Vauvan sukupuolesta heränneitä ajatuksia

Tulokset kromosomeista ja sukusoluista tuli noin 1,5 viikkoa sitten. Olin etukäteen ajatellut mielessäni tiettyä sukupuolta, mutta jännityksen tiivistyessä alkoivat ajatukset "toiveista" tuntua aivan älyttömiltä. Ihan sama, kumpi vauva olisi! Kunhan hän vain olisi terve (kehtaan sanoa näin).
Kun äitiyspolin kätilö sitten kertoi kromosomien olevan kunnossa helpotus oli sanoinkuvaamaton ja vain itketti, en ollut ihan varma, kuinka vielä tähän tunnemyräkkään osaisi ottaa vastaan tietoa vauvan sukupuolesta. Vaikka tottahan sen tiesin.

"Poika," sanoi kätilö puhelimessa.
"Poika!", ihmettelin, ihastelin, hämmästelin ja yritin ymmärtää hetkeä aiemmin kuulemiani asioita.
Vauva olisi tässä kohtaa kunnossa ja hän on poika.
Poika.

Oikeastaan on hyvä, että en ryhtynyt tämän tekstin kirjoittamiseen heti, sillä ajatus pojasta oli jonkin aikaa sellainen, jota piti sulatella. Missään tapauksessa en tarkoita, etten haluaisi poikaa tai että en pitäisi poikalapsista. Jostain syystä vain minulla (ja miehelläni, parilla ystävälläni ja vanhemmillani) oli ollut mielessään kuvitelma toisesta tytöstä.
Huldakin sanoin pojasta kuultuaan:
"Ei... Minä haluan siskon."
Minulla oli jo nimiäkin mietittynä, ja tavallaan olisin halunnut käydä läpi uudelleen tiettyjä tyttövauvoihin liittyviä juttuja... Olihan minulla myös valtava kasa tyttömäisiä vaatteitakin tallessa. Olin miettinyt kahden tytön sisarussuhdetta. Kahta siskoa. En tiedä, mistä se oli tullut, mutta jostain syystä olin ajatellut vauvan olevan tyttö. Toinen pieni kukkaistyttö.

Ja nyt meille oli tulossa poika.
Hiukan piti jo varmistella, että kyse ei tosiaan ollut kuin sellaisesta ajatusten kääntämisestä, ei todellakaan mistään maailman suurimmasta kriisistä. Puhuimme nyt täysin eri tason asioista, Down-riskistä ja sukupuolesta! Arvelen, että huoli riskistä ja valtaisasta tunnemyräkästä purkautui itselläni sitten sillä, että pyörittelin jännittävien tulosten jälkeisen viikon verran epätoivoissani mielessäni poikien nimiä, ja kuinka harmittelin valmiiksi jo poikien vaatteiden yleistä väri- ja kuvitusmaailmaa: mustaa, harmaata, tummansinistä ja -vihreää, dinosauruksia, autoja ja traktoreita. Minulle tosin oli selvää, että tulisin pukemaan hänelle muutakin väriä. Mutta se nimi. Ei ollut mitään, mikä miellytti, ja vielä meitä molempia.

Huolehdin jo valmiiksi siitäkin, että poika ei saisi joutua "kovempaan kohteluun" vain siksi, että oli poika. Halusin, että hän saisi olla herkkä, tunteellinen, pohdiskeleva tai taiteellinen ihan yhtä lailla kun hän saisi olla puuhakas, liikunnallinen, riehakas tai vähäpuheinen. Mutta muottiin en haluaisi hänen joutuvan. Kuten en Huldankaan, mutta jostain syystä tytöillä ja naisilla on tänä maailman aikana (ainakin länsimaissa) enemmän liikkumavaraa olla sellainen, kun haluaisi olla. 

Rinnakkain tällaisten pohdintojen kanssa mieleni täyttyi myös tulevaisuuden ajatuksista. Kuinka "minun poika" sitä ja tätä. Ja kuinka mietin jo valmiiksi, millainen henkilö mahdollisesti seurustelisi "minun pojan" kanssa. Totta kai mietin paljon myös sellaista, mitä tytön ja pojan sisarussuhde voisi olla, olihan minulla itselläkin tästä kokemusta pikkuveljen kanssa. Tavallaan tuntui myös kivalta, että kotimme ei olisi täynnä vain "tyttöjen juttuja". Ei tosin ollut nytkään, siitä olin halunnut pitää huolta. Meiltä löytyi niin traktoreita, legoja, rakennuspalikoita jakoavaimineen ja vasaroineen, mutta myös leikkikeittiötä ja nukkeja. Sinänsä pojalle oli siis valmiina jo monenlaista.

Ensimmäinen viikko uutisen jälkeen oli melkoinen. Valtaisa helpotus terveistä kromosomeista, mutta hämmennys vauvan sukupuolesta. Hiljalleen onnellisuus POJASTA on alkanut vahvistua. On ollut ihana kuulla onnitteluja nimenomaan siitä, että hän on poika, ja juuri siksi, että nyt saamme kokea molempien vanhemmuuden. Jotkut ovat jopa "harmitelleet" sitä, että kaikki tuntuvat saavan tytön ja pojan, mutta itselle on osunut joko tyttöja tai poikia, vaikka ihania ovatkin. 
On kuin Huldan raskausaikana. Silloinkin oikein imin itseeni raskausonnitteluja tehdäkseni asiasta itselleni todempaa. Nyt kuuntelen avoimella sydämellä ihmisten iloa, innostusta ja onnitteluja pojasta. Uskon, että ilo olisi ollut yhtälainen, jos vauva olisi ollut tyttö. Mutta hän on poika.
Juuri niin kuin pitikin.

Viime viikolla nimet alkoivat vihdoin soljua, hakea paikkaansa, muotoutua nimikokonaisuuksiksi. Mieskin lämpeni ehdotuksilleni.
"Jätetään se vielä hautumaan, eihän tässä mikään kiire ole," totesimme, sillä tottahan se oli.
Oli vain alkanut tuntumaan siltä, että sukupuolen selvittyä raskaus olisi jo reilusti yli puolen välin. Vauvahan syntyisi jo kohta!
Mutta ei.
Tänään olen ollut vasta ensimmäisessä sokerirasituksessa, raskauviikolla 15+2.

Kun soitto tuli

Viikko meni melko sumussa. Epäuskoisena. Itkuisena. Toiveikkaana. Sopeutuen siihen mahdollisuuteen, että meille tulisi Down-vauva. Käyden keskusteluja hieman eriävistä ajatusmaailmoista, silti kipuillen perimmäisten arvojen kanssa. Googlaillen yömyöhään mitä eriskummallisimpia sivuja, viimeksi keskusteluketjua, jossa vauvoille paljastui mitä harvinaisimpia sydän- ja rakennepoikkeavuuksia, ja miten keskusteluun osallistujat kuvasivat raskauden keskeytyksen rankkuutta. Viikko kului kuitenkin ennen kaikkea rukouksessa, tai pikemminkin vain siinä levätessä. En muuta jaksanut. Ylistysmusiikkia pitkälle yöhön kuunnellessa. Käyden keskusteluja läheisimpien ystävieni kanssa (päivisin).

Koitti perjantai, oli kulunut viikko niskapoimu-ultrasta. Tähän olin ajatuksissani satsannut jo hieman toivoa, sillä olin kuullut joidenkin saaneen tulokset jo viikossa. Keksin meille viikolla jo tutuksi käyneeseen tapaan hullun lailla hommia. Kävimme Huldan kanssa perhekerhossa, puhelimen äänet toki päällä. Poljimme kotiin, otimme ruokaa. Keksimme, että lähdemme uudestaan pyörällä liikkeelle, nyt välipalojen kanssa rannalle. Iski väsymys, ahdistus, sillä soittoa ei ollut tullut. Millä ihmeellä psyykkaisin itseni viikonlopun yli?!

Polkaisimme matkaan. Ensimmäisen kilometrin taitettuamme olin saada kohtauksen, sillä puhelin soi. Äitiyspoli.

"Soittelisin näistä NIPT-tutkimuksen tuloksista," aloitti kätilö. Yritin pysyä tyynenä.

"Ne ovat täysin normaalit. Ei mitään kromosomihäiriöitä!"

Itku tuli saman tien. Itketti ja itketti vaan.

"Haluatko vielä tietää sukupuolen?"

Loppumatka rannalle kului itkien, ja mietin välillä, että näinkö joku kohta pysähtyy kohdallemme kysymään, onko jokin hätänä. Asetuimme pyyhkeelle, kyyneleet vain virtasivat poskiani pitkin. Halasin Huldaa lujasti ja kerroin, että äidillä ei ole mitään hätää. Joskus vain itkettää siksi, että on niin onnellinen. Kerroin myös, että äiti sai juuri kuulla, että Tähti-vauvalla on kaikki hyvin. Hulda silitti kättäni, halasi ja sanoi: "(nimi) on äidin kanssa." 😭❤

Kieltämättä oma kahvin juomiseni ja uimaan menoni vähän unohtuivat, sillä viestiliikenteen hoitaminen vei aikaa. Onneksi Hulda pääsi nauttimaam täysin rinnoin lämpimän loppukesäpäivän vesileikeistä. Minun rakas pieni tyttöni. Tuleva isosisko.

Toki kerroin asiasta ihan ensimmäisenä miehelleni, jonka jälkeen ilmoitin läheisimmille. Illemmalla tein julkisen "tiedotteen", sillä sen verran olin jo ehkä purkanut ajatuksiani epämääräisesti, että koin olevan aika kertoa suoraan.

Illalla pää surrasi. Samaan aikaan tunnemyräkästä johtuva väsymys meinasi ottaa vallan. Tähti hipsutteli.

Sukupuolen kerron jossain kohdin; saimmehan senkin tietää. Herättihän se paljon ajatuksia. Mutta miten toisarvoiseksi asiaksi se jäikään kuullessani, että tutkittavien kromosomien osalta vauva on terve.❤

Kun saisi huokaista

Ajatus vauvasta on ollut suloinen. Olen alkanut hiljalleen rentoutua ja luottaa kaiken menevän hyvin, ja oikeastaan viime perjantain niskapoimu-ultraa odotin sillä ajatuksella, että onpas ihana päästä näkemään taas Tähti-vauva. 

Edellisenä iltana mieleen tulvi taas pieni epäilys. Sitähän varten tuonne mennään, että selvitetään, onko kaikki hyvin. Onkohan?

Kävin aamulla lenkillä, kuuntelin ääkikirjana Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, ja huokailin onnesta. Ihanaa, meille tulee vauva! Me saamme taas valmistautua hänen tuloonsa ja tutustua tähän uuteen ihmiseen. Hulda heräsi paluuni jälkeen, teimme aamutoimet ja vein hänet vanhemmilleni hoitoon. "Hyvin se menee," huikkasi isäni lähtiessäni. Tapasimme mieheni kanssa parkkipaikalla, josta nappasin hänet kyytiin. Ei olisi järkeä molempien maksaa parkkimaksua sairaalan parkkihallissa. Äitiyspolin odotustilassa katselimme Tokion olympialaisia, ja meitä huvitti pikakävelyn vemputtava tyyli mennä lähes yhtä kovaa, kuin pääsisi juosten. Mietin, kuinka kovilla kisaajien lonkat olivat.

Sitten meidät kutsuttiin sisään. Lempeän ja reippaan oloinen kätilö kysyi meiltä muutaman peruskysymyksen, kertoi, mitä tänään tutkittaisiin ja kehotti meitä sitten siirtymään ultralaitteen luo. Nauratti, että tällä kertaa olisin paremmin hereillä, sillä Huldan kohdalla tulin tutkimukseen yövuoron jälkeen ja pelkäsin nukahtavani tutkimuspöydälle.

Sitten hän oli ruudulla. Tähti. Ihana, pieni Tähti! Pituutta jo 7,6 cm! Hän ojenteli jalkojaan, kääntyili, vei sormia suuhunsa... sydän sykki ja hän oli siinä täydellisesti. Kätilö kehui vauvaa kovasti, mutta harmitteli, kuinka vaikea oli vauvan asennon vuoksi saada mitattua niskapoimua. Hän yritti vähän tökätä vauvaa vatsani päältä, ja tuloksena oli vain vauvan pyllistys. Lopulta vauva siirtyi niin, että kätilö oli suht tyytyväinen mittaustulokseen, joka tosin oli jompi kumpi. "2,5 tai 2,6 mm, mutta merkitsen tänne 2,6, niin seula on tiukempi," hän selosti. Turvotuksen tulisi olla alle 3.

Siirryimme takaisin koneelle, jonne kätilö naputteli arvoja, ikäni, painoni, HCG-b ja PAPP-A -näytteiden tulokset ja kääntyi sitten puolemme:

"Nyt näyttäisi siltä, että jäitte kiinni seulassa." 

Sydän jätti lyönnin väliin, ja hiljalleen tieto alkoi upota tajuntaan. Kätilö näytti arvoja paperilla, muisti, ettei ollut merkinnyt IVF:ää mukaan laskuriin, tulosti uuden paperin ja avasi numeroita meille. Alkoi itkettää. Yritin muistaa hengittää. Nenä alkoi vuotaa. Mokomakin maski! Kätilönkin silmät kostuivat. Hän yritti rohkaista, että nämä ovat vain lukuja, ja halutessamme voisimme lähteä jatkotutkimuksiin, ja jopa tästä suoraan voisin käydä labroilla. Kyseessä olisi NIPT-tutkimus, jolla selvitettäisi 99%:n varmuudella kolmen trisomian mahdollisuudet ja halutessamme saisimme samalla tietää myös sukusolut. 

Meidän tilanne ei suinkaan ollut pahin mahdollinen, mutta olin murtunut. Down-riskiarvomme oli 1:75 (raja-arvo oli 1:250, josta seula hälyttäisi), mutta kaiken kokemamme jälkeen minusta tuntui, kuin olisimme saaneet jo varman tiedon siitä, että lapsellamme ei olisi kaikki kunnossa.

Itketti koko päivän. Googletimme molemmat hullun lailla, vaikka samaan aikaan tiesimme, ettei se muuttaisi tilannettamme mitenkään. Toki se toi tyyneyttä ja lohtua lukea, että 5% raskauksista jäi seuloissa kiinni, ja näistä 90% osoittautui vääriksi hälytyksiksi.

Ahdisti. Oma ajatukseni oli ja on, että tämä ei vaikuttaisi lapsen pitämiseen, mutta silti samaan aikaan huusin mielessäni, että en haluaisi Down-lasta! En haluaisi erityislasta! En haluaisi olla erityisperhe! En haluaisi olla yhtään enempää erityinen! En haluaisi Huldan joutuvan koville ja koulukiusatuksi! En halua, että lapsi ei pärjää elämässä! En halua tätä! En halua olla raskaana! En näin!

Sain itkettyä ja juteltua vanhempieni kanssa. He halasivat mennen tullen ja vakuuttivat olevansa meidän tukenamme tässä. Ihan en ole varma, oliko heille yllätys sanoessani, etten pystyisi keskeyttämään raskautta, jos uutiset olisivat huonot. Sain myös korvaamatonta tukea lähimmiltä ystäviltäni. Mietin, kuinka ihmeessä iltavuoroon mennyt mieheni jaksaisi.

Yritin illalla pakata, sillä olimme seuraavana päivänä lähdössä Huldan ja vanhempieni kanssa Oulun reissulle sekä kummitytön syntymäpäiväjuhliin. Ensin ajattelin, että miten jaksaisin. Mutta tämä osioittautui lopulta oikein hyväksi; saisinhan muuta mietittävää ja aika kuluisi taas eteenpäin. NIPT-testin tuloksessa voisi mennä jopa 3 viikkoa.

En saanut yöllä unta. Koin voimakasta tarvetta vain olla, levätä Jumalan sylissä. Kuuntelin ylistystä pitkään ja itkin tyynyni märäksi. Tämä kuitenkin helpotti, ja koin, että minusta ja meistä pidetään huolta. Jumala on hyvä. Ehkä jokin luottamus siihen, että kaikki tulee vielä menemään hyvin, kasvoi. Sitten eräässä laulussa laulettiin: "---Hän tuntee jokaisen tähden taivaalla ---". ❤

Niinpä.

Seuraavana päivänä (rv 12+6) tunsin sen. Hipsuttelua. Ihan varmasti se oli sitä. Tähti se siellä taisi haluta viestittää, että hänellä on kaikki oikein hyvin.❤😭🙏