sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Valokuvien taikaa ja murhetta



Olen viime päivinä törmännyt muutamaan puolitutun hääjuttuihin. Miten ristiriitaisia oloja.
Samaa kohtasin viime kesänä ollessani kaverini häissä. Miten ihania asioita, miten kaunis päivä, kuinka hauskaa! Ja sitten samalla (riippuen hääparista): voi, jos he vain tietäisivät! Tai: voi, kunpa olisin vielä nuori! Tai: kunpa saisimme uuden hääpäivän, voisimme järjestää kaiken niin paljon paremmin, kuin teimme.


Hääpäivämme herättää meillä usein keskustelua. Totta oli, että olimme eri kaupungeissa, häät vielä kolmannella paikkakunnalla, mekko neljännessä, kaaso viidennessä. Molemmilla oli opinnot lopputyön höyryissä, minä lisäksi olin valmistautumassa jättämään ihanan opiskelukaupunkini taakseni, suuntaamaan kohti uusia tuulia mieheni asuinkaupunkiin. Luopumista, uuteen suuntautumista. Osin maksoimme häät itse, aikaakin oli vain rajallisesti. Tehtiin kompromisseja, rajauksia. Halusimme aikalailla perinteistä, jokseenkin vaatimatontakin. En esimerkiksi kehdannut laittaa kutsuunkaan tilinumeroa. Siinähän sitä sitten oltiin eriparisten tupperwarejen ja maljakoiden kanssa. Tanssiakin olisi ollut kiva, mutta sen aikaisella rohkeudella ja isäni jyrkällä kiellolla musiikkikin jäi kokonaan pois. Häätkin tuntuivat menevän perheelläni jotenkin "siinä sivussa", muun muassa siksi, että äitini oli järjestämässä kuukauden päästä 50-vuotisjuhliaan. Huomaan kyllä miettiväni, että tuohon aikaan olen ollut kovin erilainen, ja kieltämättä tykkään itsestäni tänään ja tällaisena paljon enemmän.






Ei saa ymmärtää väärin. Päivä oli ihana, unelmien täyttymys, ainakin siltä osin, että saimme toisemme. Se tapahtui, minkä olimme tunteneet jo ensitapaamisiemme aikana. Olimme kokeneet, että meidät oli luotu toisillemme. "Tämä se on!", sain mieleeni vahvan ajatuksen, kun ajelin tapaamaan Miestä ensimmäistä kertaa.




Mutta on jotain, joka yhä edelleen nostaa surun ja murheen mieleen, myönnetään. Jos järjestäisin häät tänään, olisin todellakin askarrellut ja koristellut enemmän (häihimme liittyen pääsin tekemään tätä vasta kiitoskorttien kohdalla). Olisimme kutsuneet paikalle enemmän ystäviä, hankkineet musiikkia.
Ja se suurin: panostaisin valokuviin. On uskomatonta, kuinka asia tuntuu kurjalta vieläkin. Se iskee, kun näen muiden kauniita hääkuvia ja miettiessä omia häitä ja kuvia. Meillä oli kyllä kuvaaja, mutta kovin epävarma sukulaismies. Tuntuu oudolta myöntää, mutta minua harmittaa edelleen, ettei minusta ole yhden ainutta kuvaa häistä. Tai okei, kaason ottamana, vessajonossa. Enpä tuolloin häähöyryissäni muistanut pyytää kuvattavan meitä myös erikseen (eikun joo, onhan miestä kuvattu. Ja kaasoa. Mutta ei morsianta, minua.)



Ihan kamalaa purnata tällaisesta, mutta tänään asia on kalvanut mieltä. Eikä se olo jotenkin helpottanut, kun tajusin jotain muutakin.
Meistä ja minusta ei tulla ikinä ottamaan odotuskuvia (jos jäämme lapsettomiksi).

Kai tämä on vain jotain naisten hömpötyksiä, mutta silti niin tärkeitä asioita. Viettää päivä prinsessana ja nähdä myös itsensä kauniissa kuvissa. Niin ei tule koskaan tapahtumaan.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Radikaalia ehkä

On päiviä, jolloin virtaa ja iloista mieltä riittää moneen asiaan ja vielä vähän enempään.
On päiviä, jolloin pienimmätkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömän raskailta.
Ja sitten on taas niitä päiviä, jolloin menee innoissaan käyttämään kaiken energiansa juoksulenkkiin muistamatta lainkaan, että siinä saattaa käydä niin, että hetkeä myöhemmin tulee totaaliväsähdys.
Toivon eläväni tänään ensimmäisen kaltaista päivää.
Ja toivon, että pääsen pian omiin voimiini ja jaksamiseeni.

Tänään (ja eilen. Ja viime viikolla) en ole halunnut lapsia. Minusta on tuntunut siltä, ettei minusta ehkä olisi äidiksi. Onko kyse vain pettymyksistä, elämän opetuksista, kohtaloon tyytymisestä vai "jonkin muun" (minkä tarkalleen ottaen?) löytämisestä?

Välillä tuntuu tässäkin blogissa, että minun vain kuuluisi koko ajan haluta lapsia. Onhan se ollut unelmani pikkutytöstä lähtien. (Itseasiassa tuo lause sai minut tuumimaan. Onko se todella ollut? En muista, että olisin mitenkään ihmeellisen paljon hoivannut nukkeja. Ennemmin minulla oli leppäkerttufarmeja limsapulloissa ja hoivailin vasikoita navetassa.) Joskus radikaalisti tulee ajateltua, että lapsettomuus on vienyt meiltä kaiken. Tai elämä ylipäänsä. Eivät asiat ole menneet, kuten joskus romanttisesti on tullut ajateltua. Ei. Me emme menneet naimisiin nuorina "ensimmäisen" kanssa (hirveä sanoa noin. Anteeksi, Mieheni, että kirjoitan noin.), eikä esikoisemme ollut hääyömme muisto. Itseasiassa jo hieman reilun puolen vuoden odottelun jälkeen kävin yksityisellä lääkärillä. Oli minulla ollut huoli ja epäily, että kaikki ei ehkä ollut kunnossa. Muistan tuon illan ja sen raastavan tunteen kyynelistä, jotka eivät tyrehtyneet istuessani bussissa, särkyneen sydämen, kyvyttömyyden sanoa yhtään mitään miehelle. Se oli erään maailman loppu. Jotain särkyi.
Ja siitä alkoivat ongelmat.



Tänään olen onnellinen siitä, että olen voinut yöllä käpertyä miehen kainaloon palellessani. Kahvinkeitin kohisee ja keittää kahvia meille kahdelle. Kuuntelen Anna Puuta sydän syrjällä. Sydän huhkii ja hikeä pukkaa vielä käytyäni juoksemassa. Ja huomaan pohtivani tuota suurta vuorta, joka meidän välillämme kuitenkin on. Se alkoi kasvaa tuona iltana, jolloin näin kuvan helminauhoista. Paljon on tehty työtä, muodostettua polkuja toisen luokse, rakennettua siltoja. Kompuroitu, otettu kiinni. Onneksi myös rakastuttu uudelleen.

En tiedä, mitä tämä loppujen lopulta on, mutta tällaisenaan elämä ei voi jatkua. Emme voi jatkaa elämää välivaiheena tai odotellessa. Huomaan, että tämäkin on eräänlaista "sitku"-elämää. Yök.
Muodollisesti kaikki on hyvin ja meillä on mukavaa yhdessä. Mutta jonkin sortin räjähdys täytyisi saada aikaan, jotta loput tuosta vuoresta saataisi nujerrettua väliltämme.
Ja se radikaali ajatus: en ehkä haluakaan lapsia. Ja en halua, että lapsi nujertaisi meidät eikä vuorta.
Radikaaliutta minulle on ylipäänsä pohtia tuollaista vaihtoehtoa ja vielä kirjoittaa siitä lapsettomuusblogissa.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Mitta täysi

Kyllästyminen lapsettomuusaiheeseen on viime aikoina ollut yksi viime aikojen ajatuksista. Kyllästyminen. Uupuminen. Väsymys. Mitta täysi. Suru ei kai ole hävinnyt mihinkään, mutta ei vain ole ollut koko aikaa mielessä. Aika paljon muuta "selvitettävää" on ollut elämässä, joten tuollainen asia, johon ei voi itse vaikuttaa, on siirtynyt sivummalle.
Oikeastaan välillä tuntuu, että omaan elämäänsä ei edes haluaisi nyt mitään lapsettomuudesta muistuttavaa.
Ei tässä nyt muuta. Pään sisällä tuulee ja humisee, järjestystä odotellessa.


lauantai 20. toukokuuta 2017

Jotain arjen ihanaa.

Ihanaa.
Olisi paljonkin kerrottavaa ja intoiltavaa, mutta ehkä kuvat puhuvat puolestaan.

Okei okei okei!! En kuitenkaan pysty pitämään suutani kiinni!
Kerron ihanista ja innostavista asioista.
Laitoin eilen kukkia ja nyt en malta pysyä pois niiden läheltä. Kesän tulon tietää myös siitä, että syön kaikki ateriat (jopa aamupalan kello 5) ulkona parvekkeella. <3
Ja sitten! Innostuin eilen ompelemaan! Nyt voin trendikkäästi sanoa, että DIY tyynynpäälliset! On muuten sen verran retroa ja kierrätystä, että kangas on aitoa ja ehtaa retroa, pitsi on mummoni virkkaamaa.
Olen myös innostunut aivan valtavasti vegeruoista ja luomujutuista. Tämä ei ole mitään uutta minulle, mutta olen inpiroitunut kaikesta uudesta oppimastani sekä tiedon syventämisestä. Ooh, sanon minä. Hiljaa hyvä tulee. :)
Tänään kävimme töiden jälkeen ravintolapäivässä ja jopa oli mukavaa istuskella viltillä ja herkutella hyväntuulisessa joukossa.










sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Vääränlainen lapseton?

Tällä viikolla vietettävää lapsettomien viikkoa ja eilen ollutta Lapsettomien lauantaita en ole osannut oikein "viettää". Olen törmännyt lukuisiin päivityksiin Facebookissa eri ryhmissä lapsettomuuden surusta, "kaapista tuloista", äitienpäivä-angsteista ja muista sen sellaisista. Ymmärrän näitä kaikkia, sillä itse koin oloni kovin raskaaksi vuosi sitten lapsettomien lauantaina. Okei, tänään on pieni suruverho ollut päälläni nähtyäni ensimmäisiä äitienpäivä-päivityksiä, mutta yritän olla juuttumatta niihin.
Nyt on ollut ristiriitainen olo. Toisaalta olen halunnut itsekin osallistua jotenkin keskusteluun, mutta en ole silti kokenut tarvetta surkutella tilannettamme sosiaalisessa mediassa (vaikka asia ei olekaan salaisuus). Samaan aikaan huomioni on suuntautunut eniten ihan jo väsymyksen kanssa selviämiseen (3-5 tunnin yöunilla ja kiireisinä työpäivinä), mutta erityisesti elämän iloihin.
Laitoin sentään pienen, mielestäni positiivissävytteisin kirjoituksen ja kuvan Facebookiin. Halusin tuoda esille, että kävi miten kävi, niin onnellinen voin ainakin olla.  Uskon, että auringonnousu voi olla miten kaunis tahansa. 💓



Jollain lailla tuntuu väärältä olla suremassa julkisesti, nyt, kun minusta ei edes tunnu siltä. Niin, tällä hetkellä en sure lapsettomuuttamme, en vain jaksa. Olen itse asiassa onnellinen monestakin asiasta, joka on nyt mahdollista kaksin tai yksin. Tietenkin tilanteeseen vaikuttaa edellä mainitsemani väsymys, joka ihan totta saa aikaan ihan hulluja unohteluja ja tilanteita. Olen välillä epäillyt, että miten ikinä tulisin selviämään lastenkaan kanssa, jos en omasta elämästänikään selviä. Uskon väsymyksen sumun hellittävän pian, kunhan saan kilpirauhaslääkityksen kohdilleen ja opin taas nukkumaan.

Mutta siitä huolimatta haluan sanoa olevani onnellinen juuri nyt, juuri näin. Olen jonkin verran empinyt tällaisten asioiden kirjoittamista etenkin lapsettomien viikolla, sillä olen kokenut, että se ei ehkä ole suotavaa. (Ai miten niin?) Ihan kuin olisin petturi, luovuttaja, vääränlainen. Minunhan tulisi olla periksiantamaton taistelija, puskea vain eteenpäin, uskoa, että toivoa on. Kokeilla vaikka kahtakymmentä ivf-hoitoa, jos vaikka seuraavalla kerralla tärppäisi. Ja olemmeko ajatelleet adoptoida?
No joo, toivoa varmasti on aina, mutta mitä jos se tuntuu nyt muuttaneen muotoaan? Mitä jos nyt ei tunnu tärkeältä taistella leijonan lailla aamusta iltaan miettien hoitoja ja lapsettomuussurua? Mitä, jos haluan jatkaa keskittymistä kaikkeen muuhun elämään? Olla onnellinen tästä, mitä jo on?



Se, että minusta tulisi katkeroitunut ja maailmalle vihainen kärttyinen nainen, olisi pahinta, mitä voisin tehdä itselleni. En halua käpertyä enempää itseeni ja oman napani ympärille, miettiä, mitä ihmettä siellä vatsanahan alla tapahtuu (vai tapahtuuko yhtään mitään) tai mitä kaikkea elämä voisi olla sitten kun meillä on lapsia. En ole onneksi elänyt tällaista aikaa näin mustavalkoisesti enää kovinkaan pitkään aikaan, mutta toki aktiiviset hoitojaksot ovat vieneet aikamoisesti energiaa ja ajatusaikaa.

On hassua, että jopa tällaisesta asiasta voi nyhtäistä jonkinasteista syyllisyyttä. Voiko tällaista edes sanoa? Saako lapsettomuussurun keskeltä alkaa mutisemaan, että mut kun itseasiassa mä olen aika tosi onnellinen jo nyt? Järki puuttuu nyt peliin, ja sanoo, ettei kukaan muu näitä ajatuksia työnnä päähäni kuin tämä sama pää täällä. En usko, että kukaan toinen lapseton ajattelee, että olen jonkinasteinen vääräuskoinen, rikkuri, petturi tai luovuttaja. Uskon, että yhtä lailla, kuin minäkin iloitsen siitä, että muut löytävät rauhan siitä, millaista elämää saavat elää, niin minäkään en ole tässä mikään poikkeus.

Ainoa suru, mikä nyt vihlaisee, on nilkka, jonka nuljautin eilen leirillä. Pelasimme norsupalloa (heh), ja siinä pelin tuoksinnassa satutin koipeni. Sain kovasti apua ja huolenpitoa, ja vaikka se lämmitti mieltä (ja viilensi jalkaa), niin oli silti jotenkin vaivaannuttavaa olla huolehdittavana. Tyypillinen sairaanhoitaja, joku nauroi. Väitin, että koipi olisi tänään jo parempi, mutta täytyy myöntää, että heräsin pari kertaa yöllä jalan vihlaisuun vaihtaessani asentoa. Nooh, jospa se tästä helpottuisi.
Nyt yritän olla miettimättä asiaa ja sitä, että tämä todennäköisesti vaikuttaa hetkellisesti lenkkeilyyn (argh) ja keskittyä siivoamiseen ja äitienpäiväkakun leipomiseen. Törmäsinkin aika kivan kuuloiseen reseptiin ja olenkin kädet syyhyten odottanut pääseväni kokeilemaan sitä!

