Olen aina vähätellyt lapsettomuuttamme, tunteitani ja tilannettamme. Olen aina ajatellut, että emmehän tai enhän minä nyt mitään.. Ei tätä ole kestänyt kovin kauaa, emmekä sitä paitsi ole olleet missään isoissa hoidoissakaan. Emme ole saaneet keskenmenoja. Jollain tavoin olen ajatellut, että en ole oikeutettu tunteisiini tai vähintäänkin ylireagoin. Olen liian herkkä. On hävettänytkin. Olen ajatellut, että koska emme ole vielä joutuneet/päässeet IVF-hoitoihin, emme ole riittävän "lapsettomia" tai emme kuulu joukkoon. Ei meistä oikeasti voi tuntua näin kipeältä. Minusta on tuntunut ja tuntuu välillä edelleen, että en saisi kertoa kenellekään tilanteesta, sillä eihän tämä nyt ole mitään.
Yksi lause sai havahtumaan.
"Hedelmöityshoidoissa käydään usein vuosien ajan, vaikka toimenpiteiden välillä saattaa olla useita kuukausia tai pidempiäkin taukoja."
Luin eilen Simpukka-yhdistyksen Lapsen muotoinen unelma -vihkosen yhdeltä istumalta, ja siitä yllä oleva lainaus on myös. Tavallinen lausehan tuo on, mutta jotenkin se sai ymmärtämään, että lapsettomuus on rankkaa ja todellista oli sitten vasta puntaroimassa tilannetta tai eri vaiheissa lapsettomuushoidoissa.
Siispä.
On tässä kuitenkin jotain tapahtunut.
Juhannuksena 2012 menimme naimisiin ja samalla asteteltiin tervetulomatto vauvalle koti-oven eteen. Onnellista odotuksen odotusta siivittivät myös luomusti alkaneet kuukautiset (ensimmäiset...hmm.. kahteen vuoteen?). Stressaava työ yhdessä nukkumisongelmien kanssa eivät ainakaan helpottaneet tilannetta ja pitkin syksyä alkoi raastava epätietoituus vallata mieltä. Mikä minussa on vikana?
Tammikuussa 2013 varasin ajan yksityiselle lääkärille selvittääkseni syyn sekä poisjääneille kuukautisille että sille, että vauvaa ei kuulunut. "Tyhmä tyttö, oma vikasi", tokaisi lääkäri ykskantaan kuultuaan syömishäiriötaustani ja katsoessaan helminauhakuvaa uä-ruudulta. "Selvä PCO. Et tule koskaan saamaan lapsia." Eipä tainnut lääkäri tietää, kuinka syvältä hän repi sydämeni auki. Niitä riekaleita korjailtiin useita vuosia.
Samoihin aikoihin olimme valmistautumassa muuttoon ja kummipoikamme syntyi. Pakkasimme banaanilaatikoita ja saimme hetkeksi muuta mietittävää. Kun tavarat oli uusissa paikoissa alkoi armoton googlettelu ennen ensimmäistä käyntiä lapsettomuuspolilla. Mikä ihme tuo PCO oikein on??
Huhtikuussa 2013 menimme ensimmäistä kertaa lapsettomuuspolille ja tästä tuli todellisuutta. Kokemus oli varsin ihana, lääkäri ja hoitaja kannustavia. Sain hieman selkeytystä PCO:hon. Seuraavien kuukausien aikana tehtiin labrakokeet, aukiolotutkimus ja mietittiin jatkoja. Mies ei ollut vielä valmis hoitoihin, vaan uskoi, että tulisimme saamaan lapsen ilman apuja. Jäimme odottelemaan.
Aikaa kului. Ilmapiiri kiristyi kotona. Olimme molemmat uupuneita sekä lapsettomuusasioista sekä töistä. Oli hankala olla yhdessä. Pohdin vakavasti omaa naisellisuuttanikin, kun mistään sellaisesta ei tuntunut olevan tietoakaan. Kuukautiset olivat jälleen alkaneet luomusti helmikuussa 2013 kestäen vuoden. Pisimpään aikuisiällä. Mutta mitään ei tapahtunut. Ajatukset pyörivät vain sen yhden asian ympärillä. Mietittiin vakavasti myös meitä. Onko meitä? Onko meitä ilman lapsia? Onko mitään muuta?
Saimme pelkästä odottelusta tarpeeksemme ja hakeuduin terveyskeskukseen aikomuksenani hankkia lähete lapsettomuuspolille. Aika oli kesäkuussa 2015, mutta jonkinlaisen ihmeellisen sekoilun vuoksi vasta elokuussa 2015 sain lähetteen ja marraskuussa 2015 kävimme mieheni tutkimuksissa. Lääkäri lomailikin välillä ennen kuin ehti tarkistaa tulokset. Kaikki oikein priimaa. Vasta helmikuussa 2016 koitti jälleen uusi ensikäynti lapsettomuuspolille. Samalta istumalta kehotettiin hakemaan Letrozol-nimistä lääkettä, joka edesauttaisi ovulaation tulemista. Alkoi melkoinen tunteiden vuoristorata. Tässä sitä nyt sitten ollaan.
Toiveet olivat korkealla, mutta samalla ahdisti. Me olemme oikeasti lapsettomuushoidoissa.
Kokeiltiin yksi kierto Letrozolia vailla riittävää tulosta. Seuraavalle kierrolle olisi pitänyt siirtyä jo pistoshoitoihin, mutta pääsiäisen vuoksi polilla ei ollut riittävästi aikoja seurantaultriin. Tingin toisen hoitokierron Letroilla. Se päättyi tuloksettomana. Aloitettiin ovulaation induktio -hoito Menopur-pistoksilla huhtikuussa 2016. Lääke tehosi lopulta liikaa niin, ettei irrotuspiikkiä päästy pistämään. Kävin hurjilla kierroksilla, en nukkunut kuin muutamia tunteja, kävin töissä hoitamassa toisten lapsia ja purin oloani pyöräilemällä pitkiä matkoja ympäri kuntaa. Helpotti hieman. Koitti taukokierto, kesätauko ja loppujen lopuksi myös pari muuta taukokuukautta. Kuukautiset olivat hävinneet saman tien kevään jälkeen.
Paluu polille koitti vasta marraskuussa 2016. Aloitettiin jälleen ovulaation induktio. Hoito sujui mallikkaasti ja olimme kaikki toiveikkaita. Tällä kertaa sain pistää Pregnyl-irrotuspiikin sekä aloittaa Lugesteron-puikkojen käytöt. Kaikenlaiset raskausoireet puskivat päälle, vaikka tiesin niiden johtuvan lääkkeestä. Korkealla ollut toivo kuitenkin laski ja lopulta katosi, kun hoitokierto päättyi tuloksettomana. Oli vaikea nähdä missään mitään valoa. Loman ensimmäinen viikko sujuikin varsin itkuisissa merkeissä. Surtiin yhdessä ja erikseen. Olimme onneksemme saaneet asioitamme parempaan tilanteeseen jo ennen hoitoihin lähtöä. Juteltiin ja juteltiin. Mies otti kiinni ja piti sylissä. En olisi halunnut olla missään muualla. Toisaalta kaipasin hurjasti myös omaa aikaa ja valvoskelin iltamyöhään. Olin jo valmistautumassa IVF-hoitoihin, vaikka varmasti OI:lla jatkettaisiin tammikuussa. Aloin saada uskomattomia kokemuksia vertaistuesta netissä. Rohkenin liittymään Simpukka-yhdistykseen ja ilmoittauduin vertaistukitapaamiseen.
Kulunut vuosi on ollut merkillinen. Samaan aikaan se on ollut paras vuoteni täällä asuessani (kohta 4 vuotta); ihan valtavasti on tapahtunut ihania asioita. Ja samaan aikaan vuosi on ollut tosi vaikea. Mutta on erikoista, etten silti osaa kirjoittaa vuoden olleen vaikein. Kyllä, lapsettomuushoidot ovat olleet rankkoja varsinkin henkisesti, mutta myös fyysisesti. Ne ovat hiertäneet välejämme. Mutta silti: meillä on ollut toisemme. Olemme tukeneet toinen toistamme. Takana ovat vuodet, jolloin molemmilla oli epäilyksensä yhteisestä tulevaisuudesta ja jolloin oli vaikea löytää läheisyyttä tai yhteistä puheenaihetta. Nyt on onneksi toisin.
On tässä siis kulunut jo 4,5 vuotta kipua ja kyyneleitä. Varovaisesti totean: meillä on ollut rankka polku, jonka määränpäätä tai päätöstä emme vielä tiedä. Mutta samalla tuona aikana on tapahtunut valtavasti asioita, jotka ovat kasvattaneet meitä yhdessä ja erikseen. Olemme saaneet kotiutua, saaneet ystäviä ja vahvistaneet avioliittoamme. Tärkeitä asioita, joita emme ehkä olisi saaneet tehtyä ja koettua, jos olisimme saaneet lapsia heti naimisiin mentyämme. Tässä ollaan yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti