Tytön ensimmäinen joulu

Pieni tonttutyttö ei ole oikein ymmärtänyt usean päivän hulinaa ja kyläilyä, mutta meille vanhemmille nämä joulunajan päivät ovat olleet merkityksellisiä. Tosin kahden vuorotyöläisen joulu osuu yleensä sellaiselle päivälle, jolloin molemmilla on vapaapäivä. Tänä vuonna mies oli valitettavasti aattoillan töissä, joten meidän perhejoulu ajoittui joulupäivälle.

Onhan tämä kaikki jännää. Koristella kuusi (vaikkakin miehen kanssa vuorotellen tytön oltua kovin itkuinen tai seuraa vailla), valmistella joulua, kuunnella joululauluja, paketoida lahja. (Olimme sopineet, ettemme tänä vuonna hankkisi mieheni kanssa lahjoja lainkaan toisillemme. Tytölle olin hankkinut viikko aiemmin leikkimaton ja vanhemmilleni teetin vuosikalenterin vauvan kuvista.) Mutta kaikista jännintä oli viettää itse joulua. Pakkasin autoon vauvan, koiran, pikkulahjan, vauvan hoitokassin, koiran hoitokassin, saunakamppeet, omat tavarat, piparimutakakun ja kenties muutaman muunkin tavaran ja hyppäsin sekaan itsekin. Isääni nauratti nähdessäni minut kaikkien kassien ja nyssäköiden kanssa. Aattoiltapäivä pääsi käyntiin. Äitini olisi kovasti halunnut, että tulemme "herroiksi", vaikka mielelläni tekisin ja auttaisin. Joka vuosi sama juttu. Tänä vuonna tosin äidillä oli jäänyt joitakin pikkuhommia kesken, joten pääsin silitys- ja kattauspuuhiin; aina silloin tällöin. Tytöllä iski ilmeisesti tiheän imun kausi, ja vaikka olo muutoin olikin varsin tyytyväinen, niin jonkinlainen kolo tuntui pikkumasussa olevan vähän väliä. Etukäteen olin jännittänyt iskisikö rotarokotteen pelotellut sivuvaikutukset joulumme riemuksi ja ratoksi (tätä varten olin varustautunut kokonaisella vaippapaketilla sekä parilla vaihtovaatekerralla), joten otin tiheät syömiset varsin tyytyväisenä vastaan. Kipaisin välissä joulusaunassakin heittämässä yhdet löylyt. Tehonautiskelua.
Lopulta kaikki oli valmista, isoisäni siskonsa kera saapuneet, joululaatikot nostettu leivinuunista, rosolli ja muut joulusalaatit asetettu pöydälle ja nousimme kuuntelemaan jouluevankeliumia. Tällä kertaa äitini luki sen Karjalan Rautun murteella, joka olikin mainio versio. Tyttö jäi torkkumaan ja ajoittain leikkimään leikkimatolle hihkuen itsekseen roikkuvia leluja, kun taas me muut saimme ruokailla rauhassa. Äitini oli laittanut taas parastaan, ja toki samoilla resepteillä tehdyt ruoat olivat kovin perinteisiä ja toivat mieleen muistoja monien vuosien ajalta. Mikä siinä onkin, että ne tietyt elementit - pöytäliinat, ruokien maut, pähkinä-rusinasekoitus, valaistus, perinteet - tuovat sen joulun tunnun. Oli harmillista, ettei mieheni päässyt seuraamme, mutta onneksi meillä oli odotettavissa myös oma joulumme. Meilläkin alkaa onneksi olemaan jo omia perinteitä ja jonain vuonna koittaa se joulu, jolloin vietämme sitä ensin omalla perheellämme ja muodostamme kokonaan oman kuvion. Jospa tytöllemme jäisi mieleen myös tuttuja tuoksuja, värejä, kuvioita, musiikkia, makuja, jotka jäisivät hänen muistojensa joukkoon.

Joulupäivänä vietimme joulua oman perheen kesken, eikä se mennyt aivan niin rauhallisesti, kuin edellinen ilta oli mennyt. Vauva itkeskeli ja oli tyytymätön oloonsa likipitäen kello 15 lähtien aina puolille öille. Silloin me kaikki sammuimme. Taituroin jouluateriani kanssa yhdellä kädellä yrittäen hyssytellä tyttöä toisella (syöminen ei ollut tällä kertaa ratkaisu pulmaan). Aloittelimme optimistisesti myös Monopoli-pelin (jee! Vihdoin vapaaehtoista peliseuraa!), mutta jouduimme lopulta antamaan periksi, kun jo kolmas jatkamisyritelmä päättyi siihen, kun lähdin heijaamaan tyttöä ympäri asuntoa. Peli odottaa edelleen vierashuoneessa keskeneräisenä; kenties se saadaan päätökseen vielä tämän vuoden puolella. No, olen tyytyväinen, jos saan edes joskus lautapelikaverin, vaikka sitten pikkupätkissä. Yritimme katsoa tekstitettyä elokuvaa, mutta tämä yritelmä kaatui siihen, että taisin torkahtaa. Harmillista kyllä, että ensimmäinen perhejoulumme sujui hiukan rauhattomissa tunnelmissa, mutta pikkupätkissä olemme saaneet nauttia joulustakin, vaikka ei aivan yhtäjaksoisesti. Tosin tuossa hötäkässä jäi kokonaan ottamatta perhekuva joulustamme.

Tapaninpäivänä suuntasimme jälleen vanhemmilleni maalle, tällä kertaa koko porukalla. Jouluateria sujui jälleen niinikään säestyksen saattelemana, mutta minulta suorastaan evättiin rauhoitteleminen, jonka vanhempani halusivat kernaasti hoitaa. Eipä tyttö tuossa vaiheessa vaikuttanut muuta vailla olevankaan kuin viihdyttämistä. Se siitä rauhallisesta ateriasta jälleen.
Koitti lahjojen antaminen. Olin hihkunut meidän lahjaamme jo hyvän aikaa, ja naurahdinkin vanhemmilleni, että taisi iskeä paineita, kun nyt heidän "täytyy" innostua kovasti hehkuttamastani lahjasta. Mutta täytyy onneksi sanoa, että innostusta ei todellakaan tarvinnut yrittää. He olivat aivan haltioissaan tytön kuvista. Lopulta isä näytti heidän viimeisimmän matkansa kuvia, jonka jälkeen kehotti meitä kaikkia siirtymään toiseen huoneeseen. Siellä odotti diaprojektori, joka hurisi lapsuudesta tuttuun ja nostalgiseen tapaan! Katsoimme vielä diakuvia samasta kohteesta, joskin 25 vuotta aiemmin. Siellä minäkin viipotin hiekkarannalla menemään, Minni Hiiri -uimapuvussani, vaaleat hiukset hulmuten, lapsen into silmistä säihkyen. En voinut olla miettimättä tytärtämme ja tätä merkillistä sukupolvien jatkumoa.

Tapaninpäivä jatkui perinteisillä kotakahveilla mökillä. Tämä oli ollut minun ehdotukseni, sillä kaipasin itse jo metsään, mutta halusin viedä myös tyttömme hänen ensimmäiselle retkelleen. Hetken käyskentelimme mökin pihalla talvista luontoa ja pientä auringonpilkahdusta ihaillen ja kävimme sitten kahvipöytään kotaan, jossa kamina oli saanut jo aikaan suloisen pienen lämmön. Siinä kelpasi pienenkin olla.

Jollain tavoin olen huokaissut, kun joulunpyhät ovat olleet ohi. Monenlainen hulina ja kekkereiden suunnitteleminen ja viettäminen ovat kestäneet oikeastaan tytön syntymästä lähtien, ja vaikka olenkin kaikesta nauttinut, niin nyt odotan arjen tasaantumista ja sitä, että saa alkaa jo miettimään aivan tavallisia asioita. Viime päivinä olenkin googletellut sopivia leluja kaksikuiselle, vauvauintia, perhekerhoa,  kehitysvaiheita, unirytmejä ja etenkin talvipukeutumista. Tyttö tuntuu kasvaneen ja kehittyneen aivan hujauksessa. Nykyään hän katselee jo silmät suurina, seuraa, huitoo käsillään leikkimaton kaaren leluja, päästelee epämääräisiä kurkkuääniä ja lähes nauraa. Meille on alkanut muodostua jo pieniä omia leikkejä ja nautin sydämeni pohjasta kylpyhetkistä, leikkituokioista sekä tytön ilmeistä ja eleistä. Puhumattakaan imetyksestä. Miten ihanaa.

Juhlahumun jatkoa

Juhlahumua on piisannut ja tänään saattaa olla hetkeksi päivä, jolloin ei tarvitse valmistella tai viimeistellä mitään. Maanantaina vielä vaivasi hienoinen turnausväsymys ristiäisistä (toki kierroksilla olosta johtuvat vaivaiset 3 tunnin yöunet saattoivat hieman vaikuttaa asiaan), mutta en juuri antanut itseni "lysähtää" vielä huilailemaan. Tavoitteeni oli saada ristiäisten kiitoskortit matkaan joulukorttien kanssa siitäkin huolimatta, ettei minulla vielä maanantai-aamuna olla mitään valmiina. Hetken aikaa jo luulin, että tuon päivän saavutukset tulevat jäämään melko laihoiksi, vaikka kyllähän tiskikoneen täytöstä nyt voi olla tyytyväinen, heh. Niin vain innostuin kuvaamaan tyttöä ensin ristiäistamineissa ja sitten joulutunnelmissa erilaisine rekvisiittoineen. Oli sentään hauskaa! Välillä tankattiin niin maitoa kuin untakin ja sitten taas jatkettiin. Toki kuvissa oli ehkä yksi suht onnistunut sadassa kuvassa, mutta onneksi nykyään voi räpsiä. Kuvausprojektin päätteeksi tyttö nukkui levollisesti vierelläni ja minä nyyhkin kuvia ja niissä olevaa rakasta tyttöäni. Voiko olla ihanampaa!

Kävimme Pikkutonttuni kanssa myös viemässä jouluterveisiä työkavereilleni. Miten kiva oli nähdä niin monia tuttuja sekä esitellä omaa ihanaani. Tonttu oli vieraskorea nukkuen koko visiitin ajan, mutta oli hänessä silti ihasteltavaa. Sivumennen mainittakoon, että oli myös perin outoa ja ajatuksia herättävää käydä työpaikoilla (molemmilla osastoillani, vaikka toki olen nykyisin virallisesti vain toisella). Ajatukset ovatkin pyörineet tuon jälkeen silloin tällöin työelämässä, paluussa ja millaista se olisi, mistä itseni löydän sitten aikanaan. Tällä hetkellä ehdottomasti paras paikka on nyt tyttäreni kanssa kotona, se ei muutu miksikään. Mutta kaikkea sitä tuleekin aprikoitua.

Sain tuolla samaisella reissulla teetettyä valokuvia, kun lopulta olimme tehneet päätöksiä kiitos- ja joulukortteihin päätyvistä kuvista. Käsinkosketeltavia valokuvia katsellessani meinasi taas tulla itku. Eikä! Mikä söpöläinen! (Otan täydet oikeudet kehua ja ihastella omaa muruani täällä, sillä onhan kyseessä oma blogini ja sen sisältö. Heh. Jokaiselle se oma lapsi on maailman söpöin ja ihanin.) Ilta kului sitten askarrellen posket innosta punottaen ja joululauluja kuunnellen. Tällä hetkellä kortit ovat matkalla vastaanottajilleen, joten siltä osin tuntuu, että osa joulun urakasta on valmiina ja ristiäisjututkin ovat nyt kunnossa. (Kun vielä järjestäisi kaappiin piilotetut lahjakassit.)

