Tämä se on elämää!

Kokeiltuani torstaina ensimmäistä kertaa sitten sairaslomalta palattuani tuplavuoroa totesin kykeneväni siihen. Olo oli heti aamusta varsin hyvä, ja melkoinen "voittajafiilis". Tunsin luita ja ytimiäni myöten, että tästä tulee hyvä päivä. Kävi pian selville, että hoidokkini olikin todella sairas ja tarvitsi monenlaista lääkecocktailia, pohtimista, seurantaa ja aivonystyröiden vaivaamista. Ja minä hehkuin. Vau vau vau!! Tästä minä tykkään, tässä minä pärjään, minä osaan ja kykenen! Miten paljon myös syvennettävää! Olin suorastaan elementissäni, ja pitkästä (oikeastaan hyvin pitkästä aikaa) nautin työstäni ja olostani töissä. (Heh, nauroin tosin, että päivän haasteellisin osio oli keskustella vanhempien kanssa, kun yhteistä kieltä ei ole, he ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, tulkkia en saanut ja google kääntäjä käänsi mitä sattui.)
Sitten tuli ilta ja tilanne rauhoittui. Minäkin olin aivan valmis, ihan rättipoikkipuhkivalmis nukkumaan klo 19. Iski aivan tajuton väsymys, ja kellon lopulta madeltua klo 21:30 pohdin, että kuinka jaksaisin ajaa vielä kotiin.
Seuraava päivä oli onneksi vapaa, mutta voi sentään, kuinka tokkurassa olin.
Ehkä tuplavuorot ovatkin nykyään astetta raskaampia minulle.

Mutta tokkura onneksi väistyi, sillä olin jo aamulla päättänyt ulos katsottuani, että tänään ei sisälle jäätäisi. Minä en ainakaan. Niinpä leivottuani pääsiäisleipomusta ruoan jälkeen pakkasin reppuun kuksan, aurinkolasit, istuinalustan ja keräsin sukset ja sauvat autoon. Tätä tyttöä ei nyt mikään pidättelisi (korrektiuden vuoksi toki varmistin tilanteen mieheltä muutaman kerran. Hän ei ollut innokas lähtemään, mutta ei onneksi vastustanut omaa tarmoani)!

Aurinko paistoi pilvettömältä, niin kauniin siniseltä taivaalta. Ilma oli tyyni, vain pieni tuulenvire puhalsi silloin tällöin. Heitin lapsuudenaikaisella uimarannallani repun selkään ja kiinnitin monot suksiin. Ihanaa!!!
Mikään hoppu minulla ei todellakaan ollut, sillä halusin vain nauttia tästä ihanasta pääsiäissäästä, hiihtämisestä, loputtomasta tilasta järven jäällä. Hiihtelin menemään hymy korvissa. Alkuvaiheessa hieman häiritsi "ihmispaljous", sillä noin kymmenen pilkkijää marssi eteenpäin kairat olallaan ja pulkat perässään. Olin nimittäin tullut viettämään aikaa itsekseni, joten ihmettelin jopa kymmentä ihmistä. Sittemmin ketään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Ah.

Jäällä hiihtämisessä on jotain upeaa, jotain vapauttavaa. En kaipaa tällaisina päivinä minnekään kaupungin kupeeseen, jossa 500 muuta ihmistä on ihastelemassa kevättalven aurinkoa. Tällaisina hetkinä kaipaan omaan rauhaani, luontoon itsekseni. Mietin kiitollisena, kuinka ajoittaisesta kritiikistä huolimatta, olen saanut tärkeän perinnön vanhemmiltani: luonto on ihmeellinen paikka, ja sinne on aina helppo mennä. Pysähdyin lopulta eräälle saarelle kahvitauolle ja pystytin sukseni hankeen. Jostain muistojeni sopukoista tuli mieleen, että olin saattanut joskus tällä samaisella saarella juoda isän kanssa kaakaota hiihtoretken keskellä. Aurinko paistoi silloinkin kirkkaalta taivaalta ja olo oli autuas.
Mietin, että ennen kuin Itu oppii edes kävelemään, hän on jo patikoimassa (😃) ja hiihtämässä. Aion opettaa hänelle luonnossa retkeilyn. Toivottavasti hän oppii nauttimaan siitä.

Päivä teki todella hyvää. Mieleni on ollut sykkyröitä täynnä, ja ajatusten tunnustaminen edes miehelle on ollut kiven takana. Jotenkin poden suurta syyllisyyttä niistä (eräs ystäväni oli kysynyt varovasti kuultuaan vain murto-osan niistä, että olenko kuitenkin onnellinen... Eihän kyse todellakaan ollut siitä, ettenkö olisi!! Kyse on vain sopeutumisesta ja ajatuksien selvittämisestä.), ja hyvä, että olen edes uskaltanut myöntää niitä aluksi itsellenikään. Näin ollen tällainen "tavallisten asioiden tekeminen" teki ihan todella hyvää. Mielessä siintää jo uusi reissu.

Kohta lähdemme vanhempieni luo pääsiäisaterialle. Seurassa on myös isänisäni, mutta emme vielä ole valmiita saattamaan "karjalaisen tietotoimiston" kautta raskausuutista koko suvun ja puolikkaan valtakunnan tietoon. Vaikka 88-vuotias isänisä ei itsepäisyyksissään suostu käyttämään kuulolaitteitaan, niin yllättävän valikoiva tuo kuulo kuitenkin on. Tällainen uutinen olisi iltaan mennessä levinnyt, ja tiedän, että hän olisi siitä todella onnellinen. Mutta ei ihan vielä. 😉
Iloista ja aurinkoista Pääsiäistä! 💛💛💛

