Alkoi joulutontun vapaat

Olihan joulu!
Töissä tonttuillessa se meni tiiviisti, mutta sain silti "kaikki joulujutut". Mieheni kanssa on ollut perinteenä viettää oma joulu silloin, kun on yhteinen vapaa. Joskus se on ollut 19.12., joskus 21.12., tänä vuonna 23.12. Hauska, ihana päivä.
Varsinaisen joulun vietimme erillään omien lapsuudenperheidemme luona, sillä kurja miehen olisi ollut olla yli puolet ajasta yksin kotonaan minun ollessa töissä. Pääsin itse käymään aattoiltana ja joulupäivän aamuna maalla lapsuudenperheeni luona. Oi tuota puusaunaa, maalaismaisemaa ja vanhoja perinteitä. Joulupäivänä lähdimme koko porukka käymään joulukirkossa ja samalla reissulla hautausmaalla. Voin sanoa, että olipa hyvä kokemus! Saarna oli oikein hyvä ja puhutteleva, eli elämänläheinen ja samalla kuitenkin täynnä evankeliumin pääsanomaa.

Töissä oli paljon pikkutonttuja, ja oli varsin hauskaa penkoa osaston kaapit läpi ja pukea nuo pikkuiset punaisiin vaatteisiin ja asettaa vielä lakki päähän. Eiväthän nuo pienet ymmärtäneet tuosta, mutta vanhemmat ilahtuivat suunnattomasti tällaisen nähtyään. Tai miten paljon iloa oli tuonut, kun yöhoitajat olivat painaneet jokaisen pikku-murun jalanjäljet korttipohjille ja taiteilleet vanhemmille joulukortit!
Niin, ja kävi meillä pukkikin. Toi oikein terveisiä Korvatunturilta. Meille vähän isommille tontuille olivat vanhemmat viime ajoilta ja vuosienkin takaa tuoneet kasapäin suklaata ja herkkuja. Niinpä jossain vuorossa olivat kollegat taiteilleet ison plakaatin: "Namubuffa". Kansliassa siis pidettiin huolta siitä, että työhousut eivät vain päässeet putoamaan.
Yöhoitajat keittelivät jouluviikolta lähtien riisipuurot itselleen ja aamuvuorolaisille. Oli hauskaa suunnitella myös yhteisiä pitoja aaton vuorolaisten kanssa. Kuka toisi ja mitä.
Joulupäivänä oli hetki aikaa, ja pidimme töissä paikallissanomien "Jouluvisan". Kysymykset olivat kuin Triviaalin kaltaisia, mutta tällä kertaa vuoden lehdet olisi pitänyt varmaan lukea kannesta kanteen. Ehdin jo nauraa vähäiselle pistemäärälleni, mutta kuinka ollakkaan: voitin! Palkintojäätelöä en kuitenkaan jaksanut heti lunastaa jostain kumman syystä, mutta hyvät naurut visasta kyllä sai.Nyt jäin peräti seitsemälle vapaalle. Pakkohan se on uskoa, että tuo on mahdollista, kun tässä listassa on niin monia arkipyhiä, olen tehnyt tupla- ja yövuoroja. Ei haittaa lainkaan. Jospa pääsisisi taas hiihtämään, kuten kävi Tapanina.💗

Tavallaan siis aika rennosti mennyt. Ehkä tänä vuonna olen kiinnittänyt enemmän huomiota, että jouluna juhlimme "joulun lasta"... Ei se aiemmin ole tällä tavoin särähtänyt korvaan, vaikka itselleni onkin tärkeää pitää yllä myös joulun varsinaista sanomaa.
Sen olen huomannut myös, että en ole enää pohtinut, että jospa ensi jouluna olisimme jo erilaisella kokoonpanolla. Tavallaan tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Ei noita enää mieti. Joulut lipuvat entisenlaisena vuodesta toiseen. Paistetaan laatikot, koristellaan kuusi, kokoonnutaan yhteen, lauletaan lauluja. Joidenkin muiden lapset kasvavat, mutta ne eivät liity omaan jouluun mitenkään.
Aika kuluu, ja vaikka joulu tuntuukin itselläni olevan nykyisin sellainen ystävien ja läheisten tapaamisaikaa irrallisena lapsista, niin siitä huolimatta alitajunnassa raksuttaa: eilen alkoi vika Femoston-liuska. Siis tämän liuskan aikana alkaa jo tositoimet. Seuraavaan polikäyntiin on 18 päivää. Raksutti alitajunnassa halusi tai ei.

