Viimeinen työvuoro käsillä

Minun olisi tarkoitus tehdä kauppalista, valmistaa fudge, porkkala sekä seitan. Vielä, kun Hulda nukkuu. Mutta ei - minä jäin pohtimaan tulevaa viimeistä työvuoroa ja alkavaa lomaa ja äitiyslomaa. 

Mennyt neliviikkoinen on ollut aikamoinen. En olisi voinut uskoa, että saisin olla vielä siellä, missä toivoisin. Olin ajatellut selvittää tämän ajan sisulla, vaikka samaan aikaan ahdisti jonkin verran olla "virallisella osastollani". Ja tiedoksi - olen näitä asioita pohtinut jo monta vuotta, päätökseni jatkoista tehnyt; en siis aio kituutella lopun ikääni jossain, joka ei ole juuri minun paikkani.😊 

Tänään on vielä iltavuoro, ja sitten se olisi siinä taas vähäksi aikaa! Avainten, kulkulätkän ja henkilökortin palautus vartijalle (turvallisuusyksikköön) ja sitten kohti joulua. Onhan tätä jo odotettu, mutta voi että on kyllä monenlaiset olot. Helpottuneet, haikeat, mietteliäät, jännittyneet, innostuneet, yksinäisetkin. On ollut ihana tehdä töitä, saada työskennellä aikuisten kanssa, vaihtaa kuulumisia ja käyttää aivoja töissä. Ehdin olla enemmäm tai vähemmän töissä aika lailla vuoden, ja tämä on tehnyt kyllä hyvää. Toisaalta tuntuu oudolta jäädä taas pois, mutta ehtiihän noita töitä tekemään  Samalla on tehnyt hyvää saada itsellekin enemmän havaintoa siitä, että raskaus on jo aika pitkällä. Ei sitä oikein kotona tule huomattua, kuin että mies on jo monta viikkoa ottanut imuroinnin huolehtiakseen ja että sukkia pukiessani on minun ähellettävä koivet yksitellen sängyn laidalle. Kieltämättä töissä ja kotonakin puuhaillessa väsyy nyt nopeammin, vaikka olo onkin ollut paljon parempi. Kääntöpuolena on se, että olen sitten ahnehtinut oikein urakalla kaikenlaista tekemistä, mutta on se myös tuntunut. Sikäli siis helpottavaakin, kun työt loppuvat. Kotiin jääminen jännittää. Mitäs nyt pitäisi tehdä? Kukas minä nyt olen? Miten arki kotiäitinä taas rullaa? Miten synnytys tulee menemään? Entä arki kahden pienen lapsen kanssa? Ja iso pohdinta on myös ollut yksinäisyyden teema. Tuleeko (ja saako edes tänä päivänä?) lasten kanssa lähdettyä mihinkään, onko minulla ystäviä ja yhteyttä? Tilanne tuntuu nyt kovin erilaiselta Huldan vauvavuoteen nähden, mutta elämäntilanteet joka suunnalla muuttuvat.

Eiköhän ne asiat jotenkin taas ratkea ja pian olen taas ihan suuna päänä hoitamassa kaikenlaisia kotihommia ja kiireinen jo niistä. Tuskin ehtisin töissä käymäänkään.😅 Ehkä se onkin muutos, joka tässä eniten jännittää.

Todellisemmalta tuntuva raskaus

Onpa ollut ihanaa saada puuhata ja touhuta sekä töissä että vihdoin kotona nyt vapaalla. Töissä käyminen on kieltämättä tehnyt todella hyvää, etenkin, kun olen saanut olla minulle omemmalla osaatolla "naapuriapuna". Siitäkin huolimatta, että kiire on ihan hurjaa, eikä kovin moni ole päässyt syömään edes aamupalaa klo 14 mennessä. Ylityöt ovat paukkuneet ja olen tehnyt pitkiä työvuoroja. Talven infektiot näkyvät todella raskaasti osaston arjessa. Mieli on niin hyvä, että vielä tässä vaiheessa sain mahdollisuuden olla tuolla. Kyllähän meno välillä nipistelee ja kiristää, mutta ei todellakaan siinä määrin kuin jokunen viikko sitten jopa levossa. 