Ehkä pientä konkretisoitumista - ensimmäinen neuvolakäynti

Aamulla pakkasimme itsemme hyisenä -13 asteen kevätaamuna autoon ja lähdimme ajelemaan kohti neuvolaa. Olin ollut aiemmin varma paikasta, mutta pitipä osoitetta lähteä vielä tarkistamaan - eipä siellä ollut tullut aiemmin käytyä.
Tänään koittaisi ensimmäinen äitiysneuvolakerta. Meiltä kyseltiin kaikenlaisia kysymyksiä perusterveyteen, liikuntaan, alkoholiin, ruokailuun ja töihin liittyen. Terveydenhoitaja nauroikin, että ensimmäinen kerta on aina vähän enemmän tietokoneen hoitamista, kun konkreettisten asioiden läpikäymistä. Sain melkoisen nipun papereita; lähetetteitä verikokeille, ohjeet sokerirasitukseen, vältettävien ruokien lista, ohjeistuksia liikunnasta, äitiyskortille muovitaskun ja lisäksi vielä lukemista tulevista seulonnoista. Minusta otettiin verenpaine, paino, hemoglobiini-näyte sormenpäästä ja kävin antamassa pissanäytteen. Vastasin sujuvasti kysymyksistä liittyen imetykseen, synnytykseen ja raskausoireisiin ja havahduin jälleen kerran siihen, kuinka utopistista tämä vieläkin on! Kaikki se, että olen jatkuvasti nälkäinen - kiitos mahani ilmiannosta -, en jaksa tavalliseen tapaan ja minussa tapahtuu koko ajan jotain omituista on... omituista. Siis yhä edelleen. Jossain vaiheessa terveydenhoitaja sanoi ammattiini viitaten, että huomauttaisin sitten, jos läpikäytävät asiat tuntuvat liian itsestäänselviltä. Minusta hän saisi kertoa minulle kaiken mahdollisen, ihan kuin muillekin odottajille. Olinhan nyt hmm.. tuleva äiti? odottaja? hmm..., enkä hoitaja. Tuntui mukavalta, kun terveydenhoitaja tarttui aika nopeasti myös mietteisiini siitä, kuinka on ottanut ajoittain koville, ettei voi touhuta ja liikkua entisenlaisesti. "Meidän psykologi juttelisi kanssasi oikein mielellään. Miltä sellainen kuulostaisi?", hän tiedusteli. Minusta ajatus tuntui hyvältä. Olenhan ehtinyt pyöritellä päässäni yhtä sun toista, ja vaikka osaan tunnistaa ja sanoittaa monia tunteia ja ajatuksia, enkä oikeastaan mistään ole huolissani, niin varmasti tuollainen ennakointi voisi olla oikein hyvä. Onhan tämä aika outoa ja uutta. Todellakin, uutta.

Lisäksi selvisi ainakin mahdollinen syy huimaukselleni. Pika-hemoglobiinitesti nimittäin oli juuri ja juuri alle viitearvojen, ja jopa laskenut 20-30 pykälää helmikuisista näytteistäni! Aika merkillistä, mutta asia tarkistetaan vielä ensi viikon verinäytteissä. Olisihan se ollut vielä kiva saada ensimmäisellä neuvolakerralla tehtyä ja puhuttua jotain konkreettista, vaikka ymmärrettävästi alku on aina tällaista. Kotona varasin ajat ensi viikolle verinäytteille ja odottelen aikaa äitiyspoliklinikalle ultraäänitutkimukseen. Jännää, kuinka harvoin Suomessa ultrataan, sillä serkkuni mukaan Saksassa seurataan raskauksia jopa kahden viikon välein.

Vielä tämä päivä aikaa hengähtää ennen palaamista töihin (huoh).
Päivän polttavimmat kysymykset:
Mistä löytäisin äitiyskortilleni sellaisen ihanan retrokuosisen suojan, joita katkeransuloisesti ihastelin marraskuun kädentaidot-messuilla?
Keitä voisi pyytää kummeiksi (haha, todellakin ajankohtaista!)?
Tutustua lisää kiintymysvanhemmuus-aiheeseen.
Käydä hiihtämässä.
Hahmottaa, että muutaman päivän päästä Itu-Alkiomme ei ole enää alkio, vaan sikiö. Ja että tänään on jo/vasta/kuitenkin rv 9+1. 

Huomaan, että yhä edelleen - ja kenties ihan ymmärrettävästi - mieltä varjostaa, ja vaaleanpunaisia haaveita vaimentaa epäilys siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Tai ennemmin pelko siitä, että jotain tapahtuu, ja että emme pääse siihen asti, että voisin pakata sairaalakassin valmiiksi ja lähtisimme yhdessä koitokseen. Ehkä yritän vielä suojella itseäni siltä pettymykseltä, että jos tämä hyvä ei tapahdukaan meille. Jos se hyvä otetaan sittenkin pois, ennen kuin olemme edes tajunneetkaan siitä vielä.

Liikunta raskauden aikana

Eilen oli taas päivä, jolloin sain oivan muistutuksen siitä, että täällä tapahtuu jotain kummia. Pohdin nimittäin miehelle, että tavallaan olin ehtinyt taas jo unohtaa raskauden. Tai ehkä kyse on vain siitä, että en näytä raskaana olevalta tai emme voi tehdä vielä valmisteluja. Siihen on pitänyt jo tottua, että minun on syötävä jotain 1,5-2 tunnin välein, sillä muuten voi huono tai etova olo iskeä. Ja töissäkin melkein-pyörtyilen. Yövuorossakin tilanteen edellisenä päivänä nähnyt päivystävä lääkäri oli kysellyt vointiani, ja joko voin jo paremmin. "Jooo.... Kyllä tämä tästä," mutisin.
"Tosi ärsyttävää, kun sitä tulee silloin tällöin," hän sanoi. Ihan kuin olisi tiennyt, mistä on kyse. Tuona yövuorona olin muutenkin viittä vaille kertomassa kollegoilleni, sillä toinen heistä oli rientänyt mittaamaan minulta verenpaineet ja toinen muuten vain oli tiennyt tapahtuneesta. Mutta en vain pystynyt.
Huomasin muutenkin jaksavani jo nyt yövuoroissa huonommin. Toki on otettava huomioon tämä poikkeuksellinen tilanne, että olen tehnyt sairaslomalta palattuani öitä joka viikko. Johan siinä selväpäisemmänkin toverin pään menee sekaisin. Nytkin olin torkkumassa tämän tästä. Nolostellen mutisin naureskeleville yökkökavereilleni, että kyllä minä yleensä pysyn hereillä paremmin... Riippuu myös ihan yöstä, kuinka mahdollista moinen on. Jälkimmäisessä kaivoin esille neulontatyöni, vaikka varsinaisesti ei edes neulotuttanut. (Nukahdin silti.)

Eilen tunsin myös vihdoin voivani vetää taas juoksulenkkarini jalkaan. Pitkästä aikaa.Edellisen kerran olin käynyt juoksemassa helmikuun puolivälissä, siis juuri alkionsiirron jälkeen. Myöhemmin olo meni hankalammaksi (ei juoksusta johtuen), ja jo kävely sai minut vain taapertamaan lyheneviä lenkkejä, kunnes en saanut liikkua niitäkään hyperstimulaation toteamisen jälkeen. Sittemmin olen käynyt hiihtoladuilla, ja se on ollut tosi kivaa.
Kaipasin kuitenkin myös vuosia harrastamaani liikuntaa. Mies hieman tarkisteli, olinko liikkunut kuinka paljon edellisenä päivänä. En ollut päässyt edes ulos.
Niinpä puin innoissani juoksutamineet ylleni, sidoin lenkkareideni nauhoja kiinni, houkuttelin koiran miehen iltapalaa kärttämästä ja sittten lähdimme. Oi sentään! Olipas kivaa antaa taas jalkojen viedä, tuulen tuivertaa poskilla ja hengityksen löytää sopivaa rytmiä. No, enemmän se kuulosti varmaan puuskutukselta, mutta mielestäni siihen nähden, että taukoa edellisestä lenkistä oli 1,5 kuukautta, pärjäsin aika hyvin. Poskien puna ja lämpöinen, liikuntaa saanut kroppa tuntuivat kivoilta, kun tein loppuvenyttelyjä.

Kuvituskuva. Täällä on vielä ihan talvi.

Mutta olo jäi ristiriitaiseksi. Olin huolellisesti lukenut, että liikunta on varsin suositeltua raskauden aikana, eikä juoksuharrastukselle ole mitään esteitä ensimmäisen, tai toisenkaan kolmanneksen aikana. Pulssitasoa pyrin muistamaan. Sykemittaria minulla ei ole, mutta yritin ajoittain himmailla hiukan itseäni, jotta en aivan täysiä vetäisi. Mutta odottamaani euforista liikunnanjälkeistä oloa en kuitenkaan aivan tuntenut. Mielen tasolla olin kyllä mielissäni, että kerrankin tuli liikuttua. Kroppa kuitenkin oli omituinen. Tuli ehkä jopa hieman outo olo lenkin jälkeen, eikä mikään maistunut. Hiukan väkisin otin iltapalaa, mutta olo jäi edelleen oudoksi. Puuhailin pari tuntia muuta, ja ennen nukkumaan käymistä oli otettava vielä toinen leipä. Silti sängyssä pohdin oloani pitkään. Onko minulla vieläkin huono olo? Nälkä? Heräänkö neljältä etovaan oloon? No, en herännyt neljältä, mutta talviaikassa heräsin klo 5.
Oli päästävä syömään.

Mitä tämä siis oikein tarkoittaa? Tulisiko minun himmailla vieläkin enemmän? Hiihtoreissuiltakin olen huomannut, että tarpeeksi pitkä matka saa aikaan huonon olon.
Ystäväni oli ollut huolissaan, että syönkö riittävästi. Todellakin syön, kun en muutakaan voi saadakseni etovan olon pois. Ennen juoksulenkkiä syömäni päivällinen oli ollut hyvän kokoinen, joten tuskin siitäkään oli kyse. Ehkä yövuoro tekee vain tepposiaan.

Alan kuitenkin olla siinä pisteessä, että pelkkä syöminen ja kävelylenkit alkavat ärsyttää. Totta kai syön, se on selvä, mutta totuttuani käymään 1-2 ryhmäliikuntatunnilla ja useita kertoja viikossa erilaisilla sykettä nostavilla aerobisilla lenkeillä (juoksu, hiihto, pyöräily, luistelu, patikointi, uiminen, vuodenajasta riippuen), on tällainen pitkittynyt hidastuselämä alkanut hiljalleen harmittamaan. Alun järkytyksen (hyperstimulaation alussa) kaltaista en ole kuitenkaan kokenut, sillä nyt saan kuitenkin liikkua normaalisti ja voinnin mukaan. Siinä onkin opin paikka itselleni. Pitäisi aina muistaa, että nyt en liiku vain itseni vuoksi, vaan kyydissä on koko ajan myös joku toinen.
Ryhmäliikuntatunneille en ole vielä tänä keväänä uskaltanut lähteä. Yksi suosikkitunneistani on ollut monipuolinen lihaskuntoa kehittävä ja sykettä nostava tehotreeni, mutta pelkään, etten kykene (enkä varmasti kykenekään) aikaisempiin suorituksiin. Kyse on vain omasta päästä; ei kukaan tuijottele minua, enkä tavoittele olevani parempi muita, mutta silti. Huohottaisin siellä vain niin, ettei kukaan kuulisi enää musiikkiakaan ja lopulta pyörtyisin.
Kotona olen tehnyt muutamia kertoja lyhyitä treenejä kevyillä painoilla, mutta olisi vielä selvitettävä tarkemmin, millaisia liikkeitä olisi varottava, ja mitkä olisivat suositeltavia. Ymmärtääkseni vielä alkuraskaudessa nämä eivät ole olleet niin tarkkoja. Kotona ja omissa oloissa liikkuminen on ollut muutenkin helpompaa, sillä olen huomannut kumartelujen ja tiettyjen liikkeiden saavan pääni suhisemaan ja silmissä tummenemaan. En haluaisi tätä tapahtuvan jumpissa (, jossa myös edellä mainitsemani päivystävä lääkäri käy).