Eilinen oli sitten mitä kummallisin päivä. Sattui nimittäin niin, että kaiken koko syksyn kestäneen juhlahumun (luen tähän äitiyslomalle jäämisen, vauvakutsut, vauvan syntymän ja ristiäiset sekä lisäksi ajoittaiset vauva-onnen hehkuttamiset somessa) lisäksi allekirjoittaneella sattui olemaan vielä syntymäpäivä. Normaalisti pidän juhlista ja vaikka en varsinaisesti odota olevani juhlien keskipiste, niin nautin todella paljon siitä, kun voin kutsua ihmisiä luokseni, suunnitella ja laittaa heille, tehdä hyvää ja saada viettää porukalla kivaa aikaa. Lahjat ja synttärihumu eivät ole se pointti ja se onkin vähentynyt aikuisiällä. Mutta ihmiset on se, mitä odotan eniten synttäreiltä. Nyt oli tiedossa ilta, jolloin mies olisi töissä ja me tytön kanssa olisimme olleet kaksin kotona. Niinpä halusin kutsua ystäviä kakulle. Mitä lähemmäs päivä kuitenkin tuli, sen vaivaantuneemmaksi koin oloni. Kaiken koetun lisäksikö pitäisi vielä "juhlia" minua?! Vitsailin jopa, että "anteeksi, että satuin syntymään tänä päivänä.." Ei pidä käsittää väärin, päivä oli toki onnellinen ja iloitsin onnitteluista, niin Facebook-, Whatsapp- viesteistä kuin puheluista ja etenkin illalla vietetystä ajasta ystäväjoukon kesken. Mutta jotenkin syntymäpäivä ja tyttöön liittyvien hulinoiden lisäksi tämä tuntui aika ylimääräiseltä ja oudolta. Mitä tässä nyt enää juhlimaan ja onnittelemaan, etenkään minua. Painotinkin meille tuleville, että vietetään nyt ihan vaan tyttöjen iltaa (kera 1v 5kk ja 6 vk ikäisten poikavahvistusten) ollen ja nauttien. Siitä koin siis voivani olevani onniteltava, että minulla oli niin ihania ystäviä elämässäni, lähellä ja kauempana!

Tytöllä oli vielä yllätys minulle. Viime yönä saimme nimittäin nukkua kello 1-6:30. Aika luksusta.

Tytön suuri juhla

Tosiasiassa olisin voinut mennä eilen aikaisin nukkumaan, kun tyttökin oli aikalailla unten mailla, mutta kerrankin jäin itsekseni kukkumaan hereille. Ja sitten kuitenkin herään virkeänä kello 4 saamatta enää unta. Kai sitä jollain tavoin käy edelleenkin kierroksilla, vaikka mieluista "stressiä" tämä onkin ollut. Eilen saimme nimittäin viettää tyttäremme ristiäisiä. Varsinaista stressiä en oikeastaan ollut kokenut enää sitten paikan vaihdoksen, vaan sen sijaan olin pelkkää intoa ja odotusta täynnä. Voi, kuinka nautinkaan touhuamisesta, leipomisesta, juhlien pohtimisesta ja suunnittelemisesta! Edellisenä päivänä leivoin vielä suolaisen piirakan ja kakkupohjat toiseen kertaan, sillä en ollut ollut oikein tyytyväinen aiemmin tekemiini (niin, liekö tuo sitten pedanttiutta vai ankaruutta itseä kohtaan). Minulla oli pöydän kulma täynnä erilaisia listoja liittyen juhlien eri vaiheisiin ja valmisteluihin ja näin ollen olin jo iltapäivästä niin valmis, kuin vaan voi olla, pakkaustenkin suhteen. Toisinaan viimeinen yö ennen jonkin jännittävän tapahtumista voi mennä vähän harakoille, mutta täällä kävikin niin, että tyttö söi kaksi tuntia ja itki masuvaivojaan nelisen tuntia. Vitsailin, että näinköhän hän sai ramppikuumeen, kun olin niin intoillut hänellekin tulevasta juhlapäivästä. Niin tai näin, niin minä nappasin itselleni oikein mojovan migreenityyppisen päänsäryn, joka piti vielä tiukasti otteessaan pitkälle seuraavaan aamuun ja päivään.

Ristiäispäivä valkeni siis sellaisessa olossa, että jouduin lopulta vain toimittamaan asioita mekaanisesti suorittaen toivoen, että huono olo hellittäisi jossain vaiheessa. Kehotin meitä juhlapaikalle auttamaan tulevaa äitiänikin ottamaan rohkeasti ohjakset käsiinsä, jos minun järkeni ja logiikkaani eivät tunnu enää pelaavan. Mutta lopulta kävikin niin, että saavuttuamme juhlapaikalle oli päivänsankarilla jo sellainen kolo masussa, että ruokataukoa oli pakko pitää ja minä huhuilin ohjeistuksia sohvan nurkasta. Onpa tuokin oppimisen paikka, että osaa olla sivussa ja luottaa asioiden sujuvan hienosti. Ja sujuivathan ne!

Sukulaisia ja ystäviä alkoi saapua paikalle ja yritin ehtiä käydä heitä moikkaamassa ja toivottamassa tervetulleeksi vauva sylissä ja talvikengätkin vielä jalassa. Pikaohjeistukset kakun koristelusta, jonka oli määrä tapahtua vasta mahdollisimman lähellä tarjoilua, valokuvaajankin saapuminen paikalle ja kastemekon pukeminen prinsessalle. Kastetilaisuus sai alkaa.

Seistessämme siinä kaiken väen edessä, me, pappi-ystävämme sekä kolme kummeiksi lupautunutta ystäväämme yhdellä sylissään kastemekkoon puettu tyttäremme tajusin taas tilanteen ihmeellisyyden. Todellako! Onko se todella meidän tyttäremme, kenen ristiäisiä saamme nyt viettää?! Ystävämme puhuessa kasteen merkityksestä, lapsesta ja pienen elämästä sekä meistäkin jouduin tuijottelemaan lattiaa pohtien, että kaiken muun taisin huomioida, mutta en nenäliinaa itselleni. Sentään olin hankkinut vedenkestävää ripsiväriä. Pappi puhui nimittäin niin kauniisti ja koskettavasti samalla, kun näin sivusilmällä sylikummin, hyvän ystäväni, heijaavan rauhallisesti nukkuvaa tyttöämme, ettei itku todellakaan ollut kaukana.

Kastetilaisuuden tärkein osuus on toki kaste itsesään, mutta sitä ennen tuli myös tietoon nimi, jonka olimme antaneet tytölle. Katselin papin lausuessa nimeä ystäviemme ja sukulaistemme ilmeitä. Kukaan ei ollut osannut odottaa valintaamme, mutta myöhemmin kuultujen sanojen myötä moni ihasteli valintojamme. Tyttäremme sai kolme nimeä, joista yksikään ei ollut kummankaan suvusta, eikä niillä ollut mitään tarinaa. Nimet olivat kauniita ja ne sointuivat hyvin yhteen. Kuinka kutkuttavaa, kun nyt tytöstä saattoi puhua hänen oikealla nimellään! Tähän mennessä olin tosin onnistunut lipsauttamaan nimen jo muutamaan kertaan, mutta ei edes siinä vaiheessa, kun olin ähkäissyt: "oho! Anteeksi!", ollut äitini aivan tajunnut kuulemaansa, kun ei ollut saanut nimestä selvää.

Kaste oli koskettava. Pappi kastoi rauhallisesti nukkuvan tyttäremme ja piirsi pään päälle ristinmerkin. Minä sain kuivata pään äitini aikanaan minun ristiäisiäni varten tekemällä ristiäisliinalla. Huimaa. Oman tyttäreni. Lopuksi mies sai pidellä papin antamaa kastekynttilää ja päätimme kaste- ja rukoustilaisuuden laulamalla vielä Onneni on olla Herraa lähellä -virren papin säestäessä kitaralla. Sen jälkeen otimme kuvia eri kokoonpanoilla ja tyttö kiersi sylistä toiseen. Hetki oli hauska ja naurua riitti.

Sitten vieraat pääsivätkin kahvipöytään, kun taas päivänsankarilla koitti myös nälkä ja siirryin hiukan sivummalle häntä syöttämään. Oli ihana kuunnella ihmisten puheensorinaa ja osa kävi pitämässä meillekin seuraa. Kovin kauan ei prinsessa jaksanut syödä, sillä juhlahumu oli sen verran uuvuttavaa, että ateria jäi pienemmäksi. Minulle tarjottiin kovasti apua, jotta pääsisin itsekin kahville ja olikin aika erikoista saada juoda kahvi kuumana ilman, että ketään täytyy hytkyttää tai syöttää sylissä samaan aikaan. Olin onnellinen siitä, miltä kaikki näytti; hommat sujuivat, tunnelma oli iloinen ja lämmin, kattaus näytti kauniilta kynttilöiden, kukkien ja nimitaulun koristaessa kokonaisuutta. Ystäväni olivat koristelleet kakut paremmin, kuin olin visioinut ja ne olivat niin hienoja! Yritin saada kierreltyä eri porukoissa tervehtimässä ihmisiä, vaikka melko lyhyiksi visiiteiksi ne jäivät. Tyttöä kierrätettiin sylistä syliin, eikä hän ollut moksiskaan. Kolme pientä tyttöä olivat kovin kiinnostuneita vauvasta ja silittelivät ja lepertelivät hänelle, minkä vain ehtivät. Kehotin ihmisiä ottamaan mukaansa pöytiin koristeiksi laittamiani tytön jalanjälkien kuvia, jotka olivat jääneet yli isänpäivä- ja kutsukorteista.

Aikanaan alkoi olla hyvästien aika ja kuulin keittiöstä tiskikoneen hurinaa ja astioiden kilinää. Juhlat alkoivat olla ohi. Ehdin hädin tuskin pyyhkimään pöytiä, kun minua jo kehotettiin vain olemaan ja nauttimaan vielä päivästä. Keittiöhommat olivat hoidossa tehokkailla ystävilläni, ja olo tuostakin suuresta avusta oli hämmentyneen onnellinen. Vielä viimeinen silmäys siistittyyn juhlapaikkaan, valojen sammutus ja ovien lukitseminen. Nytkö ne olivatkin jo ohi? Ilta meni meidän kaikkien maatessa sohvalla väsyneinä. Tuntui oudolta, että nyt kovasti suunnittelemani juhlat olivat siinä, eikä minulla ollut edes kuvia päivästä. Tästä olin päättänyt ottaa vapauden, sillä tulisimme kyllä saamaan upeita kuvia kahdelta ystävältämme. Mutta päivä tuntui epätodelliselta, kun ei ollut edes kännykkäkuvia, joita katsella. Siitä huolimatta, että edessämme oli lahjakasseja ja onnittelukortteja sekä pöydällä kauniita kukkakimppuja.

Olo on ilosta kupliva. Tyttäremme ensimmäiset juhlat, kastejuhla. Ja nyt hänellä on myös nimi!

Maailma laajeni

Kävin viime viikon torstaina tytön kanssa kahdestaan kaupungilla. Voi että, se oli hauskaa! Toki vähän jännitti alkuun, mutta se oli lähinnä innosta kihelmöivää jännitystä. Huvitti, kuinka havahduin katsomaan tuttuja asioita aivan uudesta vinkkelistä. Kahville mennessä (tästä aloitin. Se piti saada ainakin onnistumaan.) oli katsottava, kuinka vaunujen kanssa liikkuu, miten tuon tarjottimen pöytään, minne voin asettua. Tai sitten eri liikkeissä kiertäminen, sovituskoppeihin meneminen (minne vaunut?), toiseen kerrokseen kulku hissillä, vauvan hoito, imetys sekä oma vessassa käyminen. Kaikkiin löytyi ratkaisu, mutta nauratti, kuinka pöllämystynyt olin ensimmäisen puolentoista tunnin jälkeen. Olin ilmeisesti ollut liian tehokas listoineni ja systemaattisine kulkuineni, että oikein ihmettelin, että mitä sitten pitäisi tehdä. Mitä ihmiset yleensä tekevät ostoskeskuksissa? Halusin kuitenkin kokea juuri tuon vauvan hoidon sekä imetyksen. En kuitenkaan tohtinut vielä imettää käytävällä istuen, vaan hakeuduin verhon taakse nojatuolille. Ja se olikin miellyttävä kokemus! Kaiken kaikkiaan olin varsin kiitollinen tarjoilijalle, joka halusi auttaa tuomalla kahvini minulle pöytään, siisteistä ja mukavista tiloista ostoskekuksessa, lapsiperheitä huomioivista ratkaisuista, kätevistä vauvanhoitopisteistä ja miellyttävistä imetysnurkista. Kirsikkana kakun päällä vielä erään lastenvaateliikkeen myyjä lupasi heijata vaunuja, jos vauva itkisi, sillä aikaa, kun sovitin imetyspaitoja. Ajoin kotiin kuplien. Iltalenkillä olin varma, että mikäli viima ei tempaisisi minua mukaansa, leijailisin pian taivaalla ihan vain ilosta kuplien. Tästä se maailma aukeaa!

Sen jälkeen on sitten tullut käytyä monessa paikassa tytön kanssa, ja oleminen ja asioiden hoitaminen ovat käyneet luontevammiksi. Miten olenkaan nauttinut ihmisten keskellä olemisesta sekä itsenäisemmästä kulkemisesta! Eilen olimme koko päivän kaupungilla sekä kyläluutailemassa ystäväni ja hänen lähes saman ikäisen vauvansa luona. Miten hauskaa tuokin oli. Toki lähteminen vaatii aina enemmän suunnittelua ja pakkaamista, mutta jotenkin kaikki tuntuu nyt vain niin oikealta ja hyvältä.

Yksi merkittävimmistä reissuista oli sunnuntain messu, jonne pääsimme vihdoin koko perheenä, 1,5 kuukauden tauon jälkeen. Tunne oli innostava, jännittävä, kömpelö ja onnellinen. Iloitsin kaikista ystävistämme, joita tuli joka suunnasta onnittelemaan ja katsomaan pientä tyttöämme. Oli jännittävää ja kummallista tulla niin tuttuun paikkaan, mutta silti keskeltä sitä vauvakuplaa, jossa olin ollut monta viikkoa. Kaikki ei ollutkaan enää samaa tuttua, vaan tästä lähin se tulisi olemaan kovin erilaista. Jotenkin myös kuplasta tuleminen ihmisten ilmoille tekee vauvan olemassa olon vieläkin todemmaksi. Ei se ole vain kuplaa, vaan täyttä totta! Messu tuntui tosin menevän meillä molemmilla hieman ohi, sillä vilkuilimme vähän väliä vieressäni turvakaukalossa puolinukuksissa olevaa tytärtämme. Sitten hänelle iski nälkä. Olin vakaasti päättänyt huolehtia imetyksestä vaikka sitten kirkonpenkissä istuen, mutta voi sitä paidan kankaiden räpläämistä! Muistin sentään, etten voi aivan miten sattuu availla ja nostella paitaa, vaan pitäisi huomioida muitakin. Lopulta vauvaa alkoi niin hermostuttamaan, että koin paremmaksi siirtyä hieman sivummalle imettämään. No, ei siis aivan mennyt putkeen, mutta ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta.
Merkittävin hetki messussa oli silti kaikkien ystävien näkemisen, vauvan kanssa olemisen ja messun kokonaisuuden lisäksi ehtoolliselle meneminen. Olin odottanut pitkään sitä, että saisin viedä tyttömme siunattavaksi. Ystäväni siunatessa häntä mieli oikein herkistyi. Tänne alttarille olin niin monta kertaa vienyt meidänkin lapsitoiveemme ja tässä tämä aarre nyt oli!

Kaiken reissaamisen ja kulkemisen lisäksi olo on vauvalla ollut edelleen aika hankala iltaisin ja iltayöstä. Olen pohtinut koliikin mahdollisuutta, mutta miettinyt masuvaivojen johtuvan kenties D-vitamiinista. Ihanasta messusta kotiuduimme itkun säestäessä ja sitä kestikin sitten kuutisen tuntia. Seuraavana päivänä hankin kaupunkireissullamme D-vitamiinisuihketta. Se päivä tuntui olevan heti jo erilainen.
Mutta tänään sain kuulla neuvolassa, että suihketta ei suositella sen huonon imeytymisen vuoksi. Olen hämmentynyt tästä. Suihketta on suositeltu monessakin paikassa, kuten jossain neuvolassakin. Kuulemma pitäisi kokeilla mieluummin vesiliukoista tippaa. Päätin kuitenkin antaa suihketta ainakin tämän viikon, jotta ristiäisiin päästäisi rauhallisemmilla oloilla. Muuten neuvolakäynti meni aika hyvin, mitä nyt vauva oli aika kiukkuinen ja pissasi minun, paitani ja reppuni päälle ollessani ottamassa puhdasta vaippaa hoitokassista. No, mitäs herätettiin juuri syönyt ja makeille unille nukahtanut tyttö... Hämmensi toisaalta myös se, kuinka terveydenhoitaja oli joka vaivaan tarjoamassa lääkettä tai itkuisuuteen helpottavaa patjaa. Selvähän se on, että vauvalle nousee maitoa suuhun tai hän pulauttaa, jos häntä aletaan kääntelemään pian syömisen jälkeen. Ei se silti tarkoita refluksia tai ilmavaivoja...
Mutta näistä huolimatta käynti oli hyvä, pääasiassa sen osalta, että tyttö on kasvanut hienosti ja nyt meni jo neljä kiloa rikki!

Täällä virittäydytään hiljalleen joulukuun tunnelmiin jouluradion sekä -valojen merkeissä. Joulukuun alku on mennyt itseltäni hieman ohi ristiäisvalmistelujen keskellä, mutta otan tämän tällaisena vaiheena ja teho-intoilen joulua sitten niiden jälkeen. Ristiäisvalmisteluihin kuuluu oikein hyvää ja odotan niitä innolla, mutta myös haikeudella. On ollut ihanaa leipoa, suunnitella, valmistella ja odottaa juhlia, tyttäremme kastepäivää. Pian juhlat on juhlittu! Nyt ei tunnu stressaavan mikään; tilapulmakin sai hyvän ratkaisun. Olisi jo ihana päästä kutsumaan rakasta omalla nimellään muidenkin kuullen.

Puuhaillessa aika hujahtaa

Sain vihdoin aikaiseksi kirjoittaa odotuspäiväkirjaani, että tyttö on syntynyt tasan neljä viikkoa sitten. Aikaisempi merkintäni oli ollut syntymää edeltävänä päivänä, enkä ollut jaksanut keskittyä kirjoittamaan käsin sitä kaikkea, mitä tapahtui ja mielessäni pyöri. Ja sitten huomaan ajan hujahtaneen, neljä viikkoa. Paljon olisi kaikenlaista, mistä haluaisin kirjoittaa, ihan vain itselleni, mutta vaikka ajatukset ovat jo hiukan paremmassa järjestyksessä, muistikin pelaa jonkin verran ja jaksamistakin löytyy, niin sen verran tulee puuhailtua ja arkea järjesteltyä, ettei omiin kirjoitusprojekteihin tahdo oikein jäädä aikaa. Puhumattakaan vaatekankaista, jota kovalla tohinalla tilailin kesällä. Niin vain on jäänyt ompelematta (sekin veisi minulta enemmän aikaa joutuessani opettelemaan asiaa). Toisaalta mikäs kiire tässä on, mutta paatuneena "dokumentoijana" ja "järjestelijänä" olen kokenut aina tärkeäksi saada tällaisetkin pohdinnat laitettua ylös. Onneksi olen päässyt hellittämään siitä, että päiväkirjaa olisi kirjoitettava joka ikinen päivä. Nykyisin kirjoitan, kun jaksan, muistan, ehdin tai tekee mieli. Kenties tähän elämäntilanteeseen olisi paras sellainen toimittajan mikki, jolle voisi vaikka imetystuokioiden parissa höpötellä omia hassuja juttujaan. Ellei sellainen nyt sattumalta tupsahda joulukuusen alle, tyydyn toistaiseksi hyväksymään tilanteen, ja raapustelemaan ajatuksiani tietokoneelle erilaisten otsikoiden alle. Se ei ehkä vastaa minulle mieluisinta muotoa oikeasta ja käsinkosketeltavasta päiväkirjasta (, joka on totta kai valittu huolella), mutta välttää.

Aika todellakin hujahtaa! Jonkin verran luonnostelen itselleni "listaa" päivien aikana suunnittelemistani puuhista, sillä ristiäisten lähestyessä on sellainen oikeastaan aika välttämätöntä. Fiilispohjalta on myös mentävä; tyttö on nimittäin ollut viime aikoina iltaisin kovin itkuinen masuvaivojen vuoksi ja saattaa itkeä tunnista neljään tuntiin. Sikäli harmillista, jos itkut jatkuvat aamuyöhön ja mies on menossa töihin seuraavana päivänä. Itselle se tekee vain sitä, että uuden päivän "ohjelma" menee hiukan uusiksi, jos aamulla on hitaampaa käynnistyä tai rytmi muuten venyy. Mutta touhua ja iloa kyllä riittää! Hiukan itseäni on vain painanut se, että innoissamme olemme kutsuneet melko paljon vieraita kotiimme halutessamme panostaa ristiäisiin. Mutta koska juhlat ovat meillä kotona olen alkanut hiukan miettimään sitä, että täällä sitten ollaan kuin sillit suolassa... Onneksi saamme pöytiä ja tuoleja lainaan ja... no, kaikki järjestyy varmasti, vaikka ketään ei tällaisissa juhlissa tietenkään voi laittaa istumaan lattialle. Muissa meillä järjestetyissä juhlissa moni ystävä on kokenut mukavaksi istahtaa lattialle vaikka koiraa rapsuttamaan.

Mikään muu ei sitten oikein stressaakaan. Olen nauttinut juhlien suunnittelusta ja valmistelusta, mutta huomaan jälleen kerran suurimman kiinnostuksen kohteeni olevan tarjoilut. Niitä olenkin sitten pyöritellyt ja käännellyt, pohtinut ja puntaroinut. Mikä sopii ajankohtaan, väreihin, makumieltymyksiin ja kokonaisuuteen. Minkä tekeminen onnistuu, voisiko jotain tehdä edeltä käsin, missä vaiheessa ja kuinka paljon. Ja niin olen pistänyt tuulemaan! Välillä vauva kantoliinaan ja karjalanpiirakoiden rypytys on sujunut leikiten. On ollut ihanaa näpertää piirakoiden, pikkuleipien ja makean piirakan parissa, surffailla netissä eri ohjeiden keskellä ja upottaa kätensä taikinaan. Sitten olenkin pelannut tetristä pakastimen kanssa, mutta niin vain olen saanut kaikki tekeleeni mahdutettua kaikkien marjojen, ruokien, leipomusten ja muiden pakastusten sekaan. Olen luonnostellut paperille myös juhlien kulun sekä kaikki valmistelut, ja moni asia alkaa aika lailla olemaan hoidossa. Imetysmekkokin löytyi aivan ihmeen kaupalla, vaikka aluksi vaikutti siltä, että joudun kehittelemään jotain muuta. Nyt vain toivotaan, että juhlat todella sujuvat hyvin, vauva jaksaa hienosti, itselleni ei tule totaaliväsähdystä viime metreillä ja jokainen meille tuleva saa istumapaikan vaivattomasti.

Mahtuu elämään toki muutakin, kuin juhlien järjestäminen (kuten omien synttäreiden kahvihetki, joulu... 😁 Miten ihanaa kattaa pöytää ystäville!). Elämään mahtuu monia "ensimmäisiä juttuja", jotka ovat toki tuttuja, mutta vauvan kanssa uusia ja hiukan jännittäviä. Kuten kyläreissu tai vanhemmillani käyminen niin, että otin mukaan myös vaunut metsälenkkiä varten. Tai imettäminen vanhempieni läsnäollessa. Turha tuota oli miettiä etukäteen, luonnollista asiaa. Sain kaiken lisäksi kahvitarjoilun sohvapöydälle. 😉Tänään repäisemme tytön kanssa ja lähdemme tyttöjen shoppailureissulle lähikaupungin ostoskeskukseen! Alun perin oli ollut tarkoitus mennä ystävälleni kylään, jonka jälkeen keksin lähteä vielä omalle reissulle. Mutta ystäväni sairastuttua tapaaminen oli siirrettävä. Sen sijaan jälkimmäistä en jättäisi nyt väliin. Se oli jo ajatuksena piristänyt ja virkistänyt. Nautin kyllä kotona olemisesta, puuhailuista ja vaunulenkeistä, mutta kaipaan myös ihmisten vilinään ja tietyllä tavalla itsenäisyyttä. Tähän mennessä esimerkiksi kauppareissut on ollut ajoitettava niin, että mies voi katsoa vauvan perään jne. Jos ei mitään muuta löydy, niin ainakin käyn kahvilla.

Onni on tässä ja nyt, vaikka välillä vähän väsyttääkin ja on vatsanpuruja

Elo täällä sujuu edelleen varsin mukavasti, päivä kerrallaan, rutiineja ja uusia asioita opetellen. Iloitsen joka päivä tästä uudesta elämänvaiheesta, ja eilen totesinkin iltapäiväkahvia mieheni kanssa juodessani (tai hommahan meni niin, että hän joi ensin minun rauhoitellessa vauvaa, jonka jälkeen hän otti vauvan syliteltäväksi ja minä sain juoda kahvini), että on oikeastaan kovin vaikea ajatella elämää ennen vauvaa. Tai totta kai sen pystyy muistamaan ja sitä miettimään, mutta tämä kaikki tuntui vain niin luonnolliselta. Etenkin sillä hetkellä se, kun näin mieheni suukottavan tyttöä. Eihän elämä muuta voisi nyt ollakaan.

Toki pelkkää onnea ja auvoa ei täälläkään koko aikaa ole. Vauvalla suurimmat muutokset ovat olleet D-vitamiinin aloitus, joka lienee alkuyön itkujen ja masuvaivojen syy. Saatuani tipat neuvolasta lompsin hakemaan vielä Rela-tippoja apteekista, jotta olo ei äityisi niin kovin pahaksi. Masujumppaa tehdään myös pitkin päivää, jos se vaikka helpottaisi rutinoita. Ja onhan vauvalla nytkin ajoittain aika kurja olla, mutta pahemminkin voisi varmasti olla. Muutamassa tunnissa on noistakin hetkistä selvitty.

Vauvan kieleen on myös ilmaantunut valkoista katetta, jonka itse toivoin olevan maitoa, mutta jota mieheni epäili sammakseksi. Neuvolan terveydenhoitajan arvio oli varovainen, mutta päätin silti aloittaa sammaksen luonnonmukaisen hoidon. Niinpä nyt penslataan kieltä ja varmuuden vuoksi myös poskia vichy-vedellä ja sitten puolukkamehulla (pakastemarjojen survoksesta saatua). Yllättäen puolukka saakin aikaan melkoisen imemisreaktion; olisikohan tyttö marjojen perään? 😃

Omien tunteiden kirjo näkyy ja tuntuu myös. Pääasiassa olo on onnellinen ja hyvä, ja jostain se kärsivällisyys, rauhallisuus, tyyneys ja jaksaminen vain tulevat, vaikka kello kahdelta yöllä, kun vaippaa on vaihdettu jo kolmasti tunnin aikana (kiitos D-vitamiinin) ja vauva itkee aivan hikimärkänä (tosin hän on kyllä sellainen tapaus, että kuumenee alta aikayksikön, siis fyysisesti).Todennäköisimmin asiasta on kiittäminen hormoneja; en pidä itseäni aivan noin tyynenä ja rauhallisena "normaalitilassa". Tunnistan tosin myös sen stressittömyyden omasta arjesta, että nyt minulla ei ole kiire yrittää saada vauva-arkea sujumaan parissa päivässä joutuessani palaamaan takaisin kolmivuorotyö-arkeen. Onneksi tuo vaihe ei vielä odota aivan pian. Mutta kyllähän väsymys tuntuu (ja näkyykin). Muisti pätkii, joskin on jo jonkin verran parantunut sitten alkupäivien. Väsyn myös herkemmin, ja päiviin ei todellakaan tule suunniteltua kovin paljon tekemistä ja/tai menoja. Loput mennään fiilis- ja tilannepohjalta. Välillä on päiviä, jolloin saa puuhattua vaikka ja mitä joko vauvan nukkuessa sängyssä tai sylissäni kantoliinassa, tai sitten me vain köllöttelemme sohvalla kirjaa lukien. Välillä ei vain jaksa. Joten itselleni opettelua ja armollisuutta: ei aina tarvitsekaan. Sitähän varten olen leiponut ja kokannut pakastimet täyteen ruokaa ja vierasvaraa. Enkä ole yllättäen vielä potenut huonommutta siitä, jos olenkin tarjonnut pakastimesta otettua vadelma-rahkamurupiirakkaa tai että vauva onkin itkuinen vieraiden tullessa. Sellaista se vain nyt on.

Väsymys. Niin. Eräänä päivänä itketti ja väsytti, ja sitten itketti ja väsytti, koska... itketti ja väsytti. Yritä nyt siinä sitten selittää, mikä on. Vauvahan oli ja on aivan ihana, mutta jotenkin vain kaikki muu tuntui juuri sinä päivänä tuntuvan todella raskailta. Tiskit, pyykit, ruoat, siivous, roskat, koira... Kun minnekään ei voi vielä mennä vauvan kanssa. Onneksi pääsin sittemmin vaunulenkille sekä purettua asiaa ystävälleni (itsekin äiti). Mieheni oli siis tuolloin iltavuorossa. No niin. Väsymys ja sen jatkumona tietyt tunteet tulevat ja menevät, enkä pitänyt tuotakaan mitenkään kummallisena. Seuraavana päivänä oli jo aivan eri tunne. Ja olinhan saanut nukuttua yöllä peräti neljä tuntia peräkkäin, ajatella.

Eräänä aamuna, vauvaa sylitellessäni, alkoi ihan itkettämään, kun mieleeni tulvi jälleen menneiden vuosien lapsettomuuden tuomat tilanteet, vaiheet ja tunteet. Muistin sydänjuuriani myöten ne hetket, kun odottelimme odotusaulassa ultrakäyntiä, tai kun kävin kiireessä työpäivän keskellä tarkistuttamassa tilanteen. Ja miten lääkäri pohti lääkkeiden vaikutusta, suunnitteli minulle lukujärjestystä lääkkeiden pistämisestä, määräsi lääkemäärän. Tai kun juuri siinä kierrossa vastetta ei ollutkaan. Kuinka jännittävää oli pistää itseään ensimmäistä kertaa, mutta joka muuttui varsin nopeasti sellaiseksi asiaksi, jonka kävi vain nopeasti tuikkaisemassa itseensä kesken työpäivänkin, vaikka kahvihuoneen yksinäisyydessä, jos muuhun ei ehtinyt. Miten hidasta olikaan laskea kierronpäiviä, toivon ja epätoivon sekamelskassa, kun samaan aikaan yritti hanakasti kehitellä kaikkea muuta tekemistä, puuhaa ja ajateltavaa. Lääke vaikutti tavallaan, laskinpa päiviä tai en. Muistin ne hetket, jolloin meillä kahdella kiristi ja todella paljon. Kumpikin suri tahoillaan ja purki oloaan toiseen, kyeten vain osittain selittämään asiaa. Ja paha olo meillä todellakin oli. Toki vuosiin mahtui runsaati kaikkea hyvää ja ihanaa; reissuja yksin, mieheni tai ystäväni kanssa, harrastuksia, luontokokemuksia, ammatillista kehittymistä, itseeni tutustumista, monenlaisten asioiden läpikäymistä ja hyvin paljon ihania, hauskoja ja kauniita muistoja. Iloitsen todella paljon siitä, että olen saanut kokea noita asioita. Mutta lapsettomuuden suruverho kuitenkin peitti osan näkyvyydestä, vaihtelevalla laajuudella. Milloin teimme päätöksiä pitää hoidoista taukoa, milloin toivo nosti jälleen päätään. Ja ne ensimmäiset askeleet kohti koeputkihedelmöitystä... Silloinkaan, keskellä rauhoittavan lääkkeen aiheuttamaa tokkuraisuutta, en kyennyt päästämään irti hoitajuudesta, vaan suhtauduin kaikkeen ammatillisesti. Ehkä pyrin sillä suojelemaan jotakin osaa itsessäni. Osan tunteistani sain ainakin vaimennettua. Kun eihän tästä kuitenkaan mitään tulisi.

Ja nyt hän tuhisi sylissäni. Eihän vauvan taustaa tule kovin usein mietittyä, eikä sillä lopulta ole paljoa merkitystä. Hän on nyt tässä, meistä kahdesta tullut, ja näin on hyvä. Oikein hyvä.
Luultavasti lapsettomuuden suru ei koskaan jätä taakseen, mutta ajan myötä se varmasti hälvenee. Onneksi tilalle on tullut tämä ihmeellinen, uudenlainen rakkaus.

Pelkkää surua ja murhetta ei elämä todellakaan ole. Välillä uppoudutaan tuohon onneen ja auvoon, intoudutaan soittamaan pianoa (hiljaa) vauva kantoliinassa, nuuskuttelemaan tuota pientä tyttöä tai sitten jumppailemaan ja laulelemaan tytön kanssa. Arki soljuu eteenpäin, ruokaa pitää laittaa, koti pitää siistinä, jos vaikka saisi ensi yönä nukuttua vähän. Arjen onnea on katsella vauvan kirkkaita silmiä, ihmetellä hänen ilmeitään ja muuttuneita piirteitään, kuunnella unen tuhinaa. Arjen onnea on myös saada syödä aamupala rauhassa, kun pesue, siis vauva ja koira, on hoidettu. Hetki äidin omaa aikaa, ja taas jaksaa. Elämä tulee vielä muuttumaan aikataulullisemmaksi, ohjelmallisemmaksi ja sellaiseksi, jossa on tehtävä ja saatava aikaan, tiedän sen. Siksi otan nyt kaiken vapauden nauttia tästä ainutlaatuisesta vaiheesta.

Aika kuluu, vaikka kuinka olisi vauvakuplassa

Ihan pelkkää kuplailua ei tämä elämä sentään ole ollut. Meillä on edelleen käynyt "tasaiseen tahtiin" vieraita, ja onkin ollut ilo saada ystäviä ja tuttavia käymään meillä. On sekä ihasteltu vauvaa että vaihdettu kuulumisia puolin ja toisin. Tai sitten vain ihasteltu vauvaa.

Viimeksi mainitsemani neuvolakäynti sujui hienosti. Terveydenhoitaja tuli meille kotiin tuoden mukanaan lahjoja; Muumi-vaippoja ja muun muassa Marttojen kutomat sukat. Juteltiin synnytyksestä, imetyksestä ja voinnista. Katsottiin vähän imetystä yhdessä ja terveydenhoitaja pyöritteli vauvaa ja punnitsi hänet. Olin maininnut lyhyesti, että imetys on alkanut hieman (jos noin voi sanoa, kun välillä pitää purra hammasta) sattua vasemmalta puolelta. Ehätin kyllä kertomaan, että kyljelleen imettäen kipu ei ollut niin kova. Näin ollen terkka vain kannusti vaihtelemaan asentoja. Mitään ihorikkoa ei ollut, kuten olin itsekin tarkistanut. Mutta voihan vauva! Niin sai kovasti kehuja ja olin minäkin mielissäni, kun punnitsimme hänet. Painoa oli tullut pyöreästi 400 grammaa sitten sairaalasta lähdön (+100g syntymäpainoon nähden), joten rintamaito on todellakin riittänyt. Hurraa hurraa! Tämän myötä saimme ulkoiluluvan, ja samantienhän minä olisin ampaissut pihalle vauvan kanssa, ellemme olisi olleet saamassa lisää vieraita.

Illalla olikin sitten tehtävä Se Ensimmäinen Vaunulenkki, jonne puoliksi raahasin miehenkin mukaan. Hän oli ehtinyt käymään jo omalla lenkillään, mutta tottahan nyt tällainen 20-minuuttinen ihka ensimmäinen vauvan kanssa tehty ulkoilu olisi tehtävä yhdessä. Aijai, nytpä en sitten muuta tekisikään vauvan kanssa.

Päivät kuluvat mukavaan malliin. Yöt ovat tosin alkaneet olemaan hiukan unettomampia, mutta hankalamminkin voisi olla. Aina on ratkaisu löytynyt jossain vaiheessa. Eräänä yönä jouduin tosin suru puserossa turvautumaan tuttiin, sillä mies oli menossa aamuvuoroon, ja itkua oli kestänyt jo tavallista pidempään. Olin suunnitellut, että sitä annettaisi imetyksen turvaamisen vuoksi vasta kahden viikon iässä, mutta 12 vuorokautta lienee melko lähellä. Kovin oli kyllä ihmettelevät ja nyrpistelevät ilmeet tutista, mutta lopulta sekin maittoi kera unen.
Päivisin sitten elellään vähän sekalaista rytmiä. Välillä välipalastellaan monta tuntia, sitten nukutaan kolmekin tuntia. Aamupäivät ovat usein minulle puuhakkainta aikaa, jolloin vauvan unet mahdollistavat kotihommien tai muiden juttujen tekemisen. Ja jos joku harmittaa vauvaa, niin olen sujauttanut hänet kantoliinaan ja sitten olemme puuhastelleet yhdessä. Oi. 💓

Mutta aika todellakin kuluu! Havahduin alkuviikosta siihen, että ristiäisikutsut on saatava tällä viikolla postiin! Ja tuossa vaiheessa minulla ei ollut kuin pieni käry siitä, millaiset haluaisin tehdä, puhumattakaan materiaalista.
"Eikö kutsut voisi vain lähettää tekstiviestillä?", oli mies erehtynyt kysymään pari kertaa.
"Ei!", vastasin tarkoittamaani jyrkemmin. "Sen kerran, kun saan järjestää ristiäiset - eihän sitä edes tiedä, jäävätkö ne ainoaksi - aion panostaa!"
Ratkaisuna käänsin seuraavana aamupäivänä kuntakeskuksemme kaupat ympäri (turhaan) ja sitten lähdimme kaupunkiin niin, että minä kiisin kaupasta toiseen miehen valvoessa vauvan unta. Huono onni jatkui ja jatkoimme lopulta Kärkkäiselle. Sieltäpä löytyi melkoinen askartelutaivas, ja.. noh.. lopulta soi puhelin ja mies tiedusteli paluutani vauvan säestäessä vienolla äänellä taustalla. Pikajuoksua kassalle ja autolle, vauvan välipala ja kohti kotimatkaa. Iltahan se sitten kului sormet syyhyten askarrellen. Tällä hetkellä ensimmäiset kutsut ovat jo saapuneet vastaanottajilleen, ja itse googlettelen jo kakkuohjeita. Voisikohan keksejäkin alkaa jo tekemään?

Tänään saimme kylään ystäväni vuosien takaa. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo reilu 6,5 vuotta, ja asuessamme nykyään toisiamme lähempänä olimme yrittäneet järjestää tapaamista jo hyvän tovin. Kuulumisista olin maininnut yleisesti, lisäten "kerron sitten vähän lisää, kun näemme" -vinkkauksen. Alun perin olin halunnut yllättää hänet raskausmahallani, sillä hän oli tiennyt lapsettomuuskipuiluistamme. Mutta näinhän yllätys olisi paljon suloisempi.
Niinpä ovikello lopulta soi, ystäväni astui sisään ja tuntui, kuin mitään erossa olo -vuosia ei olisi välissä ollutkaan. Juttu jatkui samanlaisena ja yhtä luontevana, kuin se oli ollut niinä vuosina, jolloin opiskelimme samassa koulussa. Mutta nyt sain todella yllättää hänet. Ensin tosin hän ilostui, että olisin paraikaa raskaana nähdessään mahani ja eteisessä olevat vaunut.
"Ei sentään.. tulehan katsomaan sitä kuulumistani..", kehotin tulemaan olohuoneeseen ja kurkistamaan rottinkiseen ensisänkyyn.
Siinä sitä sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin tuota pientä nyyttiä. Voiko tuollaista ihmettä ollakaan.

Ajan kulumiseen havahtuu myös siinä, että olen alkanut jo miettimään kodin ulkopuolista elämää vauvan kanssa. Niinpä olen jo kartoittanut vauvauinnin, vauvamuskarin ja seurakunnan perhekerhotarjonnan. Toki moneen voi mennä vasta 3 kuukauden ikäisen kanssa, mutta hyvähän se on jo pohtia, mikä voisi kiinnostaa. Tai sitten me vain vaunulenkkeilemme ja vien vauvan laavuretkelle metsään.

P.S. Ehkä vähän erikoista, mutta täällä jyllää RS-viruksen ja influenssa sijasta vauvakuume.

Ensimmäisiä ja erityisiä

Joka päivä opitaan jotain uutta, niin tytär kuin varsinkin äiti. Ja tytär se tuntuu kasvavan päivä päivältä, niin, että eilisiltana nauroimme, että mihin se vauva jäi, joka meillä oli sairaalassa! Niin kovasti seurusteltiin illalla. Vaikka eipä tuota tiedä, minkä verran vauva oikeasti seurasi ja reagoi, mutta luultavasti ainakin jonkin verran. Tänäisellä neuvolakerralla, jolloin terveydenhoitaja tulee käymään kotona, selviääkin, kuinka paljon vauva oikeasti on kasvanut.

Oman erityisen maininnan uuden opettelussa ansaitsee kantoliinailun opettelu. Olin raskausaikana käynyt kantajien tapaamisessa ja tuttuni oli opettanut minulle perussidonnan niin, kuin se ison mahan ja jäykkäjalkaisen nuken kanssa oli mahdollista. Nyt sidoin liinaani nettivideon opastuksella ja sujautin vauvan kyytiin. Pienellä korjauksella asento tuntui olevan meille molemmille hyvä! Oi jee!

Päivänä muuanna oli ystäväni, tuleva kummi, tulossa meille kylään. Koska asumme hieman mutkien takana, hänellä ei ole autoa, ja miehenikin oli aamuvuorossa, oli ratkaisuna se, että minä hakisin hänet kaupungista juna-asemalta. Näin olemme toki toimineet ennenkin, mutta nyt tilanne oli hieman toinen. Ajattelin, että eihän siinä mitään kummallista ole; pakkaan vain vauvan mukaan autoon ja sitten huristelemme tuttua reittiä ystävääni hakemaan. Mutta voi sitä jännitystä! Aamun sentään sain puuhattua kakkua leipomalla, siivoamalla ja muuten huushollaamalla, mutta silti aikaa jäisi. Pyöritin mielessäni vaatekertoja ja -vaihtoehtoja, ettei tyttö vain paleltuisi. Pian jo herättelinkin häntä hiukan etukäteen, jotta ehdittäisi tankata ennen lähtöä (, vaikka niin oli ystäväni luvannut odottaa niin kauan, kuin on tarpeen). Pika-aterian jälkeen aloin pukea vauvaa kädet täristen. Ja sitten vauva turvakaukaloon. Tovin kuluttua oli jo laitettava viivästysviestiä: jokin ei vain nyt sopinut yhteen. Nauroin ystävälleni, että joko äiti-aivot ovat todella pettäneet tai sitten olen vain aivan kamalan hermostunut, sillä turvavyön palaset eivät vain sopineet yhteen, vaikka kuinka käänteli ja katseli! Hetken päästä tosin huomasin suoristaa toisen vyön kierteen, joten siinähän sitä sitten oltiinkin äiti-aivoineni.

Vauva ja omat tavarat mukaan, ehkä jotain oleellista unohtui, mutta autoon vain. Miten oudolta tuntui istua ratin taakse! Jotenkin penkkikin oli omituisen alhaalla ja takana, mutta tajusin pian sen johtuvan siitä, että edellisen kerran ajoin autoa mahan kanssa. Puolen tunnin ajomatkan aikana keskityin joka solullani ajamiseen, ympärillä oleviin autoihin, kuulostelin vauvaa, olin superhuolellinen nopeuksista, turvarajoista, ennakoinneista ja yritin muistaa hengittää itsekin. Kaupungissa jo nauratti: tämähän jännitti varmaan yhtä paljon kuin ensimmäinen punasolutiputus töissä! Aikanaan kaarroimme parkkipaikalle, jossa ystäväni iloisesti vilkuttaen jo odotti. Me selvisimme!

Paluumatka meni niinikään hienosti, vauva tuskin inahtikaan. Poikkesimme hakemassa lounasta sekä piipahdin vielä nopeasti asioilla kummin jäädessä vauvan seuraksi. Niinpä hiihtelin "kuumeen kiilto silmissä" kuntakeskuksemme raiteilla asioilla, kuten kaupassa ja seurakuntavaaleissa äänestämässä. Siellä minut nähtyään esiin pomppasi monta tuttua onnittelemaan ja kyselemään vointia. Pasmat menivät entistä enemmän sekaisin, enkä edes muistanut kävellä äänestyskoppiin, vaan raapustin numeron lippuun jo heti kättelyssä.
"Ai niin, henkkarit kai tarvitsee...", mutisin vielä.
"Eikä mitään, sulla on se vauva siellä autossa odottamassa!", minulle naurettiin.
Ja autossahan ei ollut mitään hätää. Uni maistui tytölle. Kokeilin vielä niskaa. Taisi olla aika kuuma.

----

Eilen saimme viettää erityisistä erityisintä päivää, ensimmäistä isänpäiväämme. Olin etukäteen ollut innosta täpinössäni, sillä vaikka olin "vain kotona", niin olihan nyt jotain lahjantynkää annettava miehelleni. Niinpä olin valjastanut kolme henkilöä minua auttamaan tässä top secret -tehtävässä. Onnekseni miehellä ei ollut aavistustakaan projekteistani. Itselleni hauskinta oli askarrella tytön kanssa isänpäiväkortteja painamalla sormiväreillä hänen jalankuviaan. Sehän ei pienen kanssa ollut ihan yksinkertaista, mutta kyllä sieltä 30 kuvan joukosta joku onnistunut löytyi.

Iltapäivällä saimme kahvitella erityisellä kokoonpanolla juhlistaen siis tuoretta Iskää, omaa isääni ja tuoretta isoisää (jätän "oikeat" nimet tässä väliin) sekä minun isoisääni eli isoisoisääni, jolle tyttäremme oli 11. lapsenlapsenlapsi. Siinä jo unohdin pyytää kaikkia sisälle käsienpesun kautta, kun olin jo antamassa tyttöä noiden viisaiden ja monenlaisten kokemusten käsien pideltäväksi. Kuinka herkkä hetki. (Ja kuinka usein olen viime viikkoina ikävöinut Mummoani, joka nukkui pois 10,5 vuotta sitten. Miten tärkeää olisi ollut, että hän olisi saanut tavata tyttäremme!)
Oma iloni oli myös se, että sain kunnialla tehtyä monivaiheiden kinuski-puolukkakakun meille kahvipöytään. Pidän leipomisesta ja se on myös yksi tapani osoittaa rakkautta ihmisille. Ihanaa siis, että tyttönikin mahdollisti leipomisen. 😉
Yhtä kaikki, niin sitä sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin pientä prinsessaa, jolle olin pukenut vielä hieman ison, mutta niiiin söpön mekon. Pitihän sitä nyt juhlapäivän kunniaksi laittaa nättiä päälle.

Ilta jatkui oman perheen kesken. Vaikka meitä kaikkia väsytti kummallisen paljon, niin koti-ilta ihan sohvalla löhötessä miehen kainalossa (mahduin taas suht normaalisti! Nyt maha ei ollut enää tiellä!) oli aika suloista. Hiukan uskalsin käydä taas happihyppelyllä, mutta nyt pyörin tiukasti kilometrin säteellä, puhelin hollilla. Teki kyllä hyvää. Ilta höpöteltiin tytön kanssa, joka oli ihmeen seurustelevainen. Katseli ja oli. Voi, pieni.

Synnytyksen merkitys

Tänä iltana vauvamme täyttää viikon.
Paljon onnea, rakas!
On hämmentävää miettiä viikon takaista torstaita; juuri tällä hetkellä viikko sitten revin itseni pois suihkusta ajatellen joutuvani tekemään sen "hyvän sään aikana" ja olin pian aikeissa soittaa synnytyssairaalaan. Sen illan jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan, mutta paljon paremmin.

Olen kirjoitellut itselleni synnytyskertomusta, jotta saisin sekä muistot talteen että prosessoitua asiaa läpi itsekseni. Toki olemme keskustelleet mieheni kanssa pitkin viikkoa ja olen jonkin verran jutellut myös ystävieni kanssa. Tuntuu liikuttavalta palata niihin hetkiin synnytyksen eri vaiheissa. Jos vielä synnytyssängyssä maatessani pieni tuhiseva vauva rinnallani pohdin, että ei se kipu kyllä mihinkään ole unohtunut, niin nyt asian laita on täysin toisin. Jo pari päivää synnytyksestä kivun muisto oli jo hälventynyt, ja nyt oikeastaan vain tiedän synnytyksen sattuneen.
Voisin oikeastaan synnyttää jo uudestaan.

Oloni on viikon aikana ollut tyynempi kuin pitkään aikaan. Palaset ovat loksahtaneet kohdilleen. Kotona ollessa on jo jotain pieniä rutiineja alkanut muodostumaan (lähinnä pienillä tytölle keskityillä lempinimillä, koppasängyn kantamisella olohuoneeseen, jossa hän saa nukkua silmän alla, ja aamutoimina, sillä vauvalla ei vielä ole lainkaan rytmiä). Yöt ovat sujuneet nyt hieman paremmin, sillä laitoin tytön toissailtana nukkumaan omaan sänkyynsä kokeilumielessä (vaikka se surettikin kaiken sylittelyn ja ihokontaktin jälkeen!). Tuloksena olin aamulla kuin uusi ihminen huolimatta tunnin välein tapahtuneista syötöistä. Minun ei ollut tarvinnut nukkua mitä omituisimmissa asennoissa pysytellen niissä, kunnes vauva heräisi seuraavan kerran ja jolloin vääntäytyisin taas toisenlaiseen kummalliseen asentoon.

Sisäisen tyyneyden ja rauhan lisäksi olen huomannut jostain sisältäni kumpuavan sitä voimauttavan kokemuksen tunnetta, jota kovasti toivoin saavani synnytykseltä. Se ei ehkä ihan siltä vaikuttanut juuri silloin, kun on kaikista paljaimpana, avoinna, primitiivisenä ja herkimmillään. Silloin oli turha pohtia varsinaisesta voimauttavasta hetkestä. Mutta näin ajan myötä tuo tunne on saanut kasvaa ja vahvistua ihan samalla tavalla, kun luottamus siihen, että tuo pieni prinsessa on todella olemassa ja meidän oma kullannuppumme.

Olen oikeasti ylpeä itsestäni, vartalostani ja katselen jäljelle jäänyttä synnytyksen jälkeistä vatsaa ja muuta vartaloa hyväksyvästi. Onhan se nyt vähän löysä ja siinä on viiruja ja raskausarpia. Rinnatkin ovat aika omituiset (en ikinä osannut ajatellakaan, että jonain päivänä minullakin on sellainen varustus, että vilkkumista saa varoa!!), etenkin silloin, kun ne kivistivät ja turvottivat oikein paljon. Tämä vartalo pystyi kantamaan lasta yhdeksän kuukautta, kasvattamaan hänet vauvanidusta aivan täydelliseksi pikkuihmiseksi. Ja vielä synnyttämään hänet! Mihin kaikkeen ihmisvartalo voikaan taipua! Erityisen onnellinen olen myös siitä, että pystyn ruokkimaan omaa lastani imettämällä. Hurraan joka kerta, kun vaippa on täynnä pissaa, sillä silloin tiedän maidon riittävän. Kaiken liikutuksen keskeltä minut valtaa ylpeys, hämmentävän suuri ylpeys, lämpö ja hyväksyntä. Niin monien vuosien, epävarmuuksien, epäonnistumisten, pettymysten, itseinhon ja oman hyvinvoinnin laiminlyömisen jälkeen voin vain ihailla tuota pientä tyttöä. Arvet, löysyydet ja omituiset olot eivät haittaa, sillä ne ovat merkkinä siitä, että olen saanut syliini jotain näin ihmeellistä. Tyttäreni.

Joten kyllä, koen synnyttämisen ja sen jälkeisen ajan erittäin voimauttavana kokemuksena. Toivoisin, että tunne voisi olla oikein pitkävaikutteinen sekä sen verran tarttuvaa, että voisin tartuttaa tyttärelleni hänen kasvaessaan itsensä hyväksyvää asennetta. Sitä, että pystyy, kykenee, on kaunis, vahva ja hyväksytty.

Kun se, mitä niin kauan oli odottanut, oli vihdoin totta

Takana on kaksi yötä kotona kolmihenkisenä perheenä. Olemme kumpikin ihastelleet noita satunnaisia unenaikaisia hymyjä, silitelleet silkinpehmeää tukkaa, pitäneet vuorotellen ihokontaktissa. Nuuskutelleet pienen tuoksua, yrittäen saada kaiken tämän jäämään muistiimme. Nyt pieni tuhisee vierelläni, ja joudun lähes jokaisen kirjoittamani sanan jälkeen kurkistamaan häntä. Siinä hän nyt on. Siinä hän nyt todellakin on.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä tunsin jo aamuvarhain, että nyt on jotenkin erilainen olo. Mutta kuten olen lukenut: ensisynnyttäjillä saattaa synnytyksen alkaminen kestää. Silti teki mieli kellottaa. Ainakin voisi harjoitella valmistautumista!
Päivän myötä kuitenkin kävi ilmi, että kivuliaammaksi muuttuvat supistukset tihenivät ja pitenivät, eikä enää auttanut muu puuhailu, lämpötyyny, jumppapallo tai lämmin suihku. Aamulla miettimäni lenkki ei tullut enää kyseeseenkään. Sen olin kuitenkin saanut päähäni, että koti täytyy olla siisti. Niinpä olin imuroinut hikipäässä välillä supistuksia puuskuttaen.
Olisiko synnytys oikeasti alkamassa?

Saavuimme sairaalaan klo 17. Kätilö puheli, että katsotaan, miltä tilanne vaikuttaa, ja lähtisimmekö vielä kotiin. Tilanne ehti kuitenkin edetä klo 19:30 mennessä, että hän hihkaisi meidän lähtevän nyt synnytyssaliin. Sielläkin vielä pohdin, että en oikeastaan uskaltaisi lähteä enää kotiin.
Kaikki tapahtui lopulta melko nopeasti ja hienosti (nyt voi jo sanoa niin). Toiveeni oli ollut käyttää lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä tilanteen ja oman olon niin salliessa, ja vaikka amme jäi nyt kokeilematta, niin lääkkeettömillä keinoilla todella mentiin. Täytyy sanoa, että sen verran koko synnytyskupla, ilokaasu ja kipu laittoivat sekaisin, että oikeastaan pyörin jossain ihan muissa sfääreissä käväisten välillä haukkaamassa huoneilmaa ja selvittämässä päätäni. Kunnes tuli uusi supistus ja sitten taas mentiin. Muistan myös tiedustelleeni, että mitä täällä tapahtuu ja mikä vauva...



Ja sitten.
Kello 22:19 hän syntyi. Pieni, terve, niin kaunis tyttö!
Tuore isä sai leikata napanuoran ja pian tuo pieni laskettiin rinnalleni. Siinä me sitten itkettiin molemmat, minä ja tyttäreni, isän silitellessä meitä molempia.

Sairaalassa vierähti kolme päivää, jonka aikana vuorottelimme tytön sylittelyä ja ihokontaktissa pitämistä. Olen onnellinen saadessani huomata imetyksen alkaneen sujumaan saman tien. Vain kolmantena yönä (ilmeisesti aivan normaali tiheän imun aika) hermo paloi aivan lopullisesti tytöltä, kun tilauksen ja toimituksen suhde ei aivan toiminut. Silloin annoin hänelle lisämaitoa hörpyttämällä.
Mutta muuten kaikki sujui mallikkaasti, ja kuten töistäkin tuttu lääkäri totesi: hieno, reipas tyttö.

Mieheni toimi koko ajan niin upeasti. Hänestä oli valtavan suuri tuki ja apu, ja olen todella kiitollinen siitä kaikesta, mitä hän teki. Siitä, että saimme olla yhdessä tuossa tilanteessa. Mieheni on ollut kotona aivan uskomaton; auttaa, huolehtii, hoitaa ja rakastaa meitä molempia. Kannustaa ja naurattaa.

Elämä kotona on sujunut hienosti (yhtä eilisiltaista huono äiti -oloa lukuunottamatta), ja emme millään raaskisi laskea tyttöä silmistämme. Katselemme hänen kasvojaan, ilmeitään ja eleitään. Juttelemme ja höpöttelemme. Hoidamme ja rakastamme. Ja ihmettelemme: onko tämä todella totta!

Vanhemmuuden tuomat tunteet ovat ilmeisesti jokin aivan oma osionsa, joka asetetaan ihmiseen saman tien, kun hänestä tulee äiti tai isä. En olisi ikinä osannut kuvitella, kuinka vahvoja, syviä ja kokonaisvaltaisia tunteet ja niiden kirjo voisi olla. Kuinka noin pieni ihminen voi laittaa kaiken, siis aivan kaiken ihan uuteen järjestykseen. Kuinka millään muulla ei tunnu olevan väliä, kuin sillä, että hänellä, aarteellamme, on kaikki hyvin. Toki oma osansa on varmasti hormoneilla, sillä olen ehtinyt kotona ollessakin itkemään onnesta ties kuinka monta kertaa.
Yhden hetken mainitakseni eilen kahvipöydässämme vanhempieni käydessä karjalaisperinteitä kunnioittaen rotinoilla. Isäni kertoi oman isänsä sanoneen tädilleni viisi vuotta sitten toivovansa, että isänikin saisi lapsenlapsia. Ja siinä minä sitten itkin tuota. Sitten tuli kuuma ja hiki, niin että me kaikki vain nauroimme. Oi hormonit.

Öisin ei nukuta kuin korkeintaan kolme tuntia, nekin pätkissä. Vähän on asiat jo hujan hajan kotona, tukkakin vähän miten sattuu ja unohtelen sitä ja tätä. Mutta millään niillä ei ole väliä.
On vain tämä hetki, neljäs elinvuorokausi ja suloinen vauvakupla, jonka onnellisuudesta en osaa edes riittävästi sanoa. Voisin katsella ja suukotella tytärtäni kaiken aikaa, mutta haluan suoda tuon mahdollisuuden myös isälle.
Täällä me nyt ollaan, vauvakuplassa. Me kaksi ja vauva. Meidän perhe.

Hän laittoi maailmamme aivan sekaisin, silti kaiken täysin kohdalleen.

Sunnuntai-aamu klo 8 ja koti siivottu - mitäs sitten keksisi?

Suurin osa ajasta kuluu edelleen tyytyväisenä puuhastellessa ja fiilistellessä. Milloin uppoudun virkkaamaan isoäidin neliöistä peittoa, milloin viimeistelemään tuttinauhoja, toisinaan taas lueskelen kirjaa tai ihan vain lenkkeilen koiran kanssa. Sitten on taas niitä hetkiä, jolloin tuntuu, että koko Facebook on tulvillaan "lokakuisten" vauvapäivityksiä ja samanmoisia uutisia tulee myös muualta. Ajatus siitä, että oma tilanteemme tuleekin vain hiipumaan syvässä hiljaisuudessa ja rauhassa pois, tuntuu aika ajoin vahvemmalta. Saatan mietiskellä jo valmiiksi sitä, jos vauva ei itkekään synnytyssalissa. Hiljaisuus. Loputon hiljaisuus. Ja sitten - ei mitään.

Järjellä ajateltuna minulla ei pitäisi olla vielä mitään hätää. Laskettu aika on vasta huomenna, ja siltikin se on vain laskennallinen aika. Vauvahan tulee sitten, kun kokee olevansa valmis. Vanhat "möröt" tuntuvat puskevan mieleeni muuttuneina, niin, että itsensä on vaikea antaa luottaa vauvan syntymiseen. Pelko siitä, että joutuisimme menettämään hänet, jonka olemme niin lähellä saada, on välillä aika suuri. Toissapäivänä, touhuiltuani monenlaista, sain oudon älynväläyksen. Kävinpä sitten lukemassa työsähköpostia. Ilmeisesti ajatukseni oli selvittää, olisiko eräälle tietylle osastolle tullut toimia sisäiseen hakuun. Tätä en nähnyt, mutta sen sijaan kaikkien nykyisen työpaikkani normaalitkin viestit saivat tutun ahdistuksen, levottoman olon ja kurkun kuristuksen palaamaan. Sinänsä viesteissä ei ollut mitään kummallista, mutta silti hetken kurkistus siihen maailmaan, jossa en ollut voinut hyvin, tuntui pahalta. Ja mikäs sen kurjempi, kun samaan oloon vielä iskeytyy epävarmuus vauvan syntymisestä. Mitä, jos sen lisäksi, että vauva ei tulekaan, joutuisin palaamaan töihin aiottua aiemmin... En menetä tällaisissa tilanteissa toimintakykyäni, itke holtittomasti tai kiukuttele muille. Olo vain jäi levottomaksi, joskin sain sen helpottumaan tekemällä mukavia asioita. Onpa tässäkin sopeutumista, että minun ei todella tarvitse miettiä työasioita pitkään aikaan. Viides viikko äitiyslomaa alkaa olla jo pulkassa, ja välillä havahdun siihen, että onpas outoa. Katsotaan, mistä löydän itseni sitten, kun töihin paluun aika on.

Tänään olin ajatellut kaivavani ompelukoneen esille ja jatkavani vauvan vaatteiden ompelemista. Sen sijaan olen ollut hereillä kello 3:30 (talviaikaa) lähtien. Aluksi jäin vain hakemaan unta uudestaan herättyäni. Sitten aloin kuulostella tarkemmin. Hetkinen! Jotain todella tuntuu selässä! Ja hmm.. jopas tuntuukin! Tuntemuksia nyt on ollut aika ajoin, mutta tämä aamu oli jotenkin erilainen. Toivo alkoi jo hiukan nostaa päätään: voisiko tänään olla se päivä? Miehen laitoin kuitenkin töihin luvaten ilmoittaa, jos jotain isompaa alkaa tulla (kipeämpiä supistuksia tms). Olisi kivempi, että pääsisimme lähtemään yhdessä sairaalaan niin, ettei vanhempieni tarvitsisi lähteä kyyditsemään. Onhan tämä kuitenkin meidän kahden juttu. Niinpä sitten jäin kotiin selkää hiukan hieroskelemaan ja ympäriinsä käveleskelemään. Ja joo! Voisinpa vaikka siivota tässä aamupuhteeksi; jospa se vähän vauhdittaisi tilannetta.
Liekö kyse sitten siitä vai siitä, että olin huolissani viikkosiivouksesta, jonka olin ollut aikeissa tehdä "vasta" huomenna. Nyt on ainakin olo lähes normaali ja koti siisti, kellokin vasta 8.

Saapa nähdä, mitä päivä tuo tullessaan.

Muistojen matkalla ja ajan kulumisen kummallisuus

Maanantaina tuli täyteen 39. raskausviikko. Ajattelin päivän tuntuvan jotenkin erityiseltä, mutta erityistä siinä taisi olla vain se, että virtapiikkini suuntautui nyt ruoanlaiton sijaan siivoamiseen ja haravoimiseen. Olin edellisellä viikolla pohtinut, etten varmaan tekisikään ruokia pakastimeen, kun jo lähes seuraavana päivänä sain kovan tarmon puuskan. Tai no, kehitin itselleni vain positiivisen ongelman, sillä tehtailemani kasvissosekeitto ja peltikaupalla valmistuneita mustapapupihvejä oli mahdutettava jonnekin. Hetken aikaa tetristä pelailtuani huomasin ilahtuen, että sain nuo vauva-arkiruoat todellakin mahtumaan, ja tilaa vielä jäi! Seuraavana päivänä jatkoin puuhaa bataatti-kikhernepyöryköillä.
Haluaisin ajatella näiden virtapiikkien, joka siis vain jatkui maanantaina siivouksen ja takapihan haravoinnin merkeissä kertovan siitä, että synnytys olisi lähestymässä. (Ihan kuin vauvaa kiinnostaisi, onko lattia pesty ja piha haravoitu.)

Työkaverini pihahommissa

Sen sijaan, että mitään varsinaista olisi tapahtunut tällä viikolla, heräsin eräänä yönä unentokkuraisena pohtimaan, olisinko voinut haravointi-urakoinnillani aiheuttaa ongelmia vauvalle. Tämä juonsi juurensa eräästä nettikeskustelusta (kyllä! Jos haluaa saada vedenpitävän vastauksen asiaan kuin asiaan on parasta suunnata Vauva.fi - ja vastaaville sivuille...), jossa eräs vastaaja kertoi lääkärituttavan kertoneen hänelle, että haravoinnilla saattaa saada napanuoran kiertymään vauvan kaulan ympärille. Että just joo.

Olo on ollut edelleen varsin hyvä, vaikka aika ajoin liikkeelle lähteminen tekee kyllä melkoisen kipeää. Yölläkään ei oikein tee mieli kääntää kylkeä. Mielen perukoilla olleet pelot vauvan menettämisestä, "jonkin" tapahtumisesta ja siitä, ettei vauvaa itseasiassa olekaan ovat varmasti melko hedelmällistä maata ottamaan vastaan myös pienoisia kauhukuvia napanuorista, hapenpuutteista ja suurista ongelmista. Niiden ajattelemisen sijasta olenkin pyrkinyt täyttämään päiviäni tekemisellä ja ihmisillä.

Jostain syystä kovin huvittavaa, kun moni hihkaisee erotessamme, että ajatella! Tämä on viimeinen kerta, kun näemme ennen vauvan tuloa! Ja minä hihkun mukana, vaikka samaan aikaan olo on perin kummallinen. "Niin varmaan," ajattelen. "Mutta eihän tämä voi olla todellista."
Samoin hymisen ihmisten vihjailevien katseiden siivittämille kommenteille siitä, ettei taida olla enää pitkä aika.

Sitten samaan aikaan kuitenkin kuulostelen oloani. Mikä tuo tuntemus oli? Älä nyt kyljen kautta yritä potkaista reittiä... Mistä tiedän, milloin lähtö on oikeasti? Voiko lapsiveden menoa olla huomaamatta? Entä, jos supistukset eivät olekaan "riittävän" kivuliaita, jotta tajuaisin lähteä?
Olen kasannut hoitopisteen pesuhuoneeseen valmiiksi, käynyt ajatuksissani läpi sairaalakassia.
Kuitenkin olo on outo, kun huomaan menojen taas vähenevän. Mitäs sitten keksisi! Yritin vastata kyselyyn eräästä tiimipalaverista, kunnes tajusin, etten voi sanoa mitään omasta marraskuustani. Tulen paikalle, jos pääsen. On kummallista elää vielä enemmän ajattomammassa kuplassa, jossa elämä tuntuu hetkellisesti junnaavan paikoillaan. On toisaalta pysyteltävä tietyllä alueella, varauduttava lähtöön milloin vain. Ja jos mitään merkkejä ei tulekaan, on koitettava kehitellä tekemistä kuluville päiville (ei ongelmaa). Näihin toki voisi tottua, mutta silti on muistettava, että tällainen ajattomuus tulee jossain vaiheessa päättymään.

Yksi työnsarka on ollut valokuvien lajittelu tietokoneella. Kännykkäni ilmoitti kohteliaasti muistin tilan olevan "vaarallisen täynnä", joten valokuvat oli tyhjennettävä koneelle. Tein sen pikapikaa "lajittelematta"-kansioon, jonne olin työntänyt sekalaisia kuvia. Olen siitä kummallinen, että järjestys tietokoneen kansioissakin saa mielen tyyneksi ja tyytyväiseksi, joten nyt olisi tuohonkin puuhaan oiva tilaisuus. Kuinka rentouttavaa onkaan ollut siirrellä kuvia eri aihepiirien kansioihin, nähdä pikavilkaisulla kuvia eri hetkistä, vuosista, kuukausista, ystävistä, tilanteista, kukista, kokkauksista, kahvilatuokioista ja välillä omasta naamastakin. Näin kuvia ajasta, jolloin lapsettomuuden murhe leijui varjona yllämme, hetkiä, jolloin korkkasin ensimmäisen pistoksena annettavan lagenulan, lisää ilon ja riemun hetkiä, joita olin saanut kokea sillä aikaa, kun elimme epätiedossa. Ja sitten niitä alkoi tulemaan. Sairaalareissu. Saamamme uutiset. Hetket alkuraskauden aikana, elävästi mieleen tulleet tuntemukset, olot ja aistimukset. Mahakuvia viikko viikolta. "Tuossa se vähän jo näkyy!", muistan ajatelleeni kuvia ottaessani. Toki, kun niitä vertaa joihinkin muutama vuosi sitten otettuihin kuviin sali- tai juoksutreenin jälkeen otettuihin kuviin. Ja niin se aika eteni. Kuvat lumosivat muistoillaan. Ilo ja haikeus kulkivat mielesssäni rinnakkain. Mutta kaikkein suurimpana onnellisuus ja rakkaus kaikkea kokemaani, tärkeitä ihmisiä ja elämääni kohtaan.

Jaetut hetket 💗💗💗

Mitä asioita odotan ja mikä vieläkin pelottaa

Siitä lähtien, kun kokeilin ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana kantoreppua ja siinä kummini tytön kantamista lastenvahtihommissa olen ajatellut kantamisen olevan osa normaalia vauvan hoitoa. Nepalissa näin kaikkien naisten kantavan vauvojaan ja taaperoitaan liinoissa edessään, selässään tai kyljellään. Ajattelin taas: "vau!".
Kantaminen on tuntunut jo ajatuksena kovin luonnolliselta sekä läheiseltä. Siinä saisi pitää vauvaa lähellä itseään ja vauva saisi myös kokea olonsa turvalliseksi. Lisäksi kantamista on tukenut myös ihokontaktista ja kenguruhoidosta oppimani asiat.
Yksi vauvan hoitoon liittyvä asia oli siis jo varma ennen kuin häntä oli edes olemassa.
Mutta edessä oli ongelma: millainen liina? Millainen sidonta? Mistä apua? Iik ja ääk.
Jonkin aikaa seurailin erästä Facebook-ryhmää, mutta tuntui, että siellä taiteiltiin toinen toistaan kimurantimpeja sidontatapoja, kikkailtiin hienolta kuulostavilla nimillä ja pohdittiin vauvan ja taaperon yhtäaikaista kantamista. Hatunnosto heille, mutta minä koin olevani entistä enemmän hukassa.
Sain ystävältäni trikooliinan lainaan, mutta jotenkin se toi mieleen töissäkin olleen samankaltaisen liinan, eikä minulla oikein ollut siitä kovin hyvää sanottavaa. Mutta olisihan se alku.
Sitten uskalsin tehdä kaupat eräästä kauniista käsinkudotusta liinasta, jolla voisi myyjän kokemuksen mukaan kantaa niin vastasyntynyttä kuin... tarkalleen en muista, mutta pitkään se kuulemma käy.
Joten siinä minulla oli liina.

