perjantai 28. joulukuuta 2018

Tytön ensimmäinen joulu



Pieni tonttutyttö ei ole oikein ymmärtänyt usean päivän hulinaa ja kyläilyä, mutta meille vanhemmille nämä joulunajan päivät ovat olleet merkityksellisiä. Tosin kahden vuorotyöläisen joulu osuu yleensä sellaiselle päivälle, jolloin molemmilla on vapaapäivä. Tänä vuonna mies oli valitettavasti aattoillan töissä, joten meidän perhejoulu ajoittui joulupäivälle.


Onhan tämä kaikki jännää. Koristella kuusi (vaikkakin miehen kanssa vuorotellen tytön oltua kovin itkuinen tai seuraa vailla), valmistella joulua, kuunnella joululauluja, paketoida lahja. (Olimme sopineet, ettemme tänä vuonna hankkisi mieheni kanssa lahjoja lainkaan toisillemme. Tytölle olin hankkinut viikko aiemmin leikkimaton ja vanhemmilleni teetin vuosikalenterin vauvan kuvista.) Mutta kaikista jännintä oli viettää itse joulua. Pakkasin autoon vauvan, koiran, pikkulahjan, vauvan hoitokassin, koiran hoitokassin, saunakamppeet, omat tavarat, piparimutakakun ja kenties muutaman muunkin tavaran ja hyppäsin sekaan itsekin. Isääni nauratti nähdessäni minut kaikkien kassien ja nyssäköiden kanssa. Aattoiltapäivä pääsi käyntiin. Äitini olisi kovasti halunnut, että tulemme "herroiksi", vaikka mielelläni tekisin ja auttaisin. Joka vuosi sama juttu. Tänä vuonna tosin äidillä oli jäänyt joitakin pikkuhommia kesken, joten pääsin silitys- ja kattauspuuhiin; aina silloin tällöin. Tytöllä iski ilmeisesti tiheän imun kausi, ja vaikka olo muutoin olikin varsin tyytyväinen, niin jonkinlainen kolo tuntui pikkumasussa olevan vähän väliä. Etukäteen olin jännittänyt iskisikö rotarokotteen pelotellut sivuvaikutukset joulumme riemuksi ja ratoksi (tätä varten olin varustautunut kokonaisella vaippapaketilla sekä parilla vaihtovaatekerralla), joten otin tiheät syömiset varsin tyytyväisenä vastaan. Kipaisin välissä joulusaunassakin heittämässä yhdet löylyt. Tehonautiskelua.
Lopulta kaikki oli valmista, isoisäni siskonsa kera saapuneet, joululaatikot nostettu leivinuunista, rosolli ja muut joulusalaatit asetettu pöydälle ja nousimme kuuntelemaan jouluevankeliumia. Tällä kertaa äitini luki sen Karjalan Rautun murteella, joka olikin mainio versio. Tyttö jäi torkkumaan ja ajoittain leikkimään leikkimatolle hihkuen itsekseen roikkuvia leluja, kun taas me muut saimme ruokailla rauhassa. Äitini oli laittanut taas parastaan, ja toki samoilla resepteillä tehdyt ruoat olivat kovin perinteisiä ja toivat mieleen muistoja monien vuosien ajalta. Mikä siinä onkin, että ne tietyt elementit - pöytäliinat, ruokien maut, pähkinä-rusinasekoitus, valaistus, perinteet - tuovat sen joulun tunnun. Oli harmillista, ettei mieheni päässyt seuraamme, mutta onneksi meillä oli odotettavissa myös oma joulumme. Meilläkin alkaa onneksi olemaan jo omia perinteitä ja jonain vuonna koittaa se joulu, jolloin vietämme sitä ensin omalla perheellämme ja muodostamme kokonaan oman kuvion. Jospa tytöllemme jäisi mieleen myös tuttuja tuoksuja, värejä, kuvioita, musiikkia, makuja, jotka jäisivät hänen muistojensa joukkoon.







Joulupäivänä vietimme joulua oman perheen kesken, eikä se mennyt aivan niin rauhallisesti, kuin edellinen ilta oli mennyt. Vauva itkeskeli ja oli tyytymätön oloonsa likipitäen kello 15 lähtien aina puolille öille. Silloin me kaikki sammuimme. Taituroin jouluateriani kanssa yhdellä kädellä yrittäen hyssytellä tyttöä toisella (syöminen ei ollut tällä kertaa ratkaisu pulmaan). Aloittelimme optimistisesti myös Monopoli-pelin (jee! Vihdoin vapaaehtoista peliseuraa!), mutta jouduimme lopulta antamaan periksi, kun jo kolmas jatkamisyritelmä päättyi siihen, kun lähdin heijaamaan tyttöä ympäri asuntoa. Peli odottaa edelleen vierashuoneessa keskeneräisenä; kenties se saadaan päätökseen vielä tämän vuoden puolella. No, olen tyytyväinen, jos saan edes joskus lautapelikaverin, vaikka sitten pikkupätkissä. Yritimme katsoa tekstitettyä elokuvaa, mutta tämä yritelmä kaatui siihen, että taisin torkahtaa. Harmillista kyllä, että ensimmäinen perhejoulumme sujui hiukan rauhattomissa tunnelmissa, mutta pikkupätkissä olemme saaneet nauttia joulustakin, vaikka ei aivan yhtäjaksoisesti. Tosin tuossa hötäkässä jäi kokonaan ottamatta perhekuva joulustamme.




Tapaninpäivänä suuntasimme jälleen vanhemmilleni maalle, tällä kertaa koko porukalla. Jouluateria sujui jälleen niinikään säestyksen saattelemana, mutta minulta suorastaan evättiin rauhoitteleminen, jonka vanhempani halusivat kernaasti hoitaa. Eipä tyttö tuossa vaiheessa vaikuttanut muuta vailla olevankaan kuin viihdyttämistä. Se siitä rauhallisesta ateriasta jälleen.
Koitti lahjojen antaminen. Olin hihkunut meidän lahjaamme jo hyvän aikaa, ja naurahdinkin vanhemmilleni, että taisi iskeä paineita, kun nyt heidän "täytyy" innostua kovasti hehkuttamastani lahjasta. Mutta täytyy onneksi sanoa, että innostusta ei todellakaan tarvinnut yrittää. He olivat aivan haltioissaan tytön kuvista. Lopulta isä näytti heidän viimeisimmän matkansa kuvia, jonka jälkeen kehotti meitä kaikkia siirtymään toiseen huoneeseen. Siellä odotti diaprojektori, joka hurisi lapsuudesta tuttuun ja nostalgiseen tapaan! Katsoimme vielä diakuvia samasta kohteesta, joskin 25 vuotta aiemmin. Siellä minäkin viipotin hiekkarannalla menemään, Minni Hiiri -uimapuvussani, vaaleat hiukset hulmuten, lapsen into silmistä säihkyen. En voinut olla miettimättä tytärtämme ja tätä merkillistä sukupolvien jatkumoa.

Tapaninpäivä jatkui perinteisillä kotakahveilla mökillä. Tämä oli ollut minun ehdotukseni, sillä kaipasin itse jo metsään, mutta halusin viedä myös tyttömme hänen ensimmäiselle retkelleen. Hetken käyskentelimme mökin pihalla talvista luontoa ja pientä auringonpilkahdusta ihaillen ja kävimme sitten kahvipöytään kotaan, jossa kamina oli saanut jo aikaan suloisen pienen lämmön. Siinä kelpasi pienenkin olla.

Jollain tavoin olen huokaissut, kun joulunpyhät ovat olleet ohi. Monenlainen hulina ja kekkereiden suunnitteleminen ja viettäminen ovat kestäneet oikeastaan tytön syntymästä lähtien, ja vaikka olenkin kaikesta nauttinut, niin nyt odotan arjen tasaantumista ja sitä, että saa alkaa jo miettimään aivan tavallisia asioita. Viime päivinä olenkin googletellut sopivia leluja kaksikuiselle, vauvauintia, perhekerhoa,  kehitysvaiheita, unirytmejä ja etenkin talvipukeutumista. Tyttö tuntuu kasvaneen ja kehittyneen aivan hujauksessa. Nykyään hän katselee jo silmät suurina, seuraa, huitoo käsillään leikkimaton kaaren leluja, päästelee epämääräisiä kurkkuääniä ja lähes nauraa. Meille on alkanut muodostua jo pieniä omia leikkejä ja nautin sydämeni pohjasta kylpyhetkistä, leikkituokioista sekä tytön ilmeistä ja eleistä. Puhumattakaan imetyksestä. Miten ihanaa.



lauantai 15. joulukuuta 2018

Juhlahumun jatkoa


Juhlahumua on piisannut ja tänään saattaa olla hetkeksi päivä, jolloin ei tarvitse valmistella tai viimeistellä mitään. Maanantaina vielä vaivasi hienoinen turnausväsymys ristiäisistä (toki kierroksilla olosta johtuvat vaivaiset 3 tunnin yöunet saattoivat hieman vaikuttaa asiaan), mutta en juuri antanut itseni "lysähtää" vielä huilailemaan. Tavoitteeni oli saada ristiäisten kiitoskortit matkaan joulukorttien kanssa siitäkin huolimatta, ettei minulla vielä maanantai-aamuna olla mitään valmiina. Hetken aikaa jo luulin, että tuon päivän saavutukset tulevat jäämään melko laihoiksi, vaikka kyllähän tiskikoneen täytöstä nyt voi olla tyytyväinen, heh. Niin vain innostuin kuvaamaan tyttöä ensin ristiäistamineissa ja sitten joulutunnelmissa erilaisine rekvisiittoineen. Oli sentään hauskaa! Välillä tankattiin niin maitoa kuin untakin ja sitten taas jatkettiin. Toki kuvissa oli ehkä yksi suht onnistunut sadassa kuvassa, mutta onneksi nykyään voi räpsiä. Kuvausprojektin päätteeksi tyttö nukkui levollisesti vierelläni ja minä nyyhkin kuvia ja niissä olevaa rakasta tyttöäni. Voiko olla ihanampaa!


Kävimme Pikkutonttuni kanssa myös viemässä jouluterveisiä työkavereilleni. Miten kiva oli nähdä niin monia tuttuja sekä esitellä omaa ihanaani. Tonttu oli vieraskorea nukkuen koko visiitin ajan, mutta oli hänessä silti ihasteltavaa. Sivumennen mainittakoon, että oli myös perin outoa ja ajatuksia herättävää käydä työpaikoilla (molemmilla osastoillani, vaikka toki olen nykyisin virallisesti vain toisella). Ajatukset ovatkin pyörineet tuon jälkeen silloin tällöin työelämässä, paluussa ja millaista se olisi, mistä itseni löydän sitten aikanaan. Tällä hetkellä ehdottomasti paras paikka on nyt tyttäreni kanssa kotona, se ei muutu miksikään. Mutta kaikkea sitä tuleekin aprikoitua.

Sain tuolla samaisella reissulla teetettyä valokuvia, kun lopulta olimme tehneet päätöksiä kiitos- ja joulukortteihin päätyvistä kuvista. Käsinkosketeltavia valokuvia katsellessani meinasi taas tulla itku. Eikä! Mikä söpöläinen! (Otan täydet oikeudet kehua ja ihastella omaa muruani täällä, sillä onhan kyseessä oma blogini ja sen sisältö. Heh. Jokaiselle se oma lapsi on maailman söpöin ja ihanin.) Ilta kului sitten askarrellen posket innosta punottaen ja joululauluja kuunnellen. Tällä hetkellä kortit ovat matkalla vastaanottajilleen, joten siltä osin tuntuu, että osa joulun urakasta on valmiina ja ristiäisjututkin ovat nyt kunnossa. (Kun vielä järjestäisi kaappiin piilotetut lahjakassit.)


Eilinen oli sitten mitä kummallisin päivä. Sattui nimittäin niin, että kaiken koko syksyn kestäneen juhlahumun (luen tähän äitiyslomalle jäämisen, vauvakutsut, vauvan syntymän ja ristiäiset sekä lisäksi ajoittaiset vauva-onnen hehkuttamiset somessa) lisäksi allekirjoittaneella sattui olemaan vielä syntymäpäivä. Normaalisti pidän juhlista ja vaikka en varsinaisesti odota olevani juhlien keskipiste, niin nautin todella paljon siitä, kun voin kutsua ihmisiä luokseni, suunnitella ja laittaa heille, tehdä hyvää ja saada viettää porukalla kivaa aikaa. Lahjat ja synttärihumu eivät ole se pointti ja se onkin vähentynyt aikuisiällä. Mutta ihmiset on se, mitä odotan eniten synttäreiltä. Nyt oli tiedossa ilta, jolloin mies olisi töissä ja me tytön kanssa olisimme olleet kaksin kotona. Niinpä halusin kutsua ystäviä kakulle. Mitä lähemmäs päivä kuitenkin tuli, sen vaivaantuneemmaksi koin oloni. Kaiken koetun lisäksikö pitäisi vielä "juhlia" minua?! Vitsailin jopa, että "anteeksi, että satuin syntymään tänä päivänä.." Ei pidä käsittää väärin, päivä oli toki onnellinen ja iloitsin onnitteluista, niin Facebook-, Whatsapp- viesteistä kuin puheluista ja etenkin illalla vietetystä ajasta ystäväjoukon kesken. Mutta jotenkin syntymäpäivä ja tyttöön liittyvien hulinoiden lisäksi tämä tuntui aika ylimääräiseltä ja oudolta. Mitä tässä nyt enää juhlimaan ja onnittelemaan, etenkään minua. Painotinkin meille tuleville, että vietetään nyt ihan vaan tyttöjen iltaa (kera 1v 5kk ja 6 vk ikäisten poikavahvistusten) ollen ja nauttien. Siitä koin siis voivani olevani onniteltava, että minulla oli niin ihania ystäviä elämässäni, lähellä ja kauempana!

Tytöllä oli vielä yllätys minulle. Viime yönä saimme nimittäin nukkua kello 1-6:30. Aika luksusta.


maanantai 10. joulukuuta 2018

Tytön suuri juhla


Tosiasiassa olisin voinut mennä eilen aikaisin nukkumaan, kun tyttökin oli aikalailla unten mailla, mutta kerrankin jäin itsekseni kukkumaan hereille. Ja sitten kuitenkin herään virkeänä kello 4 saamatta enää unta. Kai sitä jollain tavoin käy edelleenkin kierroksilla, vaikka mieluista "stressiä" tämä onkin ollut. Eilen saimme nimittäin viettää tyttäremme ristiäisiä. Varsinaista stressiä en oikeastaan ollut kokenut enää sitten paikan vaihdoksen, vaan sen sijaan olin pelkkää intoa ja odotusta täynnä. Voi, kuinka nautinkaan touhuamisesta, leipomisesta, juhlien pohtimisesta ja suunnittelemisesta! Edellisenä päivänä leivoin vielä suolaisen piirakan ja kakkupohjat toiseen kertaan, sillä en ollut ollut oikein tyytyväinen aiemmin tekemiini (niin, liekö tuo sitten pedanttiutta vai ankaruutta itseä kohtaan). Minulla oli pöydän kulma täynnä erilaisia listoja liittyen juhlien eri vaiheisiin ja valmisteluihin ja näin ollen olin jo iltapäivästä niin valmis, kuin vaan voi olla, pakkaustenkin suhteen. Toisinaan viimeinen yö ennen jonkin jännittävän tapahtumista voi mennä vähän harakoille, mutta täällä kävikin niin, että tyttö söi kaksi tuntia ja itki masuvaivojaan nelisen tuntia. Vitsailin, että näinköhän hän sai ramppikuumeen, kun olin niin intoillut hänellekin tulevasta juhlapäivästä. Niin tai näin, niin minä nappasin itselleni oikein mojovan migreenityyppisen päänsäryn, joka piti vielä tiukasti otteessaan pitkälle seuraavaan aamuun ja päivään.

Ristiäispäivä valkeni siis sellaisessa olossa, että jouduin lopulta vain toimittamaan asioita mekaanisesti suorittaen toivoen, että huono olo hellittäisi jossain vaiheessa. Kehotin meitä juhlapaikalle auttamaan tulevaa äitiänikin ottamaan rohkeasti ohjakset käsiinsä, jos minun järkeni ja logiikkaani eivät tunnu enää pelaavan. Mutta lopulta kävikin niin, että saavuttuamme juhlapaikalle oli päivänsankarilla jo sellainen kolo masussa, että ruokataukoa oli pakko pitää ja minä huhuilin ohjeistuksia sohvan nurkasta. Onpa tuokin oppimisen paikka, että osaa olla sivussa ja luottaa asioiden sujuvan hienosti. Ja sujuivathan ne!

Sukulaisia ja ystäviä alkoi saapua paikalle ja yritin ehtiä käydä heitä moikkaamassa ja toivottamassa tervetulleeksi vauva sylissä ja talvikengätkin vielä jalassa. Pikaohjeistukset kakun koristelusta, jonka oli määrä tapahtua vasta mahdollisimman lähellä tarjoilua, valokuvaajankin saapuminen paikalle ja kastemekon pukeminen prinsessalle. Kastetilaisuus sai alkaa.

Seistessämme siinä kaiken väen edessä, me, pappi-ystävämme sekä kolme kummeiksi lupautunutta ystäväämme yhdellä sylissään kastemekkoon puettu tyttäremme tajusin taas tilanteen ihmeellisyyden. Todellako! Onko se todella meidän tyttäremme, kenen ristiäisiä saamme nyt viettää?! Ystävämme puhuessa kasteen merkityksestä, lapsesta ja pienen elämästä sekä meistäkin jouduin tuijottelemaan lattiaa pohtien, että kaiken muun taisin huomioida, mutta en nenäliinaa itselleni. Sentään olin hankkinut vedenkestävää ripsiväriä. Pappi puhui nimittäin niin kauniisti ja koskettavasti samalla, kun näin sivusilmällä sylikummin, hyvän ystäväni, heijaavan rauhallisesti nukkuvaa tyttöämme, ettei itku todellakaan ollut kaukana.

Kastetilaisuuden tärkein osuus on toki kaste itsesään, mutta sitä ennen tuli myös tietoon nimi, jonka olimme antaneet tytölle. Katselin papin lausuessa nimeä ystäviemme ja sukulaistemme ilmeitä. Kukaan ei ollut osannut odottaa valintaamme, mutta myöhemmin kuultujen sanojen myötä moni ihasteli valintojamme. Tyttäremme sai kolme nimeä, joista yksikään ei ollut kummankaan suvusta, eikä niillä ollut mitään tarinaa. Nimet olivat kauniita ja ne sointuivat hyvin yhteen. Kuinka kutkuttavaa, kun nyt tytöstä saattoi puhua hänen oikealla nimellään! Tähän mennessä olin tosin onnistunut lipsauttamaan nimen jo muutamaan kertaan, mutta ei edes siinä vaiheessa, kun olin ähkäissyt: "oho! Anteeksi!", ollut äitini aivan tajunnut kuulemaansa, kun ei ollut saanut nimestä selvää.

Kaste oli koskettava. Pappi kastoi rauhallisesti nukkuvan tyttäremme ja piirsi pään päälle ristinmerkin. Minä sain kuivata pään äitini aikanaan minun ristiäisiäni varten tekemällä ristiäisliinalla. Huimaa. Oman tyttäreni. Lopuksi mies sai pidellä papin antamaa kastekynttilää ja päätimme kaste- ja rukoustilaisuuden laulamalla vielä Onneni on olla Herraa lähellä -virren papin säestäessä kitaralla. Sen jälkeen otimme kuvia eri kokoonpanoilla ja tyttö kiersi sylistä toiseen. Hetki oli hauska ja naurua riitti.


Sitten vieraat pääsivätkin kahvipöytään, kun taas päivänsankarilla koitti myös nälkä ja siirryin hiukan sivummalle häntä syöttämään. Oli ihana kuunnella ihmisten puheensorinaa ja osa kävi pitämässä meillekin seuraa. Kovin kauan ei prinsessa jaksanut syödä, sillä juhlahumu oli sen verran uuvuttavaa, että ateria jäi pienemmäksi. Minulle tarjottiin kovasti apua, jotta pääsisin itsekin kahville ja olikin aika erikoista saada juoda kahvi kuumana ilman, että ketään täytyy hytkyttää tai syöttää sylissä samaan aikaan. Olin onnellinen siitä, miltä kaikki näytti; hommat sujuivat, tunnelma oli iloinen ja lämmin, kattaus näytti kauniilta kynttilöiden, kukkien ja nimitaulun koristaessa kokonaisuutta. Ystäväni olivat koristelleet kakut paremmin, kuin olin visioinut ja ne olivat niin hienoja! Yritin saada kierreltyä eri porukoissa tervehtimässä ihmisiä, vaikka melko lyhyiksi visiiteiksi ne jäivät. Tyttöä kierrätettiin sylistä syliin, eikä hän ollut moksiskaan. Kolme pientä tyttöä olivat kovin kiinnostuneita vauvasta ja silittelivät ja lepertelivät hänelle, minkä vain ehtivät. Kehotin ihmisiä ottamaan mukaansa pöytiin koristeiksi laittamiani tytön jalanjälkien kuvia, jotka olivat jääneet yli isänpäivä- ja kutsukorteista.


Aikanaan alkoi olla hyvästien aika ja kuulin keittiöstä tiskikoneen hurinaa ja astioiden kilinää. Juhlat alkoivat olla ohi. Ehdin hädin tuskin pyyhkimään pöytiä, kun minua jo kehotettiin vain olemaan ja nauttimaan vielä päivästä. Keittiöhommat olivat hoidossa tehokkailla ystävilläni, ja olo tuostakin suuresta avusta oli hämmentyneen onnellinen. Vielä viimeinen silmäys siistittyyn juhlapaikkaan, valojen sammutus ja ovien lukitseminen. Nytkö ne olivatkin jo ohi? Ilta meni meidän kaikkien maatessa sohvalla väsyneinä. Tuntui oudolta, että nyt kovasti suunnittelemani juhlat olivat siinä, eikä minulla ollut edes kuvia päivästä. Tästä olin päättänyt ottaa vapauden, sillä tulisimme kyllä saamaan upeita kuvia kahdelta ystävältämme. Mutta päivä tuntui epätodelliselta, kun ei ollut edes kännykkäkuvia, joita katsella. Siitä huolimatta, että edessämme oli lahjakasseja ja onnittelukortteja sekä pöydällä kauniita kukkakimppuja.

Olo on ilosta kupliva. Tyttäremme ensimmäiset juhlat, kastejuhla. Ja nyt hänellä on myös nimi!



tiistai 4. joulukuuta 2018

Maailma laajeni


Kävin viime viikon torstaina tytön kanssa kahdestaan kaupungilla. Voi että, se oli hauskaa! Toki vähän jännitti alkuun, mutta se oli lähinnä innosta kihelmöivää jännitystä. Huvitti, kuinka havahduin katsomaan tuttuja asioita aivan uudesta vinkkelistä. Kahville mennessä (tästä aloitin. Se piti saada ainakin onnistumaan.) oli katsottava, kuinka vaunujen kanssa liikkuu, miten tuon tarjottimen pöytään, minne voin asettua. Tai sitten eri liikkeissä kiertäminen, sovituskoppeihin meneminen (minne vaunut?), toiseen kerrokseen kulku hissillä, vauvan hoito, imetys sekä oma vessassa käyminen. Kaikkiin löytyi ratkaisu, mutta nauratti, kuinka pöllämystynyt olin ensimmäisen puolentoista tunnin jälkeen. Olin ilmeisesti ollut liian tehokas listoineni ja systemaattisine kulkuineni, että oikein ihmettelin, että mitä sitten pitäisi tehdä. Mitä ihmiset yleensä tekevät ostoskeskuksissa? Halusin kuitenkin kokea juuri tuon vauvan hoidon sekä imetyksen. En kuitenkaan tohtinut vielä imettää käytävällä istuen, vaan hakeuduin verhon taakse nojatuolille. Ja se olikin miellyttävä kokemus! Kaiken kaikkiaan olin varsin kiitollinen tarjoilijalle, joka halusi auttaa tuomalla kahvini minulle pöytään, siisteistä ja mukavista tiloista ostoskekuksessa, lapsiperheitä huomioivista ratkaisuista, kätevistä vauvanhoitopisteistä ja miellyttävistä imetysnurkista. Kirsikkana kakun päällä vielä erään lastenvaateliikkeen myyjä lupasi heijata vaunuja, jos vauva itkisi, sillä aikaa, kun sovitin imetyspaitoja. Ajoin kotiin kuplien. Iltalenkillä olin varma, että mikäli viima ei tempaisisi minua mukaansa, leijailisin pian taivaalla ihan vain ilosta kuplien. Tästä se maailma aukeaa!



Sen jälkeen on sitten tullut käytyä monessa paikassa tytön kanssa, ja oleminen ja asioiden hoitaminen ovat käyneet luontevammiksi. Miten olenkaan nauttinut ihmisten keskellä olemisesta sekä itsenäisemmästä kulkemisesta! Eilen olimme koko päivän kaupungilla sekä kyläluutailemassa ystäväni ja hänen lähes saman ikäisen vauvansa luona. Miten hauskaa tuokin oli. Toki lähteminen vaatii aina enemmän suunnittelua ja pakkaamista, mutta jotenkin kaikki tuntuu nyt vain niin oikealta ja hyvältä.

Yksi merkittävimmistä reissuista oli sunnuntain messu, jonne pääsimme vihdoin koko perheenä, 1,5 kuukauden tauon jälkeen. Tunne oli innostava, jännittävä, kömpelö ja onnellinen. Iloitsin kaikista ystävistämme, joita tuli joka suunnasta onnittelemaan ja katsomaan pientä tyttöämme. Oli jännittävää ja kummallista tulla niin tuttuun paikkaan, mutta silti keskeltä sitä vauvakuplaa, jossa olin ollut monta viikkoa. Kaikki ei ollutkaan enää samaa tuttua, vaan tästä lähin se tulisi olemaan kovin erilaista. Jotenkin myös kuplasta tuleminen ihmisten ilmoille tekee vauvan olemassa olon vieläkin todemmaksi. Ei se ole vain kuplaa, vaan täyttä totta! Messu tuntui tosin menevän meillä molemmilla hieman ohi, sillä vilkuilimme vähän väliä vieressäni turvakaukalossa puolinukuksissa olevaa tytärtämme. Sitten hänelle iski nälkä. Olin vakaasti päättänyt huolehtia imetyksestä vaikka sitten kirkonpenkissä istuen, mutta voi sitä paidan kankaiden räpläämistä! Muistin sentään, etten voi aivan miten sattuu availla ja nostella paitaa, vaan pitäisi huomioida muitakin. Lopulta vauvaa alkoi niin hermostuttamaan, että koin paremmaksi siirtyä hieman sivummalle imettämään. No, ei siis aivan mennyt putkeen, mutta ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta.
Merkittävin hetki messussa oli silti kaikkien ystävien näkemisen, vauvan kanssa olemisen ja messun kokonaisuuden lisäksi ehtoolliselle meneminen. Olin odottanut pitkään sitä, että saisin viedä tyttömme siunattavaksi. Ystäväni siunatessa häntä mieli oikein herkistyi. Tänne alttarille olin niin monta kertaa vienyt meidänkin lapsitoiveemme ja tässä tämä aarre nyt oli!

Kaiken reissaamisen ja kulkemisen lisäksi olo on vauvalla ollut edelleen aika hankala iltaisin ja iltayöstä. Olen pohtinut koliikin mahdollisuutta, mutta miettinyt masuvaivojen johtuvan kenties D-vitamiinista. Ihanasta messusta kotiuduimme itkun säestäessä ja sitä kestikin sitten kuutisen tuntia. Seuraavana päivänä hankin kaupunkireissullamme D-vitamiinisuihketta. Se päivä tuntui olevan heti jo erilainen.
Mutta tänään sain kuulla neuvolassa, että suihketta ei suositella sen huonon imeytymisen vuoksi. Olen hämmentynyt tästä. Suihketta on suositeltu monessakin paikassa, kuten jossain neuvolassakin. Kuulemma pitäisi kokeilla mieluummin vesiliukoista tippaa. Päätin kuitenkin antaa suihketta ainakin tämän viikon, jotta ristiäisiin päästäisi rauhallisemmilla oloilla. Muuten neuvolakäynti meni aika hyvin, mitä nyt vauva oli aika kiukkuinen ja pissasi minun, paitani ja reppuni päälle ollessani ottamassa puhdasta vaippaa hoitokassista. No, mitäs herätettiin juuri syönyt ja makeille unille nukahtanut tyttö... Hämmensi toisaalta myös se, kuinka terveydenhoitaja oli joka vaivaan tarjoamassa lääkettä tai itkuisuuteen helpottavaa patjaa. Selvähän se on, että vauvalle nousee maitoa suuhun tai hän pulauttaa, jos häntä aletaan kääntelemään pian syömisen jälkeen. Ei se silti tarkoita refluksia tai ilmavaivoja...
Mutta näistä huolimatta käynti oli hyvä, pääasiassa sen osalta, että tyttö on kasvanut hienosti ja nyt meni jo neljä kiloa rikki!


Täällä virittäydytään hiljalleen joulukuun tunnelmiin jouluradion sekä -valojen merkeissä. Joulukuun alku on mennyt itseltäni hieman ohi ristiäisvalmistelujen keskellä, mutta otan tämän tällaisena vaiheena ja teho-intoilen joulua sitten niiden jälkeen. Ristiäisvalmisteluihin kuuluu oikein hyvää ja odotan niitä innolla, mutta myös haikeudella. On ollut ihanaa leipoa, suunnitella, valmistella ja odottaa juhlia, tyttäremme kastepäivää. Pian juhlat on juhlittu! Nyt ei tunnu stressaavan mikään; tilapulmakin sai hyvän ratkaisun. Olisi jo ihana päästä kutsumaan rakasta omalla nimellään muidenkin kuullen.