Joulun seutu on sisältänyt myös harmaampia elementtejä, mutta toisaalta olen saanut niistä omaa itsetunnon kohotusta. Olo on kuin pikku oikeustaistelijalla, mutta toisaalta ristiriitaisin mielin. On hyvä, että olen saanut rohkeutta puuttua asioihin ja puhua ääneen, pitää puoleni. Ehkä vastavirtaan uivilla kaloilla on vähän samanlainen fiilis: tietää toimivansa oikein, mutta vastaanotto ei ole lainkaan senlainen. Välillä vain ihmetyttää, että miten tähän vuoteen on kasaantunut niin paljon ihmissuhde- ja työjuttuja. Vai liittyykö se vain siihen, että olen alkanut saamaan tarpeekseni hyssyttelystä ja puhumattomuudesta, kaiken sietämisestä? Olen sekä täyttänyt 30v että käyttänyt erilaisia hormoneja (eikä! Miltä tuokin kuulosti! 😂),ja alan luultavasti olemaan kypsä epäkohtiin. Olen oppinut tietämään oman arvoni. En minä sentään lähde turuille ja toreille riehumaan ja ala jokaisesta asiasta räyhäämään viattomille vastaantulijoille. Huolimatta siitä, että esitin asian nyt aika dramaattisesti, kyse on ollut vain kärjistyneiden tilanteiden selvittämisestä rauhallisesti. En ole ovimatto, koska synnyin tytöksi tai olen nuorempi työntekijä.

Mutta nyt jatkukoon joulurauha.
Loppukevennykseksi on kerrottava, että omana jouluaattonamme keksin, että voisimme katsoa tv:stä Frozenin. En ole ikinä nähnyt sitä, ja olenkin ollut aina aika pihalla kaikista Frozen-jutuista. Niinpä jäimme katsomaan elokuvaa, ja innostuin. Eihän se tietenkään vetänyt vertoja perinteisille Disney-elokuville (2D), mutta pidin oikein paljon tietyistä radikaaleista ratkaisuista, joita aiemmissa piirretyissä ei ole nähty.
Eli kyllä vielä 30-vuotiaana voi katsoa lastenelokuvia! 😃

                    Oikein ihanaa joulunaikaa ja mieluista uutta vuotta Sinulle! 💗💗💗

Ajatuksia 30 vuoden iästä

Kävin tänään apteekissa kyselemässä kasvovoidetta kuivalle iholleni. Moni kokeilu on saanut aikaan lehahtelua ja entistä inhottavampaa kutinaa. Hajusteista, ehkä? Luonnonkosmetiikkakokeiluni on vielä pahasti kesken, mutta sillä välillä haluaisin välillä saada ihoni jollain tavoin tasapainoon. Hieman huvitti, kun apteekkari (itseasiassa kolme vuotta minua nuorempi "poika") esitteli minulle erästä sarjaa, joka "sopii hyvin nuorelle iholle". Tahtomattani ajattelin, että saanko sanoa ihoani vielä nuoreksi?

Sain kuulla, että Titanicin ensi-illasta on tänään kulunut 20 vuotta. Anteeksi mitä? Vastahan minä sain VHS:n 11-vuotislahjaksi (huom. kasetin tulo noin paljon myöhemmin).

Kuvittelenko vain, vai onko vartaloni sittenkin tanakoitunut? Siis muodoltaan?

Naururyppyjä nyt ainakin on löytynyt jo jonkin aikaa silmäkulmista. Naururyppyjä, nimenomaan!

Missähän vaiheessa tuntee itsensä oikeasti 30-vuotiaaksi? Jos ei ole vielä oppinut olemaan oikein 29-vuotiaskaan? Tai jos luulee edelleen olevansa 26...

Kun minä olin nuori, ajattelin, että ollessani 30-vuotias, minulla olisi mies, 2 lasta, kiva työ ja omakotitalo. Kissa ja oma piano. Toisaalta suunnittelin myös, että jos sattuisin kuolemaan, niin hautajaisvieraat saisivat pukeutua värikkäästi. Mutta tässä sitä nyt ollaan. Mies, kiva työ ja piano löytyvät, väriä onneksi muulla tavoin kuin hautajaisvieraiden vaatteista. Mutta muuten elämä on ihan erilaista, kuin olin sen kuvitellut. Toisaalta kivut ovat muokanneet ajatusmaailmaani aika hyvään suuntaan. Idealistista ja taivaanrannanmaalarista tuli enemmänkin tekevä, empaattinen ja aito.

En uskaltaisi enää kiivetä puiden latvoihin, kuten tein lapsena niin monta kertaa. Elin puissa. Uskoisin vielä uskaltavani hypätä 10 metristä (uima-altaaseen), mutta se onkin vähän eri asia. Rohkeus on muuttunut ja suuntautunut toisiin asioihin, oikeastaan hyvä niin.

Mietin nykyään vähemmän, mitä muut ajattelevat. Olen saanut vahvistua omana itsenäni juttuineni ja väreineni. Iloitsen siitä, mitä minusta on tullut, mutta samalla olen nöyrä elämälle ja sen tuomille opetuksille eilen, tänään ja huomenna. Koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan ja mitä niistä seuraa.

Elämä ei todellakaan koko ajan ole mitään "iloitse pienistä asioista" -mottoja. Välillä ottaa päähän ja kiukuttaa niin paljon, että räjähtää ja räiskyy. Uskoisin oppineeni sanoittamaan itseäni paremmin. Tämän asian varmistamiseksi kannattaa kääntyä mieheni puoleen.

Sinänsä tyynenä pohdittujen asioiden lisäksi huomaan olleeni tänään hieman levoton. Kun minä olin nuori, en todellakaan ajatellut aloittavani 30 vuottani IVF-hoidoilla. Saadaanko niistä toivottu tulos? Vai räiskyykö vain enemmän? Kävin sunnuntaina laulamassa joululauluja lapsuuden kirkossani. Samassa mieleni täyttyi jouluaattoaamujen perinteestä kokoontua lähisuvun kesken mummolaan joulupuurolle ja laulamaan. Nyt osa on kuollut ja seuraava polvi (siis minun ikäluokkani) on saanut jo lapsineen uusia perinteitä perheidensä kesken. Toivoin joskus, että sitten, kun minulla on omia lapsia, haluaisin meillekin samanlaista perinnettä. Olen lakannut jo toivomasta, että seuraava lapsenlapsenlapsi olisi meidän. Tai että tänä jouluna saisimme kertoa ilouutisia, ehkä näyttää ultraäänikuvaa. Varovainen toive on enää, että ehtisin kertoa 88-vuotta tänään täyttäneelle Äijälle, että hänestä tulee Isoäijä vielä yhdennentoista kerran.

Monenlaisesta pohdinnasta huolimatta uskon löytäväni hyvän kasvovoiteen, jaksavani jonain päivänä juosta ainakin puolimaratonin ja uskaltaa ja sallia myös ikävien tunteiden tulla (ja mennä). Elämä on hyvällä mallilla jo nyt, mutta kaipaan tiettyä rytmitystä, muunkin kuin oman elämäni ja menojen suhteen. Kaipaisin seurata jonkun elämää ja kasvua. Nyt aloitettiin kerho, koulu ja tuli joulujuhla. Meidän tyttö on enkelikuorossa (jos tulevaisuudessa saa enää olla joulunäytelmää tai olla joulujuhliakaan). Ehkä joskus.
Nyt lähden valmistautumaan yövuoroon.

Retrolla kohti uutta ikää

Taidan taas vain valvoskella tämän yön. Pohdin tätä ja tuota, katselen valokuvia, kuuntelen tiskikoneen hurinaa. Sen uumenissa on iso kasa lautasia. Se tarkoittaa siis, että ruokailijoita on ollut iso kasa. Ystäviä. Iso kasa ystäviä. Meidän rakkaita ystäviä.

Päivä on kulunut retrohulinassa. Ensin vanhempieni ja isänisäni käydessä kahvilla ja illalla retrojuhlien merkeissä. Ihastelin sitä, kuinka paneutuneita ystäväni olivatkaan vaate- ja asustevalinnoissaan! Mitä heittäytymistä!
Ilta oli kerrassaan ihana. Jos vuosi sitten huokailin sitä, miten olemme kotiutuneet tänne, niin nyt koin suurta onnellisuutta ja luottavaisuutta näiden ihmisten keskellä.
Täydellistä.
Ei haitannut, vaikka kakku ei ihan vastannut toiveitani, tietokilpailun pisteidenlasku oli hämmentävä tai että yhteiskuvassa hameen helmani oli noussut tarpeettoman korkealle.
Ei, sillä minun oli niin hyvä olla. Luontevaa ja helppoa. Ja näiden ihmisten kanssa saattoi vain höpötellä, kuunnella musiikkia, heittää hullujakin ideoita, twistata erään ohjelmanumeron puitteissa, nauraa kihertää ja istuskella vain rennosti joko sohvalla tai matolla. Kuinka nautin myös siitä, että sain tehdä ihmisten olon hyväksi.

Ehkä jatkan vielä tovin tätä fiilistelyä. Kuuntelen soittolistaani ja luen ystävien kirjoittamia kauniita asioita kortteihin.
Miten etuoikeutettu tunnenkaan olevani.

Kohta retroillaan!

Eilen pyörähti elämä sitten uusille vuosikymmenille. Ehdin ottamaan jo varaslähdön ikäkriiseilylle vuosi sitten, joten nyt ei sen suhteen ollut mitään hätää. Tuli nimittäin todettua, että aika kelpo elämähän tämä on. Miten paljon ilostuttikaan saada erilaisia onnentoivotuksia, niin puhelinsoitoin, viestein, Facebookissa, kasvokkain ja halaten. Kyllä, hymyilytti jok´ikinen.
Nauratti myös suloinen 89-vuotias isänisäni ("Äijä"), joka soitti heti aamusta (tiesin virittää puhelimeeni äänet päälle).
"No ni, onnee nyt sit vaan! Niin se vaan on, että nuoretkin vanhenee! -- Niin mites paljon se nyt olikaan?"
Sitten kyseltiin kuulumisia. Ehdin vastata lauseella, kun Äijä tokaisi: "No ei miul sit muuta. Että hyvvää jatkoo vaa sinne!"
Minuutti 17 sekuntia. No mutta, mitä sitä muuta jaarittelemaan, kun asia tuli esitettyä. 😉

Tänään olen sitten pistänyt uunin töihin ja leiponut koko päivän huomisia juhliani varten. Sormet syyhyten olen odottanut pääseväni tekemään jotain hyvää tärkeille ihmisille. No, todettakoon, että olen pyöräyttänyt menun varmaan viidesti uusiksi - viimeksi tein muutoksia edellisaamuyönä. Tavallaan ihan hauskaa tuo tuollainen. Itse leipominen on ollut rentouttavaa puuhaa. Olen miettinyt kaikkia, jotka ovat tulossa huomenna. Ystäviä eri tahoilta, läheltä ja kauempaa. Miten onnellinen olenkaan heistä! Mietin myös heitä, jotka eivät pääse paikalle. Voi, miten voikaan olla niin ihania ihmisiä!

Tein myös oivalluksen.
Tavallaan tällaiset juhlat, oli ne sitten synttäri-pikkujoulut, tai mitkä hyvänsä näin joulun alla, ovat minulle ja kenties meille ne joulun "korvaavat" juhlat. Itse jouluahan ei toki korvaa tärkeimmän sanomansa suhteen mikään, mutta me molemmat olemme jääneet kaipaamaan "perhejoulua". Toki käymme vanhempiemme luona, mutta jotenkin se on tuntunut kaikessa ihanuudessaan ja perinteikkyydessään melko laimealta. En halua mitenkään loukata tätä itsellekin tärkeää asiaa, mutta ehkä tässä näkökulmassa keskiössä on lapsettomuus. Menemme viettämään joulua isovanhemmiksi haluavien luo, ja jokainen paikalla olija tietää, että periaatteessa joukossa olisi aika kiva olla joitakin pieniä. Mutta koska pikkujoulut ovat aikuiselämäni perinteitä, eikä niissä ole oikeastaan mitään perinnettä, niin siihen olen ehkä halunnut keskittää huomioni. Niissä ei koskaan tunnu siltä, että ihan kiva muuten, mutta missä ovat lapset... Juhlissa on parasta, että saa kutsua ystäviä kotiin, laittaa hyvää heille, nauttia hyvästä ja rennosta tunnelmasta.
Käytän siis sen tarmon, jonka käyttäisin laittaessani joulua lapsille siihen, että järjestän huomenna ystävilleni Retrojuhlat.
Ja nyt ei surra eikä murehdita. Tulossa on ihana ilta! Siitäkin huolimatta, että minulla ei ole kenkiä. Vuokrasin nimittäin aidon retromekon eräästä liikkeestä, ja omistaja kyseli muusta asusteistani. Kuulemma 60-luvulla kaikilla oli todella laitetut hiukset, hienot kengät, vaaleanpunaista huulipunaa ja kahvin kanssa snapsit. Sisällä myös tupakoitiin. Noh, minun retrojuhlani ovat retroteemaltaan melko laveat. Tehdään aikamatkaa niin 60-, 70- kuin hitusen 90-luvullekin. Mutta 70-luvun tyylisiä illanistujaisruokia, lämpimiä voileipiä, en kyllä ajatellut tarjota. :D
Hih, taas innostun! Mutta nyt vielä imurin varresta otetta, niin että huomenna voi keskittyä vain somistamiseen ja hiusten laittamiseen - tai sitten jumahtaa sänkyyn kaiken päivän puuhailun jälkeen.

Oi ystävät, tulkaa jo! 💕

Voihan Suomi!

Upea luonto.

Puhdas vesi.

Vapaus ja tasa-arvo.

Koulutusmahdollisuudet.

Ja niin paljon muuta, jota haluaisin kertoa kehuakseni tätä merkillistä maata, jossa kerrotaan olevan hiljaisia ihmisiä. Silti alasti saunassa istuessa juttu luistaa.

Tämä maa, jossa kahvia juodaan enemmän kuin missään ja käydään avannossa uimassa, on se maa, joka sykähdyttää syvältä.

Kaikesta en todellakaan ole ylpeä tai mielissäni, mutta onneksi joihinkin asioihin voin pyrkiä vaikuttamaan. Etenkin omaan toimintaani. Millainen suomalainen haluan olla?

Silti tovin oltuani ulkomailla huomaan jonkin sykähtävän sydämessäni kuullessani Finlandian, nähdessäni kuvia kansallismaisemista, maistaessani Fazerin sinistä tai Reissumiestä (jälkimmäiset makuelämykset saivat minut melkein itkemään kiitos Finnairin), kuullessani pitkän tauon jälkeen suomen kieltä tai päästessäni puusaunan lauteille. Mikä siinä onkin, että jotkut karut, yksinkertaiset ja melankoliset sävelet koskettavat niin erityisesti... 

Toisaalta en pidä tätä huonona lainkaan. Olen todella ylpeä juuristani ja siitä, että saan asua ja olla rakentamassa tällaista maata.

Onnea meille suomalaisille!❤

Onnea 100-vuotias Suomi!❤🇫🇮

Kuva Finnish Nightmares -Facebook-sivuilta.