Kuva Googlesta

Olin kirjoittamassa, että en ole ollut tavoitteellinen liikkuja, mutta se ei ehkä pidäkään paikkansa. Olen usein mennyt vähintään tietyn mittaisen lenkin, ja vaikka aika ei peruslenkeillä olekaan ollut tärkein juttu, niin matkasta ei ole tingitty. Olen joskus treenannut niin paljon, että olen haaveillut juoksevani "joskus" maratonin, ja sitten se on realistisoitunut puolimaratoniin. Se on selvä, että sille en ainakaan ole nyt treenaamassa. Aiempi osallistuminen puolikkaalle on jäänyt ihan siitä syystä, että olen ottanut juoksemisesta liikaa paineita ja alkanut suorittamaan, ja se on kavalin asia viemään ilon harrastuksesta.
Lihaskuntotreeni ei juurikaan ole ollut tavoitteellista, mutta olen silti pyrkinyt tekemään sitä tiettyjä määriä viikossa.
Olen tottunut näkemään itseni tietyssä koossa ja kunnossa, ja se on varmaan osasyy, miksi liikunnan muuttuminen ja osin myös puuttuminen alkaa jo hiukan harmittamaan. Muuttuva vartalo tulee olemaan osa raskautta, jonka olen ainakin näennäisesti tiedostanut ja hyväksynyt. Aika näyttää, kuinka tiedostan ja hyväksyn sen käytännössä, kun niin alkaa tapahtumaan.

Toisaalta tästä seuraa myös jatkopulma, jonka kanssa olen paininut jo vuosia. Koiramme tarvitsee myös liikuntaa ja virikkeitä. Itsepäinen otus onkin sitten sen puutteesta (ja varmaan siitäkin huolimatta) purkanut turhautumistaan asioihin, jotka saavat minut raivon partaalle. Eikö se nyt jo ala uskomaan?! (Olen miettinyt jo vauva-aikaa koiran kanssa..........)
Meidän perheessämme koira on vain koira, eikä meitä pyörittävä kuningatar, mutta joudumme jo nyt tekemään joitakin ratkaisuja, jotta se ei pääsisi tahallaan tekemään väärin. Ja sekin ärsyttää.
Mutta mielestäni koirasta, jonka on itse ottanut, on kyettävä huolehtimaan.
Yritä siinä sitten löytää hyvää tasapainoa etovan olon, hermojen menetyksen ja väsymyksen välillä.

Millaisia kokemuksia Sinulla on raskauden aikaisesta liikunnasta? Mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä? Mitä muutoksia olet tehnyt? Kuinka pää on pysynyt mukana?

Kaikenlaisesta se ihminen osaakin huolehtia

Heräsin tänä aamuna itkuun. Olin unessani haahuillut haamun lailla synnyttäneiden osastolla. Missään ei näkynyt vauvaa. Kukaan ei maininnut sanallakaan hänestä. Olin ollut hiestä märkä, huolesta suunniltani, ja hoitajamaisesti pohtinut, jospa oma crp- tai leukosyytti-arvoni olisivat nousseet mahdollisen infektion vuoksi. Surin sitä, että en pystynyt huolehtimaan syntyneestä lapsestani. Jossain vaiheessa tulin säikähtäneenä ajatelleeksi, jos vauva onkin siirretty keskolaan! Epäselväksi jäi lopulta, että oliko hän todella syntynyt hyvin ennenaikaisena, vai kärsinkö jostain merkillisestä voimakkaasta raskauden aikaisesta muistinmenetyksestä, eikä vauva tosiasiassa ollut edes syntynyt.
Kesti hetken aikaa päästä takaisin todellisuuteen. Vauva ei ollut syntynyt vielä, elämme vasta rv 8+1. Mitään hätää ei ollut. Minulla oli vain ihan käsittämätön nälkä. Oli siis noustava, jotta olosta ei kehittyisi huonoa oloa. Nyt uni huvittaa, mutta on silti jäänyt kaihertamaan. Ihan kamalaa, jos olisikin itse niin sekaisin, ettei pystyisi huolehtimaan omasta lapsestaan!

Tapasin eilen rakasta ystävääni ja kaiken kahvittelun ja juttelun lomassa avauduin myös ensiviikkojen tunnemyräkästä. Tosiasiassa syvimmät tunteeni olivat hyvin pitkään kovin negatiivisia, ja vain järjen äänellä ajattelin, että olenhan minä ihan oikeasti onnellinen tilanteesta. Kerroin ärsyyntymisestä ja kiukustumisesta, siitä, kuinka muutaman päivän sisään sain sekä kuulla raskaudesta että kaikista lähimmiltä ja rakkaimmilta huolehtivia ja hyvää tarkoittavia kehotuksia varoa ja ottaa rauhallisesti. Lisäksi samaan syssyyn mahtui vielä ystäväni kieltäytyminen suunnittelemastamme reissusta, jos minulle tai vauvalle sattuisi jotain. Mietin kiukuspäissäni joskus jopa sitä, että olin pilannut kaiken, ja mitä jos vain perutaan koko juttu. En myöskään voinut moneen viikkoon oikein syvällä sisimmässäni luottaa, että kaikki todella oli kunnossa, kun samaan aikaan olo kuitenkin oli etova ja huono, huimasi, enkä edelleenkään voinut toimia normaalisti. Viime perjantainen varhaisultra, asioiden käsitteleminen ja nyt tämä avautuminen huojensivat mieltä. Ystäväni, aina niin viisas ystäväni, sanoi uskovansa, että ajatukseni ja tunteeni ovat ihan tavallisia ja luonnollisia. On varmasti hyvin vaikea ymmärtää monen vuoden yrittämisen jälkeen, että vauva olisi todella tulossa. Lisäksi hän pohti, että näiden asioiden läpikäyminen tässä vaiheessa on varmasti erittäin tärkeää, sillä joskushan tällaiset tunteet yllättävät vasta vauvan syntymän jälkeen. Silloin voi tulla synnytyksen jälkeinen masennus.
Nyt edellä mainitut tunteet ja ajatukset tuntuvat aivan oudoilta, ehkä jopa syyllisyyden tuntoa tuovilta. En todellakaan ajattele niin, että haluaisin perua raskauden. Ehkä kaikki nämä ovat sitten vain sitä tunnemyllerrystä, jota poliltakin lohdutettiin kuuluvan asiaan.

Ja ne huolet.
Hengähdin tänään tutkiessani käyttämääni Veg1-monivitamiinivalmistetta, että siinä ei onneksi ole ollut A-vitamiinia. Sain nimittäin vasta eilen aikaiseksi hankkia raskausmonivitamiinivalmisteen. Käytin tähän mennessä vegaaniaikoihin tarkoitettua valmistetta. Vähentääkseni huolta ja järjestelemistä en todellakaan pyri nyt vegaaniuteen. Jos tarkkoja ollaan, niin kaikki kauramaito- ja -jugurttituotteet saavat minut voimaan jo ajatustasolla pahoin, puhumattakaan oluthiivajauheesta. Koska pyrkimys olisi syödä monipuolisesti, niin mieluummin syön nyt sitä, mitä tekee mieli. Vaikka sitten raejuustoa puuron ja kasvissosekeiton päällä.
No, toinen huoli liittyy sitten foolihappoon. Olenko ehtinyt jo aiheuttamaan ongelmia, sillä Veg1-valmisteessa oli 200ug ja raskaudenaikainen tarve olisi 400ug... Lohduttaudun ajatuksella, että moni ei edes tässäkään vaiheessa tiedä olevansa raskaana.
Entäs sitten Thyroxin, kilpirauhasen vajaatoimintaan tarkoitettu lääke. Polilta ei ollut ollut mainintaa, mutta neuvolasta kehottivat heti nostamaan annosta 25 ug.
Rokoteasioitakin olen ehtinyt monta päivää ja monesta eri numerosta selvittämään. Työni puolesta minulla on oltava tietyt rokotteet voimassa, mutta eräs niistä, hinkuyskä-yhdistelmä (Boostrix) aiheutti päänvaivaa sekä työterveyshuollossa että polilla. Tulkkasimme kaikki THL:n tavallaan-toisaalta-ohjeita, mutta epävarmaksihan siitä jäi. Sain numeron teratologiseen yksikköön, josta vastaus oli selkeä: tutkimustietoa ei ole alkuraskauden aikana otettuna, joten suositeltavaa olisi odottaa vielä muutama viikko.

Yllätin itseni pohtimasta asuntoamme. Kuinka huolehdin, ettei pieni kupsahda rappusia pitkin alakertaan opetellessaan kävelemään? Miten varmistan, että portti on aina kiinni? Vilkaisin eräänä päivänä jopa Etuoven ilmoituksia...
Herkuttelenko liikaa? Juonko edelleen liikaa kahvia (sekin on vähentynyt roimasti aiemmasta)? Syönkö riittävästi kasviksia? Kuitua? Mitään? Olen mielestäni syönyt aika terveellisesti ja kasvisvoittoisesti aiemmin, mutta nykyään pistän suuhuni, mitä pystyn. En sentään hampurilaisilla ja pizzalla elä, mutta huomaan, että tavat ja tottumukset ovat muuttuneet. Herkkumättöjä en tosin oikeasti vedä; kantti ei kestä.
Hiihtoreissuilla koppaan kilttinä tyttönä sukset kainaloon jyrkissä (ja tähän aikaan vuodesta hyvin liukkaissa) mäissä, sillä tällä kertaa kyydissä on myös joku toinen. Kyllähän minä itse olisin laskenut monetkin mäet, mutta nyt vaistomaisesti otan varman päälle.

Sitten mietin taas sitä pientä, vinhasti sykkivää sydäntä, ja ajattelen:
"Ei se nyt mihinkään tipahda."

Yhden aikakauden päätös

Väitin meneväni nukkumaan ennen yövuoroa, mutta kuinkas sitten kävikään: löydän itseni uudestaan ja uudestaan katselemasta eräitä kuvia ja videota sekä pohtimasta päivän tapahtumia.

Tänään menimme lapsettomuuspolille jännityksen vallassa. Olin koko automatkan höpöttänyt miehelleni jonnin joutavia kuin papupata, kuin mummoni aikoinaan. Kiiruhdin askeleitani, vaikka eihän meillä mikään kiire ollut. Polikin olisi takuulla myöhässä, kuten aina.
Luin vielä viimeisiä saamiani tsemppiviestejä ja yritin sanailla kiitoskorttiin joitakin sanoja, jotka saattaisivat tuoda edes himpun verran kiitollisuuttamme esiin. Ja sitten koitti aikamme.

Hyppäsin jo saman tien tutkimuspöydälle, lääkäri tutki kohdunkaulan pituuden ja kohdun ja ryhtyi ultraamaan. Hymy oli leveä, iloinen, riemastunut.
"No niin! Mikäs se täällä on! Katsokaa, onnea, teille tulee vauva!"
Miestä hän kannusti ottamaan kuvaa ja videota, ja pyysin minäkin vähän jo nähdä pikku-Itua.
Oi.
Siinä hän sitten oli. Kokonaista yhden senttimetrin ja sydän löi vimmatusti, 150-160 kertaa minuutissa!😍😍😍 Ääntä emme kuulleet, sillä tuo laite oli sen verran vanhempi, ettei näyttänyt kuin kaksiulotteista kuvaa.
Kaikki oli hyvin. Mitä nyt vähän itketti meitä molempia.
Sain jo Äitiyskortin, lasketun ajan (, joka osoittautui samaksi, mitä nettilaskurikin oli laskenut), tarkistimme vielä pari asiaa ja sitten oli aika sanoa kiitokset ja heipat. Ainakin tällä erää. Lääkäri kyllä muistutti, että pakkasessa on vielä yksi hyvä alkio, että siitä sitten sisarus.
Annoimme lääkärille ja hoitajalle herkkuja ja kortin. Hyvin pientä, mutta jotain kuitenkin.

Rv 7+4

Soitin saman tien neuvolaan. Nyt on sinnekin jo aika varattu. Outoa. Outoa.
Laitoin muutaman viestin ja lähdimme sitten ulos syömään, kaupungilla kerta olimme. Ruokia odotellessamme katselimme vain videota. Siinä se nyt löi. Idun sydän.

