Tänään olin kiireisessä aamuvuorossa (ja aika jännässäkin, vaikka kyse on vain asioista, joiden tekemisestä on aikaa), jonka jälkeen tulin kotiin ja jämähdin. Lopulta oli vain kiskottava itsensä ylös ja ryhdyttävä toimeen. Mies lupasi käydä kaupassa hakemassa vielä viime hetken joulujuttuja, jonka aikana ryhdyin siivoamaan. Yritin hieman delegoida hommia osoittamalla miehelle kuusta ja koristelua, mutta pian jo löysin itseni ripustamasta tähteä sen latvaan. Lopulta mies hätisti minut pois ja tartuin uudelleen imurin varteen. Työpäivien aikana kertynyt sekasotku tuli lopulta selvitettyä siivouksen ohessa ja katsahdin toiveikkaana kelloa: vasta 21! Nyt lähden pihalle! En ole aikoihin (siis noin viikkoon) käynyt juoksemassa, ja sitä todella kaipasin! Edes hurjan liukas piha ja kotitie eivät estäneet, vaikka tavallisilla juoksukengillä juokseminen voisi olla jossain määrin kohtalokasta. Onneksi tiet olivat lähes sulia, joten riemulla pingoin menemään. Tätä lisää.
Nyt jatkan siis jouluvalmisteluita. Mies oli toivonut englantilaista hedelmäkakkua jo ajat sitten, ja nyt vasta teen sen. Kakku on uunissa ja imellettyyn perunalaatikkoon tulevat perunat hellalla kiehumassa. Silmiä kyllä jo väsyttää, mutta ei nyt auta. Paras pysyä auki, kun tämä tyttö on päättänyt leipoa. :D
Jännä, kuinka tunteet omasta onnellisuudesta ja surusta vaihtelevat. Toisessa hetkessä on varsin onnellinen siitä, mitä kaikkea meillä on ja millaista elämää vietämme. Odotan jo innolla tulevaa vuotta. Tuntuu, että tänä vuonna koetut ihanat ja enemmän ja enemmän oman näköisemmät asiat tulevat vain lisääntymään. Tiedän entistä paremmin, mistä pidän, mitä haluan tehdä ja keiden kanssa viettää aikaani. Minua ilostuttaa myös harrastukseni, niin nykyiset kuin haaveet. Joissakin haluaisin ryhdistäytyä, toisia taas kenties karsia tai ehkä täsmentää. Aika ajoin mieleeni putkahtaa myös uusia ideoita, joista osa on myös sellaisia, joita olen tehnyt nuoruudessani. Aika vain on valitettavasti rajallinen...
Sitten taas toisessa hetkessä tuntuu, että pieni murtuminen voi tulla milloin vain, pienestäkin ajatuksesta. Alakulo voi peittää alleen niin paljon hyvää. Tulee laskettua kierronpäiviä, samalla pohdittua, kuinka kaukana polin aukeaminen on...
Ja sitten on niitä hetkiä, jolloin kumpikaan edellä kerrotuista ei tunnu reilulta tai oikeudenmukaiselta. Mielessäni pyörii joitakin potilaskohtaloita, joihin olen viime päivinä törmännyt. Niin paljon kipua ja tuskaa, kohti vääjäämätöntä. Tiedän myös ystäväpiiristäni kovia kokeneita, lukemattomia keskenmenoja saaneita, saatujenkin lasten terveysongelmia. Mietin entistä naapuria, yksinhuoltajaäitiä, ja tämän kolmea tyttöä.
Täytyy sanoa, että meillä on kyllä asiat hyvin. Meillähän on tilanne, että kävi, miten kävi, niin teoriassa käy hyvin. Lapsi toisi varmasti kaivatun onnen, mutta kaksin jäämisessäkin on paljon etuja. Uskon, että saisimme oikein ihanan elämän, vaikka emme saisikaan sitä, mitä olemme ikämme toivoneet. Epäilen tosin, että molemmat ratkaisut vaatisivat melkoisen käsittelemisen.
Jotenkin minusta vain tuntuu, että samaan aikaan, kun moni ihminen joutuu tyytymään kohtaloonsa sairauksineen, ihmissuhde- tai taloudellisine tilanteineen, niin me emme todellakaan voi jäädä kyhjöttämään sohvan nurkkaan vinkumaan, että asiat ovat huonosti.
Minua on koskettanut etenkin eräs potilas, ja juoksulenkilläkin hän oli mielessä. En pysty kuvittelemaan, millaisessa tilanteessa hänen vanhempansa ovat tällä hetkellä. Kipua ja kärsimystä, eikä lopun hetkeä tiedä... Omat murheet tuntuvat tuon rinnalla niin turhalta.
Vaikka tämän vuoden joulun aika ei ole ollut minulle se tavanomaisen odotuksen täyteinen, niin aion silti kerta kaikkiaan olla kiitollinen. On niin pajon hyvää. Kaikki toiveideni ja haaveideni toteumiset ovat vain bonusta.
Rauhallista joulua! 💓
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti