Muutakin elämää

On se jännä, kuinka toinen Letrozol-kierto on kuitenkin tuntunut paljon helpommalta. Ihan kuin en edes muistaisi, missä mennään (kunhan huijaan; tietenkin tiedän, kuinka mones ja mitäs nyt). No, ainakaan en murehdi ja märehdi jatkuvasti, äksyile ja kiukustu tai ole ihan kamalan väsynyt koko ajan. Muuten vain nukuin tänään pommiin.

Tai sitten juttu on vain niin, että toinen Letrozol-kierto on helpompi. Asiaan on jo ehtinyt jonkin verran tottua, ja lääkkeiden popsiminen, siis se väsyttävin aika, sattui sopivasti pääsiäisvapaille. Töissä ei tarvinnut jaksaa, riitti vain, että sai ihan kuin lomailla. Meilläkin on tehty sopimus, että näistä asioista ei nyt puhuta. Pidetään lomaa.

On kolmaskin vaihtoehto. Ehkä Letrozol ei todellakaan toimi minulla, ja siksi tämä on vain huilikierros. Seuraavan kierron ja pistoshoidon odottelua. Lasi on kuitenkin puoliksi täynnä, ja haluaisin ennemmin ajatella, että koska nyt olen ollut monin tavoin paljon rennompi, niin ehkä kaikki vain sujuisi.

Mutta kylläpä tuntui harvinaisen vaikealta olla töissä toissailtana. Yhtäkkiä tajusin kesken iltavuoron, että omituinen ja etäinen oloni johtui omasta tilanteestani... Unohdin ihan onnitella tuoretta isää vuorokauden vanhan vauvansa johdosta! Ihan harmitti koko työvuoro; tein töitä iloisesti ja kannustaen, mutta sisimmässäni tuntui kovin mekaaniselta. Hurja ero olikin sitten seuraavan päivän hoidokkiin, joka oli "jo" kaksikuinen.

Muun elämän löytäminen on tuntunut kyllä oikein mukavalta. Pääsiäisenkin sain viettää vapaalla muistaakseni ensimmäistä kertaa työurani aikana. Onhan se tärkeä juhla muutenkin, ja lisäksi viikonlopulle sattui monta mukavaa kyläilyä ja tapahtumaa. Voi mikä riemu, kun sai vain päättää, että mihin menee vai meneekö kaikkiin. On myös tosi mukava miettiä jo joitakin suunnitelmia tuleville viikoille ja jopa elokuun kesälomalle. Jihuu. Ja arki, sekin on ihanaa. Kuten sellaiset aamut (ei siis tänäinen, jolloin todella heräsin klo 6:02, kun sängyssä makaamisen sijaan pitäisi oikeastaan istua jo autossa), jolloin saa ajan kanssa lukea päivän lehteä kahvikupposen kera. Näitä hetkiä lisää.

Haaveiluun havahtumista

Eilen lähti käyntiin toinen kierros Letrozol 2,5mgx2 -kuuri viiden päivän ajan. Jo samana päivänä tulin huomanneeksi, kuinka väsyttävää puuhaa juuri tuon lääkkeen popsiminen olikaan. Iltapäivästä olin jo aika väsynyt, ja sain vain iloita työnkuvani - varahenkilö (hmph. Nimi on kyllä niin kurja, vaikka ihan oikea ja pätevä sairaanhoitaja olenkin) - mahdollisuudet. Koska minulla ei ollut varauksia iltavuorolle, ja minulta oli vielä saamatta yksi vapaa tekemästäni tuplavuoroista ehdotin ylityötuntien ottamista osaston tilanteen niin salliessa. Ja niin oli tuplavuoro lyhentynyt aamuvuoroon! Eipä tuollaista ole rivihoitajana pystynyt tekemään.
No, pääasiassa tuli vain loikoiltua ja torkuttua sohvalla, ja illan elokuvaa katsellessamme jopa nukahdin kesken kaiken. Onneksi leffa oli jo nähty aiemmin...

Ihanaa, kun kerrankin saan viettää koko pääsiäisen vapaalla! Eilen olin jopa lomatunnelmissa; neljä vapaata! Ja vielä tällaisena juhla-aikana! Lueskelin aamukahvin äärellä huolellisesti sanomalehteä - ah, mitä luksusta. Tutkailin samalla viikonlopun tapahtumia, ja laitoin joitakin ylös ehdotukseksi. Aika kivaa, kun voi oikeastaan valita, mihin menee, vai meneekö kaikkialle (tosin pääsiäisyön messuun klo 23 en varmaan mene; tuskin pysyn tällä lääkityksellä edes hereillä)! Tällaisista asioista osaa nauttia, kun niin usein vuorotyö sanelee omat menot (ellei ole etukäteen tehnyt toiveita tai saa vaihdettua vuoroja).

Olemme haaveilleet.
Lähinnä ensi kesästä, elokuussa olevastani kesälomasta.
Olemme myös havahtuneet siihen, että haaveita on yllättävän vaikea ollut keksiä. Mihin ne ovat oikein jääneet? Miksi niitä on niin vaikea miettiä tai lähteä toteuttamaan? Muistan, kuinka lapsena ja nuorena minulla oli kaikenlaisia haaveita, enkä epäröinyt pyrkiä niitä kohti. Välillä oikein ihmetyttää; olenko se todella ollut minä? Minua ei ole estänyt ujous, epävarmuus itsestäni tai se, etten tiedä, mitä "joudun" reissussa syömään tai pääsenkö lenkille. Olen pyrkinyt eteenpäin, lähtenyt kokeilemaan, innostunut, elänyt "kaikki on mahdollista" -ajatuksella. Joihinkin olen vain ajautunut, mutta en ole kieltäytynyt. Jos jokin on minua kiinnostanut olen ottanut asiasta selvää. Jos on ollut pieninkin mahdollisuus, että voisin toteuttaa sen, olen tehnyt niin.

Olen julkaissut omaa lehteä. Olen kutonut mattoja. Olen kokeillut erilaisia tanssitunteja. Olen lähtenyt Tanskaan leirikouluun majoittuen tanskalaisnuoren kotona. Olen lähtenyt vaihto-oppilaaksi lukioikäisenä. Olen muuttanut opiskelemaan minulle entuudestaan vieraaseen kaupunkiin, 600km kotoa. Olen viettänyt elämästäni monen monta viikkoa leireillen, nauttien ihmisten seurasta olemisesta. Olen keksinyt lähteä pyöräilemään toiselle puolelle kuntaa käydäkseni vain moikkaamassa kaveria. Olen maalannut vesiväreillä ja harjoitellut pastellivärien käyttöä, vaikka en pidä itseäni kuvataiteellisesti lahjakkaana. Olen hionut ja petsannut vanhan kirjoituspöydän käyttöön. Olen opetellut itsekseni soittamaan kitaraa. Olen ollut mukana Adiemus-kuorossa. Olen ollut esiintymässä soittaen ja laulaen. Olen lähtenyt tapaamaan ventovierasta miestä uuteen kaupunkiin pelkkien sähköpostien perusteella (ja tänä päivänä olemme onnellisesti naimissa). Olen osallistunut eräänlaisiin maakunnan neito-kisoihin. Olen lähtenyt mieheni kanssa inspiraatioreissulle Itä-Suomeen. Katsoimme kartasta paikat, varasimme majoitusta, ja lähdimme. Olemme hankkineet koiran puolen viikon vakavammalla puheella (erikoinen ilmaus, mutta koira oli toki tulossa jo monta vuotta). Olen syönyt jäätelöä puolen litran purkista niin paljon kuin on tehnyt mieli. Olen ommellut joitakin vaatteita. Olen katsonut 8 jaksoa suosikkisarjani osaa DVD:ltä päivän aikana (minulle paljon!). Olen juossut meiltä vanhemmilleni, 16kilometriä. Olen viettänyt kokonaisia päiviä soittaen pianoa. Olen koonnut yksin vaatekaapin. Olen naulannut taululle paikan seinään. Olen vaihtanut auton renkaita. Olen tehnyt karjalanpiirakoita. Olen istuttanut ja hoitanut kasvimaata. Olen keskustellut ruotsiksi keskosen hoitamisesta.
Osa haaveita, osa tilanteiden mukaan menemistä. Elämään solahtamista.

Mutta olen myös rajoittanut itseäni niin kamalan paljon. Liian pitkään esteeksi on muodostunut jo pelkästään haaveilun eteen kysymykset: mitä joudun syömään? Pääsenkö lenkille?
Ja näin ollen varmaan puolet edellä luetelluista tajunnanvirrasta kirjoitetusta karsiintuisi pois.
Olen huomannut, että esteiden vuoksi pelkästään haaveilu on aika lailla torpattu. Se on jotain kaukaista, utuista, etäistä. Tyyliin: lapsi, lapsi, lapsi, onnellinen elämä, onnellinen avioliitto, seurakuntayhteys, omakotitalo maalla, ystäviä täältä päin, kivoja asioita, inspiraatiota, vapaus, luonnossa oleminen... Ja niin arki vain jatkaa rullaamistaan. Uusia asioita ei tule edes miettineeksi, ei tule otettua selvää, ei ehdotettua, ei mietittyä.
Ja sitten havahtuu siihen, että elämä pyörii vain työn, kodin ja lapsettomuuden ympärillä.
Ou jee.

Maanantainen ulkoilu hankikannolla sai aikaan suurta. Tällaistakin voi tehdä! Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka kauan olimme liikkumassa tai miten pitkän lenkin kuljimme. Sillä ei ole mitään väliä. Hanki jalkojemme alla, huikaiseva auringonpaiste, luonnon läheisyys, yhdessä oleminen... Niillä oli väliä. Ja ne avasivat jotain. Miksi emme tee tätä useammin? Miksi emme toteuta impulsseja, inspiraatioita, spontaaneja ajatuksia enemmän?

Jotain nytkähti liikkeelle. Ja hyvä niin.
Letrozol-väsymys saa pysyä taka-alalla. Minä haluan elää, haaveilla ja toteuttaa haaveitani.

Lisäaikaa tinkimässä

Tyyneys, järkytys, toiveikkuus, uteliaisuus...
Nämä ja monta muuta tunnetta risteilevät nyt mielessäni.
Kävin tänään polilla ultrassa. Tai no, sitä ennen huomasin, että uusi kierto oli pyörähtänyt käyntiin. Outoa.
Halusivat silti ultrata, kiva niin. Minulle jäi vaikutelma, että ovulaatio olisi kuin olisikin tapahtunut, mutta kohdun limakalvo oli (arvatenkin) liian ohut.
Lääkäri totesi, että nyt siirrytään pistoksille, ja samassa hoitaja oli hakenut paikalle kuivaharjoittelutavarat.
"Tämähän onkin sinulle ihan tuttua, osaat pistää toisia," todettiin hymyillen. Niin no, jotain hyvää ainakin, vaikka en olekaan itseäni koskaan pistänyt. Oli melko omituinen olo olla potilaana, kun minulle ohjeistetaan ampullien ja ruiskujen käytöstä. Niin tutun näköisiä kapistuksia, mutta silti aika utopistinen olo. Nytkö minun pitäisi käyttää tuollaisia lääkkeitä jo itseeni?!
Lääkäri oli jo suunnittelemassa pistosten aloittamista tähän kiertoon, mutta hoitaja pudisteli päätään. Ei ole aikoja ultrata.
Olisihan se toisaalta ollut ihan kiva päästä jo aloittamaan, mutta vaikka kuinka haluaisimme lapsia, niin emme sentään ihan neljää kerralla, jos munasolut innostuisivat todella kasvamaan.
Sitten pitäisi ilmoittaa, kun kuukautiset alkavat seuraavan kerran.
Hieman alkoi jännittää. Alkaisivatko? Ehkä vasta kolmen kuukauden, vuodenkin päästä? Mistä niistä tietää?
Kysyin, voisinko tässä odotellessa käyttää Letrozolia.
"No sehän olisikin hyvä idea, eihän siitä haittaakaan ole," lääkäri totesi. "Saatiin ainakin kuukautiset alkamaan."
Tiedän, ei se välttämättä riitä. Mutta tulee tämäkin kuukausi ainakin jotenkin käytettyä hyödyksi.
Tai mistä sitä tietää. Ehkä pistoksia ei edes tarvita...

Jotain ihan muuta

Huh, vihdoinkin jotain sellaista, mistä innostua. <3

Arjen enkelit

Saimme eilisaamulla kolme suloista virpojaa ovellemme. Entisiä seinänaapureitamme.
"Saako virpoa?", kysyttiin reippaasti. Totta kai totta kai totta kai!! En ole varmaan kolmeen vuoteen ollutkaan paikalla, joten olisin voinut seistä siinä ulko-ovella pyjaman housuissa ja tukka sotkussa vaikka kuinka pitkään. Kovin olivat hienoja vitsoja askarrelleet, asetin ne keittiön pöydälle maljakkoon. Ihanaa.

Lähdin myöhemmin käyskentelemään. Jotenkin tuo lenkkeily tuntuu nykyään.. oudolta. Mielelläni menen, mutta torstainen juoksulenkkikin kahden viikon tauon jälkeen oli melko ristiriitainen kokemus. Olisinko saanut?
No, tapasin virpojat uudelleen äitinsä kanssa. Jo kaukaa tämä puhelias naapuri pudisteli päätänsä ja harmitteli, ettei millään jaksaisi tätä touhua. Ei olisi jaksanut koristella, ei jaksaisi enää yhtään virpomispaikkaa. Kun töihinkin oli kohta riennettävä. Sain pidettyä sanani ja kyyneleet kurissa; hymyssä suin kehuin tyttöjä ja vitsoja. Kerroin, kuinka niin mielelläni lähtisin itsekin omien lasteni kanssa joskus virpomaan. Kehotin nauttimaan tästä lyhyestä hetkestä. Moikattiin hyvän tuulisesti, naapuri jatkoi kiireessä viipottamistaan, kuten aina. Onhan tässä kyläilyäkin järkätty jo kolme vuotta. Mutta kun on kiire.
Kyllä, tiedän. Arki kolmen lapsen yksinhuoltajana on erilaista. Mutta silti. Onko se lasten kanssa puuhastelu muka niin kamalaa aina?

Eilen itketti niin, että migreeni vaivaa vieläkin. Oli silti hyvä saada puhuttua miehen kanssa jonkinlaisista suuntaviivoista ja aikatauluista. Olemme samaa mieltä siitä, että kyse ei ole operaatiosta "Kaikki keinot käyttöön" aikataululla 10 vuotta - ääretön. Ei. Sekin rauhoitti.

Työmatkalla rukoilin Jumalaa. Kuten aina. Rukoilin, että haluan saada jotain lohtua Häneltä, en puristaa sitä itsestäni. En halua kuvitella itsessäni mitään, vaan haluan saada tietää, että Jumala on kaiken takana ja huolehtii meistä. Pyysin jaksaa iltavuoron ja että kaikki menisi hyvin.

Lähdin töihin, mutta itku pyrki vielä osastolla silmiin. Vedin henkeä, astuin kansliaan.
Kollega, jonka kanssa olin keskustellut parisen viikkoa sitten, tuli kysymään kuulumisia. Herkistyi hieman itsekin. Lohdutti, rohkaisi. Tuli lämmin olo. Iltavuoro oli kiireinen, mutta silti täynnä ihmeitä: moni kysyi surusilmistä, kuulumisista, olosta. Vaikka en enää töiden alkamisen jälkeen itkenyt, niin kai sen näki. Kerroin, sillä eihän tämä salaisuus ole. Näin, kuinka uutiseni kosketti monia. Katseet, kosketukset ja sanat olivat täynnä myötätuntoa ja tukea. Kuin he olisivat hetkeksi tulleet kulkemaan kanssani tätä matkaa.  Lyhyitä hetkiä,  tuokioita töiden lomassa. Eiväthän ne asiat mihinkään ole hävinneet, mutta tuntui, kuin osan tuskan paineesta olisi saanut purettua pois. Tuli tunne, että Jumala oli tarkoittanut näin tällä hetkellä; työkaverini olivat oikeita arjen enkeleitä.
Ja työtkin onneksi sujuivat hyvin.

----

Tätä kirjoittaessani (ja Pinterestin inspiroivia kuvia selaillessani) sain soiton polilta. Oltiin iloisia tummimmasta ovulaatiotestin tuloksesta, jonka olin saanut perjantaina. Ihanaa, kun aloittavat positiivisesti. Huomenna voitaisiin ultrata. Katsotaan, riittääkö nykyinen lääkitys, mennäänkö vielä jokunen kierto. Aika jännä, että eri asioita puhutaan eri kerroilla... No, parempi oikeastaan, että pelkät Letrozolit saisivat vielä toivoa.

Mielen rauhoittelua ja jonnekin kauas katsomista

Eilinen oli aika murheellinen päivä, vaikka varsinaisesti mitään uutta ei ollutkaan tapahtunut. Saimme vain tarkempaa tietoa viikon takaisesta tilanteesta. Lähtiessäni töihin tuntui, kuin kyseessä olisi ollut suurempi isku minulle - mies nimittäin tsemppasi ja pohti, että onko luvuissa kuitenkaan niin iso ero. Onni oli mennä iltavuoroon, sillä niin saisin tehokkaasti ajatukset ihan muualle. Vasta kotona ajatukset palasivat lapsettomuuteen, kun mies kertoi omista ajatuksistaan ja oloistaan.

"Tuntui, että taas vietiin toivo," Mies puhui ja purki suruaan.
"Ei vahingossakaan saa miettiä mitään muuta. Ei vahingossakaan voi olla vapaalla noista asioista. Joko niitä miettii itse, tai sitten sinä puhut niistä."
Niin. Tehtiin mitä vain, oltiin missä vain, niin ainahan se on jossain taustalla mielessä. Yritin rohkaista meitä molempia, että ehkä ja toivottavasti tämä ensimmäinen kierto on jollain lailla vaikein. Olemmehan me tavallaan joutuneet selkä seinää vasten: emme pärjää omin keinoin. Olisiko kaikki pohdinta, päivien laskeminen, googlettaminen, ajatusten risteily alkujärkytystä? Tässä nyt sitten ollaan. Toivottavasti. Vaikka osa minusta hiljaa ajattelee, ettei tämä järkyttyneenä asioiden miettiminen jää vain tähän. Sitähän toivoo koko ajan.
Positiivista ja oikeasti minua ilostuttavaa miehen vuodatuksessa oli se, että häntäkin harmittaa, kuten minua. Meitä molempia harmittaa (ei siis vain minua), että lapsen saaminen on niin vaikeaa. Tämä on meidän juttumme. Olemme tässä yhdessä.

Jonkin verran puhelimme myös aiheesta, jota mies ei ole aiemmin ottanut kuuleviin korviinsa. Tietenkään kyse ei ole edes mistään loppuun asti mietityistä ajatuksista ja päätöksistä, mutta silti se toi jotain lohtua. Miettiä jo tulevaa kauas myöhempään. Toisia vaihtoehtoja. Niitä, joita olin jo yläasteikäisenä tosissani miettinyt, kun ajattelin, etten koskaan tule löytämään niin ihanaa miestä, joka haluaisi mennä kanssani naimisiin. Toihan se lohtua. Siltikin, vaikka matka tiettyyn etappiin olisi vähintäänkin yhtä pitkä, mitä olemme kulkeneet hääpäivästämme tähän pisteeseen.

Selailin aamulla (joo, taas heräsin joskus kukon laulun aikaan, vaikka uni tuli vasta puolilta öin) lapsettomuuspolilta saatua hedelmöityshoidot-vihkosta. Tajusin vasta nyt kunnolla, että meillä ei loppujen lopuksi edes ole kovin paljoa hoitovaihtoehtoja täällä omalla hoitoalueellamme, vaan melko pian pitäisi mahdollisesti siirtyä yliopistolliseen sairaalaan rankempiin hoitoihin (jos IVF tulisi kyseeseen)... Huh. Mihinköhän kaikkeen sitä lopulta on valmis. Ja sitten mietin: mitä jos olisin lopettanut rankemman liikunnan jo aiemmin?

Mutta onneksi huomenna on taas uusi päivä. Ehkäpä jo soitto polilta, uusi ultra ja uudet suunnitelmat koittaisivat. Täytyy vain uskoa ja luottaa.

Voihan kurjuus

Vastausta lapsettomuuspolilta ei tullut. Jatkan silti omatoimisesti ovulaatiotestien tekemistä yli viikonlopun; jospa sitten maanantaina selviäisi jotain.
Mysteerikuumekin on jo hellittämässä. Eilinen meni vielä aika tokkurassa, vaikka iltapäivästä ei ollut enää niin omituisen heikko olo kuin oli ollut yöllä ja aamulla. Jouduin kuitenkin perumaan kovasti odottamani menon, mutta nukuinpa sitten kolmen tunnin nokoset illan suussa. Nyt on edelleen väsynyt olo, mutta ei varsinaisesti huono. Outoa vain, että minulla ei ole muuta flunssan oireita ollut (ei pääkipua, nuhaa, yskää tai kuulemma "kipeän näköisyyttä"); vain edeltävä heikko, huono ja hikinen olo.

Tänään sain jo haaleamman toisen viivan testiin; eilen on siis ollut vahvin.
Olen myös käynyt katsomassa Kanta.fi -sivustolta terveystietojani odotellen "virallisia" mittaustuloksia. Lausuntojen näkyminen tulee kahdeksan päivän viiveellä, joten viikko mennään aina lääkärin sanoja muistelemalla. Nyt tuli pieni takapakki ja harmistus, sillä edellisen 11.3. olleen ultrakäynnin mitat olivatkin ihan erilaisia, mitä lääkäri oli sanonut lonkalta. No, ymmärrän toki sen, että silmämääräisesti arvioitu on usein vähän niin ja näin. Kohdun limakalvon sanottiin olevan 4mm, kun se oli oikein mitattuna 3,5mm. Oikeassa munasarjassa ollut johtofollikkeli ei ollut 17mm vaan 13mm. No, sattuuhan tuota. :/ Toisaalta jos munasolu kasvaa sen 1mm päivässä, niin tuon laskutavan mukaan irtoaminen olisi to-la (kp 17-21) välillä. Mutta en tiedä sitten... Tuskinpa tuo limakalvokaan nyt tuosta intoutuu ihan kauheasti kasvamaan...

Huoh. Juuri, kun toiveikkuus on alkanut saada hyvin sijaa tässä huushollissa niin tullaankin rysähtäen alas. Lausunnossa sanottiin myös, että mikäli ovulaatiota ei tapahdu, niin aloitetaan Menopur-pistokset. Niin. No. Senhän tiesinkin. Mutta silti harmittaa.

Kuumeilua

Heräsin yöllä huonoon oloon. Aluksi luulin sen johtuvan liian vähäisestä iltapalasta ja kuumasta olosta. Kävin juomassa vettä ja kömmin takaisin sänkyyn. Sitten alkoi palella ja kolottaa vähän joka paikkaa. Olo oli kuin... kipeänä. Takaisin yläkertaan keittiöön kipuaminen olikin taas melkoinen voimain koetus, sillä silmissä meinasi ihan pimetä, hikeä pukkasi. Panadol naamaan ja taas unta hakemaan. Harmittelin, että tähänkö se ovulaatio sitten kaatuukin... sairasteluun! Kävin jo mielessäni läpi viime päivinä hoitamieni potilaiden sairauksia... Rsv-potilaiden hoitamisessa olen ainakin hyvin suojautunut... Entä se parainfuenssapotilas, kun pidin häntä kiinni ja hän puri minua? Mutta toisaalta... voisiko tämä olla myös sitä ovulaation jälkeistä lämmön nousua?

Aamulla olin edelleen kuin rekan alle jäänyt. Piti ihan mies huhuilla ylös sängystä, sillä en pysynyt tolpillani edes puuron tai kahvin keiton verran - puhumattakaan koiran käyttämisestä ulkona. Puuro ei meinannut millään mennä alas, teki mieli vain maata sohvalla ja yrittää olla liikkumatta. Lämpöä ei kuitenkaan ollut kuin 35,7. Outoa. Minulle 35 on normaali lämpötila, ja jos lämpö joskus huitelee jo 36,5 tienoilla olen ihan petipotilas. Tiedän, eihän tuo ole edes kuumetta, noin niin kuin virallisesti. Mutta niin olen mitannut ja kokenut.

Sain eilen sähköpostia lapsettomuuspolilta. Kehotettiin tekemään testi vielä tänään. "Pidetään peukkuja", luki viestin lopussa. Tänään tekemässäni testissä oli kaksi viivaa, joista toinen oli ihan himpun verran haaleampi kuin toinen. Ovulaatio lähestyy - vai oliko se sittenkin jo? Lisäohjeita odotellessa... Tämä on todellakin päivä ja hetki kerrallaan menemistä!

Mutta jos viime öinen ja tämän aamuinen kuumeilu johtuisikin ovulaatiosta, niin on aika erikoista, että koen tuonkin niin kovin voimakkaasti. Kaikki tähän kiertoon liittyvät asiat, tuntemukset ja oireet ovat olleet vahvempia kuin koskaan aiemmin.

Kaikki on suhteellista

Oli kerran päivä, jolloin hoidin edellisenä yönä läheisensä menettäneitä potilaita. Shokki. Elämä muuttui sekunneissa. Itsekin vielä loukkaantuneena ja kipeänä. Näin ihmettelevät silmät, joista kuvastui tyhjyys. Kun ei vielä ymmärtänyt. Ja silti tiesi, mitä oli tapahtunut. Kohtasin potilaiden luo tulleet perheenjäsenet, kuinka he musertavan surun ja järkytyksen keskellä hakivat toisistaan tukea ja turvaa halaamalla. Kohtasin poliisin, joka kävi kertomassa perhekunnalle suru-uutisen. Sairalapapin, psykiatrisen sairaanhoitajan, psykiatrin... kollegani, joka silmät kyynelissä kertoi miettivänsä omaa perhettään, jos vastaava tilanne tulisi heille. Kaiken yllä häilyi iso tuskainen kysymys, johon ei vielä kunnolla tohdittu tarttua: miten tästä eteenpäin?

Samana päivänä otin vastaan uuden potilaan, jolla oli juuri todettu pitkäaikainen sairaus. Tilanne oli ehtinyt jo kehittyä huonoksi, joten raskas hoito aloitettiin samantien. Shokki. Elämä muuttui sekunneissa. Hoidin potilasta, lohdutin ja rohkaisin. Keskustelin perheen kanssa, rauhoittelin, valoin toivoa. Mutta silti näin tuskan: miten tästä eteenpäin?

Kaksi eri shokkia, kaksi eri kriisiä. Kumpikin sisälsi jostain luopumisen, muutokseen sopeutumisen alun. Molemmissa oli mittaamattomasti surua, shokkia, järkytystä, pelkoa. Ja ehkä jollain lailla myös toivoa, mutta täysin eri tavoin.

Ja silti samana päivänä tein ovulaatiotestin miettien ja toivoen sen positiivista tulosta. Mitä viestiä laittaisin lapsettomuuspolille, milloin olisi ultra, mitä sitten tapahtuisi, pitäisikö ottaa jotain toista lääkettä, vai onnistuisiko jo tämä kierto. Positiivista mitään-testiä en ole koskaan saanut; en nytkään.

Välillä tulee mietittyä - etenkin töiden kautta - murheiden suhteellisuuksia. Toisinaan kiukuttaa ja harmittaa koiran sotkemat matot, sotkuinen koti, tankkaamatta jäänyt auto, vinoon naulattu taulu, liian vahva kahvi, huonosti istuvat vaatteet, töihin meneminen tai pesukoneesta löytyvät koiran karvat. Mutta huomaan miettiväni joidenkin päivien jälkeen, että saan olla vain onnellinen siitä, että minulla on maailman paras mies, ihana, reipas koira, kaunis ja kunnossa oleva koti, suhteellisen hyvä terveys, ystäviä sekä huippu työ. Periaatteessa kaikki hyvin.

Mutta voinko olla surullinen siitä, mitä minulla ei ole koskaan ollut (ja mistä en tiedä, tuleeko koskaan olemaankaan)?  Voin kyllä, tiedän sen. Mutta ehkä pienet murheet jäävät taas vähäksi ajaksi napisematta.

Testailua

Kolmas päivä jo negatiivisia ovulaatiotestejä.
Tuntemuksista ja merkeistä olisin kuitenkin sitä mieltä, että ovulaatio on ollut ja mennyt la-su aikoihin. Sunnuntaista lähtien aloin testailemaan, mutta tuolloinkin vasta klo 23 tultuani tuplavuorosta kotiin.

Vielä viikko sitten odottelu oli tuskaa. Nyt tuntuu, että päivät kuluvat siivillä. No, mikäs siinä, kun työvuorot ovat tupla, kaksi pidentynyttä aamua ja vielä huomenna tupla. Mikään alkuperäinen työvuorosuunnittelu ei ole pitänyt paikkansa. Saapahan ajatukset muualle.

Vaikka olen minä toki ehtinyt tulkkaamaan jo Kanta.fi-arkistoon tullutta epikriisiä ensikäynniltä. Mikä on AFC, millaisen diagnoosin sain, mitä mahdollisia jatkoja lääkärillä on ollut mielessä (ja mikä on ehkä mennyt minulta ohi)... Olen ehtinyt jo googlettamaan monen monta kertaa Menopurin käytöstä, Letrozolin vaikutuksista, ovulaation merkeistä ja näiden kaikkien vaikutuksesta mahdolliseen raskauteen.

Puhumattakaan siitä, millaisia pohdintoja minulla on ollut liittyen raskauteen, synnytykseen ja lapseemme. Jos kaikki mielikuvani olisivat totta, niin minulla olisi jo melkoinen katras lapsia.

Kipinöintiä kerrakseen

Otsaani voisi näköjään liimata kyltin: "Räjähdysaltista materiaalia!". Tuntuu, että oli kyse koiran sotkemasta matosta (joka oli viikkoa aiemmin haettu pesulasta samaisen syyn vuoksi) tai sitten jostain mieheni neutraalista sanomasta (tai sanomattomuudesta), niin kipinöin ja räiskyn saman tien. Eilenkin pauhasin kesken lounaan jostain ihan mitättömästä asiasta miesrukalle, jonka jälkeen podin hurjan huonoa omatuntoa. Enhän minä nyt tuollainen ole, enhän?! Missäköhän vaiheessa hän tajuaa, ettei oikeastaan edes halua olla tällaisen hirmumyrskyn kanssa... En tiedä, onko vain se jo syöty lääkitys, ihmeellinen väsymys, uudenlainen tilanne ja jännittävät päivät vai mikä, joka saa oloni niin... kiukkuiseksi... Ei ole kivaa itsellänikään. Siksi onkin vain parempi uppoutua tekemään jotain, jolloin on mahdollisimman pieni todennäköisyys kilahteluille. Tuplavuoro töissä, lenkki ulkona tai ruoanlaitto... Jotain hyödyllistä.

Huomenna aloitan sitten ovulaatiotestailun. Olen ehtinyt jo pohtia sitäkin, milloin testi olisi parhain tehdä, milloin mahdollinen plussa tulee, mitä sitten tapahtuu ja kunhan maanantaina ei tarvitse heti sännätä ultraan. Kuinka ihmeessä selittäisin asian iltapäivän neljän tunnin koulutuksessa? Toivon toisaalta, ettei plussaa tule vielä alkuviikosta, sillä kohdun limakalvon soisi vielä kasvavan... Puhumattakaan jatkopohdinnoista: tapahtui niin tai näin, niin mitä seuraavaksi? Täytyykö sitten aloittaa joku toinen lääkitys? Jos ei, niin mitä sitten tapahtuu? Entä jos menee seuraavalle kierrolle; millaisin lääkityksin?

Tai sitten sellaista, jota ei ehkä kannattaisi vielä miettiä... millaisia raskausajan juhlavaatteita hankkisin työkaverin kesäkuun hääjuhlaan?

Ensimmäinen tarkistusultra

Kuin kissa pistoksissa olen odottanut tätä päivää (ja ollut varmaan siksi vähän kiukkuinenkin...). Toisaalta olen yrittänyt rauhoitella itseäni; voi hyvinkin olla, ettei tämä kierto tuo kovin suuria tuloksia.

Käynti lapsettomuuspolilla oli tällä kertaa hyvin nopea. Ehdin itseasiassa jo hieman myöhästyäkin.. :/
No, istumaan en edes päässyt, kun lääkäri sanoi, että heitä housut vain pois. Perehtymässä ollut lääkäriharjoittelija ultrasi kohdun limakalvon ja molemmat munasarjat.
Limakalvon paksuus oli edelleenkin vain 3,6mm (mutta silti parempi kuin edellinen 2mm!).
Oikeassa munasarjassa köllötteli 17mm suuruinen munasolu, jihuu! Vasemmassa oli edelleen "paljon pieniä". Lääkäri otaksui, ettei Letrozol-lääke riitä minulle kohdun limakalvoa kasvattamaan.
Nyt siis sunnuntaista (kp 13) eteenpäin 5 päivää ovulaatiotestejä ja ilmoitus polille miten käy. Sitten taas ultrataan. Ehdin miettiä jo, että voin varmaan vaihtaa työvuoroa, mutta koska olen samassa talossa töissä, niin voisin kuulemma vain käydä viidessä minuutissa ultrassa. :)
Mutta lääkäri pohti tosin jo pistostenkin aloittamista...

Huh. Mutta jotain toiveikasta siis. Kai.
Kunhan tuo mieskin vain pysyisi nyt kotona, mutta ei kai reissulle voi mitään (ei taida siis pelkät lääkitykset ja ultrat auttaa raskaaksi tulemiseen.. ;) ).

Ajan vauhdittamista, puuhastelua ja muuta murhetta

Aika kuluu. Hitaasti.
Olen ollut hyvilläni siitä, että minulla on meneillään työputki ennen perjantain ultraäänitutkimusta. Olen ollut herkästi tarjoamassa vuoronvaihtoja, tuplavuorojen tekemistä, monenlaiseen osallistumista.
Ihan vain, että ajatukset saisi jonnekin muualle.
Sunnuntain 11 tunnin työvuoron päätteeksi mies heitti puolitosissaan, että mieli tekisi taas Dallas-pullia. Ja minähän leivoin.
Ihan vain, että ajatukset saisi jonnekin muualle.
Kävin maanantai-iltana kahdessa jumpassa, vaikka väsytti ihan kamalasti.
Mutta ihan vain, että ajatukset saisi jonnekin muualle.

No, nyt on ilmennyt hieman toisenlaista jännitystä ja ehkäpä jotain murhettakin. Työt itsessään eivät ole rassanneet, mutta jos koko alkuvuosi ei olisi ollut minulle yhtä muutosta, niin eipähän tarvitse pelätä muutosten loppuvan. Ja tähän minulta ei varsinaisesti kysytä mitään. Tämähän on suorastaan jatkumoa sille, miten olen nykyiseen työhöni päätynyt. Nurkkaan ahdistettuna. Tämä asia on itkettänyt kotimatkan eilisiltana, myöhään yöhön, vielä tänäänkin. Eihän niille sitten mitään voi, tapahtukoon mitä tapahtuu. Mutta kyllä minua ahdistaa. Ja olen pahoillani, etten ole kuin toiset hoitajat, joista on annettu hyvää palautetta. Olen niin pahoillani. Minä yritän parhaani. Olisin toivonut voivani syventää osaamistani osastolla, jolla olen ollut jo kolme vuotta. Toki osaamisen laajentaminen on aina hyvä... Mutta en tällä hetkellä voi mitään tunteelle, että tulen tipahtamaan kokonaan ulkopuolelle... kaikesta. Tai että en pysty ylläpitämään osaamistani ihan vain siitä syystä, että minun täytyy kiertää niin monessa paikassa.

Hyvä puoli tässäkin on se, että olen saanut ajatukset tosi tehokkaasti pois perjantaista. Olen saanut käyttää aikani pikkupotilaiden hoitamiseen, työkavereiden auttamiseen ja toisaalta nyt tuohon muutosuutisesta selviytymiseen. Tiedän toki, missä mennään. Tiedän, että eilen tuli täyteen viisi päivää, jonka verran minun oli tarkoitus syödä Letrozolia. Jos en varsinaisesti mieti sitä, niin ainakin uskomaton väsymys on pitänyt huolen siitä, että tiedän jotain erilaista olevan nyt meneillään.

Väsymys, tosi outoa.
No, onni tässä on se, että olen nukkunut kuin tukki (uskomatonta! Siis minulle.), enkä ole juurikaan jaksanut käydä liikkumassa. Jälkimmäinen taitaa olla hyvä asia, jos tästä liikunnan vähentämisestä nyt on kohdun limakalvolle mitään iloa. Onneksi tällä hetkellä mieli on sinänsä pysynyt melko mukana, niin, etten ole soimannut itseäni laiskuudesta ja liikkumattomuudesta.

Mutta perjantai... Kohtahan se jo on. Meninpä ottamaan eilisen vapaaksi; töissä olisi aika kulunut paljon nopeammin. Toisaalta odotukset eivät ole kovin korkealla, sillä jotenkin aistin lääkäristä, että "voihan sitä kokeilla...", eli ettei välttämättä tepsi minulle. Ja vaikka tepsisikin, niin olen jo melkein ollut valmiiksi stressaamassa sitä, voimmeko mieheni kanssa "hyödyntää" asiaa... Hänen veljensä on tulossa kylään useammaksi päiväksi, jonka jälkeen he matkaavat yhdessä äitinsä luo. Millähän sen veljen oikein tainnuttaisi vaikka päiväunille...

Täytyy jättää kaikki asiat suurempiin käsiin.

Ootko miettinyt nimiä valmiiksi?

Juttelin tänään työkaverini, kymmenlapsisen perheen äidin kanssa. Hän muisteli omien lastensa nimien tarinoita. Pohti kaksiosaisten nimien alkuperiä, lasten kutsumanimiä, lempinimiä ja sitä, kuinka viimeisimmille oli jopa vaikea keksiä nimiä. "Ootko miettinyt jo nimiä valmiiksi?", hän kysyi. Sanoin, etten oikeastaan ole viitsinyt enää pitkään aikaan miettiä mitään nimiasioita. Mainitsin kuitenkin Mikaelin, mutta ettemme voisi antaa sitä, kun sen niminen on jo miehen suvussa. Juttu soljui taas perinteisissä nimissä, perheessä kulkeneissa. "Ootko luopunut jo toivosta?", työkaveri kysyi. Kerroin, että en. Kerroin, että olen jo kolmatta päivää pistellyt poskeeni tabletteja, joiden pitäisi mahdollistaa se, että jonain päivänä voin oikeasti alkaa miettimään yhteen sopivia nimiyhdistelmiä. Hän sanoi, että se on rankkaa. Hän kuulemma ymmärtää. On jutellut paljon ystävänsä kanssa, joka lopulta adoptoi kaksi lasta.  Hän sanoi vielä, että onhan aina muitakin vaihtoehtoja, kuin biologinen lapsi. Sanoin, että kaikki on vasta alussa. Jopa tämä kierto. Mitä vain voi tapahtua.

 

Mutta on se silti hienoa, että töidenkin lomassa voi vaihtaa sanan pari työkavereiden kanssa. Nuo lyhyetkin hetket ovat tärkeitä. Ja niiden myötä voi vaikka vitsailla, että hormonit ne kai laittaa minut niin palelemaan. Tai väsyttämään.

Ja on se silti hienoa, että minulla on ystäviä, joille voi sanoa vaikka vain puolikkaan lauseen. En aina tarvitse vuolaita sepostuksia kaiken järjestymisestä, asioiden omista aikatauluista, ajallaan tapahtumisesta tai etenkään kehotuksia olla stressaamatta. Riittää, kun vain on. Ja vaikka ynähtää. Tässä olen.

Liikunnan vaikutuksiako?

Eilinen oli henkisesti aika rankka päivä, vaikka eihän tässä ole vielä edes mitään tapahtunut - puoleen eikä toiseen. En ole joutunut vielä kärsimään Letrozol -lääkkeen sivuvaikutuksista, mitä nyt kuukautiskipujen kaltaiset tuntemukset ja ankara väsymys ovat vaivanneet. Lähtiessämme lääkäriltä olimme kumpainenkin melkoisen järkyttyneitä. Vähäsanaisia, puulla päähän lyötyjä, minulla tippa herkästi linssissä. Tuntui omituiselta, että olisimme kyenneet jatkamaan kaupunkipäivää sisustustyynyjä ja muuta kodin tavaroita etsiessä. Painelimme sentään kahville ja tilasimme oikein vohvelit jäätelöllä. Sillä hetkellä päätin lakkauttaa jo kuukauden ylläpitämäni sokerilakkoni. Mitä väliä! Siitä oli ollut minulle vain haittaa.

Olo oli lohduton. Jouduin oikeastaan kohtaamaan ajatuksen, josta olin parin vuoden työllä päässyt eroon. Tämä on minun syytäni. Niinhän se lääkäri tavallaan sanoi, eikö vain? Kertoessaan kohdun limakalvon olevan olemattoman 2mm. Kysyessäni syytä, sanoi, että se on syömishäiriön jälkiä; aivolisäke ei ole tuottanut riittävästi prolaktiinia. Syömishäiriön jälkiä. Siis siitä alkuperäisestä vai vuoden takaisesta uusinnasta?

Saimme vohvelit syötyä, viimeiset palaset kyynelsilmin nieltyä. Haimme maton vaitonaisina pesulasta, palautin aiemmin ostamani peiton myymälään. "Mitäs sitten?", mies kysyi. "Mennäänkö kotiin, ei kai täällä enää mitään tekemistä ole.." Kävimme kuitenkin vielä ajelemassa päämäärätömästi, tutustumassa eri kaupunginosiin. Niihin, joista olimme katselleet omakotitaloa. "Tuossa on neuvola!", tokaisin. Niin, mitäpä me sillä.

Palasimme kotiin. Oli syötävä ruokaa, vaikka ei ollut nälkä. Koirakin oli ollut kiltisti. Mies linnottautui sohvalle pelaamaan, minä maleksin paikasta toiseen. Pianon soitto ei sujunut, sormet eivät osuneet koskettimille. Yritin etsiä netistä tietoa lääkkeestä, kokemuksia muilta. Mutta eniten löysin vain viittauksia rintasyöpään. Laskeskelin mielessäni päiviä ensi viikon ultraääneen. Niin pitkä aika vielä. Onneksi olen pitkän työputken töissä. Selasin hyödyttömiä vauva.fi- ja kaksplus-keskusteluja. Sitten muistin lääkärin mukaan antamat lehtiset.

Toisessa kerrottiin hedelmällisyydestä ja toisessa hedelmöityshoidoista. Jälkimmäisessä kirjoitettiin ovulaation induktiosta eli munarakkulan kypsytyshoidosta ja syistä, jolloin pelkkä tablettihoito ei riitä. Syitä tähän voivat olla vaikea alipainoisuus tai liiallinen liikunta. Ensimmäisestä minulla ei ole huolta, mutta toinen sai pysähtymään. Siis hetkinen? Liiallinen liikunta?! En mielestäni liiku paljon. Ainakaan liikaa. Ehkä liian vähän. Siksi en ole koskaan mitenkään noteerannut tuota liikaliikunnan vaikutuksia sen koommin. Mutta nyt se jotenkin pomppasi lehtisestä esiin saaden minut havahtumaan. Liikunko kuitenkin liian paljon? Olenko ylirasittunut? Huomasin miettiväni joitakin edellisiä viikkoja, jolloin ainoa riemu viikon monissa juoksulenkeissä oli se ajatus, että nyt se on suoritettu. Huomasin miettiväni aikoja, jolloin lenkille oli mentävä, vaikka olo oli kuin rekan alle jäänyt. Päiviä, jolloin kiskoin hiihtoladuilla monta kierrosta (vanhoilla, voiteettomilla suksilla) ennen iltavuoroon menoa. Aikoina, jolloin tupaten täynnä olevilla osastoilla saa liikuntaa ihan vain töissä olemisella. Olenkohan kuitenkin liikkunut liikaa?

Lähdin selvittämään asiaa. Kyllä, itseasiassa aika moni tutkimus kertoi sitä, kuinka liikarasitus heikentää huomattavasti hedelmällisyyttä. Kuinka kuormittava liikunta vaikuttaa kehoon. Kävin välillä (kävely)lenkillä koiran kanssa ja palasin tutkimaan asiaa lisää. Yleensä puhutaan liikunnan hyvistä vaikutuksista, mutta ehkä olenkin kääntänyt sen itseäni vastaan?

Päätin, että yritän vähentää kuormittavaa liikuntaa, siis korkeintaan 2(-3) kertaa viikossa. Lisään yhden vapaapäivän (siis kaksi viikossa), loppupäivinä voin kävellä. Näitä yritän. Eilen olin täynnä tarmoa ja taisteluintoa. Tänään hirvittää, vaikka tiedän tavoitteen. Voisinko yhtäkkiä vähentää liikkumista? Eikö se sitten tee minusta laiskaa ja saamatonta? Ei, vaan toivottavasti äidin.

Enpä olisi uskonut

Ensimmäistä kirjoitusta viedään. En olisi uskonut alkavani kirjoittaa blogia käsitelläkseni lapsettomuutta. Tai sanovani sen jo heti toisessa lauseessa. Lähtökohtaisesti en olisi uskonut koko aiheen edes koskettavani itseäni. Mutta tässä ollaan, enkä muuta voi.

Tein toisen blogin aiemman tilalle, sillä koin aiheen olevan sen verran herkkä, etten ehkä halua omia kasvojani vielä esille sen koommin. Ei tämä toki salainen asia ole, joten jos tunnet minut, niin tervetuloa vain lukemaan ja vaikka ihan juttelemaankin. :)
Kirjoittamisen tarve on vain suuri, ja perinteinen päiväkirja on vain melko hidas kapistus tällaiselle, jonka ajatukset vilistävät jo kaksi sivua edellä, mitä kynällä pystyy kirjoittamaan... Siksi siis blogi.

Mutta mistä on siis kyse?
Olemme kolmeakymppiä (hui!) lähestyvä aviopari. Olemme olleet naimisissa ja saman katon alla 3,5 vuotta, jonka aikana tervetulomatto vauvalle on ollut aseteltuna jokaisen kotimme ovelle. Vaan kun tulijoita ei ole ollut... Meillä asustaa myös 4-vuotias Hippu-koira, joka pitää vauhtia yllä.
Tiedossa oli, että vauvan tulo saattaa olla hitaampaa sairastamani (ja toipumani) syömishäiriön vuoksi, mutta mitään, siis yhtään mitään, ei alkanut tapahtua. Oma tunne naiseudestani oli koetuksella, kun edes kuukautisia ei tullut. Ensimmäinen käynti tutkimuksiin oli tammikuussa 2013, jolloin sain karun tuomion: "Tyhmä tyttö, oma vikasi. Et saa koskaan lapsia."
Papereista luin ja sittemin netistä selvittelin diagnoosin: PCO (polykystiset, eli monirakkulaiset munasarjat). Tästä saimme lähetteen julkiselle lapsettomuuspolille, jossa keväällä 2013 diagnoosi vahvistettiin ja tehtiin hieman lisätutkimuksia munatorvien aukiolotutkimuksesta alkukierron labroihin. Lääkäri oli ihana ja sydämellinen. Valoi meihin toivoa.
Jäimme tuolloin vielä miettimään hoitojen aloittamista, toiveena raskauden alkaminen luomusti.

Toiveena se on edelleenkin, mutta nyt oli myönnettävä totuus: me tarvitsemme apua. Pitkä polku taas kunnallisen terveyskeskuslääkärin lähetteen kautta vihdoin maaliskuussa 2016, siis EILEN, lapsettomuuspolille ensikäynnille. Lääkäri oli empaattinen ja realistinen. Löi faktat pöytään, kertoi, mistä voidaan lähteä liikkeelle ja mikä ei minulla tule toimimaan. Lähdimme siltä seisomalta lähimpään apteekkiin hakemaan lääkettä, joka voisi vaikuttaa ovulaation aikaan saamiseen.
Mutta tulihan siinä päivän aikana tirautettua useampi kyynel. Ei se mennytkään, niin kuin olimme suunnitelleet. Tästä se sitten alkaa. Tiemme lapsettomuushoidoissa.