Johdatus käytännössä - entä sitten, kun joutuu pettymään?

Jatkan vielä hetken eilisistä pohdinnoista.
Nyt koen vahvasti, että viime päivien aikana ajatusten pyörimiset johdatuksen teeman äärellä, eilinen valtava Sanan nälkä sekä ylistysmusiikin kuuntelu niin kotona kuin salilla käydessä valmistivat minua siihen, mitä oli tulossa.
Sain ohimennen kuulla jotain, joka sai aikaan pettymyksen karvaan tunteen.
Ei mitään järisyttävää, mutta silti niin isoa, että se tuntui varjostavan oloani koko iltavuoron. Olin yrittänyt jotain, toivonut kovasti, ja sittenkään se ei ollut riittänyt.
Tunteet ja ajatukset omasta huonommuudesta ja kelpaamattomuudesta sekä pohdinnat siitä, oliko tietty liike ollut suuri virhe ja lopulta kaiken musertava asia valtavasivat mieleni. Järjellä yritin pitää näitä loitolla. Tiesinhän, että saattaisin joutua pettymään, eihän kyse ollut mistään varmasta asiasta. Ja mistä voisin tietää, mikä syy ratkaisuihin oli ollut. En myöskään voinut tai voi vielä tietää, mihin tekemäni ratkaisu tulisi vielä johtamaan, vaikka tähän mennessä saldona oli lähinnä kuukausien uniongelmat, ammatillisen itsetunnon romahtaminen, työpahoinvointi sekä vakavat pohdinnat alanvaihdosta. Ehkä sieltä jotain hyvääkin olisi tarttunut matkaan...

Päätin kuitenkin olla kaatumatta. Päätin luottaa siihen, josta olin ihan vastikään pohtinut.
Jumalan viisauteen ja johdatukseen.
Olinhan aivan itse vasta tullut siihen lopputulokseen (omien ja muiden kokemusten pohjalta), että aina ei vain tunnut kivalta, eivätkä asiat välttämättä sujahda kohdilleen suitsaitsukkelaan.Tämä ei siis jäisi tähän. En antaisi pettymyksen nujertaa itseäni, vaan astelisin takaisin sinne laiturin päähän valmiina hyppäämään. "No niin, mennäänkö jo?"

Itseasiassa olen varovasti pohdiskellut kuukausien mittaan sitäkin, että voisiko se, että tietyt tavoitteeni eivät tunnu millään onnistuvan olevan valmistelua johonkin muuhun. Jos olisin saavuttanut jotain, josta olen jo vuosia haaveillut, niin olisinko silti oikealla paikalla? Ja jos minua kutsuttaisi lähtemään johonkin muuhun, niin kuinka herkästi voisin ajatella lähtöä, jos olisin saanut kiinnitettyä itseni sinne, mihin kuvittelin itseni kuuluvan?

Sillä kuten niin usein ennenkin, niin nytkin rakas ja viisas mieheni osasi piristää jollain räjähdyksenomaisella tavalla. Tuskin osasi aavistellakaan, mitä meni tekemään lähettäessään minulle whatsapp-viestillä tietyn linkin. Ja kuten niin usein ennenkin, siitä se ajatus sitten lähti.
Varsinainen uusi ajatus tuo ei sentään ollut; muistan ensimmäisiä kertoja kokeneen vahvaa oivallusta asian tiimoilta ollessani 15-16-vuotias. Ja olinhan tehnyt myös liikkeitä asian toteuttamiseen, joskaan silloin tuo ei johtanut vielä mihinkään. Mutta voisiko aika olla nyt kypsä? Intouduin lueskelemaan erilaisia nettisivuja, eri vaihtoehtoja. Pohdiskelimme yhdessä käytännön ratkaisuja, heittäydyimme leikkiin täysin rinnoin (vaikkakin tästä hmm... kielikuvasta tulee toki mieleen se pikkutyyppi, jota on tulevaisuudessa myös huomioitava), mietimme vaihtoehtoja, hyviä ja huonoja puolia.
Ja sitten mies totesi:
"Mun täytyy myös miettiä omaa ja meidän hyvinvointia ja huolehdittava riittävästä unenmäärästä. Täytyy käydä nukkumaan."
Pian mies jo hengitti raskaasti. Koirakin tuhisi omalla pedillään. Minä hymyilin yön hämärään.
Vaikka tästä ei mitään tulisikaan, niin ainakin uusien vaihtoehtojen miettiminen on virkistävää ja toivoa tuovaa.

Johdatukseen luottamista

Läpi aikuisiän minua on puhutellut paljon johdatuksen teema. Se on ehkä käsitteenä tullut henkilökohtaisesti tutummaksi, sitä mukaa, kun elämä on heitellyt läpi erilaisten haasteiden ja mutkien. Olen ajoittain kokenut eläväni vahvassa johdatuksessa juurikin silloin, kun ulkoisesti tilanteet ovat vaikuttaneet siltä, että niiden alle saattaisi sortua.
Johdatuksessa eläminen on luottamista täysillä Jumalaan.

Mutta aina Jumalan johdatukseen ei ole jaksanut luottaa. Vajavaisina ihmisinä meille kaikille tulee varmasti oloja, jolloin Hän tuntuu olevan kovin kaukana ja oman uskon heikkoa ja pientä. Epäilys valtaa herkästi mielen, ainakin murheen, epätoivon ja -tietoisuuden aikoina. Jos tähän vielä lisätään erinäisiä hankaloittavia seikkoja, kuten fyysiset rasitteet (unettomuus), eri puolilta tulevat pienetkin hankaluudet tai epäonnistumisen tunteet, niin toisinaan luottaminen saattaa horjua. Tuntuu, ettei vastauksia, ohjeistuksia tai johdatusta tule. Seinä tulee vastaan useammalta taholta, ovet sulkeutuvat, yritykset epäonnistuvat, eikä mistään tunnu saavan otetta. Turhauttavaa. Mutta uskon, että tällaisetkin vaikeammat ajanjaksot ovat paikallaan siinä mielessä, että kun luottamuksesta saa kiinni ja epätoivo alkaa hälvetä voi riemu, ilo ja luottamus olla vieläkin suurempaa. Jumala ei ollutkaan kaukana, vaan hän kulki koko ajan vierellä, tai parhaimmillaan kantoi vaikeimpien aikojen yli. Saa huoahtaa jälleen: miten upeaa tämä kaikki on!

Joskus on vain uskallettava luottaa, päästää irti omista epäilyistä, väsymyksestä, yrityksistä tai kontrollista. Eikä vain joskus, vaan oikeastaan koko ajan. Mutta joinakin hetkinä se kysyy enemmän rohkeutta.

Vahvaa ravintoa heti päivän alkuun

Koen eräänlaisen erämaavaiheen olevan loppumetreillään. Sellaisen vaiheen, jossa olen yrittänyt vain rämpiä läpi unettomuudesta ja uupumuksesta väsynein raajoin. Yrittänyt jaksaa, yrittänyt selviytyä. Hymyillyt vain tutuille fraaseille Jumalaan luottamisesta, johdatuksesta, lohdutuksesta ja avusta. Mutta niiden kuuleminen ja uskominen todeksi juuri sillä hetkellä ovat jääneet hymyn tasolle. Tietyllä tavalla luottamus on onneksi ollut tallella, ja kolmikko vauva-asunto-työt on jo alkuvuodesta ollut vahvasti mielessä toteutua. Pitkään lähti näyttämäänkin siltä, että jokainen osa-alue tulisi saamaan ratkaisuja tämän vuoden aikana, mutta jokaista asiaa ja luottamusta niihin on horjutettu eri tavoin. Yritän ymmärtää, saada viisautta. Ehkä hippusen olen jotain voinutkin ymmärtää, mutta kokonaiskuvaa en vielä. En esimerkiksi ymmärrä, miksi raskauteni, niinkin onnellinen ja ihmeellinen se onkaan, oli mentävä näin vaikean kautta myös henkisesti (no, fyysisesti olisi toki voinut mennä huonommin), enkä ymmärrä, miksi työasiani ensin vaikutti järjestyvän, mutta ei sitten kuitenkaan. Tai asuntoasia. Emme elä haaveilemassamme omakotitalossa, mutta tästä asiasta olen varmasti eniten tyynein. Ei minua haittaa olla vuokralla nykyisessä asunnossamme. Olemme alkaneet molemmat kallistumaan kannalle, että ei meidän ole vielä mikään pakko sitoutua taloon vuodenkaan päästä. Nyt meillä on hyvin aikaa katsella ja kuulostella suuntaa. Ja voihan olla, että juuri äitiysloman tai hoitovapaan aikana saan uusia näkökulmia työhöni ja kuka tietää, mitä siitä seuraa.

Vaikeiden aikojen jälkeen tuntuu makealta päästä taas käsiksi tällaisiin aiheisiin. Ulkoisesti on saattanut mennä ihan kivasti, mutta tietty tasapainottava asia on puuttunut tai tuntunut olevan etäällä. Vai onko se ollutkin vain sitä, että olen sittenkin ollut itse liian kiinnittynyt tuijottamaan asioita inhimillisesti?
Toiset tuntuvat luottavan Jumalaan vakaammin, kuin toiset, mutta se ei tee kenestäkään huonompaa uskovaista. Toisia johdatetaan pidempien kivikkoisten polkujen läpi kuin toisia, mutta sekään ei tarkoita, että toiset olisivat "uppiniskaisempia" tai huonompia. Niiden keskellä syitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta ehkä myöhemmin huomaa polkujen valmistaneen johonkin.
Vaikeudet eivät elämästä lopu, se on karu fakta. Mutta parhaimmillaan myrskyjen silmässä ollessaan voi oikeastaan olla aika tyynin mielin. Asiat järjestyvät. Jumala pitää huolta ja ohjaa siinä, mitä voin tehdä.

Mietteet jäivät pyörimään ajatuksiini eilisen pienryhmäkerran jäljiltä. Aloitimme seurakunnassamme uuden pienryhmän ja pidimme mieheni kanssa kerran meillä kotona. Koin tärkeäksi leipoa meille pientä syötävää, sillä vaikka ei mistään virallisesta tapahtumasta ollutkaan kyse, niin yksi elementti minulle (kenties isovanhempieni karjalaistaustan perusteella??) on, että meille tulleet ystävät saavat myös halutessaan jotain syötävää. Tämän ei missään tapauksessa tarkoittanut olevan mikään suorite tai paineiden aiheuttaja toisille, mutta itselleni yksi keino osoittaa välittämistä ja lämpöä on esimerkiksi leipoa. Koska kyseessä oli ensimmäinen tapaaminen, niin oli myös paikallaan käydä hieman läpi, millaisia ajatuksia kenelläkin oli alkavasta pienryhmätoiminnasta. Moni kertoi kaivanneensa syvempää pohdiskelua Raamatusta, uskosta sekä yhteyttä muihin uskoviin. Ja kuinka ollakaan, näiden ajatusten ympärillä kulki teema, josta itsekin olin valmistellut pienen alustuksen ja keskustelun aiheen. Puhuin sittemmin nimittäin johdatuksesta, ja oikeastaan siitäkin näkökulmasta, että mitä sitten, jos ei tunnu yhtään siltä.
Aihe - ja uskoakseni siitä lähtenyt keskustelu - kirvoitti jos jonkinmoista puhetta ja keskustelua. Seurasin ja otin osaa ilolla tähän puheensorinaan, joka samalla toi myös itselleni kaivattua virkistystä. Joskus jopa se, että keskustelee joistakin asioista toisten uskovien kanssa, voi tuoda valoa ja toivoa.
Lopulta oli vain keskeytettävä ajan juostua niin nopeasti. Osalla oli kiire lasten luo kotiin, mutta toisaalta se, että keskustelu jätti jälkeensä halun jatkaa sitä, melkoisen palon järjestää uusi pienryhmäkerta. Ja toisaalta myös toivon siitä, että mitä kaikkea se vielä saa aikaan mihin meidät johtaa.

Haluan uskoa ja luottaa, heittäytyä.

"Kuuntele omaa oloasi" ja muita pulmallisia ohjeita

Kiire on jälleen loppunut, ainakin hetkeksi.
Palasin eilen töihin, mutta melkoisen yön jäljiltä. Ensin mekastin unissani yhtä sun toista muutaman tunnin ja sitten heräsin kello 1 saamatta sen koommin enää unta. Aluksi joku toinen mekasti niin, että vatsani tuntui hypähtelevän puolelta toiselle. Mutta olossa oli jotain muutakin. Supisteli aluksi kivuttomasti, mutta hiljalleen olo alkoi muuttua kipeämmäksi. Selkää poltti ja aaltomaiset kivut saivat jäykistymään ja miettimään aamun suunnitelmia. Sitten olo taas helpottui hetkeksi ja ajattelin pystyväni töihin varsin hyvin. Kello tuli 2:45, eikä tilanne kyllä naurattanut yhtään. Tulossa olisi työputki aamu-tupla-aamu-ilta sekä lähes joka päivälle omat menonsa, joten uni saattaisi tulla tarpeeseen. Sitten tuli taas kipuaalto.
Unettomuus sinänsä ei ollut minulle vierasta, mutta yleensä olen saanut torkahdettua valveilla olojen välissä. Nyt katselin aivan pirteänä päivän valostumista, yritin olla kuulostelematta oloani liian tarkkaan. Sitten kello tuli 4:40. Aika nousta ylös uuteen päivään.
Olo ei ollut tavallinen. Selkää korvensi ja kärvisti. Tällainen olo olisi normaalia, jos kuukautiset olisivat alkamassa, enkä tähän tunteeseen ottaisi muutenkaan kipulääkettä. Joten liikkelle vain.. vai?
Koska olin kuullut, että kuukautiskipumaiset olot eivät kuulu näille viikoille, ajattelin kysyä asiaa viisaammiltani.
"Soitin kysyäkseni mikä suunta kannattaisi ottaa", kysäisin synnytysosastolta.
Kätilö sanoi ykskantaan, että eivät nuo tuollaiset kivut kyllä hyvältä kuulosta, että lepoa vaan. Neuvolaan tulisi ottaa yhteyttä. Entä töihin meno?
"Kuuntele omaa oloasi," tuli ykskantainen neuvo. "Sinä tiedät parhaiten, mikä tuntuu pahalta ja mikä voisi olla tilannetta huonontava kipu."
En kuule tiedä.

Hyppäsin autoon ja lähdin töihin.
Päivän touhujen aikana olo pysyi outona aika ajoin, ja välillä teki vain mieli hieroa lämpimällä alaselkää. Neuvolan terveydenhoitajan kanssa olin muusta asiasta yhteydessä ja kysyin samalla tilanteesta.
"Eihän se nyt hyvältä kuulosta," hän totesi huolestuneena.
Asia jäi kuitenkin vielä selvittelyyn ja tuntien päästä san viestiä:
"Jos supistukset jatkuvat, niin tule huomenna hakemaan sairaslomatodistus."
Soitin vielä perään. Eli ilmoitanko esimielle jotain vai en?
"Kuuntele omaa oloasi."

Lopulta käännyin iltavuorolaisten ja vastaavan puoleen. Mikä olisi järkevintä? Sinänsä olin ihan työkuntoinen; näinhän sitä mentiin silloinkin, kun tuollaiset tuntemukset tulivat muutenkin.
Sain vastaani joukon huolestuneita katseita.
"Sun täytyy mennä synnärille saman tien! Tai olisi pitänyt mennä jo!", minua kehotettiin lempeästi mutta painokkaasti. Jokaisen katseesta huokui välittäminen ja huoli.
"Sut pitää tutkia. Kukaan ei voi tietää sun kohdunkaulan tilanteesta mitään tutkimatta," vastaava ohjeisti.
Kerroin soittaneeni sinne aamulla, ja pohdin, jos tämäkin olisi joku hukkareissu.
"Et soita sinne. Menet vaan ja pyydät tutkimaan. Parempi mennä turhaan kuin katua, jos jotain tapahtuu."

Niinpä astelin synnytysosastolle miettien, miten ihmeessä asettelisin sanani.
Minut otettiin kuitenkin hyvin vastaan ja laitettiin käyrille saman tien. Siinä sitä sitten pötkötettiin työpäivän päätteeksi kuuntelemassa pienen rakkaani sydämensykkeitä. Välillä taas korvensi selkää.
Sittemmin otettiin näytteet, mittaukset ja lopulta myös lääkäri pääsi päivystämiseltään paikalle.
Hän teki tarvittavat tutkimukset ja ultrasi.
"Vauva ainakin liikkuu tosi paljon!", hän naurahti.
Sen olen kyllä huomannut.
Lopulta kaikki oli hyvin sekä minulla että vauvalla.
"Ja mites tuo sairasloma?", lääkäri kysyi.
Mutisin, että jos kaikki on kuitenkin kunnossa, niin onkohan tuolle tarvetta...
"Sulla on kuitenkin tulossa tupla ja aamu," kätilö vieressä muistutti.
"Tehdään niin, että olet ne kaksi sairaslomalla," lääkäri päätti.
Yritin vielä kysyä tämän tarpeellisuudesta, johon kätilö tuumasi hymyillen:
"Näin kätilönä sanoisin nyt, että otat vaan nuo sairaslomapäivät vastaan ja sitten puratte sun tulevat tuplavuorot. Sä et tule kestämään niitä."

Töissä asiasta oltiin hyvillään. Asiat oli saatu järjestymään siellä jo minusta johtuvien vajeiden vuoksi.
"Kaksi päivää?!", sairasloman pituudelle hämmästeltiin epäuskoisena.
"Ja hankit sitten lisää!"
Siitä nyt en tiedä, mutta nyt nämä kaksi päivää saivat eri suunnan.
Ärsyttää, kuinka asiat dramatisoituvat tällaisten juttujen myötä. Mutta toisaalta parempi mennä turhaan ja sietää se olo kuin katua, jos jotain tapahtuukin. Ja mitä tulee tuohon niin neuvokkaaseen ohjeeseen kuunnella omaa oloani. Pyh. Hiukan hämmentävää.

Ja ajatella: tyttö on jo 1697 grammaa! 😍😍😍
(Minun näkökulmastani jo iso tyttö!)

Raskaana olevan tunnustuksia

Mieleni tekisi kirjoittaa alkuviikon kesälomareissusta, jolloin kiertelimme etelä- ja länsi-Suomea. Kerrottakoon, että poikkesimme aivan päämäärättömästi myös sellaisiin paikkoihin, jotka vaikuttivat kivoilta, kuulostivat mielenkiintoisilta tai jonne osoitti jonkinlainen nähtävyyskyltti. Ihan kaikkea emme toki kolunneet, mutta tulipa tutustuttua muun muassa Raaseporin linnan raunioihin, Dragsfjärdin kauniisiin maalaismaisemiin, Sauvon jylhään kirkkoon kera varsinaisten kohteidemme, Hangon, Rauman, Turun ja Naantalin. Kuinka kaunis Suomi onkaan! Mutta ehkä kerron reissusta myöhemmin. Nyt pohdin enemmänkin tuota veijaria, joka on alkanut heittelemään kärrynpyöriä ja tänäänkin tinttasi käpälänsä suoraan ylävatsaani. Ihan kiva.

Naantalissa

Useimmat olettavat, että viimeistään tässä vaiheessa, tänään rv 30+4, odottava äiti on jo aivan onnessaan, ihmeissään, tohkeissaan ja keskellä valtavaa pesänrakennusviettiä. Whatsapp-ryhmässä, jossa on muitakin "lokakuisia" on jo moni huokaillut, että tulisipa se vauva jo. Moni on sanonut myös meidän vauvastamme, että kuinka ihanaa on, kun hän on jo pian täällä. "Palkinto" odottaa.
Ja toki pystyn allekirjoittamaan kaiken tuon. Kyllä minä haluaisin sulkea tyttäremme jo syliini. Eräänä aamunakin heräsin siihen, kuinka olin imettänyt vauvaa koko yön ja hetken kesti tajuta, että sellaista ei vielä tapahtunut oikeasti. Silti mieleni askaroi enemmänkin äitiysloman aikana tehtävistä reissuista kuin vauvan huoneen laittamisesta. Voi minua.

Tänäiseltä pyöräretkeltä

Luultavasti kyse on kuitenkin vain äidiksi kasvamisesta ja kasvamisesta siihen, että vauva on todella tulossa elämäämme. Saatan vieläkin intoilla jotain liikuntajuttua, patikointireissua tai erästä työasiaa, kun tajuan vasta hetken päästä, että en voi liikkua, kuten ennen, mies huolehtii, etten lähtisi yksinäni vieraille alueille patikoimaan tai että tuo mainittu työjuttu ei tulisi toteutumaan vielä pitkään aikaan.Aihe heräsi mieleeni tänäisellä pyöräilyretkellä, jolloin jouduin kuulostelemaan oloani. Onko asento vielä hyvä, mahtuuko "etureppu" todella vielä mukavasti kyytiin, jaksanko koko reissun ja jos kovasti supistaa, niin huilaanhan riittävästi. Vähän turhauttavaa puuhaa tällaiselle, joka on tottunut vain painamaan ja menemään. Sykkeitäkin tuijottelin, vaikka nykyään olen oppinut jo jonkin verran luottamaan kroppaani ja tuntemuksiini, kiitos sykemittarin, vinkkien ja oman olon kuuntelun. Mutta tällainen aihe tuli mieleen lähinnä hymyn saattelemana. Vaikka raskaus ja vauvan odottaminen ovatkin ihanaa aikaa, niin voi sentään. Ei se aina sitä ole, siitä on todisteena muun muassa edellinen tekstini minun ja mieheni patikkaretkestä. Ja luultavasti tunnustettavaa raskauden kääntöpuolista on jos jonkinmoista, jokaisella omansa.

Tunteiden moninkertaisuus
Pakkoko sitä on kiukustua, kun koko kylästämme ei tahdo löytyä toimivaa pyöränpumppua (vaikka lopulta löytyikin)? Eikö vähempikin riittäisi.
Oikeasti. Kuka itkee Mielensäpahoittajan viime minuuteilla (niinä ainoina, jotka näin selaillessani kanavia)?
Jotain rajaa saisi olla myös äkisemisellä ja huomautteluilla. Kielestäni on tullut liukas kuin saippua, ja ennen kuin olen huomannutkaan, olen teilannut sanoillani kuulijan. Ups.
Tunteet ovat hieno juttu, mutta miten on tuntunut, että etenkin ne "negatiiviset" ja muihin ihmisiin vaikuttavat ovat ilmenneet ihan liian moninkertaisina...

Väsymys ja kropan jaksamattomuus
Ärsyttää, kuinka nopeasti väsähdän asioista, tai kuinka uupunut olen yhdenkin aktiivisen päivän jälkeen. Tympii, kun nukkumisesta ei ole tullut mitään, ja vähänkin puuhatessani tai urheillessani hengästyn ja hiki lentää.
Mutta täytyy sanoa, että siihen nähden, että olen raskaana, olen jaksanut yllättävänkin hyvin.

Painon nousu
Kyllä, tämä on alkanut häiritsemään. Käyn kerran viikossa vaa´alla, jotta pää pysyisi tahdissa mukana. Ja eihän neuvolan punnituksiin voi luottaa, sillä ne ovat ihan mihin aikaan tahansa päivästä ja suoritetaan vaatteet päällä. Sehän ei ole lainkaan verrannollinen.😬 Tiedän taustani vaikuttavan tähän, vaikka en silti koe varsinaisesti antavani sen vaikuttaa tilanteeseen. Järki sanoo, että näin nyt on ja vauva tarvitsee sen painonnousun, mitä hän tarvitsee. Onni on, että hän tulee joka tapauksessa saamaan tarvitsemansa ravintoaineet ensin. Yritän olla vertaamatta itseäni muihin tai sellaisiin kommentteihin, jossa kertoja "hämmästelee", ettei ole saanut kuin 200 grammaa painoa viimeiseen kolmannekseen mennessä. Lähtöpaino ja -tilanne on jokaisella erilainen ja vaikuttaa varmasti myös painonnousuun.
Mutta ei hätää; syön kyllä riittävästi ja säännöllisesti. Mikäli en tekisi näin, niin se kostautuisi pian olossani pahoinvointina.

Krempat ja kolotukset
Lonkka menee jumiin istuessani liian pitkään paikallani, kuten kolmen päivän automatkalla. Jalkoja (ainakin toista) turvottaa herkästi. Ja nyt samainen koipi on alkanut kipuilemaan jalkapöydän päältä. Liekö kyseessä rasitusvamma kroppani painopisteen muuttua?
Kääntyilyt sängyssä ovat myös oma lukunsa. En sentään heräile niihin, mutta melkoista punnertamista se jo on. Saati sitten sukkien pukeminen jalkoihin! Ääh, miksi syksy tulee; kesällä ei tarvinnut käyttää sukkia!
Ja.. noh.. joskus erinäisiä kolotuksia tuntuu niin kyljissä, selässä ja alakerrassa. Ihan hirveän kiva.

Kuumuus
Puuh lääh. Jos mies on ennen naureskellut tapaani nukkua "turkki päällä" (toim. huom. ylläni on ollut aivan tavallinen yöpuku tai -paita), niin nyt se olen ollut jo pitkään minä, joka riuhtoo tuuletusikkunan auki, vaatteet pois päältä (itseltäni), lakanan sivuun (peitosta ei ole ollut pitkään aikaan tietoakaan) ja valittelee silti kuumuutta. Olen selvinnyt kyllä; jotenkin tuntuu ihan typerältä valittaa tällaisesta, kun tilanne voisi olla vielä pahempi. Olisin saattanut olla viimeisilläni raskaana kodissa, jossa oli öisinkin +30 astetta. Ei onneksi ollut näin, mutta kuuma on.

Laskelmointi
Jos ennen ramppasin reissuissa, ystäviä tapaamassa, harrastuksissa ja hoidin kodin, liikunnan ja ruoanlaiton, niin nyt joudun laskelmoimaan voimavarojani, ennakoimaan jättämällä liiat suunnitelmat tekemättä ja epäilemään omaa vointiani silloinkin, kun suunnittelen työvuoroja autonomiseen listansuunnitteluohjelmaan. Toisinaan muut tekevät tätä enemmän, ja minä haluaisin yhä edelleen uskoa omaan jaksamiseeni, kykenemiseeni ja pystyvyyteeni (vrt. halu lähteä Lappiin vaeltamaan näillä viikoilla tai hoitaa muutamat kyläilyt, leipomiset, kylävieraat tiiviiden työpäivien lomassa). En ole vielä oppinut.

Elämän muuttuminen
Tätä olemme halunneet, ja ehdottomasti haluamme edelleenkin. Silti aika ajoin iskee haikeus ja pieni epäilys. Olenko sittenkään valmis ottamaan vastuulleni pienen ihmistaimen? Entä jos en osaa? Jos toiminkin väärin tai huonosti? Entä jos olenkin liian itsekäs, enkä osaa huomioida vauvaa riittävästi? Mitä, jos mokaan kaiken?

Minun tuskin tarvitsee kuitenkaan vääntää rautalangasta, kuinka kaikesta huolimatta en vaihtaisi tätä tilannetta mihinkään. En Lapin vaellukseen, en säännölliseen juoksuharrastukseen, en sushi-annokseen, en normaaliin olotilaan tai haavetyöhöni. Kaikista suurin haave on käymässä toteen aivan kulman takana.
Krempat ja kolotukset, tunnekuohut ja kaikki nämä raskauden lieveilmiöt tulevat olemaan jossain vaiheessa vain muisto (jos sitäkään), ja mitä luultavammin olen aivan täynnä onnellisuutta vauvasta, kun hän syntyy.

Turvoksissa jalka ja kai vähän muukin

Melkoisia päiviä, aikamoisia tunneskaaloja.
Huh, sanon minä. Ei ole helppoa olla raskaana olevan puoliso.
Olen ollut innoissani ja onnessani. Olen tanssinut itsekseni latinorytmien tahdissa, haikaillut tanssitunneille.
Mutta olen myös istahtanut mättäälle istumaan niiskuttaen ja kovasti loukkaantuneena.
Halaus olisi auttanut. Mutta kukapa osaisi lukea ajatuksiani, jos en puhu niistä ääneen?
Olen kiukustunut appelsiinille, jonka sisuksiin laitettu suklaakakun taikina ei kypsynyt nuotion loimussa sitten millään. Lopuksi se tipahti maahan ja nappasin sen suutuspäissäni ja viskasin roskikseen. Painuin syvemmälle metsän turviin itkemään sitä, kuinka "kaikki menee pieleen". Lopulta oli koottava itsensä, juotava kahvi kuksasta ja lähdettävä pois. Saivatpahan toiset retkeilijät ihmeteltävää. Ei tainnut pieni rakko jalassa olla enää niin iso murhe.
Itkeä tihrustin loppumatkan. Ai että hävetti,  hävetti silmät päästäni.
Mies ojensi minulle löytämänsä valkoisen kiven. Se oli sydämen muotoinen.
"Mulla ainakin oli kivaa," sanoi.
Uusi itkun puuska iski. Mokoma itku!
Mentiin mökille, lämmitin kiuasta kyynelvanojen kuivuttua poskille.
Voi minua typerää typerää!
Runttasin vanhoja sanomalehtiä luukkuun, asettelin puuklapeja perään. Tuikkasin tulitikulla tulen sytykkeisiin. Pieni kipinä leimahti ja hiipui lähes saman tien. Ja tämäkään ei onnistu!!

Myöhemmin istuimme saunan lauteilla. Tuijotimme järvelle kumpikin omissa mietteissämme. Sydäntä korvensi edelleen. Itketti ja inhotti myös se, millainen olin. Miksi tunteet ja reaktiot ovat joskus tuhatkertaisia siihen nähden, miten toimisin (luultavasti) normaalisti?
Miten kukaan voisi jaksaa raskaana olevaa, miten minua?
Juttelimme päivästä, sen aikana tapahtuneista kommervenkeistä, eripurista ja sattumuksista saunan lempeissä löylyissä. Selviteltiin, kuunneltiin, pohdittiin.
Pulahdin uimaan, otin muutaman rintauintivedon ja sukelsin vielä pari kertaa.
Mies heitti löylyä kiukaalle. Vesi sihahti kuumaa vasten.
"On oikeastaan aika outoa tällaisen päivän jälkeen," mietin ääneen.
"Ai mikä?"
"No se, että silti tuntuu, että olipa ihana, kun olimme patikkaretkellä."
Maratonitku alkoi hiukan jomottaa päässä.
"Metsässä on aina ihanaa," lisäsin.

---

Eilisiltana sanottiin heipat mukaville iltavieraille. Oli tullut juteltua, vertailtua raskauskokemuksia ja mahoja, ja annettua jopa kiitokset tuolle uuninrämälle, jonka kanssa olin saanut kuin saanutkin leivottua melko kelpo piirakoita illaksi.
Tunsin kivun vihlaisun jo hiukan ennen oven sulkeutumista, mutta jalka nyt oli kipuillutkin jonkin aikaa.
Istahdimme sohvalle ja satuin katsomaan paljaita jalkojani.
"Oho! Katso!", hätkähdin.
Mieskin sen huomasi. Vasen jalkapöytä oli silmin nähden turvonnut, kun taas oikea ei ollut yhtään.
Toki tiesin, että raskaudessa erilaiset turvotukset olivat normaaleita, mutta että toispuoleiset?
Mies käänteli ja väänteli jalkojani, paineli turvonnutta ihoa kimmoisuutta tutkien, tunnusteli lämpörajaa ja tarkkaili verisuonia tai mahdollisia ötököiden puremien jälkiä.
"Ei se varmaan mitään erikoista ole," arvelin, joskin miehen huolenpidosta liikuttuneena.
"Mietitään jotain muuta. Seuraan tilannetta", mutisin miehen lueteltua googlaamansa verisuonitukokset ja raskausmyrkytykset.
"Kyllä muitakin oireita varmasti olisi," tuumin kaivaen omankin luurin käteen googlattavaksi.
"Soita aamulla synnärille," mies varmisteli käydessään nukkumaan.

Aamulla jalan turvotusta oli vielä jäljellä, mutta se oli hiukan laskenut. Olin aamupuuhien jälkeen tekemässä lähtöä kaupungille, kun huomasin turvotuksen lisääntyneen jälleen.
"Millainen sun jalka on?", mies mumisi peiton alta.
Hän katseli turvotusta ja kuunteli huolestuneena, kun kerroin, etten ollut soittanut vielä mihinkään.
"Mut mä seuraan tilannetta!", huikkasin ovelta ja lähdin kaupungille hakemaan ystävääni juna-asemalta.
Iltaan mennessä jalka oli jälleen melkoinen räpylä. Sitä särkikin jonkin verran.
"Eipähän tarvitsisi itsekseen arpoa," tuumin ja näppäilin synnytysosaston numeron.
Jos sieltä pyydettäisi näytille, niin olinpa joka tapauksessa ajamassa kaupungille viedessäni ystävääni takaisin junalle.
Päädyin lopulta keskustelemaan koivestani lääkärin kanssa. Hän kyseli, kuunteli kertomaani, tarkensi ja kertoi, että turvotus vaikuttaisi normalilta raskauteen kuuluvalta.
No, tulipa varmistettua, vaikka oma huoli ei ollut ollutkaan niin kovin suuri.
Illalla nostin jalat sohvan selkänojalle kohti kattoa. On tämäkin! Kun vain tietäisi selkeästi, niin jäisi turha arpominen..

Kävin sitten elokuvissa

Heti, kun kuulin uusimmasta Mamma Mia -elokuvasta, halusin jatko-osiin liittyvistä epäilyksistä huolimatta nähdä sen. Mies ei todellakaan ollut innokas lähtemään.

Niinpä keksin viedä äitini synttäreidensä kunniaksi katsomaan elokuvaa, jonka edeltäjää olimme vuosikausia katsoneet jouluisin. Joten äiti kyytiin, syömään nepalilaista ruokaa (oma lehmä ojassa!) ja yllätyksen paljastaminen. Oli kuulemma arvannut, joskaan ei puheistani. Mutta mieleinen juttu se joka tapauksessa oli!

Leffa oli hauska. Toki musikaalimaisen yliampuva ajoittain, ja elokuvan "selittämättömyys" edelliseen elokuvaan vaati hieman totuttelua. Mutta miten se tempaisikaan mukaansa! Kaikki tutut ja hieman tuntemattomammat Abban laulut sekä vauhdikkaasti tanssivat ihmiset Kreikan saariston upeissa maisemissa sai melkein itsenikin pomppaamaan pystyyn teatterin penkistä ja liittymään tanssijoiden sekaan. Minua on myös aina kiehtonut nykyisyyden ja menneisyyden kietoutuminen yhteen, historian ja tänäisen mysteerien ratkaisujen raottuminen.

Mutta se, mikä yllätti elokuvan aikana, oli sen koskettavuus. Minua alkoi muutamia kertoja aivan itkettämään, ja jossain vaiheessa mietin jo huolestuneena, että mukanani ei ole edes nenäliinaa. Ja sitä paitsi: elokuvanhan piti olla hauska! Ja siellä minä vain itkeä tihrustin!

Ehkä ne kuuluisat hormonit olivat tällä(kin) kertaa asialla. Toki sekä Donnan että Sophien raskaaksi tuleminen ja vauvan syntymä olivat koskettavia...

Äiti kysyi lähtiessämme, että potkiko vauva.

Ja todellakin potki! Ehkäpä hänkin piti Abban musiikista.😉

Rautaa naamaan ja aikaistettu joulu

Eilen oli jälleen neuvola. Joka kerta sitä kuitenkin odottaa, vaikka takana on monta pettymystä. Onneksi nyt odotus palkittiin, sillä käynti oli aika mukava. Ei mitään ihmeempää, vaan ihan mukava. Arvot olivat hyvät, mutta verenpaine vieläkin matalampi ja hemoglobiini keikkuu edelleen matalalla.
"Syöthän rautalisää?", terveydenhoitaja varmisti. No en syö, kun joskus sanottiin, ettei vielä tarvitse.
Tuon kerran jälkeen lompsin apteekin kautta kotiin. Jospa rautalitku poistaisi sumun ja toisi tolkkua pahentuneeseen väsymykseen. Kippis.
Juteltiin niin työjutuistani, voinnistani ja perhevalmennukseen menemisen halukkuudesta. Kuunneltiin vauvan sykettä (väkkärä pyöri taas minkä ehti) ja mitattiin sf-mitta. Ilmeisesti maha on melko pieni, vaikka ihan viitearvoissa. Samoin sain ensi kertaa kommenttia painostani. Sitä on siis tullut, mutta ei mitenkään hurjasti. Kuitenkin riittävästi, kun varmistin.
Terveydenhoitaja kyseli myös hiukan edellisviikon käynnistäni synnytysosastolla supistelujen vuoksi. Hän ihmetteli, että enkö saanut mitään kontrolliaikaa. Tämä jäi itseäni mietityttämään. Olisiko minun pitänyt saada uusi aika, vaikka kaikki oli hyvin?
Hyvin menneen neuvolakäynnin kunniaksi Pieni innostui pitämään oikein kunnon jumppatuokion sekä iltamyöhällä että varhain aamulla. Ihan kuin olisi yrittänyt tulla läpi molemmista kyljistä. Kiva.

Kippis ja kulaus!

Tänään huseerasin sitten oikein olan takaa (sen jälkeen kun minut oli herättänyt kaksikko Team Hippu ja Hipsuttelija. Toinen ravasi ympäri asuntoa haukkuen jotain ja toinen kiirehti jumppaamaan niin, että hiki lensi. Ei liene vaikea arvata, kumpi hoiti kumman puuhan. Oli lopulta noustava ylös, vaikka kello oli vasta 6. Tällaistahan se tulisi olemaan vauvankin kanssa, tuumin keitellessäni puuroa. Päivä olisi täynnä ohjelmaa, joten parempihan se oli päästä varhain liikkeelle.

Kasasin salikamat, ajoin liikuntahallille ja matkalla minua ilostutti koulutielle suuntaavien matkaa turvaamaan tulleet vapaaehtoiset, jotka valvoivat liikennettä ja pienten tien ylitystä suojateiden ja koulujen läheisyydessä. Miten hienoa toimintaa! Toivottavasti koulutie turvataan vielä seitsemän vuoden päästä. (Hui kauhistus; meidän pieni menee jo kohta kouluun!)
Salilla oli mukava puuhastella taas pitkästä aikaa. Kävin siellä jo pari päivää aiemmin heinäkuun hiljaiselon jälkeen. Kuumilla säillä teki mieli vain liikkua ulkona, pyöräillä, uida ja muuttokin vei toki oman aikansa. Nyt sai huhkia tovin salilla, ensin spinning-pyörällä rullaten, sitten erilaisia lihaskuntoharjoituksia tehden (fysioterapeutin ohjeiden mukaan vältellen epäsopivia liikkeitä). Kiva tunne saada vähän vahvistusta käsiin ja yläkroppaan!

Kotiin palattuani pistin tuulemaan. Vaikka epäilys olikin suuri tuota vanhaa hellaa ja uunia kohtaan, niin nyt ei itku auttanut markkinoilla, jos olin aikeissa leipoa pariin tapaamiseen. Pyöräytin feta-kasvispiirakan sekä löytämälläni ohjeella mustikka-mururahkapiirakan. Tuntui ikävältä todeta, että uuni todellakin on parhaimmat päivänsä nähnyt; suolainen piiras näytti päältä tosi tummalta, ollen sisältä kuitenkin vajaasti kypsynyt. Mustikkapiirakka oli nippanappa hiukan liian tumma ("asiaan kuuluvine" peltien kääntelyineen). Huoh. Mutta ei voinut mitään. Koppasin suolaisen piirakan myöhemmin reissuun mukaan ja lähdin erikoiseen tapaamiseen. Olen sellaisessa whatsapp-ryhmässä, johon on kerääntynyt porukkaa Facebookin ryhmästä, ja me kaikki olemme tältä alueelta, laskettu aika lokakuussa. Ryhmässä olemme voineet keskustella niin raskauteen kuin muuhunkin elämään liittyvistä asioista. Olisi siis oikein kiva tavata ja saada kasvot nimille!
Niinpä ajelin kaupunkiin, nappasin yhden ryhmäläisen kyytiin ja navigoimme itsemme kyläpaikkaan. Muita isomahaisia saapui ripottain paikalle, ja koska emäntä ei aivan tarkkaa lukumäärää tiennyt, oli hän kutsumassa jo nuoria Jehovan todistaja -naisiakin sisälle. Pian hän tosin tajusi mahoja katsottuaan, että nyt olikin vähän muu juttu mielessä.
Oli ihan mainio tavata samassa elämäntilanteessa olevia, vaikka toisaalta koin, että olimme kaikki melko erilaisia.

Kotimatkalla poikkesin hakemassa erään paketin.
Raahasin sen kotiin, vedin kiireesti ruoan ja kahvit naamaan, ravistin töistä väsyneenä torkkuvan miehen ylös ja hihkuin:
"Tule intoilemaan mun kanssa!"
Mies lösähti sängylle katselemaan kun minä nostelin tavaroita äitiyspakkauksesta kommentoiden, ihastellen, ihmetellen ja asetellen niitä vieri viereen.
Hauskaa! Vaikka paketti ei kokonaisuudessaan (väri- ja kuviomaailmaltaan) ollut niin kiva, kuin esimerkiksi edellisvuoden pakkaus, niin kyllähän tuo kaikkine kynsisaksineen, haalareineen sun muineen tuo vauvan tuloa konkreettisemmaksi. Hänhän on pian täällä!

Jotta tekststä tulisi vieläkin pidempi, kokoan muutamia suosikkejamme ja ihmettelyn aiheitamme seuraavaan.
Ihmettelyt:
1. Yösiteet
Tämä siis minun mielestäni vähän "turha", sillä (anteeksi paljastuksista) käytin kestositeitä. Mies tosin lisäsi tähän sarjaan kondomit.
2. Farkkukankainen olohaalari
Tästä emme kumpikaan oikein pitäneet. Tyyli ei ole aivan mieleisemme.
3. Unipussi
Ehkä tätä oppii joskus käyttämään.
4. Huopatossut
Toivottavasti nämäkin tulevat käyttöön.
Ihastelut:
1. Lammaskuvioinen makuupussi
Söpö kuosi ja varmasti kätevä pussi.
2. Kissakuvioinen body
No se kuosi.
3.Viltti
No heii... visuaalisuus ja käsituntuma ennen kaikkea!
4. Sydänkuvioiset housut
Ja se prinsessavaihe... Visioin housujen pariksi jo jonkun hempeän bodyn...
Toki pakkauksesta löytyi paljon hienoa ja hyvää, ja luultavasti jo huomenna ihastelen jo joitain eri tavaroita. Kenties kuumemittaria, lakanoita, haalaria, värikkäitä bodeja, ensikirjaa tai villapipoa. Tai vain herkistelen sitä, että tuleeko meille todellakin vauva!

Onko sukupuolella väliä?

Oli vauva sitten kumpi tahansa, niin hän on aivan täydellinen meille. Mutta luultavasti kaikilla on jonkinlaisia odotuksia ja ajatuksia siitä, kumpi olisi mukavampi saada. Minulle tuo toive oli tyttö. Jostain syystä olin aina ajatellut, että olisi ihanaa, jos ensimmäinen lapseni olisi tyttö. Ehkä ajatus on johtunut siitä, että olen itse perheestä, jossa meitä on ollut kaksi, minä ja pikkuveljeni. Mies haikaili myös tytön perään. Sukupuolella ei kuitenkaan ollut niin suurta merkitystä siinä vaiheessa, kun vain toivoimme lasta. Kun Vauvanitu oli sitten kyydissä ja tarttunut kiinni sydän vinhasti sykkien alkoivat myös meidän ajatuksissamme raksuttaa. Toivottavasti kaikki on hyvin! Kumpikohan hän on?
Vaaleanpunaisin ajatuksin ajattelin vauvaa, vaikka jostain syystä aloin kokemaan yhä voimakkaammin, että vauva on poika. Lisäksi kasvavan mahani perusteella häntä veikattiin pojaksi. Kiertelin jo hieman katselemassa vaatteita, ja jotenkin eksyin aina poikien puolelle.

Sitten koitti rakenneultra. Odotin vain kuulevani, että kaikki on vauvalla kunnossa. Siitä huolimatta olin edelleen hiukan epäuskoinen. Kaikki on siis hyvin? Onhan? Sitten kätilö hihkaisi:
"No nyt hän pyllistää!", jonka jälkeen hän hihkaisi meille vauvan sukupuolen. Loppuajasta en sitten muuta pystynytkään ajattelemaan. Pieni suloinen...
Niin, tänne en ole kertonutkaan sitä, mutta tuosta hetkestä lähtien puin ylleni vaaleanpunaiset lasit. Tyttö! Hän on tyttö!

Monenlaiset ajatukset ovat risteilleet tuon päivän jälkeen päässä. On ollut ilo saada miettiä vauvaa konkreettisesti; nimivaihtoehtoja, ulkonäköä, vaatteita, vauvanhuoneen sisustamista ja sen sellaisia juttuja. Olen käynyt myös eräänlaisen ristivedon sen kanssa, millaisiin vaatteisiin aikoisin pukea vauvaani. "Ei sitten mitään pinkkiä päästä varpaisiin! Ei Hello Kittyä! Ei pelkkää pitsiä ja hörhelöä, söpistelyä ja ja... pinkkiä!", pohdin väri- ja tyylimaailmaani. Ihastuin auringonkeltaisen, vihreän, liilan ja punertavan sävyisiin vaatteisiin. Meille molemmille oli kuitenkin tärkeää, että tyttö saisi olla tyttö, eikä kenenkään tarvitsisi arvailla hänen sukupuoltaan vaatteiden neutraalin värimaailman perusteella. Mutta että pelkkää pinkkiä, vaaleanpunaista ja prinsessaa... Jotenkin... ei. Ehkä joku vuosi sitten, mutta nyt ei. Nyt jotenkin vain ajattelin vieväni häntä retkille luontoon, ja sinne ei liian hienosti voinut pukeutua. (Jes, mikä ajatus.)

Kävin eilen kiertelemässä kirpputoreja ja tavallisiakin kauppoja. Tein joitakin löytöjä, kuten muutamia bodeja, sukkia ja sen sellaisia. Ostinpa niinkin ajankohtaisia asioita kuten tuttipulloja, tutteja ja vaippoja. Kyllä. Ja eilen alkoi vasta viimeinen kolmannes. Olin iloinen löydöistäni, viikkailin niitä illalla moneen kertaan ja tapaan kaappiin, jonne olen koonnut vauvan tavaroita. Hypistelin jo aiemmin tekemiäni hankintoja, mietiskelin sitä ihmettä, jonka saisin pukea noihin vaatteisiin. Hymyilin ajatukselle, että äitiyspakkauskin saapuisi varmasti melko pian.
Ja sitten se iski..

Haluan prinsessan! Minun pienen prinsessani, tyttöni! Haluan vaaleanpunaista, sydämiä, hempeyttä, söpöä! Haluan pastellinsävyisiä helmiä tuttinauhaan, rimpsuja tytön ylle ja pieniä sydämiä sukkiin!
Haluan myös ne kirkkaat värit, joita niissä muutamissa vaatteissa jo on, mutta meidän pieni prinsessamme saa olla söpö.Ja niin urhoollinen mieheni jaksoi suoriutua tästä päivästä kanssani. Päivästä, jolloin kävimme tekemässä tilauksen vaunuista (pakettihintaan monenlaisen vermeen kanssa), kiertelimme kaupoissa, hypistelin vaatteita kirpputorilla ja hihkuin erilaisten vauvanjuttujen vuoksi. Toisaalta saimme molemmat hyvää käsitystä siitä, mitä emme tulisi tarvitsemaan, mistä emme pitäneet, mikä voisi toimia ja mistä molemmat pidimme. Ja olipa ihanaa sekin, kun mieheni tarttui erääseen vaaleanpunaiseen pupukuvioiseen bodyyn.
"Tämä olisi kiva," hän sanoi. Tytölle vaaleanpunaista ja hempeää.

Mutta ihan kuin tässä olisikaan mihinkään kiire. Tänään on rv 28+1 ja vauva se pyörii ja hyörii. Itse alan väsymään nopeammin kuin aiemmin, eikä tänään kummastakaan meistä ollut enää mökkireissulle ankaran (?!) vauvantarvikeshoppailun (=kiertelyn ja katselun) jälkeen. Kävin aamulla pitkästä aikaa salillakin, mikä oli sinänsä aika kivaa, mutta eri tavoinhan siinä on huomioitava energiantarve suhteessa tulevaan kaupunkipäivään. Tietynlainen huono olo on myös tehnyt pienen paluun; kenties juuri energiantarve on alkanut suurentumaan, sillä iltaisin saattaa iskeä huono olo huolimatta "ihan hyvän kokoisesta" iltapalasta. No, kai nyt kilon painoon ehtinyt tyttö tarvitseekin paljon energiaa, jotta voi kasvaa ja kehittyä.

Tulisikohan huomenna postista helmiä? Tuttinauhoja voisi alkaa väkertämään...

Ulkopuolisuuden tunne

Jostain syystä minusta tuntui koko ajan siltä, että kunhan tämän viikonlopun polttarit olisi juhlittu, niin sitten loma vasta kunnolla alkaisi. Koin syyllisyyttäkin tuollaisesta ajatuksesta, sillä olin todella otettu siitä, että minut oli kutsuttu juhliin- ja meidät myöhemmin vietettäviin häihin. Se, mikä asiassa kuormitti, oli nukkuminen sekä tieto siitä, että en tuntenut juhlista morsiamen lisäksi ketään. Normaalisti tällaisessa tilanteessa ei olisi ollut minulle minkäänlaista ongelmaa; rakastan olla ihmisten seurassa, tutustua ja jutella uusien henkilöiden kanssa. On mielenkiintoista myös nähdä, millaisia ihmisiä ystävälläni on elämässään.
Mutta nyt tilanne tuntui aivan toisenlaiselta. Elän edelleen melko sumussa, ja tuntui, että polttariviikonloppu tulisi olemaan eräänlainen työtehtävä; tsemppaan sen vielä läpi, sitten voin hengähtää. (Ihan kamala ajatella noin.)
Tuli perjantai, olin aivan koomassa. Mies jo vähän huolestuneenakin kyseli, että onko minun pakko mennä koko juhliin, kun näytinkin jo todella väsyneeltä. Tätä en kuitenkaan pitänyt vaihtoehtona; mielestäni on tärkeää ja ystävääni kunnioittavaa tulla paikalle. Tämä olisi hänen viikonloppunsa. Haluaisinhan itsekin, että juhliini tulisi ystäviä. Eräs toinen ystäväni sitten heitti ilmaan kysymyksen, että onko minun jäätävä yöksi. Hmm. Tuotapa en ollut tullut lainkaan ajatelleeksi. Yöhän se oli yksi isoimpia huolenaiheitanikin.
Kysymys jäi pyörimään mieleeni, pallottelin sitä itsekseni, pohdin ja tuumailin. Iltaan mennessä olin tehnyt ratkaisuni, vaikka ajattelin kuitenkin pakkaavani kaikki yöpymiskamppeetkin mukaan.

Polttariviikonloppu alkoi. Keräsin mukaani tavarani sekä brunssille leipomani laku-valkosuklaacookiet (jotka joutuivat valitettavasti aataminaikaisen uunin testikäyttäjiksi. Huh, mikä uuni! Peltejä piti käännellä moneen otteeseen ja silti cookiet tuntuivat nappaavan ihan yhtäkkiä liikaa väriä..), naputtelin auton navigaattoriin ensimmäisen etapin, vedin syvään henkeä ja yritin pitää huonosta yöstä sikkuraiset silmäni auki. Ainakin hetki omaa aikaa Radio Nostalgian melodioiden tahdissa piristäisi.

Satuin aluksi porukan keskelle, josta joku nappasi neutraalin tokaisuni ja väänsi siitä oudon vitsin osoittaen sen muille. Tuntui vähän omituiselta. Että hyvinpä alkaa tämäkin reissu. Olin ollut varma, että kyllä minä nyt vieraiden ihmisten kanssa tulen juttuun, mutta tuo ei ainakaan antanut kovin hyvää rohkaisua päivälle. Katettiin brunssipöytä, morsian saateltiin aikanaan paikalle, riisuttiin silmiä peittänyt huivi ja niin juhlapäivä saattoi kunnolla alkaa. Oli ilo nähdä ystäväni hymyilevän leveästi katsellessaan kaikkia paikalle tulleita, silmien sädehtivän innostuksesta ja olemuksen olevan jo valmis kaikkeen mahdolliseen. Ja se, että morsian on tyytyväinen, oli tietenkin tärkeintä.

Päivä hujahti yhteisissä aktiviteeteissa (, joista osaan en voinut osallistua), morsiamelle osoitetuissa pienemmissä tehtävissä, toisiimme tutustuessa ja sopivalla aikataululla edetessä. Hipsin välillä keittiöön tiskaushommiin, sillä juteltuani tovin eri porukoissa small talkia (mitä tällaisessa tilaisuudessa oikeasti voi jutella vieraiden ihmisten kanssa? Toki selvästi raskaudesta kielivä vatsani toi lisäpuheenaihetta ihmisten kesken, mutta eipä siitäkään nyt koko aikaa voi (enkä halua) puhua). Mieluummin soisin muille kunnon keskustelut ja seurusteluajat, jos ja kun useimmat tunsivat toisensa. Sain välillä morsiamen kanssa kahdenkeskistä aikaa kuljettaessani häntä seuraavaan etappiin, ja kivahan se oli hetken jutella niin, että molemmat tunsivat toisensa. Ja monen polttarivieraan kanssa tulikin hyvin juttuun; kyse ei ollut siitä. Mutta kyllähän sen huomasi, että monen polttarivieraan ja ystäväni tausta oli lukemattomissa juhlissa. Eikä siinä mitään pahaa ole! Ehkä vain lievä ulkopuolisuuden tunne kalvoi mieltäni, sillä juuri tällaisissa tilanteissa monilla usein on jo mielessä juomien korkkaaminen totutuilla tavoilla, yhteisille bilemuistoille nauraminen ja hörähtelyt joillekin hmm.. muka-hauskoille jutuille...
Kaikki tuo olisi varmasti ihan hullun hauskaa, jos kuuluisin porukkaan, voisin juoda tai olisin tottunut bileiltoihin ja niille ominaisiin vitseihin.

Mukaan varaamani saunajuoma. Skool!

Mutta taustani on toisenlainen. Jos ystäväni kertoi esittelykierroksellaan useista ystävistään olleensa heidän kanssaan monissa juhlissa, niin minuun hän kertoi tutustuneensa seurakunnassa (no, melontareissulla ensimmäisen kerran). Totta se on, mutta voihan jo se lyödä omanlaisensa leiman.
Ja toiseksi, tällaisissa juhlissa, vaikka minusta onkin tosi mukava päästä mukaan, huomaan kokevani oloni hivenen ulkopuoliseksi tai ainakin tottumattomaksi. En ole absolutisti ja osaan pitää hauskaa riippumatta siitä, onko alkoholilla osaa vai ei. Mutta minulta puuttuu se ilmeisesti kaikilla oleva juhlimistausta. En ole viettänyt opiskeluaikoina hurjia bileviikonloppuja, en ole heilunut haalareissa pitkin vappubileitä, enkä ole menettänyt muistiani rajuissa pippaloissa, enkä sen koommin viettänyt seuraavaa päivää krapulaisena. Sinänsä en koe menettäneeni mitään, mutta silti jokin erottaa minut muista.

Kyse ei ole ehkä siitä, että olisin todella vastaan kaikkea tuota. Mutta tulen perheestä, jossa alkoholia, tanssia, kosteita juhlia ja sen sellaista paheksuttiin. Sain mustavalkoisen käsityksen, että joko ei juoda lainkaan, tai sitten on alkoholisti. (Eikä kyse ollut mistään herätysliiketaustasta.) Tanssimisesta nautin, mutta pidättäydyin vain tanssituntien koreografeissa, nautin vanhojen tansseista ja sitten jäykistyin, jos olisi pitänyt tanssia juhlissa ilman ennalta tiedettyä askelkuviota. En minä osaa! Isäni torppasi aikoinaan tanssit meidän häistä sanoen, että keitä siellä muka tanssisi. Lopulta meillä ei ollut edes musiikkia.
Vuosien saatossa olen päässyt enemmän ja enemmän sinuiksi itseni, arvojeni, harrastusteni ja juttujeni kanssa. Olen kokenut valtavaa vapauden tunnetta tanssiessani pitkälle yöhön aivan tolkuttoman hauskoissa häissä. Olen nauranut vatsa kipeänä yhdessä muiden kanssa toisissa polttareissa sattuneille jutuille. Olen päässyt kurkistamaan yöelämään joidenkin ystävieni kanssa (siitäkin nautin eniten tanssimisesta, en niinkään iholle tulevista ihmisistä). Olen iloinnut siitä kuplivasta tunteesta, joka tulee ystäväporukan, muutaman juoman (tiedän rajani), musiikin, ilon ja letkeyden yhtälöstä. Ja tällaisesta vapaudesta nautin! Iloitsen siitä, mihin elämäni on mennyt, millaisia kokemuksia, ystäviä, hetkiä, tilaisuuksia ja oppeja olen saanut. Olen loppujen lopuksi myös kiitollinen tietynlaisesta varjellusta lapsuudesta ja nuoruudesta, vaikka olenkin aika ajoin joutunut kipuilemaan ulkopuolisuuden ja kokemattomuuden tunteen kanssa. Mutta ehkä juuri siksi olen välttänyt jotkut mahdolliset jutut, joita jotkut kutsuvat virheiksi. Koen kuitenkin saaneeni elää jo vuosia värikästä ja monipuolista elämää, jossa kaiken ei tarvitse olla niin mustavalkoista.

Ketään lähtöni ei tuntunut kummastuttavan, ja morsiankin kovasti kiitteli mukana olemistani. "Oli rohkeaa tulla ihan vieraaseen porukkaan, mutta ajattelin, että ei se häiritse sua, tulet niin hyvin toimeen kaikkien kanssa", hän kehui. Toivotin vielä hauskat illat, jätin loput cookiet yöpalaksi ja hipsin autooni helpotuksesta huokaisten. Ohi oli! Kiva oli olla mukana, mutta miten kivaa oli mennä kotiin.

Vauvaa ikävä

Luulin koomailevani ensimmäisen päivän töistä päästyäni. Ehkä viikonlopun rientojen jälkeen voisin kurkistaa kalenteriin, joka on ollut hämmentävän tyhjä ajatellen lomaa. En ole vain jaksanut enkä kyennyt miettimään lomaa. On ollut vain pakko rajata ajatukset siihen, että jaksaa hoitaa muuton, arjen ja työt. Siinä sivussa loma on vain siintänyt jossain ja vauvakin varmaan tulee sitten myöhemmin.

Kunnes sitten istahdin eilen ratin taakse tuplavuorosta tönköillä jaloilla. Pohdin, josko joku voisi ystävällisesti ajaa minut kotiin. Väsytti niin paljon. Olo oli ristiriitainen. Kolmen viikon loma edessä, jonka jälkeen neljä viikkoa töitä ennen hiukan pidempää taukoa. Iloinen, hämmentynyt, haikea, riemukas, helpottunut, höpsähtänyt, huojentunut ja uupunut. Tai oikeastaan tiedon tasolla. Käytännössä olin vain väsynyt.

Kotona odotti kirje Kelasta. Väsymyksen verho raottui hieman, sillä sain tiedon äitiyspakkauksen saamisesta kahden viikon sisällä! Jihuu! Lopulta jäinkin kupastamaan hereille vielä pariksi tunniksi, mutta ehkä olin vain yliväsynyt.

Tänään olen purkanut hieman ajatuksia, sen, mitä olen jaksanut ja viitsinyt. Lomaa ja sen alkua olen odottanut niin kovasti, mutta silti olo on hivenen haikea. Kesken jäänyt hoitosuhde... oman osaamisen tunteen lisääntyminen... työkavereiden kesken tapahtuneet hyvät ja uskoa hyvään lisäävät asiat... ja sitten minä vain jäin taas pois. Ei sillä, että valittaisin. Pää on vain niin myllerryksissä aina, kun loma vihdoin koittaa.

Vauvallekin olisi vihdoin kunnolla aikaa. Olemme aikoneet lähteä tiistaina katsomaan vauvan tavaroita ja tilaamaan vaunut. Olenkin jo odottanut sitä, vaikka ajatukset on ollut pakko sulkea pois mielestä muun alta. Toisaalta haluaisin todella paljon päästä tekemään jotain konkreettista vauvaan liittyen. Jostain syystä, vaikka hän onkin jatkuvasti mielessä, ja vatsassani tuntuu napakoita potkuja, en osaa edelleenkään hahmottaa vauvaa kunnolla. Tai en tiedä, onko kyse hahmottamisesta vai vain epäuskosta siitä, että kaikki tämä on todella tapahtumassa.

Kävin keskiviikko-iltana synnytysosastolla tarkistuttamassa tilanteen. Minulla oli ollut tiheitä supistuksia jo useita päiviä (pitkin matkaa ennenkin), osa kivuttomia, osa kivuliaita. Soitin osastolle ja vaikka en varsinaisesti ollut hädissäni mistään, niin kerroin haluavani tarkistaa edes ajatustasolla. Sanottiin, että olisi paljon parempi, jos tilanne tarkistettaisi ultran avulla, koska ikinä ei tiedä. Niinpä kipitin kesken työvuoron osastolle, sen enempää ajattelematta omalla lätkälläni, ja tästä sainkin vähän hyväntahtoista noottia. Olisi pitänyt soittaa ovikelloa. Otettiin pissanäytteet, mitattiin kohdunkaula ja -suu, jotka vaikuttivat oikein hyviltä ja sitten ultrattiin. Päivystävä gynekologi naurahteli, että vauva ei tykkää, kun vähän painellaan.
Hätkähdin. Vauva! Ai siis... vauva! Ultrakuvasta en erottanut kuin nenänpään, sitten tuo väkkärä oli taas heittänyt kuperkeikkaa ja piilotellut. Kaikki oli onneksi hyvin, eikä ennnenaikaisen synnytyksen riskiäkään ollut testin mukaan. Olihan se helpottavaa tietää. Harjoitussupistukset olivat tällä kertaa olleet harmittomia. Tästä olin tiennytkin etukäteen, mutta kuten kätilö ja gynekologi sanoivat, joskus ne voivat aiheuttaakin jotain.

Ultrasta jäi hyvä mieli, mutta samaan aikaan myös kova ikävä vauvaa. Kyllähän minä tunnen hänet päivittäin, mutta en silti vain ymmärrä. Mieli tekisi kovasti käydä yksityisellä ultrassa, jossa häntä voisi katsella lisää, mutta mies ei ole oikein innostunut. Hänelle riittää kuulemma nämä ultrat sekä päivittäin tunnetut liikkeet. Lisäksi hän ei kuulemma haluaisi enempää sairaalajuttuja, joita oli aivan riittävästi lapsettomuushoitojen aikana. "Onhan vauva koko ajan sun lähellä.💗", hän sanoi.

Mutta ehkä se, kun saan katsella vauvan vaatteita ja tarvikkeita ensi viikolla, tuo vauvaa taas hieman lähemmäs.