille hetkille, olematta kuitenkaan raastavia ja surun tunteita jättäviä. Niitä on varmasti ollut ennenkin, mutta nyt ne piirtyivät mieleeni. Tällaistakin se elämä voisi olla!

Oi. Kiitos, ihana, värikäs ja rakas perhe.

Katso, kuinka sinä olet kaunis

Huh, kuinka virkistävältä voi tuntua yllättäen tullut vapaapäivä. Eilen jäin tekemään tuplavuoron, ja ainut vaihtoehto saada tunnit takaisin oli pitää vapaapäivä tänään. Sehän sopi, vaikka jäisikin vain yksittäiseksi. Mielessäni tuuletin jo sairaalan käytävillä ja mieli kummallisen vapautuneesti leijuen: "Vapaapäivä! Enkä mä aio tehdä mitään!!" Aika hassu tunne. Toisaalta hurjan siunattu ja ihana, sillä samaan aikaan tiedän, miten hauskan täysiä päiviä minulla on ollut aiemmilla vapailla ja työpäivinä(vaikka en olekaan suunnitellut jokaiselle mitään erityistä menoa). Kyllä, jaksan vain edelleenkin hämmästellä elämän hienoutta, mutta samalla tarkastella sitä myös hieman varoen: eihän se vain säry?
Rutistin miestä aamulla. "Olen varmaan ollut aika väsynyt, tämä päivä tekee hyvää."
"Niin ootkin," kuului vastaus ja tinttasin toista kylkeen. Naurettiin molemmat.

Olin viikonloppuna Helsingissä ystäväni kanssa Puhkea kukkaan -konferenssissa.Päivä jätti paljon pureskeltavaa ja pohdittavaa naiseudesta, uskosta, jumalasuhteesta ja elämästä. Ehkä saan koottua ajatuksia jossain vaiheessa. Nyt nautin tästä mielen seesteisyydestä ja to do -listani lyhyydestä: vie mies töihin, ripusta pyykit, kerää takapihalta marjat, käy lenkillä, ole. Sellaista järkevää puuhaa, kuten itseopiskelu tulevan osastoni erikoisalasta tai jonkin toisenlaisen hillon tekeminen voi olla nyt vähän liikaa. Tai kivaahan nuokin olisivat, mutta nyt pitää laittaa rajat. Välillä voisi yrittää vain olla. Lukea vaikka lehteä tai kirjaa, jolle en ole vielä kahteenkaan viikkoon löytänyt aikaa. Voisi yrittää.

Viime päivinä olen ilokseni saanut kuulla kehuja aivan tuntemattomiltakin. Se on ilahduttanut suuresti. On kehuttu asukokonaisuutta (aamulla töihin tullessani pukukopissa), lettikampaustani tai jotain leipomustani. Puhumattakaan siitä vastaanotosta, joka seurasi toimen saatuani. Haluan nostaa tämän esille muistutukseksi, kuinka ihanalta tuntuu, kun saa kuulla jotain positiivista ja kannustavaa, tutuilta tai tuntemattomilta. Ei sen tarvitse välttämättä olla sen suurempaa syväanalyysia jostain tekemisestä, luonteenpiirteestä tai tilanteesta. Miten sekin tuntuu niin suloiselta ja piristävältä, kun kehutaan vaikka jotain pientäkin, vaikka korvakoruja. Olen jutellut tästä nyt useamman kanssa, ja olemme pohtineet, kuinka suomalaisille naisille on hämmentävän vaikea sanoa jotain hyvää toisille. Etenkin, jos kyse on ventovieraista. Onko kyse jostain kateudesta vai mistä? Onko se jotenkin noloa?
Ei se ole keneltäkään pois, jos hymyilee toiselle, tervehtii, kertoo iloisia juttuja tai mikä toisessa on ihastuttanut. Onneksi tuollainen kehumattomuuden kulttuuri on osittain varmasti väistymässä, mutta uskon, että meillä suomalaisilla naisilla on paljon opittavaa pohjois-amerikkalaisilta kanssasiskoilta. "Ääh, tämä nyt on vaan tällainen... halpa löytä kirppikseltä, vanha kuin mikä", ei koskaan kuulu rapakon toisella puolella. "Oi, kiitos paljon. Minäkin pidän tästä," tekee itsellekin paremman mielen.

Hei te kauniit, upeat ja valloittavat naiset (ja miehetkin, jos täällä vierailee teitäkin)!
Olkaa iloisia ja ylpeitä itsestänne ja toisistanne. Muistakaa sanoa kauniita asioita!
Tehdään tästä päivästä kannustavilla sanoilla ja teoilla hieman kauniimpi. 💗