Ja todellakin haluan sanoa kaikille äideille:
Ihanaa äitienpäivää!


maanantai 8. toukokuuta 2017

Päivä, jolloin tarvitsin kukan.

Muutamia hetkiä elämästäni.
Ryhdyin eilen kovalla tohinalla tekemään korvapuusteja, kun olin hetki aiemmin hihkunut verhojen vaihdosta ja ompelusta. Lopputulos: puolet verhoista pois ikkunoista, osa aiemmista verhon tankokujista ratkottu auki, kädet syvällä pullataikinassa, keittiössä suloinen kardemumman tuoksu, poskilla innostunut puna. Peitin taikinan pellavaliinalla, kuiskasin taikinalle "Tule hyvä taikina!", ja totesin, etten nyt kyllä jaksakaan ratkoa ja ommella. Ripustin loput verhoista ikkunoihin. Nyt meillä on taas väriä ja kesä. Väriä ja koti. Juuri, kuten pitääkin olla.



Istahdin hetkeksi lukemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Sanat hyppivät ja pomppivat riveiltä toisille. Silmiä alkoi painaa. Teki mieli nukahtaa, ottaa torkut. Muka niin rankkaa tuo pullataikinan teko. Kuin sumuverho ylläni kurkistelin toiveikkaana liinan alle, ja lopulta ryhdyin korvapuustien pyörittelyyn. Kivaa puuhaahan tuo on, mutta miten olisin kaikista mieluiten ollut nukkumassa! Kun mies tuli lenkiltään oli vastassa sekä pullantuoksuinen koti että vaimo. Toiset maistuivat hyviltä, toinen kittasi kahvia kitusiinsa kuin viimeistä päivää. Sitten jatkettiin matkaa järjestämään kahvitusta messuun.







Uni ei meinannut tulla illalla. En malttanut käydä nukkumaan, vaikka järki sanoi toista. Kupeksin ylhäällä, väitin meneväni nukkumaan, vaikka lopulta päädyin seikkailemaan ajatusmaailmoissa ja inspiroivissa blogeissa. Päivä taisi juuri ja juuri siirtyä maanantain puolelle, kun lopulta annoin järjen päättää. Ja sitten tuli muka aamu. Kello oli 3:15. Ja samoilla silmillä täällä vielä ollaan.
Töissä kiireen keskellä ilman vessa-, ruoka- tai varsinaisia hengähdystaukoja kiihtyvän vauhdin keskellä oli aika pyörryttävä, ja kerran jos toisenkin ähkäisin. Miten on pääkin niin sumuinen! Miten tällaista voi jaksaa? Miksi olen tällainen?!





Lääkäri soitti 1,5 tuntia ilmoitettua myöhemmin. Onneksi sentään soitti. Kertoi kilpirauhasarvoista (olivat edelleen nousseet ja laskeneet viitaten yhä vahvemmin kilpirauhasen vajaatoimintaan), lääkkeestä, labroista ja siitä, että kahden viikon päästä oireiden pitäisi helpottaa. Okei. En jäänyt sen enempää vänkäämään, että mitäs nyt sitten, siis tämän väsymyksen ja sumun kanssa? Vastaus oli aika kylmä "työterveyteen sitten", joten ei tarvitse paljoa pohtia, miten aion toimia. Jos kyse olisikin vaikka katkenneesta koivesta, niin tietenkin menisin!



Kävin kotimatkalla apteekissa ja kaupassa. Ostin itselleni kukan.
Äitikin soitti. "Tarvitsetko apuja?" Hmm.. en varmaan? Ihan varmaan kohta soi ovikello ja äiti on siellä eväskassin ja uunituoreiden sämpylöiden kanssa. Laittoi myöhemmin kuvan pikkudosetistaan. "Tämä on hyvä!"
Mun mentori. <3 (Vaikka en oikein tiedä, miten päin tässä pitäisi olla. Odotan nyt vain, että tuo "vauhtipilleri" antaisi virtaa.)





