Kutsuja, marjoja ja koiria

Miten paljon voi pieni ihminen nauttia siitä, että saa leipoa ja järjestellä kutsuja?
Voin kertoa, että paljon! Pitkä tie on tultu tähän pisteeseen monella tavalla, ja sitä suuremmalla syyllä iloitsen tällaisista asioista.Vaikka kyse ei edes olisi mistään "sen suuremmasta", kuin nyt tässä tapauksessa Nosh-vaatekutsujen emännöimisestä, niin minä totta vieköön nautin. On myös kovin hauskaa kutsua ihmisiä matalalla kynnyksellä kylään. Ystäviä, naapureita, työkavereita, tuttuja seurakunnasta... ketä vain. Suurimmat ongelmat kutsujen järjestämisessä ovat oikeastaan olleet pari seikkaa. Ensinnäkin kukaan ei ole oikein ollut pääsemässä. Vuorotyöläisillä nyt vain sattuu olemaan useimmat sunnuntait töitä, sen ymmärrän. Ja menoja on aina viikonloppuisin. Ymmärrän kaikki menot, mutta toisaalta oma kynnykseni laajentaa kutsuja on madaltunut. Toinen ongelma on liittynyt sitten leipomiseen. Hyvänen aika, olisin voinut leipoa vaikka mitä! Valinnan vaikeus oli melkoinen, sillä niin paljon houkuttelevia, mielenkiintoisia ja inspiroivia leivonnaisia löysin netin ihmeellisestä maailmasta. Kauas olen tullut siitä, että ensin täytyisi testata ja todeta ohje hyväksi, ennen kuin sitä voi ajatella tekevänsä muille. Hurraa. Ja voin kertoa, että vaikka olinkin tehnyt päätökset leipomisista, niin taisin tekaista vielä kaksi ylimääräistä leipomusta. Oli vaan niin hauskaa kerrankin saada leipoa ajan ja syyn kanssa. Liittyy leipomis- ja kylään kutsumisintoiluihin muutakin, kuten hieman tuossa jo viittasin. Minusta on yhä edelleen vain niin mahtavaa ja upeaa, että lähellämme on niin paljon ihmisiä, joita voi kutsua kylään! Jos olen ennenkin, niin kyllä edelleenkin ihmettelen kiitollisin mielin tuota.

Suurta iloa tuottaa myös kesän sadon korjaaminen. Marjoja on tullut kerättyä pakastimeen talven varalle, ja erityisen onnellinen (kyllä. Onnellinen.) olen mustaherukoista. Oi nam. Olen marjojen suurkuluttaja, vaikka mies oli alkuvuosina hieman muistutellut, että talteen kerätyt marjat tulee sitten pystyä käyttämäänkin. Ei huolta. Mutta marjastus on ristiriitainen juttu. Toisaalta nautin siitä todella paljon; marjojen kerääminen, metsässä oleminen, luonnon läheisyys, vain se hetki ilman muuta järjesteltävää. Silti otin hieman stressiä lomallekin, että ehdinkö nyt varmasti ja riittävästi. Loppukesälle tulee usein marjarutistus, mutta olen oppinut, että kyllä ne siitä pakastimeen päätyvät, vaikka olisikin paljon töitä ja menoja. Ja siellä ne nyt ovat, puolukoita ja mahdollisia karhunvatukoita vaille. On mansikkaa, mustikkaa, mustaherukkaa, punaherukkaa, raparperia ja vadelmaa. Nyt kelpaa, kun on vielä muutama rasiallinen edellisvuotisia.

Tästä lähtöspurtti leivontaan. :D

Jännitysvivahdetta syksyyn tuo työkuvioni. Eräälle kiertämälleni osastolle oli tullut kaksi toimea hakuun, ja minäpä näpyttelin työhakemuksen lomalta palattuani. Kauan en ehtinyt hakemustani pohtia, kun se oli jo lähetettävä. "Tulipahan kokeiltua", ajattelin. Tosiasiassa tykkään työstäni ihan älyttömästi tuolla nimenomaisella osastolla, vaikka se onkin ajoittain rankkaa. Olin jo kesällä päättänyt hakea toimia, vaikka ajattelen huippuhyvien sijaisten olevan etusijalla. Huolimatta siis siitä, että kyse oli nyt aluksi yhtymän sisäinen haku. Ja mitä ihmettä! Pari päivää sitten osastonhoitaja tuli kysymään minulta sopivaa aikaa työhaastatteluun! Jos ei muuta, niin jo tuosta olen ihan todella otettu.

