Imetyksen loppuminen saattaa olla lähellä

Sain Tähden hetki sitten nukkumaan. Tuntuu haikealta, sillä aavistelen imetyksen olevan lähestymässä päättymistään. Eilen hän ei syönyt lainkaan maitoa, sillä ollessani lähdössä yövuoroon muistin kysyä, ottaisiko Tähti vielä maitoa, mutta hänellä oli tähtäimessä vain pöydälle laitettu sämpylä. Nyt illalla luimme kirjaa, sitten hän alkoi elehtiä kuin maitoa vaatien. Söi toiselta puolelta, mutta aivan, kuin määräkin alkaisi jo vähenemään, sillä Tähti vaikutti myös jotenkin hämmentyneeltä. Toinen puoli jäi välistä, kun tuntuu, ettei sieltäkään enää oikein tule maitoa. Opettelimme uusia iltarutiineja, ja tuntui, kuin ne olisivat osuneet nyt oikeaan aikaan: iltalaulut ja käsikapalo, pupu syliin, vesihörppy. Ja niin hän oli unessa. Minun iso pieni poikani.

Ja tuntuu siltä, että näitä iltaimetyshetkiä ei ole enää kovin monia jäljellä. Eilen ehdin miettimään, että olisipa kiva ottaa vielä kuva muistoksi imetyshetkestä. Nyt en sen takia alkanut tyrkyttämään enää maitoa. Katsotaan, miten huomenna käy.
Mutta on haikea mieli, vaikka olenkin tehnyt luopumistyötä jo jonkin aikaa.

Ajatukset toki suuntautuvat myös lapsettomuushoitojen jatkoihin. Laskuri päässä raksuttaa, mihin asti olisi odotettava, että polille voisi laittaa viestiä. Vai voisiko jo aiemmin, jos prosessi olisi aloitettava ensin keltarauhashormonikuurilla käynnistämään kiertoani. Vaikka voi miten innostuinkaan aamulla! Yövuoro oli juuri lopuillaan ja kun se alkoi hiljaa hiipien tuntumaan. Ensin ajattelin, että vatsa nyt on omituinen ihan vaan valvomisesta, mutta pakko se oli myöntää: minulla oli aika kovia kuukautiskipuja!! Jihuu, hurrasin varovasti mielessäni, joskin skeptikko mielessäni yritti palauttaa maan pinnalle: se ei tarkoita yhtään mitään. Ei, vaikka tällaista ei ole ollutkaan Tähden syntymän jälkeen.
No, aika näyttää. Vaikka olisihan se aika ihana, jos kierto alkaisi ihan luonnostaan ja jopa ovulaatiokin ja ja .....
Mutta tuskin sellaista tapahtuu minulle. Koska PCOS.

Jostain syystä kuukautisteema on ollut mielessäni koko kesän. Olen jälleen kuin se varhaisteini, joka odottaa malttamattona, että ne alkaisivat. Joskin nyt huomaan, että minullahan alkaa jo ikääkin kohta olemaan, joten ehdinköhän ikinä saamaan kuukautisia luonnollisesti, ennen kuin alkaa seuraava vaihe: vaihdevuodet. Okei, voi olla liioittelua, mutta eihän sitä tiedä. Kymmenen vuotta tästä eteenpäin ja olen jo 45-vuotias. Hui. Ei mennä vielä sinne.
(Toim. huom. En oikeasti ajattele, että joku ikä on "liikaa". Välillä vain havahdun siihen tosiasiaan, että en ole 25 vaan 35. Tietyllä tavalla koen elämästäni menneen kymmenisen vuotta jos ei kokonaan, niin ainakin osittain hukkaan (sh-ongelmat), jonka vuoksi en aina muista omaa ikääni ja koen, että elämää on jäänyt elämättä.)

Mutta hyvää kuuluu! Tiivistä, intensiivistä, vauhdikasta ja hauskaa. Töissä on ollut kivaa ja tietenkin viimeksi kertomani pohdinnat ensi vuodesta pyörivät paljon mielessä. Sain tänään käytyä aivan yllättäen kivan keskustelun esimieheni kanssa, joka rohkaisi. Mutta katsotaan nyt, kun syksy ja kerhoarki taas alkaa, miten asiat lähtevät sujumaan ja mikä alkaa tuntumaan hyvältä.

Perheen kanssa on ollut ihanaa, ja pääsimme me miehenkin kanssa viettämään aikaa ihan kaksin! Lapset olivat ensimmäistä kertaa yökylässä vanhemmillani, joten me saimme vuorokauden yhteistä aikaa. Oli ihana vaan olla ja puuhailla, katsoa leffaa ja käydä retkeilemässä.

Niin no, se, mikä ei ole ollut hyvää, on ollut riittämättömyyden ja "yksinäisyyden" tunne. Tuntuu liian usein, että olen vääränlainen tai että ei kukaan oikeasti halua olla kanssani. Okei, satun olemaan mukana eräässä wa-ryhmässä, josta tämä tunne ehkä myös välittyy, vaikka kyse saattaa olla vain jostain väärinymmärryksestäkin. Tai ehkä me olemme vain erilaisia, eikä tilanteeseen liity mitään draamaa. Mutta jokin aika sitten tunteet varsinkin olivat aika apea tuon asian tiimoilta. Ehkä ne ovat jonkin verran helpottuneet, ja on ollut vastaavasti ihana saada rohkaisevia hetkiä ja tilanteita, kommenttia ja ajatuksia nostamaan mielialaani sekä uskoa siihen, että kyllä minusta pidetään ja kanssani halutaan olla.

Yksi pieni knoppijuttu kivoista asioista:
uiminen yövuoron päätteeksi! Olen ottanut nyt kesällä tavaksi pulahtaa yövuoron jälkeen läheisessä lammessa, ennen kotimatkan aloittamista. Se piristää kivasti ja (ainakin teoriassa) jaksan ajaa paremmin kotiin. Se on piristänyt myös mieltä. On ihana tehdä hauskoja, piristäviä ja ilahduttavia asioita arjen keskellä.

Kuulumisia kera kimpussani roikkuvan kuopuksen

 Ajatusryöppy. 
Toive on ollut päästä kirjoittamaan, ja nytkin teen sen niin, että samaan aikaan Tähti kiipeilee sylissäni ja herättelen Huldaa.

Tänne kuuluu hyvää. Siis sinänsä, vaikka päässä pyöriikin paljon suuret pohdinnat ja kuviot. Jonkin verran surettaa tuleva kolmen viikon lista, jossa meillä on miehen kanssa tasan yksi yhteinen vapaa. Yksi. (Ja se, että oltaisi oltu aivan kaksistaan, on edelleen tuossa viimeksi kertomassani toukokuun imurinostoreissussa. Kai me joskus lokakuussa päästään jonnekin aivan kahdestaan.)
Näissä hetkissä sitä välillä havahtuu miettimään, että normaalisti tai yleensä perheillä on joka viikonloppu vapaa, eli kaksi päivää viikossa. Meillä yksi päivä kolmessa viikossa. Jokin aika sitten tajusin, että kouluarjen alettua yhteisiä perheaikoja,siis vapaapäiviä, tulee olemaan tosi harvassa. Huh. No, nämä on sitten näitä valintoja...

Suuria pohdintoja olemme myös käyneet töihin liittyen. Alkuperäinen pestini päätös, elokuun puoliväli, alkaa lähestyä, mutta - tadaa! - jatkankin loppuvuoteen asti samalla tyylillä, eli 50%-työajalla. Tammikuussa häämöttää sitten ne isot päätökset (tai siis sitä ennen). Jatkanko hoitovapaata vai palaanko "oikeasti". Tämä tarkoittaisi sitten myös kerhojen päätöstä ja päiväkotiarjen aloittamista.

Imetys jatkuu edelleen, ja se on Tähdelle selvästi tosi tärkeä juttu. Jos olen kotona, niin hän syö aamuin illoin, mutta työvuorojen puitteissa toinen jää välillä väliin. Onhan nuo lapsettomuushoidot silti kiikarissa, ainakin minulla. Mies on nykyään aika puhkipoikki, kun näiden kahden kanssa on puuhannut illan tai koko päivänkin. Tunteet ovat suuria, kommelluksia sattuu, sisko on ajoittain todella käsiksi käyvä, pikkuveli taas kiipeilee joka paikkaan. Välillä heidän kanssaan on pelkkää vääntöä tai ohjaamista, lapset huutavat ja kirkuvat, mätkivät toisiaan ja suunnilleen hyppäävät pää edellä korkealta. Yritä siinä nyt sitten laittaa ruokaa tai siivota. Eilenkin mies sanoi, että kyllähän se kolmas vähän hirvittäisi tässä kohtaa.

Vaikka yhteisiä vapaita on tulossa vähän, niin olemme me silti ehtineet miehen lomalla tekemään jotain. Siis jotain muutakin kuin sairastelemaan ja että minä olin töissä (nämä veivät kyllä ison osan). Kävimme parin yön reissussa Turussa, josta käsin kävimme Muumimaailmassa. Kyläilimme myös eräässä ystäväperheessä, kuten myös tämän viikon vapailla. 

Ehkä jatkan joskus. Tämä oli ehkä vain ensiapua kirjoittamistarpeelleni, mutta Tähti on vaihtanut puuhailunsa hiuksissani ja paidassani roikkumiseen (kävi jo pöydälläkin), joten lienee parempi keskittyä paremmin edes jompaan kumpaan. Mutta tässä nyt hiukan kuulumisia.

Kuuntelusuositus: Kierron verran toivoa -podcast

Kävin tänään pitkällä kävelylenkillä. Pitkäksi olin sitä jo alunperinkin suunnitellut, koska oli ihanaa päästä pitkästä aikaa itsekseen metsään kävelylle. Mutta ensin poikkesin matkan varrella olleelle laavulle, koska nuotion tuoksu (siis sellainen "kestotuoksu") houkutteli. Meninpä siis fiilistelemään laavulle, tuoksua ja retkihaaveita. Matka jatkui. Kuuntelemani podcast-jakso tuli aikanaan päätökseen ja aloitin uuden. Eräs jakso oli sellainen, jossa oli haastateltavana Viimeistä murua myöten -blogista tuttu Saara Atula, joten aloitin sen. Mutta vaikka kuinka jakso ja jutut olisivat kiinnostaneet, niin juuri nyt koin tarvitsevani jotain muuta. No, laitoin Spotifyhin hakusanaksi "vauvakuume", aloittelin muutamia, kunnes vastaani tuli Simpukka-yhdistyksenkin ig-sivuilla mainostettu Kierron verran toivoa.
Toisaalta mietin, että huvittaisiko minua kuunnella sellaista perinteistä "mitään ei tapahtunut, mentiin tutkimuksiin, rankkaa oli ja lapsi tuli/ei tullut" -tyyppistä kertomusta, vaikka jokaisen kokemus onkin arvokas ja vähintäänkin yhden podcast-jakson arvoinen. Mutta aloitin silti jakson nimeltä "PCOS ja lapsitoive". Haastateltavana ollut Jennika Salmela sai aikaan sen, että jumituin kuuntelemaan jaksoa herkeämättä (ja toivomaan, että koti ei tulisi vielä vastaan jakson ollessa kesken).

Jaksossa käytiin ihanalla tavalla läpi Jennikan oma lapsettomuustaipale, sillä se oli myös syy, jonka vuoksi hän oli tällä hetkellä yrittäjänä PCOS:n tiimoilta, auttaen satoja naisia. Jennikan kertoma kokemus lapsettomuudesta kosketti ja osui monin tavoin yksiin meidänkin kokemusten kanssa. (Ja jos tarkkoja ollaan, niin mekin aloitimme yrittämisen vuonna 2012, saaden lääkäriltä tylyn tuomion v 2013, eikä minullekaan kerrottu, mikä tuo kirjainhirviö oikein on.) Oli herkistyttävää, upeaa ja kovin rohkaisevaa kuulla siitä polusta, tiestä, kivuista ja oivalluksista, joista Salmela kertoi. Koettuaan olevansa aivan loppu keskellä hoitoja alkoi hän tekemään arvaamattoman tärkeitä oivalluksia omasta itsestään, kehostaan, mielestään ja koko kokonaisuudesta. Hän vertasi PCOS:n aiheuttamaa munarakkulahelminauhaa "orkesteriksi", joka ei oikein osaa soittaa yhteen, ja meitä "kapellimestareiksi". Olisiko jotain, jolla itse voisi auttaa omaa kehoaan toimimaan oikein? Tästä alkoi Jennikan matka kohti oman olon kuuntelemista, sen tarpeisiin vastaamista ja aidosti sen mukaan toimimista, mitä keho ja mieli tarvisisivat, eikä vain siksi, että niin "pitäisi", vaan koska niin olisi hyvä juuri itselle.

Hyvin samantyyppisiä ajatuksia olen lapsettomuusvuosien varrella pohtinut itsekin, mutta voin myöntää, että aina en ole ehkä osannut suhtautua asioihin kovin lempeästi. Olen uskoakseni suorittanut hyvinvointiakin, jota se ei tietenkään saisi olla. Olen ensin vaatinut ihan liikoja omalta keholta, sitten ollut vaativa "terveellisemmällä" tavalla, kenties mennyt myös sille linjalle, jolloin olen kuvitellut voivani tasapainottaa omaa kehoa, kun hankin vitamiinit x, x ja x. Tai välttelen ruoka-ainetta x. Ja samaan aikaan keho oli muuten aika sekaisin. Mutta eihän se mene niin. Ei hyvinvointia voi suorittaa. Olisihan se jo aika paradoksaalista.

En tiedä, miksi juuri tänään tuo podijakso kosketti ja todella nappasi mukaansa. Sanoin miehellekin, kun suu vaahdossa sitten hölpötin ajatuksiani toisen lapsen keppostellessa (kipeänä ei vaan aina jaksaisi) ja toisen lapsen itkiessä (oli juuri kaadunnut. Lenkin aikainen aika oli oikeasti mennyt hyvin.), että välillä tuntuu, kuin toisinaan jollakin "prosessilla" on tosi monta ketjua, jotka täydentävät ja avaavat enemmän sitä viestiä, joka niiden kautta olisi kuultava. Nyt tekijöitä on ollut jo hengellisellä saralla, sosiaalisella, toisten tukemisella, nukkumisella, parisuhteen parissa, liikunnan kohdalla, oman mielen tasolla ja kenties nyt myös tuon podin viesti oman hormonitoiminnan tasoittamisen parissa myös. En sano, että nyt kaikki on sitten selvää ja selkeää, eikä tässä sitten muuta enää tarvitakaan, kuin huolehtia siteet ja kuukupit valmiiksi. :D Mutta viesti alkaa hiljalleen avautua tiestä, jolle olisi kenties hyvä astua.

Ajattelen, että minullakin on ollut oma pysäytykseni. Vuosi 2017 oli mielestäni merkittävä. Se oli tosi rankka kaikkine kilpirauhasen vajaatoiminnan diagnosoimisesta jatkuviin parisuhdeongelmiin. Mutta se oli ihan supertärkeä. Kävin tuolloin maassa, jossa olin ollut 11,5 vuotta aiemmin vaihto-oppilaana, sain jutella, kuunnella, selvittää ja eheytyä, voimaantua ja saada ihan järjettömän paljon jälleenrakennusta omaan itseeni ja menneisyyteni liittyen. Kesällä olimme ihan varmoja, että ei tästä tule yhtään mitään, sovimme aikatauluista, jonka jälkeen laittaisimme eropaperit vireille ja sitten ajoin kolarin. Se muutti taas kaiken, ja koko erohässäkkä unohtui. (Voin kertoa, että isoin kolaus kolari oli autolle ja itsetunnolleni.) Loppukesästä kävin vaeltamassa Lapissa hyvän ystäväni kanssa ja yhtenä päivänä itkin elämääni tuntureille. Itku tuli aivan yllättäen, suoraan sydämestä ja aivan raakana. Itkin, itkin ja itkin. Ja vaikka se harmittikin, niin enemmän se puhdisti, oli armollinen ja anteeksi antava Syksymmällä, kutakuinkin näihin aikoihin (hei itseasiassa se todella oli pyhäinpäivän viikonloppu!! Eli samoja aikoja, kun esikoisemme on syntynyt.) kävimme SimpukkaParit-leirillä, ja sekin oli pelkkää itkua. Lopputulemana söimme halloween-munkkeja alakerrassamme ja teimme päätöksen jatkaa tauolla olleita lapsettomuushoitoja. Loppuvuonna täytin 30 ja kävin vielä läpi omaa elämääni. Lopulta totesin, että vai niin. Sellaista se nyt sitten oli, jospa nyt jättäisi menneiden murehtimisen ja jatkaisi tästä sitten eteenpäin. Juhlin ystävieni kanssa retrohengessä, joka oli itsessään minulle todella symbolinen merkitys. Silloin, kun ongelmiani ei ollut vielä tullut, olin pelkkää retroa ja haikailin 60-70-luvuille. Joten vielä kerran: Beatles ja Rollarit soimaan, Springsteen rokkaamaan ja vaikka miten monet muut soimaan. Ja niin vuosi tuli päätökseen, tuli tammikuu 2018 ja aika lapsettomuuspolille. Muistan myös tarkalleen, että 5.2. oli ivf:n punktio ja torstai 8.2. kohtuuni siirrettiin Itu, josta sittemmin syntyi "Hulda".

Tämä nyt rönsyää, anteeksi, lukija. :D
Tiivistäen: elämä on sinänsä ollut enenevässä määrin enemmän oman olon kuuntelemiseen tähtäävää, joskin aika tiukille olen kehoni silti laittanut. Mutta tuo hormonaalisen tasapainon huomioiminen on ollut nyt silmiä avaava näkökulma. Olen ehkä jättänyt sen asian syrjään, koska imetän. Mutta mitä esteitä sille olisi, etten jo nyt pyrkisi selvittämään, millä voisin tukea omaa kehoani? Haaveilen siitä, että jos kolmatta lasta ei kuulu, niin ainakin oma kuukautiskiertoni voisi toimia.
Siispä jatkamaan selvitystyötä. Ottamaan selvää, mikä voisi olla juuri minulle hyvä, karsia elämästä sitä, mikä ei oman kehon hyvinvointia tue ja toisaalta jättämään myös väljyyttä elämään. Toki selvää on, että elämä on muutakin kuin oma napa, eikä pitkät, katkeamattomat unet oli todellisuutta kuin vasta ... hmm... joskus. Mutta ainakin voisin harjoitella, etsiä keinoja, joka tukisi kokonaisvaltaiseen jaksamiseen. Koko elämästähän tässä kuitenkin on kyse, ei vain hormonitoiminnasta.

No nyt kuulostaa jo aikamoiselta melskeeltä lasten ja mieheni meno. Parempi mennä auttamaan. :D

Valmistautuminen kolmanteen pakastealkion siirtoon

Oma sisäinen maailmani on niin täynnä kaikenlaisia tapahtumia, tekemistä, aisteja, tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja vaiheita, että joskus tekisi ihan hyvää hengähtää hetki. Monin tavoin hyviä viikkoja nämä ovat olleet kuitenkin, mutta huomaan, että reagoin vahvoihin tunteisiin nukkumalla levottomasti tai jossain kohti ainakin väsähtäväni. Vaikka toisaalta ei olekaan mikään hätä. Mieli vain on aika täynnä.

Aikaan on mahtunut onnistumisen kokemuksia, hyviä ja koskettavia kohtaamisia sekä arvostavia hetkiä töissä, retkiä ja ulkoilua, hiekkalaatikon ja terassin laittoa, kasvatuksellisia pohdintoja, kerhon päätöstä (heh, ihan kuin koulun kevätkauden päätös -olo, vaikka mitään kevätjuhlia ei ollutkaan), perheaikaa sekä parisuhdeaikaa. Edellisen pettymyksen tiimoilta puhisin, että meidän on pakko saada joku hetki aikaa olla yhdessä. Tähän mennessä olemme pyytäneet lastenhoitoapua vain työvuoroja varten, mutta nyt tuntui jo aika pakottavalta saada muutakin aikaa, kuin Huldan höpötyksen keskellä puhutut arjen jutut. 

Ihan ensimmäinen ajatus oli mennä hotelliin yöksi, syödä ihana aamupala ja kierrellä kaupungilla. Mutta se vaihtui aika pian haaveeseen retkipäivästä. Mutta sääennusteet vaihtelivat päivittäin, ja vielä keskiviikko-iltana nurisimme, että voi eiiii... mitä oikein tekisimme. Hotellin hylkäsimme jo toistamiseen ja edessä oli sitten kompromissilta tuntuva päiväreissu Tampereelle. Ei sillä, minähän sinne kyllä olin kovasti halunnut, mutta retken peruuntuminen harmitti. Heräsin torstai-aamuna ja ensimmäinen ajatus oli tarkistaa sää. Pilvistä!! Maltoin hetken odottaa ennen miehen herättämistä. Edellisen päivän vatvomisen ärsyttäminen vielä mietitytti, mutta ei meidän silti tarvinnut kovin paljon miettiä, kun olimme jo kasaamassa kamppeita kasaan. Me todellakin lähtisimme retkelle! Emme haaveilemalle Repovedelle, mutta retkelle kuitenkin. Ja se vasta olikin ihana päivä. Vuoroin hihkuin ja huokailin, kuinka i-ha-naa oli. 

Torstai-iltana huomasin jo oloni kiristyvän, vaikka elämä toki pyörii koko ajan niin, ettei liikoja ehdi pysähdellä miettimään. Mutta vaikka perjantaina mitään ei vielä tapahtuisikaan, niin olisihan se taas yksi konkreettinen juttu eteenpäin. Eilen oli polikäynti kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Käynti itsessään oli hulvaton. Nauroimme ties mille jutuille, ja minua huvitti sekin, kun lääkäri hihkui:
"Oi, miten kaunis kohdun limakalvo! Kato nyt!"
Juuuuu, kyllä kyllä.
Eli siirtoa varten kaikki on niinkuin pitääkin. Ehdin ilmoittamaan tuloksen sitten juuri ennen polin kesätaukoa. Kyselin jo valmiiksi syksyä ja sen aikatauluja, joskin tarkistan ohjeistukset kesälle vielä erikseen. Ajatuksissani olen jo syksyn siirroissa.

Lähdin polilta takaisin autolle ja huomasin yhtäkkiä harteillani olevan taas muutama kymmen kiloa painoa lisää. Väsymys ja ahdistus iskivät ihan yllättäen. Nyt se ruljanssi taas alkaisi. Tai se hiljainen, mielen tasolla käytävä toivon ja epätoivon tunteiden vyöry. Mietin jo valmiiksi, että tuleva kesätauko tulisi meille niin tarpeeseen ja tekisi valtavan hyvää. Mutta ahdisti se, millainen tunnemyräkkä sitä ennen oli käytävä. Jossain kohti iskisi taas se hölmö ja hyödytön spekulointi, jos pp4 tai pp11 tuntuisi jo jotain... ja sitten se viimeisin hyökyaalto, Suuri Pettymys. 

Myöhemmin päivällä sain soiton yliopistosairaalasta. Lugesteron alkaa maanantaina ja siirto on jälleen perjantaina 28.5. Samoissa viikonpäiväsykleissä siis mennään, kuten edellisinä kertoina, ja veikkaukseni osui oikeaan. Onneksi toisaalta perjantai, sillä torstaina lopetan yövuorot. Olisi ollut aika karua jatkaa siitä muutaman tunnin päästä ajamaan sairaalaan siirtoa varten. Nyt tosin tuntuu, että vielä vuori olisi kiivettävänä siirtoon juuri kahden yövuoron vuoksi, mutta meneepä aika aikalailla yövuorosumussa.

Osittain onkin erikoista, kuinka sitten samaan aikaan iloitsee, kuinka helppoa 2,5 vuotiaan kanssa on mennä ja touhuta. Osin jopa huokaisee, että miten onkin niin kivaa ja mukavaa! Ja sitten samaan aikaan kaipaa sydänjuuria myöten sitä, että voisi saada vielä toisen lapsen.

Tarkoitus kai tälläkin

Jälleen kirjoitan kuulumisia parin viikon päästä tapahtumista.
Aika on mennyt ulkona puuhatessa ja kesän fiilistelyistä, töissä, Huldan kanssa touhutessa ja hyvien kohtaamisten parissa.
Simpukka-viikon aluksi (siihen siis mitenkään liittymättä) lähdimme käymään pienellä päiväreissulla. Testitulos tuntui jo aika selvältä ja meitä molempia ahdisti ihan kamalasti. Hulda siis takapenkille, auto liikkeelle ja siinä sitä sitten oltiin. Voitaisi ehkä jutella, kun arjen puuhat eivät keskeyttäisi. Sitä käytiinkin sitten melko syvissä vesissä, ja siinä itkun tiimellyksessä sain itselleni migreenin. Olo oli lohduton, sillä puheet liippasivat myös lopullisempiakin teemoja. Pääsimme aikanaan perille määränpäähämme ja keskustelun sävy oli saanut valoisampia ja toiveikkaampia suuntia. Me selviäisimme tästä yhdessä.

Tuli keskiviikko, pp 12, jolloin olin päättänyt tehdä testin, ilmoittaa tuloksen polille ja lopettaa luvan saatuani lääkkeet. En jaksaisi niitä enempää, vaan haluaisin päästä jo eteenpäin. Testi oli selvä negatiivinen. Ei haamun haamua, ei mitään. Viesti polille, Hulda kerhoon, ja minä lenkille. Aamupäivän aikana sain puhelun polilta.
"Itse toki tunnet oman kroppasi, mutta suosittelisin, että odottelisit vielä perjantaihin," hoitaja pohti.
Enkä edes tunne, mietin. PCO ja lääkkeet ja kaikki sekoittavat ihan kaiken. En jaksanut enää uskoa, mutta lupasin jatkaa lääkkeitä vielä perjantaihin ja tehdä vielä uuden testin.

Viikon aikana koin tärkeäksi nostaa taas somessa esiin lapsettomuuden teemaa, ja sen myötä sain aivan valtavan määrän reaktioita, kommentteja ja kohtaamisia. Olen silloin tällöin tuonut esille näitä asioita, ja siitä olenkin saanut paljon kiitosta. Minua on rohkaissut ja liikuttanut se, kuinka omat postaukseni ovat avanneet silmiä, rohkaisseet kertomaan omaa tarinaansa (minulle tai muille) tai tuoneet lohtua, rohkaisua ja vertaistukea heille, joita lapsettomuus on koskettanut tavalla tai toisella. Jo se, että kokemuksistamme puhuminen on tuonut yhdellekin tukea ja apua, on helpottanut omaa harmiani pieleen menneestä siirrosta. Olen käynyt useita keskusteluita töissä, olen jutellut ystävieni kanssa, ja vaikka emme olekaan kaiken aikaa puineet lapsettomuutta, niin keskustelutasomme on syventynyt.
Ehkä tämä oli se "tarkoitus" tälle kierrolle.

Perjantai. Pp 14.
Tämä määrittäisi sen, painottuisivatko ajatuksemme enemmän Lapsettomien lauantaihin vai Äitienpäivään. Jälkimmäistä en tosin edes saisi, sillä olin epähuomiossa suunnitellut itselleni pitkän työpäivän. Sekin vielä.
"Ei raskaana" luki testissä. Tiesin sen.
Polilta tuli iltapäivällä soitto, sovimme uudesta poliajasta kevään viimeistä pakastealkion siirtoa varten.

Omaa äitienpäivää vietimme lauantaina. Se olikin aivan ihana päivä. Töiden jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme retkelle kakkukahveille oman ihanan perheemme kanssa. Niin parasta.

Uusi poliaika on tulossa ensi viikon perjantaina. Sen perusteella yliopistosairaalasta soitettaisi aikaa viimeiseen pakastealkion siirtoon ennen kesätaukoa. Jos tämä ei tuota toivottua tulosta, on meillä toki pakkasessa vielä kolme alkiota syksylle. Jotenkin ajatukset ovat jo osin siellä. Suurimmalta osin kuitenkin ihan arjessa. Onni on oma piha, alkava kesä ja kaikenlaiset puuhat ulkona niin kodin parissa kuin Huldan kanssa. Nyt nautin. Menneet murheet ovat menneitä. Nyt on tämä hetki, ihana työ, ihanat kukat kuistilla, ihana perhe ja niin moni asia hyvin.

Kohti uutta koitosta

Joulu- ja tammikuu ovat menneet pitkälti töiden merkeissä - jomman kumman. Nautin ja iloitsin aivan valtavasti jouluisista asioista, ja kun vuosi ja kuukausi vaihtuivat tammikuuksi 2021 olin hiukan vastahakoinen. Ei vielä! Joulua on vielä jäljellä vaikka kuinka! En ole valmis! Ja sitten kuitenkin samaan aikaan olin intoa täynnä: jes, voin vihdoin aloittaa keltarauhashormonin. Olin kuullut tämän jouluaatonaattona, ja kieltämättä kaikki aikataulut saivat oloni malttamattomaksi. Keltarauhaskuuri olisi  ensimmäinen etappi kohti tammikuun IVF-hoitoa. Jostain syystä tuollaisen kymmenen päivän kuurin aloittaminen oli iso juttu, vaikka ei todellakaan tarkoittanut tai luvannut vielä yhtään mitään.

Samanmoisia tunteita minulla on huomista koskien. Huomenna nimittäin olisi polikäynti, jossa ultrattaisiin tilanne ja kuulisin konkreettisia aikatauluja. Aloitanko pistokset jo ylihuomenna? Ja mitä tapahtuu kahden viikon päästä? Ollaanko silloin jo punktioreissulla? Ja edelleen: voidaanko tuoresiirtoa tehdä?

Ajatukseni ovat jälleen aika skeptisiä, vaikka ilman muuta myös toiveikkaita. Pelkään silti, että jotain menee pieleen nytkin. Niin moni kohta on vielä epävarmaa. Jopa se, että onko sairaalassa, jossa punktio tehdään, tilaa juuri silloin, kun minun pitäisi mennä sinne? Ja mitä, jos koronakin heittää lisää kapuloita rattaisiin?

Yllättävän rauhallinen silti olen. Yleensä olen tähän mennessä menettämään unet jo parilta edelliseltä yöltä. Toisaalta tykkään tällaisesta työntäyteisestä arjesta. Vaikka työvuorot käyvät koko ajan vähiin, niin kotonakin hommaa on joka päivä. Minusta on aivan ihanaa, että lunta on tullut taivaan täydeltä. Ihan mahtavaa. Tykkäämme molemmat lumitöistä niin paljon, että äsken jopa kävimme pienen lempeän väittelyn siitä, kumpi saa mennä kolaamaan lumia. Talvi. AH. Lumitöiden ohessa lumileikit lapsen kanssa ja hiihtoretket lähellämme olevilla laduilla ovat ihan huippuja. Tässä eräänä iltana itketti lähes onnesta hiihtäessäni hangen kimmeltäessä, pakkasen purressa poskia, hiusten huurustuessa. Puutkin niin kauniina, verhoutuneena lumeen. Olen aina ollut talven lapsi, ja kun kunnon sellaista ei ole ollut, niin varsinkin nyt olen äärettömän kiitollinen.

Lapsettomuuden kivun pahin terä on onneksi jo mennyt ainiaaksi, kiitos Huldan syntymän. Kiitän myös siitä, kuinka erilainen ote minulla on nykyään ollut kovin moneen asiaan. Tässä kohtaa en jotenkin rohkene vielä pukea ajatuksiani sanoiksi, vaikka itse tiedän niistä jo varsin hyvin. Vapaudesta on kuitenkin kyse. Rakastan sitä tunnetta, kuinka työ- ja arkikiireistä huolimatta olen vapaa. Vapaa tekemään ja toimimaan juuri sen, mikä kulloinkin on tärkeintä. Keskittymään täysillä ja tekemään parhaani.

Huomista ja siihen liittyviä tunteita voisin pallotella vaikka kuinka, mutta en oikeastaan edes jaksa. Ei huvita, eikä kiinnosta. Se, millä todella on väliä, on aika parin viikon päästä. Parin viikon! Ei voi kuin toivoa parasta.

Kerrotaanpa vielä parisuhdekuulumisia. Mies on minua enemmän kriiseillyt puuttuvasta parisuhdeajasta. Itse olen ajatellut, että tämä on vain väliaikainen vaihe, tiedossa on, että työsuhteessa ollessani arki on meillä nyt niin täyttä, ettei kahdenkeskisiin hetkiin ole juuri mahdollisuutta. Ellei oteta lukuun Pipsa Possun mahdollistamia saunahetkiä tai iltamyöhään The Crownin tai X-Filesin katsomista Huldan lopulta nukahdettua. Minäpä sitten keksin: siinä onkin hilpeä treffipäivä tulossa, kun reissaamme kaksin punktioreissuun. Minä rauhoittavissani kotimatkalla! Viimeksikin poikkesimme Raxissa syömässä kotimatkalla, miten olisi nytkin. 

Tämän piti olla aivan toisenlainen kirjoitus

Tämä kirjoitus oli tarkoitus tehdä junassa kotimatkalla. Siten, että pikkuinen Säde olisi minulla jo matkassa. Mutta kävikin taas niin toisin.

Totuttuun tapaan edellinen yö ennen polikäyntiä oli huono. Ahdisti mennä taas ultrattavaksi, toivoa ihan älyttömän paljon, ja samalla tietää, että siitä huonosta uutisesta olisi maksettava. Sen jälkeen olisi jälleen aika koota itsensä, valmistautua toivomaan taas seuraavassa kierrossa. Ultrattiin ensin kohtu.
"Tosi hyvältä näyttää!", hoitaja ja lääkäri hymyilivät. Kuristi. Odottakaahan vain! Huonot uutiset ovat vasta munasarjoissa...
Pian kuitenkin selvisi, että munasarjat näyttivät niinikään hyviltä - siis aivan lamaantuneilta lääkityksen vaikutuksesta.
"Ensi viikolla on varmasti siirto!", hoitaja suomensi minulle.
Alkoi tärisyttää ja olo muuttui vakavaksi. Tuli itku.
Kerroin olleeni niin varma siitä, että tälläkään kertaa ei tulisi hyviä uutisia.
"Olen ajatellut, että jos tästä kierrosta ei ala raskaus, niin pääsenpä sitten ensi kesänä uimaan, kun laskettu aika ei ole heinäkuussa," kerroin omia tsemppauksiani.
Lääkäri ja hoitaja olivat ihania.
"Onko jotain, mitä voisimme tehdä?", he kysyivät. 
Eipä tuossa oikeastaan muuta. Ihana tuokin.
Siitäpä sitten lähdin herkistyneenä eteenpäin, juttelemaan osastonhoitajan kanssa työasioista.  Hieman piti itseä koota asian suhteen, vaikka esimies onkin tietoinen kuvioistamme.

Iltapäivällä sain tiedon, että siirto tehtäisi lähes viikon päästä. Sain ohjeet tukilääkityksen aloittamiseen sekä ohjeet paikan päälle tulemisesta. Alkoi piinaava odotus. Kehittelin kaikenlaista puuhaa päiville, jotta ne vain kuluisivat ripeämmin. Oli jännää lopulta sanoa, että tällä viikolla ja sitten huomenna on siirto. Pian haen pakkasukkomme kotiin. Olin mielessäni alkanut kutsua häntä Säteeksi. Ja myönnettäköön, että mieli oli lähtenyt suunnittelemaan jo vaikka mitä, alkaen vaunujen hankkimisesta vauvan vaatteisiin, työkuvioista sisarussuhteisiin.

Koitti keskiviikko-aamu. Kävin hermolenkillä koiran kanssa, annoin Huldalle aamupalaa, keräsin itselleni eväät mukaan, huikkasin ovelta "Moikka!", ja hyppäsin auton kyytiin. En pystynyt kuuntelemaan matkalla mitään, halusin vain olla. Ajoin puolisen tuntia rautatieaseman parkkiin, josta olisin noussut toiseen kaupunkiin menevään junaan. Parkissa huomasin, että olin saanut kaksi puhelua yksityisestä numerosta.
Tiesin.

Pian tuli kolmas puhelu.
"Olen pahoillani, mutta siirtoa ei voida tehdä. Alkio ei selvinnyt sulatuksesta."

Istuin vielä pitkään autossa. Itketti. Ilmoitin miehelleni. Laitoin viestiä myös ystäville, jotka tiesivät suuresta päivästä. Katsoin, kuinka juna aikanaan lähti liikkelle. Minun olisi pitänyt olla sen kyydissä.
Tuntui niin pahalta ja itketti, Lopulta oli lähdettävä takaisin kotiin. Olin tosin ollut jo vähällä ilmoittaa töihin voivani sittenkin tulla iltavuoroon, jonka olin perunut siirron vuoksi.
Mutta eihän siitä mitään olisi tullut. Itku tuli pitkin päivää, ihan satunnaisissa tilanteissa. Oli ihan kamala olo. Väsytti. Yhtäkkiä oli todella vaikea löytää mitään suuntaa mihinkään. "Mitä nyt? Mitä me nyt odotamme?!" Totta kai oli paljonkin juttuja, joita oli edessä, ihan jo alkaen Huldan 2-vuotisjuhlista. Mutta olin vain niin kamalan väsynyt. Pettynyt. Surullinen. Ahdistunut.

Tiesin, että seuraavaan IVF-hoitoon olisi 4 kuukauden jono, ja ilmoitin heti polille, mitä oli tapahtunut ja että jatkaisimme vielä. Sen päätin, että en ala maanisesti haalimaan tekemistä ja suorittamista, jotta helmi-maaliskuu olisi jo. Sitä paitsi omissa skenaarioissani tuolloin ei kuitenkaan ehditä tekemään vielä mitään muuta kuin elättelemään suuria toiveita päivä toisensa jälkeen, vajoamaan pettymyksiin, rakentamaan uutta toivoa ja taas pettymään karvaasti. Siis varsin raskasta tunnevuoristorataa. Puhumattakaan fyysisestä puolesta, jolloin joutuisin taas pistämään hormoneita itseeni, menemään punktioon ja... voi ei.

Pala palalta olo alkoi helpottamaan.
Jo samana päivänä vietimme kullanarvoista päivää perheen kesken ja saimme juteltua miehen kanssa. Päivä oli oikein kaunis ja kävimme ihailemassa luontoa. Jälleen kerran oli niin hassua huomata, kuinka iso, taitava, oppivainen, rohkea ja utelias kokeilemaan on tuo meidän (tuolloin lähes) 2-vuotiaamme!
Seuraavana päivänä ystäväni tuli käymään ja toi yllättäen kukkia. Juteltiin, oltiin vaan. Teki hyvää. 
Kolmantena päivänä kaikki tuntui vielä merkityksettömältä, "ihan samalta". Ajoin iltavuoroon, itketti. Apulaisosastonhoitaja tuli käytävällä vastaan toivottaen tervetulleeksi.
"Miltä tuntuu tulla töihin?", hän kysyi iloiseen tapaansa. Itku pyrki taas silmiin.
Kerroin, että töihin on oikeasti tosi kiva tulla, mutta nyt on tällaista.
Sitten olo oikeastaan helpotti. Oli hyvä olla töissä, keskittyä johonkin muuhun.
Kotona löysin jääkaapin täydeltä tätini yllättäen tuomia suppilovahveroita!! 
Ja niin alkoi synttäreiden valmisteleminen ja lopulta rakkaan tyttäremme juhlat.

Nyt on uusi viikko ja huomaan olevani ihan kamalan väsynyt. Tavallaan löydän intoa ja iloa eri asioihin, mutta sitten samaan aikaan ahdistaa koko viikko. Toki olen aivan itse sopinut joka päivälle sosiaalisia juttuja, perjantaille pitkän työvuoron, josta suoraan menen viikonlopun leirille perheen kanssa. Sielläkin olen vastuuhommissa. Vähän sellainen hassu olo: tavallaan tosi hyvä, kun on kaikkea, mutta samalla "huh". Oikeastaan tosin kaipaan vain ihmisiä ympärilleni, ja tiedän, että kaikki, jokainen päivä, menee hyvin. 

Oloa helpotti myös se, että siirtoa varten aloitetut kaksi lääkettä on nyt purettu ja lopetettu sunnuntaina. Helpottaa, ettei tarvitse ottaa enää lääkkeitä. (Kerrottakoon tosin eräs tilanne apteekista. Menin hakemaan lisää toista lääkettä, jolloin miesfarmaseutti alkoi tutkia kulmat kurtussa pakettia. "Tää annoshan on valtava!" Hän halusi sittemmin varmistaa, tarvitsenko lisää. Sen verran tuo kommentti jäi tosin vaivaamaan, että kävin kauppareissun jälkeen kertomassa olostani. Kerroin, että tiedän vaihdevuosilääkkeen annoksen olevan normaalisti kolmannes tuosta, mutta käytän sitä nyt sattumoisin lapsettomuushoitoihin ja menossa kohta pakastealkion siirtoon. Että tulen sitten hakemaan lisää lääkettä, jos raskaus alkaa. Hieman tahdikkuutta, kiitos. Toki asettelin sanani hiukan rauhallisemmin, ja keskustelu oli molemminpuolin hyvä. )

Mutta nyt uusi päivä. Odotan kovasti, että uusi kierto alkaisi lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Ja pakkohan se on myöntää, että toivo luomuraskaudesta itää. Voi tätä toivon ja epätoivon vaihtelua.

Etenemättömyyttä ja väsymystä

Jos olin siinä luulossa, että pääsisin kirjoittamaan jotain sellaista, joka liittyisi asioiden eteenpäin menoon, niin huhheijaa, ei todellakaan ole niin!
Viime kerralla kirjoitin siitä, että ultrassa olikin nähty ovulaation jo olleen ja silloinen hoitokierto keskeytettiin. Ja minkälainen toivon ja epätoivon ruljanssi siitä sitten lähtikään!
Pieni toivo liittyi siihen, että jos ovulaatio olisikin tullut hyödynnettyä. Olisiko raskaus luonnollisesti kuitenkin mahdollista? Ja mikä tuo olo oli? Kiinnittymistä? Entä tuo vuoto?
Kunnes epäilyksille ei enää jäänyt tilaa: kierronpäivä 16 muuttui ensimmäiseksi ja uusi kierto oli alkanut.

Tällä kertaa ajatuksena oli yrittää siirtoa luonnolliseen kiertoon, joka jo valmiiksi stressasi. Tuleeko ovulaatiota enää uudelleen ja mitä, jos se tuleekin viikonloppuna?
Kierron alku sattui vielä melko stressaavaan vaiheeseen, joten jo pelkästään ovulaatiotestien tekeminen tuntui todella turhalta. Mitä jos alitajuisesti vain stressaan ovulaatio  tiehensä!
Päätimme kuitenkin yrittää jo kotona, jotta ei kävisi niin, että ovulaatio olisikin mennyt jo ohi siirtoa ajatellen. En tosin tiedä, saako niin tehdä...
Testeihin ei kuitenkaan piirtynyt kuin korkeintaan hiukan haaleaa tummempi testiviiva, jonka tulkitsin kuitenkin negatiiviseksi. Ja sekin haalistui seuraavana päivänä. Ovulaatio-oireista ei ollut tietoakaan. Edellisen yön ennen polikäyntiä kp 11 valvoin taas tuttuun tapaan. 
Ja vaikka olo ei ollut kovin positiivinen, oli pettymys silti aika kova. Olinhan kuitenkin laskenut mielessäni, milloin mitäkin suunnilleen tapahtuisi. Totta kai sitä aina toivoo, vaikka ihan epämääräisestikin. Lääkäri oli hämmentynyt kierrostani ja mitä ultrassa näkyi. Samalla puolella kuin viimeksikin oli jotain. Oliko se munarakkula vai kysta, se oli epäselvää. Käskettiin tulemaan viikonlopun jälkeen uudelleen. 
Ja niin: kystahan se. 
Seuraavaksi kokeiltaisi jälleen lääkkeellistä kiertoa.

Olo alkaa olemaan melko väsynyt. Melkein tekisi mieli pyyhkiä tuo lause pois, sillä en silti osaa sanoa suoraan olevani väsynyt. Tekisi mieli sanoa, että pikkulapsiarkihan se on vain tällaista. Mutta miksi? Miksi yrittäisin sanoa väsymykseni johtuvan sellaisesta, joka on muka paljon ilmiselvempää, vaikka tosiasiassa väsymyksen syynä on jotain sellaista, jota ei konkreettisesti ole? Terä kaikesta tekemisestä on poissa. Nukun huonosti (etenkin ennen polikäyntejä), olen "kierroksilla" ja aika ajoin ärtynyt. Omaa oloa tulee syynättyä ärsyttävän tarkasti. Googlesta tulee haettua milloin mitäkin tietoa ja "tietoa". Viimeiseksi keksin, että minulla on varmaankin ennenaikaiset vaihdevuodet. 

Kyllä tämä taas tuntuu meidän perheessä. 
Odottaminen. Epävarmuus. 
Mitä voi millekin ajalle suunnitella (jos koronan tuomia rajoituksia ja mahdollisia uusia rajoituksia) ei lasketa vielä? Entä jos uusi kierto alkaakin ja tulee poliaika? Olemme molemmat väsyneitä ja kuormittuneita. Silti hoitojen keskeyttäminen tuntuisi turhalta. Vastahan me taas jatkoimme niitä. Mutta tämän tavallaan piti olla ihan helppo, lyhyt juttu. Vaikka samalla tiesin, että eihän se niin mene. Ikinä. Jo pelkästään yhteen hoitokertaan pääseminen voi viedä monta kuukautta. Pitkä aika ilman mitään tavoitepäivämäärää. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen odottamista, toiveikkuutta, epävarmuutta, tsemppaamista, itsensä kokoamista ja seuraaviin juttuihin keskittymistä. 

Jostain syystä olo on kuormittuneempi ulkopuolelta tuleviin asioihin liittyen, joskin moni asia on myös sellainen, joka antaa päiville muuta mietittävää. On iloisia ja onnellisia, surullisia ja harmillisia uutisia. On omituisia tölväisyjä lähipiiristä, joista ei oikein saa kunnolla otetta eikä voi ottaa puheeksi. On ihania puolukkamättäitä, joiden keskelle pääsin monen vuoden tauon jälkeen. On kikatusta ja käkätystä, pienten käsien tiukkaa halausotetta. On Syke-sarjaan keskittymistä (jee, katson pitkästä aikaa jotain), on musiikin kuuntelemista ja pianon soittamiseen uppoutumista. On pitkiä keskusteluja. On auttamaan menemisiä. On epäselvyyttä, selvittelyä. On isyysloman odottamista ja koko perheen kanssa yhdessä olemista. On se tunne, että me selviämme.

Ristiriitaisuuksien ultraääni

No niin. Jos edellisen kerran kirjoitin, kuinka aika suorastaan juoksee ja on niin kivaa, niin voi sentään! Kuinka erilainen olikaan seuraava viikko! Ensin Hulda oli sairastunut jo edellisellä viikolla, joten olihan vain odotettavissa, että minäkin saisin flunssan. Koronatestiinhän sitä oli mentävä. Sen verran ruuhkautunutta oli, että kyttäsin testituloksia 5 päivää. Lopulta helpottava tulos luki Kanta.fi-sivulla (ei Omaolossa, kuten minulle oli kerrottu): negatiivinen! Suuntasin Huldan kanssa metsään juhlaretkelle.

Samalla viikolla siirryttiinkin jo seuraavaan vaiheeseen.
Terolut-kuuri loppui, ja jo saman tien alkoivat kuukautiset. Polin kanssa sovimme ajan ultraääntä varten.
Tällä viikolla olikin jännää, kun saattoi ajatella: "Tällä viikolla selviää, minä päivänä pakkasalkio siirretään!"
Oli jännää. Oli sentään jännää. Vaikka silti olo oli tavallaan rauhallinen. Onneksi päivät olivat täynnä puuhia ja ohjelmaa, iloista tekemistä ja leikkikeittiöllä kokkaamista.

Koitti vihdoin ultrapäivän aamu. Ajelin sairaalalle jännityksen ja rauhallisuuden sekamelskassa, joskin keskittyen siihen huomioon, että parkkikorttini oli hukassa, ja minun oli myös etsittävä uusi sisäänkäynti. 
Lisäksi käytin maskia, jonka olin saanut ohjeistuksena loppujen flunssaoireiden vuoksi.
Minut kutsuttiin vastaanottohuoneeseen, juteltiin niitä näitä ja sitten ultrattiin. Lääkäri kehui kovasti tilannetta, kunnes sitten hämmästyi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän totesi ihmeissään:
"Sä olet ovuloinut!"

Sielläpä se köllötteli, yksi suuri kehittynyt munarakkula. Tuollaisen, kun olisi päässyt joskus aikaisemmin näkemään (ja kokemaan), mutta ei todellakaan nyt. Ja kun sitten ruvettiin miettimään, niin kyllähän niitä oireita oli ollut. Olin ajatellut, että jos ovulaatiotuntemukset tuntuvat tältä, niin nyt varmaan olisi ovulaatio, jos sellainen olisi minulla. Mutta eihän se ole, ei minulla. Vaan kuinkas sitten kävikään. Lääkäri oli mietteissään, pohti tilannetta, halusi konsultoida. Arveli, että hoito täytyy todennäköisesti keskeyttää nyt. 
Pakkasalkiota ei voida siirtää.

Kyllähän se harmitti. Niin harmitti ja ärsytti. Tätähän se odottelu tosiaan taas olikin. Ensin tehdään ja odotellaan, käytetään lääkkeitä ja toivotaan. Sitten ei mitään.
Sain kokea tänään ihania kohtaamisia, välittämistä ja yhdessä oloa ystäviltäni, tuttavilta, omalta perheeltä ja ihanan iloisen toivotuksen kotiovella Huldalta: "MMOI!"
Hän juuri on se syy, miksi kivun terä ei ole enää niin terävä. Kipu on nyt pehmeämpi.

Iltapäivällä sain vielä soiton polilta ja vahvistuksen sille, että hoito keskeytetään.
Kyselin, että mitä tämä oikein tarkoitti, miksi näin kävi. Kukaan ei siis olettanut, että ovuloisin. Miksi ovuloisinkaan, kun niin ei ole juuri koskaan käynyt, eikä minulla ole omaa kiertoa. Hoitaja sanoi rohkaisevasti, että tämä tarkoitti vain sitä, että kroppani on alkanut toimimaan!
Eli tietyllä tavalla tosi hieno juttu.
Ainut vain, että sitä ei päästy hyödyntämään. Mutta jo polilla oli lääkäri iloinnut, että seuraavaksi voitaisi tämän vuoksi kokeilla siirtoa luonnolliseen kiertoon. Olen tosin skeptinen. Vaikka olisinkin ovuloinut nyt, niin mahtaisiko se tapahtua enää uudelleen, jo noin pian?
Se jää nähtäväksi.

Toki harmittaa. Tavallaan olen kuitenkin utelias. Ensiksikin on kovin jännää saada kokea ovulaatio (,joka siis meni jo), ja millaisia oireita siihen voi liittyä. Ja toiseksi olen myös iloinen, jos omaan hormonitoimintaani olisikin tullut muutoksia!
Ei siis auta, kuin jäädä tekemään sitä, mitä tässä ollaankin jo tehty: odottaa.

Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä mihinkään

Totesin tässä eräänä päivänä, että nyt elämä hipoo aika lailla täydellisyyttä.
On komposti, mattoteline, puutarha ja itse laitettu tapetti seinässä. Ja minun perhe, mies ja lapsi.
Edeltävä viikko on ollut aivan mahtava, vaikka olenkin kuittaillut, että kohta mies todella toivoo pääsevänsä lomalta takaisin töihin. Työleirihän täällä kotona on!
Mutta onneksi hän on monen monta kertaa todennut ja kertonut, että ei haluaisi mennä takaisin. Kotona on ollut niin ihanaa.
Olemme tehneet "aivan tavallisia" asioita perheenä, kuten laittaneet vuorotellen ruokaa, käyneet leikkipuistossa, lenkeillä ja ennen kaikkea laittaneet kotiamme.
Tuntuu niin upealta saada tehtyä asioita omin käsin, nähdä sitten aikaansaannoksiaan ja huomata, että hei: me osaamme ja saamme aikaan!

Pihamme on ollut melkolailla koristepuita ja -kasveja täynnä, mutta nyt sille sai tulla muutos. Olin tosin vakuuttanut miehelleni, että eheeiii, en tee tänä vuonna vielä mitään. Tyydyn harjoittelemaan kasvihuoneella... ehkä pari marjapensasta... Mutta en laita vielä muuta. Ja kuinka ollakaan... No, yksi asia johti toiseen ja sitten... Nyt minulla on kunnon puutarha, josta toivoakseni pääsen korjaamaan satoa jonkin vuoden päästä. Kasvulavoista ja kasvihuoneesta toki aiemmin. Miten mainio tunne olikaan käydä kastelemassa kasvihuoneeseen siirtämiäni taimia Huldan kanssa. Hän tosin tuli pihalelujensa kanssa myös möyhentämään multaa.

Ja entä se yö, kun intouduimme tapetoimaan! Vierashuoneessamme on ollut mustanpuhuva maisemakuva Empire State Buildingista, joka ei nyt suoranaisesti ole käynyt sydämeeni. Ei siis ihme, että huone on vähän jämähtänyt romuvarastoksi. Jo taloa katsomassa käydessämme olin mutissut tapetin saavan lähteä. Pohdimme jo jonkin aikaa sitten, että se ei ehkä ole prioriteettilistan kärjessä, mutta niinhän siinä aina käy... "Mä vaan vähän kokeilen, miten tää irtoaa," huikkasi mies ja hilpaisi huoneeseen. Illan päätteeksi maisema oli entinen.

"Eihän me edes tiedetä vielä, mitä tähän laitetaan," hän vielä epäili. Oi kylläpä tiedetään! Samassa näytin hänelle kännykkäni sivulehdiltä tapettikandidaattini vierashuoneeseen, eteiseen, Huldan huoneeseen sekä makuuhuoneeseen.
Lopulta tilasin tapetin vierashuoneeseen ja kävin hankkimassa tarvikkeet tapetointiin.
Eräänä iltana, kun olin ilmoittanut suojaavani lattian, koska "se olisi yksi asia eteenpäin", me sitten päätimme tempaista. Muutama tunti myöhemmin huokaisimme onnesta (minä) ja helpotuksesta (mies). Vau! Me ensikertalaiset saimme näin hienoa jälkeä aikaan!

On minulla käynnissä myös useampi käsityöprojekti. Hulda rakastaa erilaisia majoja, ja tuumin, että jospa tekaisisi hänelle tiipiin. Noh, "minä" ja "tekaista" ei välttämättä ole kaikista yhteensopivin sanapari, mitä tulee ompelemiseen. Kyllä, osaan käyttää ompelukonetta ja olen vuosien varrella saanut aikaan ihan käyttökelpoista pikkutavaraa. Mutta on se myös työn takana. En vain "tekaise", mutta haluan silti yrittää. Onneksi olen onnistunut kasaamaan itselleni samanaikaisesti useamman projektin, joten ihan fiiliksen, ajan, mahdollisuuksien ja kaikenlaisten muiden vaikuttavien tekijöiden puitteissa voin valita, mihin tartun seuraavaksi. Mies tosin välillä jo tuumi, että eikö sitä yhtä projektia (esim tiipii) voisi saattaa ensin loppuun ja aloittaa vasta sitten toista. No, ei. Ei tässä elämäntilanteessa. Ja ei oikeastaan muulloinkaan. Yksi oppi, minkä olen omalta äidiltäni saanut, on se, että kaikki sujuu paremmin, kun on flow. Ja tätä samaa sovellan aina, kun on mahdollista. Ainahan ei tietenkään voi valita, mutta jos voi, niin antaa mennä. Mutta projektit etenevät, ja saadessani tänään lainata saumuria, aion surauttaa eteenpäin tiipiitä, tyynynpäällisiä ja pipoja.

Tässäpä oli lueteltuna monen moista asiaa ja askaretta. Pelkkä tehtyjen asioiden lista se ei ole, sillä päivien keskellä on ollut myös hetkiä, jolloin mieli on ollut musta, olo huono, kelpaamaton, riittämätön, kömpelö, turha, ylimääräinen, ja kaikkea muuta mieltä ylentävää. Noihin tunteisiin johtaneeseen tilanteeseen en palaa tässä, mutta sitä suuremmalla syyllä on ihana huomata, että kyllä minä saan oikeasti aikaan ja paljon.

Mutta taustalla on myös suurempi syy.
Se, että vitsailen elämän hipovan täydellisyyttä, koska meillä on nyt komposti ja mattoteline ja saamme käyskennellä omalla pihalla ja hoitaa itse istutettuja kasveja vahvistaa sitä tilannetta, jossa saamme nyt elää. Tämä on nyt sitä elämää, josta olen haaveillut. Lähes yhtä kauan, kuin haaveilimme lapsesta, etsimme itsellemme omakotitaloa. Mutta niin kauan, kun lasta ei kuulunut, koko talohankekin tuntui vähän turhalta. Ja nyt meillä on kaikki tämä.
Sydämessäni läikähtää oikeastaan aina, kun puuhastellessani joitain kotihommia kuulen taustalta omastakin lapsuudestani tuttuja Ti-ti-nallea ja Frööbelin palikoita ja näen lapseni katsovan innoissaan näitä ohjelmia (tästä on tullut viime aikoina hitti). Olkoonkin, että jonkin ajan päästä "Ti-ti-ti-ti-Nalle, missä tallustaa!" ja "Päinvastoin! Päinvastoin päinvastoin..." tulevat olemaan pinttyneitä korvamatoja, mutta miten onnellinen olen siitäkin. Se toisaalta kuvastaa juuri sitä, mistä Simpukan teemaviikon aihe #näkymätönsuru tulee. Myös tästä olen haaveillut. Ihan arkisista asioista. Olen surrut niitä pitämättömiä juhlia, aamupuuroja, ulkoleikkejä, sylittelyjä ja ihan kaikkea, mitä lapsiarkeen liittyy. Minulla on ollut suru, jota en ole pystynyt edes selittämään. Se on ollut surua kaikesta siitä, mistä olen jäänyt paitsi.

Jostain syystä koen hiukan vääränä, että lapsettomuus koskettaa minua edelleen. Tietyllä tavalla osaan kuitenkin selittää sen.
Eiväthän ne kokemukset mihinkään häviä, ja etenkin näin äitienpäivän alla olo on todella ristiriitainen. Tänään, lapsettomien lauantaina, vuosien aikana käydyt kokemukset ja tunteet nousevat pintaan.
Itkettää mennyt. Ja samalla tiedostan, että tilanne ei ole vielä ohi. Minulla on edelleen niin suuri toive lapsesta, pelko kaiken uusiutumisesta. Vaikka ei se onneksi enää olisi samanlaista.

Lapsettomuuden kokemukset eivät häviä koskaan. Joka päivä olen kiitollinen tyttärestämme, jonka olemme saaneet. Joka päivä kerron hänelle, että rakastan häntä tosi paljon.
Lapsettomuuden suru on muuttanut muotoaan. Lapsettomuus ei jäänyt meille lopulliseksi, mutta ne tunteet jättivät jälkensä.
Olemme kuluneella viikolla käväisseet keskusteluissamme menneitä vuosiamme. Jotenkin molemmista on tuntunut, että vasta nyt elämme täysillä ja sitä elämää, josta olemme haaveilleet. En tarkoita väheksyä aiempia vuosia ja niille mahtuneita ihania hetkiä, koska paljon hyvää on myös ollut. Mutta yhdessä ja erikseen koetut vaikeat vuodet saivat aikaan sen, että emme saaneet otetta oikein mistään. On aika hämmentävää miettiä, että mitä ihmettä oikein teimme ennen Huldan mukaan tarttumista!? Siis niin monta vuotta!
Sanotaan, ettei lapsi voi pelastaa parisuhdetta, mutta meillä se todellakin oli niin. Lapsettomuuden suru oli musertaa minut, hänet ja meidät. Lapsettomuus vaikutti ihan kaikkeen. Uneen, olemiseen, tapaan elää, tapaan ajatella itsestä, omasta naiseudesta, suorittaa, huolehtia omasta hyvinvoinnista, työntekemiseen, oman elämän rakentamiseen ja... ihan kaikkeen.
Ei positiivinen raskaustesti muuttanut kaikkea sillä samalla hetkellä. Ei edes sitten, kun Hulda oli sylissämme. Mutta matka kohti tätä elämää ja sitä, että voin sydän onnesta ja rakkaudesta pakahtuen sanoa olevani onnellinen, oli alkanut. Ei kyse ehkä ole siitä, että lapsi olisi ollut "väline" korjata elämäämme. Kyse on mielestäni ennemminkin siitä, että tuo #näkymätönsuru oli vain niin pakahduttavan ja tukahduttavan suuri, että se uhkasi niellä ihan kaiken.

Haluaisin jotenkin yrittää osoittaa tukeni Sinulle, jota lapsettomuus koskettaa tavalla tai toisella.
Haluaisin niin vakuuttaa, että et ole yksin. Olen käynyt ja käyn edelleen läpi samaa tunnemaailmaa. Ymmärrän.
Haluaisin myös toivottaa voimia tähän viikonloppuun.
Minä en ihan vieläkään osaa viettää huomista äitienpäivää itse äitinä ollen.

Napa on nyt tärkein

Vuosi vaihtui hiukan yllättäen. Arki itsessään on minusta niin kiehtovaa ja innostavaa, että saatan välillä unohtaa tyystin, mitä ympärillä vietetään. Tai en nyt ihan tyystin, mutta noin niin kuin suunnilleen. Toisaalta vuodenvaihde ei juuri koskaan ole ollut minulle sen suurempi juttu, ja saatan ennemminkin odotella, että voisikohan nuo pakolliset pyhäpäivät tästä jo häipyä pois alta. Toisaalta mielessäni on ollut jo niin paljon esimerkiksi kirppisreissut ja jotkut ostossuunnitelmat, että tuollaiset uudenvuodenpäivät eivät ole oikein sopineet malttamattomalle mielelleni.

Somessa näkyi joitakin päivityksiä kuluneen vuosikymmenen tapahtumista. Muutaman selattuani ajattelin ensin, että eipä itsellä sen kummempaa ole tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana. Mutta tätä ajatusta seuranneen vaunulenkin aikana ehdin miettiä enemmän. Tuli aika melankolinen, haikea olo. Kyllähän tapahtumaa oli, yhtä ja toista. Osaa puin vieläkin, suren, etten antanut elämälle enempää mahdollisuutta. Suren, että rajoitin niin paljon, kuuntelin valheita. Suren tehtyjä valintoja. Mutta toisaalta jälkikäteen sureminen ei auta, ja olen juttelut ammattilaisen kanssa tehnyt. Aina voi toki löytää jotain uutta kaihertavaa, mutta jo monta vuotta olen päättänyt vain ottaa opiksi ja ammentaa uutta näkökulmaa tämän päivän asioihin omien kokemusteni kautta.

Aika suuressa pähkinänkuoressa vuosikymmen:.

Vuosikymmen vaihtui välivuoden aikana, jolloin olin saanut värit elämääni ja opettelin elämää, ja noh... syömään. Soitin pianoa ja suoritin D-tutkinnon, josta olen vieläkin kovin mielissäni. Tapasimme mieheni kanssa ja siinä se kesä sitten meni asuinpaikkakuntiemme välissä suhaten, kunnes lähdin syksyllä työharjoitteluun Nepaliin. Paluun jälkeinen uusi vuosi olikin sitten unohtumaton, ja siitä todisteena on sormus nimettömässäni, joka käytiin hankkimassa pari kuukautta myöhemmin. Voi siis sanoa, että onhan uudella vuodella sittenkin jotain merkitystä. ;)
Opiskelut jatkuivat molemmilla tahoillaan, ja nyt olin jo palannut takaisin opiskelukaupunkiini. Siellä vedin kaksi viimeistä vuotta "täysillä", pyrkien elämään kahden ensimmäisen vuoden edestä. Viimeinen opiskeluvuosi olikin yksi parhaimmista. Sitten tapahtui vauhdilla, kaikki kuukauden sisään: valmistuin kahteen ammattiin, muutin pois opiskelukaupungistani, valmistelimme häitä, menimme naimisiin, muutin mieheni luo toiseen kaupunkiin ja aloitimme molemmat uusissa töissä, jonka jälkeen vuorotyöläisinä emme sitten juurikaan enää nähneet toisiamme. Syksyllä kypsyi päätös muuttaa kotipaikkakunnalleni, josta ostimme rivitaloasunnon. Sinne muutimme tammikuussa 2013, ja kuukausi tuosta aloitimme taas uusissa töissä. Tuo työpaikka rankkuudesta huolimatta on ollut elämäni parhaimpia, ja vieläkin vihlaisee se, että olen lähtenyt sieltä pois. Luotto uuteen paikkaan on tosin kova. Tammikuu 2013 osoittautui mullistavaksi myös sen suhteen, että sain tuolloin kuulla lapsettomuudesta, ja se taas suisti minut melko tummiin sfääreihin. Vuodet 2013-2015 olivat meille yhdessä ja erikseen vaikeita, vaikka samalla teimmekin kivoja asioita. 2015 aloitimme lapsettomuushoidot eri tavoin minkään tuottamatta tulosta. 2016 alkoi tapahtua muulla tavoin: löysimme vihdoinkin oman seurakunnan ja saimme rutkasti ystäviä. Vihdoinkin tunne johonkin kuulumisesta! Sain rohkeutta ja luottamusta myös leipomiseen ja ruoanlaittoon vapaaehtoishommien myötä. 2017 oli myös suuri vuosi. Kävin 11,5 vuoden jälkeen tapaamassa vaihtariperhettäni Kanadassa, ja se rankkuudestaan huolimatta oli aivan mieletön kokemus oman henkisen kasvuni kannalta, ja toki muutenkin. Samanlaista elämän läpikäymistä oli tavallaan myös Lapin vaellus syksyllä. Joulukuussa 30-ikävuoden kunniaksi vietetyt Retrojuhlat kulminoivat koko vuoden. Kaikkien näiden oli tapahduttava, jotta sain jotenkin alitajuisesti ja henkisesti tilaa, puhdistautua, järjesteltyä elämääni.

2018 otimme suuren askeleen ja aloitimme IVF-hoidot. Komplikaatioiden ja "kokeillaan nyt sitten, vaikka tuskinpa siitä mitään tulee" -ajatusten siivittämänä sain eräänä iltana kuulla olevani erittäinkin raskaana. Kesällä möimme asuntomme ja muutimme vuokralle. Loppuvuodesta tuo suuri ihme, Vauvanitu, syntyi, sekoitti kaiken ja laittoi kaiken kohdilleen.
2019 löysimme unelmiemme kodin ja muutimme. Pian vietimme myös 1-vuotissynttäreitä.

Vietin joulun ja uuden vuoden välin sometaukoa hiukan yllättäen, mutta siitä hanakasti kiinni pitäen. Ei se tuntunut lainkaan vaikealta, mutta vaikeahkoa oli ehkä sitten "paluu". Tuntui jokseenkin turhalta lähteä selaamaan Instagramin storeja ja feediä, rullailla alas Facebookin seinällä, nähdä erilaisia keskustelun aloituksia tai tuttujen ja tuntemattomien päivityksiä. Ei sillä, että mitenkään vähättelisin ystäviäni tai en olisi kiinnostunut heistä, mutta koin tuollaisen selaamisen jotenkin... turhana. Ja toisaalta miksi päivittäisin omasta arjestani kenties odottaen tykkäyksiä, kun kuitenkin tärkeimmät tykkääjäni ovat omassa arjessani, minun oma perheeni? Luultavasti tulen jossain kohdin pitämään taukoja uudelleen, vaikka en täysin poistuisikaan somekanavista. En koe olevani riippuvainen somesta, mutta huomaan sen silti keskeyttävän arkeani. Ja halusin tai en, niin alitajuisesti se myös vaikuttaa siihen, mitä ajattelen omasta elämästäni ja asioistani. Kurjimmillaan oma tekeminen ja saavutukset tuntuvat niin huonoilta, kun feedi täyttyy mitä upeimmista jutuista, ajatuksista, kuvista ja julkaisuista. Vaikka kyllähän nyt kaikki tietävät, että kenenkään elämä ei ole mitään kiiltokuvaa.

Rakastan puuhailla asioita. Intoilen jo nyt tulevista arkiruoista, joita suunnittelin eilen. Kaikki uusia kokeiluja. Vahinko, ettei mitään juhlia tai kutsuja ole tulossa lähiaikoina, mutta eiköhän nyt jotain saada taas aikaan. Rakastan arjen pieniä iloja ja tekemisiä. Sitä, että saan hassutella ja ilmeillä peilikuvilla pukiessani Huldaa ulos. Hän kujeilee yhtä lailla, kihertää sylissäni. Sitten koppaan tytön vaunuihin, lykkään vaunut jonkin matkaa eteenpäin, kunnes tyttö alkaa jo tietyt puut, mutkat ja mäet nähtyään hihkumaan. Leikkipuisto!
Rakastan sitä iloa ja onnellisuutta, joka paistaa tyttöni kasvoilta työntäessäni hänelle vauhtia keinussa. Sitten kiipeillään hetken aikaa liukumäelle, lasketaan yhdessä huiiiiii, ja kiivetään taas uudelleen. Sen jälkeen onkin mukava peitellä Hulda toppapussin sisälle ja jatkamme vaunulenkkiä, jonka aikana uni vie voiton.
Rakastan meidän kotiamme, joka ja josta käsin mahdollistuu niin paljon. Rakastan miestäni, jonka kanssa olemme löytäneet yhteyden, jollaisesta on vain voinut unelmoida. Rakastan myös sitä tietoisuutta, että elämäni on ihan oikeasti nyt juuri sitä, mistä olen haaveillut. Eikä sitä, mitä sosiaalinen media välittää.
Joskus, ennen "virallista" taukoani, saatoin ihan todella unohtaa kännykän ja koko somen, ja kuinka nautinkaan.
Elämäni, olet ihana ja kaunis. Tämä hetki, juuri tässä ja nyt.
"Missä napa?", kysyn. Hulda vie etusormensa masulleen, löytää navan ja kihertää.
Napa on paljon tärkeämpi kuin sosiaalinen media.

Synttärityttö!

Muistan vuoden takaa intoilleeni, että sen kerran, kun meillä järjestetään ristiäiset, niin ne tehdään sitten kunnolla! Ystäväni nauroi tuohon, että odotahan vain, kun pääset järjestämään synttäreitä.
Kuinka oikeassa hän olikaan!

Pari viikkoa sitten saimme viettää tyttäremme ensimmäisiä syntymäpäiviä. Olin toisaalta toivonut, että ne eivät olisi olleet ihan niin nopeasti muuton jälkeen, mutta minkäs teet. Juhlia ei kuitenkaan siirrettäisi. 💜
Pari viikkoa kuluikin flunssan kanssa kotia laittaessa, uuden talon käytön opettelussa ja juhlien suunnittelussa. Innostuinpa sitten toden teolla selailemaan taas kaikenlaisia reseptejä, miettimään koristeita, ompelemaan ja tilaamaan kuvia koristeeksi seinälle. Kutsuimme paikalle isovanhempien ja kummien lisäksi ystäväperheitä, joissa oli suht samanikäisiä lapsia. Leivoin ja touhusin innoissani, ompelin viirinauhaa ja löysin kirppikseltä aivan ihanan asukokonaisuuden tytöllemme. Pakastin täyttyi herkuista, niin aikuisten kuin lasten, mutta mitä lähemmäs juhlapäivä tuli, sen pienemmäksi juhlaväki oli käymässä. Flunssa, kesärenkaat, kihomadot ja samanaikaiset juhlat koituivat ymmärrettäviksi esteiksi, ja hiukan jo aloin suremaan synttäreiden pienuutta. Huldahan nyt ei niistä juuri tajunnut, mutta silti koin erikoista harmia juuri hänen puolestaan. Tilanne onneksi kääntyi voiton puolelle, ja lopulta meillä oli aivan ihastuttava joukko perhettä ja ystäviä juhlimassa tyttöämme ja viettämässä mukavaa iltapäivää.

Oli ihana seurata pienten lasten leikkivän leluilla keskellä tupakeittiötä, limittäin, lomittain, jokainen omissa leikeissään, sulassa sovussa. Iloinen puheensorina (ja toisaalta myös 90-vuotiaan isoisäni kuulolaitteeton monologi) täydensi lasten iloista höpinää. Lauloimme syntymäpäiväsankarille onnittelulaulun ja kutsuin kaikki hakemaan kahvipöydästä syötävää. Oli ollut ihana suunnitella kokonaisuutta, laittaa hyvää meille tulijoille ja nyt keittää heille kahvia. Miten mukava oli myös huomata uuden kotimme toimivuus tällaisella porukalla. Hyrisin ilosta katsellessani väkeä kodissamme.
Elämä oli juuri nyt niin hyvää. Meillä oli tämä ihmeemme, tyttäremme, saimme asua kauniissa talossa (ja saaneet laitettua sitä kivasti!) ja ympärillämme oli joukko perhettä ja ystäviä. Mitä muuta ihminen voisi vielä kaivata?

Muuta en osaa oikein sanoa ihanasta päivästä. Jos ristiäisissä ainoa "murhe" oli ollut pöydillä koristeena olleiden jalankuvien vino rivi, niin nyt ainoa harmini oli ollut se, että en ollut saanut ajoissa Ifolorilta tilaamiani valokuvia Huldan elämän varrelta. Onneksi kummi tietämättä tästä etukäteen oli pelastanut tilanteen tulostaessaan ihania kuvia tytöstä.
Itseni yllättäen innostuin toden teolla väsäämään koristeita, ja lisääkin olisin tehnyt, jos aikaa verhojen ompelulta ja kodin laittamiselta olisi jäänyt. Ompelin tosin lopulta vain viirinauhan, vaikka yritystä oli enempäänkin. Tarjolle laitoin kahvin ja teen lisäksi kahta suolaista piirakkaa (kasvis-feta ja kasvis-pesto), suklaa-vadelmakakun, jonka päällä oli voikreemi ja suklaaganache, kurpitsakakkupiirakkaa, puolukka-toffeekeksejä sekä kurkku- ja porkkanatikkuja ja viinirypäleitä. Halusin huomioida myös lapsia tekemällä heille oman kakun (bataatti-kinuskikakku) kuppikakkujen muodossa sekä apinaeväitä. Ainakin Hulda tykkäsi kuppikakkunsa kermavaahdosta ja vadelmasta.
Hiukan kiireessä nappasimme pari kuvaa perheestä, mutta varsinaisia 1-vuotiskuvia olemmekin sitten jo pariin otteeseen yrittäneet ottaa...

Juhlia onkin sitten riittänyt!
Viikonloppuna vietimme jo toista isänpäivää, ja sen sekä seuraavana päivänä alkavan isyysloman kunniaksi halusin laittaa meille oikein kunnon brunssin kera kakun. Ai sentään, oli taas niin mukavaa laittaa. Brunssi todella tuntui erityiseltä; ei sitä meinaa vieläkään tottua ajatukseen, että saamme ihan oikeasti viettää isän- ja äitienpäiviä!

Eilen pääsimme sitten kaksin käymään kaupungilla sekä lunastamaan heinäkuun synttärisankarin lahjaa. Vanhempani tulivat hoitamaan Huldaa ja vein mieheni nepalilaiseen ravintolaan syömään ja sitten elokuviin. Romanttinen brittikomedia tosin vaihtui lennosta amerikkalaiseen sotaelokuvaan, mutta kunhan sentään pääsimme elokuviin! Ilta oli aivan ihana, ja se vain parani kuullessamme, kuinka mukavasti kotona oli mennyt.

Sitten olikin jo aika siirtyä lempeän unikoulun toiseen yöhön....
Siitä seuraavalla kerralla. 😉
Miten muuten olisikaan paljon kerrottavaa! Tunneryöppyjä vanhojen lelujeni löytämisestä, Huldan niistä innostumisesta, puheen kehittymisestä ja kaikesta mahdollisesta!

Kun ei tarvitse miettiä mitään

Kävin tällä viikolla uimassa. Rakastan uimista, mutta pääsen tekemään sitä ihan liian harvoin, sillä meillä ei ole uimahallia kunnassamme. Tykkään siitä tunteesta, kun vesi lainehtii ihoa vasten. Siitä, millainen kevyt olo on vedessä. Uin usein matkaa, silloin, kun on mahdollista. Joku voisi sanoa sen olevan todella tylsää, sillä eihän edes omaa musiikkia voi kuunnella. Uidessa minulla on päässäni 13-vuotiaana äidiltäni saadut uimalasit. Ne olivat oiva apu suorittaessani uimamerkkejä, ja ovat olleet useammin käytössä kuin se joku pinssi saatuani priimusmaisterin päätökseen. No, oli miten oli, lasit ovat uineet kanssani kilometrikaupalla. Tällä kertaa ne eivät päässeet mukaan, sillä näppäränä pakkaajana olinkin laittanut ne jo muuttolaatikkoon. Kukapa olisi arvannut, että pääsisin vielä uimaan.
Lasit olisivat olleet siitä kätevät, että uidessa todella olisi voinut olla omassa maailmassa; kauhoa vettä kroolatessa, vedellä rintauintivetoja, käväistä pinnan alla, haukata happea, katsoa kuplia ja veden liikkeitä pinnan alla. Mutta käy se näinkin. Pää koholla vain, melko jäykästi tosin.

Fiilis, kun pääsin uimaan!!
Kuva: Anna.fi

Se tapahtui taas.
Kun olin vetänyt ensimmäiset vedot, kääntänyt mittaria 100 metrin kohdalle, huomasin olevani taas elementissäni. Uin, uin, uin. Uin kuin viimeistä päivää. Laskin mielessäni pikkuradan kierroksia. "Yksi...yksi...yksi...kaksi...kaksi...kaksi..." Saadakseen sata metriä täyteen oli uitava rata päästä päähän kolme kertaa. Ja jos rata on täynnä kanssauijia... no, se ei ole enää niin rentouttavaa. Onneksi pikkuallas sijaitsee pikkukunnassa, joten suurimman osana ajasta sain uida väljästi.
Uiminen tuntui rentouttavalta. Vaikka olinkin nauranut, että voisin väittää uineeni 5 kilometriä, mutta majailleeni koko ajan saunassa, niin lopulta halusinkin uida viimeiseen minuuttiin asti. Jossain kohti vain alkoi olo olemaan jo väsynyt; joten oli sanottava itselle matkan riittävän jo. Ei enempää. Vaikka olen usein uinutkin tietyn matkan, niin nyt ei tarvitse. Tämä riittää ja on hyvä. Veteenkin olisi tehnyt mieli jäädä. Mutta kello kävi, uintiaika väheni.
Istahdin tyhjän saunan lauteille, asettauduin mukavasti. Ihanaa.
Sitten ovi kävi, vanhempi nainen astui sisään, istuutui ja niin aloimme juttelemaan. Eipä siinä mitään, mukavaa tuokin.
Pohdimme uimisen rentouttavaa tunnetta.
"On hienoa, kun ei tarvitse, eikä voi miettiä, kuin kierroksia," sanoin.
"Niin, tai ei tarvitse sitäkään! Voi miettiä mitä vain!", nainen toi esiin.
Juttu jatkui, poukkoili, rönsyili. Toivotettiin hyvät jatkot ja siirryin pesutiloihin.

Minulle uiminen ja ylipäänsä pitkänmatkan urheilu näyttää toimivan parhaiten. Vähän kuin pianonsoitto, jossa ajatukset ovat nuoteissa, rytmissä, nyansseissa ja musiikissa. On keskityttävä vain käsillä olevaan hetkeen. Vaikka nautin samalla tavalla myös vaikka leipomisesta tai ruoan laitostakin, niin liikunta ja musiikki (tai vaikkapa ihan lukeminen!) ovat vain itseä varten. Ei oikeasti voi miettiä mitään muuta, kuin käsillä olevaa tekemistä. Välillä aivan uuvuttaa, kuinka erilaisia ajatuskuvioita omassa päässä oikein pyörii, kuinka eri tasoisia, eri suuruisia, eri tyyppisiä ajatuksia ja prosesseja. On käytännön asiaa arkeen liittyen, tuleviin päiviin, muuttoon ja sen jälkeiseen aikaan (Uujea! Kahden viikon päästä olemme toivoakseni nukkuneet kodissa jo ensimmäisen yön!) sekä Huldan 1-vuotissynttäreihin. On myös ihan prosesseja (voisiko joku keksiä tuolle paremman sanan?). Ilmeisesti olen vähän tällainen tunneihminen kaikilla elämänalueilla, joka on aika ajoin hiukan kuormittavaa. Samanaikaisesti intoilen ja haikeilen sitä, että Hulda on kohta jo vuoden ikäinen (oi että, ihanaa! Oi apua, ei vielä!), kun ajatukseni myös pyörittävät jossain taustalla myös lapsettomuuskipua. Miksi se ei voi jättää rauhaan? Ei se suuremmin häiritse, mutta huomaan sen olevan kuin arpeutunut haava. Ja toisaalta vielä hiukan punottava, sillä tulevaisuudesta ei tiedä. Löysin Facebookista aihepiirin sopivan ryhmän, ja on helpottavaa huomata, että en ole ajatusteni ja toiveideni kanssa yksin.

Mutta onneksi pää ei ole vain täynnä pelkkää ajatusvyyhtiä. Sainkin tässä jo muutaman yön nukuttua suht hyvin (viime yötä lukuunottamatta), ja 4,5 tunnin yhtäjaksoinen unipätkä antoi sellaisen puuhabuustin, että oksat pois. On ollut ihana puuhailla ja touhuta. Nyt on korvapuustipäivää päästy viettämään "oikeana" päivänä ja tupakin puhdas. Enpä arvannut alkavani pyörittelemään pulliakin tässä muuton alla, joten kaulin oli kaivettava esille. Kaapista löytyi hiukan vaille tarvittavat, mutta ajoivat nuo korvapuustit kyllä asiansa. Tänään ei sitten tarvitse niin paljon tehdä. Katsotaan nyt. Olen menossa kotikyläni pikkuiseen juoksutapahtumaan, jonka jälkeen pääsemme miehen kanssa viettämään kaksin aikaa vanhempieni katsoessa Huldan perään. Onneksi aina ei tarvitse puhua suurempia juttuja. Riittää, että vain on. Sen olemme sopineet noina harvoina kertoina, että silloin ei puhuta muutosta tai Huldasta. Ollaan vain ja hengaillaan. Jos nyt vaikka söisikin jotain.

Korvapuustipäivän kunniaksi!

Haikeuden ja riemun ristiaallokko

Viime aikoina olen herkistellyt sitten oikein olan takaa.
Eräänä iltana, katsellessamme yhdessä tv:tä (historiallista!), tuli yhden ohjelman aikana sama mainos kolme kertaa. Itkin joka kerta. Voi, se mainos oli minusta vain niiiin liikuttava.

Voisikohan kaiken saaneen alkunsa siitä päivästä, kun mies pohti Huldan sängyn siirtämistä minun vierestäni sänkymme jalkopäähän. Minusta se tuntui aluksi oudolta. Jalkopäähän! Mutta sittenhän hän olisi niin kaukana! Joutuisin myös nousemaan ylös nostaakseni Elean syömään - viisikintoista kertaa! Jossain vaiheessa tajusin, että ilmeisesti napanuoran pituutta tässä koeteltiin. Oli yhtäkkiä outoa, että vauva ei tuhissut enää siinä aivan vieressä. Nyt hän on nukkunut jalkopäädyssämme jo neljä yötä, ja voin sanoa, että napanuoran venytys on kannattanut. Jostain syystä illat ovat sujuneet nykyään paljon paremmin; Hulda nukahtaa yöunille puolesta tunnista tuntiin ja sen sijaan, että heräilisi lyhyehkön hetken päästä kerran pari uudelleen, hän nukkuu pari kolme tuntia putkeen sängyssään! Hurraa! Olenkin ollut aika ihmeissäni, kun monena iltana olen joko voinut kömpiä nukkumaan suht aikaisin, tai sitten olemme voineet vaikka katsoa tv:tä yhdessä (eli viettää yhteistä aikaa jutellen siinä niitä näitä). Virkistävää!
Ja kuten mainospätkä menee: eikä siinä vielä kaikki! Yöt ovat nimittäin kokeneet melkoisen mullistuksen muutenkin: 8-15 heräämiskerran sijasta olemme pärjänneet 2-4 heräämisellä! Mitä ihmettä?!
Ensimmäisen paremmin nukutun yön jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty: mitäs tämä oikein on... Mutta kiitos joo, kelpaa!

Merkillistä tunteiden kimaraa on kuitenkin liittynyt ympärillä pyörineisiin vauva- ja raskausuutisiin, mutta myös omiin mietteisiini raskaudesta, synnytyksestä ja Huldan pikkuvauva-ajasta. Haikeudella hinnoittelin Huldan pieneksi jääneitä vaatteita kirppiksellä myytäväksi. Voi, minun pieni vauva ei enää ole niin pieni! Jonkin verran olen ehtinyt istahtaa koneelle ja kirjoitella jatkoa omaan päiväkirjaani. Siis ihan oikeaan päiväkirjaan, johon kirjoitetaan käsin, en ole edes yrittänyt tarttua; ajatukset virtaavat liian nopeasti voidakseni kirjoittaa kaiken ylös. Koneellakin se on niin ja näin ajan oltua rajallinen. Jatkoin siis eräänlaista päiväkirjaa, jonne olin kirjoitellut ajatuksiani eri teemoista marras-joulukuulta, eli Huldan parilta ensimmäiseltä kuukaudelta. Huh! Olipa erikoista palata noihin mietteisiin! Jos pohdin kolmeviikkoisesta Huldasta, että en oikein osaa uskoa tätä kaikkea todeksi, niin voin sanoa vieläkin ihan samaa. On aikoja, jolloin joudun (henkisesti) nipistämään itseäni ja vakuuttelemaan, että kyllä, tämä todella on totta!

En ole juuri ehtinyt katsomaan kuvia näiltä ajoilta, mutta olen yrittänyt järjestellä kuvia nyt koneella voidakseni jossain vaiheessa siirtää ne järjestyksessä ulkoiselle kovalevylle sekä tilata paperikuvia tehdäkseni vanhan kunnon valokuva-albumin. Järjestelyn ohessa huokailin taas:" Voi pieni!" Onpa Hulda ollut sentään pieni! Ja miten ihana! Voi sitä vauvakuplailua! Sairaala-aika! Eikä, ja tuokin...
Eilen kuitenkin koin melkoisen järkytyksen, jonka vuoksi itkin silmät päästäni ja soitin paniikissa ensin miehelleni töihin (tietenkään hän ei voi vastata, ymmärrän) ja sitten äidille. Äiti oli aivan hädissään, kun niiskutin puhelimeen pystymättä ensin sanomaan mitään.
"Mikä hätänä?! Mitä on tapahtunut?"
Eihän mitään vakavaa ollutkaan tapahtunut, mutta silti. Olin nimittäin huomannut, että suurin osa Huldan kuvista oli kadonnut! Ne eivät olleet tallentuneet järjestellessäni niitä, ja esimerkiksi osa sairaala- ja joulukuvista oli vain hävinneet! Olo oli kamala, ja samalla myös tuntui tyhmältä. Itkeä nyt valokuvien vuoksi! Mutta silti. Ne olivat valokuvia meidän rakkaasta aarteestamme. Äiti ymmärsi hyvin, rauhoitteli ja lopulta pyyhin nenäni paitaan ja lähdin katsomaan sängyssään hihkuvaa Huldaa, joka oli herännyt.
Asiat tärkeysjärjestykseen: Hulda oli kuitenkin tässä, voi hyvin ja on terve, iloinen tyttö.
(Kerrottakoon, että päivän myötä sain monia yhteydenottoja ja avuntarjouksia. Uskon myös löytäneeni osan kuvista ihmeellisistä paikoista, ja osa on vielä etsinnässä. Mutta tietokoneet!! Tästä siis opiksi: AINA useampi eri talletuspaikka.)

Samaan aikaan, kun sydämeni itkee haikeudesta ja rakkaudesta pientä Huldaa kohtaan, kaipaan alkuvaiheisiin sekä haikailen uutta raskautta, synnytystä ja vauvaa, niin ai että. Tuntuupa toisaalta vapauttavalta (ja myös haikealta!), kun yhtäkkiä huomaankin muutaman imetysvälin olleen jopa viisi tuntia. On ollut mukavaa päästä tekemään "omia juttuja" ja saada tiettyä itsenäisyyttä ja väljyyttä takaisin. Eilen kokeilimme myös ensimmäistä kertaa viedä Huldaa hoitoon vanhemmilleni useammaksi tunniksi. He ovat siis tähän mennessä olleet meillä. Nyt siis vein tytön isovanhemmille, näytin ruoat, vaipat ja vaihtovaatteet ja jätin seikkailemaan lähtevän tytön hyvään hoitoon. Kovasti joka paikka täytyy siis tutkia, nousta seisomaan tukea vasten ja kokeilla. Kävimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa kaksin ulkona syömässä ja kahvilla. Olipas sekin! Molemmat nauroimme, että onpa outoa. Mutta yhteinen sopimus piti: hänestä, joka ei ollut mukana, ei puhuttu sitten sen enempää.
Lopulta Hulda oli hoidossa 3,5 tuntia, ja itku pääsi vasta siinä vaiheessa, kun tyttö näki meidät. Hänellä ei ollut ollut mitään hätää. Vanhempani olivat iloisia tilanteesta, joskin totesivat aktiivisen vauvan kanssa olemisen olevan "aika rankkaa". Minä huomasin Huldan kanssa sylitellessäni, että olipa jo oikeastaan ikävä.

Nyt mieli ja olo on siis ristiriitaisuuksien mylläkkää.
Samaan aikaan janoan uusia kokemuksia, itsekseen ja pariskuntana menemistä, imetysvälien pidentämistä, vapautta, omaa itseä ja ylipäänsä tietynlaista helpotusta. Ja sitten taas samaan aikaan haikeus imetyksen mahdollisesta vähenemisestä, kaipuu uudesta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta. Haikeus pikkuvauvavaiheesta... Moni toki liittyy sellaisiin pohdintoihin, jotka nivoutuvat lapsettomuuskokemuksiin ja -suruun. Sen kerran, kun meillä on vihdoin vauva.... ja  Jos tämä jääkin vain ainutkertaiseksi...
Mutta kuten niin monesta muustakin ajasta, niin tästäkin voi vain todeta: tämä on vain vaihe.

Voi! Hän oli niin pieni!

Ysäri on täällä taas!

Se taisi alun alkaen lähteä siitä, kun tulimme mieheni kanssa muistelleeksi joitakin lapsuusajan juttuja; olivathan molemmat eläneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa 90-luvulla. Oi ne Nami nami -vanukkaat, Backstreet Boysit, Rice Crispiet, Puuhamaa-mainokset ja pihaleikit! Me nyt ehkä olemme eräänlaisia nostalgian nälkäisiä, ja vaikka oma nuoruuteni menikin 60- ja 70-lukuja ihaillessa (ja sittemmin 30-vuotissynttärini retroteemalla pitäessä), niin kyllä se omakohtainen kokemus tietystä vuosikymmenestä vain saa aikaan melkoisen muistojen ja fiilistelyn ryöpyn! Olen jo vuosia seurannut Nuoruusdisko-nimistä blogia, ja sittemmin lukenut saman kirjoittajan ja nimisen kirjan. Melkeinpä sitä toivoisi voivansa päästä takaisin sinne nappiverkkareiden, merkkareiden, lämäreiden, salakielillä kirjoitettujen viestilappujen ja kouludiskojen maailmaan takaisin! Aikaan, jolloin oli (uskallettava) soittaa kaverin kotiin, esittäydyttävä vanhemmalle voidakseen sopia kaverin kanssa kyläilystä. Ja... no niin. Taas lähti tuo muistelu.

Tänä kesänä 90-luvun teema on jotenkin erityisen sinnikkäästi pyörinyt ympärillämme. Teimme alkukesästä retken erääseen kotieläinpuistoon, joka oli aika lailla juuri sellainen, kuin omassa lapsuudessani unohtamatta "Touhutaloa", joka piti sisällään monenlaista ehtaa ysärikamaa. Ai että se kultainen lapsuus ja nuoruus! Mies taisi todella hurahtaa tuolla reissulla, sillä sittemmin on jutuissa pyörineet erilaiset lelut, musiikki, ohjelmat ja sarjakuvahahmot. Kotiin on myös ilmaantunut erilaisia jo ysäriltä tuttuja karkkeja, kuten irtokarkkeja (älä vain minulta kysy eri karkkien nimiä. Tässä olen huono.), Chewitsejä, Dumle-tikkareita ja Oukki-Doukkeja. Eräänä iltana hän sitten puhelemaan siitä, kuinka hauskaa olisi järjestää ysäriteemaiset juhlat. No mutta! Herrallapa sattui olemaan synttärit juuri tuloillaan, joten ennen kuin hän oli ehtinyt mitään perumaan (kyseessä on hyvin vaatimaton tapaus. "Ei nyt minua varten. Tuskin kukaan edes tulee."), olin jo laatinut vieraslistan ja parin tunnin päästä lähettänyt kutsut. Nämä tosin nykyaikaisesti Whatsapp-ryhmän kautta; kuinkakohan postin laita olisi ollut...

Niinpä sitten koitti viimein tuo odotettu juhlapäivä, ja oikeammin odotettu teemajuhla. Olin käynyt pienen retken vanhempieni varastoon tehden löytöjä: Barbie-nukkeja, VHS-kasetteja (Leijonakuningas! Flubber! Mr. Bean! Aladdin!), jonkinlainen vaihto-osainen pelikone ("Game Baby"), omia koulukirjojani, "hissan" vihko, kutsu omille synttäreilleni, sanakokeita ja jopa Nami nami -purkin! Mies lisäsi kokoelmaamme muutamia täällä olleita tavaroita, joten saimme kasaan aika kivan pienen "ysärinäyttelyn". Siihen yhteyteen lisäsin vielä tuon aiemmin mainitsemani Nuoruusdisko -kirjan. Löysin vanhemmiltani myös vanhoja vaatteita, ja niinpä omat vaatteeni olivat valmiina. Puin ylleni varsin värikkään hame- ja paita-yhdistelmän, jonka äitini oli ommellut aikoinaan itselleen. Huldalle löysin minullakin käytössä olleen niinikään äitini tekemän sini-ruskearaitaisen t-paidan. Mies sen sijaan löysi ihan tavallisesta vaatekaupasta (Jack&Jones) ysärihenkiset vaatteet, sillä onhan tuo vuosikymmen nyt aika kovassa huudossa. Myös ystävämme olivat ilahduttavasti panostaneet pukeutumiseen. Oli flanellista ruutupaitaa, vyölaukkua, verkkapukua, kolmiraitaverkkareita ja kukkamekkoa. Eräs paikalle tulijoista sen sijaan sanoi, että koska on syntynyt vuonna -90, niin hänhän on jo itsessään ihan aitoa ysäriä! 😉

Päivä ja osin ilta koostui rennosta yhdessäolosta, herkuista ja muutamista ohjelmanumeroista. Menua suunnitellessa ensimmäinen mieleen tullut asia olivat mokkapalat, ja ne jo oikeastaan ehdin unohtaakin tarjoilupöydästä (onneksi tajusin lopulta tarjota niitäkin)! Kakuksi tein perinteisen kermakakun mansikkapäällisellä, mutta täytteeksi laitoin ysärihenkeen banaanin siivuja ja säilykepersikkaa. Tarjolla oli myös coktail-tikkuja, Raffel- ja Hot rod -sipsejä dippikastikkeineen sekä huolella valittuja irtokarkkeja. Myöhemmin illalla puuhasimme yhdessä lämpimiä voileipiä niin, että jokainen sai tehdä itselleen mieluisat leivät. Varsin mieluisia tarjottavia tuntuivat olevan.

Ohjelmaksi olimme kehitelleet ysäriaiheisen tietovisan, joka sisälsi mieheni valitsemia kuvia (Trolli, Paluu tulevaisuuteen 3, Polle, Salaiset kansiot...) ja minun musiikkiarvoitukseni (Aqua- Barbie Girl, The Backstreet Boys- Larger than life jne). Oikeastaan illan hitiksi muotouikin sitten perinteinen onginta, jossa jokainen sai käydä heittämässä ongen päässä roikkuvan kestohevi-pussin lakanan toiselle puolelle. Varsin valikoiva kala taisi olla, kun aika ajoin alkoi utelemaan kalastajan nimeä. Tuo kala olikin nimittäin valinnut "likoille" ja "pojille" omat palkintonsa. Niinpä hevi-pussit pitivät sisällään erilaisia ysärijuttuja: saippuakuplapurkkia, karkkikaulakorua, Chewitcejä, (omasta tarrakokoelmastani lahjoittamiani) tarroja jne. Olin kehitellyt ohjelmaan vielä pullonpyörityksen, mutta se jääköön seuraavaan kertaan. Sen sijaan otimme muutaman erän Uno-korttipeliä.

Huldasta sananen. Mikä juhlija! Hän otti aamupäivällä pienet unet heräten kello 10:30, mutta sitten ei tietenkään voi nukkua, kun juhlat ovat käynnissä! Hän todella jaksoi koko päivän juhlia, leikkien milloin toisen vauvan seurassa, milloin eri ystäviemme kanssa, pirteästi ja välillä ruokaillen hyvällä ruokahalulla. Lopulta kaikkensa antaneena olikin hyvä nukahtaa kantoreppuni kyydissä. Voi pientä juhlijaa.

Olkoonkin, että tästä kehittyi melkoinen raportti juhlista, mutta ajatuksia se kyllä on herättänyt. Toki jo aiemmin olemme keskustelleet paljon siitä, kuinka jotkin asiat olivat paljon paremmin ysärillä. Mutta koska juhlia varten teemaan on tavallaan tullut vielä enemmän sukellettua, niin todella jotkin asiat ovat myös edelleen vahvistuneet. Ehkä nyt pinnalla on eniten kyläilykulttuuri, vähempi kännykällä oleminen ja enemmän yhdessä olemista, yhdessä tekeminen, luontoretket ja liikunta. Mieheni on myös peräänkuuluttanut yksinkertaisempaa tyyliä. Tämän voi ymmärtää monella eri tavalla, mutta koimme molemmat niin, että ehkä elämän rytmi ja vauhti oli tuolloin 90-luvulla rauhallisempaa ja verkkaisempaa. Ja tavallaan sitä kohtihan me olemme olleet nyt menossa. Nyt jo huomaan korostuneempia vaikutuksia, ainakin näin tuoreeltaan: haluan yhä vahvemmin jättää kännykän sivuun viettäessäni perheeni kanssa aikaa sekä pyrkiä löytämään arjen keskeltä iloja tekemällä asioita, välillä vaikka pienellä vaivallakin. Aina ei tarvitse matkustaa Eurooppaan löytääkseen onnen, vaan se voi tulla vastaan jo ihan retkeltä lähirannalle. Näin lueteltuna ne kuulostavat itsellenikin aika perusjutuilta ja sellaisilta, joita jo huomioin, mutta tuollaiset asiat tulivat itselleni vahvemmiksi, ehkä jo Huldankin myötä.

Oli myös hauska huomata minun ja mieheni eroavaisuudet reagoinneissa. Kun juhlat olivat lauantai-iltana ohitse olisin kovin mielelläni puhua pälpättänyt kaikesta mahdollisesta, intoillut, hehkuttanut ja iloinnut. Mieheni sanoi ehkä kerran, että oli kyllä kivaa. Vasta sunnuntai-iltana hän alkoi pohtimaan, että hän haluaisi niin kovasti sanoa jotain juhlista, mutta ei tiedä, mitä sanoisi, koska oli niin kivaa! Tuntui kuulemma siltä, kuin juhlat olisivat olleet hänen pitämättä jääneet 30-vuotisjuhlat, ja kuinka otettu hän oli ollut kaikista ihmisistä. Kuinka upeaa ja silmiä avaavaa oli nähdä, kuinka paljon meillä on ystäviä elämässä.

Vaikka jokaisessa aikakaudessa ja vuosikymmenessä on omat hyvät ja huonot puolensa, niin toivottavasti ysäriltä jääneet hyvät asiat muistuisivat mieleen ja tulisivat osaksi nyky-elämää.
Tänään kännykän käyttö vähemmälle ja suuntaamme Huldan kanssa rannalle. Siellä kävimme jo eilen aika spontaanisti ja tyttö pääsi ensimmäistä kertaa uimaan järveen - ja rakasti sitä! Illan hengasimme takapihalla vilteillä leikkien.

P.S. Mutta on siinä mokkapalan maussa sentään jotain, joka hivelee lapsuuden nostalgiamakunystyröitä... Jotain kovin... miten sen sanoisi... turvallista ja lohduttavaa, ennen kaikkea onnellista.