Työt kaikesta ihanuudesta huolimatta ovat myös raskaita ja jäävät mieleen pyörimään. Joissain kierroksissa melkein tarjouduin töihin myös näillä vapaillani, kunnes tulin järkiini - myös minä tarvitsen lepoa! Ja kyllähän se hyvältä tuntui jäädä parin päivän vapaille. Tänä aamuna olo oli kyllä sen mukainen, että ei olisi ollut hyvä paahtaa.

Jaa mutta olenko malttanut levätä? No, nyt, kellon ollessa 21, oli jo heitettävä pitkäkseen ja nostettava jalat tyynypinon päälle. Olen vain niin nauttinut ihan vain arjen puuhista! Olen pyykännyt, siivonnut, tehnyt ruokaa ja leiponut joulua varten. Kävimme nykyisin aika harvinaisella vaunulenkillä yhdistäen siihen kauppareissun ja isomman leikkipuiston käynnin. Ja nyt illalla olen touhunnut joululahjaherkkujen parissa - siis niiden, joita minun oli ollut tarkoitus viedä tytön kanssa ystäville tänään. Eipä ole hirveästi ollut aikaa tehsä niitä aiemmin. Puuhani loppuivat väkisin, kun sokeri loppui. Siis ihan liian aikaisin. Jonkun lisähomman keksin vielä, mutta sitten oli jo annettava periksi: ei tarvitse enää. Jalkojakin pakotti jo aika kovasti.

On siis ollut ilo saada tehdä niin monia asioita. Koko joulukuu on oikeastaan ollut kovin ohjelmoitua ihanilla suunnitelmilla, tapaamisilla ja menoilla, mutta aloin kuulostelemaan jo viikolla omaa oloani (ja joululahjasaldoani). Ei olisi järkeä urakoida kaikkea yömyöhään aiemmin viikolla. Nyt olisi paikallaan viettää kotipäivä. Ja lopulta karsiutuivat myös huomisen menot. Olo on hämmentävän helpottunut ja onnellinen.

Huomenna on rv 32+0. Olen alkanut saamaan enenevässä määrin myös tuntemattomilta (lähinnä potilaiden omaisilta) kommentteja sekä tutuilta ja työkavereilta kyselyitä, kuinka olemme Tähti-vauvan kanssa jaksaneet kaiken menon keskellä. 

Jostain syystä olen, kuten ensimmäisessäkin raskaudessa, alkanut huomaamaan ripauksen haikeutta. Nyt alan olla jotenkin enemmän raskaana, ja pianhan se sitten onkin ohi! On tämä minusta jo aika ihanaa, ehkä alan vihdoin uskomaan tätä todeksi.

Toisaalta olen huomannut myös suurta muutosta omissa tunteissani. Vauvan sukupuoli on jostain syystä vaatinut sopeutumista. (Enkä edes haluaisi suosia kumpaakaan sukupuolta, vaan ottaa vastaan se, mitä annetaan. Koko aihe aiheuttaa vain häpeää, että edes ajattelen tai tunnen, mitä olen tuntenut.) Nyt kuitenkin asiaan on alkanut tulla muutosta, myös tunnetasolla. Toki olen vilpittömästi ihastellut söpöjä vaatteita, joita olen löytänyt tai saanut, ja vihdoin nimijumppakin alkaa olla jo helpompaa. Mutta se syvin tunne... Ystäväni sanoitti alkuviikosta niin osuvasti sen, mitä olin huomaamattani pyöritellyt mielessäni koko raskauden ajan. Hän sanoi, että on varmasti tarkoitettu, että juuri me saamme tämän lapsen, jotta maailmaan tulisi lisää herkkyyyttä. Olen nimittäin miettinyt paljon sitä, millaisia odotuksia lapsi tulee kohtaamaan pelkästään oman sukupuolensa perusteella. Millaiseen muottiin häntä yritetään tunkea? Minulle lempeä kasvatus ja herkkyys, jota ihan varmasti löytyy kaikista meistä,  ovat niin tärkeitä. Haluaisin olla tukemassa lastani olemaan juuri sellainen persoona, kuin hän on. 

---

Joulu tulee meille tänä vuonna hiukan siinä sivussa. Tuntuu, että olen ihan kaikesta vähän myöhässä. Mutta jaa, tuntuu myös siltä, että nyt on hyvä näin. En jaksa liikoja stressata. Ehtii sitä niin paljon muutenkin, joten tehdään asioita omalla painolla. Kyllä ne joulukortitkin päätyvät postiin vaikka viimeistään loppiaisena ja ruoat valmistua ajallaan - siis ne, joita on nyt tarve tehdä. Ihana olisi kokeilla ja etsiä erilaisia juttuja, mutta luultavasti menen sillä erilaisella joulumenulla, johon olen jo parin vuoden ajan ihastunut. Nyt tuntuu hyvältä näin. 

Ihanaa ja siunattua joulun aikaa!

Haaveiden pohdintaa

Kiitos rakkaan mieheni, pääsin tänään käymään iltalenkillä talvisessa metsässä. Kuuntelin Aamukahvilla -podcast- jaksoa, jossa keskusteltiin haaveista ja haaveilemisesta. Ensin ajattelin, että joojoo, mutta kuunnellaan nyt kuitenkin. Mutta sitten huomasin pientä kutinaa mielessäni. Miten samaistuttavaa oli Henriikan kertoma, että elämäntilanne saattaa kuormittavuudessaan vaikuttaa siihen, että isompia haaveita ei edes jaksa miettiä. Keskustelun myötä niitä kuitenkin ilmaantui, ja samaa huomasin myös itsessäni. Tavallaan en ole jaksanut miettiä sen suurempia haaveita ajatellen, että nyt haaveilen vain joistain ihan pikkuisista jutuista, kuten vegaanisista kokkailuista ja leipomisista, sillä suurempaan ei ole mahdollista. Mutta sitten ajatuksenidut pääsevät valloilleen ja pian olenkin jo mieli kuplien suorastaan haaveilemassa vaikka mistä. Lenkkiä edeltänyt ahdistus ja harmimieli alkoivat olla onneksi tipotiessään astellessani niin kauniissa satumetsässä pakkasen nipistellessä kivasti poskia ja nenänpäätä. Hengitys huurusi. Ja vauva liikkui vinhasti. Sitten taas pysähdyttiin ihastelemaan lumesta kimaltelevia männyn- ja kuusen oksia, kuvaamaan pienimpiä yksityiskohtia.
Ja minä haaveilin.

Haaveilin kirjoittamisesta, soittamisessa ja retkeilyssä kehittymisestä, työkuvioista, ystävistä, treffeistä mieheni kanssa, lapsista, vegaanisista kokkailuista ja leipomisista ja hyvistä yöunista. Haaveilin siitä, että puheemme Lapissa reissaamisesta todella toteutuisi. Haaveilin, että jonain päivänä saisin mahdollisuuden paistaa lettuja trangiallani ja keittää kahvit päälle. Että voisin pystyttää teltan ihanaan paikkaan ja yöpyä siellä lasten tai vaikka koko perheen kanssa.

Haaveilin siitä, kuinka toivoisin ystäviä elämääni. Haaveilin seurakuntayhteyden palautumisesta. Haaveilin niistä asioista, joita olen saanut elää, mutta jotka ovat jotenkin etääntyneet ajan kuluessa. Ehkä osittain "kiitos" koronan. Haaveilin työjutuista, niistä, joissa tänäänkin sain viuhtoa menemään. Toki olisi mukava ehtiä syömään lounaskin työajalla, mutta juuri tänään se ei menoa (supistuksia lukuun ottamatta) haitannut. En tarkoita, että syömättömyys on jokin ihailtava tavoite, mutta tänään työn imu ja flow olivat sellaisia, että jos vain olisi kysytty, niin taatusti olisin jäänyt tuplavuoroon. Ja tämä tapahtui juuri sillä osastolla, jonne koen kuuluvani.

Haaveilin, että voisin taas käydä pitkillä juoksulenkeillä. Kehittyä juoksijana. Mutta totta kai myös toipua rauhassa raskaudesta ja synnytyksestä. Haaveilin jumppatunneista, spinningeistä, siitä, että osaisin rauhoittua myös kehonhuoltoon ja vaikka kokeilemaan taas joogaa. Oi, hieronnasta, uimisesta, kiipeilemisestä ja vaikka mistä harrastamisesta! Olisi myös ihanaa päästä teatteriin, musikaaleihin, näyttelyihin ja kivoihin vegaaniravintoloihin.

On kuitenkin maltettava odottaa joidenkin haaveiden mahdollista toteutumista tai kenties muuttumista.
Ilman muuta ajankohtaisimmin haaveilen nyt joulun ajasta, jota toivoakseni saamme ristiin menevistä työvuoroista huolimatta viettää rennoin mielin. Ihan vielä en ole saanut suunniteltua kaikkea aikomaani valmiiksi puhumattakaan aikatauluista, mutta uskon ehtiväni sen, mikä on tärkeää.

