Kyllä kroppa tietää, mitä se tarvitsee

Täältä sohvan pohjalta tulee lopulta huomattua asioita hieman paremmassa valossa. (Tai se ei kyllä ole yhtään kivaa, että joudun perumaan tänäisen menon sekä huomiset emännöimäni vaatekutsut, jonne olisin niin mielelläni leiponut...)

Ensinnäkin, palataanpa nyt ruotuun kaiken edeltävän valittamisen ja tunteiden käsittelyn jälkeen. Oikeasti asiat ovat niin ihanasti. Huomasin sen jo heti siinä, kun olin ensin itkeä tihrustanut ajatuksistani miehelle.

"Kun ei se vauva kuitenkaan tule! Me ei kuitenkaan saada vauvaa, jotain tapahtuu!"

Niiskutin, että en edes uskalla pestä vauvan vaatteita saati sitten edes kurkistella äitiyspakkaukseen.

Sitten istuttiin yhdessä olohuoneen sohvalle, selailtiin vauvakirjaa (jota en myöskään ollut uskaltanut vielä täyttää), juteltiin molempien kaipuusta hehkuttaa raskautta, odotuksista, ajatuksista liittyen synnytykseen ja vauvan syntymän jälkeiseen aikaan. Tarkastelimme yhdessä äitiyskorttiani. Ajatella, muistatko vielä, niskapoimu-ultra oli raskausviikolla 12+4!!

Lueskelin aktiivisesta synnytyksestä ja tunnustelin mielessäni erilaisia kivun lievityskeinoja sekä sairaalakassin sisältöä. 

Vauva kopautti jälleen. Taisi tietää, että hänestä puhuttiin.

Toiseksi minulle on toisteltu usealta taholta levon tärkeyttä, kyselty jaksamistani.

"Joo joo, kai tässä nyt on vain jaksettava," olen tuuminut. "Kolme viikkoa enää. Ja onneksi on kivoja juttuja vastapainona."

Ilmeisesti kroppa ei ollut riittävän kärsivällinen ja halukas odottelemaan tuota aikaa, vaan halusi levon nyt.

Viikonloppureissulla sairastuin, joskin jaksoin Panadolin voimalla suht hyvin. Mutta maanantaina jo tiesin, ettei tässä töihin voida lähteä. Tuolloin kuitenkin halusin vielä touhuta omenapaistosta ja imurointia, vaikka kylmä hiki puski otsalla. Yskitti ja nokka vuoti. Kävin kävelylläkin, koska oli niin hieno ilma. Sohva veti kyllä puoleensa.

Mutta yöllä ja tänään oli jo todettava: hölmö, nyt lepoa.

Selailin vielä reseptejä muodostaen jonkinlaisen käsityksen leipomuksista, mutta tukkoinen olo ja kaikenlaiset muut kivat oireet ovat hiljalleen saaneet vakuuttuneeksi, että en voi ottaa meille ketään kylään mahdollista tartuntaa saamaan. Vaikka ne ensimmäiset päivät ovatkin siihen otollisimmat, mutta silti.

Niin. Olihan minulla kivoja juttuja töiden vastapainoksi, mutta nyt ne muuttuivat lepäilyyn, lueskeluun, torkkumiseen ja musiikin kuunteluun. Olenkin kokenut melko hoitavana kuunnella ylistysmusikkkia tai lukea synnytykseen liittyviä juttuja ihan rauhassa, kun ei muuta oikein jaksa. Eikä tarvitsekaan.

Katsoin aamulla netistä Toisenlaiset teiniäidit -jakson, ja menemättä tarkemmin tuon jakson sisältöön, niin kummasti sekin toi tätä vauva-ajatusta lähemmäs. Oli kuin silloin, kun katselin vuosia sitten joitain vastaavia ohjelmia, ja toivoin samalla niin hartaasti, että tuokin koittaisi meille vielä joskus. Tai keväällä edellisen kauden jaksoja sairaslomalla lepäillessäni, ajatellen, että nyt se tapahtuu meillekin.

Meille tulee vauva, ja olen siitä niin onnellinen.

Helpottavaa aloittaa uusi vuosi

On oikeastaan aika helpottavaa, kun alkaa uusi vuosi. Olen naureskellutkin, että parittomat vuodet eivät ole juttujani. Miten sattuukin, että juuri silloin sattuu vähän kurjia asioita.
Yleensä olen tavannut tehdä listaa kuluneesta vuodesta kuukausi kerrallaan, mutta nyt se ei taida onnistua. En yksinkertaisesti muista joistakin (yllättävän monista) kuukausista mitään. Voin kyllä katsoa valokuvia hymyilevistä ihmisistä ja mieleeni tulvahtaa muistoja ihanista hetkistä. Mutta paljon muuta en sitten muistakaan. Paljon surua, unettomia öitä, ahdistusta, puristavaa tunnetta rinnassa, kyyneliä.

Suurimpia asioita tänä vuonna on näin summaten kuitenkin reissut vaihtarimaahani Kanadaan (😍) ja Lappiin, retkeilyt ja ulkoilut, erilaisiin tapahtumiin osallistumiset,  ylä- ja alamäet miehen kanssa (mutta miten onnellisia olemme nyt! Näin ohimennen huikkaan, että vietimme eilen 7 vuotiskihlapäivää.), ystävien kanssa vietetyt hetket, omien ja omanlaisten harrastusten vahvistuminen, 30-v ikäpaalun saavuttaminen, kilpirauhasen vajaatoiminnan toteaminen, uuden työn saaminen ja lisäksi lapsettomuushoitojen siirtyminen rankempiin. Onhan tuossa jo melkoisesti. Toki monia tosi isoja juttuja, eivätkä ne noin listattuna herätä samanlaisia oloja, kuin jos ne avaisi ja purkaisi. Mutta voin sanoa, että tyrskyjä ja myrskyjä on tänä vuonna piisannut. Ehkä vähän liiaksikin.

Tekee ihan hyvää summata kulunut vuosi, mutta tosiasiassa haluaisin jo katsoa eteenpäin. Fiilistelen taas silloin tällöin ihania hetkiä kuvien kautta, mutta väistämättä vuotta miettiessä tulee kaiveltua myös niitä hetkiä esille, jolloin tuntui, että nyt alkaa täyttyä jo toinen valtameri näistä kyynelistä.

Mistä sitten olen innoissani?
Ystävistä - yhdessä vietetystä ajasta, heille kokkaamisesta ja leipomisesta, jakamisesta, ilosta, tuesta, rohkaisusta, yhdessä puuhailusta.
Harrastuksista - pianon koskettimet kutsuvat soittamaan, uudet reseptit eivät meinaa hellittää otettaan, retkeily ja patikointi kiehtovat ja saavat ajan unohtumaan, ja toisinaan on hyvä mäiskiä täysillä ja juosta/hiihtää/pyöräillä tai voimailla
Vegehaasteesta - toista kertaa osallistuessani en edelleenkään pyri täysveganismiin, vaan lisäämään itselleni tietoa kasvisruokavaliosta ja tekemään itselleni vielä enemmän rutiiniksi laittaa hyvää ja maittavaa kasvisruokaa. Lisäksi yritän opetella ottamaan riittävästi jaksaakseni edellä lueteltuja harrastuksia.
Matkakuumettakin pukkaa - minnekäs sitä sitten lähtisi? Trangiankin sain joululahjaksi...
Työkuvioiden selviäminen - no, en nyt aivan innoissani, mutta jokin ratkaisu noihin kiemuroihin on saatava. Voin sanoa, että itse työstä tykkään, mutta työpaikassa voin huonosti.
Haikara - kai tämäkin on laitettava tähän, vaikka jotenkin tuntuu, että meidän haikara on aika pahasti eksyksissä, ja ehtii varmaan kotiutua aivan muualle vuosien saatossa.

No mutta, eipä sitä tuleva vuosi enempää kaipaa näin alkuun. Kalenteri tulee täyttymään vinhaa vauhtia, siitä olen aika varma.

Liikkumisen riemusta haaveilua

Ihan kuin jyrä olisi ajanut päältäni, sillä niin vaikea oli päästä tänään käyntiin. Toimin tänään "lääkehoitajana", jolloin tehtävinäni oli niin "tippakärryn" tarkistaminen, hyllyjen siistiminen, lääketilausten tekeminen, lääkkeiden laimentaminen että kipukasettien tilaaminen. Osa sinänsä simppeleitä hommia (sen kuin pyyhit ja puunaat ja tarkistat, että luvut ovat korkeintaan tuota tai tätä), mutta miten olikaan vaikea tarttua toimeen! Pää se olikin tainnut jäädä jyrän alle! Oman työn organisointi se vasta tuntuikin haastavalta. Lisäksi koin oloni saamattomaksi, sillä en poikkeuksellisesti osallistunut potilastyöhön, vaan minun tehtäväni oli puuhastella lääkkeiden parissa. Perustelin välillä itselleni sydämen tykytyksiä. Se on vain se kipukasetin tilaus, jota jännitän. Se menee ihan hyvin. Ja niin se menikin. Tiedän tehneeni tosi paljon töitä tänään, joten ehkä se tunne on vain jonkin uuden tekemisen jännittäminen.

Tai sitten se, että puhelin oli koko ajan taskussa ja odotin soittoa lapsettomuuspolilta verinäytteistäni. Kävin eilen kontrollinäytteissä, ja olen jo edellisen puhelun perusteella vakuuttunut, että jotain hämminkiä tässä tytössä nyt on. Liekö se sitten sen jyränkin syy.

Tuntuu nimittäin siltä, että en saa aikaiseksi enää mitään. Töissä haahuilin kuin mikäkin muukalainen, kävimme sentään miehen kanssa yhdessä eräässä suunnittelupalaverissa (torikahvit auringonpaisteessa! <3 ), kotona majailin sohvan nurkassa sukkaa neulomassa ja miehelle ärisemässä. Toinen oli sentään siivonnut kotona. Ja sitten saan vielä päähäni harrastaa jonkin sortin liikuntaa.

Personal trainer pitää vahtia (ja välillä hyppii päälle, kun luulee viuhtomistani leikiksi).

Tykkään liikkua, ihan todella. Tykkään juosta, kävellä, patikoida, pyöräillä, jumpata, uida, hiihtää, luistella. Melkein mitä vain. Mutta sellaista kunnon flowta on saanut kyllä etsiä ja kunnolla. Jos vuosi sitten koin olevani superkunnossa ja suunnittelevani puolimaratonia (ei toteutunut), niin nyt on ihme, jos jaksan juosta 10 kilometriäkään. Sitten en muuta jaksakaan. Puhumattakaan ihan tavallista arjen askareista. Katsokaa nyt minua; kävin töissä, mutta en paljoa muuta sitten ole puuhannutkaan. Enkä jaksa välittääkään, että tavarat lojuvat miten ja missä sattuu. Tällä kertaa se on mies, joka alkaa jo hieman huomauttelemaan niistä.

Ärsyttää, ja kovasti. Tai suurimman osan ajasta en jaksa edes välittää. Tänään kuitenkin päätin juoksulenkin sijasta jumpata hieman kotona. Sekin on yleensä ihan kivaa, varsinkin, kun laittaa retrohenkistä musiikkia soimaan (Rollarit, Springsteen, Beatles, hih, vaikka mitä!). Tuntuu hyvältä, kun saa tehtyä jotain liikunnallista. Ja nyt, vaikka suoritus oli se mitä oli, niin tuntuu hyvältä, että posket punottavat liikunnasta. Kunpa vain jaksaisi enemmän. Ehkä vielä jonain päivänä.





"Älä väsytä itseäsi loppuun", laittoi mies viestiä, kun kerroin, että minua kysyttiin viikonlopuksi töihin. Niin, hyvä muistutus. Helposti sitä vain taipuu ja venyy, vaikka ei ehkä oikeasti jaksaisikaan. Luulen, että tämä puoli on hoidettava ihan itsestään; löydettävä sopiva tasapaino levon ja työn välillä. Mahdollinen kilpirauhaslääkitys hoitaa sitten labra-arvoja ja toisia väsymyksiä.

Ai niin, siitä soitosta. Kyllä, arvoissa on jotain pielessä, mutta hoitaja soitti lähinnä kertoakseen, että minut on noteerattu. Lääkäri soittaa maanantaina ja miettii jatkot. Mutta kuulemma tämä oli meille "lottovoitto", että pielessä olevat kilpirauhasarvot huomattiin nyt, eikä lähempänä ivf-hoitoja.
Tuntuu tosin, että lokakuu ei tule olemaan alkuunkaan se kuukasi, jolloin tuohon rankkaan rupeamaan päästään/joudutaan. Voivatko kilpirauhasarvot muka muuttua niin nopeasti?





Sitä odotellessa jatkan viikonlopun puuhia, koitan saada itsestäni kiinni huomenna, haravoida pihaa, puunata autot ja lähteä patikkaretkelle miehen kanssa. Yksiristikaksi - se selviää huomenna, mihin lopulta kykenin. :D

It´s so amazing!

Täytyy ihan kirjoittaa ylös päivän ihmeellisyydet. Todennäköisesti ilman tätä saattaisin jo parin viikon päästä ihmetellä, että mikä on, kun ei yläkerrasta kuulu mitään ja täällä rämmitään.

Siispä.
Työkuviot saivat tänään niin inhottavan käänteen, että aamupuuron syömisestä ei tahtonut tulla oikein mitään. Minä kun fiksuna tyttönä menin lukemaan työsähköpostini jo heti ylös kömmittyäni katkonaisen yön jäljiltä. Ajattelin vain tarkistaa, oliko esimies vastannut perjantaiseen sähköpostiini. Ja hiuksethan siinä meinasi nousta pystyyn! Tilanne tuntui niin absurdilta, että en oikein tiennyt, mihin olisi pitänyt ryhtyä. Kahvin sain sentään kitattua kurkusta alas puuron kera. Välillä itketti, mutta erikoisesti päivän teksti Rick Warrenin kirjassa What an earth am I here for? käsitteli juuri sopivasti vaikeuksien kestämistä.

"God keeps His promise, and He will not allow you to be tested beyond your power to remain firm; at the time you are put to the test, He will give you the strenght to endure it, and so provide you with a way out." 1. Cor. 10:13

(Okei, myönnetään. Luin tuon vasta nyt kunnolla ajatuksella, mutta uskon, että tuo oli sopivasti siivittämässä raejuuston, maapähkinävoin ja puuron yhteiseloa.)
Tärisytti. Kiehutti. Ei tämä voinut olla totta! Ja minä kun olin vain vähän väsynyt!
Puristin käsiäni nyrkkiin ja purin uhmakkaasti hampaani yhteen. Kyllä minä jaksan!!!Tulevaan työterveyslääkärin tapaamiseen ja sen jälkeiseen yhteydenottoon esimiehen kanssa olisi vielä tunteja jäljellä, joten nyt ei voinut kuin odottaa.
Ja minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko panikoitua tai tehdä jotain järkevää.

Yllätyin itsekin, millaiseksi tuo järkevä osoittautui. Koin nimittäen yllättäen pakottavaa tarvetta astella Hellaksen äärelle ja alkaa soittamaan ylistyskappaleita. Ylistämään ja kiittämään Jumalaa. Soittelin ja lauleskelin hetken. Sitten aloin systemaattisesti käymään läpi Viisikielisen kiitos-aiheisia lauluja, ja miten kiitollisuus ja ylistys suorastaan virtasivat minusta! Jokin ihmeellinen ilo valtasi oloni! Tuntui, että minulla oli taustallani maailman etevin Työsuojeluvaltuutettu, jonka käsissä kaikki ratkeaisi. Jatkoin jammailua pistämällä Pekka Simojoen Nordic Praise -levyn Spotifysta soimaan ja ai että. Ryhdyin kokeilemaan raakaleivonnaisten tekemistä ja pelkästään taateleiden, hunajan ja maapähkinävoin kombo sai hymyn huulille.

Okei, tuli siinä samalla muristua parille ystävälle tilanteesta. Kovasti tsemppasivat, toinen ihan soitti minulle. Niin kultaisia.
Sitten lähdin suoriutumaan päivästä.

-------

Tässä kohtaa en mene liian paljon tapahtumien kulkuun töissä sen yksityiskohtaisemmin. Sen sanon kuitenkin, että tuli itkettyä, kuohahdettua, täristyä. Mutta myös saatua tukea ja halauksia työkavereilta sekä lämpimiä toivotuksia. Ja tuli myös juteltua esimiehen kanssa.

Ja sitten menin seuraavaan tapaamiseen, suunnittelupalaveriin ystävien seuraan. Mutta suunnittelu muuttuikin maailmanparantamistapaamiseksi, ja miten hienoa se olikin. Juuri tämän vuoksi olin lähtenyt mukaan suunnittelemaan erästä kevätpäivää, jotta saisin tutustua ihmisiin seurakuntayhteisöstämme. Ja tuo hetki meidän kolmen kesken oli jotain sellaista, jonka ei olisi toivonut päättyvän. Nauroin, että olenpas minäkin, kun paiskaan kaiken tämän ikävän suoraan tähän lattialle. Mutta toiset vain, että siksi me ollaan tässä. Ja sitten otettiin lisää kahvia. Mukana tuomani sydänkeksit sen taisivatkin kertoa. Tämä oli sitä jotain.
Tehdessämme lähtöä tuntui jotain puuttuvan, kunnes yksi meistä tokaisi: "Nyt tuntuu, ettei tätä voi olla lopettamatta rukoukseen. Mut mä en osaa rukoilla ääneen."
"No mä voin rukoilla!", tokaisin ja hyppäsin sohvalle sen kummemmin ajattelematta. Vaikka minuakin vähän jännittää tuollainen. Ja niin sitä rukoiltiin. Siunausta alkavalle viikonlopullekin, sillä siltä minusta tuntui. Viikonlopulta.
Lähtiessämme kotia kohti oli maailma taas rutkasti parempi. Reppu tuntui hämmentävän paljon keveämmältä . Miten hyvä on yhdessä kulkea.

Huh sentään. Nyt ihan oikeasti vain menee kylmät väreet kaikesta tänään kokemastani.
Olen saanut jälleen kerran huomata, kuinka ihania ja rakkaita ystäviä olen saanut ympärilleni. Jumala on niin hyvä! Voi että!

"It´s so amazing! Now we can all come join sing together and praise Him!"
Nordic Praise: It´s so amazing.

"Tosi monelle on käynyt niin, että kun relaa, niin sitten tuleekin raskaaksi..."

Kävin työterveyshuollossa tällä viikolla. Torstaina hoitaja olisi passittanut minut kotiin jo saman tien. En suostunut. En todellakaan voisi lähteä. Tulevat työvuorot, sovitut suunnittelutunnit, hurja kiire osastolla ja sitä rataa. En.
"No, tule sitten käymään huomenna uudestaan," hoitaja sanoi.
Olen ollut niin kiukkuinen ja itkuinen. On ollut paha olla. Olen huomannut myös, että olen saanut ihmeellisiä kolotuksiakin. Melkein alkoi jo naurattaa, että tätäkö se jo teettää, kun 30-ikävuoden rajapyykki lähenee. Mutta totta puhuakseni en jaksa. En avaa töihin liittyvää tilannetta tänne sen enempää kuin että on ollut raskasta. Olen saanut hienosti tukea ja tsemppiä, ja olin ajatellutkin jaksavani "vaikka päällä seisten" nämä loput työvuorot ennen ensi viikolla alkavaa lomaa. Mutta sitten tuli päivä, jolloin raja tuli vastaan. Itketti ja kiukutti vain. Enkä edes ole sellainen, että päästäisin suustani inhottavia asioita!
Kävin eilen, perjantaina, uudelleen työterveyshoitajalla, joka melkein heti nakkasi käteeni sairaslomatodistuksen.
"Olen huolissani jaksamisestasi. Ei lomakaan saa mennä siihen, että yrittää toipua uupumuksesta."
Sitten hän vielä tarkisti, että meillähän oli lapsettomuushoidot meneillään.
"Nekin ovat todella rankkoja. Mutta olen vuosien varrella kuullut, että tosi monelle on käynyt niin, että kun relaa, niin sitten tuleekin raskaaksi."
Just. Kiitti.

Mutta nuo asiat eivät oikeastaan ole sen ihmeemmin olleet mielessä lukuunottamatta eilisiä ivf-hoitoja varten käytyjä labroja. "Tuloksissa kestää sitten viikko," minulle kerrottiin. "Ettet ihmettele." No, minähän saan tietää niistä vasta syyskuun infokäynnillä, joten sama tuo.
Ehkä asioita on myös tietoisesti pyrkinyt pitämään pois mielessä, tai ainakin asennoitumaan siihen, että onni ei ainakaan lapsen lailla potkaise. Että elämä jatkuu kahdestaankin, ja hyvänä se jatkuukin. Pakko.

Toisaalta ehkä tuo töihin liittyvä väsymys ja tiiviit työpäivät ovat auttaneet siinä, ettei aikaa ole jäänyt liiaksi jännittämään ja miettimään ensi viikon lähtöä. Sen verran kyllä ehdin jo alkaa huolehtimaan, että jos nappaankin töistä jonkun taudin! Se olisi ihan hirveää! Jo matkalla olo itsessään, mutta siinä tapauksessa en todellakaan voisi mennä tapaamaan perhettä tai ainakaan syöpäsairasta äitiä.
Mutta sovitaan, että taudit pysyvät nyt loitolla.

Ystäväni lähettämä matkan toivotus -kortti.

Vähn liian paljon asioita tähän pieneen päähän

Ahdistaa ja uuvuttaa. Mietin eilen, kun itkusta ei välillä tuntunut tulevan loppua, että mitä ihmettä oikein teen. Tai en sentään ihan valtoimenaan ja jatkuvasti itkenyt, mutta tuntui, että kyyneleet pyrkivät silmiin tämän tästä, ilman sen kummempaa syytä.

Nyt tuntuu, että käsillä on niin paljon henkisesti käsiteltäviä asioita, että olen alkanut epäilemään omaa jaksamistani. Edellä kirjoitettu lause kuulostaa ja varmasti onkin aika väkinäinen lause, mutta niin on helpompi kirjoittaa kuin lause "en varmaan jaksa tätä kaikkea".

Sisu, ärsyyntyminen omasta itsestä, pelko epäonnistumisesta, "liian helpolla pääsemisestä" ja muut ihastuttavat ajatukset ja syytökset estävät sanomasta suoraan, kuinka uuvuttaa.

Kamelinselän katkaisi eilen tieto, että tänäinen työpäivä olisi ollut taas sarjassamme "Elämäni heittopussina osa 674". Kun olin jo koko viikon harrastanut sitä. Tuntui, että pää oli jo nyt niin kuormittunut monesta asiasta, että tuossa tuli raja vastaan. Tiedän, että olisin pärjännyt. Tiedän, että kaikki olisi mennyt hyvin. Mutta tiedän myös, että olisin ollut aika kuollut päivän jälkeen.

Mitä tähän voi suomalainen "työ miehen tiellä pitää"- ja "ei se leipä tekemättä tule" -mentaliteetti tähän tuumata? Ja kun samaan soppaan heitetään pari kiloa auttamisenhalua sekä tietoa siitä, että tekijöitä ei ole jonoksi asti, niin siitähän vasta keitos saadaan aikaan. Ja kyllähän nyt vain pitäisi pärjätä. Jätetään se uni vähemmälle, eihän se vie kuin aikaa, eikö?

Olen tottunut ajattelemaan, että en ole vielä käynyt läpi varsinaisesti mitään lapsettomuushoitojen tuskaa ja uupumusta. Vaikka aikaa on kulunut lapsettomuusdiagnoosista jo reilu 4 vuotta. Ja että meille on kokeiltu jo tabletteja. Ja kolme ovulaation induktiota. Kaikki muu aikahan on ollut vaan odottelua. 

Ei meillä ole ollut keskenmenoja, ei koeputkihedelmöityksiä, ei dramaattisia onnistumisia tai epäonnistumisia.

Ei. Me olemme vain odotelleet, ja siinä sivussa olen pistellyt itseeni lääkkeitä, ottanut hiukan pulttia joistakin asioista ja käynyt polilla. 

Ja me odotellaan edelleen. Sain puhelun eilen polilta, ja selvisi, että lähete ivf-hoitoihin on nyt tehty. Eli TÄSTÄ puolen vuoden päästä seuraaviin kuukautisiin voidaan ajatella ensimmäistä ivf-hoitoa. Odotellaan siis vielä pidempään, kuin luulimme.

Olemme menossa viikonloppuna sukuloimaan mieheni sisarusten luo. On se mukavaa, mutta huomaan lievää ahdistusta. Mitä nuo lapset ovat minulle? En ole heidän tätinsä, en mitään. Yhdelle sentään kummitäti. Nyt en ole edes sairaanhoitaja, jonka roolin taakse voisin piiloutua, suojautua omilta tunteiltani.

Myös odotettu matkani lähestyy kovaa kyytiä. Eilen countdown oli kolme viikkoa. Olen saanut viikon sisään kuulla erilaisia juttuja perheen menneistä vuosista ja tapahtumista. Olen ollut todella järkyttynyt joistakin asioista, ja niissä on ollut käsittelemistä. Lisäksi sain eilisaamuna vielä pommin perheen äidiltä: hän on juuri saanut rintasyöpädiagnoosin. Hoidot ajoittuvat juuri vierailuni ajalle. 

Käsittämätöntä! Kuinka yhteen perheeseen voi ahtaa niin paljon surua, murhetta ja sairautta?!

Pohdimme perheen äidin kanssa sitäkin, että oli varmasti tarkoitus, että tulen käymään nyt. Niin. Olin kyllä kokenut vahvasti, että nyt on aika. Nyt tai ei koskaan. Mutta enpä ollut yhtään miettinyt pienessä mielessäni, että se voisi olla viimeinen tilaisuuteni.

Moni asia on nyt auki. Pidin tänään huilipäivän, sillä voimat tuntuvat olevan nyt vähissä. Varasin työterveyshoitajalle aikaa, jotta saisi vähän selkeyttä jatkoihin.

Eihän se syöpädiagnoosia poista, ei anna meille lasta, ei lyhennä odotusaikaa, ei peruuta Lontoon terrori-iskua, ei hidasta ilmastonmuutosta, ei paranna osteoporoosia, ei käytännössä tee mitään konkreettista, mutta kokeillaan. Jospa joku solmu aukeaisi.

Koukussa

Tuntuu, että melkoisia mullistuksia on tullut käytyä viime aikoina läpi. On ollut niin hyviä aaltoja kuin "huonoja". Haluan kuitenkin uskoa, että myös nuo "huonot" johtavat johonkin hyvään.

Olen ollut melkoisen väsynyt. Huomaan, että olen täyttänyt elämäni vähän liian monella jutulla. Osa suoraan sanottuna myös sen vuoksi, ettei tarvitsisi pysähtyä miettimään lapsettomuuta. Suurin osa niistä on ihan täyttä iloa ja onnea, ihania asioita. Mutta eräänlainen hulina on kieltämättä jatkunut jo melko pitkään, eikä ilo kaikista ihanista asioista välttämättä ole enää niin suurta. Osakin on vain "ihan kivoja". Alan väsyä. Olen onnistunut sitouttamaan itseäni moneen juttuun mukaan, mikä on ollut lähinnä omasta aloitteestani kiinni, ja nyt käyn läpi seurauksia. Kiltin tytön luonteisesti haluaisin olla kaikessa tunnollinen ja tehdä hyvin ja loppuun asti. (Ja silloin (siis yleensä), kun se ei onnistu, niin poden tunnontuskia tai huonommuutta) Olen joutunut viime päivinä käsittelemään sellaisia tunteita ja ajatuksia, että jos vain lähtisin osasta jutuista. Ajatus on tuntunut inhottavalta. En haluaisi olla epäluotettava ja petturi. En haluaisi vain räpeltää vähän jossain ja liueta sitten paikalle jättäen jäljelle jääville ison sotkun. Haluan pystyä onnistumaan ja auttamaan.

Mutta jos vaakakupissa painaa oma rakas mieheni sekä koti- ja luontoasiat, niin kumman oikein valitsen? Sen, jossa osallistun ja itseni väsyttäen yritän olla hyödyksi saamatta itse varsinaisesti mitään vai sen, jossa voin rauhoittua, nauttia, levätä ja antaa aikaa kaikkein tärkeimmälle?
Näin aseteltuna kysymys on aivan hullunkurinen. Silti olen joutunut käymään asiaa perinpohjin läpi. Miten voin lähteä, lopettaa? Petänkö muut? Poltanko siltoja takanani? Voinko enää ikinä mennä näiden ihmisten luo?

Metsäretkellä <3

Vastauksen olen tiennyt jo alusta lähtien. Tiedän, mitä pitää tehdä. Silti olen kaivannut rohkaisua. Olen onneksi saanut jutella ystävilleni, jotka ovat ihanasti kannustaneet ja rohkaisseet kuuntelemaan omaa sydäntään. Heille iso kiitos. 💓

Kummallisesti tuollaisten asioiden käsitteleminen ja oman väsymyksen myöntäminen on väsyttänyt entisestään. Silloin onkin ollut ihanaa, kun yövuoroa edeltävä päivä mahdollisti rennosti ottamisen. Elän tällä hetkellä suuressa inspiraation aallossa. Olen saanut kokea jälleen sitä samaa suurta inspiraatiota, joka vie mennessään niin, että ajankulu unohtuu täysin. Käsitöiden tekemisen ilo on palannut. Joskus nuorena saatoin koko päivän suunnitella koulussa kaavoja tai ideoita jollekin, ja päästyäni kotiin ryhdyin kiireen vilkkaa hommiin pakertaen sen parissa yömyöhälle. Mitä luomisen iloa! En sano olleeni mikään huippu, mutta tuosta ilosta mielelläni kerron. Ja nyt, oltuani muutaman kerran mukanani nuorten naisten kässäilloissa olen saanut kokea jälleen tuota samaa iloa ja intoa, jota joskus aiemmin koin. Sitten se iski oikein kunnolla! Työn takana olikin päättää, mihin työhön ryhtyä, mutta lopulta sain haalittua sekä ohjeen että kauniita lankoja.

Tiisaina, ennen yövuoroon menoa, päätin mennä aamulla "hetkeksi" omaan kuplaani. Luin tärkeintä kirjaa Raamattua saaden sieltä oikein puhuttelevia paikkoja ja rohkaisevia jakeita. Taustalla soi ylistysmusiikki pianolla soitettuna. Ja niin aloitin silmukoiden luomisen. Mielenrauhaa parhaimmillaan.
("Hetkeksi" tarkoittikin tässä kohtaa sitä, että 14:30 oli jo pakko riistää puikot käsistäni, sillä oli aika mennä lenkille ja muutenkin jaloittelemaan.)

No, tällä hetkellä odotan siis tapaavani erään henkilön, jolle voin kertoa ajatuksistani ja väsymyksestäni. Olen myös purkanut kirjoneuletyöni nyt kahdesti, sillä olen tullut huomanneet noin 15 cm alempana olevan virheen. Okei, ekalla kerralla napakka käsialani olikin liian tiukkaa. Olen ajatellut, että jos haluan tehdä kirjoneulesukat, niin minähän teen ne kunnolla ja samalla opettelen.
Mummo oli kuulemma samanlainen. Jos oli tullut tehtyä virhe, uusiksi vaan. Hyvä me, minä ja mummo!💓

Ai niin! Elämässä on ja pitääkin olla väriä! Vanhat taulut on taas ripustettu keittiöön, ja on taas ihanaa, kun valkoinen saa väistyä. Juuri niin, kuin se on minulla ennenkin ollut. Elämässä pitää olla väriä!💓 T. Nimensä Sateenkaareksi vaihtaneensa 5-vuotiaana ilmoittanut

Sivuvaikutukset puskevat päälle

Tämä olikin juuri sitä, jota en kaivannut, enkä edes muistanut sen olevan näin jäätävää.
Väsymys. Kuinka raskasta voi olla, että kesken miehen kanssa keskustelun, työpäivän jälkeen, sohvalla pötkötellen, nukahdan, vaikka kello on vasta klo 18! Tai sitten tänään, ollessani eräässä pienryhmässä havahduin kesken keskustelun etten muista puoliakaan, mistä on ollut puhe. Puhumattakaan loppurukouksesta, jossa siinäkin meinasin vain nukahtaa (ja kyse ei todellakaan ollut unettavasta aiheesta, vaan päinvastoin ;) ).

Puuskahdinkin itsekseni, että hyvin menee, vasta toinen päivä seitsemän päivän työputkesta, ja minä voisin nukahtaa seisaallani. Muistin kyllä väsymyksen, mutta en todellakaan, että se oli näin järkyttävää. Onneksi kyseessä ei olekaan kuin viikko pelkkiä työpäiviä ja menoja...

No mutta. Tänään sitten kilahdin. Ja tämä oli sen laatuinen, että missään ei ollut mitään järkeä, eikä oikeastaan mieltäkään. Itse asiassa lopulta kävi myös niin, ettei sitä edes oltu huomattu. Mutta minulle se oli kilahdus, ja se tuntui pahalta. Teki mieli vain itkeä, jättää hoitotyön yhteenvedot ja uuden potilaan kirjaukset kirjaamatta. Teki mieli paiskoa puhelimen luurit pitkin poikin ja rynnätä pois paikalta. En tietenkään voinut tehdä mitään niistä. Luurin taisin tosin tiputtaa pöydälle, senkin vahingossa. Mutta muuten jäin kiltisti tekemään työni loppuun.

Oli pakko pyytää anteeksi tilanteessa olleilta työkavereilta.
"Miten niin kilahdit? En mä ainakaan huomannut!", sanottiin. Mutta kyllä minä kilahdin. En ainakaan suhtautunut kovin järkevästi vastauksiin, joita olin kysynyt. Parille heistä kerroin tilannepäivitystä; he tiesivät tilanteestamme. Inhotti toisaalta kertoa, koska en haluaisi vedota hormoneihin tai pitää kuohahduksiani niiden vuoksi hyväksyttävinä. "Ei se mitään. Mä niin ymmärrän", toinen heistä sanoi myötätuntoisesti. (Hänellä on kaksoset IVF-hoitojen tuloksena.) "Rankkaa."

Menopurin pistelyä ei ole kestänyt edes viikkoa, ja reagoin jo nyt noin vahvasti. Vähän hirvittää, mitä tässä on vielä edessä...

Onneksi on haaveita, joihin voi välillä uppoutua. Ja se muu ihana elämä.

Ja sokerina pohjalla aivan järkyttävä himo saada Runebergin torttuja!! Niiden kuvia täynnä oleva netti ei oikein helpota asiaa. Kävin kanttiinissa kuikuilemassa niitä, mutta en ostanut. Tavallaan olen edelleen "valikoivalla herkuttomuudella". Tämä tarkoittaa siis, että toisinaan otan herkkua, siis erityistilanteissa. Työpäivää en laskenut sellaiseksi kilahtamisesta huolimatta. Mut huh huh, kun tekisi mieli! En ole myöskään ostanut tai leiponut niitä, koska en ole ehtinyt tehdä kumpaakaan. Perjantaina tekemiäni marenkikuppikakkuja oli vielä jääkaapissa, joten tuntui hassulta tehdä heti toisia. Ehkä Runebergin torttuja on vielä tulevinakin päivinä tarjolla tai sitten vain leivon niitä.
Laitetaanpas nyt "erilaisina nuorina" kuvaa jostain ihan muusta leivonnaisesta kuin päivän nimikkotortusta. Jospa se helpottaisi... :D

Tadaa!

Irrottelua

Tämän kierron piikittelyt ovat menneet sitten keväistä keveämmin. Hoksasin jossain vaiheessa, että lääke ei tunnu niin kurjalta, kun sen tuikkasee nopeasti. Tai oikeastaan se oli mieheni, joka harjoitteli minulla lääkehoidon näyttöjä varten.
Pientä päänvaivaa on tullut pistosten ajoittamisesta, sillä olen yrittänyt hilata niitä puoli tuntia kerrallaan iltaa kohti. Näin ollen olen kuljetellut lääkeampullia ja ruiskuja mukanani myös töissä. Mutta hyvin on sujunut. Jonkinlaista rutiinia olen ollut jo huomaavinani. :)
Ultrareissuja on mahtunut kaksi. Ensin tsekattiin, että lääke toimii, ja sovittiin, että tuli mitä tuli, niin 75 IU:lla jatketaan. Ultrakäynnit ovat ajoittuneet aina työpäivien keskelle, ja totta kai myös kiireisten sellaisten, joten - onni tai epäonni - en ole ehtinyt noita käyntejä kovin paljoa stressaamaan. Ennemmin on ollut tunne odotustilassa jo 45 minuuttia odotellessani, että jos ei kohta pääse, niin minä painun takaisin töihin.

Toinen jännä seikka on sitten työvaatteissa odottelu. Eräänäkin päivänä odotustilassa oli myös pyörätuolissa istuva kärsivän näköinen mummo ja tämän kaksi keski-ikäistä tytärtä. Sellainen valittaminen, marmattaminen, kärsimätön popina oli käydä jo työstä! Samalla toinen heistä loi minuun jatkuvasti merkitseviä katseita, ikään kuin olisi minun vikani, ettei heidän äitinsä ole vieläkään päässyt ajalleen - siitä huolimatta, että he tulivat paikalle 20 minuuttia etuajassa... No, ei tainnut tämä hoitsu olla nyt hyvä, ja huomenna näppis-palstalla taas kohistaan epäkohteliaasta hoitohenkilökunnasta.

Edellisin ultrakäynti oli kp 17, ja tuolloin lääkäri oli yhtä myhäilyä. "Tuosta tehdään teille lapsi!", hän totesi hymyssä suin. Vasemmassa munasarjassa oli 14mm:n suuruinen pyöreä rakkula, josta nyt sitten povataan meille jälkipolvea. Sain ohjeistuksen pistää irrotuspiikin (Pregnyl) torstaina, siis eilen, ja aloittaa ensi viikosta myös Lugesteronit. Niin, ja kaikkein tärkein: järkätä yhteistä aikaa miehen kanssa joka toinen päivä. ;)

Ja olihan se yhtä riemua! Ihan kuin olisin jo saanut vahvistuksen raskaudesta! Olo oli kevyt kuin höyhenellä, aurinko paistoi ja trallallaa. Eilen pistin Pregnyl-piikin, ja nyt sitten odotellaan.

Sitä on jotenkin kuvitellut, että tämä toinen Menopur-kierto olisi ollut jotenkin helpompi. Tavallaan kyllä, sillä asia on jo tuttu, ja nyt pääsee taas tekemään jotain raskautumisen eteen. Mutta voi sitä väsymystä! Minua on vaivannut aivan mahdoton väsymys, jota ei todellakaan helpota pitkät työpäivät ja huonosti nukkuminen. Aivan harmittaa, että sen kerran, kun meillä on yhteisiä vapaita, niin minä olen vain väsynyt. Epäilen tuon johtuvan Menopurista. Olen myös muutamana päivänä potenut melko etovaa oloa. Voisin jopa väittää tuota raskauspahoinvoinniksi, ellen tietäisi, että se vauvaksi aiottu köllöttelee vielä munasarjassa tiukasti kiinni. Ja se, mitä tapahtui eilen töissä, johtunee myös Menopurista. Olo oli aamulla merkillisen väsynyt, ja jo ajatus kävelylenkistä uuvutti. Pahoinvointi tuli ja sitten meni. Sain töissä raportin, ja nousin hetken päästä ylös lähteäkseni vaihtamaan infuusioruiskua potilaalle. Yhtäkkiä silmissä vain pimeni.

Hetki kesti vain sekunnin, kaksi, mutta lysähdin lattialle istualleen. Työkaverini toi minulle tuolia, vettä, mittasi verenpaineen, katsottiin myös verensokeri. Kaikki ok, mutta olo oli huimaava. Huilin hetken aikaa nojatuolissa, siirryin sitten imetyshuoneen sängylle pötköttelemään. Jonkin ajan päästä apulaisosastonhoitaja tuli luokseni ja totesi, että voisi olla nyt parempi vain lähteä kotiin. Hän kirjaimellisesti heitti minut, sillä asumme samalla suunnalla. Aoh oli kovasti sitä mieltä, että olen tehnyt liikaa töitä, ja nyt kroppa vain päätti ilmoittaa sen. Enpä tiedä, kenties. Mutta enemmän ajattelisin tämän johtuvan lääkkeestä.
Olo jäi illaksi aika hassuksi. Ja kun nälkä tuli, niin olo oli hetkessä huono.
Tällainen tilanne kävi viimeksi keväälläkin, kun olin pistänyt Menopuria suunnilleen näin pitkään.

Tällä hetkellä on aika kiusaantunut olo. Harmittaa tuo eilinen tapahtuma töissä, harmittaa, että olen joutunut "autettavaksi", ja että jouduin siirtämään työni muille (vaikka olin muutenkin ollut "ylimääräinen" miehityksessä). Harmittaa, että olen ollut niin väsynyt ja saamaton. Harmittaa sekin, että käydessäni tänään jumppatunneilla minua joutui ohjaaja ohjaamaan (taas! Ja aina se sama ohjaaja!). Sen jälkeen, kun olin ehtinyt jo hukkaamaan lippuni. Voi että, kuinka kömpelöksi tunnen välillä itseni. Harmittaa sekin, että minulla on sarjalippuja tuonne jumppapaikkaan, ja käyntejä pitäisi tahkoa helmikuun loppuun asti, etteivät ne mene hukkaan. Ja minä kun niin tykkään liikunnasta (ainakin olen aina tykännyt)!