Päästiin tässä päivänä muuanna käymään myös eläinlääkärissä. Pikkukoiramme oli ottanut sitten matsia mäyrän kanssa oltuaan mustikkaretkellä isän seurana. Näytille oli lähdettävä, kun verta tiputtelevat haavat korvan tyvessä ja leuan alla näyttivät sen verran pahoilta ja repsottavilta. Antibioottikuuri ja haavan säännöllinen putsaus kuitenkin riittivät. Ja tänä päivänä koira ei varmaan edes muista koko tapahtumaa, vaan olisi valmiina uusiin mittelöihin. Mutta vaikka tuo onkin metsästyskoira ja varmaan elementissään tuollaisissa kahinoissa, niin kyllä tuosta oli itsellekin muistutusta koiran tärkeydestä. En suoraan sanottuna aina muistakaan tuollaisia, sillä niin olen välillä tympääntynyt joihinkin asioihin koirassa tai epäileväinen koiran hankinnasta. Vaikka en sikäli ole sitä mieltä, että koira olisi rinnastettavissa ihmiseen, niin kyllä se silti on tärkeä. Meillä on onneksi samankaltaiset periaatteet koirankin suhteen, miten toimitaan, jos koira sairastuu jne. Meidän koiramme on hyötyeläin, vaikka itselleni ennen kaikkea lenkkikaveri ja seuralainen kotona. Onneksi nyt päästiin silti aika vähällä. Hoivaa ja syliä, niitä koira on nyt saanut!

No niin, viimeistelyt vielä ja ystäviä kylään odottelemaan. :)

Arkeen solahtamisen ihanuus

Herätys kello 4:45. Thyroxin naamaan, yritys odottaa ainakin puoli tuntia. Sen aikana tokkuraisena päivän eväiden kokoamista. Aamupäivän välipala, lounas, iltapäivän välipala, päivällinen... Hampaiden pesua ja oman itsensä "valmistelua". Kahvin ja puuron keittoa. Sitten aika käydä aamupalapöytään. Lueskelen (epäkohteliaasti) pöydässä englanninkielistä kirjaa, joka on imaissut mukaansa. Aika ajoin vilkaisen taka-alalla olevaa kelloa, jonka mukaan siistin pöydän viimeistään klo 5:45, kurkistan vielä peilistä hiukset suht ojennukseen ja käyn hakemassa unesta pökkyräisen koiran käymään ulkona. Sitten käytän koiran tassupesulla ja nappaan käsilaukkuni ja lounaskassini ja istahdan autoon valmiina matkaamaan työpäivään. Matkalla kuuntelen cd:tä, joka on siivittänyt niin 17-vuotiaan kesääni sekä viime viikon Lapin matkaani. Muistot ja hyvä mieli valtaavat olon.

Tervetuloa, arki.

Oikeasti arki on aika kivaa. Nautin tuollaisista pienistä hetkistä, vaikka eilen sain koko osaston hiljenemään hämmennyksestä, kun kerroin heräämisaikani. "Siis kauan sulla oikein menee ajaa töihin? Saatko sä nukuttua ollenkaan? Meetkö sä seitsemältä nukkumaan?"
Nauratti, mutta aikaisista aamuistani on vain tullut rutiinia. Kauan aikaa sitten se oli välttämätön paha (heräsin ihan tahtomattani), nykyään teen sen vapaaehtoisesti, jotta minun ei tarvitsisi hötkyillä. Sitä saa tehdä useimpina päivinä töissä muutenkin. Lisäksi olen vähän höppänä, että teen ties minkälaisia aamupalasötkötyksiä (no. Siis aina saman), jotka haluan nauttia kiireettömästi.
Inhoan niitä muutamia harvoja aamuja, kun olen herännyt sinä hetkenä, kun autossa pitäisi olla jo. Silloin tuntuu, että koko päivä menee ihan sekaisin, eikä hereille pääse edes viidennen kahvikupin jälkeen.

Työarkea on takana nyt kolme päivää. Minua on taas heitelty miten ja minne sattuu, mutta olen huomannut, että eipä se ole mitään haitannut. Eilisaamu ehkä jännitti vähän enemmän, sillä olin menossa käytännössä täysin vieraalle osastolle. Työparini kanssa hommat hoituivat mukavasti (ja hiki hatussa). Olen ylipäänsä ollut muutenkin hyvin kiitollinen kollegoistani, sekä virallisesti omista, että myös sellaisista, keiden kanssa olen ollut tekemisissä joko omaisen roolissa tai sitten "keikkaillessa". Ihan mahtavaa, kuinka pienilläkin eleillä - hymy, katsekontakti, avun tarjoaminen, ystävälliset sanat - voivat vaikuttaa. Kyllä meillä on aika huippu työporukka.

Olen onnekseni saanut huomata pelkojeni ja ahdistusteni olleen pahempia, kuin arki loppujen lopuksi on osoittautunut. Olin pelännyt, että tehtyämme päätöksen lapsettomuustauosta, saisin töihin palattuani jonkinlaisen ahdistuksen, jolloin kaikki surut ja murheet, toteutumattomat haaveet ja lapsettomuuskivut vyöryisivät päälle hallitsemattomana. Luulin, että jo lasten lähellä oleminen tekisi niin kipeää, että olisin pian taas samassa kipsissä, kuin loman alussa. Kuluneen kolmen työpäivän jälkeen saan huomata, että väärin meni. Onneksi. Tie takaisin arkeen on varmasti vielä aluillaan. Tekisi mieli lisätä myös, että tie uudenlaiseen arkeen. Tänä syksynä ei jännätä ultrakäyntejä, lääkkeenottoja, lääkärin mietteitä. Nyt ei juosta apteekissa, toimenpiteissä tai kalenterin kanssa. Tänä syksynä ei lasketa kp:ta, pp:ta, yk:ta, ei  mitään. Ei mietitä missä vaiheessa pitää ottaa yhteyttä, testata, toivoa ja pelätä pahinta. Ei mitään noista.
Ehkä tässä on aimo annos vapauden tunnetta. Uskaltaako siitä puhua?

Tänä syksynä haluaisin ja/tai aion: marjastaa, tehdä kurpitsahilloa, käydä mökillä, järjestää Nosh-vaatekutsut, osallistua juoksukilpailuun, käydä erilaisissa jumpissa, harrastaa liikuntaa ulkona, tavata ystäviä, osallistua seurakuntamme toimintaan, osallistua käsityömessuille, järjestää huippukivat 30-vuotissynttärit (ainakin suunnittelut on jo kovasti käynnissä) ja viettää erityistä aikaa oman puolison kanssa. Aion myös elää ihan tavallista arkea töineen, aamu- ja iltarutiineineen, kiireineen ja iloineen, väsymyksineen ja vapaapäivineen. Eikä mihinkään näistä tarvitse miettiä, että milloin on seuraava polikäynti, minne pitää ottaa lääkkeet mukaan, mihin aikaan tarvitsee käydä itseä piikittämässä (vaikka kesken keskolatyövuoron) tai milloin olisi ivf-hoitoihin liittyvät toimenpiteet.

Ja nyt on hyvä näin.
Tässä piilee tosin surun vivahde, mutta mieluummin odotan syksyä innolla ja toivolla.

P.S. Kuvat ovat Lapin vaellukselta. Voi että, kun pääsisi taas jo!
Kummalliset välit kuvien ja tekstien välissä sen sijaan ovat ihan Bloggerin omaa aikaansaannosta. :/

Luonnon vahva syli

Nyt, kun loma alkaa olla lopuillaan, alan vasta itsekin olemaan rennompi ja levänneempi. Kurjaa, mutta onneksi edes nyt.
Mutta vielä hetken haluaisin majailla omassa kuplassani kera ihanien muistojen Lapin vaellusreissulta. Siinä yhdistyivät nykyinen ja mennyt, ilot ja surut. Tuli nautittua olosta, luonnosta, ystäväni seurasta ja vaelluselämästä, mutta myös käytyä läpi menneitä, itkettyä tuntureille elämän kolhuja ja otettua vastaan luonnon viisasta hoivaa.

Tuntuu aivan uudelta ja raikkaalta.
Mutta vielä kerran voisin nostaa kuksamaljan tuolle seikkailulle.

Riisuttu

On ollut päiviä, jolloin olen palanut halusta päästä kirjoittamaan. Olen aloitellut jopa luonnoksia niitä kuitenkaan pystymättä julkaisemaan. Olen halunnut päästä pohtimaan, kirjoittamaan, purkamaan ajatuksiani, joita on syntynyt viime päivien ja kenties viikkojen tapahtumista. Mutta jostain syystä en ole kyennyt. On tuntunut väärältä. Ehkä aika ei ole ollut kypsä, ehkä olen kokenut itseni petturiksi. Eihän näin saa kirjoittaa.

Mutta nyt on hyvä. Elämäni läpi on pyyhkäissyt lempeä, mutta voimakas kesätuuli. Se on vienyt mennessään asioita, joita ei tarvitse kantaa yhtään enempää mukanaan. Se on myös sysännyt sivummalle joitakin toisia, tuupannut lähemmäs niitä, joita nyt pitää helliä.

Hengitän syvään, annan kesätuulen hyväillä kasvojani. Linnut laulavat. On kesä. Ja on sellainen kesä, että vaikka olo on jossain määrin vieläkin vähän liian kireä ja ahdistunut töistä, niin silti syvällä sisimmässäni on vakaa rauha elämästäni. Nyt on hyvä.