Hurjaa.
Ehkä tämä on sittenkin totta.
Tänään ainakin olen saanut ensimmäistä kertaa kokea syvempää onnellisuuden tunnetta tilanteesta. Tekisi mieli huutaa koko maailmalle:
Meille tulee kuulkaa vauva!😍

Turhaa stressiä

Stressaan omia töitäni. Olen nyt jo toistamiseen pois töistä, sillä pitkin päivää on vain niin huimaava olo. Perjantaina olen menossa lääkäriin (odotettu varhaisultra), mutta olen jo pohtinut voivani soittaa tänäänkin polille ja selvittää, miten tässä tulisi toimia. Toisaalta emmin, sillä en haluaisi käyttää turhaan polin lyhyttä soittoaikaa tällaiseen asiaan, mutta toisaalta voisin jo epäilevälle esimiehellenikin saada jotain tietoa. Eilen juttelin listansuunnittelijan kanssa, ja hän pyöritteli jo huhtikuun vuoroja. Hän pohti, jos tuplavuorojani purettaisi, jotta jaksaisin paremmin. Ja tekisin kenties öitä vähemmän. Lopulta oli pakko sanoa, mikä asian laita oli.
"Mä arvasin! Onnea tosi paljon!"
Oli helpottavaa puhua hetken jonkun kanssa, ja joka vielä kannusti tarmokkaasti kuuntelemaan omaa oloa, ja olemaan pois töistä, jos tuntuu pahalta.

Suhteellisen hyvää tänne siis kuuluu, mitä nyt väsymys, huimaus ja ajoittain etova olo vaivaavat. Mitään ei tee mieli syödä, joten pakottaudun syömään jotain kellon kanssa. Mutta kai tämäkin on helpompaa kuin aamusta yöhön oksentaminen. Eilen alkoi rv 7, joten kai tässä kuitenkin on vielä paljonkin luvassa.

Mutta täytyy sanoa, etten vieläkään ymmärrä asiaa. Tiedän, mutta en ymmärrä.
Välillä tulen pohtineeksi sitäkin, tulisiko minun ilmoittaa piankin erilaisiin keskusteluryhmiin, mikä tilanne on.

Naistenpäivän viettoa

Kummallista, kuinka erityiseltä minusta tuntui eilen, Naistenpäivänä. Olin jotenkin juhlatuulella. Tuntui siltä, että hei, tähän joukkoon minäkin kuulun! Raskaus - vaikka se on edelleenkin jossain utopian takana - on vaikuttanut hyvin nopeasti siihen, että yhtäkkiä minusta on tuntunut olevani nainen. Pitkään hain itseäni, en siinä mielessä, ettenkö olisi ollut varma sukupuoli-identiteetistäni, vaan siksi, etten oikein kokenut olevani riittävän nainen. En tosin enää tyttökään, sillä olin kuitenkin selvästi aikuinen. Huolehdin arjesta sujuvasti, olin (ja olen) naimisissa, meillä on asuntolaina ja koira, käyn töissä, tykkään naisellisista asioista ja nauran paljon. Mutta pari asiaa on tehnyt minut epävarmaksi omasta naiseudestani. Hormonitoiminnan häiriöt ja se, etten ole voinut saada lapsia. Olen tämän johdosta puhunut itselleni ja vartalolleni melko rumastikin, sillä minua on niin harmittanut, ettei se ole kyennyt edes toimimaan normaalisti. Ja kun sitten joskus harvan kerran (muutaman vuoden välein) minulla on ollut menkat, olen ollut melkoisen iloinen. Ajatella.
Olen kokenut vuosia, etten tule koskaan saavuttamaan "todellisen naisen" mittapuuta, joten olen pyrkinyt rakentamaan naiseuden identiteettiäni muiden asioiden varaan. Olen leiponut ja laittanut ruokaa muille, lenkkeillyt ja ulkoillut, harrastanut musiikkia. Olen joskus jopa tietoisesti yrittänyt sulkea pois mielestäni äitiyteen (joka siis mielessäni on ollut suora johdanto naiseudesta) liittyvät asiat.

Mutta eilinen oli erityinen. Vietettiin kansainvälistä naistenpäivää, ja minusta se oli jotenkin erityisen erityistä. Harvemmin toivottelen eri juhlapäivinä toivotuksia Facebookissa, mutta nyt tuntui siltä, että niin oli tehtävä. Onniteltava meitä kaikkia upeita naisia täällä ja maailmalla. Kirjoitin ensin tuon ilman maailman naisia, mutta mielessäni pyöri vahvasti naiset oloissa, joissa naiseus on enemmänkin häpeä ja taakka. Mitä siitä, jos me voimme täällä Suomessa iloita naiseudesta ja siitä, miten voimme elää, kun niin monissa muissa maissa naiset ovat vain menoerä, murheenkryyni ja harmitus. Siinä mielessä olemme erittäin etuoikeutettuja saadessamme asua tällaisessa maassa kuin Suomi.

Olin tuonut meille edellisenä päivänä pari kimppua tulppaaneita, ja ne olivatkin jo ihanasti hieman raottuneet. Tuntui, että nekin haluavat osansa tuosta hienosta päivästä. Kovin paljoa edes miettimättä tunsin oloni naiseksi. Minun vartaloni on kerrankin toiminut niin, kuin sen pitääkin. Kykenen ravitsemaan kehollani sisälläni kasvavaa pientä Itua. Uskomatonta. Jonain päivänä saan olla äiti (jos kaikki menee hyvin). Hyvää naistenpäivää, minä!
Mies kävi aamulla kaupassa ja toi yllätyksenä vaaleanpunaisen kreemimunkin toivottaen hyvää naistenpäivää. Minusta ele oli oikein suloinen, ja olin otettu. Hän oli nimittäin etukäteen ollut hieman vähättelevän oloinen päivän suhteen (ei minun), ja todennut voivamme viettää seuraavana päivänä Tosinaistenpäivää. Pöh. Sitä pitää viettää oikeana päivänä. Jaoimme munkin kahtia, sillä totesin, että olin koko edellisillan leiponut erilaisia herkkuja illan kutsuille, joten saisin muuten makeaa mahan täydeltä, jos nyt vetäisin munkin kokonaan. Ja onhan jaettu herkku aina parempi herkku.