Luin tänään erästä blogia, jossa kuvattiin herkkiä tunteita vastasyntynyttä lasta kohtaan. Oli vierasta huomata, että vaikka pidin näitä kirjoituksia ihan äärettömän kauniina ja elämän lahjaa ihanana asiana, niin jokin oli muuttunut. Koin itseni oudolla tavalla etäiseksi, erilliseksi. En enää eläytynyt kirjoituksiin, kuten yleensä. En huokaillut, että tuollaista se varmaan meilläkin sitten on. Tällä hetkellä olo oli vain niin turta. Jos nyt vaikka tämän päivän jaksaisin, tämän viikon ja kuun.



 

Nyt alkaa jo vähän naurattaa tämä marmatukseni. 
Tapahtui tänään myös kivojakin asioita, kuten ihana kahvihetki uuden ihanan ystävän kanssa, tsemppiviestit toisilta ystäviltä, ylistysmusiikin kuuntelu Spotifysta ja tämä kukka. Ostin meille melkein jotain muutakin yllätystä kotiin, mutta jäin vielä jahkaamaan. Tällainen minä olen.


perjantai 5. toukokuuta 2017

Liikkumisen riemusta haaveilua

Ihan kuin jyrä olisi ajanut päältäni, sillä niin vaikea oli päästä tänään käyntiin. Toimin tänään "lääkehoitajana", jolloin tehtävinäni oli niin "tippakärryn" tarkistaminen, hyllyjen siistiminen, lääketilausten tekeminen, lääkkeiden laimentaminen että kipukasettien tilaaminen. Osa sinänsä simppeleitä hommia (sen kuin pyyhit ja puunaat ja tarkistat, että luvut ovat korkeintaan tuota tai tätä), mutta miten olikaan vaikea tarttua toimeen! Pää se olikin tainnut jäädä jyrän alle! Oman työn organisointi se vasta tuntuikin haastavalta. Lisäksi koin oloni saamattomaksi, sillä en poikkeuksellisesti osallistunut potilastyöhön, vaan minun tehtäväni oli puuhastella lääkkeiden parissa. Perustelin välillä itselleni sydämen tykytyksiä. Se on vain se kipukasetin tilaus, jota jännitän. Se menee ihan hyvin. Ja niin se menikin. Tiedän tehneeni tosi paljon töitä tänään, joten ehkä se tunne on vain jonkin uuden tekemisen jännittäminen.


Tai sitten se, että puhelin oli koko ajan taskussa ja odotin soittoa lapsettomuuspolilta verinäytteistäni. Kävin eilen kontrollinäytteissä, ja olen jo edellisen puhelun perusteella vakuuttunut, että jotain hämminkiä tässä tytössä nyt on. Liekö se sitten sen jyränkin syy.

Tuntuu nimittäin siltä, että en saa aikaiseksi enää mitään. Töissä haahuilin kuin mikäkin muukalainen, kävimme sentään miehen kanssa yhdessä eräässä suunnittelupalaverissa (torikahvit auringonpaisteessa! <3 ), kotona majailin sohvan nurkassa sukkaa neulomassa ja miehelle ärisemässä. Toinen oli sentään siivonnut kotona. Ja sitten saan vielä päähäni harrastaa jonkin sortin liikuntaa.


Personal trainer pitää vahtia (ja välillä hyppii päälle, kun luulee viuhtomistani leikiksi).

Tykkään liikkua, ihan todella. Tykkään juosta, kävellä, patikoida, pyöräillä, jumpata, uida, hiihtää, luistella. Melkein mitä vain. Mutta sellaista kunnon flowta on saanut kyllä etsiä ja kunnolla. Jos vuosi sitten koin olevani superkunnossa ja suunnittelevani puolimaratonia (ei toteutunut), niin nyt on ihme, jos jaksan juosta 10 kilometriäkään. Sitten en muuta jaksakaan. Puhumattakaan ihan tavallista arjen askareista. Katsokaa nyt minua; kävin töissä, mutta en paljoa muuta sitten ole puuhannutkaan. Enkä jaksa välittääkään, että tavarat lojuvat miten ja missä sattuu. Tällä kertaa se on mies, joka alkaa jo hieman huomauttelemaan niistä.

