Olen yleensä aikaisin hereillä ja nykyään yleensä ei haittaa, että joskus nukunkin pidempään. Mutta tänään vanhat takaumatunteet nousivat pintaan ja olin melko ärsyyntynyt. Inhotttavaa myös, että tuollainen "pieni" asia nostaa pintaan myös näitä kestosuruja, ja ne yhdessä pistävät olon melko kurjaksi. Yritin olla miettimättä kumpaakaan, vaan nauttia jouluisista asioista, joista yleensäkin nautin. Laitoin pesussa olleen joululiinan pöydälle, poltin kynttilöitä, kuuntelin Joulupukin kuumalinjaa ja Lumiukkoa puuhastellen samalla keittiöhommia. Joulupuuroa lusikoidessamme tuli kuitenkin puhuttua molempien mieltä painavia asioita. No, harmittihan se, että joulussa pitäisi olla lapsia, mutta meillä ei ole niitä. Miksi siis viettää joulua?
Niiskutin vielä loppuitkuja autossa matkalla vanhemmillemme. Harmitti niin kovin, vaikka samalla tiesin, että olo tästä piristyisi, kun pääsisi isompaan ihmisjoukkoon. Siis porukkaan, jossa kaikkia ei yhdistäisi tällainen asia. Ja toden totta: yhdessä touhuaminen, höpöttely ja joulun laittaminen (siis viimeistely, äitinihän oli jo ahertanut suurimman osan puuhista) veivät ajatukset tehokkaasti muualle. Vanhempani olivat riemukkaalla päällä (isäni muisti ainakin viisi kertaa huokaista, että tämä on viimeinen joulu töissä), veljeni puhelias ja iloinen ja isänisäni jaksoi illan hyvin (ja kuuli, kun toin hänelle kuulolaitteen takaisin huollosta). Isä luki jouluevankeliumin Luukkaan mukaan, jonka jälkeen nautimme hyvästä jouluateriasta. Tai no, isänisä jo ennen mitään muuta ehätti jo "tökkimään"... Eli tökkäsi perunakakkaraa lämpimään kinkunrasvaan... nam.. tai..
Ruoka oli hyvää, että pökerryin melkein pöydän alle. Enpä muista, että olisin moneen vuoteen sallinut itseni syödä noin. Tuskin kuitenkaan yleisellä mittakaavalla kovinkaan valtavasti (enhän edes santsannut), mutta silti. Siirryimme tuvan puolelle lahjojen jakoon. Nyt aikuisiällä tuntuu vähän jännältä saada lahjoja. On niitä kyllä kiva antaa, kunhan keksii idean. Lapsuudesta muistan, kuinka päivät ja tunnit olivat piiiiitkiä ennen kuin pukki tuli. Huh, sitä jännitystä! Nyt lähinnä jännitti, että mitä muut pitävät lahjoista. Minusta parasta kaikessa oli kuitenkin iloinen puheensorina, naurunpyrskähdykset, valokuvien räpsimiset ja lämmin tunnelma. Olin iloinen, että saimme viettää jouluaattoillan tällaisissa tunnelmissa. Veljeni joutui tosin jo melko varhain lähtemään ajelemaan toiseen kaupunkiin yövuoroon ja vei samalla isänisän naapuriin. Mutta isäpä pisti pyörimään vanhoja videokuvauksia, jotka oli tallennettu dvd-muotoon! Voi hyvänen aika! Olipa melkoista katsella arjen ja juhlan hetkiä vuosilta 92-95! Siellä me veljen kanssa pyörittiin ja hyörittiin, tepasteltiin pihalla. Soitin pianoa, vedin piruetteja helmat hulmuten... oli baletin jouluesitystä, synttärijuhlia... myös pihalla leikkimistä, mummon ja isänisän kalareissuja... Ai että. Ihania katseltavia.
Ja sitten se pikkusuru: me kaikki olisimme varmasti katselleet mielellämme meidän lapsia leikkimässä tuvan lattialla, kuin minua ja veljeäni pieninä videolta.
Lopulta lähdimme ajelemaan kotiin iloisissa tunnelmissa. Katselimme vielä hetken aikaa tv:stä Jouluyön messua, ja lopulta kömmin nukkumaan joulunlämpöisin mielin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti