Haaveiluun havahtumista

Eilen lähti käyntiin toinen kierros Letrozol 2,5mgx2 -kuuri viiden päivän ajan. Jo samana päivänä tulin huomanneeksi, kuinka väsyttävää puuhaa juuri tuon lääkkeen popsiminen olikaan. Iltapäivästä olin jo aika väsynyt, ja sain vain iloita työnkuvani - varahenkilö (hmph. Nimi on kyllä niin kurja, vaikka ihan oikea ja pätevä sairaanhoitaja olenkin) - mahdollisuudet. Koska minulla ei ollut varauksia iltavuorolle, ja minulta oli vielä saamatta yksi vapaa tekemästäni tuplavuoroista ehdotin ylityötuntien ottamista osaston tilanteen niin salliessa. Ja niin oli tuplavuoro lyhentynyt aamuvuoroon! Eipä tuollaista ole rivihoitajana pystynyt tekemään.
No, pääasiassa tuli vain loikoiltua ja torkuttua sohvalla, ja illan elokuvaa katsellessamme jopa nukahdin kesken kaiken. Onneksi leffa oli jo nähty aiemmin...

Ihanaa, kun kerrankin saan viettää koko pääsiäisen vapaalla! Eilen olin jopa lomatunnelmissa; neljä vapaata! Ja vielä tällaisena juhla-aikana! Lueskelin aamukahvin äärellä huolellisesti sanomalehteä - ah, mitä luksusta. Tutkailin samalla viikonlopun tapahtumia, ja laitoin joitakin ylös ehdotukseksi. Aika kivaa, kun voi oikeastaan valita, mihin menee, vai meneekö kaikkialle (tosin pääsiäisyön messuun klo 23 en varmaan mene; tuskin pysyn tällä lääkityksellä edes hereillä)! Tällaisista asioista osaa nauttia, kun niin usein vuorotyö sanelee omat menot (ellei ole etukäteen tehnyt toiveita tai saa vaihdettua vuoroja).

Olemme haaveilleet.
Lähinnä ensi kesästä, elokuussa olevastani kesälomasta.
Olemme myös havahtuneet siihen, että haaveita on yllättävän vaikea ollut keksiä. Mihin ne ovat oikein jääneet? Miksi niitä on niin vaikea miettiä tai lähteä toteuttamaan? Muistan, kuinka lapsena ja nuorena minulla oli kaikenlaisia haaveita, enkä epäröinyt pyrkiä niitä kohti. Välillä oikein ihmetyttää; olenko se todella ollut minä? Minua ei ole estänyt ujous, epävarmuus itsestäni tai se, etten tiedä, mitä "joudun" reissussa syömään tai pääsenkö lenkille. Olen pyrkinyt eteenpäin, lähtenyt kokeilemaan, innostunut, elänyt "kaikki on mahdollista" -ajatuksella. Joihinkin olen vain ajautunut, mutta en ole kieltäytynyt. Jos jokin on minua kiinnostanut olen ottanut asiasta selvää. Jos on ollut pieninkin mahdollisuus, että voisin toteuttaa sen, olen tehnyt niin.

Olen julkaissut omaa lehteä. Olen kutonut mattoja. Olen kokeillut erilaisia tanssitunteja. Olen lähtenyt Tanskaan leirikouluun majoittuen tanskalaisnuoren kotona. Olen lähtenyt vaihto-oppilaaksi lukioikäisenä. Olen muuttanut opiskelemaan minulle entuudestaan vieraaseen kaupunkiin, 600km kotoa. Olen viettänyt elämästäni monen monta viikkoa leireillen, nauttien ihmisten seurasta olemisesta. Olen keksinyt lähteä pyöräilemään toiselle puolelle kuntaa käydäkseni vain moikkaamassa kaveria. Olen maalannut vesiväreillä ja harjoitellut pastellivärien käyttöä, vaikka en pidä itseäni kuvataiteellisesti lahjakkaana. Olen hionut ja petsannut vanhan kirjoituspöydän käyttöön. Olen opetellut itsekseni soittamaan kitaraa. Olen ollut mukana Adiemus-kuorossa. Olen ollut esiintymässä soittaen ja laulaen. Olen lähtenyt tapaamaan ventovierasta miestä uuteen kaupunkiin pelkkien sähköpostien perusteella (ja tänä päivänä olemme onnellisesti naimissa). Olen osallistunut eräänlaisiin maakunnan neito-kisoihin. Olen lähtenyt mieheni kanssa inspiraatioreissulle Itä-Suomeen. Katsoimme kartasta paikat, varasimme majoitusta, ja lähdimme. Olemme hankkineet koiran puolen viikon vakavammalla puheella (erikoinen ilmaus, mutta koira oli toki tulossa jo monta vuotta). Olen syönyt jäätelöä puolen litran purkista niin paljon kuin on tehnyt mieli. Olen ommellut joitakin vaatteita. Olen katsonut 8 jaksoa suosikkisarjani osaa DVD:ltä päivän aikana (minulle paljon!). Olen juossut meiltä vanhemmilleni, 16kilometriä. Olen viettänyt kokonaisia päiviä soittaen pianoa. Olen koonnut yksin vaatekaapin. Olen naulannut taululle paikan seinään. Olen vaihtanut auton renkaita. Olen tehnyt karjalanpiirakoita. Olen istuttanut ja hoitanut kasvimaata. Olen keskustellut ruotsiksi keskosen hoitamisesta.
Osa haaveita, osa tilanteiden mukaan menemistä. Elämään solahtamista.

Mutta olen myös rajoittanut itseäni niin kamalan paljon. Liian pitkään esteeksi on muodostunut jo pelkästään haaveilun eteen kysymykset: mitä joudun syömään? Pääsenkö lenkille?
Ja näin ollen varmaan puolet edellä luetelluista tajunnanvirrasta kirjoitetusta karsiintuisi pois.
Olen huomannut, että esteiden vuoksi pelkästään haaveilu on aika lailla torpattu. Se on jotain kaukaista, utuista, etäistä. Tyyliin: lapsi, lapsi, lapsi, onnellinen elämä, onnellinen avioliitto, seurakuntayhteys, omakotitalo maalla, ystäviä täältä päin, kivoja asioita, inspiraatiota, vapaus, luonnossa oleminen... Ja niin arki vain jatkaa rullaamistaan. Uusia asioita ei tule edes miettineeksi, ei tule otettua selvää, ei ehdotettua, ei mietittyä.
Ja sitten havahtuu siihen, että elämä pyörii vain työn, kodin ja lapsettomuuden ympärillä.
Ou jee.

Maanantainen ulkoilu hankikannolla sai aikaan suurta. Tällaistakin voi tehdä! Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka kauan olimme liikkumassa tai miten pitkän lenkin kuljimme. Sillä ei ole mitään väliä. Hanki jalkojemme alla, huikaiseva auringonpaiste, luonnon läheisyys, yhdessä oleminen... Niillä oli väliä. Ja ne avasivat jotain. Miksi emme tee tätä useammin? Miksi emme toteuta impulsseja, inspiraatioita, spontaaneja ajatuksia enemmän?

Jotain nytkähti liikkeelle. Ja hyvä niin.
Letrozol-väsymys saa pysyä taka-alalla. Minä haluan elää, haaveilla ja toteuttaa haaveitani.