Ärsyttää, ja kovasti. Tai suurimman osan ajasta en jaksa edes välittää. Tänään kuitenkin päätin juoksulenkin sijasta jumpata hieman kotona. Sekin on yleensä ihan kivaa, varsinkin, kun laittaa retrohenkistä musiikkia soimaan (Rollarit, Springsteen, Beatles, hih, vaikka mitä!). Tuntuu hyvältä, kun saa tehtyä jotain liikunnallista. Ja nyt, vaikka suoritus oli se mitä oli, niin tuntuu hyvältä, että posket punottavat liikunnasta. Kunpa vain jaksaisi enemmän. Ehkä vielä jonain päivänä.





"Älä väsytä itseäsi loppuun", laittoi mies viestiä, kun kerroin, että minua kysyttiin viikonlopuksi töihin. Niin, hyvä muistutus. Helposti sitä vain taipuu ja venyy, vaikka ei ehkä oikeasti jaksaisikaan. Luulen, että tämä puoli on hoidettava ihan itsestään; löydettävä sopiva tasapaino levon ja työn välillä. Mahdollinen kilpirauhaslääkitys hoitaa sitten labra-arvoja ja toisia väsymyksiä.

Ai niin, siitä soitosta. Kyllä, arvoissa on jotain pielessä, mutta hoitaja soitti lähinnä kertoakseen, että minut on noteerattu. Lääkäri soittaa maanantaina ja miettii jatkot. Mutta kuulemma tämä oli meille "lottovoitto", että pielessä olevat kilpirauhasarvot huomattiin nyt, eikä lähempänä ivf-hoitoja.
Tuntuu tosin, että lokakuu ei tule olemaan alkuunkaan se kuukasi, jolloin tuohon rankkaan rupeamaan päästään/joudutaan. Voivatko kilpirauhasarvot muka muuttua niin nopeasti?





Sitä odotellessa jatkan viikonlopun puuhia, koitan saada itsestäni kiinni huomenna, haravoida pihaa, puunata autot ja lähteä patikkaretkelle miehen kanssa. Yksiristikaksi - se selviää huomenna, mihin lopulta kykenin. :D

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Sydän laulaa kiitosta


Puristava tunne on poissa, tilalla vain onnellisuus ja tyytyväisyys.

Lähdimme tänään, ensimmäisenä yhteisenä vapaapäivänä, retkelle. Ulkona oli kaunis, aurinkoinen ilma. Olin aamupäivällä tuntenut, että nyt olisi päästävä metsään. Pitäisi vain päästä. En oikein ollut osannut puhuakaan mitään. Ja niin keitimme kahvit, vaihdoimme retkivaatteet päälle (,unohdin kahvimaidon jääkaappiin) ja pakkasimme tavarat ja koiran autoon. Ihanaa! Hurautimme vielä lähileipomon kautta, sillä nyt teki mieli jotain erityistä retkievästä mukaan. Mieli oli odottavainen. Tiesin, että tämä oli nyt sitä, mitä tarvitsin.

Patikoimme vanhempieni kesämökin seudulla olevalla luonnonsuojelualueella. Siellä risteilee paljon mielenkiintoisia retkipolkuja ja sopivin välimatkoin on rakennettu laavuja ja taukopaikkoja kauniille paikoille. Oih, en osaa enempää kuvailla päivää. Täydellistä. Kahvikin maistui hyvälle, vaikka maito jäikin pois. Useampi tunti hujahti hetkessä, aika katosi. Oli vain me kaksi, koira ja ihana metsä.
Niin hyvä olla.
#yhdessäonihanaa #mekaksijahauva #ulkonaonparas #eväsretkellä #onkopakkolähteäpois
Kun ei sanat riitä!

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että minusta on vain ihanaa kirjoittaa ja miettiä visuaalisia kokonaisuuksia tähän blogiin. Koska lapsettomuus on vain yksi osa elämääni, eikä määrittele minua, niin tänään olen pohtinut muun muassa tätä blogia sekä elämäämme. Voisiko tätä nimeäkin muuttaa jotenkin? En kuitenkaan käsittele lapsettomuutta koko aikaa, vaan se on vain yksi juonne elämässä. Täytyy selvittää. Toisekseen nyt koen vieläkin syvempää rauhaa, kuin aiemmin. Rauhaa siitä, että nyt on hyvä näin. Ja voisi olla jatkossakin. Tiedän, ja koen yhä syvemmin, että lapsettomuus ei tule myöhemminkään määrittelemään meitä tai pakottamaan meitä mihinkään surullisten ja katkeroituneiden muottiin. Me selviämme tästä. Miten ihanasti asiat ovat jo nyt!








Sydän laulaa kiitosta.

Pieni purku, jotta päivästä voisi tulla pirteämpi

Mikä on tämä ärsyttävä puristava tunne?
Se, joka kiristää ja rutistaa, eikä mitenkään lempeästi?
Ottaa päähän, että kaikki sai alkunsa vain erään puolitutun kommentista, joka ei edes liittynyt mihinkään sanomaani tai tekemääni! Ja siinä samassa tuntui, että tunsin itseni tuossa palaverissa saamattomaksi vetelykseksi. Alkoi puristaa ja ärsyttää. Tuli jo pelko, että ennen lomaa vallinnut stressaantunut ja väsynyt tila palaa takaisin.
Eräs ystäväni sanoi, että ei kannata ottaa itseen kaikkia kömpelöitä kommentteja. On tärkeää pohtia, että tuleeko se tunne minun sisältä, omista epävarmuuksista vai oikeasti siitä, että toiset ei ota joukkoon.
Niinpä. Viisautta.

Mutta miksi nyt aamullakin tuntuu siltä, kuin olisin noussut puristavan vanteen kanssa ylös? Siltä, että huomenna olevaa työpäivää pitäisi alkaa jo stressata, sekä kaikkea muutakin tulevaa ja vielä sellaisiakin, joista en vielä tiedä. Ärsyttävää.

Joskus tuntuu, että olisi vain helpottavaa, jos kaiken tämän oudon olon voisi laittaa vain kilpirauhasen vajaatoiminnan piikkiin. On vain niin pitkään tuntunut tosi oudolta.Välillä olen oikein ihmetellytkin, että miksi minulle käy joskus niin, että oikein tiedän, että jos touhuan koko päivän (ihan vain siksikin, että intoa on), niin olen aivan varmasti ihan puhki seuraavana päivänä. Nykyisin tuollaiset päivät tuppaavat lisäksi olemaan harvemmassa. Jonkinlainen sumuverho on ollut päälläni jo jonkin aikaa, ja sen peitossa on välillä vähän hankala puskea kaiken läpi...

Ja voihan luonnollisesti olla myös niin, että minä ja kilpirauhaseni olemme ihan kunnossa. Sitten tätä voisi kutsua vain huonommaksi aamuksi ja turhanpäiväiseksi valittamiseksi. ;)
Mutta kylläpä tämä kirjoittaminen vain helpottaa oloa. Joku siellä lukee tämän (ehkä), mutta on tässä silti erilainen tunne kuin suoraan jollekulle kirjoittaminen ja häpeä siitä, että kehtaakin valittaa jollekin.

Aamu on nyt kovin kaunis, aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Meillä on tänään harvinainen yhteinen vapaa. Katsotaan, mitä päivä tuo tullessaan. Hyvä päivä tästä tulee.

Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!
---Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.
Fil. 4:4, 6