Onni on leipoa oikeasta
 reseptikirjasta netin sijaan!

Päivä muutenkin oli oikean juhlapäivä. Tunsin oloni pitkästä aikaa lähes normaaliksi, ja se se vasta olikin juhlaa. Ei etovaa oloa! Niinpä leivoin, siivosin, huushollasin ja kävin lenkillä sydämeni kyllyydestä. Toki syömisestä oli huolehdittava tiheästi, sillä olo kyllä ilmoitteli muutoksista, jos väli tuppasi käymään pidemmäksi. Tällä hetkellä Saarioisten vaaleat riisipiirakat ovat pop. Ei ruisleipä.

Ja mikä voisikaan olla parempi tapa viettää Naistenpäivää, kuin upeiden naisten seurassa. Olin nimittäin sopinut Nosh-vaatekutsut jo monta viikkoa aiemmin, ja vasta hetkeä myöhemmin huomannut oivallisen ajankohdan. Niinpä päivä tuntui vieläkin juhlavammalta. Olin päässyt kuin päässytkin ihanaan leipomismoodiin, ja mikäs siinä, kun tupa täyttyi mukavista ihmisistä. Oli hauskaa, että porukkaa eri yhteyksistä oli päässyt paikalle; niin töistä kuin harrastuksista. Meitä oli paikalla lopulta 10 aikuista ja 3 lasta, ja oli sentään mukavaa. Esittelijä kävi aina välillä muistuttamassa, että katsoisin minäkin jossain vaiheessa vaaterekkejä, mutta suoraan sanottuna en ollut yhtään orientoitunut tilaamaan vaatteita! Olin ollut vain innoissani kutsumassa ihmisiä kylään ja leipomassa heille! Koska en oikeastaan tarvinnut itse mitään (oi että! Pisteet minulle!), rohkenin emännän lahjakortin turvin tehdä ensimmäiset hankinnat Idulle. Tilasin kaksi bodya, "ystävän lapselle". Hui.

Illalla pakkailin herkkuja rasioihin ja pakkauksiin. Viivyttelyn nukkumaan menoa. Jäin vielä pitkään valvoskelemaan miettien päivän tapahtumia ja ajatuksia. Kenties pieni ja nopeasti ohitettu päivä, mutta jotain suurta siinä kuitenkin oli. Minulle.

Näkyykö se jo naamasta?

Suurin osa ajatuksistani raskauteen liittyy lähinnä sellaiseen häkeltyneeseen ja kainostelevaan tunnetilaan. Tuntuu edelleen, että uutinen tuli keksittyä jostain, ja melkein alkaa jo hävettää puhua siitä. Eiköhän tämä leikki ole jo nähty, huijattu riittävästi muita? Voidaan palata takaisin normaaliin.
Onko kyse sitten pienistä viikoista (tänään kuitenkin jo rv 6+1), pelosta menettää kaikki tämä vai siitä, että meitä molempia taitaa jännittää ensi viikonvarhaisultra. Miestä on jo pitkään mietityttänyt kovasti se, että onko ylipäänsä olemassa mitään elämää. Ehkä vasta ultran jälkeen voi hiukan hengähtää.

Aika ajoin itseänikin epäilyttää tilanne oikein toden teolla. Ei väliä, vaikka pari viikkoa sitten tehdyt verinäytteet näyttivät todella hyviä tuloksia, ja jos rehellinen olen, niin kyllähän minusta tuntuu koko ajan joltain. Ehkä olen oppinut sietämään niin monenlaista tunnetta ja oloa, että en oikein osaisi heti vetää suuria johtopäätöksiä asioista. Mutta ei tämä nyt ihan normaaliakaan ole.

Se, että räjähtelen miehelleni.
Se, että väsähdän totaalisesti kävelylenkeillä.
Se, että mikään ei tunnu maistuvan, mutta jotain pitäisi kuitenkin syödä, jotta pysyy tolpillaan ja olo jokseenkin siedettävänä.
Se, että etova olo vaivaa nykyisin lähes koko ajan. Aamut ja viime kokemusten mukaan yövuoron jälkeisiltä unilta herättynä.
Ei tämä ole normioloani.

Tein yrittääkseni vakuuttaa kenties meitä molempia yli jääneen Apteekin Raskaustestin (ajattelin ClearBluen viikkonäytöllisen olevan tähän hätään nyt turha investointi). No, testiviiva lävähti näytölle saman tien, säilyen koko ajan kontrolliviivaa kirkkaampana.

Miestä on rohkaissut tuo testi, että omituiset oloni.
Puhisin ja puhkuin eilen huonoa oloani kenties hieman kalpeana kasvojen väriltäni ennen yövuoroon lähtöä.
"Mut eikös tämä ole hyvä asia?", hän totesi. "Kai se jotain hyvää tarkoittaa?"
Ei auta, kuin miettiä, että juu näin on. Ärsyttäisi, jos tätä pitäisi olla ihan turhaan.

Palasin töihin lauantaina suuren jännityksen vallassa. Edellisöitä olivat siivittäneet rohkaisevat painajaisunet, ja moni asia painoi mieltä. Survival Kit -laukkuuni pakkasin kasan hedelmiä, ruisnappeja ja pohdin vielä pysähtyväni matkalla ostamassa Vichy-pullon. Nyt takana on jo kolme neljästä yötä, ja helpottaa huomata, että olen kyennyt sekä pysymään hereillä, suht tolpillani että huolehtimaan töistäni. Olo on ollut kyllä huono, mutta se on hälvennyt tuntien kuluessa.

Viime yön sain ilokseni olla edellisellä osastollani, ja juttelin erään kollegani kanssa. Hän kyseli hymyillen kuulumisiani. Koska kyseessä oli sellainen henkilö, jonka kanssa olen keskustellut näiden aihepiirien asioista ennenkin, kerroin tilanteen.
"Mä arvasin! Olisin voinut vannoa, että jotain on meneillään, kun näin sut käytävällä. Kasvojen väristä arvasin..."
Toisaalta en ihmettele, mutta toisaalta asia myös huvittaa. Voiko sen jo nähdä?

Saako näitä jo pohtia?

Kunhan kirjoittelen, sillä tämä "rouva" (kuten juuri huvittuneena luin Kanta.fi-sivustolta epikriisiä ensimmäisestä osastojaksoltani minua kutsuttavan) on vielä hetken aikaa kotona.
Huomaan todellakin stressaavani töihin palaamistani, ja olen harkinnut jo oman karkkipussin, mandariinisäkin, Vichy-pullon tai ainakin ruisnappipakkauksen ottamista mukaan. Näen painajaisia töistä, nukun pätkittäin ja aamuisin herään pohtien, että mikä osa yöstä oli totta. Ainakin se, kun mies kävi viime yönä ottamassa pois loukkuun jääneen hiiren,toisen tällä viikolla. Jännitän sitä, kuinka työasiat tulevat sujumaan, miten pitkään poissaolooni suhtaudutaan (vaikka eihän se kenellekään kuulu) ja mikä vointini tulee olemaan. Neljä yövuoroa on melkoinen rutistus, ja todella toivon, että a) jaksan yöt hyvin, b) en aja kotimatkoilla kolaria ja c) saan nukuttua öiden välissä ilman painajaisia.

Tällä hetkellä yritän ottaa itseäni niskasta kiinni, sillä olen oppinut jokseenkin ottamaan levon kannalta tämän kotona olemisen. Olen toki laittanut ruokaa ja tehnyt pikkuhommia (jee, vein roskat), sukkien neulomisen ja musiikin kuuntelemisen lisäksi. Yritän tänään saada kehiteltyä leipomusmenua ensi viikon Nosh-vaatekutsuille. Tavallisesti olisin tehnyt tämän jo kolme viikkoa sitten, ja odottanut vain sormet syyhyten leipomisen aloittamista. Nyt puuha tuntuu vähän suorittamiselta, vaikka olenkin innoissani kutsuista. Joo, olen myös ulkoillut, ja tullut toteamaan, että kävely todella aiheuttaa minulle liikaa tärähtelyä, ja sen seurauksena vatsani on todennäköisesti ollut ajoittain todella kipeä ja olo tukala. Näihin oloihin heräsin toissayönä ja käytännössä valvoin aamuyön pitkät tunnit pohtien, että missä vaiheessa poliin olisi taas otettava yhteyttä, tai onko tämä edes sellainen asia. Sisäinen hoitajani järkeili sitten, että olo ei kuitenkaan ole huonompi, kuin viikko aiemmin, eikä minulle tehtäisi mitään. Todennäköisesti tilanne helpottuisi lepäämällä ja juomalla. Kuten lopulta tekikin. Vuorokauden päästä. Olen tosin saanut useammalta taholta jo kuulla, että nyt ei pidä olla hoitaja, vaan potilas/asiakas/tilanteeseen sopiva henkilö.

Siksipä olikin oikein mainiota päästä eilen juttelemaan erään ystäväni kanssa, jonka lapsi täyttää näinä päivinä 8 kuukautta. Niinpä ystävälläni ovat raskaus ja synnytys oikein tuoreessa muistissa. (Ja onneksi ihan hyvälläkin tavalla, että asioista puhuminen ei tuntunut hankalalta.)
Minulla nimittäin olikin lopulta aika tavalla kysymyksiä! En ollutkaan tajunnut, kuinka paljon minua oli mietityttänyt moni asia, kuten vatsakivut ja niiden normaalius tai se, että mistä tietää, että kaikki on hyvin ennen ultraääntä. Varsinaista huolta minulla ei ollut, mutta olen pohtinut töissä jaksamista ja sitä, että jos esimerkiksi aamuisin on huono olo, niin missä vaiheessa on sopivaa ilmoittaa töihin, ettei tulekaan. Minun kollegani ovat sisukkaasti nimittäin vain käyneet töissä; välillä kipaisseet oksentamassa, ja jatkaneet taas hommiaan. Pari poikkeusta toki on ollut, ja silloin kyse on ollutkin ihan superpahoinvoinnista.
Minä ja kysymykseni! Mutta enhän minä voi tietää, kun kaikki tämä on vielä niin uutta! 😀
Ystäväni oli säästänyt minua varten äitiyshousuja ja lupasi myös kantoliinan sekä lainaan joitakin vauvan tarvikkeita. Siinä vaiheessa tosin jouduin vielä toppuuttelemaan. En vielä uskalla ottaa mitään. Ja muutenkin kaikesta keskusteleminen... Tuli välillä tunne, että yhtäkkiä olen vain hypännyt keskustelemaan pätevästi asioista, joista kuvittelen tietäväni, vaikka kaikki tietävät, että yritän vain huijata. Nämähän ovat asioita, jotka eivät kuulu minulle, eivät ole osa elämääni, eivätkä tule omaan.

Pieni ääni kuiskaa mielessäni: mutta kuule, kuuluvathan ne. Olet raskaana.Kai sitä on niin monta vuotta kieltäytynyt ajattelemasta mahdollista raskaus-, vauva- ja pikkulapsiarki-aikaa, että niihin ajatuksiin oikeasti sujahtaminen vie tovin aikaa. Vie varmasti aikaa tottua siihen, että asioista, joista puhun, ovat todellisuutta minulle ja miehelleni. Nyt minun ei tarvitse olla ammattiroolissa, vaan saan olla tuleva äiti. Kysymyksineni, pohdintoineni ja mietteineni.

Jotenkin noihin leivontaohjeisiin keskittyminen tuntuu enemmän omammalta. Nyt tosin en jaksa murehtia vegaaniudesta, sillä en ole tullut vegaanileivonnan kanssa vielä niin sinuiksi, että luottaisin tekemisiini. Etenkään väsyneenä ja yövuoron jälkeisenä päivänä.

Haha, kuvituskuvia. Ei vielä mitään valmista.