Miksi en voi vaan toimia normaalisti??

Vuoristorata sen kuin jatkuu.
Eilen kanniskelin kännykkää töissä, mikä sai ainoastaan akun loppumaan nopeammin (lämpö?). Polilta ei kuulunut mitään.
Tänään jätin kännykän lokeroon ajatellen: "pyh". Kiirettä piti, eikä luuria olisi ehtinyt edes vilkuilla. Lounaalle mennessäni huomasin, että polilta oli koitettu soittaa neljästi ja laitettu myös sähköpostia. Voisinko käydä tänään ultrassa klo 13:45. Lupasin tulla, delegoin potilaani muille.

Hyvä näin, ettei kotona ehtinyt jännittämään asiaa, mutta samalla turhautti ihan älyttömästi. Lääkäri ja kätilökin varmaan näkivät naamasta, että en nyt ihan ollut riemusta repeämässä. Tosin kyllähän me kaikki tiesimme, että näin nyt vaan täytyy tehdä, jos mielii saada raskauden alulle.
Lääkäri ultrasi tuskin kahta minuuttia, kun jo pudisteli päätään. Oli vain niin ohut tuo kohdun limakalvo. Se selitti kuulemma kuukauden aikana olleet kolmet "kuukautiset". Tuntui aika typerältä. Ihan kuin en tuntisi kehoani ja kiertoani. Mutta kun normaalia ei ole ollut sitten 17-vuotiaana ollessani! 12 vuotta sitten!!
Ja mitään normaalia tässä ei todellakaan ole. Ja ei, kroppani ei ole mitenkään normalisoitumassa, vaan kohdun limakalvo se siellä tihkuttaa läpi. Estrogeenia ei ole riittävästi.

Joten lääkäri kaivoi esille uuden "lukujärjestyksen" ja ryhtyi kirjoittamaan päiviä ja lääkkeitä. Puuskahtelin vain, että kertokaa, mitä teen ja milloin tulen. Oli sellainen "ihan sama" -olo. Huomenna se riemu sitten taas alkaa. Pistellään Menopuria ja ensi viikolla ultrataan. Naureskellenhan noista asioista höpöteltiin lääkärin ja kätilön kanssa, mutta otti kuitenkin aika tavalla päähän.

Tällä kertaa minusta nimittäin tuntuu, että tässä koko hommassa ei ole yhtikäs mitään järkeä. Ei mitään. Voin kyllä pistää vaikka useammankin kerran päivässä, ei se siitä ole kiinni. Voin tehdä vaikka mitä temppuja, ravata ultrassa. Mutta inhoan jo valmiiksi sitä itseäni, joka minusta tulee lääkkeiden sivuvaikutuksesta. Tuntuu, että ripustautuisin johonkin näkymättömään. Eii!! Älkää viekö minulta elämääni! Minä haluan elää sitä!
Olen jo valmiiksi tosi harmissani kaikesta väsymyksestä, kiukkuisuudesta, masentuneisuudesta, ahdistuksesta, toivon noususta ja laskusta, keskittymisvaikeuksista, parisuhdekiemuroista, kivuista ja kolotuksista, turvonneisuudesta.... ja lista vain jatkuu on and on and on and on... (No, ehkä vähän liioiteltuna, mutta ei se kovin kaukana ole.) Inhoan jo valmiiksi sitä tunteiden ja toivon vuoristorataa. Inhoan sitä, kuinka tulen taas romahtamaan, kun tämä hoitokierto on ohi.

Ei tässä ole mitään järkeä.
Mutta tähän on vain ryhdyttävä, jos lasta haluaisi.
Miksi en vain voi toimia normaalisti, niin kuin muut naiset??? MIKSI???
Siis, menkat, ei sen kummempaa! Ihan sellaiset oikeat oikeilla sykleillä ja hormonivaihteluilla! Edes yhdet ( ovulaation kanssa)!
Mikä minussa on muka niin vialla, ettei tuollaista voi olla?

Anteeksi kovasti tästä järjettömästä tekstisyljennästä. Olen ollut tuplavuoron töissä ja menossa huomenna aamuvuoroon. Herään siis 5,5 tunnin päästä. Piti vain purkaa, koska en haluaisi kaataa kaikkea mieheni päälle (taidan kaataa kuitenkin).

Olen soittanut viime päivinä kovasti pianoa.
Voimabiisini on kyllä ehdottomasti Stenhammarin Fantasia nro 3. Se oli voimabiisini jo välivuonna käydessäni toisenlaista taistelua. Selvisin siitä voittajana. Niin tulen selviämään tästäkin. Me yhdessä.

Ihana elämä

On niin parasta, kun huomaa...
💓 nauttivansa omista vapaista ilman haikeuden tai surun tunteita
💓 olonsa kotoisaksi seurakunnassa ja sieltä saatujen ystävien kanssa
💓 jaksaa kokkailla rauhassa ja huolella ajatellen, että tästä tulee herkkua (vaikka vain itselle)
💓 puhkuu intoa töissä. (Tänään olin mukana sektiossa! Vuhuu!)
💓 nauttivansa joka askeleesta juoksulenkillä. Eikä tarvitse edes "purkaa murheita".
💓 voivansa käydä monta eri keskustelua ystävien kanssa tarvitsematta miettiä, että pitäisikö kertoa tilannepäivitystä lapsettomuusprosessissa
💓 että minut otetaan tasavertaisena ihmisenä, vaikka en olekaan äiti-ihminen. En ole sen heikompi, huonompi, alikehittyneempi, elämästä tietämättömämpi, vaikka minulla ei ole lapsia.
💓 nauttivansa esimerkiksi pianonsoitosta ihan vain pelkän soittamisen ilosta
💓 suunnittelevansa ihan oikeasti tulevaa vuotta. Siis muutenkin kuin potentiaalisen raskauden merkeissä.
💓 nauttivansa aamukahvista ihan omissa oloissa.
💓 voivansa antaa aikaansa esimerkiksi ystäville, seurakunnalle, pianotunneille, liikunnalle, työlle ja tietenkin parisuhteelle.
💓 elävänsä täyttä elämää

P.S. Kerron kuitenkin tilannepäivitystä. Olen kanniskellut koko työpäivän puhelintani työpaidan taskussa. Polilta ei ole kuitenkaan soitettu. Jos ovulaation induktio tehtäisi tähän kiertoon, niin ultra pitäisi tehdä joko huomenna tai keskiviikkona. Ups, tiukkaa tekee. Tai sitten se taas siirtyy. Sama se, puhisin jo itsekseni. Elämä on paljon kivempaa ilman sitä ainaista päivien kyttäystä ja lääkkeiden sivuvaikukutsen riepottelua. Vaikka silti toivoisin oikein kovasti, että hoidot voisivat jo jatkua. Ei auta siis kuin odotella.

Voiko lapsettomuudesta puhua ääneen?

Aloin pohtimaan lapsettomuuden julkisuutta. Kuinka siitä tulisi puhua muille? Miten paljon muiden täytyisi tietää? Täytyykö siitä puhua töissä?

Minulle lapsettomuus ei, kaikessa kipeydessään, ole ollut salattava asia. En toki koe tarvetta lähteä toreille ja turuille, varmuuden vuoksi vielä työpaikan käytäville, huutelemaan asiasta. En myöskään esittäydy uusille ihmisille kertomalla heti kättelyssä ammattini lisäksi myös lapsettomuudesta. Enkä oikeastaan koskaan päivitä mitään lapsettomuudesta Facebookiin. Mutta ei se silti ole salaisuus.

Avoimuudella ja avoimuudella on eroa. En koe tarvetta mainita joka mutkassa lapsettomuudesta tutuille ja tuntemattomille. Mutta saatan mainita työkaverille asiasta, jos välimme ovat hyvät ja läheiset. Joskus joku on kysellyt surusilmistä, ja silloin olen pienen empimisen jälkeen kertonut tilanteesta. Nykyisin töissä on pieni joukko ihania työkavereita, jotka kysyvät tilanteestamme ja elävät hetken aikaa vierellä. Lämmittää mieltä, kun he kysyvät jaksamiseta.
Väärinymmärryksiä olen tullut välillä korjanneeksi, mutta ei silloinkaan ole aina tarve mennä niin tarkaksi kertomalla hoidoista.

Välillä on tehnyt mieli tölväistä töissä asiasta. Meinasin kerran pyörtyä, ja eräs kollega alkoi vitsailemaan: "oletkohan raskaana?". Sanoi tämän vielä kolme kertaa. Meneillään oli lisäksi ensimmäinen ovulaation induktio, ja luulen lääkkeiden aiheuttaneen silmien pimenemisen ylösnoustessa. Olisi tehnyt mieli tölväistä, että en ole, vaan lapsettomuushoidoissa. Mutta ei sellaista mennä sanomaan.

Töiden ja polikäyntien yhdistämisen olen saanut tähän mennessä hoidettua suhteellisen näppärästi. Olen delegoinut hoidokkini siksi aikaa toisille hoitajille, viitannut lääkärikäyntiin, kipaissut polilla ja hilpaissut takaisin. Jotain etua siitä, että on töissä sairaalassa. Nykyinen esimieheni ei tiedä hoidoista, enkä miehelle oikein välittäisi kertoakaan siitä.

Vanhempani kuulivat asiasta vasta vuosi sitten, kun yritystä oli ollut 3,5 vuotta. Mieheni perhe ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tiedä. Tämän perusteella lapsettomuutta voisi siis ajatella salaisuudeksi. Mitä vanhempiini tulee, niin minun on ollut aina vaikea puhua heidän kanssaan isoista asioista. Saatan kyllä kuulla pitkät tarinat harrastusporukan tutun tytöstä, metsäveroista sekä edellisen viikonlopun juhlien ruokatarjoilusta, mutta minusta tai sellaisista asioista kuin lapsettomuus tai parisuhde, ei koskaan kysytä. Töistä kyllä. Ja mieheni töistä. Ehkä koirasta. Mutta ei lapsettomuudesta. Jos oikein haluaisin puhua, niin joudun valmistelemaan vanhempiani tovin, juttelemalla erilaisista asioista ja kaartaa hiljalleen kohti pääpointtia. Kuten tein viime elokuussa puolukkaretkellä isäni kanssa. Tulipahan puhuttua suu puhtaaksi. Mutta se olikin elokuussa. "Onhan teillä Hippu", totesi isäni.

Blogini on ollut melko pimennossa, eikä minulla ole ollut sen suurempaa syytä alkaa "mainostaa" sitä. Toisaalta olisi kiva vaihtaa ajatuksia aiheista, joista olen kirjoittanut enemmän kuin Facebook-ryhmissä. Silti blogin "julkistaminen" hieman mietityttää. Ehkä tänne eksyy joskus joku.

Lapsettomuudesta puhuminen on ristiriitainen asia. Toisaalta siinä ei ole mitään hävettävää tai salattavaa, mutta samaan aikaan joutuu miettimään hienovaraisuutta. Kenelle, miksi, missä ja miten siitä voi puhua? Vaikka lapsettomuus olisi itselle arkipäivää, niin toiselle se voi tulla järkytyksenä tai liian tungettelevana. Ehkä kaikki eivät edes halua kuulla noin intiimeistä asioista. Tai sitten pohdin vain omassa päässäni, että joku voisi ajatella lapsettomuudesta kertomisen olevan vain säälipisteiden keräämistä. Kuten se eräs työterveyslääkäri varmaankin ajatteli. "Vieläkö suret sitä?", hän kysyi hieman halveksivaan sävyyn, kun tuomiosta kuulemisesta oli kulunut 1,5 vuotta. Jep. Vielä.
Kaikki vain eivät ymmärrä, ja siksi riskiä tuollaiselle kohtelulle ei aina edes halua ottaa. Vaikka lapsettomuus itsessään ei tee (siis ei oikeasti!) minusta lapsellisia huonommaksi, niin kaikki eivät ehkä ajattele niin. Tai sitten he menevät vain hämilleen, eivätkä tiedä, kuinka suhtautua.

Onneksi olen saanut elämääni paljon ihania ystäviä, joiden kanssa olen voinut halutessani puhua. Lapsettomuutta ei ole tarvinnut hävetä.

Viestiä polille

Pääsin laittamaan polille viestiä nopeammin kuin arvasinkaan. Tänään alkoi taas uusi kierto, jolloin edellinen oli huiman 17 päivän mittainen. En nyt ihan ymmärrä, mitä täällä tapahtuu, mutta toisaalta tällainen kropan sekoilu on tullut vuosien mittaan huomattua. Ei siis mitään uutta auringon alla. Joko ollaan monta vuotta ilman kiertoa, tai sitten tällaisia minikiertoja.

Vietän vapaapäiviä itsekseni miehen ollessa reissussa kotipuolessaan. Tein aamupäivällä viikkosiivouksen ja olen soitellut pianoa. Ai että, niin tykkään soittamisesta. Välillä vain tulee niin pitkiä taukoja siitä, että alan jo miettimään, että kannattaako minun edes mainita harrastavani soittamista... Puhumattakaan siitä, miten kauan olen jo soittanut... Klassista musiikkia tulee soitettua useimmiten, välillä taas on kausia, jolloin soitan pop-lauluja. Sitten taas soitan hengellisiä ja ylistyslauluja. Olisi myös mukava oppia lisää vapaasäestyksestä. Ehkä soittaa jossain kokoonpanossa? Aika ajoin haaveilen myös pianotunneista. Että onnea vaan naapurit.

Olen yrittänyt etsiä lapsettomuudesta kertovia elokuvia. En siis kovinkaan aktiivisesti tai intensiivisesti, tänään vain hieman googletellut. Melko vähänlaisesti (siis tosi vähän) niitä tuntuu löytyvän. En ole kaivannut niitä oikeastaan yhtään aiemmin, sillä on tuntunut, että omassakin murheessa on jo riittävästi pohdittavaa. Tänään olisi ehkä voinutkin katsoa jotain aiheen tiimoilta. Luin elokuvasta Paper Dream, jonka traileri vaikutti.. noh.. raastavan tutulta. Silti olisin voinut katsoa filmin, mutta en löytänyt sitä Netflixistä. En myöskään animaatiota Up, jota moni mainosti. Käytännössä en löytänyt mitään, joten se siitä.

Miksi sitten haluaisin katsoa vapaapäivänä noin kipeästä aiheesta elokuvaa? Olenhan ihan vasta ollut täynnä tarmoa ja iloa tämän hetkisestä elämästä ilman lapsia. No, ehkä jo eilen olo oli tekemässä tuloaan. Jotain oli selvästi tapahtumassa kropassa, ja hetkessä ajatukseni ovat suuntautuneet lapsi-asiaan. Kuten tänään. Se tarkoitti sitä, että tänään sain ottaa yhteyttä poliin pitkän odottamisen jälkeen. Ehkä aihe oli taas niin ajankohtainen, että kaipasin vain jotain... toivoa.

Hieman haikein mielin

Onpa tehnyt tiukkaa istua kaksi päivää paikoillaan, kun on tottunut siihen, että välillä käy häthätää istahtamassa kirjaamassa, kun onkin taas jo aika rientää. Tai no, tuleehan vauvaja syöttäessä toki istuttua. ;)

Olen ollut kaksi päivää imetysohjaajakoulutuksessa. Todella mielenkiintoinen aihe, ja olen varma, että tuosta on oikein paljon hyötyä työhöni. Etukäteen olin miettinyt, että siellä käytäisi paljonkin läpi omia imetyskokemuksia, mutta onneksi tätä ei oikeastaan ollut. Onhan meitä sekä lapsellisia että lapsettomia. Jokainen kuitenkin ammattilainen, jonka takia koulutus on järjestetty. Siellä sitten paineltiin ja puristeltiin virkattuja ja neuloja rintoja, kokeiltiin imetysasentoja nukkien kanssa ja kuivaharjoiteltiin käsin lypsämistä.Suurimmaksi osaksi päivät sisälsivät teoriaa ja käytännön vinkkejä. Olin jo innoissani suunnittelemassa kansiota kaikelle keskolan hoitotyöhön liittyvälle. Mutta päästyäni autoon pitkän työputken päätteeksi iski väsähdys. No, ehkä soittelen tänään vähän pianoa, käyn juoksulenkillä ja katson asiaa uudelleen huomenna. Ehkä. Tai sitten vietän vain suosiolla vapaan viikonlopun.

Olo on ollut melko rauhallinen. Ainakin tosi onnellinen, kuten viimeksi kirjoitin. Viime päivinä olen kuitenkin ollut aika väsynyt ja oikeastaan aika kiukkuinen. Hävettää, kuinka olen tiuskahdellut miehelle ihan pikkujuttuja ja pitänyt suurin piirtein maailman loppuna sitä, jos roskat eivät ole menneet energia- ja sekajätelaatikoihin oikein. En tiedä, onko tiistaisilla alaselän kivuilla ja eilisellä alavatsan oikean puoleisessa tylpällä vihlaisulla mitään tekemistä tämän hetkisen olon kanssa. Ainakin pää alkaa heti täyttyä kaikenlaisista ajatuksista... "Mikä tuo tunne oli? Olisiko se...? Kp 17, mitähän pian tapahtuu? Ja milloin? Miten tässä käy? Miten kauan vielä, että päästään aloittamaan seuraava OI? Vai päästäänkö? Alkaako taas kierto itsestään??" Pois ovat lähes puhtaasti onnelliset ajatukset kaksistaan olemisesta ja kaikesta, mitä yksin pystyy tekemään. Ei, nyt pääni on täynnä tietoisuutta, mikä kierronpäivä nyt on. Tai sitten on vain haikea olo.
Ou jea, tervetuloa taas päivien kyttäys...

Ilman lapsia

Herään aamulla koiran tassutteluun. Kynnet rapisevat laminaattilattiaa vasten. Kipskipskipskips... kipskipskipskips... Käännän kylkeä. Koira huomaa heräämiseni, tulee lähelle. Yritän olla, etten muka olisi huomannut. Hippu nousee takatassuilleen, nojaa sänkyyn. Se on niin pieni, ettei kunnolla yletä minuun saakka. Makaan hiljaa peittooni kääriytyneenä. Hippu laskeutuu takaisin neljälle tassulleen ja tassuttelee taas ympäri huonetta. Kipskipskipskips... Kipskipskipskips... Tajuan, että ylös on jo noustava, muuten tuo ääni herättää kohta miehenikin. Nousen ylös, nostan näköni silmille ja kömmin yläkertaan. Vedän takin päälle ja pipon syvälle päähän. En jaksa nyt välittää, vaikka päälläni on pyjaman housut. Ulos vaan. Hippu on virtaa täynnä, kuin olisi napista painanut. Olisi päästävä jo juoksemaan. Hirveästi olisi jo uusia tuoksuja puiden juurilla. Koira saa tarpeensa tehtyä ja olisi jo täyttä häkää säntäämässä kohti uusia seikkailuja. Ei nyt. Minä tarvitsen kahvia.

Keittelen kaikessa rauhassa pannukahvia ja lämmitän laiskasti kaurapuuroa mikrossa. Saan asetella puurolle kaikenlaisia härpäkkeitä, mitä nyt mieleen juolahtaa. Maapähkinävoita ja tuoretta taatelia. Kokeilussa ollut kauramaito sopii sekaan myös oikein mainiosti. Kahvin kanssa se oli vähän outoa. Lusikoin puuroa kaikessa rauhassa lueskellen eilen uudelta tuttavaltani saatua lehtistä. Kahvi höyryää mukissa, maistuu niin hyvältä. Vaikka olenkin periaatteessa herkuttomalla (lue: kotona olen herkuttomalla, mutta kylässä otan, jos joku on varta vasten tehnyt), niin sipaisen pienen lusikallisen toissapäivänä tekemääni mustapapubrownieta jälkiruoaksi. En yleensä syö mitään makeita jälkiruokia aamulla, mutta nyt teki mieli pientä lusikallista. Oi nam.

Tällä hetkellä olo on tyytyväinen. Aika hyvin oloani kuvaa hyvin kannettavani taustakuvana oleva teksti: "Gather up all your scattered dreams and build the life you love." Tällä hetkellä tuntuu tuolta.
Rakastan tätä elämää. Tällä tavoin haluaisin myös jatkaa sitä, jos käykin niin, että jäämme kaksin. Ymmärrän, että tulen varmasti vielä suremaan lapsettomuutta monta kertaa, mutta en haluaisi katkeroitua tai elää sitku- tai sellaista elämää, että lapsettomuussuru estäisi minua elämästä täysillä.

Oloani vahvistavia ovat olleet myös mieheni kanssa käymäni keskustelut. On niin hienoa kuulla häneltäkin samankaltaisia ajatuksia. Ja sitäkin monta kertaa, että hän haluaa elää kanssani joka tapauksessa. <3

Tällä hetkellä olen onnellinen toissapäivän luistelureissusta Hipun kanssa. Lähellämme olevalle järvelle on tehty jääura kohti saarella olevaa laavua. Oli niin ilo luistella! Aurinko paistoi kirkkaana  ja hyväntuulisten ihmisten kanssa tuli juteltua. Olen myös valtavan onnellinen siitä, että saamme asua tällaisessa paikassa, jossa on vaikka mitä liikunta- ja ulkoilumahdollisuuksia.

Eilen vietin päivän kaupungissa käyttäessäni autoa tuulilasinvaihdossa. Kerrankin jalkauduin kaupunkiin 8 tunniksi. Aamulla kävin hien pintaa nostavalla ja sen jälkeen rentouttavalla jumppatunnilla. Kävin lounastamassa ihanassa pikkuravintolassa Kauppahallissa. Yhtäkkiä havahdun keskustelemasta täysin ventovieraan ihmisen kanssa. Siinä sitten juteltiin opiskelut, kummilapset ja sen sellaiset. Kehui paikan kakkuja. Toivotti vielä hyvät päivän jatkot. Keräsin lopulta omatkin kimpsut ja kampsut, lähdin kiertelemään paikkoja, joihin en ole aiemmin "ehtinyt". Kävin aivan valloitavassa retrokaupassa, josta olisin voinut viedä kotiini melkein kaiken. Omistaja oli hurmaava, ja jo hänenkin takiaan olisin voinut jäädä kauppaan. Löysin lopulta mukaani kietaisuhameen ja kaksi tarraa. Olisin voinut mennä vielä päivän päätteeksi erään mielenkiintoiseen näyttelyyn, mutta sitten oli jo suunnattava kohti autoa. Olipa mielenkiintoista viettää tuollainen päivä kaupungissa, jossa yleensä kuljen autolla. Päivä jatkui vielä nuorten naisten kässäillalla, johon pääsin ensimmäistä kertaa viikko sitten. Voi miten olin jo silloin otettu, ja jälleen kerran, kun minut varta vasten haluttiin kutsua uudelleen. Olen jo aivan innostunut sekä uusista tuttavuuksista että käsitöiden tekemisen kadonneen ilon löytämisestä.

Ajatukseni seikkailevat myös tulevissa seikkailuissa maailmalla. Ehkä kenties joskus... :)

Mistä on onnellinen elämä tehty?
Nyt tuntuu siltä, että näistä.

Välillä kannattaa miettiä, mitä toivoo

Jos aiemmin kirjoitin, kuinka olisi toisaalta "kiva" olla kipeä, jotta voisi katsoa koko päivän Gilmoren tyttöjä, niin eipä olisi kannattanut toivoa. Viikonloppuna olin jo edellisestä oudosta sairastelusta täysin toipunut, ja juoksulenkit ja luistelut sujuivat ongelmitta. Maanantaina olin taas oudosti väsynyt ja valitin flunssaa potevalle miehellekin ties mistä turhasta asiasta. Milloin maustepussit olivat korissa väärin päin, milloin auton lämmityspiuha auton penkillä, tai astiat jääneet ruokapöydälle syömisen jälkeen. Ihan typeriä asioita siis. Sain kuin sainkin tehtyä viikkosiivouksen, mutta jostain syystä en jaksanut lähteä lenkille. Käperryin sohvan nurkkaan, kun joka paikkaa särki. Illalla saimme aikaan oikein riidan pikkumaisuudestani ja määräilystäni, mutta se saatiin onneksi sovittua lähtiessäni yövuoroon.

Siellä se palelu ja paikkojen kolotus vasta sitten alkoikin. Lopulta oli vain annettava periksi ja ajelin kotia kohti aamuyöstä. Onneksi osastolla oli rauhallista.
Nyt me molemmat olemme siis kipeitä. Eilen vietimme Netflix-päivän katsellen elokuvia. Ihan rentoahan se oli, vaikka ei tällaista jaksaisi montaa päivää. Olokin on niin outo; tavallaan on heikko olo, mutta kun syö, tulee paha olo jo pienestä määrästä. No, ei tässä varmasti kauaa mene, kun olen jo kunnossa. Harmittaa vain, että jos tästä kehittyy ihan kunnon flunssa, niin menee kaksi viikkoa, että on taas voimissaan harrastamaan kunnolla liikuntaa...

Sairastuvassa

Vieläkin puhuttelee yksi katsomistamme elokuvista, kiinalainen The Stolen Years. Siinä päähenkilö menettää muististaan viisi edellistä vuotta,ja kyseltyään sairaalassa aviomiestään saa kuulla eronneensa. Hänen viimeiset muistinsa liittyvät lisäksi heidän häämatkaansa! Onneksi mies lähtee auttamaan naista, mutta vain ystävänä. Nainen saa useita kertoja huomata olevansa ihan eri ajassa ja tilanteessa. Ei ole enää vuosi 2008, vaan 2013. He eivät enää ole yhdessä. Mutta mieskin saa huomata, että jotain on tapahtunut. Nainen onkin taas se alkuaikojen iloinen, kupliva, rento ja huoleton. Viimeisten avioliittovuosien niuho suorittaja on hävinnyt jonnekin. Ajan kanssa vanha rakkaus nousee taas pintaan ja he päättävät aloittaa alusta. Mutta jos tuossa ei ollut vielä riittävästi traagisuutta, niin lopussa elokuva heittää pariskunnan ihan uudenlaiseen selvitymistaisteluun.

Elokuva itsessään itketti, vaikka olikin kriitikoiden mielestä melkoista chicklittiä. Minustakin loppuosan käänne oli hieman liikaa. Mutta ajattelemaan se ainakin sai. Itkin elokuvan juonta, mutta itkin myös meitä. Olen muutama vuosi aiemmin lukenut kirjan hieman samankaltaisella juonella,What Alice forgot. Tuntuisi aika järkyttävältä herätä yhtäkkiä ja kuulla asioiden muuttuneen täysin. Aviomies, jota rakasti palavasti ja jonka kanssa kaikki vaikutti olevan niin onnellisesti suhtautuukin nyt jäätävästi. Eropaperit ovat vireillä, eivätkä entiset hyvät ystävätkään halua pitää enää yhteyttä.Molemmissa tarinoissa päähenkilöstä oli vuosien varrella tullut menestyksen myötä kylmäkiskoinen ja inhottava. Mitä jos itsekin huomaisi jonain päivänä saman? Muistaisi ne onnen hetket, seurustelun alun, häät, yhteen muuttamisen. Sitten jotenkin havahtuisi muutaman vuoden päästä, eikä tietäisi välissä olleistä kipeistä vuosista mitään.Tai mitä jos saisi kuulla olevansa vain niuho suorittaja, joka on jo ehtinyt tekemään tuhojaan niin pitkälle, että on karkottanut oman rakkaan kauas. Minulla ei olisi edes muistinmenetystä "auttamassa" tilanteessa. Meillä menee kyllä nyt hyvin, eikä ero alkuvaiheeseen ole niin suuri. Mutta on ollut aikoja, jolloin on tullut mietittyä, että mihin se rakkauden hehku hävisi.

The Stolen Year puhutteli ainakin siinä, että koskaan ei voi tietää, milloin joutuu päästämään toisesta irti. Alkuaikojen rakkauden ja hellyyden ei tarvitse jäädä vain alkuaikoihin. (Näinhän me aina mietimme) Kriisien keskellä eläessä voi edelleenkin nähdä sen saman rakkaan, jonka kanssa halusi mennä naimisiin, ja jonka kanssa haluaa olla edelleen. Hauskanpidon, hellän kiusoittelun ja keskinäisen yhteyden ei tarvitse katketa. Ei, vaikka maustepussit olisivatkin välillä väärinpäin ja astiat jääneet pöydille.

Niin, ehkä välillä kannattaakin olla kipeä.

Roppakaupalla liikuntaa ja ystäviä

Liikunnallinen ja sosiaalinen viikko takana. Tuntuu jännältä miettiä maanantaita, sillä siitä tuntuu olevan jo pitkä aika. Mutta miten hauska tämä viikko onkaan ollut! Olen käynyt juoksemassa ja jumpissa, innostunut spinningistä ja tänään olen menossa kokeilemaan luistelemista järven jäälle tehdylle jääuralle. Stressiä aiheuttanut kortti erääseen liikuntakeskukseen (vanhenee siis helmikuun lopussa ja käyntejä olisi vielä) onkin muuttumassa liikunnan ja uusien lajien iloksi! Olo tuntuu taas omalta itseltäni, sillä toisin kuin loppuvuonna, nyt olen täynnä virtaa ja nautin liikkumisesta - en vain siitä ajatuksesta, että olen liikkunut. En kuitenkaan aio enää uusia korttia, sillä sen verran ylimääräistä järjestelyä siitä on koitunut... Nautin näistä jäljellä olevista kerroista ja jatkan omissa paikallisissa jumpparyhmissä, joista tykkään kovasti.

Mitä sosiaalisuuteen tulee, niin tällä viikolla on tullut mentyä ja tehtyä joka päivä jotain. Olen tavannut hurjasti ihmisiä, joista suurin osa on ollut minulle vieraita. Olenko ahdistunut? Väsynyt? Epävarma? En, en, en. Olen innoissani! On upeaa, kun olen saanut kutsuja eri kekkereihin, ja kuinka omanlaisilta ne ovat tuntuneet. Tuntui hauskalta, kun eräs tapaamani nainen kysyi iloiten minulta viitaten johonkin sanomiseeni: "Ai oletko säkin seurakuntaihmisiä? Sen näkee sun silmistä." Tai se tunne, kun tapaa jonkun, jonka kanssa ei ole vuosia sitten kovin hyvin synkannut, ja nyt vitsailee ja juttelee rennosti. Aah.

Hieman olen kyllä haikealla mielellä, sillä eiliset kekkerit, joissa kävin, olivat rakkaan ystäväni läksiäiset. Kyseessä ei onneksi ole kuin kuukauden reissu, emmekä me muutenkaan näe joka kuukausi välimatkan vuoksi. Pidämme yhteyttä kuitenkin sitäkin enemmän, joten tuntuu oudolta, että hän elääkin hetken aikaa ihan eri vuorokauden ajoissakin. Mutta olen onnellinen siitä, että hän saa tämän mahdollisuuden nähdä maailmaa.

Okei, oli eilisissä juhlissa kyllä aika paljon pieniä, ja erästäkin vauvaa luultiin lapsekseni pidellessäni häntä pitkään sylissä tämän äidin saadessa hetkeksi juoda kahvinsa rauhassa. "Sä pidät häntä niin luontevasti", sanottiin. Ai... Tuollainen asia voisi ehkä jäädä jollain lailla kaihertamaan (Hei! Kaikki on mahdollista lapsettomuuden aikana...), mutta yritän kääntää sen mielessäni ammattini piikkiin. Sylittelenhän töissäkin paljon lapsia, enkä silloinkaan mieti, että mitähän muut ajattelevat...