Jokin aika sitten surin sitä, kuinka olimme 4,5 vuotta sitten muuttaneet nykyiseen kotiimme tietyin ajatuksin ja haavein. Tulimme lapsiperheauton kanssa asuntoon, jossa olisi myös lastenhuone. Elämä tähtäsi lasten tuloon, lapsiperhearkeen. Yritin häärätä kotona niin paljon kuin ehdin, jotta varmasti osaisin edes keittää veden, kun lapset sitten tulisivat. Mutta tuli vain itku ja poru sekä hammasten kiristys.

On merkillistä, kuinka meitä ja olosuhteita muokataan. Totta kai teemme itse päätöksiä ja olemme vastuussa niistä, mutta välillä tulee huteja. Silti meitä ei olla silloinkaan jätetty hunningolle.
Etenkin viime viikkoina tuntuu, että on joutunut viimein nostamaan kätensä pystyyn monenkin asian kohdalla viimeistään siinä vaiheessa, kun sydäntä on alkanut ahdistamaan. Mitä meidän tulisi oikein tehdä?? Olemme saaneet apua. Meitä on ohjattu entistä parempaan, kun olemme heittäytyneet johdettaviksi.

Ajattelimme, että kunhan vain pääsemme tästä asunnosta pois, niin voimme aloittaa uuden alun täysin puhtaalta pöydältä. Mutta kuinkas sitten kävikään!
Asunnon myyminen jouduttiin vetämään pois ihan viime metreillä. Miten kipeä ja oikeastaan aika nolokin ratkaisu, mutta miten vahvalta päätös on tuntunut. Tästä on tullut aivan uusi koti, jostain syystä jopa ilman "tuossa on sitten lasten hyvä leikkiä" -ajatuksia. Kahden aikuisen kaunis, ihana koti. Sellainen, josta olemme ylpeitä, ja jonne on ihana kutsua ystäviä kylään.
No, lapsiperheautossa kuskattiin koiraa, mutta nytpä ei tarvitse enää sitäkään miettiä. Ehdin kirjoittamaan ja poistamaan erään tekstin, jossa kerroin kolarista (siis juuri siitä autosta, joka oli ollut isossa huollossa). Auto meni lunastukseen.
Ja sitten jäljellä olemme enää me kaksi ja koira. Mutta ei "vain", vaan Me Kaksi.

Meitä on todellakin riisuttu viime viikkoina. Ensin jouduimme luopumaan asunnosta saadaksemme sen takaisin. Sitten meiltä otettiin pois suurin haavein hankittu auto. Meiltä on riisuttu myös joitakin muita elämäämme kuuluvia asioita kipein nykäyksin, mutta saaden hyvää aikaan. Rehellisyyden nimissä olemme joutuneet luopumaan myös toisistamme löytääksemme rakkauden uudelleen.

Ja se yksi: lapsihaave.
Olemme joutuneet seinää vasten, tarkastelemaan tuota haavetta kaiken elämässämme olevan valossa.
Haluaisin kirjoittaa tähän kaiken sisimmässäni olevan rauhan, kaiken sen, mitä olemme keskustelleet, rukouksessa saaneet. Haluaisin saada ilmaistua itseäni paremmin, jotta tästä tulisi ymmärrettävämpää.
Mutta en halua, sillä on jotain, jotka on jätettävä vain meidän kahden välisiksi asioiksi.
Joudun - ja haluan - kirjoittaa tänne kuitenkin tehdyistä ratkaisuista, sillä ne määrittelevät blogini sisältöä ja jatkoa tulevaisuudessa.

Meidän on otettava aikaa meille kahdelle.
On mennyt liian monta vuotta siihen, että elämää varjostanut lapsettomuushoidot, pelot ja ahdistukset. Jos ei molempia, niin jompaa kumpaa ne ovat ajoittain väsyttäneet niin, että muu elämä on jäänyt vähemmälle.
Me kaksi emme ole voineet hyvin. Meillä on ollut suuria kriisejä, jolloin olemme pohtineet vakavissamme tulevaisuutta. Mitä meistä on enää jäljellä? Sellaiseenko tilanteeseen meidän tulisi nyt yrittää saada lasta rankkojen hoitojen kautta?

Meillä menee nyt hyvin, mutta pelkäämme, että on liian aikaista lähteä särkemään sitä kaikkea syksyn koitoksilla. Lapsihaave ei ole hävinnyt minnekään, mutta sitä varjostaa suuri pelko ja ahdistus. Mies sanoi suoraan, että hän ei halua IVF-hoitoihin vielä. Minua oli vain epämääräisesti ahdistanut koko kesän.

"Ole ihan rauhassa. Odota. Minä pidän teistä huolta."

Meidän täytyy ottaa nyt aikaa meille, helliä Meitä ja saada ensin kasvua aikaan. Kysyä ja mennä sitä tietä, jota meidän tulee kulkea. Joskus omat suunnitelmat eivät ole niitä parhaimpia. Joskus täytyy vain heittäytyä ohjattavaksi, olla elämälle avoin.