Pääsin aiemmn tällä viikolla käymään alueemme kantajien tapaamisessa, jossa tutkailtiin yhdessä liinoja, kantoreppuja ja -takkeja. Otin oman liinani mukaan ja sainkin tuttavaltani lähes kädestä pitäen apua liinan sidontatekniikkaan. Tosin kieltämättä tämä maha sekä melko jäykkäraajainen nukke testivauvana eivät antaneet aivan autenttista kuvaa siitä, millaista liinalla kantaminen tulisi olla. Mutta silti tapaaminen jätti hyvän kokemuksen. Vielä kun saisi sen Pienen liinani kyytiin.

Imetys on ollut myös vahvasti mielessäni. Haluaisin ehdottomasti imettää, jos se vain suinkin on mahdollista ja onnistuu. En siis haluaisi lannistua heti, mutta toisaalta toivoisin voivani olla sen verran rento, että mikäli äidin unet ovat nollissa ja stressitaso imetyksen vuoksi huipussaan ja sen takia vauva ja isä saavat harmaita hiuksia ennenaikaisesti, en mielelläni uhraisi perheen hyvinvointia sen takia, että imetyksen kohdalla tulisi jotain todella isoja hankaluuksia. Olen silti valmis yrittämään eri konsteja, jotta maitobaari saisi olla auki vauvalle milloin vain. Varmasti oma totuttelemisensa on eri asennoissa, tekniikoissa, vauvan rytmissä ja julkisesti imettämisessä. Tuntuu uskomattomalta, että saan pian olla itse olla opettelemassa imettämistä! En koe oikein voivani brassailla imetysohjaajakoulutuksen käymistä tai sitä, että olen ohjannut työssäni tuoreita äitejä, sillä olen pian aivan uuden tilanteen edessä: minusta itsestäni tulee äiti! Se heittää minut tilanteeseen, jossa en ole ikinä ollut, ja todennäköisesti puolet ammattitietotaidosta pyyhkiytyy saman tien pois. 😂

Mutta kyllä mielen perukoilla kytee myös pelkoja. Päivien edetessä ilman varsinaisia synnytykseen liittyviä tapahtumia alkaa usko vauvan tuloon välillä horjua. Siitä huolimatta, että kohdussa käy välillä melkoinen ryske ja neuvolassakin tarkistettiin oikein hyvä syke sekä vauvan asento. Olo on ajoittain aika absurdi. Tilanne ja tunteet muistuttavat pelottavasti niitä aikoja, kun tuli jännitettyä sitä, alkaisiko juuri tästä kierrosta raskaus, eihän vain kuukautiset ala! Ja voisiko tällä kertaa testiin piirtyä kaksi viivaa? Oireita oireita... Mikä vain saattoi netin tietäjien mukaan viitata raskauteen. Ja sitten - negatiivinen testi.
Kaikkea sitä saattoikin luulla ja kuvitella!
Nyt tilanne on sen sijaan se, että minusta kaikki "lokakuiset" saavat vauvoja tuon tuosta. Siitä huolimatta, että meidän laskettuun aikaan on vielä reilu viikko, pelkään oudosti, että lokakuu porhaltaa kohta ohi ja koittaa marraskuu, joulukuu, eikä mitään tapahdukaan. Ei meille tulekaan vauvaa. Tämä kaikki on sittenkin ollut pelkkää kuvitelmaa.

Toinen pelko liittyy varsinaiseen synnytykseen. Tämäkin on onneksi vain hailakkana haamuna mielen perukoilla, enkä tästäkään ole saanut mitään paniikkia. Joskus minusta vain tuntuu siltä, että synnytyksessä tapahtuukin jotain, ja lopulta me saamme alkaa suunnittelemaan ristiäisten sijasta hautajaisia.

Tai sitten vain kerta kaikkiaan heräämme jonain aamuna entisessä kodissamme, keskellä molempien vuorotyöarkea, elämän kulkiessa tasaista tahtia eteenpäin. Eikä mitään vauvaa olisikaan tulossa.

Kenties tämä kaikki on vain lapsettomuusvuosien aiheuttamaa, ja siksi vauvan todellista tulemista on vaikea uskoa. Ei oloni ole todellakaan täynnä pelkkiä pelkoja ja epätoivoa. Huomasin eilen taas hymyillen miettiväni sitä, kuinka ihanaa olisi saada vauva - siis toinen. Mietin jo sisaruussuhteita, vauvan nimeä ja arkea kahden lapsen kanssa. Sitten taas piti toppuutella itseä. Eipäs mennä asioiden edelle; tästä pian syntyvästä vauvasta olen jo sydän pakahtumaisillani!

Rv 38+5, hui ja ihanaa!

Onnellisuus siitä, mitä meillä on

Päivien ohjelmat alkavat käydä vähiin, vaikka toisaalta ihan sellainen yksinkertainen salilla, kaupassa ja/tai kirjastossa käymiset tuovat mukavaa rytmiä päiviin. Neljännellä äitiyslomaviikolla olen jossain määrin päässyt jo levolliseen olotilaan, päivien edelleen edetessä ajattomasti. Tuntuu kuin "edellistä elämää" stressaavine vuorotöineen ei juuri muista enää ja ajatukset ovat melko suloisia ja vauvantuoksuisia. Olen edelleen nauttinut, vaikka välillä huomaan oloni hankalaksi ja vaikeaksi, kun en ole tekemässä jotain hyödyllistä.

Toki odotamme vauvan tuloa kovasti, mutta mieli on tyyni. Hän tulee sitten, kun on valmis. Toisaalta olen myös iloinnut valtavasti siitä, mitä aika on tehnyt parisuhteellemme. Lähipiirissä tuntuu kuhisevan. Äiti laittoi eilen minulle viestiä: "Onnea synnytykseen!", ja soitti myös muutaman tunnin päästä kysyen vointia. Isä on lähdössä reissuun huomenna, ja hänkin on ollut melko levoton. "Mitä, jos vauva tuleekin sinä aikana? Vaikka eipä minua siinä tarvita..."
Sen verran keksimme, että eihän mieheni ole kanssani kotona kaiken aikaa. Niinpä rekrytoimme vanhempani kuskaamaan minut sairaalaan, jos lähtö tulisi mieheni ollessa töissä. Ilmoittauduin kyllä itsekin ajamaan, mutta järkevyyden nimissä totesin, ettei se ehkä olisi kovin suotavaa.

Eilen vuorossa oli neuvolan järjestämä perhevalmennus, josta olinkin kysellyt jo kesäkuussa. Tuolloin minulle oli sanottu vähän epäilevään sävyyn, että mahdammeko ehtiä niihin lainkaan. Ja toisaalta viime neuvolassa oltiin havahduttu siihen, että olisihan meitä voinut ohjata lähikaupungin ryhmiin, joissa eri aihepiirien valmennuksia on pyörinyt pitkin syksyä. Sinne ne tullaan täältäkin myöhemmin keskittämään.
No, meni jo tuokin mahdollisuus.
Mies oli hiukan epäillyt perhevalmennukseen menemistä, mutta olin jo aikaisemmin päättänyt haluavani kaikki ohjaukset, mitä normaalisti perheille tarjotaan. Tämä juontaa juurensa pitkään kestäneestä hankalasta olosta, jolloin pyrin saamaan itseäni "raskaus- ja vauvamoodiin". Olin kylläkin ehtinyt jo turhautua, kun päivät lopulta selvisivät. Niin, ehtisimmeköhän todella?
Niinpä lähdin valmennukseen yksin, eikä meitä kyllä ruuhkaksi asti ollut. Paikalla oli eräs pariskunta, joka kertoikin illan kuluessa, että he eivät tiedä mitään. Toki siksi onkin hyvä, että erilaisia valmennuksia järjestetään, mutta toisaalta juuri tällaisissa tilanteissa olin aika kauhistunut. Tätäkö neuvolan perhevalmennus on vielä 2010-luvulla??

Pakko myöntää, että tulin valmennuksesta kotiin ristiriitaisin tuntein. Toisaalta minua harmitti se, että en edelleenkään ole päässyt hoitajuudestani eroon (kenties tämäkin johtui alun alkaen vain siitä, että minun oli - ja toisinaan yhä edelleen on - vaikea ymmärtää, että nyt tämä tapahtuu minulle ja minä olen asiakas. Ja toisaalta oma neuvolani on ollut melkoinen pettymys.), vaikka en tuonutkaan sitä mitenkään esille. En haluaisi olla aina tarkastelemassa asioita oman työni kautta. Valmennuksessa minua häiritsi kovasti tietynlaiset vanhakantaiset tavat esittää asiat. Mutta hyvää illasta jäi se, että sain huomata ainakin itse ottaneeni asioista hyvinkin selvää ja tiedostavani vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.

Illan aiheina olivat synnytys ja kivunlievitys sekä muuttuva parisuhde. Ensin meille luettiin edessämme olevat diat ja katsoimme sitten kymmenisen vuotta vanhan opinnäytetyönä tehdyn videon synnytyssairaalamme käytännöistä. Sinänsä video oli hienosti tehty, mutta minua jäi vaivaamaan sekä siinä, että terveydenhoitajan sanoissa monikin asia. Puoli-istuvaan asentoon kannustettiin melkeinpä parhaimpana, epiduraalipuuduksen sanottiin lähes kaikkien ottavan ja lisäksi jäin ihmettelemään videolta ihokontaktin, ensi-imetyksen ja isän mahdollisuutta hoitaa vauvaa heti syntymän jälkeen puuttumista. Olin illan jälkeen melkeinpä pöyristynyt! Vaikka video saattoikin olla vanhahko (käytännöt muuttuvat hoitoalalla välillä melko nopeastikin), niin olisi päivitetyn tiedon esimerkiksi kivunlievityksestä, monipuolisista asennoista sekä ylipäänsä varhaisvuorovaikutuksen mahdollistamisesta voinut tuoda perhevalmennuksessakin esille.
(Sen verran sain kuitenkin avattua suutani kuulostamatta liian kritisoivalta tai "minä olenkin hoitaja, minä tiedän" -asenteiselta. Minulta kysyttiin synnytyssairaalaan tutustumisen kokemuksia, ja sain siinä yhteydessä kerrottua tälle toiselle pariskunnalle mukavista kokemuksista, innostuneesta kätilöstä, joka kannusti etsimään hyviä asentoja ja myös lääkkeettömistä kivunlievityksistä.)

Niin, muuttuva parisuhde oli illan toinen teema. Siitä saimmekin "kattavasti" kuulla toisen terveydenhoitajan lukemana tulostamistaan Väestöliiton monisteista. Onneksi viesti oli kuitenkin myönteinen; parisuhde on elämän tärkein suhde ja sen eteen kannattaa tehdä töitä muuttuvissakin tilanteissa.

Kerroin kotona miehelleni illasta, ja hänkin pudisteli päätään. Jos jotain harmia niin ainakin paljon hyvää. Kävimme illalla nimittäin niin paljon hyviä keskusteluja koskien synnytystä, aktiivisuutta, meidän molempien roolejamme, toiveitamme ja myös vauvan hoitoa ja kasvatusta. Lisäksi olimme reippaita ja kävimme valmennuksesta saatua tehtävänippua läpi. Se oli lopulta aika nauruhermoja kutkuttavaa. Toki olemme käsitelleet männävuosina suhdetta yltympäriinsä, mutta tällainen vauvan tuloa edeltävä välitilinteko teki hyvää. Lopulta oli mukava kellahtaa toisen kainaloon (siten, kun se mahani kanssa oli mahdollista) ja hyristä itsekseen, miten onnellinen olin meistä ja tilanteestamme.