Tänään jatkuu taas seurakuntaelämä joulutauon jälkeen. Odotan jo kovasti tapaavani rakkaiksi tulleita ystäviä, mutta huomaan myös, että näinkin pitkä tauko seurakuntaelämästä vaikuttaa kyllä oloon. Toki tärkeinhän on se oman jumalasuhteen ylläpito, mutta myös seurakuntaa tarvitaan. Olen silloin tällöin soitellut lauluja, lueskellut Raamattua. Onneksi se on mahdollista. :)

Sellainen outo juttu kävi perjantaista lauantaihin, että tavallaan tulin kipeäksi, mutta en sitten kuitenkaan. Olo oli töissä kuumeinen, otsaa painoi ja väsytti, mutta siinä kaikki. Otin Buranaa ja Panadolia. Olo kuitenkin helpotti iltaan mennessä. Eilen vielä hengästytti jo pienet rappusten nousut ja lumitöiden teot. Lähdin kuitenkin läksiäisiin. Iltaa kohden olo parani ilman lääkkeitä, ja illalla kävin ihan normaalisti juoksemassa koiran kanssa. Olin jo ehtinyt taipua sille ajatukselle, että flunssa nappaa 2 viikko elämästäni. Mitähän tuokin sitten muka oli...

Isojen ja pienten kysymysmerkkien keskellä

Tänään on päivä, jolloin en haluaisi miettiä lapsettomuusasioita lainkaan. Tekee mieli kuitenkin kirjoittaa. Elämämme on tällä hetkellä täynnä isompia ja pienempiä kysymysmerkkejä. Asuntomme on myynnissä, ja siitä tulee näyttö tämän viikon sunnuntaina. Tuleva asuinpaikkamme on vielä epäselvä. Löydämmekö taloa täältä? Täytyykö muuttaa vuokralle lähikaupunkiin, jossa minä, ja kenties vielä mieheni, käy töissä? Löydämmekö talon sieltä? Koko neljä vuotta, jonka olemme asuneet nykyisessä asuinpaikassamme, pikkukunnassa, olemme pyöritelleet ajatuksia muutosta. Milloin se on ollut maalle, milloin lähikaupunkiin, milloin Ouluun (!), milloin Tampereelle, milloin taas tänne. Elämä on kuitenkin hiljalleen ollut siirtymässä lähikaupunkiin, joten alkaisi tuntua hyvin loogiselta muuttaa itse elämän perässä. Mutta toisaalta minä niin pidän omasta rauhasta, ja siitä, että lenkillä ei vättämättä tule ketään vastaan. Ei tämä nyt mitään maaseutua ole, mutta pikkukunnan kuntakeskuksen iltaelämää ei voi ihan kaupungin vilkkauteen verrata. Eikä lenkkipolullakaan tarvitse jonottaa. Maalaistyttönä kaipaisin kyllä vielä rauhallisemmalle seudulle, vaikka sitten toisaalta viihdyn sosiaalisessa vilkkaudessa. Tosin onhan se eri asua ihmisten keskellä kuin tavata heitä silloin, kun itse haluaa.

Mies on menossa tänään työhaastatteluun toiseen kaupunkiin. Tätä on periaatteessa jo odoteltu, mutta olen myös ylpeä hänestä, että hän on on sinnitellyt nykyisessä työpaikassaan näinkin pitkään, eikä vain luovuttanut heti. Mutta nyt on aika katsella jo uusia tuulia. Samalla reissulla käymme ajelemassa hieman lähikaupunkin asuinalueita läpi.

Olemme tänään myös menossa suksiostoksille! Tätä odotan myös kovasti! Usean vuoden ajan olen räpiköinyt omilla ja veljeni vanhoilla suksilla. Lentänyt nurin, liukastellut, vahannut ja taas suhannut menemään. Niistä kummatkaan eivät ole toimineet, ja keväällä aloin miettimään suksien alkuperää tarkemmin. Sillä saattaahan olla, että sukset, jotka on ostettu meidän ollessa 14- ja 15-vuotiaita, eivät ehkä ole enää priimakunnossa. Laitoinkin kovasti kuluneet sukset pois keväällä. Eipähän tule uusien hankkimista siirrettyä "enköhän mä vielä noilla pärjää" -ajatuksella.

Olen katsellut edelleen Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Rentouttavaa puuhaa. Joulun välipäivinä naureskelin jo, että kun saisi olla kipeänä, niin voisi katsella vaan jaksoja! Välillä nauran edelleen samoin, mutta totuus on, että en vain malttaisi. On niin paljon kivoja juttuja tapahtumassa, että eihän nyt ehdi sairastelemaan! Olen kyllä valtavan onnellinen, että voin sanoa noin. On niin paljon kivoja juttuja tapahtumassa, että eihän nyt ehdi sairastelemaan. Vau. Elämä on todellakin sitä, mistä tänne muuttaessamme haaveilin.

Eilinen vertaistukitapaaminen sujui muuten hienosti. Hauskaa, kuinka avoin toinen parista oli. "Miten tällaisissa tilanteissa toimitaan?", hän saattoi kysyä. Kahvipöytäkeskustelu soljui luontevasti toisiimme tutustuen, sitten tilanteistamme kertoen (heikompihermoisilla saattaisi ehkä mennä kokikset väärään kurkkuun suorasanaisuuksista) palaten taas yleiseen ajatusten vaihtamiseen ja koirista höpöttelyyn. Tuntui mukavalta, että heistäkin ilta oli ollut mukava, ja että voisimme vielä tavata "kun hyvältä tuntuu". Olin ehkä kuitenkin jännittänyt iltaa huomaamattani, sillä heti, kun ovi meni kiinni humahti väsymys päälleni. Jälkijännitys iski myös, ja vieläkin ehkä hieman kihelmöi. Aika jännä.

Vertaistuen merkityksestä

Minulla on eräs kaveri- tai oikeammin tuttava- josta olen sattuman kautta kuullut, että heilläkin avovaimonsa kanssa on samanlaisia ongelmia kuin meillä. Olemme olleet työkavereita, ja aina sopivan hetken tullen kyselleet toisiltamme kuulumisia, tsempanneet ja eläneet heken aikaa toisen koettelemuksissa. Tänään hän ja avovaimonsa ovat tulossa meille kylään. Aika jännää, vaikka toisaalta mielenkiintoista. Emmehän oikeastaan kunnolla tunnekaan toisiamme, paitsi työn kautta. Jännää on heidän kutsuminen meidän kotiimme. Tähän päädyimme siksi, että kahvilat ovat melko avoimia ja julkisia paikkoja näinkin herkkien asioiden käsittelemiseen. Jotenkin meille kutsuminen on nykyään tuntunut kovin luontevalta ja mukavalta. (Olen itseasiassa aika iloinen ja ylpeä kodistamme, vaikka se onkin nyt myynnissä.)
Minä ja tuttavani olemme siis ainoat toisemme tuntevat, kaikki muut ovat vieraita keskenään. Mutta aika kivasti mieheni sanoi eilen: "On mukava tutustua uusiin ihmisiin." Niin, sitähän se varmasti myös on, ei pelkästään heti istumaan päästyämme: "No mites teidän lapsettomuuhoidot ovat sujuneet??"

Olen lueskellut ja hieman osallistunutkin Facebookin vertaistukiryhmien keskusteluihin. Niissä on erikoinen lohdullinen puoli, joka tekee olosta helpomman kuin esimerkiksi vuosi sitten. Silloin koin olevani niin yksin näiden asioiden kanssa. Tai ainut. En todellakaan ole, vaan asioista voi puhua toisten samoja kokemuksia läpikäyvien kanssa.

Tosin ei aina. Toisella osastolla, jossa käyn töissä, on eräs ikäiseni työkaveri, joka on ollut aina hyvin tuulella käyvä. Pääasiassa hän töksäyttelee ikävästi, ja tuntuu, että oikein mahdollisimman kurjan hetken valiten. Sitten taas toisessa hetkessä hän kyselee asunnon myynnistä, lomasuunnittelmista ja juttelee niitä näitä mukavia. Hyvin vaikea pysyä selvillä, että mitä hän oikein touhuaa. Eilisiltana sattui pieni, mutta tosi ikävän fiiliksen jättänyt juttu. Tästä puhisimme toisen työkaverin kanssa keskenämme, mutta myöhemmin eräs vanhempi kollega tuli meidän molempien kanssa juttelemaan ja kannustamaan eteenpäin. Hän sanoi, että tuollaisella käytöksellä tulisi olla nollatoleranssi, ja jos mitta alkaa täyttyä, niin esimiehen juttusille kannattaa astella. Vihjaili jotain myös "visioista", joita hänellä on liittyen edellä mainitun työkaverin elämään liittyen. Visiot on minullakin ollut. Näin lapsettomuussurua itsekin läpikäyvänä on tosi kurjaa lähteä spekuloimaan toisten hedelmällisyyksistä, mutta minulla on epäilyni. Itseasiassa annoin mielessäni hänelle myötätuntopisteitä nähtyäni hänet eräässä FB-vertaistukiryhmässä. Ja nyt olen katsellut, kuin jotain olisi alkanut tapahtumaan... Hienoa hänelle, mutta toisaalta koko sen vuoden, jonka olen hänet tuntenut (tultuani tuolle osastolle), hän on ollut samanlainen kettuilija. Olivat asiat niin tai näin, niin ilman minkäänlaista selitystä en vain ihan ymmärrä tällaista. No, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Mutta niin. Vertaistuen merkitys on valjennut minulle joulukuusta lähtien enemmän kuin koskaan. Tai se on ennemminkin laajentunut. Jotain erittäin lohdullista on ollut niissä työkaverini (siis ensin mainitun tuttavan) kanssa käydyissä keskusteluissa ja myötäelämisessä. Jotain hämmentävän kiinnostavaa ja "laastaroivaa" luettavaa on ollut Simpukka-lehdissä (milloin vuoden ensimmäinen numero tulee?). Kuullessani hoidettavan lapsen saaneen alkunsa IVF- tai ICSI- hoidoista olen vieläkin enemmän täynnä myötätuntoa vanhempia kohtaan. Liikutun kuullessani heidän kertomuksiaan. Muiden samankaltaisia kokemuksia kuullessa rakentuu jollain lailla itsekin. Pelkästään omien ajatusmöykkyjen pyörittely omassa kulmikkaassa mielessä ei aina riitä, vaan muiden kokemukset voivat toisinaan toimia öljynä tai voimana, joka saa omat ajatusrattaat pyörimään paljon paremmin ja sulavammin. Mieli täyttyy uudenlaisista ajatuksista - ehkä - tai sitten omat jo olemassa olevat voimahetket vahvistuvat.

Olin ajatellut leipoa täksi illaksi, mutta en tiedä, jaksanko tuplavuoron jälkeen. Pitäisi siivotakin. Rakas mies oli jo eilen korjannut suurimman osan joulua jo pois. Ehkä limsa, Domino-keksit ja viinirypäleet (rakas mies!!) riittävät. Eniten toivon, että juttu luistaa illalla niin hyvin, että saamme juteltua ja vertaistukea toisistamme.

Aika kivastihan tässä menee

Mietittiin tässä eräänä iltana elämää. Pohdittiin myös alkanutta vuotta.
Minä olen ehtinyt jo sekä itsekseni että muille intoilla tätä vuotta. Odotan täpinöissäni, mitä kaikkea vuosi tuo tullessaan. Ja siitähän ehdin jo kirjoittaa. Täsmävuodesta.
Tänä vuonna tuntuu enemmän kuin koskaan, että tämä on sitä elämää, mitä haluan elää. Tämä on minun elämääni.

Nautin siitä, kun työkavereiden kesken voi uppoutua hauskoihin keskusteluihin - siis myös työasioiden ulkopuolelle. Intoilen, kun saan tavata ystäviäni, ja olen innoissani saadessani kutsun jonkun kotiin. Menetän välillä yöuniani silkasta onnellisuudesta miettiessäni, mitä kaikkea onkaan jo tulossa. Eikä vuoden ensimmäinen viikko ole edes takana!

Olen onnellinen saadessani suunnitella pientä kaupunkimatkaa ystäväni kanssa. Odotan jo myös toisen ystäväni läksiäisiä. Keräilen jo kasaan käsityöpussukkaa ystäväni kässäiltaa varten. Ja entäs kun seurakuntayhteisömme käynnistää taas toimintansa joulutauon jälkeen! Hurjasti monenlaisia uusia tapahtumia ja tilanteita, ihmisiä ja uusia tuttavuuksia. Puhumattakaan niistä aiemmistakin ihanista asioista.

Ja onkin aika jännää, että oikeastaan viikon kohokohta on ollut Monopoly.
Ilta, jolloin minä, mieheni ja veljeni pelasimme tuota klassikkopeliä. Ja pelasimme. Ja pelasimme. Ja pelasimme...:D

Kaikesta tästä keskustellessamme tajuan yhtäkkiä:
Elämäni olisi täydellistä juuri näin, jos ei olisi sitä lapsettomuuden tuskaa.
Oikeastaan aika hieno tunne.

Kiitos ja tervetuloa

Kun vuosi 2015 oli käymässä vähiin oli minulla jo kiire siirtyä seuraavaan vuoteen. Vuonna 2015 tuntui tapahtuvan paljon ikäviä asioita, joskin myös paljon hyvää. Mutta jotain psykologista vaikutusta on sillä, että vaikka samalla tavoin päivä vaihtuu, kuten joka päivä muutenkin, niin vuosi vaihtuu myös. En haluaisi sanoa, että voi aloittaa alusta, tuoreeltaan, puhtaalta pöydältä, mutta sanon niin silti. Tuntui, että vuosi 2016 olisi mahdollisuuksien vuosi, täynnä iloa ja onnea. Ja täysi vastakohta edelliselle vuodelle.

No, sitä kulunut vuosi on todella ollut. Hengästyn oikeastaan jo siitä, mitä kaikkea olen vuoden aikana päässyt tekemään. Vuosi 2016 on todella ollut upea, ja monessa hetkessä olen jo ollut lähellä tai jopa itkeä tirauttanutkin muutaman onnen kyyneleen. Kaiken kattava otsikko vuodelle voisi olla Kotiutumisen vuosi. Ja kun taas pysähdyn miettimään kaikkea, niin olen mykistynyt. Todellako? Tällaistako elämää saan elää? On myös ihmeellistä, kuinka olen silti täysin samaa mieltä edellä kirjoitetusta, vaikka vuoteen on samalla sisältynyt äärimmäisen raskaita tuntemuksia, itkun turvottamia silmiä, tuntien unettomuutta, apeuden ja alakulon päiviä, epätoivon hetkiä, lapsettomuuden tuskaa. On ihmeellistä, etten kuitenkaan osaa ajatella noista hetkistä, että ne olisivat jotenkin pilanneet vuoden tai elämäni. Voisiko tätä kutsua jonkinlaiseksi hyväksymiseksi? Uskon myös, että elämäni muut osa-alueet ovat muotoutuneet niin hienoiksi (sanon tuon nöyryydellä ja kiitollisuudella. Koen saaneeni niin paljon.), että ne ovat olleet omiaan kannattelemaan minua tuskan ja epätoivon hetkinä. Ei ole vain me, lapsettomuus ja työ. Tuotakin on koettu, eikä se johda kuin uupumukseen.

Tapanani on ollut vuosittain tehdä lista vuoden tapahtumista ja merkittävistä asioista kuukausi kerrallaan. Lisäksi olen tehnyt myös toivomuslistan tulevalle vuodelle. En ole vielä saanut järjestettyä aikaa näille, sillä työ on tällä viikolla ollut poikkeuksellisen raskasta. Nyt vapaille jäätyäni voisin käpertyä sohvan nurkkaan päiväkirjoineni ja keskittyä elämäni hetkiin.

On vuosi 2017. Minulla on kutkuttava tunne, että tästä tulee hyvä vuosi. Ja täsmällisempi.
Olen kuluneena vuonna saanut heittäytyä - sanoisin, että täysillä - elämän vietäväksi, ja samaa asennetta haluaisin jatkaa tänäkin vuonna. Heittäydyin kuitenkin niin kovasti elämään, että olen joistakin asioista saanut huomata, etteivät ne ole ihan minua varten, ja että tulipahan kokeiltua. Olen loppuvuotta kohden huomannut, että todellisuudessa minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta, kuin olen. Ja tällä ajatuksella olen tullut johdatetuksi upeisiin tilanteisiin, tutustunut ihaniin ihmisiin. Ja tällä tiellä haluan jatkaa.

Tässä kohtaa minun tekee mieli siteerata Raamattua. Lukiessani sitä viime päivinä, on tuntunut siltä, kuin saisi vettä erämaan jälkeen. Tai ainakin metsäretken, jolta on juomavesi unohtunut. On kuin saisi maadoittua, levätä, jättää kaiken Jumalan käsivarsille. Kaikki on Hänen käsissään.

"Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen."
2. Tim.1:7

"Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissannem vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa."
Fil.4:4-7

Vuosi 2017. Tervetuloa. Vietetään mukavia hetkiä.


-------

Tilannepäivitystä.
Olisiko kenties reilun kuukauden sokerittomuudesta ennen joulukuuta, vai omega-3:sta vai mistä, mutta kroppani heräsi talviuniltaan. Unohti kai, ettei minulla ole omaa kiertoa. Tai siltä se on ainakin vähän vaikuttanut. Ei siitä oikein ota vieläkään selvää, mutta tavallaan olen iloinen tästä. Minultahan yleensä katoaa normaali kuukautiskierto heti, kun lääkkeiden vaikutukset lakkaavat. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että tammikuun alussa emme todellakaan ole jatkamassa vielä polilla. No, odottamiseenhan tässä on jo vähän totuttu. Voisin olla asiasta pettynyt, mutta jostain syystä olen innoissani. Jotain tapahtuu itsestään. Jatkan tästä päivästä lähtien taas sokerittomalla. Haluaisin kovasti jo jatkaa hoitoja, mutta samaan aikaan en. Inhoan sitä tunnetta, kun ajatukset ovat koko ajan hoidoissa samalla, kun hormonit riepottelevat mieltä ja kroppaa. Ajatukset ovat nytkin hoidoissa mielessä, mutta jonkinlaista vapautta tässä on enemmän. Paitsi eilen, kun kilahdin miehelle ja rupesin itkemään. Enkä oikeastaan tiedä syytä. Niin no, kumpikohan tässä sitten on helpompaa.. :D

Odotellessa voin jatkaa elämääni. Ja katsoa Gilmoren tyttöjä (taisin jäädä koukkuun. Mies hankki Netflixin).