Haaveilen myös onnistuneesta syntymäpäivästä. Ihan totta. Kyllä minulle merkitsee syntymäpäivät, niin muiden kuin omanikin. Ja ennen kuin pieni vauvamme saapuu maailmaan, on vielä edessä oma syntymäpäiväni. En ole ihan varma, mitä silloin olisi kiva tehdä. Koska haaveeni perheen kanssa vietettävästä ajasta kosahti mieheni iltavuoroon, haaveilin ystävistä. Mutta koska se tarkoittaisi myös joukon triplaantumista kaikkien ihanien lasten vuoksi, en jaksanut ryhtyä siihenkään. En tällä kertaa. Olisin kaivannut vain ystäviä ympärille. Ja ehkä minä saankin erään ystävän. Ainakin Huldan, jos en muita.

Mutta erään syntymän sujumisesta kaikin tavoin hyvin haaveilen myös. Hän, joka rymistelee joka päivä niin, että välillä ihan ihmetyttääkin, että tässäkö pitäisi sitten nukkua. Tiheät harjoitussupistukset ovat onneksi vähentyneet huomattavasti, ja pääsin palaamaan töihin kolmen viikon sairasloman jälkeen. Teki hyvää olla vielä pois töistä, joista ei tietenkään voi tietää etukäteen, onko edessä rauhallinen päivä vai sellainen, jossa jalkeilla olisi oltava jatkuvasti. Teki myös hyvää palata töihin, joskin eipä tässä ole kuin 80% työaikaa 4 viikkoa jäljellä. Ja joululistalla hieman vielä vähemmän. Oma flow iski parina päivänä tietyissä tilanteissa, ja mietinkin, että onko minun oikeasti pakko jäädä lomalle joulun jälkeen ennen äitiysloman alkua. 

Synnytykseen olen hiukan suunnannut jo ajatuksia. Onhan jo rv 30+4. Olen kuunnellut äänikirjaa ja joitakin podcast-jaksoja, seurannut instassa äitiysfysioterapeuttien postauksia. Olen myös hämmästellyt ajan kulumista, ja kuinka vatsani on oikeasti jo niin kasvanut, että sen koon syystä ei voi erehtyä. Kyllä minä ja vauvamahani vielä mahdumme oman talvitakin alle, mutta emme taatusti kauan. Talvipukeutuminen on kyllä oma haasteensa, mutta siitä selvitään kyllä.

Huomaan, että haaveilu on kyllä aikamoista urakkaa välillä. Nyt olen jo niin innoissani kaikista ajatuskuvioista ja pohdinnoista, että virtaa ei meinaa riittää enää loppuraskauden, synnytyksen ja vauvan syntymän jälkeisen ajan haaveiluun. Kyllähän sinnekin riittäisi vaikka mitä ajatuksia. Eräänä päivänä kärräsin yhden vauvan äitinsä luo synnyttäneiden osastolle ja viivähdin hetken haaveissani. Pian minäkin olen siellä vauvan kanssa! Mielessäni on kyllä niin hassuja pohdintoja, kuten että tällä kertaa mahdollisesti huutaessani täytyisi huutaa matalalla äänellä korkean sijaan ja kohdistaa energiaa vauvan ulossaamiseen. Tai miten ihanalta maistuukaan kaikki ruoka synnytysrupeaman jälkeen. Täytyypä muistaa huolehtia, että tällä kertaa saan kasvis- tai vegaanista ruokaa viimeksi saadun perusruoan sijaan. Pikkuasioita sen äärellä, millaisen aarteen tulemme taas saamaan. Miten ihmeellisiä ovatkaan nuo ensipäivät sekä sairaalassa että sitten kotona!

Liekö johtunut kuluneen viikon herkillä olemisesta, niin tästäkin olen jo kohta nyyhkimässä. Olen reagoinut itsekseni aika tunteikkaasti joihinkin asioihin, ja asiaan kuuluvasti herkistelen jo näitäkin.

Onpa ihanaa saada hetki aikaa kirjoittaa, vihdoinkin. Iloitsen edes pienestä hetkestä, pienestä tajunnanvirrasta. Kyllä tämäkin jotain taas selkiyttää.

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella on haaveita. Olisi mukava kuulla niistä.
Ihanaa, haaveiden täyttämää ja todeksi tulevaa joulukuuta!