Mutta on minulla myös iloa. Huomenna lähden hyvän ystäväni kanssa Hectorin keikalle! Saa jotain ihan muuta mietittävää. Olemme laittamassa myös asuntoamme myyntiin. Hiphei! Ihana talokin olisi jo kiikarissa, mutta voi olla, että emme saa omaamme ajoissa pois alta. Mutta Meidän Koti odottelee kyllä jossain.

Liikunnan vaikutuksiako?

Eilinen oli henkisesti aika rankka päivä, vaikka eihän tässä ole vielä edes mitään tapahtunut - puoleen eikä toiseen. En ole joutunut vielä kärsimään Letrozol -lääkkeen sivuvaikutuksista, mitä nyt kuukautiskipujen kaltaiset tuntemukset ja ankara väsymys ovat vaivanneet. Lähtiessämme lääkäriltä olimme kumpainenkin melkoisen järkyttyneitä. Vähäsanaisia, puulla päähän lyötyjä, minulla tippa herkästi linssissä. Tuntui omituiselta, että olisimme kyenneet jatkamaan kaupunkipäivää sisustustyynyjä ja muuta kodin tavaroita etsiessä. Painelimme sentään kahville ja tilasimme oikein vohvelit jäätelöllä. Sillä hetkellä päätin lakkauttaa jo kuukauden ylläpitämäni sokerilakkoni. Mitä väliä! Siitä oli ollut minulle vain haittaa.

Olo oli lohduton. Jouduin oikeastaan kohtaamaan ajatuksen, josta olin parin vuoden työllä päässyt eroon. Tämä on minun syytäni. Niinhän se lääkäri tavallaan sanoi, eikö vain? Kertoessaan kohdun limakalvon olevan olemattoman 2mm. Kysyessäni syytä, sanoi, että se on syömishäiriön jälkiä; aivolisäke ei ole tuottanut riittävästi prolaktiinia. Syömishäiriön jälkiä. Siis siitä alkuperäisestä vai vuoden takaisesta uusinnasta?

Saimme vohvelit syötyä, viimeiset palaset kyynelsilmin nieltyä. Haimme maton vaitonaisina pesulasta, palautin aiemmin ostamani peiton myymälään. "Mitäs sitten?", mies kysyi. "Mennäänkö kotiin, ei kai täällä enää mitään tekemistä ole.." Kävimme kuitenkin vielä ajelemassa päämäärätömästi, tutustumassa eri kaupunginosiin. Niihin, joista olimme katselleet omakotitaloa. "Tuossa on neuvola!", tokaisin. Niin, mitäpä me sillä.

Palasimme kotiin. Oli syötävä ruokaa, vaikka ei ollut nälkä. Koirakin oli ollut kiltisti. Mies linnottautui sohvalle pelaamaan, minä maleksin paikasta toiseen. Pianon soitto ei sujunut, sormet eivät osuneet koskettimille. Yritin etsiä netistä tietoa lääkkeestä, kokemuksia muilta. Mutta eniten löysin vain viittauksia rintasyöpään. Laskeskelin mielessäni päiviä ensi viikon ultraääneen. Niin pitkä aika vielä. Onneksi olen pitkän työputken töissä. Selasin hyödyttömiä vauva.fi- ja kaksplus-keskusteluja. Sitten muistin lääkärin mukaan antamat lehtiset.

Toisessa kerrottiin hedelmällisyydestä ja toisessa hedelmöityshoidoista. Jälkimmäisessä kirjoitettiin ovulaation induktiosta eli munarakkulan kypsytyshoidosta ja syistä, jolloin pelkkä tablettihoito ei riitä. Syitä tähän voivat olla vaikea alipainoisuus tai liiallinen liikunta. Ensimmäisestä minulla ei ole huolta, mutta toinen sai pysähtymään. Siis hetkinen? Liiallinen liikunta?! En mielestäni liiku paljon. Ainakaan liikaa. Ehkä liian vähän. Siksi en ole koskaan mitenkään noteerannut tuota liikaliikunnan vaikutuksia sen koommin. Mutta nyt se jotenkin pomppasi lehtisestä esiin saaden minut havahtumaan. Liikunko kuitenkin liian paljon? Olenko ylirasittunut? Huomasin miettiväni joitakin edellisiä viikkoja, jolloin ainoa riemu viikon monissa juoksulenkeissä oli se ajatus, että nyt se on suoritettu. Huomasin miettiväni aikoja, jolloin lenkille oli mentävä, vaikka olo oli kuin rekan alle jäänyt. Päiviä, jolloin kiskoin hiihtoladuilla monta kierrosta (vanhoilla, voiteettomilla suksilla) ennen iltavuoroon menoa. Aikoina, jolloin tupaten täynnä olevilla osastoilla saa liikuntaa ihan vain töissä olemisella. Olenkohan kuitenkin liikkunut liikaa?

Lähdin selvittämään asiaa. Kyllä, itseasiassa aika moni tutkimus kertoi sitä, kuinka liikarasitus heikentää huomattavasti hedelmällisyyttä. Kuinka kuormittava liikunta vaikuttaa kehoon. Kävin välillä (kävely)lenkillä koiran kanssa ja palasin tutkimaan asiaa lisää. Yleensä puhutaan liikunnan hyvistä vaikutuksista, mutta ehkä olenkin kääntänyt sen itseäni vastaan?

Päätin, että yritän vähentää kuormittavaa liikuntaa, siis korkeintaan 2(-3) kertaa viikossa. Lisään yhden vapaapäivän (siis kaksi viikossa), loppupäivinä voin kävellä. Näitä yritän. Eilen olin täynnä tarmoa ja taisteluintoa. Tänään hirvittää, vaikka tiedän tavoitteen. Voisinko yhtäkkiä vähentää liikkumista? Eikö se sitten tee minusta laiskaa ja saamatonta? Ei, vaan toivottavasti äidin.